Katri Lappalainen on päivystävän sijaisperheen äiti. Kun puhelin soi, hän on tunnissa valmis ottamaan uuden lapsen vastaan.

Ensimmäinen koulupäivä. Tytön pieni käsi puristaa Katri Lappalaisen kättä.

Koulun pihalla tyttö näkee eskarista tutut kaverit ja juoksee heidän luokseen. Katri katsoo perään ja hymyilee. Kannatti jaksaa reppuostoksilla vielä viidenteenkin kauppaan. Pienessä selässä pompahteleva reppu on juuri oikeanlainen, vaaleanpunainen, kissa- ja koirakuvioinen.

Ekaluokkalaisten vanhempainillassa pari viikkoa myöhemmin Katri esittelee itsensä pelkällä nimellään.

– En usko, että muut vanhemmat edes huomaavat, etten sano olevani kenenkään äiti.

 

Katri on ollut kahdeksan viime vuoden aikana sijaisäiti 49 lapselle. Kun puhelin soi, hänen on oltava tarvittaessa tunnissa valmis ottamaan uusi lapsi vastaan.

Kiireellinen sijoitus tarkoittaa, että lapsi tarvitsee nopeasti turvallisen hoitajan, koska vanhemmat eivät pysty huolehtimaan lapsesta. Syynä voivat olla päihteet, mielenterveyden ongelmat, riitaisat erot, väkivalta, uupuminen tai vanhemman äkillinen, sairaalahoitoa vaativa sairastuminen.

Lyhimmillään sijoitus voi kestää pari päivää, joskus lapsi asuu kriisiperheessä yli vuoden.

Silloin tarvitaan päivystävää kriisiperhettä, joka voi ottaa lapsen hoitoonsa heti. Sellaista, kuin Katri Lappalaisen ja Mauri Haurulan perhe.

Lyhimmillään sijoitus voi kestää vain päivän tai pari, jos tilanne lapsen kotona ratkeaa nopeasti tai lähipiiristä löytyy turvallinen hoitaja. Joskus taas lapsi asuu kriisiperheessä yli vuoden. Sinä aikana vanhempia pyritään tukemaan niin, että lapsi voi palata kotiin. Ellei se onnistu, etsitään pitkäaikainen sijaisperhe.

Sillä välin Katri hoitaa lasta kuin omaansa.

 

Arki alkaa ruokapöydästä. Kun sosiaaliviranomaiset ovat tuoneet lapsen ja lähteneet, Katri avaa jääkaapin ja kysyy, mitä lapsi haluaisi syödä. Yleensä lapsella on nälkä, sillä tilanteen selvittelyyn on saattanut mennä kauan.

Ruuan äärellä rakennetaan turvallisuutta.

– Meille tulee lapsia, joiden kanssa arjen rutiinit opetellaan alusta saakka. Heille saattaa olla uutta, että ruoka syödäänkin pöydän ääressä ja ennen nukkumaanmenoa vaihdetaan yöpuku päälle. Ja että illalla mennään tiettyyn aikaan nukkumaan, jotta jaksetaan nousta aamulla kouluun tai päiväkotiin, Katri kertoo.

Moni lapsi syö joka aterialla kuin se olisi viimeinen.

Osalla lapsista on tullessaan mukana vaatteita ja jokin tärkeä lelu, mutta joillakin ei ole mitään. Juuri kenelläkään ei ole hammasharjaa. Siksi Katrilla on kylpyhuoneen kaapissa valmiina erivärisiä, eri-ikäisille lapsille sopivia hammasharjoja.

– On lapsia, joiden hampaita on pesty todella harvoin ja suu on täynnä reikiä. Hammaslääkärikäynneistä on tullut meille osa rutiinia.

Moni lapsi syö joka aterialla kuin se olisi viimeinen. Vie aikansa saada heidät luottamaan, että myös seuraava ruoka tulee ajallaan eikä koskaan tarvitse mennä nälkäisenä nukkumaan.

"Lasten taustojen miettimisen sijaan keskityn siihen, miten voin tukea heitä tässä ja nyt."

Katri miettii lasten taustoja vain sen verran, että ymmärtäisi heidän käytöstään. Miksi joku hamstraa välipalaa taskuihinsa, miksi toinen pelkää pimeää, miksi kolmas säikkyy kovia ääniä. Mutta liikaa ei kannata murehtia, muuten ei itse jaksa.

– Lasten taustojen miettimisen sijaan keskityn siihen, miten voin tukea heitä tässä ja nyt. Pyrin siihen, että elämä on ennustettavaa ja lapset aina tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu: milloin on seuraava ruoka, milloin on seuraava tapaaminen tai puhelu vanhempien kanssa.

Katri vahtii tarkkaan, ettei koskaan lupaa lapselle sellaista, mitä ei voi varmasti pitää – ei pientäkään asiaa. Hauraan luottamuksen voi rikkoa niin vähällä.

– Tuntuu pahalta, että en osaa vastata lapsen tärkeimpään kysymykseen: Koska mä pääsen takaisin kotiin?

 

Päätös ryhtyä päivystäväksi sijaisperheeksi kypsyi kahdeksan vuotta sitten, kun Katrin ja Maurin kolmesta lapsesta nuorin aloitti koulun. Katri oli silloin töissä päiväkodissa, ja arki tuntui puuduttavalta oravanpyörältä.

– Töiden jälkeen ehdin vain laittaa ruuan ja auttaa lapsia läksyissä, ja sitten olikin jo ilta. Ajattelin, että perhehoitajana voisin tehdä kotoa käsin tärkeää työtä ja auttaa vaikeassa tilanteessa olevia lapsia, ja lisäksi voisin olla enemmän läsnä omillekin lapsille.

Mauria hiukan epäilytti. Päivystävänä kriisiperheenä heidän pitäisi avata kotinsa ovet paitsi lapsille myös vanhemmille, joiden ongelmien takia lapset tarvitsevat sijaisperhettä. Mitä jos se onkin liian rankkaa?

Siksi Katri ei suoraan irtisanoutunut päiväkodista vaan jäi vuodeksi vuorotteluvapaalle.

– Mielestäni kaikkien, jotka harkitsevat sijaisperheeksi ryhtymistä, kannattaisi ensin olla päivystävänä kriisiperheenä. Siinä näkee, sopiiko tämä omalle perheelle. Jos ottaa heti lapsen pitkäaikaiseen sijoitukseen eikä sitten jaksakaan ja lapselle joudutaan etsimään taas uusi koti, se on lapselle raskas tilanne.

Toinen pojista huusi täyttä kurkkua. Se oli hänen tapansa purkaa pahaa oloa.

Ensimmäiset sijoitetut lapset olivat alle kouluikäiset veljekset. He tulivat ovesta sisään ja singahtivat juoksemaan portaita ylös ja alas.

Katri oli tottunut lohduttamaan päiväkodissa hoitolapsia, jotka itkevät vanhempiensa perään. Tämä oli jotain ihan muuta. Lapset vain tulivat ja rupesivat leikkimään.

Mutta iltaisin toinen pojista huusi täyttä kurkkua. Se oli hänen tapansa purkaa pahaa oloa.

– Hetken jo mietin, mihin olen ryhtynyt. Omatkin lapsemme alkoivat jo tuskastua, että taasko se huuto alkaa.

"Parhaita hetkiä ovat ne, kun kuulen lapsen leikkivän ja laulavan tyytyväisenä itsekseen."

Oli hyvä, että pojat viipyivät melko pitkään, puolisen vuotta. Siinä ajassa iltahuudot loppuivat ja Katri ehti huomata, miten palkitsevaa on nähdä lapsissa nopea muutos parempaan.

– Parhaita hetkiä ovat ne, kun kuulen lapsen leikkivän ja laulavan tyytyväisenä itsekseen. Siinä hetkessä lapsi on lapsi eikä kanna aikuisten murheita.

Katri ja Mauri päättivät jatkaa. Myös huoli lasten vanhempien kohtaamisista osoittautui turhaksi.

– Jos vanhemmat ovat vihaisia lastensa huostaanotosta, he kohdistavat kiukun sosiaaliviranomaisiin, jotka päätöksen ovat tehneet. Yleensä vanhemmat ymmärtävät, että olemme tässä samalla puolella, lapsen puolella.

 

Kun kotona ei ole sijoitettua lasta, joka toinen viikko on päivystysviikko. Silloin pitää olla kellon ympäri valmis ottamaan uusi lapsi vastaan tunnissa. Niinä viikkoina Katri ottaa päivystyspuhelimen mukaan saunan pesuhuoneeseen ja säätää äänet täysille.

Koskaan ei tiedä, viipyykö lapsi päiviä, kuukausia vai yli vuoden. Siksi esimerkiksi hiihtolomamatkaa ei voi varata ennakkoon. Kertyneet lomat voi pitää sitten, kun lapset ovat lähteneet.

Myöskään tuloja ei tiedä tarkkaan ennalta. Perhehoitajalle maksetaan sen mukaan, montako lasta hänellä on hoidettavana ja monenako päivänä kuussa.

"Kun omat lapset olivat alakoulu-ikäisiä, joskus mietin, jäävätkö he liian vähälle huomiolle."

Alkuperäinen ajatus siitä, että sijaisperheeksi ryhtyminen vapauttaisi aikaa myös omille lapsille, ei ihan ole toteutunut.

– Välillä on niin haastavia lapsia, että aika menee heidän asioidensa selvittelyyn. Kun omat lapset olivat alakoulu-ikäisiä, joskus mietin, jäävätkö he liian vähälle huomiolle.

Muutama vuosi sitten perheessä asui aamuvirkkuja pikkuisia, jotka aloittivat leikit ennen kuutta. Katrin ja Maurin teini-ikäinen poika muutti kesäksi pihalle puutarhamökkiin, jotta saisi lomalla nukkua pidempään.

Silti Katri ei kadu. 23-vuotias esikoistytär opiskeli lähihoitajaksi ja työskentelee nykyään maahanmuuttajanuorten perheryhmäkodissa.

– Ehkä tämä ei siis kovin pahasti ole mennyt pieleen.

 

Lähtöihin ei totu koskaan. Lapsen viimeisenä viikkona Katrin perheen luona tehdään jotain kivaa, lapsen toiveen mukaista. Käydään vaikka elokuvissa tai Hoplopissa, herkutellaan yhdessä. Sitten pakataan tavarat.

Yleensä Katri onnistuu pysymään reippaana ja iloitsemaan lapsen kanssa siitä, että lapsi pääsee kotiin tai pitkäaikaiseen sijaisperheeseen. Sillä melkein aina lapsi haluaa kotiin, oli se millainen tahansa.

"Lähtö on sitä vaikeampi, mitä pienempi lapsi on ja mitä pidempään hän on meillä ollut."

Mutta on kertoja, jolloin kesken lähtötouhujen Katrin pitää vetäytyä hetkeksi yksin takapihan kasvimaalle. Ettei lapsen tarvitse kysyä: Miksi sä Katri itket?

– Minun on tärkeää olla lapsen tukena. Omien tunteiden käsittelyn vuoro on vasta lapsen lähdettyä, Katri sanoo.

– Lähtö on sitä vaikeampi, mitä pienempi lapsi on ja mitä pidempään hän on meillä ollut. Ja jos yhtään on on epävarma olo siitä, miten lapsen kotona menee.

Apua sekä tunteiden käsittelyyn että käytännön asioihin saa perhehoidon tuen ryhmän työntekijöiltä.

 

Vauvojen hoitaminen on sekä ihaninta että raastavinta. Vauvan palleroisuus, kun hän aamulla herää ja kömpii pystyyn pinnasängyn laitaa vasten. Vauvan pehmeät, pusuteltavat posket ja vähän tahmeat kädet, joilla hän tarttuu hoitajansa tukkaan ja vaatteisiin. Vauva on koko ajan iholla, kiinni lahkeessa tai sylissä. On mahdoton olla kiintymättä.

Silti Katri muistaa joka hetki paikkansa. Kun vauva hapuilee ensimmäiset askeleensa, Katri ajattelee vauvan äitiä, jonka pitäisi olla näkemässä. Seuraavalla tapaamisella hän sanoo: Ihan kuin hän olisi kohta lähdössä liikkeelle, nyt kannattaa olla silmä tarkkana!

– Haluan, että lapsen äiti saa kokea ilon ensiaskelien näkemisestä.

Ensimmäisenä jouluna Katri lähettää joulukortin, sitten on vain pakko jatkaa eteenpäin.

Kun pienten lasten on aika palata kotiin tai jatkaa pitkäaikaiseen sijaisperheeseen, Katri teettää heille mukaan pinon valokuvia.

– Jotta tarinassa ei olisi aukkoja, kun he joskus isompina ajattelevat elämäänsä.

Kun lapsi on palannut kotiin, sijaisperheellä ei ole oikeutta enää saada hänestä tietoja. Ensimmäisenä jouluna Katri lähettää joulukortin, sitten on vain pakko jatkaa eteenpäin.

Aluksi Katri kantaa aina ihan liikaa ruokaa kaupasta, kun on vanhasta tottumuksesta kuormannut ostoskärryn kukkuroilleen. Kotona on oudon rauhallista.

 

Temperamentiltaan vilkkaiden ja äänekkäiden lasten hoitaminen ei väsytä Katria, päinvastoin.

– Eloisat lapset sopivat meille. Mielestäni lasta on helpompi rajoittaa kuin yrittää herättää henkiin.

Kukin lapsi kehittää oman tapansa selvitä vaikeista tilanteista. Joku yrittää pitää muut hyvällä tuulella pelleilemällä, joku vetäytyy näkymättömäksi.

– Minulle ahdistavimpia ovat olleet ne kerrat, jolloin meille tullut lapsi sulkeutuu huoneeseensa lukemaan tai leikkimään eikä halua olla yhteydessä muihin. Tällaisen näkymättömän lapsen houkutteleminen kuorestaan on kuin yrittäisi saada otetta lipsuvasta saippuapalasta.

Katri on huomannut, että vetäytyvien lasten ongelmiin on vaikeampi saada apua myös kodin ulkopuolella. Koulun ja päiväkodin näkökulmasta vetäytyvä lapsi on helppo, koska hän on hiljaa eikä häiritse muita.

– Sitten jossain vaiheessa lapsen ongelmat voivatkin tulla esiin rajulla tavalla.

"On hienoa, että vanhemmat osaavat hakea apua."

Joskus Katri kuulee väitettävän, että Suomessa lapsia otetaan huostaan liian heppoisin perustein. Se suututtaa.

– Jokainen meille tullut lapsi on tullut meille syystä. Jos kotona tilanne ratkeaa nopeasti, lapsi palaa kyllä kotiin saman tien. Paljon pahempaa on, jos lapsen hätää ei huomaa kukaan. Onneksi nykyään tulee lapsia sijoitukseen myös avohuollon tukitoimina vanhempien omasta pyynnöstä. On hienoa, että vanhemmat osaavat hakea apua.

 

Ovikello soi, ekaluokkalainen tulee koulusta.

– Meidän tärpästikkeli, Katri sanoo hellästi.

– Otatko välipalaa? Tuliko läksyä?

Kun vatsa on täynnä, Katri ja tyttö vievät Nita-koiran lenkille. Aurinko paistaa, tyttö ja koira pyrähtelevät metsäpolulla. Välillä tyttö jää tasapainottelemaan kannolle ja huutaa Katria odottamaan. Katri pysähtyy ja vastaa:

– En minä sinua jätä.

Tyttö juoksee luokse, ottaa kädestä hetkeksi kiinni. Sitten matka jatkuu.

Meidän Perhe 11/2016

Katri Lappalaisen, 48, ja Mauri Haurulan, 49, perhe toimii päivystävänä sijaisperheenä. Mauri on ammatiltaan bitumieristäjä, Katrille sijoitettujen lasten hoitaminen on ympärivuorokautinen työ. Perheen kolmesta lapsesta kotona asuvat 15-vuotias kuopus ja juuri armeijasta palannut 20-vuotias poika.

Perhanan vaatteet! Saumat, pesulappu ja vyötärönauha ovat aina väärässä paikassa, koska kevyt kosketus on erityisherkästä lapsestani se tuntuvin.

Makaan lastenhuoneen lattialla tärisevä tytär sylissäni. En pysty tähän! Inhoan näitä vaatteita, inhoan sua äiti! Äiti auta, lapsi huutaa. Hänen rintakehänsä nousee kaarelle, kädet raastavat vaatteita päältä.

Keinutan tärisevää 140 senttimetristä nyyttiä sylissäni märkiä kyyneleitä välissämme. Kumpikaan meistä ei jaksa tätä, mutta huomenna tai viimeistään ylihuomenna olemme tässä uudestaan.

Perhanan vaatteet! Ne tuntuvat lapsestani teräkseltä, painavilta, kutiavilta, karheilta ja polttavilta. Vaatteet tippuvat päältä ja luisuvat jalasta. Ne ovat liian kireitä, ahtaita, löysiä, sileitä, ryppyisiä ja jäykkiä. Saumoja, lappuja, päärmeitä, hihansuita, vyötärönauhoja – aina väärässä paikassa. 

Tuhansien eurojen arvosta vaatteita on liukunut läpi tämän lapsen vaatekaapin käyttämättöminä suoraan kirpparille, lahjoituksina naapureille ja ystäville. Sukumme on metsästänyt lapsen helpotukseksi saumattomia sukkia Berliinistä, pehmeitä legginseitä Pariisista ja kevyitä trikoopaitoja Tukholmasta, Virosta ja Münchenistä.

Luen äänettömästi jokapäiväistä mantraani: vaatteilla ei ole väliä, ihmisillä on.

Lapseni erityisherkkä tuntoaisti ei anna vaihtoehtoja. Lapsi piilottelee iltaisin likaisia vaatteita kaappiin, jotta me vanhemmat luulisimme hänen ottaneen sieltä puhtaat aamulla. Hän pukeutuu uudelleen ja uudelleen parsittuihin housuihin, venyneeseen, monta vuotta vanhaan t-paitaan. Hän haluaa pukeutua edellisen päivän likaisiin ja reikäisiin sukkiin, vaikka puhtaita olisi korissa tusina. Käytetty on pehmeä ja turvallinen.

Tuo arkinen, muille yhdentekevä rutiini on lapselleni niin ahdistava kokemus, että en usko tunteneeni sellaista tuskaa ehkä koskaan. Minun lapseni taistelee tuon kevyen kosketuksen ja tuntemisen tunteen kanssa päivittäin.

Kun katson kevätjuhlassa lapseni eriparisten vaatteiden luomaa, hieman homssuista olemusta hänen kavutessaan esiintymislavalle prinsessatyttöjen ja kauluspaitapoikien kanssa sukkien reikäiset kantapäät vilkkuen, sydämeni särkyy. Taas. Luen äänettömästi jokapäiväistä mantraani: vaatteilla ei ole väliä, ihmisillä on.

Kuinka kovasti haluaisin suojella häntä siltä päivältä, kun joku kaveri tai ajattelematon aikuinen kysyy tai huomauttaa hänen nuhjaantuneista vaatteistaan. Huomauttaa tietämättä, että tämä lapsi ja hänen perheensä käyttää vaatteisiin sata kertaa enemmän energiaa kuin muut. Huomauttaa, koska ei ole nähnyt lattialla käytyjen taisteluiden jälkeen kyyneltemme sekoittuvan, kun hoemme lapsen kanssa toisillemme, että selviämme tästä. Vielä tämänkin kerran.

Punkkikausi alkoi. Infektiosairauksien ylilääkäri Risto Pietikäinen kertoo, kuinka suuri riski yksittäisessä punkinpuremassa piilee ja miten lapset kannattaa suojata.

Punkit eli puutiaiset muistuvat monen mieleen keväisin, kun lumet ovat sulaneet ja pakkaset poissa. Pikkuriesat aktivoituvat, kun vuorokauden keskilämpötila ylittää viisi astetta, yöpakkasetkaan eivät niitä pelota. Punkkisesonki on siis melko pitkä, leutoina talvina se jatkuu joulukuuhun saakka.

Turun yliopistossa on käynnissä laaja tutkimus, jolla selvitetään punkkien ja niiden levittämien taudinaiheuttajien esiintymistä Suomessa. Näytteitä on tutkittu runsaat 2000. Tutkituista punkeista 15–20 % kantoi borrelia-bakteeria, ja puutiaisaivokuumevirusta kantoi 1,5 %.

Punkit ovat levittäytyneet ympäri Suomea, ja valitettavasti nämä kiusankappaleet ovat myös lisääntymään päin. Borreliabakteeria löytyy sieltä, mistä punkkejakin. Puutiaisaivokuumevirushavainnot sijoittuivat pääosin THL:n määrittelemille riskialueille. TBE-virusta esiintyy erityisesti Ahvenanmaalla, Turun ja Kotkan saaristossa, Etelä-Karjalassa, Kokkolassa sekä Simon, Kuopion ja Varkauden seuduilla.

1. Kenelle rokote?

Punkkirokotetta mainostetaan aktiivisesti, ja saattaa tulla olo, että se on pakko hankkia, jos meinaa säästää itsensä tai lapsensa puutiaisaivokuumeelta.

Rokotetta suositellaan niille, jotka toistuvasti oleskelevat ja liikkuvat luonnossa TBE-riskialueilla. Joillakin paikkakunnilla se kuuluu jo rokotusohjelmaan.

– THL suosittaa rokotteita yli kolmevuotiaille, rokotevalmistajat yhdestä vuodesta ylöspäin. Alle kolmevuotiaat sairastuvat harvoin puutiaisaivokuumeeseen, ja tauti on heillä lievempi, infektiosairauksien ylilääkäri Risto Pietikäinen Kymenlaakson keskussairaalasta sanoo.

2. Kuinka suuri riski on, jos punkki puree?

Borrelioosia vastaan ei ole rokotetta. Apteekissa myydään testejä, jolla voi testata onko ihoon kiinnittynyt punkki kantanut borreliaa.

– En suosittele näitä testejä. Ne ovat suhteellisen luotettavia kantajuuden suhteen, mutta täytyy muistaa, että vaikka punkki olisi ollut kantaja, ei bakteeri tartu läheskään aina, Pietikäinen sanoo.

Jos aivokuumebakteeria kantava punkki osuu kohdalle, tartunta voi tapahtua heti, sillä virus sijaitsee punkin etupäässä. Suolistossa majaileva borrelia vaatii pidemmän ajan, tunneista vuorokauteen siirtyäkseen ihmiseen.

– Todennäköisyys saada borrelia-infektio yhdestä yksittäisestä punkista on 2 %, jos punkki on ollut kiinnittyneenä yli vuorokauden. TBE-infektion osalta todennäköisyys on vieläkin pienempi, riskialueilla korkeintaan 0,1 % luokkaa, Pietikäinen toppuuttelee.

3. Kuinka suojata lapset?

Metsässä ei kannata samoilla shortseissa, mutta avaruuspukuakaan ei tarvita. Normaalit peittävät vaatteet riittävät. Tukes ei suosittele kemiallisia punkkikarkotteita alle kolmevuotiaille.

– Ruotsissa käytetään punkkikarkotteina eteerisiä öljyjä, muun muassa oregano-, minttu- ja rosmariiniöljyjä. Niiden tehoa ei ole tieteellisesti todistettu, mutta ei niistä haittakaan ole, Pietikäinen sanoo.

Hän painottaa, että niin sanottu punkkitarkastus kannattaa tehdä vähintään kerran päivässä ja aina heti luonnossa liikkumisen jälkeen. Aikuisenkin on hyvä käyttää toista apuna.

Punkki ei välttämättä tarraa heti kiinni, vaan kuljeskelee apajilla eli kehossa etsien parasta paikkaa asettua veriaterialle. Usein se löytyy sieltä, missä iho on ohutta ja verisuonia on paljon. Tällaisia paikkoja ovat muun muassa kainalot, nivuset, polvitaipeet ja hiusraja. Ne kannattaa siis tutkia erityisen tarkkaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pitkittynyt synnytyksen jälkeinen masennus syyllistää

Useimmiten synnytyksen jälkeinen masennus helpottaa lapsen täyttäessä vuoden. Joskus se pitkittyy ja kestää vuosia.

Kroonisen synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa pikkulapsiarki on raskasta, ja masentunut vanhempi kokee syyllisyyttä. Silloin masennuksesta parantuneiden tarinat tuntuvat epäreiluilta: miksi minä en parane?

Synnytyksen jälkeen jopa 80 prosenttia äideistä kokee voimakkaita mielialan muutoksia. Itkuisuus ja ruokahaluttomuus, uniongelmat ja voimattomuuden tunteet ovat hyvin tavallisia. Jos baby blues jatkuu vielä viikkojen jälkeen synnytyksestä, puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 

Masennuksen varhainen huomaaminen auttaa toipumisessa. Oikea lääkitys on avain paranemiseen, mutta muitakin keinoja kuten keskusteluapu tai erilaiset terapiamuodot on olemassa. 

Suomessa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii noin 10–25 prosenttia synnyttäneistä äideistä, mutta koska virallista tautiluokista ei ole, arvio sairastuneiden määrästä vaihtelee. Synnytysmasennuksen pitkittyminen on harvinaista, mutta sen kanssa voi silti elää.

Tärkeintä on armahtaa itseään

Irti Synnytysmasennuksesta Äimä ry:n koordinaattori Leena Honkavaara kertoo vanhempien usein syyllistyvän synnytysmasennuksesta. Syyllisyyden taakka kasvaa, kun masennus pitkittyy. Olenko huono äiti lapsilleni? Ajattelevatko muut, että olen laiska? Jääkö lapsi jostain tärkeästä paitsi sairauteni takia?

Masentuneena odotukset eivät ole realistisia, vaan esimerkiksi kotoa lähteminen vauvan kanssa voi tuntua suhteettoman vaikealta. Hyvä tapa ratkaista asia oikein on kuulostella itseään ja suhteuttaa tekemisen määrä omaan jaksamiseen.

Parisuhde ja ystävät auttavat masentunutta jaksamaan. Usein kuitenkin vuosia masennusta sairastaneen läheiset ja tukihenkilöt ovat väsyneet tsemppaamaan, ja yhä harvempi ystävä jaksaa pysyä vierellä.

Honkavaara kehottaa keskittymään masennuksen jatkuessa lapsiin ja pieniin positiivisiin asioihin arjessa, ei vertaamaan itseään muihin sairastuneisiin.

– Masentunut äiti haluaa masennuksesta huolimatta parasta lapselleen. Ei pidä koskaan ajatella, että masentunut ei olisi hyvä äiti. Vaikka masentunut äiti ei jaksaisi hoivata lasta, ja pääasialliseksi hoivaajaksi siirtyisi joku toinen, äiti ihan varmasti haluaisi hoivata lastaan. Ei masennus poista halua olla hyvä äiti, Honkavaara painottaa.

Tärkeintä Honkavaaran mukaan on armahtaa itseään. Riittää että jaksaa lähteä edes joskus jonnekin, ja tehdä omannäköisiä ja itselle mieleisiä asioita. Se antaa vähäksi aikaa lisävoimia jaksaa arkea kotona.

Lue kolme vuotta synnytysmasennuksesta kärsineen Tinnan tarina.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Isä ei ole lastenvahti vaan vanhempi, someprojekti julistaa.

Miltä näyttää mies, joka hoivaa? Vastasyntynyt isänsä sylissä, taaperon ja isän yhteinen luontoretki, isän ja lapsen aamutoimet kylppärissä? Fatherhood Without Fear -kuvaprojekti jakaa kuvia isien ja lasten yhteisistä hetkistä. @dontforgetsdads-Instagram-tilillä on tähän mennessä 890 kuvaa ja videota.

Kuvaprojektin käynnistänyt amerikkalaispariskunta January ja Brandon Harshe haluaa näyttää, että huolenpito ja hoiva kuuluvat myös miehuuteen. Ja että koti on myös isän paikka, ei vain äidin ja lasten. Heillä on julistus: I dont't babysit. I parent. Dad

Taustalla on huomio siitä, että isät saattavat edelleen pitää itseään toissijaisena vanhempana. Jos mies lohkaisee kavereilleen olevansa lapsenvahtina, se voi oikeasti sisältää kokemuksen siitä, että on kakkosvanhempi tai äidin apulainen.

– Kun sosiaalisessa mediassa näkyy isien sitoutuminen vanhemmuuteen, stereotypiat alkavat vähitellen murentua, Janurary Harshe sanoo Diply-sivuston jutussa.

 

My *wish* for you, is that this life becomes, all that you want it to. <3 @cocourtnie #dontforgetdads

Henkilön Fatherhood Without Fear (@dontforgetdads) jakama julkaisu

Suomessa erityisesti isyystutkija Jouko Huttunen on puhunut miesten antaman hoivan puolesta. Semperin isyysseminaarissa huhtikuussa Helsingissä puhuneen Huttusen mukaan miesvanhemman hoiva vahvistaa lapsen itsetuntoa ja myönteistä käsitystä ihmisistä.

Fatherhood Without Fear -projektista on kirjoittanut myös muun muassa attn.com-sivusto. Harsheilla on myös synnytykseen ja synnytysvalmennukseen keskittyvä Birth Without Fear -projekti, jonka Instagram-tilille @birthwihtoutfear on tullut tähän mennessä jo 5 950 postausta.

 

sleeping beauties💙💤 📷:@amandanalex #cosleeping #dontforgetdads #fatherhood #love

Henkilön Fatherhood Without Fear (@dontforgetdads) jakama julkaisu

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.