Katri Lappalainen on päivystävän sijaisperheen äiti. Kun puhelin soi, hän on tunnissa valmis ottamaan uuden lapsen vastaan.

Ensimmäinen koulupäivä. Tytön pieni käsi puristaa Katri Lappalaisen kättä.

Koulun pihalla tyttö näkee eskarista tutut kaverit ja juoksee heidän luokseen. Katri katsoo perään ja hymyilee. Kannatti jaksaa reppuostoksilla vielä viidenteenkin kauppaan. Pienessä selässä pompahteleva reppu on juuri oikeanlainen, vaaleanpunainen, kissa- ja koirakuvioinen.

Ekaluokkalaisten vanhempainillassa pari viikkoa myöhemmin Katri esittelee itsensä pelkällä nimellään.

– En usko, että muut vanhemmat edes huomaavat, etten sano olevani kenenkään äiti.

 

Katri on ollut kahdeksan viime vuoden aikana sijaisäiti 49 lapselle. Kun puhelin soi, hänen on oltava tarvittaessa tunnissa valmis ottamaan uusi lapsi vastaan.

Kiireellinen sijoitus tarkoittaa, että lapsi tarvitsee nopeasti turvallisen hoitajan, koska vanhemmat eivät pysty huolehtimaan lapsesta. Syynä voivat olla päihteet, mielenterveyden ongelmat, riitaisat erot, väkivalta, uupuminen tai vanhemman äkillinen, sairaalahoitoa vaativa sairastuminen.

Lyhimmillään sijoitus voi kestää pari päivää, joskus lapsi asuu kriisiperheessä yli vuoden.

Silloin tarvitaan päivystävää kriisiperhettä, joka voi ottaa lapsen hoitoonsa heti. Sellaista, kuin Katri Lappalaisen ja Mauri Haurulan perhe.

Lyhimmillään sijoitus voi kestää vain päivän tai pari, jos tilanne lapsen kotona ratkeaa nopeasti tai lähipiiristä löytyy turvallinen hoitaja. Joskus taas lapsi asuu kriisiperheessä yli vuoden. Sinä aikana vanhempia pyritään tukemaan niin, että lapsi voi palata kotiin. Ellei se onnistu, etsitään pitkäaikainen sijaisperhe.

Sillä välin Katri hoitaa lasta kuin omaansa.

 

Arki alkaa ruokapöydästä. Kun sosiaaliviranomaiset ovat tuoneet lapsen ja lähteneet, Katri avaa jääkaapin ja kysyy, mitä lapsi haluaisi syödä. Yleensä lapsella on nälkä, sillä tilanteen selvittelyyn on saattanut mennä kauan.

Ruuan äärellä rakennetaan turvallisuutta.

– Meille tulee lapsia, joiden kanssa arjen rutiinit opetellaan alusta saakka. Heille saattaa olla uutta, että ruoka syödäänkin pöydän ääressä ja ennen nukkumaanmenoa vaihdetaan yöpuku päälle. Ja että illalla mennään tiettyyn aikaan nukkumaan, jotta jaksetaan nousta aamulla kouluun tai päiväkotiin, Katri kertoo.

Moni lapsi syö joka aterialla kuin se olisi viimeinen.

Osalla lapsista on tullessaan mukana vaatteita ja jokin tärkeä lelu, mutta joillakin ei ole mitään. Juuri kenelläkään ei ole hammasharjaa. Siksi Katrilla on kylpyhuoneen kaapissa valmiina erivärisiä, eri-ikäisille lapsille sopivia hammasharjoja.

– On lapsia, joiden hampaita on pesty todella harvoin ja suu on täynnä reikiä. Hammaslääkärikäynneistä on tullut meille osa rutiinia.

Moni lapsi syö joka aterialla kuin se olisi viimeinen. Vie aikansa saada heidät luottamaan, että myös seuraava ruoka tulee ajallaan eikä koskaan tarvitse mennä nälkäisenä nukkumaan.

"Lasten taustojen miettimisen sijaan keskityn siihen, miten voin tukea heitä tässä ja nyt."

Katri miettii lasten taustoja vain sen verran, että ymmärtäisi heidän käytöstään. Miksi joku hamstraa välipalaa taskuihinsa, miksi toinen pelkää pimeää, miksi kolmas säikkyy kovia ääniä. Mutta liikaa ei kannata murehtia, muuten ei itse jaksa.

– Lasten taustojen miettimisen sijaan keskityn siihen, miten voin tukea heitä tässä ja nyt. Pyrin siihen, että elämä on ennustettavaa ja lapset aina tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu: milloin on seuraava ruoka, milloin on seuraava tapaaminen tai puhelu vanhempien kanssa.

Katri vahtii tarkkaan, ettei koskaan lupaa lapselle sellaista, mitä ei voi varmasti pitää – ei pientäkään asiaa. Hauraan luottamuksen voi rikkoa niin vähällä.

– Tuntuu pahalta, että en osaa vastata lapsen tärkeimpään kysymykseen: Koska mä pääsen takaisin kotiin?

 

Päätös ryhtyä päivystäväksi sijaisperheeksi kypsyi kahdeksan vuotta sitten, kun Katrin ja Maurin kolmesta lapsesta nuorin aloitti koulun. Katri oli silloin töissä päiväkodissa, ja arki tuntui puuduttavalta oravanpyörältä.

– Töiden jälkeen ehdin vain laittaa ruuan ja auttaa lapsia läksyissä, ja sitten olikin jo ilta. Ajattelin, että perhehoitajana voisin tehdä kotoa käsin tärkeää työtä ja auttaa vaikeassa tilanteessa olevia lapsia, ja lisäksi voisin olla enemmän läsnä omillekin lapsille.

Mauria hiukan epäilytti. Päivystävänä kriisiperheenä heidän pitäisi avata kotinsa ovet paitsi lapsille myös vanhemmille, joiden ongelmien takia lapset tarvitsevat sijaisperhettä. Mitä jos se onkin liian rankkaa?

Siksi Katri ei suoraan irtisanoutunut päiväkodista vaan jäi vuodeksi vuorotteluvapaalle.

– Mielestäni kaikkien, jotka harkitsevat sijaisperheeksi ryhtymistä, kannattaisi ensin olla päivystävänä kriisiperheenä. Siinä näkee, sopiiko tämä omalle perheelle. Jos ottaa heti lapsen pitkäaikaiseen sijoitukseen eikä sitten jaksakaan ja lapselle joudutaan etsimään taas uusi koti, se on lapselle raskas tilanne.

Toinen pojista huusi täyttä kurkkua. Se oli hänen tapansa purkaa pahaa oloa.

Ensimmäiset sijoitetut lapset olivat alle kouluikäiset veljekset. He tulivat ovesta sisään ja singahtivat juoksemaan portaita ylös ja alas.

Katri oli tottunut lohduttamaan päiväkodissa hoitolapsia, jotka itkevät vanhempiensa perään. Tämä oli jotain ihan muuta. Lapset vain tulivat ja rupesivat leikkimään.

Mutta iltaisin toinen pojista huusi täyttä kurkkua. Se oli hänen tapansa purkaa pahaa oloa.

– Hetken jo mietin, mihin olen ryhtynyt. Omatkin lapsemme alkoivat jo tuskastua, että taasko se huuto alkaa.

"Parhaita hetkiä ovat ne, kun kuulen lapsen leikkivän ja laulavan tyytyväisenä itsekseen."

Oli hyvä, että pojat viipyivät melko pitkään, puolisen vuotta. Siinä ajassa iltahuudot loppuivat ja Katri ehti huomata, miten palkitsevaa on nähdä lapsissa nopea muutos parempaan.

– Parhaita hetkiä ovat ne, kun kuulen lapsen leikkivän ja laulavan tyytyväisenä itsekseen. Siinä hetkessä lapsi on lapsi eikä kanna aikuisten murheita.

Katri ja Mauri päättivät jatkaa. Myös huoli lasten vanhempien kohtaamisista osoittautui turhaksi.

– Jos vanhemmat ovat vihaisia lastensa huostaanotosta, he kohdistavat kiukun sosiaaliviranomaisiin, jotka päätöksen ovat tehneet. Yleensä vanhemmat ymmärtävät, että olemme tässä samalla puolella, lapsen puolella.

 

Kun kotona ei ole sijoitettua lasta, joka toinen viikko on päivystysviikko. Silloin pitää olla kellon ympäri valmis ottamaan uusi lapsi vastaan tunnissa. Niinä viikkoina Katri ottaa päivystyspuhelimen mukaan saunan pesuhuoneeseen ja säätää äänet täysille.

Koskaan ei tiedä, viipyykö lapsi päiviä, kuukausia vai yli vuoden. Siksi esimerkiksi hiihtolomamatkaa ei voi varata ennakkoon. Kertyneet lomat voi pitää sitten, kun lapset ovat lähteneet.

Myöskään tuloja ei tiedä tarkkaan ennalta. Perhehoitajalle maksetaan sen mukaan, montako lasta hänellä on hoidettavana ja monenako päivänä kuussa.

"Kun omat lapset olivat alakoulu-ikäisiä, joskus mietin, jäävätkö he liian vähälle huomiolle."

Alkuperäinen ajatus siitä, että sijaisperheeksi ryhtyminen vapauttaisi aikaa myös omille lapsille, ei ihan ole toteutunut.

– Välillä on niin haastavia lapsia, että aika menee heidän asioidensa selvittelyyn. Kun omat lapset olivat alakoulu-ikäisiä, joskus mietin, jäävätkö he liian vähälle huomiolle.

Muutama vuosi sitten perheessä asui aamuvirkkuja pikkuisia, jotka aloittivat leikit ennen kuutta. Katrin ja Maurin teini-ikäinen poika muutti kesäksi pihalle puutarhamökkiin, jotta saisi lomalla nukkua pidempään.

Silti Katri ei kadu. 23-vuotias esikoistytär opiskeli lähihoitajaksi ja työskentelee nykyään maahanmuuttajanuorten perheryhmäkodissa.

– Ehkä tämä ei siis kovin pahasti ole mennyt pieleen.

 

Lähtöihin ei totu koskaan. Lapsen viimeisenä viikkona Katrin perheen luona tehdään jotain kivaa, lapsen toiveen mukaista. Käydään vaikka elokuvissa tai Hoplopissa, herkutellaan yhdessä. Sitten pakataan tavarat.

Yleensä Katri onnistuu pysymään reippaana ja iloitsemaan lapsen kanssa siitä, että lapsi pääsee kotiin tai pitkäaikaiseen sijaisperheeseen. Sillä melkein aina lapsi haluaa kotiin, oli se millainen tahansa.

"Lähtö on sitä vaikeampi, mitä pienempi lapsi on ja mitä pidempään hän on meillä ollut."

Mutta on kertoja, jolloin kesken lähtötouhujen Katrin pitää vetäytyä hetkeksi yksin takapihan kasvimaalle. Ettei lapsen tarvitse kysyä: Miksi sä Katri itket?

– Minun on tärkeää olla lapsen tukena. Omien tunteiden käsittelyn vuoro on vasta lapsen lähdettyä, Katri sanoo.

– Lähtö on sitä vaikeampi, mitä pienempi lapsi on ja mitä pidempään hän on meillä ollut. Ja jos yhtään on on epävarma olo siitä, miten lapsen kotona menee.

Apua sekä tunteiden käsittelyyn että käytännön asioihin saa perhehoidon tuen ryhmän työntekijöiltä.

 

Vauvojen hoitaminen on sekä ihaninta että raastavinta. Vauvan palleroisuus, kun hän aamulla herää ja kömpii pystyyn pinnasängyn laitaa vasten. Vauvan pehmeät, pusuteltavat posket ja vähän tahmeat kädet, joilla hän tarttuu hoitajansa tukkaan ja vaatteisiin. Vauva on koko ajan iholla, kiinni lahkeessa tai sylissä. On mahdoton olla kiintymättä.

Silti Katri muistaa joka hetki paikkansa. Kun vauva hapuilee ensimmäiset askeleensa, Katri ajattelee vauvan äitiä, jonka pitäisi olla näkemässä. Seuraavalla tapaamisella hän sanoo: Ihan kuin hän olisi kohta lähdössä liikkeelle, nyt kannattaa olla silmä tarkkana!

– Haluan, että lapsen äiti saa kokea ilon ensiaskelien näkemisestä.

Ensimmäisenä jouluna Katri lähettää joulukortin, sitten on vain pakko jatkaa eteenpäin.

Kun pienten lasten on aika palata kotiin tai jatkaa pitkäaikaiseen sijaisperheeseen, Katri teettää heille mukaan pinon valokuvia.

– Jotta tarinassa ei olisi aukkoja, kun he joskus isompina ajattelevat elämäänsä.

Kun lapsi on palannut kotiin, sijaisperheellä ei ole oikeutta enää saada hänestä tietoja. Ensimmäisenä jouluna Katri lähettää joulukortin, sitten on vain pakko jatkaa eteenpäin.

Aluksi Katri kantaa aina ihan liikaa ruokaa kaupasta, kun on vanhasta tottumuksesta kuormannut ostoskärryn kukkuroilleen. Kotona on oudon rauhallista.

 

Temperamentiltaan vilkkaiden ja äänekkäiden lasten hoitaminen ei väsytä Katria, päinvastoin.

– Eloisat lapset sopivat meille. Mielestäni lasta on helpompi rajoittaa kuin yrittää herättää henkiin.

Kukin lapsi kehittää oman tapansa selvitä vaikeista tilanteista. Joku yrittää pitää muut hyvällä tuulella pelleilemällä, joku vetäytyy näkymättömäksi.

– Minulle ahdistavimpia ovat olleet ne kerrat, jolloin meille tullut lapsi sulkeutuu huoneeseensa lukemaan tai leikkimään eikä halua olla yhteydessä muihin. Tällaisen näkymättömän lapsen houkutteleminen kuorestaan on kuin yrittäisi saada otetta lipsuvasta saippuapalasta.

Katri on huomannut, että vetäytyvien lasten ongelmiin on vaikeampi saada apua myös kodin ulkopuolella. Koulun ja päiväkodin näkökulmasta vetäytyvä lapsi on helppo, koska hän on hiljaa eikä häiritse muita.

– Sitten jossain vaiheessa lapsen ongelmat voivatkin tulla esiin rajulla tavalla.

"On hienoa, että vanhemmat osaavat hakea apua."

Joskus Katri kuulee väitettävän, että Suomessa lapsia otetaan huostaan liian heppoisin perustein. Se suututtaa.

– Jokainen meille tullut lapsi on tullut meille syystä. Jos kotona tilanne ratkeaa nopeasti, lapsi palaa kyllä kotiin saman tien. Paljon pahempaa on, jos lapsen hätää ei huomaa kukaan. Onneksi nykyään tulee lapsia sijoitukseen myös avohuollon tukitoimina vanhempien omasta pyynnöstä. On hienoa, että vanhemmat osaavat hakea apua.

 

Ovikello soi, ekaluokkalainen tulee koulusta.

– Meidän tärpästikkeli, Katri sanoo hellästi.

– Otatko välipalaa? Tuliko läksyä?

Kun vatsa on täynnä, Katri ja tyttö vievät Nita-koiran lenkille. Aurinko paistaa, tyttö ja koira pyrähtelevät metsäpolulla. Välillä tyttö jää tasapainottelemaan kannolle ja huutaa Katria odottamaan. Katri pysähtyy ja vastaa:

– En minä sinua jätä.

Tyttö juoksee luokse, ottaa kädestä hetkeksi kiinni. Sitten matka jatkuu.

Meidän Perhe 11/2016

Katri Lappalaisen, 48, ja Mauri Haurulan, 49, perhe toimii päivystävänä sijaisperheenä. Mauri on ammatiltaan bitumieristäjä, Katrille sijoitettujen lasten hoitaminen on ympärivuorokautinen työ. Perheen kolmesta lapsesta kotona asuvat 15-vuotias kuopus ja juuri armeijasta palannut 20-vuotias poika.

”Suunnittelin olevani miehen lapsille hyvä tyyppi ja kiva bonusvanhempi. Miksi minusta tulikin kireä nillittäjä?” kahden lapsen äitipuoli pohtii.

Nukutan vauvaa olohuoneen alkovissa. Muutaman metrin päässä kylpyhuoneen edessä käy tohina. Mieheni alakouluikäiset lapset käyvät iltasuihkussa. He riuhtovat suihkuverhoa niin, että verhotanko on irrota katosta, ja kastelevat koko kylpyhuoneen.

Kerrostaloasunnossamme on vain yksi iso makuuhuone, ja se on jaettu bonuslasteni kesken, vaikka lapset viettävät meillä vain joka toisen viikonlopun. Minä, mieheni ja yhteinen vauvamme nukumme alkovissa. Siksi toiveenani on rauhoittaa ilta vauvan nukuttamiseen.

Kylpyhuoneesta kuuluu kiljahduksia. Vauva vääntelehtii rauhattomana kainalossani. Sitten kylppärin ovi pamahtaa kiinni, ja esiteini-ikäinen bonustyttäreni huutaa isälleen veljensä olevan vielä suihkussa.

Vauvan silmät aukeavat ammolleen. Minä puristan suuni tiukasti suppuun ja näytän pimeässä alkovissa keskisormea suuntaan, josta kiljunta kuuluu.

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea?

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea? Suomen Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja, perheterapeutti Kirsi Heikinheimo tietää vastauksen.

– Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja uusperheissä niitä tulee. Tärkeää on se, miten niitä purkaa. Irvistely itsekseen on ihan hyvä tapa, Heikinheimo sanoo.

Pesithän kädet saippualla?

Alussa meillä meni paremmin. Seurusteluvaiheessa tulin viettämään viikonloppuja mieheni ja hänen kahden lapsensa luo. Mieheni nelivuotias poika pötkötteli selkäni päällä, ja leikimme legoilla tuntikausia. Sisälläni lainehti lämmin olo aina, kun lapset halusivat minulta jotakin: peliseuraa, syliä, lukemista.

Hämmennyin kuitenkin siitä, että mieheni silloin yhdeksänvuotias tytär tuli yöllä viereemme parisänkyyn. Minusta sänky oli aikuisten, minun ja mieheni paikka. Tuntui, että mieheni tytär halusi tehdä tahallaan oloni vaikeaksi. Ihan kuin käynnissä olisi valtataistelu tyttären ja isän uuden kumppanin välillä.

Myös lasten käytöstavat vaivasivat minua. Kun söimme, mieheni poika pyyhki spagettikastiketta hihaansa ja tytär kauhoi ruokaa kyynärpäät pöydällä. Kun lapset kävivät vessassa, he eivät pesseet käsiään, ellen erikseen sanonut ”Pesithän kädet saippualla?”

Mitä useammin huomautin asiasta, sitä kireämmäksi ääneni muuttui.

Järjellä tajusin, että vika ei ole lasten vaan ennemmin aikuisten. Lapsilta ei selvästikään ollut vaadittu käytöstapoja, jotka minusta olivat aivan perusasioita.

Mieheni ei tuntunut välittävän lastensa huonoista pöytätavoista ja epäsiisteydestä. Lopulta sanoin niistä hänelle. Vastaukseksi mieheni kysyi, haluanko olla lapsille se valittava tyyppi vai kiva tyyppi.

Tietenkin halusin olla kiva tyyppi. Mukava bonusvanhempi. Seuraavan kerran katoin pöytään servietit ja taittelin ne lasten lautasten päälle ennen ruokailua. Siitä niitä ei voisi olla huomaamatta, eihän?

Päätin yrittää olla hiljaa.

Parempi päätös olisi ollut puhua, kuulen Uusperheiden liiton Kirsi Heikinheimolta myöhemmin.

Minä kestän, olen aikuinen

Lapsi on lapsi. Siitä Kirsi Heikinheimo on puhunut sadoille uusperheiden vanhemmille, nyt myös minulle. Lapsi on lapsi, ja lapsella saa olla lapsen ajatukset.

– Kun lapsen biologinen vanhempi tuo kotiin uuden kumppanin, lapset tekevät yhteiselon mieluusti hankalaksi. Taustalla on toive siitä, että omat vanhemmat vielä palaisivat yhteen. Se on lapselta inhimillinen toive, Heikinheimo sanoo.

”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Inhimillistä on sekin, että lapsen käytös harmittaa. Aikuisen on kuitenkin päästävä siitä yli. Heikinheimo neuvoo mantran, jota aikuinen voi toistella itselleen, kun alkaa keittää: ”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Heikinheimo kertoo toisenkin keinon:

– Lapsille voi sanoa suoraan, että nyt harmittaa, käyn juomassa lasin vettä, jutellaan sitten. On tutkittu juttu, että kehon lämpötila nousee riitelyn aikana. Siitä vain vedellä sitä jäähdyttämään.

Upoksissa marttyyrimeressä

Kiukun tunteiden yläpuolelle nouseminen on minulle vaikeaa. Ennen oman lapseni syntymää ajattelin, että ehkä ymmärrän paremmin sitten, kun olen itsekin äiti. Kävikin toisin.

Kun vauvan on aika nukkua päiväunia, menen mieluummin makoilemaan poikani viereen kuin puuhailemaan mieheni lasten kanssa. ”Olkaa hiljaa, vauva nukkuu”, sihisen alkovista.

Kun bonustyttäreni kerran ehtiikin mennä loikoilemaan sängylleni nukkuvan vauvan viereen ennen minua, ärsyynnyn siitäkin.

– Ai sä menit siihen, sanon bonustyttärelle vaimeasti.

Mieheni näkee tilanteen ihan toisin.

– Kiva, että vahdit veljen unia, hän sanoo tyttärelleen. Myönnän itselleni, että haluaisin olla kolmisin mieheni ja vauvamme kanssa. Haluaisin voida jakaa ainutlaatuisen ilon ensimmäisestä lapsesta puolisoni kanssa, mutta hän on kokenut sen jo kaksi kertaa aiemmin.

Tuntuu, että minä ja mieheni olemme eri leireissä. Kun minä haluaisin antaa vauvalle unirauhan, hän ehdottaa lapsilleen riehakasta videopeliä. Kohta he kolme nauravat ja kiljuvat pelin tuoksinassa.

Riitelemme lasten edessä. Usein käy niin, ettei sopimiselle jää aikaa. Mies on lähdössä saattamaan äidilleen palaavia lapsia bussille, ja bonuslapseni seisovat jo takit päällä ulko-ovella, kun me mieheni kanssa huudamme eteisessä. Oven sulkeuduttua itken vauva sylissäni.

Vellon universumin suurimmassa marttyyrimeressä. En koe olevani kohtuuton, kun pyydän ottamaan myös vauvan ja minut huomioon yhteisessä kodissamme.

Yritän ajatella, miltä bonuslapsistani mahtaa tuntua, kun he tulevat isänsä luo ja perheeseen onkin syntynyt uusi lapsi. Lapsi, joka on heidän isänsä kanssa jatkuvasti, toisin kuin he itse.

Uuden perheen uudet säännöt

Olen jumissa itsesäälissäni ja tarvitsen viisaita sanoja. Kirsi Heikinheimo puhuu siitä, että parisuhde on uusperheessä aivan erityisen tärkeä pohja myös lasten ja aikuisten keskinäisille suhteille.

– Uusperheessä ei ole automaattista perhesidettä kaikkien välillä vaan perheen luominen on tahdon asia. Lisäksi aikuisten keskinäiset välit valuvat aina lapsille.

– Toisella puolisolla ei välttämättä ole kokemusta, millaista on olla kouluikäisen vanhempi. Toisella taas ei ole kokemusta vaikka siitä, millaista on hypätä mukaan toisten perhe-elämään. Siinä auttaa vain puhuminen ja toisen tunteiden kunnioitus.

”Uusperheen säännöt ovat uuden perheen omia sääntöjä, eivät vanhojen peruja.”

Luen psykoterapeutti Vuokko Malisen haastattelun Meidän Perheestä. Malinen sanoo, että paras palaute, jonka puolisolleen voi antaa, on kehua tämän lasta. Se kuulostaa järkevältä – ja miten metsään olen siinä mennytkään.

Sekä Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja Heikinheimo että psykoterapeutti Malinen neuvovat luomaan uusperheen omat säännöt kaikkien perheenjäsenten kesken.

– Uusperheen sääntöjen pitää olla nimenomaan uuden perheen omia sääntöjä, ei vanhojen liittojen periaatteita. Aikuiset ovat säännöistä vastuussa, mutta on tärkeää antaa äänioikeus jokaiselle uusperheen jäsenelle. Jokainen on yhtä tärkeä perheenjäsen, asui sitten kotona aina tai joka toinen viikonloppu, Heikinheimo sanoo.

Sinun lapsesi eivät ole minun

Minä en ole kunnioittanut bonuslasteni ajatuksia tarpeeksi. Olen kyllä janonnut ymmärrystä ja kunnioitusta perheen toisena vanhempana, mutta samaan aikaan olen itse pitänyt heitä perheemme ulkojäseninä. Olen ollut liian keskittynyt omaan ydinperheeseeni.

En pidä mieheni lapsia ominani. Välitän heistä, mutta jos olen rehellinen, myönnän, että en rakasta heitä. Pitäisikö minun? Kysyn tätä Heikinheimolta.

”Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta kunnioittaa tarvitsee.”

– Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta heitä pitää kunnioittaa, kuten kaikkia uusperheen jäseniä.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi suhtaudun bonuslapsiini niin nuivasti. Ei ole kyse siitä, että olisin ollut mustasukkainen mieheni rakkaudesta – totta kai hän rakastaa lapsiaan, kaikkia kolmea tasavertaisesti. Heikinheimo puhuu jokaisen perheenjäsenen samanarvoisuudesta, ja luulen, että yksi syy voi olla siinä.

Ennen poikani syntymää tunsin olevani perheessämme muita vähempiarvoinen, se lapseton, jonka tarpeilla ja oikeuksilla ei ollut yhtä paljon väliä kuin lapsilla tai lasten isällä. Uskon, että olisin rennompi bonusvanhempi, jos olisin ollut äiti jo valmiiksi.

Kolmelapsinen perheemme

Vaunulenkillä mieheni kanssa talven viima räiskii räntää kasvoillemme. Olemme samaa mieltä siitä, että olemme tulleet perheenä siihen pisteeseen, jossa meidän molempien on ryhdistäydyttävä.

Lupaan miehelleni keskittyä arjen hyviin asioihin, kuten siihen, kuinka hienosti bonustyttäreni hoitaa vauvaa. Lupaan yrittää ajatella asioita enemmän kaikkien kolmen lapsen kannalta ja olla iloinen vaikka siitä, että bonuslapset kutsuvat kavereitaan meille yökylään. Se on heiltä osoitus luottamuksesta ja hyväksynnästä.

Mieheni lupaa, että hän osoittaa lapsilleen arvostavansa minua. Hän lupaa myös tukea siinä, että saisin rakennettua toimivan suhteen bonuslapsiini. Seuraavana päivänä hän varaa konserttiliput vain minulle ja tyttärelleen.

Kirsi Heikinheimo neuvoo uusperheitä tekemään mahdollisimman paljon hauskoja asioita yhdessä. Yhteiset lautapeli-illat tai ulkoiluhetket toimivat hyvin. On silti tärkeää, että lapsilla on tilaisuus olla välillä kaksin oman vanhempansa kanssa, mutta myös tekemistä pelkän bonusvanhemman kanssa kannattaa yrittää keksiä.

Ryhtiliikkeemme toimii. Ärsyynnyn vähemmän, välitän enemmän. Bonustyttäreni alkaa pyytää minua uimahalliin aina, kun lapset ovat meillä. Lähden joka kerta.

Askel voi olla pieni, mutta minusta tuntuu, että olen päässyt pinnalle.

Kirjoittajan nimi on muutettu.

Meidän Perhe 2/2017

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Riku Nieminen haaveilee aamutoimiautomaatista ja kaipaa lisää malttia, jotta ei ryntäisi liiaksi auttamaan lapsiaan.

”Työn ja perhe-elämän yhteen sovittaminen ei ole koskaan ollut minulle niin helppoa kuin Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuvaa tehdessä. Taustatyön nimissä sain lukemattomia satuhetkiä lasteni kanssa.

Poikani on nyt neljävuotias ja tytär kaksivuotias niin, että he jaksoivat juuri ja juuri seurata Tatu ja Patu -kirjojen juonta. Poikani ja minun yhteinen suosikkikohta kirjoissa oli se, jolloin Patu yrittää sanoa "tonttu" joulupallo suussa ja huudahtaa "Honhhu!" Käkätimme sitä vedet silmissä ja toistelimme vuorotellen vartin putkeen. Vaadin saada sanoa repliikin Patuna myös elokuvassa.

”Ihailen lasteni tapaa elää. Uusien ihmisten tapaamista ei tarvitse jännittää.”

Omat lapseni ovat aika lailla kuin kirjojen ja elokuvan Tatu ja Patu. Heillä ei ole opittua tapaa suhtautua ilmiöihin, vaan he pystyvät tarkastelemaan asioita ilman ennakkoluuloja. Lapseni myös tervehtivät tuntemattomiakin reippaasti ja kovaan ääneen. Ihailen heidän tapaansa elää. Uusien ihmisten tapaamista ei tarvitse jännittää.

Itselleni tarvitsisin Tatun ja Patun keksinnöistä ainakin aamutoimiautomaatin, joka pukisi minut ja harjaisi hampaani. Olen järkyttävän aamu-uninen, tarvitsen triplashotin espressoa toimiakseni.

”On inhimillistä, että aikuinenkin on toisinaan superväsynyt ja toimintakyvytön.”

Olen helpottanut heräämistä asettamalla kelloni soimaan vähintään vartin ennen skidieni tavallista heräämisaikaa. Silloin ehdin elpyä horroksestani. Mutta jos lapset heräävät ensin, ei sekään ole fiasko. On inhimillistä, että aikuinenkin on toisinaan superväsynyt ja toimintakyvytön.

Kunhan olen saanut itseni hereille, perheen yhteinen aamiainen on arjen suosikkirutiinini. Paistan munakasta ja katan pöytään hedelmiä ja mysliä. Ruokailu on meille muutenkin tärkeä juttu. Vietimme lihatonta lokakuuta, ja suosimme muutenkin lihansyönnissä riistaa. Lähiruokakulttuuri on hyvä juttu.

Kahden kiireisen aikuisen aika ja jaksaminen ovat kuitenkin rajallisia, joten syömisestäkään ei kannata tehdä liian vaikeaa. Tärkeintä on, että syömme yhdessä ja rauhoitamme ateriahetken. Ravintolassa lapsillemme ei tilata nakkeja ja ranskalaisia, vaan puolikkaita annoksia aikuisten annoksista, oikeasti hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Harmittaa, kun lasten listat ovat usein sellaista kuraa.

”Seuraamme tarkasti sitä, mitä lapset katsovat ruudusta.”

Meillä on muitakin selkeitä periaatteita, kuten lapsille sovittu enintään tunnin päivittäinen ruutuaika. Raja asetettiin, kun ohjelmien katselu alkoi lähteä lapasesta. Ruutu ei ole vanhempi. Seuraamme tarkasti myös sitä, mitä lapset katsovat. YouTubessa ei voi surffailla omin päin. Jos esikoiseni tahtoo katsoa jotakin jännempää, se pitää tehdä minun kanssani. Sitten juttelemme siitä, mitä katsomme.

En ole ollenkaan täydellinen isä. Kiireessä unohdan, että lasten sisällä on ihan samanlainen universumi kuin aikuistenkin. Se, mikä näyttää minusta kiukuttelulta, voi olla ihan muuta: haalari saattaa puristaa, kivi pyöriä kengässä tai joku on voinut tönäistä päiväkodissa. Päivän aikana lapsille on voinut sattua vaikka mitä.

Tarvitsisin lasten kanssa muutenkin lisää malttia. Turhaudun, kun he toimittavat asioita liian vaivalloisesti ja ryntään auttamaan, kun palikka on menossa väärään kohtaan rakennelmaa. Minun pitäisi oppia sietämään lasten yrittämistä ja mokailua. Sen kanssa teen päivittäin töitä.

”Olen hyvä ottamaan lapseni lähelleni. He eivät hakeudu vain äidin syliin.”

Mutta en minä kaikessa paska ole! Olen hyvä ottamaan lapseni lähelleni. He eivät hakeudu vain äidin syliin. Puhuttelen lapsia myös kunnioittavasti, enkä lässytä koskaan.

Huumori on perheessämme tärkeää. Meillä on ilveilyhetkiä, jolloin matkimme toisiltamme hassuja ilmeitä. Kerran poikani kysyi äidiltään, miksi isi vitsailee niin paljon. Vitsailu ja huumori on minun työtäni mutta ennen kaikkea tapani hahmottaa maailmaa.

Lapsuudenperheeni oli ihana. Minua tuettiin, mutta vanhempani epäilivät kyllä pariinkin kertaan ääneen, tuoko näytteleminen koskaan leipää pöytääni. Se oli ymmärrettävää, mutta en halua siirtää sellaista asennetta eteenpäin.

”En aio edes sivulauseessa kysäistä, tuleekohan tuosta nyt mitään – valitsivat lapseni harrastuksekseen tai ammatikseen mitä tahansa.”

En aio edes sivulauseessa kysäistä, tuleekohan tuosta nyt mitään – valitsivat lapseni harrastuksekseen tai ammatikseen mitä tahansa. Jos he tahtovat pelata rugbya tai tahkota mielipuolisesti rahaa ekonomeina, minkäs minä sille teen.

Ainoa toiveeni vanhemmuuden suhteen on aina ollut se, että lapsistani kasvaisi tyyppejä, joiden kanssa on kiva hengailla yhdessä. Kun kesällä kysyimme vaimoni kanssa lapsilta, haluaisivatko he Lintsille, he vastasivat, että mennään mieluummin yhdessä metsään. Silloin tuntui vahvasti siltä, että toiveeni on jo toteutunut.

Riku Niemisen haastattelu julkaistiin alun perin Meidän Perheen numerossa 12/2016. Hänen tähdittämä Tatu ja Patu -elokuva sai ensi-iltansa 19. lokakuuta 2016. Riku nähdään tänä keväänä 2017 Heikoin lenkki -ohjelman juontajana

  • Näyttelijä Riku Nieminen asuu näyttelijävaimonsa Annika Poijärven sekä neljävuotiaan poikansa ja kaksivuotiaan tyttärensä kanssa Helsingissä.
  • Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuvan ensi-ilta oli lokakuussa. Riku näyttelee elokuvassa yhdessä Antti Holman kanssa.

Viisaus johon uskon: ”Käärinliinassa ei ole taskuja. Isäni opin mukaan en jätä rahaa tilille homehtumaan vaan tarjoan perheelle elämyksiä.”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Marja Hintikka sai parissa vuodessa kaksi huonosti nukkuvaa lasta. Siksi hänellä on nyt leveä perhepeti ja pokkaa imettää missä vain.

Juttu on julkaistu alun perin Meidän Perheen numerossa 10/2016. Marjan ja Ilen kolmas lapsi, tytär, syntyi 19.3.2017.

Yön hämärissä Marja Hintikka näpytteli kaksi viestiä. Yhden hän lähetti anopille, toisen tutulle lastenhoitajalle. Kolmas, äänetön viesti lähti universumille: Kunpa viestit luettaisiin aamulla ajoissa. Kunpa joku pääsisi apuun.

Jo koko edellinen viikko oli mennyt mönkään. Lapset olivat juuri aloittaneet päiväkodin. Ensimmäisenä päivänä heille oli noussut näppylöitä: vesirokko. Marja oli perunut viikon työt, koska puoliso Ile Uusivuori oli kuukauden työmatkalla toisella mantereella.

Nyt kun rokosta oli vihdoin päästy, Marja huomasi yöllä, että toiselle pojista nousi kuume. Marjalla taas olisi aamulla iso kuvauskeikka, josta pois jääminen sekoittaisi työryhmän kaikki suunnitelmat.

Viestit nähtiin ajoissa, apua tuli. Marja ilmestyi aamulla töihin tuttu hymy kasvoillaan.

”Ajattelin, että antaa tulla, ajakaa mun päältä seuraavaksi vaikka ruotsinlaivalla.”

– Silloin ajattelin, että antaa tulla, ajakaa mun päältä seuraavaksi vaikka ruotsinlaivalla.

Älkää tehkö lapsia alle kahden vuoden ikäerolla, se vaarantaa terveytenne. Suunnilleen näin neuvottiin Marja Hintikka Live -talk show’ssa viime keväänä. Ohjeen antoi Väestöliiton tutkimusprofessori, mutta Marja olisi voinut kertoa saman oman kokemuksensa perusteella.

– Vanhempien eliniänodote lyhenee kuulemma merkittävästi, jos lasten ikäero on alle kaksi vuotta, hän sanoo.

Marjan ja Ile Uusivuoren lapsilla on vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäero. Pojat ovat nyt 3- ja 1-vuotiaita, eikä kukaan perheessä nuku täysiä öitä. Aamuisin Marja ja Ile arvuuttelevat toisiltaan, mikä on päivän kurssi unipörssissä. Paljonko juuri nyt olisit valmis maksamaan kahdeksan tunnin yöunista?

– Tähän mennessä korkein hinta on ollut 720 euroa.

Ennen lasten saamista Marja ajatteli olevansa väsymätön. Hän oli tottunut valvomiseen jo työskennellessään radion aamushow’ssa. Esikoisen syntymän jälkeen hän järjesti voimainsa tunnossa megaluokan ristiäiset, joissa oli viisikymmentä vierasta ja pianisti. Mutta kuopuksen vauvavuosi oli erilainen.

Tammikuussa 2015 Marja sai synnytyssairaalaan puhelun. Mitä jos tehtäisiin nimeäsi kantava talk show vanhemmuudesta?

Se oli unelma tarjottimella. Marjan koko elimistö huusi: Ei missään nimessä!

Hän makasi sairaalan metallireunaisessa sängyssä vaaleanpunaisessa aamutakissa vastasyntynyt kuopus sylissään, hämmentynyt esikoinen toisessa kainalossa. Sillä hetkellä hän ei olisi halunnut mitään muuta kuin keskittyä lapsiinsa. Mutta – unelma tarjottimella.

”Oli pakko nousta tunteiden ja vaistojen yläpuolelle, rationaalisen ajattelun tasolle.”

– Oli pakko nousta tunteiden ja vaistojen yläpuolelle, rationaalisen ajattelun tasolle, vaikka se tuntui lähes mahdottomalta.

Show alkaisi syksyllä, kun vauva olisi yhdeksän kuukautta. Eniten Marjan päätökseen vaikutti se, että Ile sanoi jäävänsä mielellään vuorostaan kotiin lasten kanssa.

– Luotan täysin Ilen kykyyn hoivata. Muuten en olisi edes harkinnut työtarjoukseen tarttumista, hän sanoo.

– Mietin myös, millaista elämisen mallia haluan näyttää lapsilleni. Olisi turha neuvoa lapsia myöhemmin, että tavoitelkaa unelmianne, jos en itse uskaltaisi tehdä niin.

Siksi Marja sanoi kyllä.

Seuraavat kuukaudet vauva itki vatsavaivoja tuntikausia putkeen. Esikoinen harjoitteli uhmaa. Marja nukkui yönsä tunnin pätkissä eikä lopulta muistanut päivälläkään, mitä oli tekemässä. Tunnit, jolloin Ile oli töissä, tuntuivat loputtoman pitkiltä.

Marja Hintikka Liven ensi-ilta oli vuosi sitten, lokakuussa 2015. Edellisenä yönä lapset herättivät Marjan seitsemän kertaa. Kun ensimmäinen livelähetys oli ohi, hän ajatteli: Miten tällaisesta kukaan voi selvitä?

– Äitiys on opettanut minulle paljon omista rajoistani. Toisaalta sen, että äärimmäisissä tilanteissa voi löytää itsestään voimia, joita ei tiennyt olevan. Mutta toisaalta sen, että jatkuva väsymys ei tee kellekään hyvää.

Marja on huomannut, että lapset ovat kuin peilejä. Hänen vointinsa näkyy suoraan heidän käytöksessään. Lasten takia hän on opetellut pyytämään apua – ja ottamaan sitä vastaan, kun tarjotaan.

”Viime vuosi sai minut tajuamaan, että en halua tehdä tätä yksin. Haluan ja tarvitsen yhteisön.”

– Olin aina ajatellut, että olen ihminen joka pärjää, jaksaa ja selättää vaikeudet omin voimin. Mutta viime vuosi sai minut tajuamaan, että en halua tehdä tätä yksin. Haluan ja tarvitsen yhteisön.

Blogissaan hän kirjoitti mummukateudesta. ”Nyt uskallan jo tunnustaa: olin välillä niin uupunut, että luulin romahtavani. Siinä tilanteessa mikään ei olisi tuntunut paremmalta kuin rauhoittavia sanoja lausuva mummo tai vaari, joka olisi tuonut ruokaa ja ottanut lapset hetkeksi syliinsä.”

Kaikilla ei ole lähellä asuvia mummuja ja pappoja, jotka rientävät auttamaan. Siksi Marjan mielestä on tärkeää rakentaa turvaverkkoja myös itse. Hän on tehnyt niin tutustumalla muihin perheisiin leikkipuistossa, pitämällä yhteyttä ystäviin ja sukuun. Jotta hädän hetkellä olisi ihmisiä, joille lähettää avunpyyntöviesti.

Kun kello tulee neljä, Marja kävelee päiväkodille. Kohta kaksivuotias kuopus juoksee pihalla vastaan ja haluaa heti maitoa. Marja kaivaa rinnan esiin.

”Annan maitoa vaikka leikkipuistossa, jos lapsi pyytää.”

– Olen julkea imettäjä. Annan maitoa vaikka leikkipuistossa, jos lapsi pyytää. Imetys on meidän tapamme saada välitön yhteys toisiimme päivän jälkeen.

Kasvattajana Marja sanoo muuttuvansa koko ajan luonnonmukaisempaan suuntaan.

– Yritän kuulostella, mitä lapsi kulloinkin tarvitsee.

Yhtä lempeällä linjalla hän on öisin. Marja ja Ile eivät yritä korjata repaleisia öitä unikouluilla, vaan he ovat teettäneet puusepällä 240 senttiä leveän perhepedin. Siihen mahtuu koko perhe vaikka seuraavat 18 vuotta.

Päivän paras hetki on, kun perhe makoilee illalla yhdessä sängyllä. Tai oikeastaan pojat eivät makoile vaan hyppivät ikkunalaudalta sänkyyn.

– Aikani murehdin, miksi muiden lapset nukkuvat yönsä ja meidän lapset eivät. Sitten muistin, että olen itse ihan samanlainen. Minullakin on vahva ja vilkas temperamentti ja mieluummin tanssin kuin nukun öisin. Oli hölmöä odottaa, että saisin hyvin nukkuvia lapsia.

Diktaattori. Niin pappa kutsui kaksivuotiasta Marjaa. Nyt Marja näkee samaa tahdon paloa omissa lapsissaan.

– Olen kiitollinen siitä, että tahtoani ei lapsena nujerrettu. Samalla voimalla vedän nyt läpi näitä hulluja vuosiani.

Tämän ajatuksen hän yrittää pitää mielessään niinä hetkinä, kun lasten kanssa tulee äänekäs selkkaus vaikkapa kadonneesta leikkiauton ovesta, jota äidinkin pitää ehdottomasti etsiä pikkutavaroiden merestä.

–Tsemppaan itseäni ajattelemalla, että tuolla sisäisellä palolla poikani aikanaan tekevät elämästään juhlaa.

Marjan juhlahetki oli viime jouluaattona. Oli siinä järkeä tai ei, Marja ja Ile olivat järjestäneet kotonaan sukujoulun.

”Jos haluaa saada jotain aikaan, pitää välillä suorittaakin.”

– Jos jotakuta sanotaan suorittajatyypiksi, se on yleensä haukkumasana. Mutta jos haluaa saada jotain aikaan, pitää välillä suorittaakin. Minusta kannattaa miettiä, mistä saa itse parhaat onnistumisen elämykset, ja keskittyä suorittamaan niitä, Marja sanoo.

Hän oli keskittynyt graavattuun siikaan ja imellettyyn perunlaatikkoon.

– Olen hionut perunalaatikkoani kohti täydellisyyttä viitenä jouluna, ja graavisiika on ostettuna liian suolaista. Kun teen ne kaksi asiaa, tunnen itseni aivan kingiksi joulun hengettäreksi. Kaiken muun voinkin sitten delegoida tai ostaa valmiina.

Aattoiltana lahjat oli avattu ja lapset nukkumassa. Lattialla seilasi lahjapapereita, jääkaappi oli täynnä jouluherkkuja, graavisiikaa oli ollut juuri sopivan suolaista.

– Silloin pysähdyin ajattelemaan, että hyvä me. Me selvisimme tästä vuodesta. Koliikista, uhmasta, valvomisesta, vaativan työn aloittamisesta. Joulustakin.

Toinenkin onnistumisen tunnetta tuova asia Marjalla on. Kun kirjoittaa lasten vauvakirjoihin edes rivin tai kaksi, hän on hetken tyytyväinen itseensä, vaikka kenelläkään perheessä ei olisi parillisia sukkia puhtaana.

Äitiyden valinnoista Marja katuu vain yhtä. Esikoisen odotusaikana hän päätti, ettei sortuisi kerskakulutukseen, ja hankki vaunutkin nettikirppikseltä erittäin käytettyinä. Ne viettivät sivuun, kun niitä yritti työntää eteenpäin.

– Sama kuin olisin lähtenyt maratonille ballerinat jalassa. Tietyissä asioissa välineurheilu on perusteltua.

Kuopukselle Marja osti rattaat, jotka maksoivat enemmän kuin ensimmäinen auto aikanaan. Se oli sijoitus paitsi ergonomiaan myös marttyyrimielialan karkottamiseen: vaunuja ei tarvitse lykkiä hampaat irvessä.

”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras.”

– Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras. Kaikkein eniten lapset haluavat nähdä vanhempansa onnellisina.

Kun Marja menee perheineen huvipuistoon, hän valitsee yhden laitteen, johon haluaa todella päästä.

– Siitä yhdestä en tingi, ja lapsetkin näkevät nauravan ja innostuneen äidin. Loppuajan voin taas istua pikkulasten laitteissa ja pyyhkiä pehmistä rinnuksilta.

Viime kesän Linnanmäen reissulla Marja pohti valintaansa. Olisiko se perinteinen, tervantuoksuinen vuoristorata vai uusi Kingi, jossa sinkoudutaan vapaaseen pudotukseen?

Hän valitsi Kingin.

Juontaja ja toimittaja Marja Hintikka, 37, asuu puolisonsa radio- ja tv-juontaja Ile Uusivuoren, 36 kanssa Helsingin Töölössä.

Parilla on kaksi poikaa. 19.3.2017 perhe kasvoi tyttärellä.

Vierailija

Marja Hintikka: ”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras”

Otsikko on totta vaikka artikkeli olikin pitkä ja sivusi muitakin aiheita. Itselläni on uhrautuva äiti ja huh huh miten rankkaa se on. Se uhrautuvuus ei tule yksin vaan siihen liittyy olennaisesti se että sen jälkeen se lapsi kokee syyllisyyttä vanhemman tilasta ja siitä jos ei toimi niin kuin vanhempi haluaa. Jos äiti on osannut uhrautua niin sitten lapsenkin täytyy osata uhrata itsensä. On eriasia arvostaa lapsia ja vastata näiden tarpeisiin silloin kun on tarve kuin elää ainoastaan näitä...
Lue kommentti
Vierailija

Marja Hintikka: ”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras”

Eli on aina parempi uhrata lapsensa kuin itsensä! Koska eivät ne lapset penteleet minun unelmiani tavoittele, ne lähtevät etsimään omiaan. Siksi lapsia voi tehdä liukuhihnalta, kyllä joku syyllistetty sukulainen ne hoitaa. Tärkeintähän on, että äiti voi hyvin, silloin lapsikin voi, vaikka päätyisi sairaana päiväkotiin.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kysyimme lukijoiltamme, mistä valinnoista heitä on arvosteltu. 

”Välillä minusta tuntuu siltä, että olen ihan yleistä riistaa. Äitiys vaikuttaa kilpailulta, jossa toisten valintoja arvostellaan helposti ja kovaa. Hienotunteisuus jää täysin.”

Näin nimimerkki Epä-äiti, 38, kirjoitti, kun kysyimme lukijoiltamme, millaisista asioista heitä on äiteinä moitittu.

Vanhempia arvostellaan monista asioista, joista ei oikeastaan olisi oikeutta huomautella. Jokaisella perheellä on oikeus tehdä omat valintansa myös lasten kasvatuksessa, niin kauan kun lapsi voi hyvin.

Kyselystämme nousi 10 erilaista aihetta, joista äitejä soimataan.

1. Imettäminen

”Ulkopuoliset ihmiset ovat arvostelleet imetystäni julkisesti. Kerran minua on neuvottu menemään vessaan imettämään. En mennyt, käänsin vain katseeni pois. Minua on myös kritisoitu siitä, että haluan imettää lastani kaksivuotiaaksi asti.” Veera, 24

”Sain kritiikkiä lopetettuani imettämisen varhaisessa vaiheessa, koska se ei lähtenyt sujumaan.” Jasmuli, 26

”Päätökseni täysimettää vauvaa puolivuotiaaksi aiheutti suoraa ihmetystä. Kuulemma olisi pitänyt aiemmin antaa kiinteitä.” Anonyymi

Lue myös: ”Fanaatikko! Pullonpyörittäjä!” Miksi imetys menee niin tunteisiin?

2. Lapsiluku

”Minulle on sanottu, että minun ei pitäisi olla äiti ollenkaan, koska tähän maailmaan ei pitäisi tehdä enää yhtään lasta.” J, 23

”Olemme saaneet miehen kanssa paljon kritiikkiä siitä, että meillä on vain yksi lapsi. Se satuttaa, koska olemme kokeneet monta keskenmenoa.” Mari, 33

Lue myös: 9 lausetta, joita ainokaisen vanhemmat eivät halua kuulla

3. Ruokavalio

”Minua on kritisoitu siitä, että olen syöttänyt lapselle kaupan valmisruokia.” Maria, 33

”Anoppini mielestä pidin lapsilleni liian tiukkaa kuria, kun ohjasin sitkeästi maistamaan kaikkia ruokia.” Äiti 1973, 43

”En vaadi lasta syömään lautasta tyhjäksi. Jostain syystä se suututtaa ihmisiä.” Pomppa, 40

”Minua on kritisoitu liian tiukaksi äidiksi sen takia, etten antanut alle 1-vuotiaalle lapselle karkkia.” Epä-äiti, 38

Lue myös: Ravitsemusterapeutti Anette Palssa: "On turha kaivata aikaa, jolloin kaikki ruoka tehtiin itse"

4. Työelämän yhteensovittaminen

”Sukulaiset kauhistelivat ja arvostelivat minua, kun jouduin menemään töihin ja lapsi meni päiväkotiin alle 1-vuotiaana. He eivät tajunneet, etteivät rahat olisi muuten riittäneet.” Maria, 33

”Minulla on mielenkiintoinen työ ja identiteetiltäni en ole pelkkä äiti, vaan myös ammatti-ihminen ja ystävä. Mieheni mielestä minulla ei pitäisi olla mitään muuta tekemistä elämässäni kuin lasten hoitaminen.” Koulutettu äiti, 45

Lue myös: Vanhemmat työn ja perheen puristuksessa: kiirettä, vaikeita valintoja ja huono omatunto

5. Hemmottelu ja sylittely

”Olen kuulemma lellinyt keskimmäiseni pilalle antamalla kaikessa periksi. Ei muuten ole totta.” Hensu, 35

”Pidin joidenkin sukulaisten mielestä vauvaa liikaa sylissä.” Kokokyläarvosteleeäitiä, 40

Lue myös: Sylittely ja silittely kunniaan! Lämmin kosketus tekee lapsesta vahvan ja vähentää stressiä

6. Terveys

”Sain moitteita omalta äidiltäni, kun tytön paino nousi odotettua enemmän, vaikka noudatin neuvolan ohjeita ruokailuun liittyen. Tilanne oli hyvin ahdistava, koska tein parhaani lapseni eteen.” Orvokki, 29

Lue myös: Lapselle punkkirokote vai ei? "Jotkut vanhemmat sietävät riskejä paremmin kuin toiset"

7. Pukeutuminen

”Työkaverini kauhisteli ja taivasteli sitä, että ostin merirosvosukat tyttärelleni joka oli innokas merirosvofani. Hänen mielestään tytöllä olisi pitänyt olla pelkkää pinkkiä.” Jo teinejä, 42

Lue myös: Luomu, eko ja öko – mitä merkinnät lastenvaatteissa tarkoittavat?

8. Harrastukset ja leikit

”Kun tyttäreni pelasi aikanaan jalkapalloa ja kiipeili, toiset äidit sanoivat, etteivät lajit sovi tytölle. Moittiminen ärsytti.” Mummu, 53

”Annoin poikalapsen leikkiä nukella. Joidenkin mielestä se oli väärin.” Pomppa, 40

”Naapurit ovat moittineet lasten juoksemisesta sisällä. Olemme heidän mielestään huonoja vanhempia, koska 2- ja 4-vuotiaista lapsista kuuluu meteliä.” Anonyymi, 35

Lue myös: Käskin lastani harrastamaan – menikö oikein vai väärin?

9. Nukkumistottumukset

”Eniten negatiivista kommenttia on tullut perhepedistä. Kuulemma lapsi ei tule sitten nukkumaan koskaan yksin. Joku oli sen takia jopa huolissaan meidän seksielämästä.” Anonyymi

Lue myös: Testaa, millaisesta univajeesta kärsit

Mitä äidit haluavat kuulla arvostelun sijaan? Näillä pääsee jo pitkälle

1. ”Kelpaat juuri tuollaisena – olet hyvä vanhempi.” 

Tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan vain 20 prosenttia vanhemmista sanoo spontaanisti olevansa riittävän hyvä vanhempi. Todellisuudessa kasvatus on monella hyvin hanskassa. Vanhemmat kaipaavat siis selkeästi enemmän kannustusta ja tukea. 

2. ”Tarvitsetko apua?”

Arvostelun lopettaminen ei tarkoita sitä, ettei toisille saisi sanoa yhtään mitään. Moni nykyvanhempi kokee olevansa kasvatuksen kanssa kovin yksin. Se lisää myös perhe-elämään haasteita.

3. ” ____ ” 

Välillä hiljaisuus on kultaa. Kasvatusneuvojen sijaan tuntemattomalle vanhemmalle voi jakaa tsemppaavan hymyn. Joskus parasta tukea läheiselle on yksinkertaisesti se, että on hänen elämässään läsnä.

Lähde: Vauva.fi:n verkkokysely ja Vanhemmuus nyt ja tulevaisuudessa -tutkimus, joka on osa Frankly Partnersin toteuttamaa Ainun Vanhemmuus -tutkimusta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.