Uusi raportti kertoo, että huoli toimeentulosta kuormittaa vanhempia ja voi johtaa jopa lasten kurittamiseen.

Vanhemmat, jotka kertovat perheen toimeentulon olevan hankalaa, ovat muita useammin huolissaan jaksamisestaan, riittävyydestään ja taidoistaan vanhempina. He myös muita useammin menettävät malttinsa lasten kanssa ja pitävät hyväksyttävänä lasten kurittamista kuten luunappeja tai tukistamista.

Asiat selviävät tuoreesta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportista Lapsiköyhyys Suomessa 2010-luvulla.

Tutkimuspäällikko Johanna Lammi-Taskula huomauttaa, että aina aikuisen huoli ei onneksi näyttäydy huonompana vanhemmuutena lapsen kannalta.

– Toimeentulon huolista kärsivä vanhempi kuitenkin itse kokee joutuvansa ponnistelemaan enemmän selviytyäkseen vanhemmuudesta – ja se on jo todellinen kuormitus.

Jaksamisen rajoilla eläminen voi toimia oravanpyöränä, jolla on kurjia vaikutuksia, Lammi-Taskula kuvaa.

Kun vanhemmalla on usein hermot kireällä, hän menettää malttinsa helpommin. Siitä puolestaan seuraa syyllisyyden tunnetta ja pettymystä omaan vanhemmuuteen, joka taas kuormittaa lisää.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaus on tullut voimaan raportin kyselyajankohdan jälkeen. Se on esimerkki poliittisesta toimenpiteestä, joka entisestään lisää arjen haastavuutta perheissä.

Lasten elämäntavat ja terveys huolettavat

Perheissä, joissa on toimeentulosta tiukkaa, vanhemmat ovat muita useammin huolissaan myös lastensa tilanteesta. Esimerkiksi lasten terveys, elämäntavat, oppiminen ja tunne-elämä aiheuttavat enemmän huolta.

Lasten ja lapsiperheiden köyhyys on viime vuosina yleistynyt erityisesti kahden huoltajan perheissä. Silti köyhyys on yksinhuoltajilla yleisempää. Köyhyysrajan alittavissa lapsiperheissä lähes puolessa oli huoltaja, joka käy töissä.

Tuoreimmat luvut ovat vuodelta 2014, jolloin köyhissä perheissä eli 126 000 lasta.

Tutkijat huomauttavat, että köyhyysrajan ylittävissäkin perheissä raha voi olla tiukilla. Esimerkiksi korkeat asumiskustannukset ja asuntolainat aiheuttavat toimeentulohuolia.

Äidit murehtivat toimeentuloa isiä useammin

Toimeentulon vaikeaksi kokevien tyytyväisyys parisuhteeseensa oli muita huonompi.

Pikkulapsiperheiden äidit kertovat huomattavasti isiä usemmin, että toimeentulo on niukkaa.  Johanna Lammi-Taskulan mukaan taustalla voi vaikuttaa se, että äidit vastaavat isiä useammin lasten hankinnoista pikkulapsivaiheessa. Ero voi kertoa myös siitä, miten perheissä jaetaan tuloja ja menoja.

– Saatetaan ajatella, että kotihoidon tuki ja muut tuet ovat äidin rahaa ja palkkatulo isän.

Äidit kokevat myös isiä enemmän syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja huolta jaksamisesta. Tähän voi vaikuttaa sekin, että naisvastaajien joukossa oli enemmän yksinhuoltajia.

Turun saaristoon muuttaa pitkästä aikaa enemmän väkeä kuin siltä pois. Kalle, Matilda ja muut uuden sukupolven saaristolaislapset käyvät päiväkodissa lautalla.

Lehmät paistattelevat päivää rannalla. Muu maailma vasta heräilee, mutta maitotilalla päivä on aloitettu jo kuudelta.

Kalle, 6, ja Matilda, 3, Johanssonilla on vapaapäivä. Kaarnaveneet kelluvat pinnalla, lapset kahlaavat meressä, pohjasta löytyy sormien välissä tirisevää mutaa.

He asuvat Paraisten kaupunkiin kuuluvassa Heisalan saaressa Turun saaristossa. Seitsemän kilometrin mittaisella saarella asuu 12 ihmistä. Kalle ja Matilda ovat ainoat lapset.

Silti heillä ei tule aika pitkäksi.

– Luonto on lapsille loputon virikkeiden lähde, sanoo äiti Sonja Ek-Johansson, 34.

Sinä talvena kun perheen esikoista Kallea odotettiin, isä Andreas Johansson, 37, tutki jään paksuutta yhtenään. Jos jää vaikutti heikolta, pariskunnan piti varmuuden vuoksi yöpyä mantereella.

Kalle on ensimmäinen Heisalaan syntynyt lapsi kolmeenkymmeneen vuoteen.

Jää oli vahvaa. Kun synnytys alkoi, vanhemmat pääsivät sairaalaan jäätietä pitkin.

Kalle on ensimmäinen Heisalaan syntynyt lapsi kolmeenkymmeneen vuoteen.

Turun saaristossa on 20 000 saarta ja luotoa. Alue on kärsinyt muuttotappiosta vuosikymmeniä. Mitä syvemmälle saaristoon mennään, sitä autiommaksi asutus käy. Mutta nyt saaristossa puhaltavat muutoksen tuulet. Pitkästä aikaa sinne muuttaa taas enemmän ihmisiä kuin sieltä pois.

Kallen ja Matildan isä Andreas on paluumuuttaja. Hän kasvoi täällä maitotilalla, mutta lähti opiskelemaan Tammisaareen ja sitten töihin EU-neuvojaksi Turkuun. Kymmenen vuotta sitten hän palasi saareen jatkamaan suvun maitotilaa jo neljännessä sukupolvessa.

– Halu kehittää tilaa houkutteli. Alitajunnassa tiesin aina palaavani, mutta välissä tahdoin nähdä maailmaa.

Andreas ja Sonja viihtyvät Heisalassa. Kuva: Sanni Saarinen
Andreas ja Sonja viihtyvät Heisalassa. Kuva: Sanni Saarinen

Kohta perässä muutti vaimo Sonja – 12 lehmän ja vuohen kanssa. Hän oli hoitanut oman sukunsa maitotilaa Itä-Uudellamaalla, mutta vuosi kaukosuhdetta riitti. Yhteiseksi kodiksi valittiin tiloista kehityskelpoisempi.

Muutto saareen ei kauhistuttanut Sonjaa. Maitotila sitoo mantereellakin, ja tuttu elinkeino toi turvaa.

Saariston lasten elämä sen sijaan on melko erilaista kuin muualla.

Kun Kalle ja Matilda menevät päiväkotiin Paraisille, lähtöä ei sovi viivyttää. 7.30 lähtevään lauttaan on ehdittävä. Seuraavaa yhteysalusta joutuisi odottamaan useamman tunnin.

Lauttamatkan jälkeen rannasta päiväkodille on vielä 20 minuutin ajomatka. Lasten saattaja, jompikumpi vanhemmista tai isovanhemmista, pääsee takaisin vasta kymmeneltä lähtevällä paluulautalla.

Pelkkään vientireissuun vierähtää siis kolme ja puoli tuntia. Hakumatkalle on lähdettävä jo 13.20 lähtevällä lautalla.

Siksi lapset käyvät päiväkodissa vain kolmena päivänä viikossa. Yleensä isovanhemmat hoitavat saattamisen toiseen suuntaan, vanhemmat toiseen.

– Silti päiväkodin varhainen aloitus oli selvää. Lapset kaipaavat ikäistään seuraa, Sonja sanoo.

Kun Andreas oli lapsi, saarella asui enemmän lapsia, mutta yhteydet mantereelle olivat huonot.

– Kelirikon aikana olimme saarella jumissa viikkoja, ja kellari oli täpötäynnä ruokaa. Auton ja isot hankinnat sai saarelle vain jäiden aikaan, hän kertoo.

Yhteysalus alkoi liikennöidä vasta Andreaksen aloittaessa koulun, ja se mullisti saaren elämän. Henkinen murros saaren ja mantereen arkisesta yhteydestä vei vielä kauan.

– Lapsuudessani lähtö saarelta oli iso juttu, eikä harrastuksia tai päiväkotia mantereella edes harkittu, Andreas sanoo.

Kun Andreas sanoo mantereella, hän tarkoittaa Paraisten keskustaa, joka on Turun saariston keskus. Siellä on kävelykatu ja urheiluhalli, kolme ruokakauppaa ja Hesburger.

Maantieteellisesti Parainen sijaitsee saaressa, mutta saarelaisten puheissa se on mannerta. Osittain ehkä siksi, että Paraisilta pääsee Turkuun puolessa tunnissa siltoja pitkin ilman lossia. Todellinen saaristo alkaa vasta noin 10 000 asukkaan Paraisten jälkeen.

"Saaristossa on hyvä kasvaa. Täällä lapsi ymmärtää ihmisen riippuvuuden luonnosta."

Hiekkatie mutkittelee peltojen ja oksiaan oikovien jalopuiden ohi. Täältä Korppoon Itä-Retaisten kylästä on Kallen ja Matildan kotiin Heisalaan 53 kilometriä. Kolmen lossin vuoksi matka vie kaksi tuntia.

Itä-Retaisissa asuu parikymmentä ihmistä, joista lapsia on neljä. Kaksivuotias Ada Simberg tekee voikukista keittoa pihalla. Käki kukkuu, ja mansardikattoinen talo on kaunis kuin sadussa.

– Saaristossa on hyvä kasvaa. Täällä lapsi ymmärtää ihmisen riippuvuuden luonnosta, sanoo Adan äiti Katja Bonnevier, 39.

Katja on löytänyt saaristosta kokonaan uudenlaisen elämän. Kuva: Sanni Saarinen
Katja on löytänyt saaristosta kokonaan uudenlaisen elämän. Kuva: Sanni Saarinen

Katjalla ei ollut ennestään yhteyksiä saaristoon. Unelmien työ Saaristomeren biosfääri-alueen koordinoijana toi helsinkiläisen biologin tänne, ensin Paraisille ja sitten syvemmälle saaristoon.

Kun hän seitsemän vuotta sitten saapui Itä-Retaisiin, hän tiesi löytäneensä kodin, vaikka mansardikattoinen talo oli tuolloin kurjassa kunnossa. Mädät hirret vaativat vaihtoa ja piha oli ryteikköä.

– Talossa oli Huvikummun tuntua, ja ympärillä oleva kylämiljöö lumosi, Katja muistelee.

Päätös muuttaa yksin syrjäiseen saaristoon kuulostaa hurjalta, mutta Katja luotti tunteisiinsa.

– Ihastuin saaristoon jo lapsena purjehdusmatkoilla. Ihailen saaristolaisten luontosuhdetta ja perinteitä.

Ensimmäisen talven Katja nukkui toppapuku päällä. Sisävessa tuli taloon kolmen vuoden jälkeen. Katjaa se ei haitannut. Hän tunsi olevansa onnekas: luonto tuli kotiovelle vastaan ja antoi elinvoimaa.

– Vaikeinta muutossa oli ystävien ja perheen jääminen Helsinkiin. Heidän kanssaan olisi ollut helppo jakaa innostus uudesta, Katja sanoo.

Juurtumisessa on auttanut uuden kotiky-län yhteisöllisyys. Naapurit toivottivat hänet heti muuttopäivänä tervetulleeksi ja tarjosivat talviöinä yösijaa.

Pääsiäisenä poltetaan yhteinen kokko, ja joulupuuro syödään kylässä sijaitsevan majatalo Nestorin tiloissa. Arjen apua saa aina.

"Adan synnyttyä yhteisö on yhä tärkeämpi: haluan lapseni elämään erilaisia ihmisiä."

Katja ehti asua mansardikaton alla nelisen vuotta yksin, kunnes hän tapasi turkulaisen Joel Simbergin, 37.

Rakkaus syttyi heti.

Monet saaristossa saavat elantonsa yhdistämällä osaamista: peltiseppä rakentaa myös laitureita, ja kyläkauppias tarjoaa jalkahierontaa. Veneenrakentajaksi ja puusepäksi opiskellut Joel uskoi voivansa työllistää itsensä myös saaristossa, joten hänkin muutti Itä-Retaisiin.

Seuraavana vuonna syntyi Ada.

– Adan synnyttyä yhteisö on yhä tärkeämpi: haluan lapseni elämään erilaisia ihmisiä. Koko kylä kasvattaa lasta, Katja sanoo.

Naapureilta Ada oppii saariston historiasta tai kalastusperinteistä sellaista, mitä kaupunkilaisvanhemmat eivät voi opettaa. Kävelyllä naapurin kanat ihastuttavat tyttöä.

Myös Joelin isä, näyttelijä Johan Simberg on muuttanut pysyvästi Korppooseen.

Hänestä on perheelle suuri apu. Ada viettää fafan luona päivän viikossa. Vielä apuakin tärkeämpää on kaksikon välinen tiivis suhde.

– Kun olen Adan kanssa, keskityn vain häneen, sanoo Johan ja vie Adan soutamaan.

Ada ja fafa viettävät joka viikko päivän yhdessä. Kuva: Sanni Saarinen
Ada ja fafa viettävät joka viikko päivän yhdessä. Kuva: Sanni Saarinen

Kahdesti viikossa Ada on päiväkodissa. Loput kaksi päivää Ada on kotona. Molemmat vanhemmat tekevät lyhennettyä työviikkoa.

"Ennen koti oli vain nukkumapaikka, mutta täällä talo ja piha itsessään ovat rakkaat."

Lautalattiat narisevat, ja tuli loimuaa leivinuunissa. Monilla huonekaluilla on talon lailla ikää 90 vuotta.

– Ennen koti oli vain nukkumapaikka, mutta täällä talo ja piha itsessään ovat rakkaat, Katja sanoo.

Vanhan talon kunnostus nielee kaiken vapaa-ajan. Katja oli kiinnostunut perinnerakentamisesta jo ennen talon hankkimista, mutta ei arvannut, miten paljon aikaa se vie.

Adaa innostavat pienet asiat: muurahaiset ja pihasaunalle livahtava kissa.

Joskus Katja vertaa omaa lapsuuttaan tyttärensä lapsuuteen. Molemmissa on puolensa. Helsingin Lauttasaaressa kerrostalon pihassa oli aina liuta ystäviä. Monipuolisesta harrastustarjonnasta oli hyvä valita se oma suosikki, tanssi.

Itä-Retaisista on monen kilometrin matka Korppoon muutaman sadan hengen kirkonkylälle. Adan päiväkodissa on 25 lasta ja kylän kouluissa 74. Kavereiden tapaaminen muuten kuin päiväkodissa on melko vaivalloisen järjestelyn takana. Kunnantalolla voi harrastaa vain urheilua tai musiikkia.

"Turha säntäily puuttuu."

Katja näkee pienuudessa hyviä puolia.

– Pienissä ryhmissä on otettava kaikki huomioon eikä voi olla vain samanmielisten kanssa. Se kasvattaa suvaitsevaiseksi.

Kaksivuotias Ada on syntyperäinen saariston lapsi. Kuva: Sanni Saarinen
Kaksivuotias Ada on syntyperäinen saariston lapsi. Kuva: Sanni Saarinen

Arki on yksinkertaista ja kulutuskulttuuri loistaa poissaolollaan. Lähimpään ostoskeskukseen ajaa kaksi tuntia. Turha säntäily puuttuu päivistä.

Vuodenaikojen vaihtelu rytmittää elämää. Kesällä Korppoosta kuoriutuu vilkas kylä. Silloin ravintolassa soittaa bändi, Korppoo Sea Jazz saa seudun kuhisemaan, ja ystävät ja suku Helsingistä tulevat pitkille vierailuille.

Sen jälkeen syksyn hiljaisuuteen on hyvä laskeutua.

– Viime kädessä kyse on arvovalinnoista. Helsingissä nautin teattereista ja ravintoloista, mutta täällä koen toisenlaista onnea, Katja sanoo.

"Vauvana lapset nukkuivat parhaat päiväunet traktorin ohjaamossa turvakaukalossa."

Kolmen lossimatkan päässä Heisalassa Kalle heittää heinää lehmille. Matilda haluaa nähdä vasikat. Sehän järjestyy.

Vauvana molemmat nukkuivat parhaat päiväunet traktorin ohjaamossa turvakaukalossa, Andreas kertoo.

– Lapsille mukana olo tuo tunteen osallisuudesta.

Hän tietää sen omasta kokemuksesta.

– Ellen olisi ollut pienestä asti tilalla kaikessa tiiviisti mukana, tuskin olisin palannut tänne jatkamaan tilaa.

Maatila kasvattaa lapsista itsenäisiä. Tilan työt on hoidettava ajallaan, eikä vanhempien elämä voi pyöriä aina lasten ympärillä.

Välillä lasten on tultava toimeen itsekseen. Silloin he keksivät puuhaa pihassa tai katsovat Netflixiä. Kalle valitsee Dinotrucksit ja Matilda Taavi Tiikerin.

Sekin on tavallaan tärkeän saaristolaistaidon opettelua.

– Jos ihminen ei viihdy itsekseen, saarella on vaikea asua, Sonja sanoo.

Saaristossa on noin sata Heisalan kaltaista asuttua pikkusaarta. Useimpiin kulkee yhteysaluslautta vain joka toinen päivä. Ihan niin eristyksissä Andreas ja Sonja eivät haluaisi asua.

– Jos olisin aina pelkästään saarella, olisin synkkä ihminen. Vastapainoksi rauhalle kaipaan ihmisiä ja uusia ajatuksia. Samaa toivon lapsilleni, Andreas sanoo.

Kun lapset kasvavat, Andreas ja Sonja aikovat kannustaa heitä harrastamaan, vaikka se ei ihan yksinkertaista olekaan. Viimeinen lautta Paraisilta Heisalaan tulee jo kello kuusi.

Perheellä on Paraisilla kakkosasunto. Jos Kalle ja Matilda alkavat harrastaa arki-iltaisin, toisen vanhemman on yövyttävä heidän kanssaan siellä.

Andreas käy Paraisilla myös kunnanvaltuuston kokouksissa. Yhteisiin asioihin on tärkeä vaikuttaa: palveluja puolustamalla saaristo säilyy elinvoimaisena.

Esimerkiksi viime syksynä liikenne- ja viestintäministeriö kaavaili yhteysalusliikenteen muuttamista maksulliseksi. Se olisi ollut kuolinisku saaristolle.

"Ei saaressa voi olla aina pelastusliivit päällä, vaan ympäristön kanssa on opittava elämään."

Jos asuu saaristossa, on kunnioitettava merta. Täällä lapset oppivat sen varhain. Myös maatilan eläimiä ja koneita täytyy osasta varoa.

– Ei saaressa voi olla aina pelastusliivit päällä, vaan ympäristön kanssa on opittava elämään. Silloin merikään ei pelota, Andreas sanoo.

Meri on silti määrittänyt perheen harrastuksen. Lasten kanssa on käyty vauva- ja perheuinnissa Paraisilla jo pitkään aina sunnuntaisin, vaikka se nielee puoli päivää.

Nyt uimataitoa harjoitellaan kotirannassa. Illalla lämmitetään rantasauna.

Vessahätäviestintä on ollut Oiva-vauvan perheessä käytössä siitä saakka, kun hän oli kuusiviikkoinen. Se tuntui heti luontevalta.

Oiva Härmävaara oli kuusiviikkoinen, kun vanhempien ystävä kävi kylässä. Tuli puheeksi, että jos vauvalla olisi mahavaivoja, kannattelu jalat koukussa ja peppu alhaalla saisi takuuvarmasti kakan tulemaan.

Samana iltana Panu ja Jonna Härmävaara kokeilivat asiaa, ja kas: Oiva turautti lähes välittömästi kakat lavuaariin.

Kokeilu ei jäänyt ainoaksi. Hiljalleen vanhemmat alkoivat huomata, millaisilla viesteillä Oiva kertoo kakkahädästään.

– Olimme kyllä kuulleet vessahätäviestinnästä, mutta emme heti yhdistäneet sitä kakatukseen, Panu muistelee.

Vauvojen vessahätäviestinnän eli vvv:n perusajatus on, että lapsella on jo syntyessään valmius tunnistaa vessatarpeensa. Vanhemmat voivat tukea sen kehittymistä vessattamalla.

Vain yksi lisäpalikka

Monissa yhteiskunnissa vessaviestien kuuntelu on normaalia vauva-arkea ja vaipat luksustuote. Panusta ja Jonnasta vvv tuntui hyvin luontevalta tavalta olla vuorovaikutuksessa vauvaan.

– Tiesimme jo, milloin Oivalla on nälkä tai häntä väsyttää. Vessahelpotus oli vain yksi lisäpalikka kommunikaatioon.

”Kakkavaippoja tulee oikeastaan enää silloin, jos emme esimerkiksi kaupungilla pääse jostain syystä vessaan.”

Oivalla on myös vaipat, tilanteen mukaan kestot tai kertakäyttöiset. Niitä vain likaantuu koko ajan vähemmän. Tällä hetkellä tulee noin viisi pissavaippaa päivässä, kakkavaippoja tuskin yhtään. Vielä täysimetyksellä oleva Oiva kakkaa nyt noin neljästi päivässä, lähes aina lavuaariin.

– Kakkavaippoja tulee oikeastaan enää silloin, jos ei esimerkiksi kaupungilla jostain syystä päästä vessaan. Silloin pitää vain selitellä Oivalle, että sori, nyt joudut kakkaamaan vaippaan, Panu kertoo.

– Ihan lunkisti hän sen ottaa.

Viestit muuttuvat

Nyt itkuhälyttimestä kuuluu ähinää, kun Oiva heräilee parvekeuniltaan. Sisällä hän alkaa tehdä hauskoja kurkkuääniä ja tunkea peukaloa suuhun. Panu riisuu Oivalta kuivan vaipan ja vie hänet vessaan. Parin minuutin kuluttua lavuaariin tulee kakka.

Vessaviestit ovat kaikilla vauvoilla omanlaisiaan. Oivan viestit muuttuvat koko ajan.

– Ensimmäisinä viikkoina ihmettelimme, miksi poika välillä kiemurteli rinnalla. Otimme videonkin. Kun nyt katsoo, se on selkeä kakkasignaali, Jonna kertoo.

Silti pissaviestejä on edelleen hankalampi huomata kuin kakkasignaaleja.

Alussa Jonna ja Panu pitivät Oivaa pyyhkeen päällä ilman vaippaa ja opettelivat tämän vessaviestejä. Juuri ennen pissaa pojan keskittyminen ikään kuin herpaantui hetkeksi. Myöhemmin vaipan kastuminen sai pojan maukumaan kissamaisesti.

Pissaan voi alkaa yhdistää suhinaääntä, jonka avulla vauvan voi pissattaa sopivalla hetkellä. Rytmikin on tärkeä: usein Oiva pissaa heti herättyään.

Panu ja Jonna ovat kuulleet perheistä, joissa sisaruksetkin ovat oppineet lukemaan vauvan vessaviestejä.

Isän projekti

Oiva käy vessassa myös öisin. Perhepedissä Jonnan on helppo herätä vessasignaaleihin.

– En voi olla huomaamatta vauvan viestejä yölläkään. Jos Oiva sanoo, että hänen pitää päästä vessaan, hän pääsee. Vartin päästä olemme molemmat taas unessa.

Härmävaaroilla vessatus on 90-prosenttisesti isän projekti, öitä lukuun ottamatta. Jonnalla oli jo imetys, ja näin Panukin saattoi ottaa jonkin osa-alueen haltuun.

– Me ollaan ravintoketjun eri päissä. Äiti hoitaa ruoan sisään ja isä ulos, Panu toteaa.

Asiantuntijat suosittelevat kasvavalle lapselle monipuolista ruokavaliota. Kokemukseni mukaan lapsi kuitenkin kasvaa kesällä parhaiten jäätelöllä.

Kaksi lämmintä ateriaa. Sellaiset pitäisi kesälomallakin taikoa pöytään ihan joka päivä.

Syötän lapsille lounasaikaan pussillisen herneitä, laatikollisen kirsikkatomaatteja ja kasan karjalanpiirakoita. Yritän olla tanskalaistyyppinen rento vanhempi, joka kattaa perheelleen hauskan puistolounaan, mutta samalla pelkään, että joku tekee minusta lastensuojeluilmoituksen. Ja tavallaan koen ansaitsevani sen, sillä tiedän tekeväni väärin.

Eikä auringossa kuumentuneita eineslihapullia sitten lasketa lämpimäksi ateriaksi!

Kaksi lämmintä ateriaa. Aina. Eikä auringossa kuumentuneita eineslihapullia sitten lasketa lämpimäksi ateriaksi! Mutta kävisikö jäätelöannos silti lounaasta...

Juttelen kaverini kanssa, joka on ammatiltaan lääkäri. Hän toteaa ohimennen, ettei heillä syödä kuin yksi kunnon ruoka päivässä, mutta että kyllä jätkät silloin ahmivatkin kaiken. On kuulemma ihanaa, kun kesällä ei tarvitse stressata kaikesta.

Lapset tuntuvat kesän aikana humahtavan pituutta monta senttiä. Jäätelö kasvattaa.

Vain yksi lämmin ruoka! Ei stressiä! Ehkä ruoka myös maistuisi lapsille paremmin, jos heillä olisi tukevasti nälkä? Voisiko minunkin muksuistani tulla yhtä kaikkiruokaisia kuin harvakseltaan ravituista ranskalaislapsista? Niin kumouksellinen, houkuttelevan keveä ajatus.

Ehkä en pysty heittäytymään vielä täysiveriseksi ranskattareksi, mutta yritän silti relata. Vaikka perheen ravitsemustila ei olisi aina ihan optimaalinen, yksi asia lohduttaa: lapset tuntuvat kesän aikana humahtavan pituutta monta senttiä. Jäätelö kasvattaa ja aurinko maalaa kasvoille terveen hehkun. Täydestä menee!

Heiskasen perheessä esikoinen saa tuplasti viikkorahaa, mutta vain keskimmäistä palkitaan koulumenestyksestä. ”Olemme tässä hieman ristiriitaisia.”

Heiskasen perheessä viikkoraha voi vanhemmilta joskus unohtua, mutta lapset ovat hyviä muistuttamaan. He ovat tehneet taulukon kotitöistä, joita vastaan saavat taskurahaa. 12-vuotias Oliver saa viikossa 10 euroa, yhdeksänvuotias Ada ja seitsemänvuotias Kasper saavat kumpikin 5 euroa.

– Listalla on esimerkiksi roskien vienti ja koiran ulkoilutus. Systeemi ei tosin tällä hetkellä ole niin tasapuolinen kuin haluaisimme, sillä esikoisella on isompi reviiri kuin muilla ja hän tarvitsee enemmän rahaa esimerkiksi eväisiin, Maria-äiti kertoo.

Lasten tavassa suhtautua rahaan on selkeitä eroja. Kuopus Kasper on innokas säästäjä ihailemansa isoveljen jalanjäljissä, kun taas Ada on huolettomampi rahankäyttäjä.

– Kasper on joskus hieman liiankin innokas laskemaan rahojaan. Hän aloittaa syksyllä koulun ja haaveilee rahojen riittävän älypuhelimeen. Toinen vaihtoehto on kuulemma oma lentokenttä ja lentokone, Maria kertoo.

Lisätsemppiä koulunkäyntiin

Esikoinen Oliver on aina ollut hyvä koulussa, mutta Ada on kiinnostuneempi muista asioita, kuten leikeistä ja kavereista. Siksi hän saa muutaman euron kannustinrahaa hyvistä koetuloksista.

– Olemme tässä hieman ristiriitaisia, mutta Oliver on todella itseohjautuva ja koulu on hänelle helppoa. Adan perään pitää katsoa enemmän, ja palkitseminen tuo kummasti lisämotivaatiota, Maria kertoo.

– Sovimme jossain vaiheessa, että hän saa vitosen aina, kun on saanut koulusta hyvää palautetta. Yhtäkkiä kiittäviä Wilma-merkintöjä alkoikin tulla joka päivä. Olimme nopeasti pulassa, kun summa lähenteli jo 50:tä euroa!

Lapset saavat omaa rahaa myös isovanhemmiltaan. Lisäksi vanhemmat antavat lomareissuille jokaiselle hieman suuremman summan.

Oman rahan käyttäminen on opettanut lapsille laatutietoutta.

– Olemme huomanneet, että jos annamme jokaiselle vaikka 20 euroa, he harkitsevat ostoksiaan tarkemmin eivätkä ole kinuamassa koko ajan jotain.

Marian mukaan oman rahan käyttäminen on opettanut lapsille laatutietoutta. He eivät halua laittaa rahojaan sellaiseen, minkä tietää menevän heti rikki.

– Yritämme muutenkin rajoittaa tavaran saamista ja rahankäyttöä. Esimerkiksi Oliver on mankunut jo pidempään hoverboard-lautaa, mutta ei ole sitä saanut. Katsomme, miten nopeasti villitys menee ohi.