Kolmannen lapsen haluamisessa ei ole mitään järkeä, kirjoittaa Sanna Sommers. Mutta onko unelmissa koskaan?

Ensimmäiseksi soitan siskolle. Suoraan kadulta, sateenvarjo toisessa kädessä. Olemme juuri olleet mieheni kanssa varhaisultrassa, ja haluan kertoa uutisen heti. Meille tulee kolmas lapsi!

Puhumme siskon kanssa innoissamme toistemme päälle muutaman minuutin. Sitten linjalle hiipii epäröivä hiljaisuus.

– Mutta... jaksatteko te?

Sama toistuu, kun soitan äidille. Liikutus, ilo – ja outo kommentti:

– Ehdin jo ajatella, että ette te varmaan halua lisää lapsia. Kun teillä on ollut niin rankkaa.

Suljen puhelimen hämilläni. Mistä he puhuvat? Meillä on kaksi ihanaa tytärtä, jotka nukkuvat yönsä hyvin ja leikkivät useimmiten sovussa. Meillä on kiva koti ja ympärillä ystäviä. Työ ja vapaa-aika tasapainossa. Elämämme ei ole rankkaa nähnytkään.

Vasta seuraavana päivänä muistan. Tosiaan.

Vuosi 2007 meni esikoisen ruoka-aineallergioita selvitellessä. Oli ihottumainen, itkevä vauva, yöunet puolen tunnin pätkissä. Lähinnä riisistä ja poronlihasta koostuva imetysdieetti. Vuosi 2008: Kirurginen operaatio Lastenklinikalla. Meitä vanhempia ei päästetty mukaan heräämöön, minkä seurauksena puolitoistavuotias järkyttyi niin, ettei nukkunut kahteen kuukauteen. 2009: Toinen lapsemme sai kuukauden iässä RS-viruksen ja joutui sairaalaan. Esikoiselle puhkesi astma. 2010 ja 2011: Kaikki ne tavalliset flunssat, kurkunpääntulehdukset, enterorokot ja vatsataudit, jotka tulevat päiväkotiarjen mukana, sekä jatkuva stressi siitä, missä välissä kumpikin aikuinen ehtii tehdä työnsä edes suunnilleen.

Niin että olihan siinä kaikenlaista.

Perheestä ei varsinaisesti enää puutu ketään. Menetettävää sen sijaan on paljon.

Myönnän. Kolmannen lapsen ha­luamisessa ei ole mitään järkeä.

Ensimmäisen lapsen kaipuu oli polttava kipu, ammottava aukko sylissä – sen muistan kyllä. Ensimmäinen lapsi ratkaisi elämän suunnan. Saanko olla äiti kenellekään? Ja kun vihdoin saimme yhden, oli itsestään selvää, että halusimme hänelle sisaruksen.

Mutta kolmas. Ei järjen häivää. Perheestä ei varsinaisesti enää puutu ketään. Menetettävää sen sijaan on paljon. Yöunet. Realistinen mahdollisuus jättää lapset kavereille yökylään ja lähteä itse juhliin. Rauhalliset viikonloppuaamut, kun lapset lojuvat sohvalla lukemassa sarjakuvia ja antavat meidän nukkua.

Työläs vauva-aika ei kestä ikuisesti, mutta moni asia on viisihenkiselle perheelle pysyvästi hankalaa. Hotellihuoneet ja laivojen perhehytit on mitoitettu neljälle. Tulee entistäkin kalliimmaksi käydä huvipuistossa ja ulkona syömässä. Haalarit ja toppakengät kestävät ehkä kahden lapsen kiipeilyt ja syöksyt, mutta kestävätkö kolmannen? Kaverisynttärit pitää järjestää kolme kertaa vuodessa. Pidemmälle tulevaisuuteen ei uskalla edes ajatella: kolmen lapsen harrastukset, teinien merkkifarkut, kännykkälaskut.

Silti meitä, jotka tähän ehdoin tahdoin ryhdymme, on yllättävän paljon. Melkein joka viidennessä lapsiperheessä on perillisiä kolme tai enemmän.

Muistan lukeneeni jostain, että käsitys ihanteellisesta perhekoosta tarttuu tuttavapiiristä. Mekin asumme alueella, jossa monilla on paljon lapsia, vaikka asunnot ovat pieniä. Kun mielessä orastaa vauvakuume, ympäristön esimerkki rohkaisee. Jos nuo selviävät tuosta, miksemme mekin?

Mutta lopulta kolmannen lapsen hankkimiseen ei ole kuin yksi syy: itsekäs, ahnas halu. 37-vuotiaana minulla on jo jonkinlainen käsitys elämän rajallisuudesta. Lasteni saaminen on ihmeellisintä, mitä elämä on tähän mennessä antanut, ja haluan kokea sen kaiken vielä kerran. Vauvan muljahtelevat liikkeet vatsanahan läpi, ensimmäisten päivien sekopäiset hormonihuurut, uuden elämän ihmettelyn. Kuka sinä olet, millainen olet, mistä meille tulet?

Se halu on vahvempi kuin pelko.

Sillä tietenkin me pelkäämme, minä ja mieheni. Entä jos lapsella on jokin vaikea vamma, jonka hoitaminen suistaa perhe-elämän raiteiltaan? Kun on jo kaksi kertaa käynyt niin ihmeellinen mäihä, että on saanut terveen lapsen, tuntuu kohtalon härnäämiseltä toivoa samaa vielä kerran. Tai mitä jos kolmonen onkin luonteeltaan hirveä riidankylväjä, joka myrkyttää nyt niin sopuisten sisarusten välit?

Keskenmenoakin pelkään. Kun sen on joskus kokenut, ei enää ikinä uskalla täysin luottaa, että kaikki sujuu hyvin.

Pahoinvointi ja tainnuttava väsymys ovat nyt pahemmat kuin aiemmilla kerroilla, ja ne jatkuvat ja jatkuvat, vaikka raskauden ensimmäinen kolmannes on ohi. Eräänä heinäkuun päivänä seison leikkipuiston laidalla ja tunnustan naapurin äitikollegalle, mitä ajattelen. Jos tämä menee kesken, en ehkä jaksa yrittää enää uudestaan.

Hän katsoo pitkään, sanoo tietävänsä, mistä puhun.

– Kyllä sinä sitten kuitenkin jaksaisit.

Hänellä on sylissä ihana vauvanpallero, hänen kolmantensa.

Kun kriittisimmät viikot ovat ohi, kerromme lapsille. He sekoavat täysin, esikoinen varsinkin. Hän halaa vatsaani vartin välein ja höpöttää vauvasta tauotta. Olin niin toivonut tätä! Saanko sitten työntää vaunuja? Onkohan se poika vai tyttö?

Nelivuotias pikkusisko ailahtelee, ja sen ymmärtää. Hänellä on tässä enemmän menetettävää. Mitä jos vauva onkin pienempi ja söpömpi kuin minä?

Tytöt kehittävät itselleen uudet kunnianimet: heistä tulee Ylisisko ja Keskisisko. Tulevaa sisarustaan he kutsuvat ylpeästi Meidän Vauvaksi.

Sen jälkeen uutinen leviää salamannopeasti naapurustossa. Tytöt taputtelevat vatsaani ja kertovat jokaiselle vastaantulijalle, joka vain suostuu kuuntelemaan, että meidän äidillä on vauva mahassa. Melkein ehdin jo manata, että tästä tulee pitkä loppuraskaus. Mutta sitten tulen järkiini.

Nyt tiedän sen, mitä kukaan esikoisensa juuri saanut ei voi ymmärtää. Silmänräpäys, ja hän astelee reppu selässä kouluun.

Elokuussa, viikkoa ennen rakenneultraa, esikoiseni aloittaa koulun. Saatan hänet luokkaan, otan valokuvia ja itken vasta, kun luokan ovi sulkeutuu ja minä jään sen ulkopuolelle.

Nyt tiedän sen, mitä kaikille pikkuvauvojen äideille hoetaan ja mitä kukaan esikoisensa juuri saanut ei voi ymmärtää. Yhtenä hetkenä vauva on verisenä rinnoillani, napanuora vielä kiinni. Ohikiitävä silmänräpäys, ja hän astelee reppu selässä kouluun.

Vauva muksaisee vatsassani ja ajattelen: toinen samanlainen silmänräpäys, ja sinäkin olet koululainen. Jos siinä välissä onkin koliikkia ja mahatauteja, uhmakohtauksia ja kuolettavan tylsiä iltapäiviä räntäisessä leikkipuistossa, se kaikki on äkkiä ohi.

Seitsemän vuotta sitten esikoisen ristiäisissä pohdin ääneen, pitäisikö minun ”morsiamen äitinä” johdattaa väki kahvipöytään. Nauroin virheelleni, mutta anoppi, viiden lapsen äiti, sanoi:

– Se päivä tulee pikemmin kuin arvaat.

Samasta syystä päätämme olla kysymättä vauvan sukupuolta ultratutkimuksessa. Neljättä vauvaa meille ei tule, joten miksi emme ottaisi odotuksen salaperäisyydestä kaikkea iloa irti. Sukupuolen selvittäminen olisi kuin kurkistaisi joulupakettiin etukäteen. Sitä paitsi, enää neljä ja puoli kuukautta.

Olen edelleen tolkuttoman väsynyt, ja kasvava vatsa kipeyttää selkää. Töiden jälkeen jaksan usein vain maata sohvalla ja torkkua. En jaksa kantaa kaupasta kuin pienen kassin ruokaa kerrallaan. Silti pysyn ihmeen hyvällä tuulella. Olen kiitollinen miehestä, joka hoitaa mukisematta leijonanosan kotitöistä, ja lapsista, jotka antavat minun pötköttää. Koko ajan muistan: tämä on viimeinen kerta ja pian tämäkin on ohi.

Äkkiä tuntuu valtavan hyvältä. Meitä on täällä neljä, jotka odotamme sinua joka päivä.

Kun meillä oli yksi lapsi, pyysin hoitoapua sukulaisilta ja ystäviltä usein ja hanakasti. Nyt huomaan, että kynnys on noussut, vaikka kukaan ei ole edes puolella sanalla arvostellut valintojamme. Jotenkin vain tuntuu, että mitä enemmän lapsia on mennyt haluamaan, sitä vähemmän niiden hoidolla viitsii vaivata muita. Valittaa ei ainakaan kehtaa.

Suurin ero edellisiin raskauksiin on kuitenkin tämä: nyt kanssani odottavat miehen lisäksi kaksi niin isoa lasta, että he ymmärtävät mistä on kyse. Kun menemme kauppaan ostamaan tyttärille syysvaatteita, he eivät malta etsiä mitään itselleen vaan jumittuvat vauvaosastolle. Katso, pieni body! Tämä sopisi Meidän Vauvalle!

Hankimme pörröisen haalarin kokoa 56. Sen hupussa on nallen korvat. Kotona katselen, kun tytär haalaa haalaria kaihoisa ilme kasvoillaan, ja muistan elävästi, miltä tuntui olla lapsi ja odottaa pikkusisarusta. Istuin huoneeni lattialla ja kalisuttelin kahta puuvärikynää, kuvittelin kutovani vauvalle nuttua. Olin innoissani, malttamaton, ikionnellinen. Yksi elämäni kohokohtia oli ja on edelleen se, kun sain oman siskon.

Esikoinen on aloittanut nokkahuiluopinnot, ja kerran hänen harjoitellessaan totean, että vauva kuulee. En tiedä, onko vauva innoissaan vai kauhuissaan, mutta ainakin huilun ääni saa hänet liikkeelle.

Tyttäretkin haluavat tuntea vauvan potkut, joten mies valjastetaan pillipiiparoimaan, jotta tytöt voivat pidellä käsiään vatsallani. Äkkiä tuntuu valtavan hyvältä uuden ihmisen puolesta.

Meitä on täällä neljä, jotka odotamme sinua joka päivä, valmiina rakastamaan sinua täysillä.

Vauva 12/2013

Kuvitus: Satu Kettunen

Vierailija

Itku tuli täälläkin tätä lukiessa. Kolmatta olen unelmoinut jo pitkään ja nyt raskaus hyvin alussa. Pohdittu on paljon ja samoja asioita, onko enää mitään järkeä? On!

Vierailija
Vierailija

Mitä hienoa on vaarantaa koko perheen hyvinvointi tekemällä enemmän lapsia, kuin varmasti jaksaa hoitaa? Itse en tule kolmanteen suostumaan vaikka mies miten sitä haluaisi, kun enemmän minun hoidettavaksi se tulisi.

 

Eiköhän moni osaa näitä asioita pohdiskella ihan itsekin, montako lasta jaksaa hoitaa. Sitäpaitsi jos on selvinnyt kahden vaippaikäisen rumbasta ja nyt isommat lapset ovat jo tosiaan isompia, niin yksi vauva nyt tuskin enää venettä kaataa. Nelikymppisenä alkaa olla jo hötkyilyt hötkyilty, talous on monesti vakaammalla pohjalla kuin kymmenen vuotta aiemmin jne.

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanheman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Erilaisista näkemyksistä voi olla hedelmällistä keskustella, mutta aina se ei kannata. 

Joskus ajattelen, että suurimmat haastajani kasvattajana ovat toiset vanhemmat. On hetkiä, jolloin ristiriitaisista näkemyksistä on hedelmällistä keskustella, mutta toisinaan se on ajanhukkaa.

Kun poikani oli yksivuotias, olimme kesäpäivänä leikkipuistossa. Katselin uteliaana, kun muutamaa vuotta vanhempien poikien ryhmä lähestyi huterasti askeltavaa pikkuistani. Pojat varmasti näyttäisivät hauskoja temppuja pienemmälle!

Kaikkea muuta. Isommat pojat tuuppasivat yhteistuumin yksivuotiaan hiekkaan, istuivat tämän päälle ja alkoivat paiskoa hiekkaa taaperon naamaan. Parissa sekunnissa loikkasin paikalle, kiskoin pojat lapseni päältä ja pidin näille tiukan puhuttelun.

"Häkellyin vanhempien välinpitämättömyydestä täydellisesti."

Isompien poikien vanhemmat juttelivat keskenään kahvikupit käsissä selkä tapahtumiin päin. Kerroin heille, mitä juuri tapahtui ja pyysin, että aikuiset kertoisivat lapsilleen siitä, ettei ketään saa kiusata.

Aikuiset katsoivat minua tympääntyneinä. Toinen heistä sanoi, ettei uskonut mitä puhuin, koska hän ei ollut nähnyt mitään. Häkellyin välinpitämättömyydestä täydellisesti.

 

Ärsyttävää on, että muiden kasvatustapoja joutuu väkisinkin perustelemaan lapselle.

Matkustan pojan kanssa paljon junalla. Leikkivaunu on lapsen kanssa matkustaessa paras ja kamalin paikka: riippuu ihan matkatovereista, joita ei voi ennalta valita.

"Sanon, että joskus vanhemmat ovat niin väsyneitä, että he eivät jaksa komentaa."

Yritän pitää osaltani jonkinlaista järjestystä yllä: ei kengät jalassa liukumäkeen, ei juoksemista käytävällä, ei huutamista, ei karkkia evääksi. Pienempiä lapsia pitää erityisesti varoa ja huomioida.

Joskus matka saattaa kulua siinä, että yritän saada lapseni ymmärtämään, miksi jotkut saavat remuta ja painia käytävällä sekä syödä kaksin käsin karkkeja ja keksejä, mutta hän ei saa.

Usein sanon vain, että eri perheillä on erilaiset tavat. Senkin sanon, että joskus vanhemmat ovat niin väsyneitä, että he eivät jaksa komentaa. Itsekin olen joskus hautautunut kirjaani.

"Vieras isä tokaisi naureskellen, että kyllähän poikien täytyy oppia, mistä se kaikki paska maailmaan tulee."

Lapseni on iässä, jossa kaikenlaiset pissa- ja kakkajutut huvittavat. Katkaisen ne sanomalla, että ne kuuluvat vain ja ainoastaan vessaan.

Eräänä päivänä lapseni lyöttäytyi kadulla ikäisensä vieraan pojan seuraan. Vieraan pojan isä opetti parhaillaan omalle pojalleen takapuolen synonyymeja ja lempinimiä.

Poikani kihersi hurmaantuneena pyllyrallatukselle ja alkoi toistella niitä. Pilasin tunnelman käskien lastani lopettamaan. Vieras isä tokaisi naureskellen, että kyllähän poikien täytyy oppia, mistä se kaikki paska maailmaan tulee.

Käännyimme heti seuraavasta kadunkulmasta eri suuntaan, vaikkei olisi ollut pakko. Joskus paras tapa selvitä muista vanhemmista ja heidän näkemyksistään on yksinkertaisesti poistua paikalta.

Meidän Perhe 9/16

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Hyvinä päivinä Maria kutsuu poikaansa lempinimillä Mönkinen,

Lurppa ja Hömppäliini.

minä vain 79

Tsemppiä Marialle! On ihailtavaa, kun joku todella haluaa kasvattaa lapsensa hyväkäytöksiseksi näinä päivinä. Paljon helpompaa on olla välittämättä ja ajatella tyyliin "pojat nyt on poikia". Eikä lapsia niin vaan tehdä lisää, etenkään 43-vuotiaana. Eikä se, että on joskus halunnut äidiksi, tarkoita automaattisesti, että haluaa useamman lapsen.

Vierailija

Kaikki täysin järkevää käytöstä Marialta, vai onko jonkun mielestä ok että leikkikentällä kiusataan eikä siihen puututa, lapsi saa riehua julkisilla paikoilla miten sattuu ja lauleskella rumia sanoja?

Toki on jotain asioita mistä ei tarvitse nipottaa liikaa, mutta tuossa kaikki olivat ihan järkeviä. 

Pahinta mitä aikuinen voi tehdä, on suhtautua kielteisesti teinivanhempaan. On turha nähdä uhkia ja tärkeää nähdä mahdollisuus onneen, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassa esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Itsekin vielä nuori ja vasta aloittamassa omaa elämää – ja samalla perustamassa omaa perhettä. Teinivanhemmuus ei voi onnistua. Näin moni ajattelee.

Ja on väärässä.

Joka vuosi tuhat alle 19-vuotiasta suomalaisnaista alkaa odottaa vauvaa. Teininä äidiksi tuleminen ei ole harvinaista.

Läheisen kannattaa muistaa positiivinen psykologia. Ensinnäkin se osoittaa, että ihmiset näkevät uhkat helpommin kuin mahdollisuudet. Juuri niin myös sinä, teinivanhemman läheinen, saatat nyt tehdä.

Ajattelet ehkä näin: Miten nuoret vanhemmat tulevat toimeen? Loppuuko opiskelu kesken? Lyhytjänteinen ja elämää kokematon teinikö sitoutuisi yöheräilyihin ja puklulta tuoksuvaan huusholliin? Kestääkö nuorten parisuhde?

Ihmisen aivojen etuotsalohko, joka ohjaa pitkäjänteistä suunnittelukykyä ja impulsseja, kypsyy yli 20 vuoden ikään saakka. Se voi olla yksi syy sille, että nuorten parisuhteet ovat tuulisia.

Riskit ovat pieniä siihen ongelmaan verrattuna, jos nuori odottaja jätetään yksin. Siitä seuraava häpeä on tuhoisaa ja altistaa masennukselle.

Vähättely tuottaa mielipahaa, ja äidin stressihormonit vaikuttavat myös vauvaan.

Palataan positiiviseen ajatteluun.

Tutkimukset kertovat, että myönteisyys lisää voimavaroja. Ympäristön kannustus ja välittäminen siirtyvät teinivanhempien omiksi kyvyiksi, ja ympäröivä myönteisyys auttaa heitä hoivaamaan vauvaansa.

Oma äiti on teinivanhemmalle voimavara, tai yhtä hyvin kuka vain muu välittävä aikuinen. Läheisten aikuisten vastuu on, että jokainen nuori odottaja voi kokea olevansa arvokas ja onnistunut.

Vanhemmuus teininä voi johtaa hyvään. Pyöristyvän vatsan myötä lisääntyvät ihailevat katseet voivat kohottaa itsetuntoa. Raskaus motivoi terveelliseen elämäntapaan, ruokailuun ja päihteettömyyteen. Pikavauhtia karttuva elämänkokemus kypsyttää henkisesti. Mahdollisuudet tähän kaikkeen hyvään ovat nupullaan – kuten nuoren koko elämä.

Näin kohtaat teinin, joka on tulossa vanhemmaksi:

  1. Onnittele ja ilahdu. Koe rohkeasti myötäylpeyttä.
  2. Näytä ystävällinen, arvostava ja yhteenkuuluvuutta korostava suhtautuminen: luo myönteistä tulevaisuudenkuvaa, kehu, kannusta ja huomaa onnistumiset.
  3. Ole kiinnostunut nuoren tunteista. Tarjoudu etsimään hänelle apua, jos hän sitä tarvitsee.
  4. Kiinnostu vilpittömästi vauvasta.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Vierailija

"On turha nähdä uhkia ja tärkeää nähdä mahdollisuus onneen." Tästä tarttis kyllä jonkun huoneentaulun.

Erilainen äiti

Hyvä kirjoitus! Ja haluaisin vielä muistuttaa ettei kenenkään raskautta pitäisi ensimmäiseksi tuomita vaan suhtautua siihen avoimin mielin. Eikä tämä koske vain teiniäitejä vaan kaikkia. Koskaan ei tiedä mitä taustalla on eikä tuomitseminen auta yhtään!!