Katri Lappalainen on päivystävän sijaisperheen äiti. Kun puhelin soi, hän on tunnissa valmis ottamaan uuden lapsen vastaan.

Ensimmäinen koulupäivä. Tytön pieni käsi puristaa Katri Lappalaisen kättä.

Koulun pihalla tyttö näkee eskarista tutut kaverit ja juoksee heidän luokseen. Katri katsoo perään ja hymyilee. Kannatti jaksaa reppuostoksilla vielä viidenteenkin kauppaan. Pienessä selässä pompahteleva reppu on juuri oikeanlainen, vaaleanpunainen, kissa- ja koirakuvioinen.

Ekaluokkalaisten vanhempainillassa pari viikkoa myöhemmin Katri esittelee itsensä pelkällä nimellään.

– En usko, että muut vanhemmat edes huomaavat, etten sano olevani kenenkään äiti.

 

Katri on ollut kahdeksan viime vuoden aikana sijaisäiti 49 lapselle. Kun puhelin soi, hänen on oltava tarvittaessa tunnissa valmis ottamaan uusi lapsi vastaan.

Kiireellinen sijoitus tarkoittaa, että lapsi tarvitsee nopeasti turvallisen hoitajan, koska vanhemmat eivät pysty huolehtimaan lapsesta. Syynä voivat olla päihteet, mielenterveyden ongelmat, riitaisat erot, väkivalta, uupuminen tai vanhemman äkillinen, sairaalahoitoa vaativa sairastuminen.

Lyhimmillään sijoitus voi kestää pari päivää, joskus lapsi asuu kriisiperheessä yli vuoden.

Silloin tarvitaan päivystävää kriisiperhettä, joka voi ottaa lapsen hoitoonsa heti. Sellaista, kuin Katri Lappalaisen ja Mauri Haurulan perhe.

Lyhimmillään sijoitus voi kestää vain päivän tai pari, jos tilanne lapsen kotona ratkeaa nopeasti tai lähipiiristä löytyy turvallinen hoitaja. Joskus taas lapsi asuu kriisiperheessä yli vuoden. Sinä aikana vanhempia pyritään tukemaan niin, että lapsi voi palata kotiin. Ellei se onnistu, etsitään pitkäaikainen sijaisperhe.

Sillä välin Katri hoitaa lasta kuin omaansa.

 

Arki alkaa ruokapöydästä. Kun sosiaaliviranomaiset ovat tuoneet lapsen ja lähteneet, Katri avaa jääkaapin ja kysyy, mitä lapsi haluaisi syödä. Yleensä lapsella on nälkä, sillä tilanteen selvittelyyn on saattanut mennä kauan.

Ruuan äärellä rakennetaan turvallisuutta.

– Meille tulee lapsia, joiden kanssa arjen rutiinit opetellaan alusta saakka. Heille saattaa olla uutta, että ruoka syödäänkin pöydän ääressä ja ennen nukkumaanmenoa vaihdetaan yöpuku päälle. Ja että illalla mennään tiettyyn aikaan nukkumaan, jotta jaksetaan nousta aamulla kouluun tai päiväkotiin, Katri kertoo.

Moni lapsi syö joka aterialla kuin se olisi viimeinen.

Osalla lapsista on tullessaan mukana vaatteita ja jokin tärkeä lelu, mutta joillakin ei ole mitään. Juuri kenelläkään ei ole hammasharjaa. Siksi Katrilla on kylpyhuoneen kaapissa valmiina erivärisiä, eri-ikäisille lapsille sopivia hammasharjoja.

– On lapsia, joiden hampaita on pesty todella harvoin ja suu on täynnä reikiä. Hammaslääkärikäynneistä on tullut meille osa rutiinia.

Moni lapsi syö joka aterialla kuin se olisi viimeinen. Vie aikansa saada heidät luottamaan, että myös seuraava ruoka tulee ajallaan eikä koskaan tarvitse mennä nälkäisenä nukkumaan.

"Lasten taustojen miettimisen sijaan keskityn siihen, miten voin tukea heitä tässä ja nyt."

Katri miettii lasten taustoja vain sen verran, että ymmärtäisi heidän käytöstään. Miksi joku hamstraa välipalaa taskuihinsa, miksi toinen pelkää pimeää, miksi kolmas säikkyy kovia ääniä. Mutta liikaa ei kannata murehtia, muuten ei itse jaksa.

– Lasten taustojen miettimisen sijaan keskityn siihen, miten voin tukea heitä tässä ja nyt. Pyrin siihen, että elämä on ennustettavaa ja lapset aina tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu: milloin on seuraava ruoka, milloin on seuraava tapaaminen tai puhelu vanhempien kanssa.

Katri vahtii tarkkaan, ettei koskaan lupaa lapselle sellaista, mitä ei voi varmasti pitää – ei pientäkään asiaa. Hauraan luottamuksen voi rikkoa niin vähällä.

– Tuntuu pahalta, että en osaa vastata lapsen tärkeimpään kysymykseen: Koska mä pääsen takaisin kotiin?

 

Päätös ryhtyä päivystäväksi sijaisperheeksi kypsyi kahdeksan vuotta sitten, kun Katrin ja Maurin kolmesta lapsesta nuorin aloitti koulun. Katri oli silloin töissä päiväkodissa, ja arki tuntui puuduttavalta oravanpyörältä.

– Töiden jälkeen ehdin vain laittaa ruuan ja auttaa lapsia läksyissä, ja sitten olikin jo ilta. Ajattelin, että perhehoitajana voisin tehdä kotoa käsin tärkeää työtä ja auttaa vaikeassa tilanteessa olevia lapsia, ja lisäksi voisin olla enemmän läsnä omillekin lapsille.

Mauria hiukan epäilytti. Päivystävänä kriisiperheenä heidän pitäisi avata kotinsa ovet paitsi lapsille myös vanhemmille, joiden ongelmien takia lapset tarvitsevat sijaisperhettä. Mitä jos se onkin liian rankkaa?

Siksi Katri ei suoraan irtisanoutunut päiväkodista vaan jäi vuodeksi vuorotteluvapaalle.

– Mielestäni kaikkien, jotka harkitsevat sijaisperheeksi ryhtymistä, kannattaisi ensin olla päivystävänä kriisiperheenä. Siinä näkee, sopiiko tämä omalle perheelle. Jos ottaa heti lapsen pitkäaikaiseen sijoitukseen eikä sitten jaksakaan ja lapselle joudutaan etsimään taas uusi koti, se on lapselle raskas tilanne.

Toinen pojista huusi täyttä kurkkua. Se oli hänen tapansa purkaa pahaa oloa.

Ensimmäiset sijoitetut lapset olivat alle kouluikäiset veljekset. He tulivat ovesta sisään ja singahtivat juoksemaan portaita ylös ja alas.

Katri oli tottunut lohduttamaan päiväkodissa hoitolapsia, jotka itkevät vanhempiensa perään. Tämä oli jotain ihan muuta. Lapset vain tulivat ja rupesivat leikkimään.

Mutta iltaisin toinen pojista huusi täyttä kurkkua. Se oli hänen tapansa purkaa pahaa oloa.

– Hetken jo mietin, mihin olen ryhtynyt. Omatkin lapsemme alkoivat jo tuskastua, että taasko se huuto alkaa.

"Parhaita hetkiä ovat ne, kun kuulen lapsen leikkivän ja laulavan tyytyväisenä itsekseen."

Oli hyvä, että pojat viipyivät melko pitkään, puolisen vuotta. Siinä ajassa iltahuudot loppuivat ja Katri ehti huomata, miten palkitsevaa on nähdä lapsissa nopea muutos parempaan.

– Parhaita hetkiä ovat ne, kun kuulen lapsen leikkivän ja laulavan tyytyväisenä itsekseen. Siinä hetkessä lapsi on lapsi eikä kanna aikuisten murheita.

Katri ja Mauri päättivät jatkaa. Myös huoli lasten vanhempien kohtaamisista osoittautui turhaksi.

– Jos vanhemmat ovat vihaisia lastensa huostaanotosta, he kohdistavat kiukun sosiaaliviranomaisiin, jotka päätöksen ovat tehneet. Yleensä vanhemmat ymmärtävät, että olemme tässä samalla puolella, lapsen puolella.

 

Kun kotona ei ole sijoitettua lasta, joka toinen viikko on päivystysviikko. Silloin pitää olla kellon ympäri valmis ottamaan uusi lapsi vastaan tunnissa. Niinä viikkoina Katri ottaa päivystyspuhelimen mukaan saunan pesuhuoneeseen ja säätää äänet täysille.

Koskaan ei tiedä, viipyykö lapsi päiviä, kuukausia vai yli vuoden. Siksi esimerkiksi hiihtolomamatkaa ei voi varata ennakkoon. Kertyneet lomat voi pitää sitten, kun lapset ovat lähteneet.

Myöskään tuloja ei tiedä tarkkaan ennalta. Perhehoitajalle maksetaan sen mukaan, montako lasta hänellä on hoidettavana ja monenako päivänä kuussa.

"Kun omat lapset olivat alakoulu-ikäisiä, joskus mietin, jäävätkö he liian vähälle huomiolle."

Alkuperäinen ajatus siitä, että sijaisperheeksi ryhtyminen vapauttaisi aikaa myös omille lapsille, ei ihan ole toteutunut.

– Välillä on niin haastavia lapsia, että aika menee heidän asioidensa selvittelyyn. Kun omat lapset olivat alakoulu-ikäisiä, joskus mietin, jäävätkö he liian vähälle huomiolle.

Muutama vuosi sitten perheessä asui aamuvirkkuja pikkuisia, jotka aloittivat leikit ennen kuutta. Katrin ja Maurin teini-ikäinen poika muutti kesäksi pihalle puutarhamökkiin, jotta saisi lomalla nukkua pidempään.

Silti Katri ei kadu. 23-vuotias esikoistytär opiskeli lähihoitajaksi ja työskentelee nykyään maahanmuuttajanuorten perheryhmäkodissa.

– Ehkä tämä ei siis kovin pahasti ole mennyt pieleen.

 

Lähtöihin ei totu koskaan. Lapsen viimeisenä viikkona Katrin perheen luona tehdään jotain kivaa, lapsen toiveen mukaista. Käydään vaikka elokuvissa tai Hoplopissa, herkutellaan yhdessä. Sitten pakataan tavarat.

Yleensä Katri onnistuu pysymään reippaana ja iloitsemaan lapsen kanssa siitä, että lapsi pääsee kotiin tai pitkäaikaiseen sijaisperheeseen. Sillä melkein aina lapsi haluaa kotiin, oli se millainen tahansa.

"Lähtö on sitä vaikeampi, mitä pienempi lapsi on ja mitä pidempään hän on meillä ollut."

Mutta on kertoja, jolloin kesken lähtötouhujen Katrin pitää vetäytyä hetkeksi yksin takapihan kasvimaalle. Ettei lapsen tarvitse kysyä: Miksi sä Katri itket?

– Minun on tärkeää olla lapsen tukena. Omien tunteiden käsittelyn vuoro on vasta lapsen lähdettyä, Katri sanoo.

– Lähtö on sitä vaikeampi, mitä pienempi lapsi on ja mitä pidempään hän on meillä ollut. Ja jos yhtään on on epävarma olo siitä, miten lapsen kotona menee.

Apua sekä tunteiden käsittelyyn että käytännön asioihin saa perhehoidon tuen ryhmän työntekijöiltä.

 

Vauvojen hoitaminen on sekä ihaninta että raastavinta. Vauvan palleroisuus, kun hän aamulla herää ja kömpii pystyyn pinnasängyn laitaa vasten. Vauvan pehmeät, pusuteltavat posket ja vähän tahmeat kädet, joilla hän tarttuu hoitajansa tukkaan ja vaatteisiin. Vauva on koko ajan iholla, kiinni lahkeessa tai sylissä. On mahdoton olla kiintymättä.

Silti Katri muistaa joka hetki paikkansa. Kun vauva hapuilee ensimmäiset askeleensa, Katri ajattelee vauvan äitiä, jonka pitäisi olla näkemässä. Seuraavalla tapaamisella hän sanoo: Ihan kuin hän olisi kohta lähdössä liikkeelle, nyt kannattaa olla silmä tarkkana!

– Haluan, että lapsen äiti saa kokea ilon ensiaskelien näkemisestä.

Ensimmäisenä jouluna Katri lähettää joulukortin, sitten on vain pakko jatkaa eteenpäin.

Kun pienten lasten on aika palata kotiin tai jatkaa pitkäaikaiseen sijaisperheeseen, Katri teettää heille mukaan pinon valokuvia.

– Jotta tarinassa ei olisi aukkoja, kun he joskus isompina ajattelevat elämäänsä.

Kun lapsi on palannut kotiin, sijaisperheellä ei ole oikeutta enää saada hänestä tietoja. Ensimmäisenä jouluna Katri lähettää joulukortin, sitten on vain pakko jatkaa eteenpäin.

Aluksi Katri kantaa aina ihan liikaa ruokaa kaupasta, kun on vanhasta tottumuksesta kuormannut ostoskärryn kukkuroilleen. Kotona on oudon rauhallista.

 

Temperamentiltaan vilkkaiden ja äänekkäiden lasten hoitaminen ei väsytä Katria, päinvastoin.

– Eloisat lapset sopivat meille. Mielestäni lasta on helpompi rajoittaa kuin yrittää herättää henkiin.

Kukin lapsi kehittää oman tapansa selvitä vaikeista tilanteista. Joku yrittää pitää muut hyvällä tuulella pelleilemällä, joku vetäytyy näkymättömäksi.

– Minulle ahdistavimpia ovat olleet ne kerrat, jolloin meille tullut lapsi sulkeutuu huoneeseensa lukemaan tai leikkimään eikä halua olla yhteydessä muihin. Tällaisen näkymättömän lapsen houkutteleminen kuorestaan on kuin yrittäisi saada otetta lipsuvasta saippuapalasta.

Katri on huomannut, että vetäytyvien lasten ongelmiin on vaikeampi saada apua myös kodin ulkopuolella. Koulun ja päiväkodin näkökulmasta vetäytyvä lapsi on helppo, koska hän on hiljaa eikä häiritse muita.

– Sitten jossain vaiheessa lapsen ongelmat voivatkin tulla esiin rajulla tavalla.

"On hienoa, että vanhemmat osaavat hakea apua."

Joskus Katri kuulee väitettävän, että Suomessa lapsia otetaan huostaan liian heppoisin perustein. Se suututtaa.

– Jokainen meille tullut lapsi on tullut meille syystä. Jos kotona tilanne ratkeaa nopeasti, lapsi palaa kyllä kotiin saman tien. Paljon pahempaa on, jos lapsen hätää ei huomaa kukaan. Onneksi nykyään tulee lapsia sijoitukseen myös avohuollon tukitoimina vanhempien omasta pyynnöstä. On hienoa, että vanhemmat osaavat hakea apua.

 

Ovikello soi, ekaluokkalainen tulee koulusta.

– Meidän tärpästikkeli, Katri sanoo hellästi.

– Otatko välipalaa? Tuliko läksyä?

Kun vatsa on täynnä, Katri ja tyttö vievät Nita-koiran lenkille. Aurinko paistaa, tyttö ja koira pyrähtelevät metsäpolulla. Välillä tyttö jää tasapainottelemaan kannolle ja huutaa Katria odottamaan. Katri pysähtyy ja vastaa:

– En minä sinua jätä.

Tyttö juoksee luokse, ottaa kädestä hetkeksi kiinni. Sitten matka jatkuu.

Meidän Perhe 11/2016

Katri Lappalaisen, 48, ja Mauri Haurulan, 49, perhe toimii päivystävänä sijaisperheenä. Mauri on ammatiltaan bitumieristäjä, Katrille sijoitettujen lasten hoitaminen on ympärivuorokautinen työ. Perheen kolmesta lapsesta kotona asuvat 15-vuotias kuopus ja juuri armeijasta palannut 20-vuotias poika.

”Tähän mennessä olen isänä pystynyt tekemään kaiken, minkä olen halunnutkin”, Markus miettii. Kuva: Milka Alanen

Sekä Viljalla että Markuksella on synnynnäinen cp-vamma, joka vaikeuttaa liikkumista. Avustajien avulla he kuitenkin pysyvät vilkkaan taaperonsa vauhdissa mukana.

Loppuvuodesta 2005 taksi oli myöhässä. Markus kelasi pyörätuolilla saliin juuri, kun vammaisjärjestön seminaari oli alkamassa, ja asettui viimeiseen vapaaseen paikkaan. Vastapäätä istui siro nuori nainen, jolla oli kauniit ruskeat silmät. Hän esitteli itsensä reippaasti Viljaksi.

Viisi vuotta myöhemmin vietettiin syyshäitä.

2013 aviopari osti kolmion Espoosta, uudesta esteettömästä kerrostalosta. Koti oli lähellä työpaikkoja, ja mikä tärkeintä, länsimetroa, joka valmistuisi ihan pian. Esteetön kulkuväline oli tärkeä kriteeri asunnonvalinnassa. Sekä Viljalla että Markuksella on synnynnäinen cp-vamma, joka vaikeuttaa liikkumista.

Viljalla, 37, cp-vamma on lievempi. Se vaikuttaa lähinnä käden motoriikkaan ja tasapainoon. Etäisyyksien hahmottaminen on vaikeaa, joten Vilja eksyy helposti tutuissakin paikoissa. Hän käyttää kävellessään apuna kyynärsauvoja, pidemmillä matkoilla sähkömopoa ja taksia.

Myös Markuksella, 39, cp-vamma näkyy tasapainossa ja motoriikassa. Hän liikkuu pyörätuolilla ja ajaa autoa, jossa on käsihallintalaitteet.

Kummallakaan vamma ei vaikuta kognitiivisiin kykyihin tai puheeseen. Cp-vamma ei myöskään ole perinnöllinen.

– Kertaluontoinen neurologinen vaurio. Ei etene eikä tartu, Markus toteaa.

”Oikeastaan tajusin jo Viljan askeleista hänen palatessaan, että nyt.”

Tuli hetki, kun kaikki oli valmista. Viljalla ja Markuksella oli vakituiset työt kääntäjänä ja tiedottajana, pesämunaa oli kerätty, koti oli uusi ja kaunis. Siihen olisi vauvan hyvä tulla.

Kun vain vihdoin tärppäisi.

On tammikuinen keskiviikko, jälleen testiaamu. Tikkuja on ehditty tiirata jo kolmisen vuotta, kerta kerralta raskaammin pettyen. Yksityisklinikalla tehdyt hedelmöityshoidotkaan eivät ole tuottaneet tulosta. Vilja ja Markus ovat jo ehtineet valmistautua siihenkin, ettei heistä ehkä koskaan tulisi perhettä.

Hiukan Vilja on ehtinyt epäillä, että tällä kertaa olisi toisin. Jo viikon hänellä on ollut kamala nälkä ihan koko ajan, yölläkin.

Markus havahtuu unestaan aamuviideltä, kun Vilja lähtee vierestä vessaan. Sitten laskeutuu epätodellinen hiljaisuus.

– Oikeastaan tajusin jo Viljan askeleista hänen palatessaan, että nyt.

Plussasta iloitaan hiljaa ja varovasti. Pettymysten jälkeen on vaikea uskoa raskauden olevan totta.

Kuudennella viikolla varhaisultrassa erottuu vahva syke. Vauvan sydän on käynnistynyt vasta edellispäivänä. Lääkärikin herkistyy.

”Meillä molemmilla oli ollut avustajia käytössä aiemminkin, mutta vain kerran pari viikossa esimerkiksi kaupassakäyntiapuna.”

Viljan vointi pysyy hyvänä läpi raskauden. Kesän edetessä vanhemmat uskaltavat jo alkaa valmistautua Viuhti-työnimellä kulkevan vauvan tuloon. Hankitaan ne perinteiset: vaatteita, sänky, hoitopöytä. Hoitotaso vain on pyörätuolikorkeudella, ja vauvan petinä toimii pyörillä liikuteltava häkkisänky. Nukkumisen lisäksi sitä on tarkoitus käyttää vauvan siirtelyyn kotona. Kumpikaan vanhemmista ei voisi kantaa vauvaa paikasta toiseen, pudottamisen riski olisi liian suuri.

Eräs tärkeä toimenpide on anoa Espoon kaupungin vammaispalvelusta päätös henkilökohtaisten avustajien tuntimäärän lisäämiseen.

– Meillä molemmilla oli ollut avustajia käytössä aiemminkin, mutta vain kerran pari viikossa esimerkiksi kaupassakäyntiapuna ja kuntosalilla, Vilja kertoo.

Nyt apua tarvittaisiin useimpiin vauvan perushoitotoimiin: nostamiseen, kylvetykseen, imetysasentojen hakemiseen, kynsien leikkaamiseen... Ainakin alkuun avustaja olisi paikalla lähes kellon ympäri.

”Se oli elämäni tärkein hetki tähän mennessä. Rakkautta ensisilmäyksellä.”

Vamman aiheuttamien lihasjäykkyyksien vuoksi Vilja haluaa synnyttää keisarileikkauksella. Hänelle varataan aika suunniteltuun sektioon syyskuussa 2015.

Syntymäpäivän aattona Markus juttelee pojalleen Viljan vatsan läpi.

– Kuule Viuhti, kun sä huomenna synnyt, niin parkaise heti niin lujaa kuin keuhkoista lähtee. Jooko?

Seuraavana aamuna kello 10.25 poika tottelee. Sen Vilja ehtii kuulla ja suukottaa helpottuneena esikoistaan otsalle. Sitten äidin leikkaushaavaa ryhdytään ompelemaan.

Kätilö käärii pojan lämpimään peittoon ja laskee tämän Markuksen syliin.

– Se oli elämäni tärkein hetki tähän mennessä. Rakkautta ensisilmäyksellä.

”Sänky ei kelvannut, isin syli oli paras paikka.”

Seuraavat tunnit Vilja viettää heräämössä, ja Markus saa tutustua poikaansa syvällisesti. Pojan temperamentti käy heti selväksi.

– Sänky ei kelvannut, isin syli oli paras paikka.

Eipä sillä, että Markus juuri muutenkaan malttaisi laskea vauvaa sylistään.

Kätilö on jo suuntaamassa ulos ovesta, kun tuore isä havahtuu miettimään, mitä tehdään, jos heidän pitää lähteä huoneesta. Mihin hän laittaisi vauvan, kun käsiä tarvitaan pyörätuolilla kelaamiseen?

Kätilö keksii ratkaisun: sairaalan verkkopöksyt. Niistä syntyy kengurupussi. Elämänsä viisi ensimmäistä tuntia Toivo viettää xl-kokoisissa kertakäyttökalsareissa.

”Lähes jokaiseen vauvan inahdukseen jouduttiin soittamaan kätilö apuun.”

Euforisten ensituntien jälkeen sairaala-arki on vähän kylmä suihku. Vilja ja Markus ovat kyllä saaneet toivomansa perhehuoneen, mutta siellä on käytännön yllätyksiä. Esimerkiksi hoitotaso on seisomakorkeudella, joten Markuksen on mahdotonta vaihtaa vaippaa.

– Itse taas olin sektiosta niin kipeänä, että saatoin vain maata. Lähes jokaiseen vauvan inahdukseen jouduttiin soittamaan kätilö apuun, Vilja kertoo.

Sekä Naistenklinikan että pariskunnan itsensä oli ollut vaikea etukäteen arvioida, kuinka paljon apua perhe tarvitsisi sairaalapäivinä. Pari oli värvännyt avustajansa paikalle, mutta vain päiväsaikaan; ajatuksena oli ollut, että yöt pärjättäisiin sairaalahenkilökunnan avulla.

Resurssipulasta kärsivällä lapsivuodeosastolla perheen normaalia suurempi avuntarve herättää kysymyksiä. Kuinka he aikovat kotona selvitä, kun ei vaipanvaihtokaan onnistu omin voimin?

– Selitimme henkilökunnalle, että kotona tilanne olisi ihan eri. Siellä meillä olisi ensimmäiset viikot ympärivuorokautinen apu vierellä, ja ympäristö suunniteltu meitä varten niin, että pystyisimme hoitamaan vauvaa paljon enemmän itse.

”Meidän oli ollut pakko miettiä nämä asiat valmiiksi.”

Useimmat kätilöt ymmärtävät ja uskovat. Vain yksi epäilee siinä määrin, että päättää lähtöpäivänä kutsua paikalle sairaalan sosiaalityöntekijän. Tämä on onneksi tavannut erityisperheitä ennenkin.

Keskustelu kestää lopulta vain muutaman minuutin. Sosiaalityöntekijällä ei ole epäilystäkään, etteivätkö tämä vauva ja hänen vanhempansa pärjäisi kotona mainiosti. Hänen mukaansa perheet, joille vauva-arki tulee yllätyksenä, ovat toisenlaisia.

– Meidän oli ollut pakko miettiä nämä asiat valmiiksi.

Niin Vilja ja Markus avaavat huoneensa oven lähes ensimmäistä kertaa kolmeen päivään ja lähtevät viettämään uutta arkea lapsiperheenä.

”Henkilökohtaisen avustajan käyttäminen apuna lapsenhoidossa ei ole mitään vip-kohtelua, vaan tukea.”

Toivolla on jokin kevätpöpö, jo kolmatta päivää lähes 39 astetta kuumetta. Sekään ei hidasta energistä taaperoa. Nyt hän yrittää kiivetä olohuoneen jalkarahin yli ja jää jumiin linkkuveitsiasentoon. Vieressä oleva avustaja auttaa pojan pystyyn, ja matka jatkuu.

Ennen kuin Toivo sai alkunsa, Vilja ja Markus miettivät pitkään, onko vauvan yrittäminen heidän tilanteessaan järkevää tai edes mahdollista. Ainakin ensimmäiset vuodet he tarvitsisivat apua lapsen hoitamiseen suurimman osan vuorokaudesta.

– Toisaalta sinä hetkenä, kun syntyy vammaisena, tulee tavalla tai toisella riippuvaiseksi yhteiskunnan palveluista.

Vilja ja Markus pohtivat, että kun koko muukin elämä on yhteiskunnasta riippuvaista, ei vanhemmuutta voi siitä elämästä erottaa.

– Henkilökohtaisen avustajan käyttäminen apuna lapsenhoidossa ei ole mitään vip-kohtelua, vaan tukea, jonka avulla voimme olla edes melkein samalla viivalla vammattomien ihmisten kanssa.

Parin lähipiirissä oli jo perheitä, joissa joko toinen tai molemmat vanhemmat ovat vammaisia. He olivat siis nähneet paitsi sen, että apua on saatavilla, myös sen, että lapsen kasvaessa avun tarve yleensä vähenee.

”Kehittelin pyörällisen vauvansängyn kanssa erilaisia heijauksia ja hytkytyksiä. Siihen Toivo sitten rauhoittui.”

Viljalle ja Markukselle on ollut alusta saakka tärkeää tehdä itse niin paljon kuin mahdollista. Kun Toivo pienenä itkeskeli öisin, ei ollut vaihtoehto, että avustaja olisi hyssytellyt poikaa kävellen.

– Kehittelin pyörällisen vauvansängyn kanssa erilaisia heijauksia ja hytkytyksiä. Siihen Toivo sitten rauhoittui, Markus kertoo.

Pariskunnan työnjaosta on käyty hiukan keskuste-lua. Käytännössä monet hoitotoimet sujuvat Viljalta nopeammin, mutta Markus on halunnut olla vanhem-muudessa tasapuolisesti mukana. Viljan kontolla ovat useimmat vaipanvaihdot, mutta Markuksesta on tullut esimerkiksi suihku-, hampaanpesu- ja rasvausvastaava.

Ensimmäisen vuoden ajan avustajia oli kaksi kokopäiväistä ja kolme osa-aikaista, aina yksi kerrallaan paikalla. Nyt kokopäiväisiä avustajia on hoitoringissä yksi ja lisäksi muutama osa-aikainen. Yöt on pärjätty omin voimin jo ensimmäisten parin viikon jälkeen.

”Jompikumpi meistä vanhemmista on aina vastuussa ja lähietäisyydellä.”

Toivon kasvaessa perheen avuntarve on muuttanut muotoaan. Pian kaksivuotiasta taaperoa ei tarvitse enää niin paljon nostella, mutta liikkuvaisen pojan perässä pysyminen on oma hommansa. Avustaja varmistaa turvallisuuden, jos Toivo haluaa vaikka kiivetä leikkitelineeseen tai kirmata oravan perässä juoksuun.

– Avustajat eivät ole lapsenhoitajia, vaan toimivat meidän käsinämme ja jalkoinamme. Jompikumpi meistä vanhemmista on aina vastuussa ja lähietäisyydellä.

Äiti on se, jonka kainaloon poika nytkin pyrkii pelaamaan kalanongintapeliään. Isänkin syliin pyörätuoliin Toivo osaa kiivetä – silloin kun tahtoo.

– Osaa hän myös vetää pitkälleen maihin silloin, kun ei huvita lähteä minnekään. Hän tietää jo, että siellä on aika hyvin minulta turvassa, Markus naurahtaa.

”Tähän mennessä olen isänä pystynyt tekemään kaiken, minkä olen halunnutkin.”

Arki on tuntunut sujuvan lopulta yllättävänkin hienosti. Haasteet ovat olleet aika lailla samoja kuin lapsiperheissä yleensä: huonosti nukuttuja öitä, korvatulehduksia ja orastavaa uhmaikää.

– Tähän mennessä olen isänä pystynyt tekemään kaiken, minkä olen halunnutkin, Markus sanoo.

– En pysty kiipeämään pojan perässä leikkitelineeseen, mutta avustaja mahdollistaa sen, että Toivo saa kuitenkin kokea minun kanssani ne onnistumiset – ja epäonnistumiset yhtä lailla.

Avustajan työvuoro on päättynyt puoli tuntia sitten, ja aamuun saakka perhe on kolmen kesken. On Toivon hampaanpesun aika. Ennen kuin isä huomaakaan, Toivo on jo tarttunut pyörätuoliin ja lähtee työntämään tätä päättäväisesti kohti kylpyhuonetta. Molemmat hymyilevät leveästi.

Arjen saapuessa monessa perheessä riidellään siitä, kuka jää kotiin hoitamaan sairasta lasta. Miten sairaspäivät on jaettu teidän perheessä?

Syksy tuo koulun ja päivähoidon myötä mukanaan myös sairastelukierteet. Usein perheenjäsenet sairastavat vuorotellen ja sairasteluputkesta kasvaa viikkojen pituinen. Lapsi saattaa sairastaa jopa 100 päivää vuodessa, eivätkä vanhemmatkaan välty kaikilta tartunnoilta.

Työnteko kotoa käsin sairaan lapsen kanssa on haastavaa. Palavereja ja sovittuja työtehtäviä on ikävää peruuttaa tai siirtää myöhemmäksi – aina se ei ole edes mahdollista. Ja edelleen kuulee työpaikoista, joissa lapsen sairastumisen takia kotiin jäänyttä työntekijää syyllistetään asiasta. Onneksi laki sanoo, että vanhempi voi jäädä kotiin alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa.

Onneksi laki sanoo, että vanhempi voi jäädä kotiin alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa.

Asiasta väännetään kättä myös kotisohvilla. Kun lapsi oksentaa yöllä sänkyynsä tai kuumemittari näyttää aamulla punaista, monen vanhemman välillä käydään kitkerää keskustelua: Kumman vuoro on jäädä, kumpi saa tai joutuu lähtemään töihin? Riitannutteko siitä, kumman työ on tärkeämpi? Onko äiti aina se, joka jää kotiin? Vai vaihdatteko kesken päivää? Mitä sanoo työnantaja? Entä yhden vanhemman perheet – mitä tehdä, kun lapsi sairastaa pitkään? Oletteko palkanneet hoitajan vai rientääkö pappa avuksi?

Osallistu jutun tekoon ja vastaa kyselyyn.

 

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsi ei opi kuuntelemaan, jollei vanhempi itse toimi läsnäolevan kuuntelijan mallina.

Usein tuntuu, että lapset eivät kuuntele, vaikka olisi kuinka tärkeää asiaa. Toisaalta aina ei jaksaisi itsekään kuunnella, kun lapsi selittää ja selittää jotain omaa juttuaan tuhannetta kertaa.

Nämä alkuun eri tilanteilta vaikuttavat hetket ovat kuitenkin tiukasti sidottuna toisiinsa. Perhetyöntekijä Tiia Trogen on kehittänyt posiitivisen kasvatuksen malliin. Trogen on sitä mieltä, että lapsi ei opi kuuntelemaan, jos vanhempi ei itse toimi läsnäolevan kuuntelijan mallina.

No, mitä sitten on hyvä kuunteleminen? Ja miten lapsi oppii kuuntelemaan?

Trogen painottaa, että kuunteleminen on juuri sitä – kuuntelemista. Se ei ole omien mielipiteiden väliin sanomista, vaan läsnäoloa. Palautetaan puhujalle se, mitä on kuullut, ja varmistetaan näin, että on varmasti ymmärtänyt sen lapsen kertoman asian.

– Kuuntele ymmärtääksesi, älä vastataksesi, perhetyöntekijä Trogen kehottaa vanhempaa.

Nyt kuuntelet tai…

Jos lapsi ”sulkee korvansa” kun hänelle olisi asiaa, vanhemman volyymit nousevat helposti ja alkaa uhkailu: nyt kuuntelet, tai…

Väärin! Näin meitä on ehkä kasvatettu, ja siksi me saatamme siirtää kasvatuskäsityksiämme eteenpäin. Nykyvanhemmat eivät useinkaan ole saaneet vuorovaikutuskasvatusta, vaikka esimerkiksi Toimiva perhe -malli tuotiin Suomeen jo 1970-luvulla.

Lasta ei saa kuuntelemaan korottamalla ääntä tai huutamalla toisesta huoneesta.

Trogen painottaa, että vanhemmat eivät huuda pahuuttaan, vaan koska keinot loppuvat kesken. Silloin tulee helposti käytettyä uhkaus, kiristys ja lahjonta -mallia, joka on hyvin vanhanaikainen ja traumatisoiva tapa kasvattaa.

Kun vanhat väkivaltaan liittyvät keinot kiellettiin Suomessa ja Ruotsissa 80-luvulla, vain Ruotsissa vanhemmille opetettiin tilalle muita keinoja. Suomessa vanhemmat jätettiin tyhjän päälle ja moni siirtyikin kasvattamaan henkistä väkivaltaa käyttäen – kiristämällä, uhkailemalla ja huutamalla.

– Uusia, hyviä kasvatustapoja täytyy siis tietoisesti opetella, jotta sukupolvien ketjun saa katkeamaan, Trogen sanoo.

Tiia Trogen kertoo, että yksi lapsen peloista on musta hahmo näköpiirissä. Edessä seisova, käskyttävä, kiristävä tai uhkaava aikuinen on lapsen mielessä vaarallinen.

– Lasta ei saa kuuntelemaan korottamalla ääntä tai huutamalla toisesta huoneesta, vaan lapsi menee huutelusta helposti ”taistele tai pakene” -tilaan, jolloin sanojen vastaanottaminen on mahdotonta. Siksi erityisen tärkeää on laskeutua lapsen tasolle ja kohdata lapsi empaattisesti – viestiä omalla olemuksella, että et ole uhka: tilanne on rauhallinen ja minä halusin nyt keskustella kanssasi, Trogen kertoo. 

Lähtökohta keskustelulle on, että lapsi on vanhemman kanssa mukana keskustelussa – keskustelemassa. Muuten puhutaan kuuroille korville.

Kuunteleminen on molemminpuolista kunnioitusta

Kuuntelemisessa on tärkeää varmistaa, että aikuisella on yhteys lapseen. Lapsen on oltava vastaanottavaisessa tilassa. Jos lapsen peli tai leikki on kesken, lapsi on uppoutunut omaan hommaansa eikä usein pysty keskittymään aikuisen sanoihin. Siksi yhteys on avainsana. On varmistettava, että lapsi on avoin keskustelulle.

Vanhemmat helposti ajattelevat, että he ovat jollain tavalla lapsen yläpuolella, koska heillä on tietoa, taitoa ja paremmat edellytykset ymmärtää maailmaa ja tilanteita.

Lapsen kunnioitus vanhempaa kohtaan syntyy vanhemman kunnioituksesta lasta kohtaan.

– Usein näkee, että vanhemmat sanovat lapselleen, että nyt sä kyllä kuuntelet ja samalla kieltäytyvät kuuntelemasta lasta. Silloin vanhempi sivuuttaa täysin lapsen ja hänen tunteensa, Trogen miettii.

Positiivinen kasvatus ja vanhemmuus ponnistavat kuitenkin lapsen kunnioituksesta, ajatuksesta, että lapset ja vanhemmat ovat samalla tasolla. Lapsen kunnioitus vanhempaa kohtaan syntyy vanhemman kunnioituksesta lasta kohtaan: lapsen toimet, kuten leikki, ovat yhtä tärkeitä kuin meidän aikuisten asiat.

Asiaa pitäisi siis lähestyä lapsen näkökulmasta: ”Tiedän, että sulla on peli kesken ja sun on silloin vaikea keskittyä mun puheeseen, mutta mulla olisi sulle asiaa. Joten lopettaisitko hetkeksi ja katsoisitko tänne päin?” Tuo kysymys pitää sisällään kehotuksen, kuinka vanhempoi toivoo lapsen tekevänkunnioittaen kuitenkin lapsen sen hetkistä toimintaa.

Myös aikuisen itsesäätelyllä on suuri merkitys siihen, onko lapsen helppo ottaa aikuisen sanaoja vastaan vai ei. Tärkeintä tietenkin olisi pysyä rauhallisena ja olla menemättä omien tunteiden valtaan, vaikka lapsen käyttäytyminen provosoisi. Kun pysyy rauhallisena, ajatukset ja ideat pääsevät helpommin kulkemaan, eivätkä tunteet tuki ajatuksia.

Osallista, älä käskytä tai saarnaa

Positiivisen kasvatuksessa pyritään minimoimaan käskytilanteita. Lasta ei opeteta tottelemaan vaan ajattelemaan. Siksi lapsi kannattaa ottaa mukaan päätöksentekoon. Haluatko sinisen vai vihreän pipon? Mitä me voisimme tehdä tai miten voisimme ratkaista tämän tilanteen yhdessä?

– Lasta ei kannata opettaa tottelemaan vaan ajattelemaan, Trogen sanoo.

Kun lapsen halutaan kuuntelevan, on vanhemman ajatuksena opettaa lapselle jokin taito tai saada hänet ymmärtämään jokin asia. Silloin käsky ”laita pipo päähän” opettaa lapsen toimimaan vain käskystä, kun taas positiivisen kasvatuksen lähtökohtana on saada lapsi ymmärtämään, että ulkona tarvitaan pipoa.

Jos vanhemman suusta tulee useita erilaisia ohjeita ja käskyjä kerralla, lapsi ei pysty ottamaan niitä vastaan.

Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä vähemmän sanoja tarvitaan. Jos vanhemman suusta tulee useita erilaisia ohjeita ja käskyjä kerralla, lapsi ei pysty ottamaan niitä vastaan. Lapsen aivot eivät pysty ottamaan vastaan läheskään yhtä paljon informaatiota kuin aikuisen aivot.

Viesti menee myös perille helpommin, jos asioita ei toista. Asioiden toistaminen on saarnaamista ja nalkutusta. Ja siltä se kuulostaa myös lapsesta. Jos näyttää, että asia ei mene perille, palataan toistamisen sijaan ensimmäiseen askeleeseen eli yhteyden löytämiseen.

– Usein se onkin jäänyt puolitiehen, ja lapsi on edelleen omassa puuhassaan, omien ajatustensa ympäröimä. Silloin vanhemman tehtävä on luoda keskusteluyhteys lapseen uudelleen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Monen lapsen kengät ovat liian isot, pienet tai kovat. Hyvät popot tukevat jalan kehitystä, ja niissä on kiva liikkua.

1. Pitäisikö ensikengiksi hankkia jäykät vai pehmeät kengät?

Käsitys siitä, että kenkien tulisi olla mahdollisimman tukevat, on vanhentunut. Hyvät kengät taipuvat, kiertyvät ja joustavat joka suuntaan. Niissä on ohut, tasainen pohja ja pehmeät, hiostamattomat materiaalit. Lapsen jalkaterä tykkää liikkeestä, ja siksi sitä ei saa kahlita liian jäykillä kengillä. Lasten kengissä ei saisi olla korkoa.

Paljain jaloin liikkuminen aktivoi ja vahvistaa jalkaterien lihaksia ja harjoittaa varpaiden ja nilkan liikelaajuuksia. Kävelyn tulisi muistuttaa paljain jaloin kävelemistä, ja sitä varten on kehitetty niin sanottuja kevyt- ja paljasjalkakenkiä. Ne sopivat myös ensikengiksi ja taaperoille.

2. Ovatko putkivartiset talvikengät tai kumpparit hyvät jalan terveyden kannalta?

Kumi- ja talvisaappaisiin pätee sama ajatusmalli kuin muihinkin kenkiin, eli mahdollisimman taipuva, ohutpohjainen ja kiertyvä saapas on paras. Ulkopohjan tulisi olla ohut, kiertolöysä ja päkiästä taipuva. Kiertolöysä tarkoittaa sitä, että kun tarttuu toisella kädellä kengän kärkeen ja toisella kantaosaan ja kiertää niitä eri suuntiin, pitäisi kengän taipua kuin tiskirätti.

3. Entäpä Crocs-tyyppiset muovisandaalit?

Niitä voi käyttää väliaikaisesti, ei ensisijaisina kesäkenkinä. Muovisandaalit ovat usein erittäin leveitä, jolloin lapsen kapea jalkaterä pääsee liikkumaan liikaa kengän sisällä aiheuttaen rakkoja, hiertymiä ja ihorikkoja. Liika väljyys tekee kengästä myös epävakaan, eikä jalkaterä pysy kengässä paikallaan sivu- ja pituussuunnassa. Muovisandaaleissa on harvoin kunnollista kiinnitystä, esimerkiksi remmejä, eli ne eivät pysy hyvin jalassa. Muovi voi olla myös hyvin liukas erilaisilla alustoilla liikuttaessa, ja siinä saattaa olla allergisoivia aineita.

4. Tarvitseeko yksivuotiaan lattajalka lisätukea?

Ei tarvitse. Se tarvitsee aktivointia, esimerkiksi kävelyä paljain jaloin vaihtelevilla alustoilla.

Lattajalka on normaali pienellä lapsella, sillä jalkaterän luut ovat vielä rustomaisia ja nivelsiteet löysiä. Lattajalassa jalan sisäkaari puuttuu, ja kantaluu on vinossa, puhutaan linttaan astumisesta. Sisäkaari kehittyy 6–7-vuotiaaksi saakka.

5. Tarvitaanko milloinkaan tukipohjallisia?

Tukipohjallisista käytetään harvoin ja vain erittäin vaikeissa lattajalkaongelmissa.

Jos lapsella on voimakas kantaluun virheasento, kannattaa hakeutua jalkaterapeutin vastaanotolle. Jalkaterapeutti ohjaa kenkien valinnassa ja jalkavoimistelussa.

6. Pitääkö lapsen kengissä olla kasvunvaraa?

Kyllä, ensikengistä alkaen. Lapsen jalkaterä kannattaa mitata kahden kuukauden välein, sillä se kasvaa sykäyksittäin. Jalka turpoaa päivän mittaan, joten ilta on otollisin mittausajankohta. Seisovan lapsen jalan ääriviivat voi piirtää paperille, näin saa selville myös jalkaterän leveyden. Luotettavin tapa mitata kengän sisäpituus on käyttää Plus12 -jalkamittaa, jossa on valmiina 12 milliä käynti- ja kasvuvaraa. Mittoja myydään apteekeissa.

Kenkiä hankittaessa jätetään pisimmän varpaan päähän noin 17 milliä kasvu- ja käyntivaraa. Sen enempää kasvuvaraa ei kannata varata. Kengät ovat jääneet pieniksi, kun käyntivaraa on alle 12 milliä. Harvalla on saman kokoiset jalat, ja kenkäkoko valitaan aina isomman jalan mukaan. Kenkiä ei kannata ostaa pelkästään kokonumeron perusteella. Kokonumerointi ei ole standardoitua, ja koot vaihtelevat suuresti.

7. Entä sukat ja sisätossut?

Tutkimusten mukaan jopa noin puolella lapsista on liian pienet kengät, joten todennäköisesti tilanne on sama sukissakin. Liukuestesukat toimivat sisätiloissa, mutta ulkoilusukkina niitä ei kannata käyttää, sillä jarrut estävät jalan normaalin liikkeen kengässä. Tarhatossuiksi sopivat joustavat nahkatossut.

8. Mitä kenkämateriaaleja kannattaa valita?

Hengittävä, ihoystävällinen ja myrkytön materiaali on paras. Hengittävä materiaali kuljettaa tehokkaasti kosteuden pois kengästä ja pitää ihon kuivana. Sellaisia ovat tekstiilit, polyamidi, mikrokuitu, pinnoittamaton nahka ja tex-kalvomateriaalit.

9. Kuinka monta kenkäparia lapsi tarvitsee vuodessa?

Lapsen jalkaterä kasvaa keskimäärin kaksi tai kolme numeroa vuodessa. Nopeimmassa kasvuvaiheessa 2–6-vuotiaana lapsi voi tarvita jopa viisi paria kenkiä vuodessa. Samanaikaisesti käytössä tulisi olla ainakin kaksi paria, kolmekaan ei ole liikaa.

10. Voiko lasten kenkiä kierrättää?

Hyväkuntoisia kenkiä, myös ensikenkiä, voi kierrättää perheen ja tuttavien kesken, kuluneita ei. Ennen kierrättämistä kannattaa tarkastaa, ettei kantakupissa tai pohjassa ole kallistumisen eli niin sanotun linttaan astumisen merkkejä. Kirpputorilöydöistä ei voi olla varma, ettei edellisellä käyttäjällä ole ollut esimerkiksi syyliä tai jalkasientä. Taaperoilla ne ovat toki hyvin harvinaisia.

Asiantuntija terveystieteiden tohtori ja jalkaterapeutti (AMK) Minna Stolt Turun yliopiston hoitotieteen laitokselta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.