Mikä ihme sai Kaisa Viitasen hankkimaan oman vauvan?

"En uskaltanut olla rehellinen. Kun ystäväpiirini naiset yksi kerrallaan tulivat raskaaksi, vedin  naamani innostuneeseen hymyyn ja päästin suustani onnittelulitanian:

– Valtavasti onnea, miten olet voinut, koska vauva syntyy, voi miten ihanaa.

Samaan aikaan sisintäni pyyhki pettymyksen aalto. Taas yksi kaveri katoaisi pitkäksi ajaksi luotani äitiyden pimentoon. Olin jo huomannut, ettei mahan kasvattajista enää ollut bileseuraksi ja  kahvitteluhetket pikkulasten äitien kanssa katkeilivat jatkuvasti naperoiden huomiontarpeeseen.

Minua kukaan ei sentään yrittänyt ylipuhua samaan. Olin tiennyt teinistä asti, etten halunnut lisääntyä, eikä vauvakuumetta tullut myöhemminkään. Kuuntelin ihmeissäni, kun lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni kuvaili vauvanhimoaan niin vahvaksi, että pelkäsi varastavansa vaunuista vieraan lapsen. Minulle vauvat olivat vapauden vastakohta: pallo jalassa, joka esti oikean elämän.

Minulla oli palo nähdä ja kokea, päästä reissaamaan ja tutustua uusiin ihmisiin. Viikonloppuisin oli ihana kadota elokuvateatterin hämyyn katsomaan parikin leffaa putkeen tai hengailla koko päivä kavereiden kanssa kaupungilla.

Minun silmissäni vanhemmuus oli loputonta rutiinien toistoa.

Joskus, kun omatuntoni soimasi minua tuhlailusta tai liiallisesta ulkona syömisestä, muistutin itseäni kaikista niistä perusperheen kuluista – farmariauton vakuutusmaksuista, päiväkoti- ja kurahousulaskuista – joilta minä säästyin. Se auttoi joka kerta.

Ajatus, että olisin sidottu jonkun pienen ihmisen elintoiminnoista huolehtimiseen, herätti silkkaa ahdistusta. Vauvojen lähellä en täyttynyt ihailusta – ei, pelkäsin aina käärön pärähtävän itkuun. Minun silmissäni vanhemmuus oli loputonta, suoraan sanottuna aivottoman oloista rutiinien toistoa: takamuksen pesemistä, vaipan vaihtamista, sotkuista imetystä ja pahimmillaan jopa oman mielenterveyden vievää nukutussavottaa. Puhumattakaan myöhempien vaiheiden uhmaraivareista karkkihyllyillä ja vanhempien tauottomasta juoksentelusta vasta kävelemään oppineen, itsesuojeluvaistottoman jälkeläisen jäljessä.

En minä lapsia vihannut. Tunsin useammankin upean, alle metrin mittaisen tyypin, joiden seurassa vietin silloin tällöin rattoisia hetkiä. Pysyvästi en sellaista kuitenkaan oman kattoni alle halunnut.

Silloin tällöin perheellistyneet ystäväni tulivat porukalla keskustaan, juomaan viinilasillisen kanssani. Äiti-ihmisten puheenaiheet pyörivät yleensä unettomissa öissä ja korvatulehduskierteissä. Hiljaa mielessäni surkuttelin sitä, että ystäväni joutuivat uhraamaan kaiken aikansa ja voimansa jälkikasvunsa harrastuskuskaamiseen ja lääkäritaksina toimimiseen. Toisensa tavattuaan he vaikuttivat ilahtuneilta kuullessaan, ettei muillakaan järin helppoa ollut. Kerran tällaista keskustelua kuunnellessani minun oli pakko avata suuni.

– Onko siinä äitiydessä mitään hyvää, kysyin.

Ensin naiset vaikenivat. Hetken päästä hyviä puolia alkoi tulla.

– Öinen hetki, kun lapsi tulee viereen ja halaa.

– Näky ikkunasta pihalle, kun katselen puolisoani leikkimässä lastemme kanssa.

– Vauvan nauru.

En vieläkään tiedä, ovatko tuollaiset asiat vanhemmille itsestäänselvyyksiä, vai tuntuuko moisista aiheista puhuminen lapsettoman kuullen repostelulta, mutta ainakin minulle tuo kaikki oli uutta.

Lapsettomat kaverini alkoivat pikkuhiljaa käydä vähiin. Ehkä siksi Marin raskausuutinen tuntui niin radikaalilta. Minun laillani Mari, pitkänlinjan sinkkunainen, oli vuosia vannonut elävänsä  ilman lasta. Kun hän sitten oli löytänyt miehen ja rakastunut, kumppanikin oli heti hyväksynyt ajatuksen lapsettomuudesta.

– Mutta sitten aloin itse miettiä, mahdanko viisikymppisenä katkeroitua, kun en koskaan tehnytkään lasta, Mari selitti.

Sitä riskiä hän ei ollut valmis ottamaan. Nyt hymyilevän naisen vatsa pyöristyi hyvää vauhtia.

Itse olin edelleen sinkku. Kun sopivaa puolisoa ei löytynyt vitsailin toisinaan, että tuleva kumppanini taitaa olla vielä viettämässä perhe-elämää ensimmäisen vaimonsa ja lastensa kanssa. Kun hänen suhteensa aikanaan päättyisi ja mies löytäisi minut, hän olisi jo jälkikasvunsa tehnyt eikä vaatisi minua mukaan vaipparuljanssiin. Mikä olisi kätevämpää?

Kumma kyllä, ihastuin lopulta lapsettomaan mieheen ja muutimme yhteen. Meillä meni mukavasti, mutta lapsiasia hiersi minua. Miehelleni oli päivänselvää, että jonakin päivänä hän haluaisi isäksi. Yritin selittää, että planeetan väestöräjähdykselle tekisi hyvää, jos me jättäisimme jälkikasvun hankkimatta, mutta hänestä selitys oli naurettava. Hän halusi opettaa omaa lastaan, hoivata, nähdä sukunsa jatkuvan.

Ilmoitin miehelle, että hänen kannattaisi lähteä etsimään tuleville lapsilleen äitiä.

Sen keskustelun jälkeen piehtaroin valveilla koko yön. Aamulla ilmoitin miehelle, että olisi parempi erota. Hänen kannattaisi lähteä etsimään tuleville lapsilleen äitiä. Ennen kaikkea halusin suojella itseäni ihastumasta häneen enempää, koska jossain vaiheessa hänen lapsentarpeensa kuitenkin rikkoisi suhteemme.

Mies pudisteli päätään, pyysi etten enää puhuisi aiheesta ja lähti tekemään meille aamiaista.

Koko lähipiirini oli tottunut elämäntapaani. En juuri koskaan joutunut perustelemaan lapsettomuuttani. Mutta kerran uusi pomoni paukautti kesken työnteon, että minusta tulisi hyvä äiti. Jäin toljottamaan häntä miettien, vitsailiko hän. Mutta lempeä nainen jatkoi, että on niin monenlaisia tapoja olla äiti.

Toisen kerran kaverini yllätti minut puhuessaan omasta äitiydestään.

– Oletko sä todella valmis jättämään väliin yhden elämän suurimmista elämyksistä, hän kysyi.

Ja sitten oli vielä se Marin pelkäämä visio katkeroituneesta, lapsettomasta viisikymppisestä. Mitenköhän itselleni kävisi, huomasin miettiväni. Marille olin tokaissut, ettei oma lapsi ole mikään vanhuudenturva – kuka tahansa voi muuttaa toiselle puolelle maailmaa tai ryhtyä vaikka suonensisäisten huumeiden käyttäjäksi. 

Siis: kyllä vai ei? Listasin öisin lisääntymisen plussia ja miinuksia.

Mutta täytettyäni 35 nämä kavereiden lausahdukset alkoivat pyöriä mielessäni yhä häiritsevämmin. Se ei ollut biologisten kellojen kilinää. Vauvat näyttäneet silmissäni yhtään söpömmiltä kuin ennenkään. Se oli puhtaasti järkikysymys. Tiesin, että hedelmällisyyskäyräni laski koko ajan. Pian olisi liian myöhäistä muuttaa mieltä. Jos miesten tapaan naiset voisivat saada jälkeläisiä vielä kuusikymppisenäkin, en taatusti olisi pakottanut itseäni päätöksen eteen.

Siis: kyllä vai ei? Listasin öisin lisääntymisen plussia ja miinuksia. Plus-sarakkeeseen rustasin kaverini sanat: elämän hienoin elämys. Sen perään lisäsin ison kysymysmerkin.

Lokit kirkuvat ja hiekka ratisee jalkojen alla, kun työnnän vaunuissa nukkuvaa lastani puistossa. Hän on kolmen kuukauden ikäinen – nukkuu, syö ja täyttää vaippaansa, jonka olen jo oppinut vaihtamaan.

Yllättävää kyllä, raskaus ei pelästyttänytkään minua. Päinvastoin.

Jokin niistä öisistä pohdinnoista sai minut hetkellisesti kääntämään takkini ja jättämään ehkäisyn. Kokeilemaan. Etten myöhemmin voisi väittää, etten koskaan edes yrittänyt. Niin tämä lapsi sitten sai alkunsa.

Yllättävää kyllä, raskaus ei pelästyttänytkään minua. Päinvastoin. Lapsenhankinnan puntarointi oli vienyt voimia niin valtavasti, että ratkaisun löytäminen oli pelkästään helpotus, eräänlainen antautuminen. Tuntui kiehtovalta, että kroppani otti tehtävän vastaan ja alkoi minun asiaan puuttumatta kasvattaa sikiölle sormia, keskushermostoa ja selkärankaa.

Tuleva elämänmuutos kyllä askarrutti – etenkin, koska olen aina tarvinnut paljon unta. Lopulta päätin pokkana uhrata elämästäni vuoden zombiudelle. Tänne vain, vauva-ajan univaikeudet ja niskat kramppaava, aamuöinen hyssyttely. Miljoonat naiset kautta aikojen ovat siitä selvinneet, miksen siis minäkin, järkeilin.

En ollut lainkaan valmistautunut siihen, että ihastuisin vauvaani näin rajusti. Ymmärrän toki olevani hormonihuuruissa ja biologian vietävänä, kun tuijotan aamukaudet vauvani suloista naamaa. Pian nukahdamme yhdessä pitkille päiväunille. Takamuksen peseminen tuntuu ihmeen luonnolliselta, koska haluan helpottaa pikkuiseni oloa.

Jos nyt voisin lähettää terveisiä kymmenen vuoden takaiselle itselleni, jättäisin vauvauutiset kertomatta. Silloin ei ollut lisääntymisen aika. Jos olisin saanut vauvani silloin, en ehkä olisi osannut nauttia näin.

– Anna palaa ja varaa seuraava reissu, huikkaisin vain.

Ihmisenä en hurjasti ole muuttunut. Pakenen edelleen viikoittain elokuvateatterin hämyyn ja kulutan äitiysrahani kahviloissa. Mutta kun tapaan siellä lapsettomia kavereitani, pidän huolen, etten pui lapseni suoliston toimintaa vaan uppoudumme ihan muihin juttuihin.

Sillä minussa on edelleen monta puolta.  Äitiys on niistä yksi."

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanheman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Erilaisista näkemyksistä voi olla hedelmällistä keskustella, mutta aina se ei kannata. 

Joskus ajattelen, että suurimmat haastajani kasvattajana ovat toiset vanhemmat. On hetkiä, jolloin ristiriitaisista näkemyksistä on hedelmällistä keskustella, mutta toisinaan se on ajanhukkaa.

Kun poikani oli yksivuotias, olimme kesäpäivänä leikkipuistossa. Katselin uteliaana, kun muutamaa vuotta vanhempien poikien ryhmä lähestyi huterasti askeltavaa pikkuistani. Pojat varmasti näyttäisivät hauskoja temppuja pienemmälle!

Kaikkea muuta. Isommat pojat tuuppasivat yhteistuumin yksivuotiaan hiekkaan, istuivat tämän päälle ja alkoivat paiskoa hiekkaa taaperon naamaan. Parissa sekunnissa loikkasin paikalle, kiskoin pojat lapseni päältä ja pidin näille tiukan puhuttelun.

"Häkellyin vanhempien välinpitämättömyydestä täydellisesti."

Isompien poikien vanhemmat juttelivat keskenään kahvikupit käsissä selkä tapahtumiin päin. Kerroin heille, mitä juuri tapahtui ja pyysin, että aikuiset kertoisivat lapsilleen siitä, ettei ketään saa kiusata.

Aikuiset katsoivat minua tympääntyneinä. Toinen heistä sanoi, ettei uskonut mitä puhuin, koska hän ei ollut nähnyt mitään. Häkellyin välinpitämättömyydestä täydellisesti.

 

Ärsyttävää on, että muiden kasvatustapoja joutuu väkisinkin perustelemaan lapselle.

Matkustan pojan kanssa paljon junalla. Leikkivaunu on lapsen kanssa matkustaessa paras ja kamalin paikka: riippuu ihan matkatovereista, joita ei voi ennalta valita.

"Sanon, että joskus vanhemmat ovat niin väsyneitä, että he eivät jaksa komentaa."

Yritän pitää osaltani jonkinlaista järjestystä yllä: ei kengät jalassa liukumäkeen, ei juoksemista käytävällä, ei huutamista, ei karkkia evääksi. Pienempiä lapsia pitää erityisesti varoa ja huomioida.

Joskus matka saattaa kulua siinä, että yritän saada lapseni ymmärtämään, miksi jotkut saavat remuta ja painia käytävällä sekä syödä kaksin käsin karkkeja ja keksejä, mutta hän ei saa.

Usein sanon vain, että eri perheillä on erilaiset tavat. Senkin sanon, että joskus vanhemmat ovat niin väsyneitä, että he eivät jaksa komentaa. Itsekin olen joskus hautautunut kirjaani.

"Vieras isä tokaisi naureskellen, että kyllähän poikien täytyy oppia, mistä se kaikki paska maailmaan tulee."

Lapseni on iässä, jossa kaikenlaiset pissa- ja kakkajutut huvittavat. Katkaisen ne sanomalla, että ne kuuluvat vain ja ainoastaan vessaan.

Eräänä päivänä lapseni lyöttäytyi kadulla ikäisensä vieraan pojan seuraan. Vieraan pojan isä opetti parhaillaan omalle pojalleen takapuolen synonyymeja ja lempinimiä.

Poikani kihersi hurmaantuneena pyllyrallatukselle ja alkoi toistella niitä. Pilasin tunnelman käskien lastani lopettamaan. Vieras isä tokaisi naureskellen, että kyllähän poikien täytyy oppia, mistä se kaikki paska maailmaan tulee.

Käännyimme heti seuraavasta kadunkulmasta eri suuntaan, vaikkei olisi ollut pakko. Joskus paras tapa selvitä muista vanhemmista ja heidän näkemyksistään on yksinkertaisesti poistua paikalta.

Meidän Perhe 9/16

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Hyvinä päivinä Maria kutsuu poikaansa lempinimillä Mönkinen,

Lurppa ja Hömppäliini.

minä vain 79

Tsemppiä Marialle! On ihailtavaa, kun joku todella haluaa kasvattaa lapsensa hyväkäytöksiseksi näinä päivinä. Paljon helpompaa on olla välittämättä ja ajatella tyyliin "pojat nyt on poikia". Eikä lapsia niin vaan tehdä lisää, etenkään 43-vuotiaana. Eikä se, että on joskus halunnut äidiksi, tarkoita automaattisesti, että haluaa useamman lapsen.

Vierailija

Kaikki täysin järkevää käytöstä Marialta, vai onko jonkun mielestä ok että leikkikentällä kiusataan eikä siihen puututa, lapsi saa riehua julkisilla paikoilla miten sattuu ja lauleskella rumia sanoja?

Toki on jotain asioita mistä ei tarvitse nipottaa liikaa, mutta tuossa kaikki olivat ihan järkeviä. 

Pahinta mitä aikuinen voi tehdä, on suhtautua kielteisesti teinivanhempaan. On turha nähdä uhkia ja tärkeää nähdä mahdollisuus onneen, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassa esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Itsekin vielä nuori ja vasta aloittamassa omaa elämää – ja samalla perustamassa omaa perhettä. Teinivanhemmuus ei voi onnistua. Näin moni ajattelee.

Ja on väärässä.

Joka vuosi tuhat alle 19-vuotiasta suomalaisnaista alkaa odottaa vauvaa. Teininä äidiksi tuleminen ei ole harvinaista.

Läheisen kannattaa muistaa positiivinen psykologia. Ensinnäkin se osoittaa, että ihmiset näkevät uhkat helpommin kuin mahdollisuudet. Juuri niin myös sinä, teinivanhemman läheinen, saatat nyt tehdä.

Ajattelet ehkä näin: Miten nuoret vanhemmat tulevat toimeen? Loppuuko opiskelu kesken? Lyhytjänteinen ja elämää kokematon teinikö sitoutuisi yöheräilyihin ja puklulta tuoksuvaan huusholliin? Kestääkö nuorten parisuhde?

Ihmisen aivojen etuotsalohko, joka ohjaa pitkäjänteistä suunnittelukykyä ja impulsseja, kypsyy yli 20 vuoden ikään saakka. Se voi olla yksi syy sille, että nuorten parisuhteet ovat tuulisia.

Riskit ovat pieniä siihen ongelmaan verrattuna, jos nuori odottaja jätetään yksin. Siitä seuraava häpeä on tuhoisaa ja altistaa masennukselle.

Vähättely tuottaa mielipahaa, ja äidin stressihormonit vaikuttavat myös vauvaan.

Palataan positiiviseen ajatteluun.

Tutkimukset kertovat, että myönteisyys lisää voimavaroja. Ympäristön kannustus ja välittäminen siirtyvät teinivanhempien omiksi kyvyiksi, ja ympäröivä myönteisyys auttaa heitä hoivaamaan vauvaansa.

Oma äiti on teinivanhemmalle voimavara, tai yhtä hyvin kuka vain muu välittävä aikuinen. Läheisten aikuisten vastuu on, että jokainen nuori odottaja voi kokea olevansa arvokas ja onnistunut.

Vanhemmuus teininä voi johtaa hyvään. Pyöristyvän vatsan myötä lisääntyvät ihailevat katseet voivat kohottaa itsetuntoa. Raskaus motivoi terveelliseen elämäntapaan, ruokailuun ja päihteettömyyteen. Pikavauhtia karttuva elämänkokemus kypsyttää henkisesti. Mahdollisuudet tähän kaikkeen hyvään ovat nupullaan – kuten nuoren koko elämä.

Näin kohtaat teinin, joka on tulossa vanhemmaksi:

  1. Onnittele ja ilahdu. Koe rohkeasti myötäylpeyttä.
  2. Näytä ystävällinen, arvostava ja yhteenkuuluvuutta korostava suhtautuminen: luo myönteistä tulevaisuudenkuvaa, kehu, kannusta ja huomaa onnistumiset.
  3. Ole kiinnostunut nuoren tunteista. Tarjoudu etsimään hänelle apua, jos hän sitä tarvitsee.
  4. Kiinnostu vilpittömästi vauvasta.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Vierailija

"On turha nähdä uhkia ja tärkeää nähdä mahdollisuus onneen." Tästä tarttis kyllä jonkun huoneentaulun.

Erilainen äiti

Hyvä kirjoitus! Ja haluaisin vielä muistuttaa ettei kenenkään raskautta pitäisi ensimmäiseksi tuomita vaan suhtautua siihen avoimin mielin. Eikä tämä koske vain teiniäitejä vaan kaikkia. Koskaan ei tiedä mitä taustalla on eikä tuomitseminen auta yhtään!!