Kuva: Juha Salminen

Ennen lapsia en ollut herkkä liikuttumaan, Sanna Sommers kirjoittaa.

Pesukone hajosi, piti etsiä takuukuitti. Ärtyneenä kaivelin kansioita, joiden väliin olin sullonut kaikenlaisia papereita vuosien varrelta. Kuitin sijaan vastaan tuli synnytyskertomus: ktg reaktiivinen. tutkitaan ksuun tilanne. T o matalalla. Ei erityisen runollista tekstiä, mutta silmiä alkoi kummasti poltella.

Ennen lasten saamista en ollut kovinkaan herkkä liikuttumaan. Nyt itkettävien asioiden lista on loputon:

Salamaseepra-dvd. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sinnikäs seepra on voittamaisillaan hevosten laukkakilpailun, minulle tulee kiire keittiöön täyttämään tiskikonetta.

Lasten kuoroesitykset koulujen ja päiväkotien juhlissa. Mitä riemukkaampi laulu sieltä kajahtaa, sitä vuolaammin tyrskin.

Lause: Muistakaa sitten kastella mun yrttejä! Sen huikkasi esikoiseni oven raosta lähtiessään ensimmäistä kertaa yöksi leirille. Niin iloisena, reippaana ja luottavaisena – ilman minua. Muistakaa kastella yrttejä! Ei sellaista voi kestää.

Lasten kanssa tulee elettyä joka päivä tuntosarvet herkkinä, alttiina huomaamaan, milloin heillä on jotain mielen päällä, milloin antaa tilaa, milloin ottaa syliin. Sivutuotteena sitä on altis kaikelle muullekin, kuten pienen seepran ponnisteluille hevosten radoilla.

Valoisaa maaliskuuta!

Meidän Perheen pääkirjoitus 3/17

Nauhakokelma ranteessa voi opettaa olemaan parempi vanhempi. Tämä menee kokeiluun!

Tilanne on tuttu: lapsi pelleilee ja vitkuttelee, leikkii kuuroa, haastaa, vetää juuri oikeista naruista saadakseen vanhemman suuttumaan. Ja naps, menee hermot: tulee korotettua ääntä, tiuskaistua rumasti. Mitä seuraavaksi?

Popsugar.com-sivusto kertoo naisesta, joka tässä tilanteessa siirtää ranteessaan olevista hiuslenksuista tai nauhoista yhden toiseen ranteeseen. Kyseessä on metodi, jonka on tarkoitus parantaa vanhemman vuorovaikutusta lapsen kanssa.

Lenksun saa siirtää takaisin alkuperäiseen ranteeseen vasta, kun takana on viisi positiivista vuorovaikutustilannetta lapsen kanssa. Sellainen voi olla esimerkiksi kehu, yhteinen kiva puuha tai kannustus.

Esimerkin nainen aloittaa päivänsä laittamalla ranteeseensa viisi lenksua. Määrällä ei oikeastaan ole väliä, vähempikin voi riittää. Joka tapauksessa tavoitteena on, että päivän päätteeksi kaikki lenksut ovat alkuperäisessä ranteessa. ”Väärässä” ranteessa oleva lenksu on muistutus siitä, että kehuja on tullut moitteisiin suhteutettuna liian vähän.

Metodi perustuu huomioon, jonka mukaan jokaista ikävää palautetta tai vuorovaikutustilannetta kohden tarvitaan viisi positiivista huomiota tai tilannetta, jotta henkilöiden välinen yhteistyö sujuu. Näin on tutkimusten mukaan esimerkiksi parisuhteessa ja työyhteisössä.

Vanhemmuuden haasteena on arjen täyttyminen tilanteista, joissa lapselle joutuu sanomaan moneen kertaan. Siitä syntyy helposti kielteisen vuorovaikutuksen kierre, dosentti Lotta Uusitalo-Malmivaara sanoo. Motkottamisen sijaan pitäisi kuitenkin ruokkia myönteistä tunnetilaa.

– Se parantaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jos lapsella on hyvä mieli, hän ottaa paljon mieluummin kontaktia ja myös kuuntelee vanhemman viestejä.

Toimisiko lenksukikka teillä?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Onko koti kaaoksessa? Haaveiletko tavarainventaariosta tai tyhjistä tasoista? Eikö eteinen pysy järjestyksessä? Ammattijärjestäjä Ilana Aalto vastaa lukijoiden kysymyksiin vauva.fissä. Kirjoita kysymys alle tai lähetä sähköpostia meidanperhe@sanoma.com. Laita viestin otsikoksi "Kysy ammattijärjestäjältä".

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Leikkipuistot ovat olleet paras turvaverkkoni. Kiitos, Helsinki!

Kesäkuun ensimmäisen viikon maanantai on helsinkiläisten pikkulapsiperheiden juhlapäivä. Puistoruokailu alkaa!

Silloin nurmikko peittyy piknikviltteihin, puiston työntekijät kärräävät padallisen soppaa pihaan, leikitään yhdessä Aurinko aurinko lettuja paistaa – ja minun tekisi mieli heitellä ilmaan ruusun terälehtiä, nostaa lippu salkoon ja huutaa kiitosta ja ylistystä Helsingin kaupungille.

Leikkipuistojen toimintaan satsaaminen on suurta viisautta, joka edistää ihan kaikkien lapsiperheiden hyvinvointia.

En tuntenut naapurustostamme ketään, kun aikoinaan muutimme helsinkiläiseen lähiöön vauvaikäisen esikoisen kanssa. Isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä, ystävätkin eri puolilla kaupunkia.

Ei se mitään, menin vauvan kanssa puistoon. Siellä oli kerran viikossa perhekahvila ja joka päivä kahvia termoksessa muuten vaan. Siellä oli muita äitejä ja isiä, joiden kanssa vertailla yöherätysten ja puhjenneiden hampaiden määrää. Siellä oli mukavia työntekijöitä, jotka keittivät termokseen lisää kahvia. Ja mainitsinko jo kahvin?

Leikkipuiston hiekkalaatikolla sekä lapsi että minä saimme ystäviä, joista on kymmenessä vuodessa lujittunut arkemme turvaverkko. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että kaupungin tarjoama kaikille avoin lapsiperheyhteisö on Suomen mittakaavassa harvinaista luksusta.

Kaikesta tästä olen leikkipuistoille kiitollinen:

1. Leikkitoiminnan kerhot. Kun toinen lapsemme oli vauva, kolmevuotias esikoinen kävi puiston kerhossa tyytyväisenä leikkimässä ja askartelemassa. Juuri tuolloin hän ei kaivannut hoitopaikkaa, mutta virikkeitä ja ikätovereiden seuraa kylläkin.

2. Koululaisten iltapäivätoiminta. Nyt meillä on jo kaksi koululaista.  Työpaikkani on monen kilometrin päässä kotoa, ja tuntuu turvalliselta ajatella, että kodin ja koulun lähellä on paikka, jossa lapsilla on vastassaan tutut aikuiset. Samat tyypit, jotka aamupäivisin leikittävät kotihoidossa olevia taaperoita kerhoissa ja keittävät kahvia valvoneille kotivanhemmille, ottavat iltapäivisin koululaiset vastaan ja tarjoavat heille välipalaa.

3. Ilmaiset, ohjatut leirit koulun loma-aikoina. Luit oikein, ilmaiset! Yhdestä tällaisesta leiristä lapsillani on muistona mahtava animaatio, jonka he olivat tehneet niiden samojen tyyppien kanssa, jotka leikittävät taaperoita kerhoissa, tarjoavat välipalaa koululaisille, keittävät kahvia vanhemmille jne.

4. Kaikki se iloinen touhu, joka tekee kotivanhemman arjesta astetta hauskempaa, nostaa valvoneen vanhemman mielialaa ja sitä kautta lastenkin. Puistoruokailujen lisäksi on paljon muutakin. Vappuna lähipuistossamme pidetään nyyttäripiknik, kesällä on jäätelöbingoja ja – henkilökohtainen suosikkini – tikkupullapäiviä. Tikkupullataikinaa grillivartaaseen kieputtaessa ja paistuvan pullan tuoksua nuuhkiessa sitä voi oikein pysähtyä miettimään. Tällaistakin Helsinki meille tarjoaa.

Tämä on teille, Laura, Marke, Janne ja muut puistojen huipputyypit: ilman teitä olisin ollut monesti pulassa.

Tämä on teille, Helsingin päättäjät: älkää ikinä, ikinä ajako leikkipuistotoimintaa alas.

Tämä on teille, muut Suomen kunnat: tehkää perässä.

Tarjoaako oma kuntasi mahtavaa kesätoimintaa lapsille? Kerro siitä meille!

Vierailija

Kiitos ja ylistys puistoruokailulle – ilman leikkipuistoja olisin ollut pulassa

Vierailija kirjoitti: Ei ole täällä meidän pikkukunnassa tuollaista. Itse saamme soppamme keittää. Mutta joku ne teidän puistotoiminnan sopat maksaa, ilmaisia lounaita kun ei ole.. Helsingissä helsinkiläiset maksaa. Espoossa tuota ei ole enää, kun kunta säästää. Jos ei teilläkään ole, niin elä pelkää, sä et ole maksumiehenä.
Lue kommentti
Vierailija

Kiitos ja ylistys puistoruokailulle – ilman leikkipuistoja olisin ollut pulassa

Vierailija kirjoitti: Joo, kiva. Tullaan maalla toimeen jotenkin ilmankin. Hankala ymmärtää että lapset viettävät aikansa ja kasvavat täysin keinotekoisessa ympäristössä. Leikkipuistoissa on ohjaajat koko päivän ja sisätilat. Eihän siellä maallakaan sen enempää pikkukoululaiset voi olla koko päivää yksin ilman aikuisia. Täällä Helsingissä keskustaa lukuun ottamatta leikkipuistot ovat sijoitettu hyvin metsäisiin ympäristöihin eli voivat leikkiä metsässä "keinotekoisten" leikkivälineden lisäksi...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Anna, 22, on onnellinen siitä, että sai muuttaa yhdessä tyttärensä kanssa ensikotiin. Päätös muutti koko elämän.

Anna polkee oranssia pyörää. Parivuotias Mimosa istuu takana muovisessa lastenistuimessa. Kasvoille puhaltaa kevyt tuuli. Määränpäänä on läheinen puisto.

Anna haluaa näyttää Mimosalle riikinkukot ja vuohet, joita käyskentelee aidatulla alueella keskellä puistoa. Mimosa kirkuu innosta nähdessään eläimet.

Iltapäivällä mennään perhetuttujen luo. Anna makoilee aurinkotuolissa katsomassa, kuinka Mimosa hoitaa kasvimaata. Annasta on ihanaa nähdä lapsensa yhtä aurinkoisena kuin kesäinen päivä.

Pyöräretkipäivä voisi olla muisto kenen tahansa lapsiperheen kesälomasta, ja lomaa päivä on tavallaan Annallekin. Illan tullen Anna nousee satulaan ja polkee oman kotinsa sijasta ensikotiin, jossa hän on asunut Mimosan kanssa keväästä saakka.

Perillä omassa huoneessaan Anna katsoo kelloa. Silmät laajenevat yllätyksestä: kello onkin jo puoli yhdeksän illalla. Huomaamattaan Anna on jaksanut polkea pyörää kilometrikaupalla, aikatauluttaa päiväunet ja selvittää temperamenttisen Mimosan kiukuttelut.

Se tuntuu uskomattomalta.

Puoli vuotta aikaisemmin Anna nimittäin oli niin pahasti masentunut, että ei päässyt aamuisin ylös sängystä. Kyläreissuja ei tehty koskaan, eihän Anna jaksanut lähteä edes ruokakauppaan, puistosta puhumattakaan.

– Lopulta olin niin masentunut, että olin antamassa lastani pois, Anna muistelee nyt.

Sen sijaan Anna päätti muuttaa ensikotiin, yhdessä Mimosan kanssa. Päätöksestä on nyt reilu vuosi, ja se päätös muutti Annan ja Mimosan elämän.

Raskaus oli yllätys, mutta ajatus vauva-arjesta tuntui heti luonnolliselta.

Anna oli juuri ja juuri täysi-ikäinen, kun hän huomasi olevansa raskaana. Seurustelua tulevan isän kanssa oli silloin takana vuoden päivät.

Vaikka raskaus oli yllätys, vauva-arki tuntui Annasta luonnolliselta ajatukselta alusta lähtien.

– Lähipiirissäni on paljon lapsia, joita olen usein hoitanut. Siksi osasin esimerkiksi vaihtaa Mimosan vaipat heti synnytyslaitoksella.

Synnytyslaitokselta Anna, tuore isä ja vauva ajavat kotiin, jossa asukkaita on nyt kolme – hetken aikaa. Vanhemmat nimittäin eroavat, kun Mimosa on pari kuukautta. Mimosan isä muuttaa pois, ja Anna jää vauvan kanssa kahden.

Puolen vuoden kuluttua erosta Anna huomaa, että kaveruus erään vanhan tutun kanssa on syventynyt ihastukseksi. Annalla on nyt uusi poikaystävä, ja mikä parasta, tämä muistaa puhelimessa kysyä aina Mimosankin kuulumiset.

Mutta onnellinen kesä kääntyy sumeaksi syksyksi.

Uusi poikaystävä sanoo, ettei halua koskaan omia lapsia. Välillä Annasta tuntuu siltä, ettei tämä haluaisi myöskään tyttöystävää, jolla on lapsi. Poikaystävä tolkuttaa Annalle, että oli virhe tulla raskaaksi niin nuorena kuin Anna.

Riita saattaa alkaa melkein mistä vain. Riidat käydään enimmäkseen öisin, sillä Annalle on tärkeää, ettei Mimosa joudu kuuntelemaan kiistelyä.

Riita seuraa siitäkin, kun Anna rohkaistuu avautumaan poikaystävälle taustastaan.

Annan äiti ja isä päättivät pian Annan syntymän jälkeen, että Annan olisi parempi kasvaa muualla.

– Minut annettiin adoptoitavaksi, mutta uudessa perheessäni koin väkivaltaa koko lapsuuteni.

Kokemukset alkoivat purkautua, kun Anna meni yläasteelle. Oli tupakanpolttoa, juomista, karkailua kotoa, lastenkotijaksoja ja hengailua väärissä porukoissa.

Kun Anna kertoo nuoruutensa sekoiluista poikaystävälle, tämä kysyy, miten Anna saattoi olla nuorena niin tyhmä, että ryhtyi polttamaan ja juomaan. Vastaus tuntuu tukea odottaneesta Annasta samalta kuin kaatuisi potkun voimasta maahan.

Toisinaan uni ei tule moneen yöhön. Riidat poikaystävän kanssa rasittavat, ja muistot lapsuudesta ja nuoruudesta ovat nousseet pysyvästi pintaan. Niitä ei pääse pakoon mihinkään.

– Minusta tuntui siltä, että olen syyllinen kaikkeen mahdolliseen ja että olen tehnyt elämässäni vain virheitä.

Lopulta Anna ei enää pääse ylös sängystä. Hän makoilee päivät sängyllä tai sohvalla, Mimosa leikkii vaisuna lattialla.

Annan ja Mimosan päivärytmi keikahtaa ympäri. Yhtenä päivänä noustaan aamuviideltä, toisena yhdeltä iltapäivällä. Niin jatkuu, kunnes yhtenä päivänä Anna ei enää pääse ylös sängystä.

Hän makoilee päivät petaamattomalla sängyllään tai olohuoneen sohvalla. Mimosa leikkii vaisuna lattialla. Anna on paikalla mutta ei läsnä. Maailma tuntuu pyörivän ympärillä hänestä välittämättä. Vaikka Anna katsoisi Mimosaa suoraan silmiin, sisällä ei tunnu liikahtavan mikään. Hän on täysin turta.

Edes ruokakauppaan ei enää lähdetä. Päivällä Anna saa paniikkikohtauksia, ja itsetuhoisia ajatuksia saattaa pyöriä mielessä erityisesti öinä, joina poikaystävä on yötä omassa kodissaan ja Anna ja Mimosa kahdestaan.

– Jälkeenpäin tuntuu kauhealta miettiä, miten sekaisin olin. Nykyään en voisi kuvitellakaan, että tekisin itselleni jotain.

Riidoista huolimatta poikaystävä saapuu joka päivä Annan luo laittamaan ruokaa. Riisiä tai perunamuusia ja kastiketta.

Olostaan huolimatta Anna ei myönnä itselleen olevansa masentunut.

”Kuvittelin olevani vahva ihminen ja pärjääväni yksin.”

– En halunnut nuorena ottaa apua vastaan, enkä halunnut nytkään. Olen aina ajatellut, että olen vahva ihminen ja pärjään yksin.

Mutta sitten koittaa talvinen ilta, joka muuttaa kaiken. Sinä iltana Anna läpsäisee päälle vuoden vanhaa Mimosaa. Läpsäisy ei ole ensimmäinen, vaan niin on käynyt muutamia kertoja aikaisemminkin. Nyt Anna kuitenkin tajuaa, että hän tarvitsee apua. Hän ei enää selviä yksin.

Hän näppäilee kännykkäänsä numeron 112 ja painaa soita-nappulaa, vaikka ei ole varma, saako itkultaan sanotuksi sanaakaan.

– Kun hätäkeskuksessa vastattiin, kerroin, että kävin lapseeni käsiksi ja tarvitsen apua saman tien.

Pian puhelun jälkeen ovikello soi. Kello on kahdeksan illalla. Hätäkeskus on lähettänyt paikalle kaksi sosiaalityöntekijää.

Nämä kyselevät Annan tilanteesta, ja Anna vastailee kysymyksiin parhaansa mukaan. En tiedä, saanko lastani hoidettua, kun en pysty huolehtimaan edes itsestäni, Anna sanoo itkunsekaisella äänellä.

Sosiaalityöntekijät ajavat Annan ja Mimosan sairaalaan. Siellä Mimosa tarkistetaan varmuuden vuoksi ja Anna pääsee juttelemaan olostaan lääkärin kanssa. Enää itku ei katkaise lauseita. Tarvitsen apua, Anna toistaa lääkärille vakaalla äänellä.

Mimosan tutkimukset ovat valmiit, eikä lapselle ole tullut vammoja läpsäisystä. Annan asioita ei ole yhtä helppo selvittää.

Yksi vaihtoehto on, että Anna muuttaa laitokseen, jonka nimi ei jää hänen mieleensä. Siellä hänen masennustaan voidaan kuulemma hoitaa tehokkaasti. Ainut mutka matkassa on se, että osastolla ei ole paikkoja lapsille, ja Mimosan olisi muutettava sijaisperheeseen.

Anna vastaa tarvitsevansa miettimisaikaa. Yhdessä kuitenkin sovitaan, että Mimosa menee sairaalasta saman tien sosiaalihuollon päivystysperheeseen ja asuu siellä tovin, jotta Anna saa levättyä – ja tehtyä päätöksensä jatkosta.

Mimosa vilkuttaa äidilleen, ja sosiaalityöntekijät ajavat tyttö takaistuimella pois.

Mimosa vilkuttaa auton ikkunasta äidilleen, ja sosiaalityöntekijät ajavat tyttö takaistuimella pois.

Kun Anna palaa sairaalasta samana iltana kotiinsa, olo on helpottunut, sillä hän tietää, että tytär on turvallisten aikuisten huomassa. Pian helpotuksen rinnalle alkaa hiipiä tyhjä ja raskas olo. Ikävä.

– Kun sain tavata Mimosan parin viikon päästä, hän katsoi minua kuin vierasta eikä uskaltanut tulla syliini. Vaikka olin perheelle todella kiitollinen kaikesta, olin myös mustasukkainen, sillä Mimosa vaikutti kuuluvan heille. Tunsin itseni äitinä todella epäonnistuneeksi.

Sillä hetkellä Anna päättää, että hän ei eroa Mimosasta vapaaehtoisesti. Ei enää koskaan. Kun Anna kuulee, että hänellä olisi mahdollisuus muuttaa ensikotiin yhdessä lapsen kanssa, hän suostuu ehdotukseen oitis.

– Halusin enemmän kuin mitään muuta saada uuden alun yhdessä Mimosan kanssa.

Ilmassa on jo kevättä, kun he muuttavat ensikotiin. Aikuisten sänky, lasten sänky, pieni pöytä. Jääkaappi, tiskiallas ja oma vessa. Ison olohuoneen kokoisesta huoneesta pitkän käytävän varrella tulee Annan ja Mimosan uusi koti.

Illalla Anna istuu sohvalla juomassa teetä, ja Mimosa leikkii matolla sohvan edessä. He ovat saaneet kaksi omaa ohjaajaa, joista toinen istuu koko illan juttelemassa Annan kanssa. Keskustelua säestää uusista leluista innostuneen Mimosan nauru.

– Oli helpottavaa huomata, että Mimosa oli heti oma iloinen itsensä, vaikka oli juuri joutunut eroamaan päivystysperheestä ja sopeutumaan taas minun läsnäolooni.

Joka päivä Anna herää ensikodissa huojentuneena siitä, että on taas yhdessä Mimosan kanssa. Aamupäivisin ohjelmassa on esimerkiksi muskareita tai vauvakerhoja, joissa vanhemmat touhuavat yhdessä lastensa kanssa.

– Oivalsin, että emme ole ensikodissa vain minun oloni vaan myös suhteemme kehittymisen takia. Siihen sainkin paljon vinkkejä. En esimerkiksi olisi ikinä itse tullut menneeksi muskariin. Nyt oli ihanaa huomata, kuinka paljon Mimosa nautti soittamisesta ja laulamisesta.

Ensikodissa Annan on helppo pyytää apua, koska sitä on aina tarjolla. Erityisesti ensimmäisinä kuukausina apu tulee tarpeeseen, sillä Annan voimat saattavat ehtyä hetkessä.

– Henkinen lamaannus saattoi iskeä tuosta vain. Aluksi olin myös fyysisesti todella huonovointinen.

Kun jaksamisen rajat tulevat vastaan tai päänsärkykohtaus iskee, Anna vetäytyy huoneeseensa päiväunille tai kuuntelemaan musiikkia, ja joku ohjaajista leikkii tunnin tai pari Mimosan kanssa yhteisissä tiloissa.

Kerran viikossa Anna käy juttelemassa olostaan psy­kiatriselle sairaanhoitajalle. Kuuntelevina korvina ovat myös ensikodin ohjaajat, joihin Anna alkaa pikkuhiljaa luottaa.

”Elämässäni oli ensimmäistä kertaa ihmisiä, joihin saatoin luottaa.”

– Elämässäni ei ennen ollut ihmistä, jolle olisin voinut avautua luottavaisin mielin, mutta ohjaajat olivat aidosti tukena. He eivät olleet vain työntekijöitä, vaan he välittävät minusta oikeasti. Siltä minusta tuntui alusta saakka.

Vähitellen Anna pystyy kertomaan ohjaajille myös lapsena ja nuorena kokemastaan väkivallasta.

Juuri puhumisella oli suurin vaikutus siihen, että olo alkoi kohentua, Anna arvioi nyt.

Kesän korvilla Anna on jo niin hyvissä voimissa, että innostuu viemään Mimosan joka aamu puistossa kokoontuvaan kerhoon. Hän irtisanoo entisen asuntonsa, jonne ei halua enää palata, ja käy Mimosan kanssa pyöräilemässä ja uimassa.

– Tuntui siltä, että olin saanut elämälleni uuden alun.

Syksyn päätteeksi Anna painaa ensikodin oven takanaan kiinni viimeisen kerran.

Lopussa on myös suhde poikaystävään. Tästä eteenpäin Anna ja Mimosa ovat kaksin. Vähän jännittää, miten jaksan, Anna huomaa ajattelevansa, kun hän avaa uuden vuokrakaksionsa oven.

Nopeasti selviää, että voimat kyllä riittävät kaikkeen, mihin niiden juuri nyt pitääkin riittää. Anna jaksaa viedä Mimosan aamuisin päiväkotiin, käydä kaupassa ja tehdä ruokaa. Peitellä lapsen illalla nukkumaan ja herätä seuraavana aamuna ihmisten aikaan.

Koulunkäyntiäkin Anna käy kokeilemassa. Kuukauden jälkeen hän joutuu toteamaan, että opiskeluun voimat eivät vielä riitä. Koulu jää tauolle ensi vuoteen.

Mutta masennus, se tuntuu Annasta nykyisin tarinalta jonkun toisen elämästä.

– On vaikea ymmärtää sitä, miten pystyin nousemaan niin huonosta olosta tähän hyvään ja luottavaiseen fiilikseen, joka minulla on nyt.

Toipuminen ei olisi käynyt näin nopeasti ilman ensikotia, Anna arvelee.

– Masennuksen aikoihin koin itseni todella huonoksi vanhemmaksi. Mietin, oliko poikaystäväni oikeassa sanoessaan, että oli virhe saada lapsi nuorena. Ensikodissa sain vahvistusta ajatukselle, että Mimosa on paras asia elämässäni, sanoi kuka mitä vain.

Perhe

Anna, 22, asuu 2-vuotiaan tyttärensä Mimosan kanssa kerrostalossa isossa kaupungissa. Nimet on muutettu yksityisyyden suojelemiseksi.