Katri Lappalainen on päivystävän sijaisperheen äiti. Kun puhelin soi, hän on tunnissa valmis ottamaan uuden lapsen vastaan.

Ensimmäinen koulupäivä. Tytön pieni käsi puristaa Katri Lappalaisen kättä.

Koulun pihalla tyttö näkee eskarista tutut kaverit ja juoksee heidän luokseen. Katri katsoo perään ja hymyilee. Kannatti jaksaa reppuostoksilla vielä viidenteenkin kauppaan. Pienessä selässä pompahteleva reppu on juuri oikeanlainen, vaaleanpunainen, kissa- ja koirakuvioinen.

Ekaluokkalaisten vanhempainillassa pari viikkoa myöhemmin Katri esittelee itsensä pelkällä nimellään.

– En usko, että muut vanhemmat edes huomaavat, etten sano olevani kenenkään äiti.

 

Katri on ollut kahdeksan viime vuoden aikana sijaisäiti 49 lapselle. Kun puhelin soi, hänen on oltava tarvittaessa tunnissa valmis ottamaan uusi lapsi vastaan.

Kiireellinen sijoitus tarkoittaa, että lapsi tarvitsee nopeasti turvallisen hoitajan, koska vanhemmat eivät pysty huolehtimaan lapsesta. Syynä voivat olla päihteet, mielenterveyden ongelmat, riitaisat erot, väkivalta, uupuminen tai vanhemman äkillinen, sairaalahoitoa vaativa sairastuminen.

Lyhimmillään sijoitus voi kestää pari päivää, joskus lapsi asuu kriisiperheessä yli vuoden.

Silloin tarvitaan päivystävää kriisiperhettä, joka voi ottaa lapsen hoitoonsa heti. Sellaista, kuin Katri Lappalaisen ja Mauri Haurulan perhe.

Lyhimmillään sijoitus voi kestää vain päivän tai pari, jos tilanne lapsen kotona ratkeaa nopeasti tai lähipiiristä löytyy turvallinen hoitaja. Joskus taas lapsi asuu kriisiperheessä yli vuoden. Sinä aikana vanhempia pyritään tukemaan niin, että lapsi voi palata kotiin. Ellei se onnistu, etsitään pitkäaikainen sijaisperhe.

Sillä välin Katri hoitaa lasta kuin omaansa.

 

Arki alkaa ruokapöydästä. Kun sosiaaliviranomaiset ovat tuoneet lapsen ja lähteneet, Katri avaa jääkaapin ja kysyy, mitä lapsi haluaisi syödä. Yleensä lapsella on nälkä, sillä tilanteen selvittelyyn on saattanut mennä kauan.

Ruuan äärellä rakennetaan turvallisuutta.

– Meille tulee lapsia, joiden kanssa arjen rutiinit opetellaan alusta saakka. Heille saattaa olla uutta, että ruoka syödäänkin pöydän ääressä ja ennen nukkumaanmenoa vaihdetaan yöpuku päälle. Ja että illalla mennään tiettyyn aikaan nukkumaan, jotta jaksetaan nousta aamulla kouluun tai päiväkotiin, Katri kertoo.

Moni lapsi syö joka aterialla kuin se olisi viimeinen.

Osalla lapsista on tullessaan mukana vaatteita ja jokin tärkeä lelu, mutta joillakin ei ole mitään. Juuri kenelläkään ei ole hammasharjaa. Siksi Katrilla on kylpyhuoneen kaapissa valmiina erivärisiä, eri-ikäisille lapsille sopivia hammasharjoja.

– On lapsia, joiden hampaita on pesty todella harvoin ja suu on täynnä reikiä. Hammaslääkärikäynneistä on tullut meille osa rutiinia.

Moni lapsi syö joka aterialla kuin se olisi viimeinen. Vie aikansa saada heidät luottamaan, että myös seuraava ruoka tulee ajallaan eikä koskaan tarvitse mennä nälkäisenä nukkumaan.

"Lasten taustojen miettimisen sijaan keskityn siihen, miten voin tukea heitä tässä ja nyt."

Katri miettii lasten taustoja vain sen verran, että ymmärtäisi heidän käytöstään. Miksi joku hamstraa välipalaa taskuihinsa, miksi toinen pelkää pimeää, miksi kolmas säikkyy kovia ääniä. Mutta liikaa ei kannata murehtia, muuten ei itse jaksa.

– Lasten taustojen miettimisen sijaan keskityn siihen, miten voin tukea heitä tässä ja nyt. Pyrin siihen, että elämä on ennustettavaa ja lapset aina tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu: milloin on seuraava ruoka, milloin on seuraava tapaaminen tai puhelu vanhempien kanssa.

Katri vahtii tarkkaan, ettei koskaan lupaa lapselle sellaista, mitä ei voi varmasti pitää – ei pientäkään asiaa. Hauraan luottamuksen voi rikkoa niin vähällä.

– Tuntuu pahalta, että en osaa vastata lapsen tärkeimpään kysymykseen: Koska mä pääsen takaisin kotiin?

 

Päätös ryhtyä päivystäväksi sijaisperheeksi kypsyi kahdeksan vuotta sitten, kun Katrin ja Maurin kolmesta lapsesta nuorin aloitti koulun. Katri oli silloin töissä päiväkodissa, ja arki tuntui puuduttavalta oravanpyörältä.

– Töiden jälkeen ehdin vain laittaa ruuan ja auttaa lapsia läksyissä, ja sitten olikin jo ilta. Ajattelin, että perhehoitajana voisin tehdä kotoa käsin tärkeää työtä ja auttaa vaikeassa tilanteessa olevia lapsia, ja lisäksi voisin olla enemmän läsnä omillekin lapsille.

Mauria hiukan epäilytti. Päivystävänä kriisiperheenä heidän pitäisi avata kotinsa ovet paitsi lapsille myös vanhemmille, joiden ongelmien takia lapset tarvitsevat sijaisperhettä. Mitä jos se onkin liian rankkaa?

Siksi Katri ei suoraan irtisanoutunut päiväkodista vaan jäi vuodeksi vuorotteluvapaalle.

– Mielestäni kaikkien, jotka harkitsevat sijaisperheeksi ryhtymistä, kannattaisi ensin olla päivystävänä kriisiperheenä. Siinä näkee, sopiiko tämä omalle perheelle. Jos ottaa heti lapsen pitkäaikaiseen sijoitukseen eikä sitten jaksakaan ja lapselle joudutaan etsimään taas uusi koti, se on lapselle raskas tilanne.

Toinen pojista huusi täyttä kurkkua. Se oli hänen tapansa purkaa pahaa oloa.

Ensimmäiset sijoitetut lapset olivat alle kouluikäiset veljekset. He tulivat ovesta sisään ja singahtivat juoksemaan portaita ylös ja alas.

Katri oli tottunut lohduttamaan päiväkodissa hoitolapsia, jotka itkevät vanhempiensa perään. Tämä oli jotain ihan muuta. Lapset vain tulivat ja rupesivat leikkimään.

Mutta iltaisin toinen pojista huusi täyttä kurkkua. Se oli hänen tapansa purkaa pahaa oloa.

– Hetken jo mietin, mihin olen ryhtynyt. Omatkin lapsemme alkoivat jo tuskastua, että taasko se huuto alkaa.

"Parhaita hetkiä ovat ne, kun kuulen lapsen leikkivän ja laulavan tyytyväisenä itsekseen."

Oli hyvä, että pojat viipyivät melko pitkään, puolisen vuotta. Siinä ajassa iltahuudot loppuivat ja Katri ehti huomata, miten palkitsevaa on nähdä lapsissa nopea muutos parempaan.

– Parhaita hetkiä ovat ne, kun kuulen lapsen leikkivän ja laulavan tyytyväisenä itsekseen. Siinä hetkessä lapsi on lapsi eikä kanna aikuisten murheita.

Katri ja Mauri päättivät jatkaa. Myös huoli lasten vanhempien kohtaamisista osoittautui turhaksi.

– Jos vanhemmat ovat vihaisia lastensa huostaanotosta, he kohdistavat kiukun sosiaaliviranomaisiin, jotka päätöksen ovat tehneet. Yleensä vanhemmat ymmärtävät, että olemme tässä samalla puolella, lapsen puolella.

 

Kun kotona ei ole sijoitettua lasta, joka toinen viikko on päivystysviikko. Silloin pitää olla kellon ympäri valmis ottamaan uusi lapsi vastaan tunnissa. Niinä viikkoina Katri ottaa päivystyspuhelimen mukaan saunan pesuhuoneeseen ja säätää äänet täysille.

Koskaan ei tiedä, viipyykö lapsi päiviä, kuukausia vai yli vuoden. Siksi esimerkiksi hiihtolomamatkaa ei voi varata ennakkoon. Kertyneet lomat voi pitää sitten, kun lapset ovat lähteneet.

Myöskään tuloja ei tiedä tarkkaan ennalta. Perhehoitajalle maksetaan sen mukaan, montako lasta hänellä on hoidettavana ja monenako päivänä kuussa.

"Kun omat lapset olivat alakoulu-ikäisiä, joskus mietin, jäävätkö he liian vähälle huomiolle."

Alkuperäinen ajatus siitä, että sijaisperheeksi ryhtyminen vapauttaisi aikaa myös omille lapsille, ei ihan ole toteutunut.

– Välillä on niin haastavia lapsia, että aika menee heidän asioidensa selvittelyyn. Kun omat lapset olivat alakoulu-ikäisiä, joskus mietin, jäävätkö he liian vähälle huomiolle.

Muutama vuosi sitten perheessä asui aamuvirkkuja pikkuisia, jotka aloittivat leikit ennen kuutta. Katrin ja Maurin teini-ikäinen poika muutti kesäksi pihalle puutarhamökkiin, jotta saisi lomalla nukkua pidempään.

Silti Katri ei kadu. 23-vuotias esikoistytär opiskeli lähihoitajaksi ja työskentelee nykyään maahanmuuttajanuorten perheryhmäkodissa.

– Ehkä tämä ei siis kovin pahasti ole mennyt pieleen.

 

Lähtöihin ei totu koskaan. Lapsen viimeisenä viikkona Katrin perheen luona tehdään jotain kivaa, lapsen toiveen mukaista. Käydään vaikka elokuvissa tai Hoplopissa, herkutellaan yhdessä. Sitten pakataan tavarat.

Yleensä Katri onnistuu pysymään reippaana ja iloitsemaan lapsen kanssa siitä, että lapsi pääsee kotiin tai pitkäaikaiseen sijaisperheeseen. Sillä melkein aina lapsi haluaa kotiin, oli se millainen tahansa.

"Lähtö on sitä vaikeampi, mitä pienempi lapsi on ja mitä pidempään hän on meillä ollut."

Mutta on kertoja, jolloin kesken lähtötouhujen Katrin pitää vetäytyä hetkeksi yksin takapihan kasvimaalle. Ettei lapsen tarvitse kysyä: Miksi sä Katri itket?

– Minun on tärkeää olla lapsen tukena. Omien tunteiden käsittelyn vuoro on vasta lapsen lähdettyä, Katri sanoo.

– Lähtö on sitä vaikeampi, mitä pienempi lapsi on ja mitä pidempään hän on meillä ollut. Ja jos yhtään on on epävarma olo siitä, miten lapsen kotona menee.

Apua sekä tunteiden käsittelyyn että käytännön asioihin saa perhehoidon tuen ryhmän työntekijöiltä.

 

Vauvojen hoitaminen on sekä ihaninta että raastavinta. Vauvan palleroisuus, kun hän aamulla herää ja kömpii pystyyn pinnasängyn laitaa vasten. Vauvan pehmeät, pusuteltavat posket ja vähän tahmeat kädet, joilla hän tarttuu hoitajansa tukkaan ja vaatteisiin. Vauva on koko ajan iholla, kiinni lahkeessa tai sylissä. On mahdoton olla kiintymättä.

Silti Katri muistaa joka hetki paikkansa. Kun vauva hapuilee ensimmäiset askeleensa, Katri ajattelee vauvan äitiä, jonka pitäisi olla näkemässä. Seuraavalla tapaamisella hän sanoo: Ihan kuin hän olisi kohta lähdössä liikkeelle, nyt kannattaa olla silmä tarkkana!

– Haluan, että lapsen äiti saa kokea ilon ensiaskelien näkemisestä.

Ensimmäisenä jouluna Katri lähettää joulukortin, sitten on vain pakko jatkaa eteenpäin.

Kun pienten lasten on aika palata kotiin tai jatkaa pitkäaikaiseen sijaisperheeseen, Katri teettää heille mukaan pinon valokuvia.

– Jotta tarinassa ei olisi aukkoja, kun he joskus isompina ajattelevat elämäänsä.

Kun lapsi on palannut kotiin, sijaisperheellä ei ole oikeutta enää saada hänestä tietoja. Ensimmäisenä jouluna Katri lähettää joulukortin, sitten on vain pakko jatkaa eteenpäin.

Aluksi Katri kantaa aina ihan liikaa ruokaa kaupasta, kun on vanhasta tottumuksesta kuormannut ostoskärryn kukkuroilleen. Kotona on oudon rauhallista.

 

Temperamentiltaan vilkkaiden ja äänekkäiden lasten hoitaminen ei väsytä Katria, päinvastoin.

– Eloisat lapset sopivat meille. Mielestäni lasta on helpompi rajoittaa kuin yrittää herättää henkiin.

Kukin lapsi kehittää oman tapansa selvitä vaikeista tilanteista. Joku yrittää pitää muut hyvällä tuulella pelleilemällä, joku vetäytyy näkymättömäksi.

– Minulle ahdistavimpia ovat olleet ne kerrat, jolloin meille tullut lapsi sulkeutuu huoneeseensa lukemaan tai leikkimään eikä halua olla yhteydessä muihin. Tällaisen näkymättömän lapsen houkutteleminen kuorestaan on kuin yrittäisi saada otetta lipsuvasta saippuapalasta.

Katri on huomannut, että vetäytyvien lasten ongelmiin on vaikeampi saada apua myös kodin ulkopuolella. Koulun ja päiväkodin näkökulmasta vetäytyvä lapsi on helppo, koska hän on hiljaa eikä häiritse muita.

– Sitten jossain vaiheessa lapsen ongelmat voivatkin tulla esiin rajulla tavalla.

"On hienoa, että vanhemmat osaavat hakea apua."

Joskus Katri kuulee väitettävän, että Suomessa lapsia otetaan huostaan liian heppoisin perustein. Se suututtaa.

– Jokainen meille tullut lapsi on tullut meille syystä. Jos kotona tilanne ratkeaa nopeasti, lapsi palaa kyllä kotiin saman tien. Paljon pahempaa on, jos lapsen hätää ei huomaa kukaan. Onneksi nykyään tulee lapsia sijoitukseen myös avohuollon tukitoimina vanhempien omasta pyynnöstä. On hienoa, että vanhemmat osaavat hakea apua.

 

Ovikello soi, ekaluokkalainen tulee koulusta.

– Meidän tärpästikkeli, Katri sanoo hellästi.

– Otatko välipalaa? Tuliko läksyä?

Kun vatsa on täynnä, Katri ja tyttö vievät Nita-koiran lenkille. Aurinko paistaa, tyttö ja koira pyrähtelevät metsäpolulla. Välillä tyttö jää tasapainottelemaan kannolle ja huutaa Katria odottamaan. Katri pysähtyy ja vastaa:

– En minä sinua jätä.

Tyttö juoksee luokse, ottaa kädestä hetkeksi kiinni. Sitten matka jatkuu.

Meidän Perhe 11/2016

Katri Lappalaisen, 48, ja Mauri Haurulan, 49, perhe toimii päivystävänä sijaisperheenä. Mauri on ammatiltaan bitumieristäjä, Katrille sijoitettujen lasten hoitaminen on ympärivuorokautinen työ. Perheen kolmesta lapsesta kotona asuvat 15-vuotias kuopus ja juuri armeijasta palannut 20-vuotias poika.

Julistukseen olisi painettu kissankokoisilla kirjaimilla, että kaikilla lapsilla on oikeus syödä omaan tahtiinsa, Marjut Ollila kirjoittaa.

Jos minulla olisi valta, julistaisin ruokarauhan.

Ruokarauha alkaisi heti synnytyslaitoksella. Äitien ei enää tarvitsisi kokea kuuluvansa eri leireihin sen mukaan, mistä vauva saa maitonsa. Pulloruokintaa ei tarvitsisi puolustella eikä imetystä piilotella. Olisi vain äitejä, vauvoja ja kylläisiä vatsoja.

Ruokarauhan julistukseen olisi painettu kissankokoisilla kirjaimilla, että kaikilla lapsilla on oikeus syödä omaan tahtiinsa. Tuputtaminen, jatkuva hoputtaminen ja varsinkin pakottaminen olisivat kieltolistalla. Aikuisten tehtäväksi jäisi luottaa enemmän siihen, että lapsi ei näänny nälkään ruokalautasen eteen, vaan syö sen verran kuin mahaan sillä hetkellä mahtuu.

Ruokarauhan vallitessa emme kuulisi tarinoita vauvoista, joille on vanhempien selän takana salaa syötetty ensimmäinen kiinteä ateria tai taaperoista, joille on nimenomaisista kielloista huolimatta annettu taas kilo karkkia.

Kasvisruokaa syöviä lapsia ei voivoteltaisi. Ruokarauha nimittäin pysäyttäisi jokaisen, joka yrittäisi kävellä perheiden ruokavalintojen yli. Jokaisella perheellä olisi vapaus viettää omannäköistään ruokaelämää.

Netin keskustelupalstat täyttyisivät asiallisista keskusteluista, kun ihmiset päästäisivät irti kilpailusta ja vertailusta. Ymmärrettäisiin, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa ruokkia lapsia, vaan hyviä tapoja on monia.

Kaikesta ruuasta puhuttaisiin kunnioittavaan sävyyn, vaikkei kyseinen ruoka omaan pöytään kuuluisikaan. Toisen perheen erilaista tapaa toimia keittiössä ei nähtäisi omien valintojen arvosteluna, vaan tilaisuutena oppia uutta.

Suurimman muutoksen ruokarauha saisi aikaan vanhempien korvien välissä. Se toisi mukanaan uskoa omiin valintoihin ja kykyihin keittiössä sekä tarvittavan määrän mielenrauhaa.

Kun yrittää parhaansa kauhan varressa, se yleensä riittää mainiosti. Eikä sitä satunnaista koko perheen pakastepizzaa enää kukaan hakisi kaupasta häpeillen, vaan pää pystyssä. Kun perusasiat ovat ruuan suhteen kunnossa, mukaan mahtuu myös päiviä, joina ateria koostuu muustakin kuin huippuunsa viritetyistä ravintoaineista.

Pääasia olisi, että ruokapöydässä on kaikilla hyvä mieli.

Jos ruokarauhan julistuksella pystyisi tekemään suoranaisen ihmeen, se olisi tämä: vanhemmat saisivat aina juoda kahvinsa kuumana ja syödä jäätelönsä kylmänä, eikä toisinpäin, kuten se usein tuppaa menemään.

Vauva 1–2/17

Marjut Ollila on 2- ja 6- vuotiaiden lasten äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta.

Vauva-lehdellä on tavoite. Ettei kukaan luulisi olevansa yksin ja ainoa, Anna Ruohonen kirjoittaa.

Säilytimme hyvää, toimme paljon uutta. Tähän lehteen, uudistuneeseen Vauvaan. Uuden resepti on tällainen: Otetaan jättimitta armoa, aitoutta ja arkea. Lisätään tietoa, hurahtamista ja hellyyttä. Ripotellaan pintaan naurua, sillä ainutlaatuiselle elämänvaiheelle on hyvä myös nauraa.

Vauva-lehdellä on yksi tavoite. Ettei kukaan luulisi olevansa yksin ja ainoa, ja että muilla raskaus, synnytys ja vauva-aika ovat silkkiä vaan. Ettei kukaan luulisi, että on ainut, joka velloo epävarmuudessa, tekee virheitä ja tuntee, että vanhemmuus on vaikeaa ja arki joskus yksinäistä.

Lehti kertoo, että ihan samanlaista on kaikilla. Kaikki ovat yhtä pihalla, sekaisin hormoneista, rakkaudesta ja univajeesta. Ja onnellisia niissä väleissä, joissa sen ehtii tuntea. Kaikki vanhemmat myös tahtovat tehdä parhaansa, ja siihen lehti antaa tietoa ja näkökulmia.

Uudistuneeseen lehteen saimme etenkin uusia hyviä tyyppejä. Kolumnissa vuorottelevat Simppeli sormiruokakeittiö -blogia pitävä Marjut Ollila ja kätilö, imetyskouluttaja Laura Kosonen. Neuvola-palstalla lukijoiden kysymyksiin vastaavat psykologi Leea Mattila ja lastenlääkäri Jarmo Salo. Isän ajatuksista kirjoittaa Isäkuukaudet-blogiakin tekevä Tuomas Rytky. Ja sokerina pohjalla, ihan lehden lopussa, kaksi vanhempaa kertoo aina samasta tilanteesta niin kuin itse sen tunsi. Mitä koliikista ajatteli isä, entä äiti?

Toivon, että viihdyt lehden kanssa. Toivon, että vauva-arki on vähän silkkiä.

Vauvan pääkirjoitus 1–2/17

Mikä on maailman kaunein ääni? Jotakuinkin tällainen: Tömps. Tom-tom-tom, päätoimittaja Anna Ruohonen kirjoittaa.

Tömps on lapsen askel sängystä, tom-tom-tom portaat yläkertaan. Lapsi tulee viereen nukkumaan, unisena ja lämpimänä, pehmopanda kainalossaan.

Yöllä me olemme kuin mangustit. Näin niitä kesällä eläintarhassa, koko lauma makasi pinossa päiväunillaan. Me makaamme pinossa yöunillamme, mahdumme, jos joka toinen asettuu kyljelleen ja vie vähemmän tilaa.

Luin netistä jutun, joka neuvoi antamaan lapsen tulla yöllä viereen. Niin meillä on aina tehty, mutta ajattelin olevani viisas kasvattaja, jos myös sanon sen ääneen.

”Aina saa tulla viereen. Jos näkee pahaa unta, aina voi tulla”, sanoin siis lapsilleni iltapalapöydässä. Kuopus katsoi vähän pitkään, muttei sanonut mitään. Kas näin, onnittelin viisasta itseäni, tarjoan turvaa kun lapsi sitä tarvitsee.

Onko yö ainoa aika, jolloin olen paikalla ja paikallani?

Pitkä katse, hapankorppu rouskui.

”Saako tulla sen takia, ettei olla ehditty olla päivällä yhdessä?” lapsi kysyi. Tsap, suora osuma äidin sydämeen.

Olenko ollut liikaa poissa, tehnyt omiani? Onko yö ainoa aika, jolloin olen paikalla ja paikallani? Siltä lapsesta tuntui.

Lapsi kiipesi syliin korppu kourassaan. Niskatukka tuoksuu pikkupojalta, mutta pitkiksi venähtäneet jalat huitovat jo melkein lattiaan.

Ei se ikuisuuksiin kestä, ystäväni sanovat vieressä nukkumisesta. Ei niin, tiedän sen jo. Saankohan pitää edes pandan?

Klassikkonäytelmän pääosarooli voi auttaa, kun eteisessä kaikki ei mene ihan putkeen. 

Minulta usein kysytään, miten se, että olen näyttelijä, näkyy äitiydessäni.

No, onhan arki kolmen lapsen, kissan ja koiran kanssa melkoinen show. Käsikirjoituksen mukaan ei mennä koskaan, ja välillä äitiyteni on melkoista näyttelemistä.

Esimerkiksi ukkosella pistän kaikki näyttelijänlahjani peliin. Jokaisella salaman välähdyksellä esitän kuin en olisi moksiskaan, vaikka pelkään niin, että tekisi mieli vetää kumisaappaat jalkaan ja mennä autoon istumaan.

Rupattelen muka rennosti lasten kanssa, mutta samalla kyttään sähkölaitteita, välttelen metalliasioita ja lasken kilometrejä salamaniskun ja jyrähdyksen välissä.

Ekaluokkalainen esikoinen näkee tämän läpi. Hän kiusoittelee tekemällä pistorasiasta sihahtavan salaman ääniä. Jonain päivänä vielä kerron näkemästäni pallosalamasta, niin tietävät, mikä sankari oikeastaan olen.

Miksi on niin mahdotonta päästä sujuvasti ulos talosta?

On muitakin tilanteita, joissa näyttelen rauhallista, vaikka sisälläni rimpuilee raivopäinen draama­queen. Esimerkiksi lähtemiset. Miksi on niin mahdotonta päästä sujuvasti ulos talosta? Nelivuotiaalle eivät kelpaa mitkään vaatteet, vaan ulos on päästävä ilman paitaa, kruunu päässä, isoveljen vanhat kalsarit jalassa.

Esikoinen venyy sohvalla, kun pitäisi jo olla matkalla. Miksi heti, kun toppahanskat on saatu rutisteltua haalarin hihansuusta sisään ja koko paketti on valmis, töräyttää vauva pöksyynsä?

Ei hätää! Teatterikoulu käyty! Näyttelen lempeää ja rauhallista. Puhun hitaammin kuin normaalisti, huulillani kareilee mieto hymy. Olen oman elämäni venäläisklassikon naispääosa. Päältä viileä, sisällä roihuaa. Pieni leukaperän takakireys paljastaa raivoni.

Tarkkanäköinen esikoinen huomaa heti. ”Ei mene läpi”, sanoo hän ja matkii rauhallisuuttani. Tässä vaiheessa alan väsymyksestä riippuen joko nauraa tai räyhätä.

 

Joskus vedän ipanat mukaan näyttelemiseen. Kun olemme matkalla juhliin ykköset yllä, ehdotan, että he näyttelevät hyvin käyttäytyviä ranskalaislapsia. Lapsista on hauska leikkiä, että kävelemme Pariisin kaduilla lakerikengissämme ja olemme valtavan kohteliaita ja keskustelevia.

Meillä ollaan surkeasti näyteltyjä osioita lukuun ottamatta rehellisesti sellaisia kuin ollaan. 

Tätä onnea ei loputtomiin kestä, mutta on mahdollista, että pääsemme perille keskieurooppalaisen tunnelman vallitessa.

Jos tarkkoja ollaan, näyttelemisessä on kysymys totuudesta. Meillä ollaankin näitä surkeasti näyteltyjä osioita lukuun ottamatta rehellisesti sellaisia kuin ollaan. Välillä huudamme ja olemme järjettömän ärsyyntyneitä toisiimme, sitten taas rakastamme niin, että sydän natisee rinnasta ulos.

Eli miten se, että olen näyttelijä, näkyy arjessamme? No, eipä erityisemmin. Vanhemmuus kouraisee syvältä ja herättää tunteita, jotka ovat aitoja, suuria ja yllättäviäkin. Paitsi silloin, kun ne ovat näyteltyjä, mutta sitä kai kutsutaan tässä tapauksessa kasvattamiseksi.

Meidän Perhe 2/2017

Sanna Stellan on näyttelijä, joka usein näyttelee perheenäitiä. Vastanäyttelijöinä toimivat kolme lasta, kissa ja koira. Toista pääosaa koko perheen komediassa esittää mies, joka häviää kulisseihin heti kun voi.

Vierailija

Sanna Stellanin kolumni: "Äitiys on melkoista näyttelemistä"

Ihan samaa näyttelemistä on mikä tahansa asiakaspalvelutyö. Ensihoitaja pysyy rauhallisena, vaikka asiakkaalla on otsa auki. Infopisteen työntekijä pysyy rauhallisena, vaikka kiihtynyt asiakas vaatii saada tietää miksi hänen haluamansa asia ei ole toteutunut. Opettaja pysyy rauhallisena, vaikka koululainen sanoo että "haistavittusäootpaskaope". Lastenhoitaja pysyy rauhallisena, vaikka se viimeisenä puettu hoitolapsi on vääntänyt ruuneberit vaippaan. Ainakin melkein aina. Mitä muuta elämä...
Lue kommentti