Kun Jaana erosi miehestään 32-vuotiaana, hän pelkäsi, ettei ehtisi koskaan saada lasta.

Vauvan ensimmäinen parkaisu sai kyyneleet Jaanan silmiin. Ääni oli voimakas, oikea kunnon ensirääkäisy. Jaanan mielestä se oli maailman suloisin ääni.

– Ei hätää, Lenni, äiti on tässä, Jaana sai itkultaan sanotuksi, ja lapsi hiljeni hetkeksi.

Tässä hän, 37-vuotias nainen, makasi Hyvinkään aluesairaalan leikkaussalissa verhottuna vihreään paperilakanaan. Lakanan toisella puolella lääkärit viimeistelivät leikkausta, jossa syntyi hänen esikoisensa, ainokaisensa, Lenni.

– Tämä on hetki, joka muuttaa kaiken, Jaana ajatteli.

Vielä hetkeä aiemmin hän ei ollut kenenkään äiti. Nyt mikään ei tuntunut enää niin tärkeältä kuin olla äiti, Lennin äiti.

Kätilö toi pojan Jaanan rinnalle. Lenni makasi äitinsä lämpimällä iholla ja katsoi maailmaa suurilla, kirkkaansinisillä silmillään. Jaanan mielestä lapsi näytti sileältä ja kauniilta, juuri sellaiselta kuin hän oli ajatellut oman lapsensa näyttävän.

– Äiti on odottanut sinua tosi kauan, Jaana kuiskasi Lennin korvaan.

Lenni painoi 2,7 kiloa. Se oli pienikokoisen äidin lapselle juuri sopiva paino. Koska Lenni oli puolivälissä raskautta kääntynyt perätilaan, synnytystavaksi valikoitui suunniteltu sektio. Jaanan mielestä sillä ei ollut suurta merkitystä: tärkeintä oli, että vauva saatiin turvallisesti maailmaan.

Sängyn vieressä Lennin isä Jarkko Gorski nieleskeli kyyneleitään. Kätilöt antoivat Lennin Jarkon syliin vietäväksi lapsivuodeosastolle. Jaana tulisi perässä, kunhan leikkaushaava olisi ommeltu ja puudutusaine poistunut hänen kehostaan.

Ensin talo ja tavarat

Jaana oli lapsesta saakka haaveillut siitä, että jonakin päivänä hänestä tulisi äiti. Lempeä ja rakastava, sellainen kuin hänen oma äitinsä Leena. 

Äiti oli kuollut, kun Jaana oli 20-vuotias. Haave omasta äitiydestä jäi vuosiksi taka-alalle. Yrittäjäperheessä kasvanut nainen oli tottunut nuoresta saakka tekemään paljon töitä. 26-vuotiaana Jaanalla ja hänen aviomiehellään oli oma K-kauppa, jonka pyörittäminen vei molemmilta kaiken ajan, voimatkin.

– Ajattelin aina, että lasten aika on sitten, kun on talo ja tavarat, ja työasiat tarpeeksi hyvällä mallilla, Jaana sanoo.

Sitten mies alkoi kysellä, koska lapsia olisi luvassa. Jaanan mielestä aina oli keskeneräisiä asioita, jotka piti saada kuntoon ennen kuin raskautta kannatti edes yrittää. Kun Jaana oli 32-vuotias, avioliitto päättyi eroon.

– Ystävät ympärillä saivat lapsia, mutta minä aloin rakentaa elämääni yksin, ihan alusta.

Eroa seuraavana vuonna Jaanan entinen mies sai uuden kumppaninsa kanssa lapsen. Jaana oli aloittanut uuden työn myyntipäällikkönä ja painoi 12-tuntisia työpäiviä pahimmillaan seitsemänä päivänä viikossa. Jälkikäteen ajatellen uurastaminen oli hänen keinonsa paeta pahaa oloa, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Keino oli väärä, ja se sairastutti Jaanan. Hän joutui työuupumuksen vuoksi puolen vuoden sairauslomalle.

Ystävällinen, komea ja ihanan tavallinen mies

Toipumisen jälkeen Jaana vaihtoi työtehtäviä ja alkoi huolehtia aiempaa paremmin jaksamisestaan. Yksinäisyys ja oman perheen kaipuu eivät silti hellittäneet. Jaanasta tuntui, että hän oli ainoa, jolla ei ollut perhettä. Sukujuhlissa
­Jaana havahtui, kun toiset pyysivät häntä katsomaan lasten perään.

Huolehtisitko lapsista sillä aikaa, kun me aikuiset menemme syömään? ystävällinen sukulaisnainen kysyi.

Kolme vuotta sitten tammikuussa Jaana tapasi Jarkon. Jarkko oli ystävällinen ja komea, mutta silti ihanan tavallinen. Jarkko jutteli Jaanalle lapsistaan, ja Jaana oletti, että mies oli naimisissa. Sen vuoksi tuttavuudesta ei seurannut sen kummempaa.

Puolen vuoden kuluttua tapaamisesta Jarkko soitti ja sanoi, että tarvitsisi seuralaisen häihin. Lähtisitkö sinä? hän kysyi.

Jaana hämmästyi ja löi asian leikiksi. Mihin ajattelit laittaa vaimosi siksi aikaa?

Selvisi, ettei Jarkolla ollutkaan vaimoa. Hän oli eronnut ja asui keskenään kaksivuotiaan poikansa ja neljävuotiaan tyttärensä kanssa. Jaana lupautui seuraksi häihin, mutta Jarkko ehdotti, että he joisivat vielä ennen häitä yhdessä kahvit, jotta ehtisivät hiukan tutustua.

Kahvien jälkeen asiat etenivät vauhdikkaasti. Jaana oli aiemmin varannut itselleen kolmen viikon lomamatkan Kreikkaan. Matkan aikana hän puhui päivittäin tuntikausia puhelimessa Jarkon kanssa. Kun Jaana palasi Suomeen, Jarkko oli häntä lentokentällä vastassa. He ajoivat Jarkon luo Järvenpäähän, eikä Jaanan matkalaukku enää palannut hänen yksiöönsä Helsinkiin.

Jo suhteen alussa Jaana teki Jarkolle selväksi, että hän toivoi lasta. Jarkko oli tyytyväinen elämäänsä kahden lapsen isänä, mutta sanoi, ettei koskaan voisi kieltää Jaanaa toteuttamasta unelmaansa. Noin vuoden seurustelun jälkeen he päättivät, että lapsi saisi tulla.

"KAtsokaa, minäkin saan viimein lapsen!"

Jaana aloitti vimmaisen yrityksen tulla raskaaksi. Hän hankki läjäpäin ovulaatiotikkuja, joilla pyrki varmistamaan otollisimman hetken raskauden alkamiselle. Jo ennen kuin kuukautiset olivat päivääkään myöhässä, Jaana rapisteli vessassa raskaustestiensä kanssa. Ei tärpännyt, taaskaan. Kului muutamia kuukausia, ja Jaana alkoi hermostua. Nyt, kun hän kaiken kokemansa jälkeen oli viimein valmis äidiksi, mitä jos se ei onnistuisikaan?

Sinun pitää rauhoittua. Antaa asioiden tapahtua omalla painollaan, Jarkko rauhoitteli.

Sitten, joulukuisena päivänä, kun Jaanan kuukautiset olivat jo oikeasti muutaman päivän myöhässä, hän teki testin. Raskaana viikolla 2–3, digitaalinen testipuikko näytti. Jaanan sydän hakkasi, päässä humisi. Hän kutsui töistä palanneen Jarkon katsomaan testitikkua alakertaan. Lapsille ei puhuta vielä mitään, he päättivät ja halasivat toisiaan pitkään.

Jaanalle raskauden salaaminen oli vaikeaa.

– Olisin halunnut huutaa raskaudesta koko maailmalle: katsokaa, minäkin saan viimein lapsen, Jaana sanoo.

He halusivat suojella Jarkon lapsia mahdolliselta pettymykseltä, jos jokin menisikin pieleen. Mutta omalla isälleen ja tämän puolisolle Annelle Jaana kertoi asian jo kahden viikon kuluttua, jouluna. Kari-ukin ja Annen joulupaketeista paljastuivat pikkuruiset muumimukit. Kortissa luki vihje, että pienille mukeille on luvassa käyttöä. Jaanan isä liikuttui onnesta. Lennin ensimmäinen ultrakuva on edelleen talletettuna Karin puhelimeen.

Ikä ja elämänkokemus tuovat varmuutta

Raskausaika sujui helposti. Vasta kaksi viikkoa ennen äitiysloman alkua tietokoneen ääressä istuminen alkoi aiheuttaa suureen vauvavatsaan niin kovaa painetta ja kipua, että Jaana joutui jäämään sairauslomalle.

Kun lääkäri totesi tutkimuksissa, että lapsi on tulossa maailmaan jalat edellä, Jaana kallistui asiaa pohdittuaan suunnitellun sektion kannalle.

– Tämä on asia, joka herättää vahvoja kantoja puolesta ja vastaan. Saman olen huomannut muissakin äitiyteen liittyvissä asioissa, Jaana sanoo.

Jyrkkien mielipiteiden ja erilaisten koulukuntien viidakossa Jaana on huomannut, että ikä auttaa suhteuttamaan asioita.

– Ikä ja elämänkokemus tuovat varmuutta ottaa itse asioista selvää ja toimia sen mukaan, minkä kokee parhaaksi itselle ja omalle lapselleen. Jos olisin nuorempi ja arempi, saattaisin helpommin toimia muiden mielipiteiden mukaan.

Tästä syystä Jaana ei ahdistunut siitäkään, kun imetys ei Lennin syntymän jälkeen lähtenyt sujumaan. Turhauttavien yritysten jälkeen Jaana ja Jarkko päättivät, että Lenni saisi ruokansa tuttipullosta.

– Tämä on hyvä ratkaisu. Nyt minä voin hoitaa Lenniä yhtä lailla kuin Jaanakin, sanoo Jarkko, joka öisin herää syöttämään poikaansa vuorotellen Jaanan kanssa.

Ääretön rakkaus lasta kohtaan

Kun Lenni oli kaksi viikkoa vanha, Jaana ja Jarkko matkustivat hänen kanssaan Jaanan kotiseudulle Ylä-Savoon. Tutun hautakiven ääressä Jaana piti Lenniä sylissään ja sanoi: Äiti, tässä on Lenni, sinun lapsenlapsesi.

Se, ettei Leena-mummi ole näkemässä Lenniä, on ainoa asia, joka saa Jaanan surulliseksi. Olisi niin paljon kerrottavaa, kysyttävääkin.

– Sanotaan, että lapsen syntymä mullistaa koko elämän. Luulin aina, että se tarkoittaa asioita, joita ei enää lapsen saatuaan voi tehdä. Nyt näen, etten ole joutunut luopumaan mistään, vaan saanut valtavasti lisää. Mullistus tarkoittikin sitä ääretöntä rakkautta, jota ihminen tuntee lastansa kohtaan.

Annakaisa Mänttäri: Vihdon valmis äidiksi, Vauva 2/2015

Lue lisää:

"Luulin, etten tahdo äidiksi"

Vierailija
Vierailija
Vierailija

32-vuotias on nuori äidiksi. Tässä ei vielä mitään kiirettä olisi ollut, aivan liioilteltu juttu! Nykypäivänä 40-vuotias on entisaikojen 30-vuotias.

 

Luepa juttu tarkemmin. Jaana erosi 32-vuotiaana mutta lapsen hän sai vasta 37-vuotiaana. Eikä minusta voi sanoa, että 32-vuotias olisi nuori äidiksi. Parikymppisestä voisi niin sanoa.

Linkki. Tack

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanheman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Erilaisista näkemyksistä voi olla hedelmällistä keskustella, mutta aina se ei kannata. 

Joskus ajattelen, että suurimmat haastajani kasvattajana ovat toiset vanhemmat. On hetkiä, jolloin ristiriitaisista näkemyksistä on hedelmällistä keskustella, mutta toisinaan se on ajanhukkaa.

Kun poikani oli yksivuotias, olimme kesäpäivänä leikkipuistossa. Katselin uteliaana, kun muutamaa vuotta vanhempien poikien ryhmä lähestyi huterasti askeltavaa pikkuistani. Pojat varmasti näyttäisivät hauskoja temppuja pienemmälle!

Kaikkea muuta. Isommat pojat tuuppasivat yhteistuumin yksivuotiaan hiekkaan, istuivat tämän päälle ja alkoivat paiskoa hiekkaa taaperon naamaan. Parissa sekunnissa loikkasin paikalle, kiskoin pojat lapseni päältä ja pidin näille tiukan puhuttelun.

"Häkellyin vanhempien välinpitämättömyydestä täydellisesti."

Isompien poikien vanhemmat juttelivat keskenään kahvikupit käsissä selkä tapahtumiin päin. Kerroin heille, mitä juuri tapahtui ja pyysin, että aikuiset kertoisivat lapsilleen siitä, ettei ketään saa kiusata.

Aikuiset katsoivat minua tympääntyneinä. Toinen heistä sanoi, ettei uskonut mitä puhuin, koska hän ei ollut nähnyt mitään. Häkellyin välinpitämättömyydestä täydellisesti.

 

Ärsyttävää on, että muiden kasvatustapoja joutuu väkisinkin perustelemaan lapselle.

Matkustan pojan kanssa paljon junalla. Leikkivaunu on lapsen kanssa matkustaessa paras ja kamalin paikka: riippuu ihan matkatovereista, joita ei voi ennalta valita.

"Sanon, että joskus vanhemmat ovat niin väsyneitä, että he eivät jaksa komentaa."

Yritän pitää osaltani jonkinlaista järjestystä yllä: ei kengät jalassa liukumäkeen, ei juoksemista käytävällä, ei huutamista, ei karkkia evääksi. Pienempiä lapsia pitää erityisesti varoa ja huomioida.

Joskus matka saattaa kulua siinä, että yritän saada lapseni ymmärtämään, miksi jotkut saavat remuta ja painia käytävällä sekä syödä kaksin käsin karkkeja ja keksejä, mutta hän ei saa.

Usein sanon vain, että eri perheillä on erilaiset tavat. Senkin sanon, että joskus vanhemmat ovat niin väsyneitä, että he eivät jaksa komentaa. Itsekin olen joskus hautautunut kirjaani.

"Vieras isä tokaisi naureskellen, että kyllähän poikien täytyy oppia, mistä se kaikki paska maailmaan tulee."

Lapseni on iässä, jossa kaikenlaiset pissa- ja kakkajutut huvittavat. Katkaisen ne sanomalla, että ne kuuluvat vain ja ainoastaan vessaan.

Eräänä päivänä lapseni lyöttäytyi kadulla ikäisensä vieraan pojan seuraan. Vieraan pojan isä opetti parhaillaan omalle pojalleen takapuolen synonyymeja ja lempinimiä.

Poikani kihersi hurmaantuneena pyllyrallatukselle ja alkoi toistella niitä. Pilasin tunnelman käskien lastani lopettamaan. Vieras isä tokaisi naureskellen, että kyllähän poikien täytyy oppia, mistä se kaikki paska maailmaan tulee.

Käännyimme heti seuraavasta kadunkulmasta eri suuntaan, vaikkei olisi ollut pakko. Joskus paras tapa selvitä muista vanhemmista ja heidän näkemyksistään on yksinkertaisesti poistua paikalta.

Meidän Perhe 9/16

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Hyvinä päivinä Maria kutsuu poikaansa lempinimillä Mönkinen,

Lurppa ja Hömppäliini.

minä vain 79

Tsemppiä Marialle! On ihailtavaa, kun joku todella haluaa kasvattaa lapsensa hyväkäytöksiseksi näinä päivinä. Paljon helpompaa on olla välittämättä ja ajatella tyyliin "pojat nyt on poikia". Eikä lapsia niin vaan tehdä lisää, etenkään 43-vuotiaana. Eikä se, että on joskus halunnut äidiksi, tarkoita automaattisesti, että haluaa useamman lapsen.

Vierailija

Kaikki täysin järkevää käytöstä Marialta, vai onko jonkun mielestä ok että leikkikentällä kiusataan eikä siihen puututa, lapsi saa riehua julkisilla paikoilla miten sattuu ja lauleskella rumia sanoja?

Toki on jotain asioita mistä ei tarvitse nipottaa liikaa, mutta tuossa kaikki olivat ihan järkeviä. 

Pahinta mitä aikuinen voi tehdä, on suhtautua kielteisesti teinivanhempaan. On turha nähdä uhkia ja tärkeää nähdä mahdollisuus onneen, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassa esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Itsekin vielä nuori ja vasta aloittamassa omaa elämää – ja samalla perustamassa omaa perhettä. Teinivanhemmuus ei voi onnistua. Näin moni ajattelee.

Ja on väärässä.

Joka vuosi tuhat alle 19-vuotiasta suomalaisnaista alkaa odottaa vauvaa. Teininä äidiksi tuleminen ei ole harvinaista.

Läheisen kannattaa muistaa positiivinen psykologia. Ensinnäkin se osoittaa, että ihmiset näkevät uhkat helpommin kuin mahdollisuudet. Juuri niin myös sinä, teinivanhemman läheinen, saatat nyt tehdä.

Ajattelet ehkä näin: Miten nuoret vanhemmat tulevat toimeen? Loppuuko opiskelu kesken? Lyhytjänteinen ja elämää kokematon teinikö sitoutuisi yöheräilyihin ja puklulta tuoksuvaan huusholliin? Kestääkö nuorten parisuhde?

Ihmisen aivojen etuotsalohko, joka ohjaa pitkäjänteistä suunnittelukykyä ja impulsseja, kypsyy yli 20 vuoden ikään saakka. Se voi olla yksi syy sille, että nuorten parisuhteet ovat tuulisia.

Riskit ovat pieniä siihen ongelmaan verrattuna, jos nuori odottaja jätetään yksin. Siitä seuraava häpeä on tuhoisaa ja altistaa masennukselle.

Vähättely tuottaa mielipahaa, ja äidin stressihormonit vaikuttavat myös vauvaan.

Palataan positiiviseen ajatteluun.

Tutkimukset kertovat, että myönteisyys lisää voimavaroja. Ympäristön kannustus ja välittäminen siirtyvät teinivanhempien omiksi kyvyiksi, ja ympäröivä myönteisyys auttaa heitä hoivaamaan vauvaansa.

Oma äiti on teinivanhemmalle voimavara, tai yhtä hyvin kuka vain muu välittävä aikuinen. Läheisten aikuisten vastuu on, että jokainen nuori odottaja voi kokea olevansa arvokas ja onnistunut.

Vanhemmuus teininä voi johtaa hyvään. Pyöristyvän vatsan myötä lisääntyvät ihailevat katseet voivat kohottaa itsetuntoa. Raskaus motivoi terveelliseen elämäntapaan, ruokailuun ja päihteettömyyteen. Pikavauhtia karttuva elämänkokemus kypsyttää henkisesti. Mahdollisuudet tähän kaikkeen hyvään ovat nupullaan – kuten nuoren koko elämä.

Näin kohtaat teinin, joka on tulossa vanhemmaksi:

  1. Onnittele ja ilahdu. Koe rohkeasti myötäylpeyttä.
  2. Näytä ystävällinen, arvostava ja yhteenkuuluvuutta korostava suhtautuminen: luo myönteistä tulevaisuudenkuvaa, kehu, kannusta ja huomaa onnistumiset.
  3. Ole kiinnostunut nuoren tunteista. Tarjoudu etsimään hänelle apua, jos hän sitä tarvitsee.
  4. Kiinnostu vilpittömästi vauvasta.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Vierailija

"On turha nähdä uhkia ja tärkeää nähdä mahdollisuus onneen." Tästä tarttis kyllä jonkun huoneentaulun.

Erilainen äiti

Hyvä kirjoitus! Ja haluaisin vielä muistuttaa ettei kenenkään raskautta pitäisi ensimmäiseksi tuomita vaan suhtautua siihen avoimin mielin. Eikä tämä koske vain teiniäitejä vaan kaikkia. Koskaan ei tiedä mitä taustalla on eikä tuomitseminen auta yhtään!!