Kuva: 123rf
Kuva: 123rf

Olen oppinut, mistä aiheista syntyy vanhempien kesken isoimmat erimielisyydet  – ne, joissa huudetaan apuun maalaisjärki, päätoimittaja Anna Ruohonen kirjoittaa.

Olen ollut Vauva-lehden ja Meidän Perheen päätoimittaja pian vuoden. Sinä aikana olen oppinut, mitkä ovat vanhemmuudessa tulenarimmat puheenaiheet. Ne, joista aina syttyy riita. Kas tässä:

Tupakointi raskausaikana.

Voiko raskaana oleva saada listerioosin, jos syö vakuumipakattua kalaa ihan vähän.

Tieto imetyksen hyödyistä ja vinkit siihen, miten imetys sujuu paremmin.

Influenssa-, pneumokokki ja rotarokotteiden ottaminen.

Kannattaako vauvalle antaa velliä.

Kiinteiden ruokien aloittamisen sopiva ikä.

Taaperon istuimen laittaminen autossa selkä menosuuntaan.

Kuinka lähellä vesirajaa vanhemman pitää olla, kun taapero leikkii rantavedessä, ja miten lasten hukkumiskuolemat yleensä tapahtuvat.

Näistä asioista on tutkimuksia, niistä saatua tietoa ja suositukset, jotka neuvola vanhemmille kertoo.

Silti aina kun näistä aiheista tehdään juttu, alkaa kiivas erimielisyys. Keskusteluissa toistuu päättely: Äitini poltti vähän, kun odotti minua. Kun minä olin kuukauden ikäinen vauva, sain lihasoppaa. Lapsena matkustin Saab 96:ssa takaikkunalla keikkuen. Söin raskausaikana kylmäsavulohta, enkä saanut listerioosia. Kaikesta tästä selvisin, joten suositukset ovat turhia, asiat kannattaa tehdä maalaisjärjellä vaan.

Minäkin selvisin 1970-luvun lapsuudesta. Se ei millään tapaa todista, että turvaistuimen asentaminen selkä menosuuntaan on turhaa.

Minäkin selvisin 1970-luvun lapsuudesta. Se ei millään tapaa todista, että turvaistuimen asentaminen selkä menosuuntaan on turhaa.

Yksilön kokemus ei varmista, että muut ovat turvassa ja voivat hyvin.

Eikä ole mitään syytä ajatella, etteikö lapsuus voisi olla nyt parempi kuin se joskus oli.

Tilastot kertovat hyvää: Esimerkiksi lasten vakavat tapaturmat ovat vähentyneet. Vauvaikäisten kuolemat ovat enemmän kuin puolittuneet 1980-luvulta, eikä niiden syy ole tartuntataudeissa. Lapsia kuolee ja vammautuu liikenteessä vähemmän kuin koskaan.

Hyvä ei johdu maalaisjärjestä, vaan siitä, että lapsi on arvokkaampi ja rakkaampi kuin koskaan, ja vanhemmilla on tietoa ja halua ottaa tieto vastaan.

Maalaisjärki tarkoittaa, että tehdään kuten omassa lähipiirissä on tapana ja hyväksi huomattu (hyvä juttu aiheesta on ilmestynyt esimerkiksi Tiede-lehdessä). Omasta mielestään maalaisjärki on jokaisella: kaikilla niilläkin, jotka ovat keskenään eri mieltä alun listan asioista.

Tärkein tieto on se, että ymmärtää mitä ei itse oikeasti tiedä.

Vanhemmat yrittävät parhaansa ja tahtovat lapselleen hyvää. Mutta joskus on vaikea tietää, mitä se hyvä on. Vanhemman tärkein tieto on se, että ymmärtää mitä ei itse oikeasti tiedä.

Että tajuaa, että neuvolan neuvot kannattaa ottaa vastaan.

Vierailija

Lapsen hoitamisessa riidellään, mitä on maalaisjärki – vaikka tieto on lapselle parempi turva

Juuri tätä minäkin aina mietin, kun keskusteluissa näkyy näitä "ei minunkaan äiti *lisää tähän kiisteltävä aihe* ja ihan hyvä minusta tuli!" -väittelyitä. Ne, joista ei tullut ihan hyviä, ei ole siihen keskusteluun osaa ottamassa: jos vakuumikalasta saadun listerian seurauksena tulee keskenmeno, ei se sikiö koskaan kasva aikuiseksi eikä siis pysty näihin keskusteluihin osallistumaan.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Psykologi Leea Mattila Toisenlaiset äidit -sarjassa tiistaisin klo 21 Nelosella. Kuva: Saku Tiainen.

Toisten mielestä pulloruokinta on paheksuttavaa ja toisten mielestä kahvilassa imetys se vasta paheksuttavaa onkin.

Imetyshän on teoriassa ihan täydellistä! Vauvan ravinto on juuri oikean lämpöistä ja kulkee kätevästi mukana minne vain. Se ei tuota taloudellisia kuluja eikä edes tiskiä. Siis teoriassa.

Vauva on imettäessä luontevasti juuri sopivalla etäisyydellä äitiin päin pitkiä aikoja, mikä mahdollistaa toistensa ihailevan silmiin katselun ja vuorovaikutuksen. Ihokontakti, lempeä syli ja vatsan täyttyminen tuottavat vauvalle pökerryttävän hyvän olon.

Parhaimmillaan imetys on käytännössäkin molemmille osapuolille varsin vaivatonta ja nautinnollista jatkumoa synnytykselle: äidin keho kantaa ja sitten ruokkii vauvan. Korostan: parhaimmillaan.

Imetys teoriassa ja imetys käytännössä eivät kuitenkaan tosielämässä aina kohtaa.

Imetys teoriassa ja imetys käytännössä eivät kuitenkaan tosielämässä aina kohtaa. Tulee tekniikkapulmia ja rintojen tulehtumista - siis klassisesti verta, hikeä ja kyyneleitä. Äiti voi sairastua ja joutua lääkekuurille. Elämäntilanne saattaa olla niin paineinen, että maitoa ei heru. Vauva saattaa itse tehdä lakon. Imetys saattaakin eri syistä, yllättäen tuntua äidistä epämiellyttävältä.

Tuttipulloon tarttuvaan voi herkästi iskostua syyllisyyden tai epäonnistumisen kokemus. Kuinka kipeältä silloin voivatkaan toisten tuomitsevat katseet tuntua. Kyseenalaistavat sanat voivat olla kuin miekka, joka satuttaa syvälle.

Vauvan rintaruokinta on kautta aikojen ollut herkkä aihe, joka on herättänyt intohimoja ja vahvoja tunteita puolesta ja vastaan, eräitä somekohujakaan unohtamatta.

Sen ainoan kerran kun joku on minut kadulla tunnistanut, tapahtui seuraavaa: eräs mummo kiirehti perääni ja tivasi kiihtyneenä vastausta tärkeimpään kysymykseensä “Miksi ne kaikki äidit eivät imetä?”.

Äidin ja lapsen voimakas yhteys voi herättää ympäristössä tiedostamatonta kateutta.

Imetystapahtuma – äidin ja lapsen voimakas yhteys voi herättää ympäristössä tiedostamatonta kateutta. Jos on itse jäänyt lapsena vaille riittävää lohtua, läheisyyttä tai hoivaa, saattavat ne aikuisenakin tuntua vierailta asioilta. Koettu sivuuttaminen ja siitä seurannut nolostuminen on voinut saada ihmisen jo pienenä pitämään tarvitsevuutta huonona ja häpeällisenä. Siksi sitä voi olla aikuisena vaikeaa sietää toisissa tai toisten välillä. Niin moni meistä suomalaisista on lapsena jäänyt liian yksin pahan olon kanssa, kun vanhemmat ovat sanoneet: ”Älä nyt tuommoisesta itke!”.

Lastaan tuttipullolla ruokkivaa arvostelevat ovat kadottaneet eläytymiskykynsä. Mustavalkoinen ehdoton oikeassa oleminen jättää varjoonsa lukuisat vaihtoehtoiset näkemykset ja selitykset siitä, miksi vauva ei ime rintaa. Totta kun ei aina ole se, mikä itsestä tuntuu todelta. Kyky ajatella toisen motiiveja on todellista tunne-elämän rikkautta.

Äidit tarvitsevat tukea. Etenkin toisten äitien tukea. Otetaan rohkeasti ne tuttipullot ja rinnat esiin, kun vauvalla on nälkä!

 

Toisenlaiset äidit

Toisenlaiset äidit -sarjassa seurataan äitien ja heidän perheidensä arkea raskauden loppumetreiltä aina synnytykseen ja vauvan ensimmäisiin kuukausiin saakka. Ohjelmassa tutustutaan kahteentoista mielenkiintoiseen ja keskenään hyvin erilaiseen äitiin. Millaisia haasteita ja uusia tilanteita vauvan odotus ja syntymä tuovat tullessaan? Perheiden tukena on psykologi ja Leea Mattila. Ohjelman juontaa Sami Kuronen

Toisenlaisten äitien 4. kauden ensimmäinen jakso Livillä ja Ruudussa 19.9. kello 21.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

”Muutos tapahtuu hitaasti”, sanoo Lastensuojelun Keskusliiton erityisasiantuntija Sauli Hyvärinen.

Lastensuojelun Keskusliiton tuoreimman selvityksen tulokset ovat hätkähdyttävää luettavaa: jopa 28 prosenttia kaikista vastaajista hyväksyy tukistamisen, ja joka neljäs nykyvanhemmista on itse tukistanut lasta. Juuri tukistaminen on väkivallan muodoista se, jota käytetään eniten.

Jotakin kuritusväkivaltaa kertoo käyttäneensä omia lapsiaan kohtaan 41 prosenttia nykyvanhemmista: siis useampi kuin joka kolmas heistä, joilla on kotona alle 18-vuotiaita lapsia.

Kuritusväkivallaksi määriteltiin tässä tukistaminen tai luunappi, sormille näpäytys, läimäytys, piiskaaminen tai väkivallalla uhkailu.

– Melkein puolet on kertonut turvautuneensa ainakin joskus ja jonkinlaisessa tilanteessa kuritusväkivaltaan. Se on ehdottomasti liikaa. Kokonaismäärä oli yllätys, kertoo erityisasiantuntija Sauli Hyvärinen Lastensuojelun Keskusliitosta. 

Selvityksessä kysyttiin asenteita kuritusväkivaltaa kohtaan yli tuhannelta 15–79-vuotiaalta suomalaiselta. Kuritusväkivallan käytöstä kysyttiin vain nykyvanhemmilta eli heiltä, joilla on kotona alle 18-vuotiaita lapsia.

Omasta lapsuudesta saatu malli näkyy

Kyse ei ole siitä, etteikö jokainen tietäisi kuritusväkivallan olevan väärin. Mikä ihme meitä vanhempia sitten riivaa?

– En sanoisi, että riivaa. Kehityssuunta on kuitenkin myönteinen, sillä kuritusväkivalta on selvästi vähentynyt sekä käytännössä että asenteissa. Se osoittaa, että tilanteelle on tehtävissä jotain, vaikka muutos tapahtuukin hitaasti, Hyvärinen sanoo.

Aiemmat tavat heijastuvat nykyvanhempiin. Selvästi yli puolet vastaajista kertoo, että heitä itseään on kuritettu.

Yksi selitys on, että aiemmat kasvatuskäytännöt heijastuvat vielä nykyvanhempiin. Selvästi yli puolet vastaajista kertoo, että heitä itseään on kuritettu lapsuudessa.

– Iso osa nykyvanhemmista on elänyt lapsuutensa 70- tai 80-luvulla, ja monen kohdalla omilta vanhemmilta saatu malli on voinut olla ainakin jollakin tasolla väkivaltainen.

Kuritusväkivalta kiellettiin laissa vuonna 1984. Vielä 80-luvun alussa käytiin julkisuudessakin keskustelua kasvatusväkivallan puolesta ja vastaan, Hyvärinen muistuttaa.

Asenteet kuritusta kohtaan ovat tiukentuneet

Hyvääkin tutkimuksissa selvisi. Kuritusväkivallan käyttö on vähentynyt selvästi viimeisen kymmenen vuoden aikana. Samalla asenteet sitä kohtaan ovat tiukentuneet. 13 prosenttia vastaajista kertoo hyväksyvänsä kuritusväkivallan käytön, kun kymmenen vuotta sitten samaa mieltä oli 17 prosenttia.

Asenteessa kuritusväkivaltaa kohtaan ei juurikaan ollut eroja eri ikäpolvien välillä. Se kertoo siitä, että asennemuutos on tapahtunut myös nykypäivän isovanhemmissa.

Myös henkisen väkivallan haitallisuus tunnistetaan entistä paremmin. Vastaajat pitävät nälvimistä, vähättelyä ja pelottelua jopa haitallisempana kuin ruumiillista kuritusta. Toisaalta vastaajista kolmasosa pitää lapselle huutamista hyväksyttävänä.

Puolet on sitä mieltä, että lapsen toistuva määrääminen yksin rauhoittumaan on hyväksyttävä kasvatuskeino. Hyvärinen arvelee, että lapsen lähettäminen yksin jäähylle alkaa onneksi vähitellen tapana harvinaistua.

– Erityisesti pienelle lapselle eristäminen on haitallista.

Isien osallistuminen vähentää väkivaltaa

Äitien ja isien asenteissa ja tavassa kurittaa on eroja. Miehistä isompi osa hyväksyy kurittamisen kasvatuskeinona edes poikkeustapauksissa. Äidit kuitenkin käyttävät kuritusväkivaltaa useammin kuin isät. Tämä tulos on havaittu myös aiemmin.

Kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna kurittaminen on vähentynyt miehillä selvästi enemmän kuin naisilla. Samaan aikaan miesten ottama vastuu lapsiperheen arjesta ja lastenkasvatuksesta on lisääntynyt.

Naiset ovat lasten kanssa enemmän pikkulapsivaiheessa, joka on kurituksen riskiaikaa.

Jos siis aiemmin on ajateltu, että naiset käyttävät enemmän kuritusta koska ovat enemmän lasten kanssa, miesten kohdalla suunta on päinvastainen.

– Se on kiinnostava tulos. Yksi selittäjä naisten kuritusväkivallalle on yhä se, että naiset ovat enemmän lasten kanssa erityisesti pikkulapsivaiheessa, joka on kurituksen riskiaikaa. Niiden vuosien kuormitusta kasautuu yhä äideille.

Voisiko siis isien aktiivisempi osallistuminen ehkäistä myös äitien käyttämää kuritusta? Se on pätevä oletus, Hyvärinen vastaa.

– Kun perhe-elämän kuormitus jakautuu tasaisemmin ja esimerkiksi työn ja perheen yhdistäminen sitä kautta helpottuu, sillä on varmasti vaikutusta.

Vierailija

Yli 40 prosenttia suomalaisvanhemmista kertoo käyttäneensä kuritusväkivaltaa: mikä meitä oikein riivaa?

Minua on kuritettu lapsena. Vanhempani ehkä luulivat että se saa minut jotenkin kunnioittamaan heitä,mutta päinvastoin kävi. Aloin jollainlailla pelkäämään heitä ja tilanteita jolloin he saattavat suuttua. Tämä ajan myötä kaivoi kokoajan enemmän kuoppaa välillemme ja nykyään kun olen aikuinen niin en enää edes rakasta vanhempiani. Tästä syystä en voi ymmärtää miksi jotkut jatkavat samaa perinnettä omien lasten kohdalla. Omia lapsiani en ikimaailmassa satuta mitenkään. Kun katsoo omia suloisia...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.