Ihmeellisintä äitiydessä on tämä käsittämätön rakkauden määrä, sanoo laulaja-lauluntekijä Jannika B.

Vuoden ikäinen Martta kävelee kädet reteästi heiluen keittiöön ja maistaa äidin tarjoamaa lusikallista. Arvio on suopea, joten Martan äiti, laulaja-lauluntekijä Jannika B annostelee pastaa ja kastiketta lautaselle ja nostaa pöytään.

– Martta on tarkka kulinaristi, hän nauraa.

– Aluksi tein hänelle paljon soseita pakastimeen, mutta ilmeisesti ruuan maku muuttui siinä, koska hän ei suostunut syömään mitään pakastettua.

Siksi Jannika maistattaa ruokia kuin hienon ravintolan tarjoilija viiniä. Jos maku ei kelpaa, hän maustaa ruokaa lisää valkosipulilla ja basilikalla.

– Ihmeellisintä äitiydessä on tämä käsittämätön rakkauden määrä. Olen valmis muuttamaan koko elämäni ja periaatteeni tuon pienen ihmisen onnellisuuden takia.

"Äitiys on helpottanut työssä onnistumisen paineita."

Ennen Martan syntymää Jannika ajatteli olevansa uraorientoitunut ihminen ja suunnitteli palaavansa töihin nopeasti. Ensimmäiset keikat oli sovittu talvelle, jolloin vauva olisi puoli vuotta. Kun Martta ei suostunutkaan syömään pullosta, Jannika perui keikat.

Häntä ei harmittanut niinkään töiden peruuntuminen vaan se, miten kurja tilanne oli Martan isälle, Apulanta-muusikko Toni Wirtaselle.

– Oli raastavaa katsoa vierestä, kun toisella oli kova palo ja halu hoitaa omaa lastaan, mutta lapselle ei kelvannut muu kuin äidin rinta.

Jannika palasi esiintymislavoille viime kesänä, kun tytär oli lähes vuoden, pulloruokinta sujui ja oli selvää, että Toni ja Martta pärjäävät loistavasti.

– Äitiys on helpottanut työssä onnistumisen paineita. Enää musiikki ei ole minulle kaikkein tärkein asia elämässä, vaan Martta on, Jannika sanoo.

Miten Jannika kertoi Tonille raskausuutisen? Mistä Jannika on löytänyt uusia äitikavereita? Lue koko juttu joulukuun Meidän Perheestä.

Vikaa ei kannata keskittyä etsimään lapsesta. Parhaiten vanhempi voi vaikuttaa omaan käytökseensä. Lue asiantuntijan neuvot, joilla lapsen uhmakas ja aggressivinen käytös vähenee.

Lapsen väkivaltaiseen käytökseen pitää puuttua mahdollisimman varhain, mutta ei lasta syyttelemällä. Myönteinen ilmapiiri vähentää lapsen uhmakasta käytöstä, sanoo projektipäällikkö Terja Ristkari Turun yliopiston Voimaperheet-hankkeesta.

1. Muista, että lapsi vasta opettelee

Pihaleikeissä tulee kiistaa, ja lapsi potkaisee kaveria. Eikö ole sanottu jo monta kertaa, että toista ei saa satuttaa? Miksi lapsi silti kiukuspäissään käy toisen kimppuun?

Pieni lapsi ei lyö, potki tai töni ilkeyttään. Hän ei vain osaa vielä hillitä itseään, kun tunteet kuohahtavat. Alle kouluikäisen taidot eivät riitä tunteiden ja ajatusten tietoiseen hallintaan ja syy-seuraussuhteiden ymmärtämiseen.

Lapset oppivat itsehillintää hyvin eri tahtiin, ja temperamenttikin vaikuttaa asiaan. Kaikilla lapsilla tunteiden säätelyn kehitys on kuitenkin vielä kesken. He tarvitsevat siihen vielä paljon aikuisen apua ja tukea.

2. Mikä on normaalia?

Entä jos leikki-ikäinen tuntuu ratkovan kaverikiistoja aina nyrkein? Tai jos hän uhmaa vanhempiaan päivittäin, kynsii ja potkii? Milloin käytöksestä pitäisi olla huolissaan?

Viimeistään kouluiän kynnyksellä lapsen väkivaltaiseen käytökseen pitää hakea apua.

Päiväkoti-ikäisten kohdalla ei vielä puhuta käytöshäiriöistä. Jos itsehillinnän pulmat kuitenkin jatkuvat esikouluun tai kouluun, niistä alkaa koitua hankaluuksia muidenkin kanssa kuin perhepiirissä.

Viimeistään kouluiän kynnyksellä lapsen väkivaltaiseen käytökseen pitää hakea apua. Jos haastava käytös ehtii kehittyä varsinaiseksi käytöshäiriöksi, tilannetta on myöhemmin hankalampi korjata ja se lisää riskiä ajautua elämässä monin tavoin vaikeuksiin.

Vikaa ei kannata keskittyä etsimään lapsesta. Parhaiten vanhempi voi vaikuttaa omaan käytökseensä.

Kun lapsi käyttäytyy hankalasti, aikuiset joutuvat kieltämään ja komentamaan paljon. Jatkuva moittiminen ei kuitenkaan auta lasta oppimaan. Siitä syntyy helposti negatiivinen kierre, mikä voi vain lisätä uhmakkuutta.

3. Huomaa hyvä lapsessa

Vaikka lapsi olisi miten haastava, arjessa on aina myös hyviä hetkiä. Niihin kannattaa tarttua. Vanhempi voi kommentoida myönteiseen sävyyn lapsen puuhia, kehua ja palkita onnistumisista. Hyvän huomaamista voi tietoisesti harjoitella.

Arjessa on aina myös hyviä hetkiä.

Myönteinen käytös vahvistuu, kun aikuinen huomaa sen ja antaa siitä hyvää palautetta. Palaute kannattaa antaa heti, kun lapsi tekee jotain oikein: Hienoa, kun pelasitte noin pitkään sopuisasti! Osasittepa reilusti jakaa lelut.

Jos perheessä on useampia lapsia, mieti myös huomion jakamista. Voisiko pikkusisarustaan lyövä lapsi oireilla sitä, että kokee jäävänsä huomiotta? Tai saako sama lapsi aina negatiivista palautetta?

Positiivisen kasvatuksen tehosta on vankkaa tutkimustietoa sekä Suomesta että maailmalta. Kun haastavasti käyttäytyvien nelivuotiaiden vanhempia on esimerkiksi Turun yliopiston Voimaperheet-ohjelmassa ohjattu käyttämään myönteisiä menetelmiä, lasten aggressiivinen ja uhmakas käytös on selvästi vähentynyt.

4. Ennakoi hankalat hetket

Entä ne tilanteet, joissa lapsi käy kimppuun? Väkivaltainen käytös pitää katkaista heti, kieltää lyöminen ja ohjata lasta toimimaan oikein.

Tarvittaessa lapsen voi taluttaa rauhallisesti pois tilanteesta. Jäähyn kaltaisia rangaistuksia ei enää suositella. Lempeämpi vaihtoehto on aikalisä: lapsi rauhoittuu hetken turvallisessa paikassa, johon vanhemmalla on koko ajan näköyhteys. Lapselle pitää selkeästi kertoa, mitä aikalisä tarkoittaa ja milloin sitä käytetään.

Jos lapsi alkaa muksia toisia aina tietyissä tilanteissa, niitä voi oppia ennakoimaan. Sisarusten tai kaverusten leikkejä on hyvä seurailla sivusta, jotta ehtii ajoissa väliin. Kun riidan merkkejä on ilmassa ja äänet alkavat kiihtyä, aikuinen voi rauhoittaa tilanteen ja ohjata ajatukset muualle.

Vähän isomman kanssa voi jo jutellakin siitä, mitä voisi tehdä, kun kiukku yltyy. Leikki-ikäinen tarvitsee kuitenkin vielä aikuista konkreettisesti paikalle auttamaan.

5. Pysy rauhallisena

Lapsi oppii myös mallista. Aggressiivisesti käyttäytyvän lapsen rauhoittamisessa on olennaista, että vanhempi itse toimii rauhallisesti. Vaikka lapsi kielloista huolimatta löisi ja potkisi, häntä ei saa riuhtoa kovin ottein.

Tunteiden säätely on elinikäinen läksy, ja siinä voi kehittyä aikuisenakin.

Kaikki vanhemmat suuttuvat joskus. Omia reaktioitaan kannattaa silti pysähtyä miettimään. Olisinko voinut huutamisen sijasta toimia toisin? Olisinko voinut vaikkapa poistua tilanteesta hetkeksi?

Tunteiden säätely on elinikäinen läksy, ja siinä voi kehittyä aikuisenakin.

Jos tuntuu, ettei lapsen käytöksen kanssa pärjää yksin, neuvolasta kannattaa pyytää apua. Joillakin paikkakunnilla toimii vanhempainohjausohjelmia, joihin voi päästä mukaan. Niistä haastavasti käyttäytyvän lapsen perhe saa tukea ja keinoja, joilla kielteinen kierre saadaan katkaistua ja lapsen uhmakas käytös vähenee.

Lapseni eivät tule koskaan muistelemaan yhteistä lapsuutta, mutta onko se ongelma?

Olen huomannut, että moni ikäiseni äiti on saanut lapset hyvin lyhyellä ikäerolla. Syynä on ehkä työelämän vaatimukset tai esikoisen saaminen vasta lähemmäs nelikymppisenä. Jos ensimmäinen lapsi ei tullutkaan "tuosta vaan", niin sisaruksille annetaan ehkä mahdollisuus tulla heti kun mahdollista. On monia syitä, jotka saavat vanhempia hankkimaan lapset ”kerralla”.

Kotiäitiys ja vauva-aika ei ollut minulle se kaikkein omin tila, joten pidimme hengähdystaukoja lastemme välillä. Minulla on kolme lasta. Nuorimman ja vanhimman ikäero on lähes 10 vuotta; kuopus nyt vain halusi tulla vähän jälkijunassa. 

Kuopuksen raskausaikana pohdimme paljon lasten tulevia ikäeroja. Nuorin oli vasta syntynyt, kun keskimmäinen jo päätti päiväkotiuransa. Kun pikkuveikka sitten joskus menee ekalle luokalle, esikoinen on jo lukiossa.

Miten ihmeessä saisimme sidottua heidän lapsuutensa vuodet yhteen niin, että ikäerosta huolimatta sisaruuden tunne kantaisi läpi elämän? Kaksi ensimmäistähän ehtivät elää omastaan suurimman osan ennen kuin kuopus oli edes olemassa.

"Esimurkku sulkeutuu huoneeseensa ja suostuu usein vain pakolla katsomaan hetken veljeään."

Esimurkku sulkeutuu huoneeseensa ja suostuu usein vain pakolla katsomaan hetken veljeään. Keskimmäinen leikkisi mieluiten yksin barbeilla, mutta ojentaa kiltisti alastoman muovinaisen pienemmälleen ja huokaa ”sä voit olla tää”. Kun nuorimmainen haluaa ajella junaradalla, häviävät kaksi vanhempaa huoneisiinsa kuin aaveet.

Mutta kyllä, myös isommalla ikäerolla olevat sisarukset riitelevät. Kaksivuotias on aika hyvä laittamaan kampoihin kuusi vuotta vanhemmalle. Käsirysyltä ei vältytä. Argh.

Tänään tulin töistä kotiin, ja löysin kolmikon sohvalta – yhdessä. Oli pikku-karhu ja kaksi isoa siskokarhua. Kun pikku-karhu kietoi kätensä isoimman karhusiskon kaulaan ja sanoi ”on titkon pikku-kalhu”, herahtivat sisko-karhulta kyyneleet silmiin. Hän nuuhkaisi veljensä päälakea, ja kuiskasi ”aina”.

Siinä hetkessä tämä äiti-karhu tiesi: turhaan huolin. Kyllä sisaruus kantaa, ikäerosta riippumatta. Vaikka lapsuus ei olisi yhteinen, koko elämä on.

Kuka päättää, miten lapsi pukeutuu? Riikka Sipilä huolehtii, että lasten kaapeissa on vain toisiinsa sointuvia asuja.

Vaatehuoneen rekki on täynnä raitaa sekä kirkkaita, toisiinsa sointuvia värejä. Sopusoinnun takaa löytyy tarkkamakuinen äiti, joka hoitaa perheen vaatehankinnat.

– Minulle on tärkeää, että vaatteet ovat laadukkaita, kestäviä ja kauniita. Meillä ei ole lainkaan rumia lastenvaatteita, Riikka Sipilä sanoo.

Kimaltelevat printit ja levottomat supersankarikuosit loistavat poissaolollaan. Eikö niitä ole tullut edes lahjaksi hyvää tarkoittavilta sukulaisilta?

– Isovanhemmat tietävät, että minulla on sen verran vaativa maku, ettei meidän lapsille kannata antaa vaatteita lahjaksi. Kerran ovat tainneet antaa jotain, mutta sen jälkeen enää eivät, Riikka virnistää.

Riikan rakkaus lastenvaatteisiin syttyi kymmenisen vuotta sitten hedelmäkuvioidusta paidasta. Hän työskenteli päiväkodissa ja bongasi vaatteen hoitolapsen päällä. Ihana kuosi jäi kaihertamaan mieltä, joten Riikka selvitti merkin ja osti pienen mekon samasta kankaasta – vaikkei ollut vielä edes raskaana.

Kun tuleva mekonkäyttäjä oli sitten mahassa, Riikka innostui lastenvaatteista toden teolla. Hiukan myöhemmin sai alkunsa Riikan blogi, jossa seurataan perheen elämää estetiikka edellä.

Nyt esikoinen Liisa, 9, tykkää jo itsekin yhdistellä vaatteitaan, mutta lopputulos on aina myös äidin mielestä nätti, koska valittavana on vain toisiinsa sointuvia vaatteita.

Liisa saisi omalla rahallaan käydä ostamassa ihan millaisia vaatteita vain, mutta ei hän ole toistaiseksi halunnut mitään kauheuksia.

Jaakob, 7, ja Aaron, 4, ovat vielä varsin tyytyväisiä äitinsä tekemiin asuvalintoihin.

– Pojat eivät välitä yhtään, mitkä vaatteet heillä on päällään, kunhan ne ovat mukavat yllä. Tosin nyt he ovat olleet innoissaan, kun he saivat vihdoin ensimmäiset verkkarinsa! Tähän asti he ovat kulkeneet pehmeissä farkuissa ja legginseissä, Riikka kertoo.

Riikka Sipilä on Lasten PR:n omistaja, tapahtumajärjestäjä ja bloggaaja.

Passasin lapsiani vuosikausia, ja tässä on tulos.

Tiedättekö sen tunteen (ja kyllähän te tiedätte!) kun passaa ja hoitaa lapsilleen eteen kaikenlaista – ruokaa, juomaa, vaatetta, siivottua huonetta ja pyykättyjä pyykkejä? Sitten muutaman vuoden hoitelun jälkeen ajattelee, että joskus, edes joskus olisi niin mukava saada vaikka vähän kiitosta.

Tai ehkä kiitos on vähän liioiteltua. Itsepä lapsesi teit, joku jo huutelee takarivistä. Mutta jotain hyvitystä. Ja siksi minä ainakin murisen pyykkikorin takaa yksinäni, että sitten kun olen eläkkeellä, tuon nämä teille pestäviksi. Tuonpas!

Siinä pyykätessä ja kokatessa vuosikausia ajattelin, että ei tämä koskaan tästä miksikään muutu: elämä on aika lailla jatkuvaa muiden passaamista – ja melko hyvä niin. Koska lapset (tämänkin te tiedätte).

"Murisen pyykkikorin takaa yksinäni, että sitten kun olen eläkkeellä, tuon nämä teille pestäviksi. Tuonpas!"

Sitten yhtäkkiä pamahtaa: teen töitä kotona ruokapöydän ääressä. Esikoinen tulee koulusta ja sanoo, että nälkä. Vastaan kohta, ihan kohta, teen vain tämän. Ja yhtäkkiä edessäni on höyryävä tomaatti-kesäkurpitsa-sipulimunakas.

Jumalauta tomaatti-kesäkurpitsa-sipulimunakas! Ja vielä erittäin hyvä sellainen.

Kannatti sittenkin antaa lapsen pienempänä rikkoa munat kuorineen taikinan sekaan ja luovuttaa kun hän halusi kokeilla, miltä maistuu ketsuppi mustikoiden kera. Lippu salkoon ja pillit soimaan, minä olen kasvattanut kokkaavan esiteinin (maailman suurin huutomerkki tähän).

Olen päässyt tavoitteeseeni vanhempana.

Ps. Tällä kommentilla haluan lähettää voimia pikkulapsiarkeen (ja vähän brassailla lapseni aikaansaamisilla myös). Vain kymmenen vuotta, ja munakas on valmis. Usko pois, se on myös ajallinen yllärimunakas.