Tuoreet isät saavat isyysvapaata noin 9 viikkoa.

Isälle korvamerkitty isyysvapaa pitenee vuoden 2013 alusta. Isyysvapaa on uudistuksen myötä kaikkiaan 54 arkipäivää eli noin 9 viikkoa. Arkipäiviin lasketaan päivät maanantaista lauantaihin arkipyhät pois lukien.

Isä voi pitää enintään 18 arkipäivää vapaata samaan aikaan kun äiti on äitiys- tai vanhempainvapaalla, eli esimerkiksi heti vauvan synnyttyä. Muut päivät isä voi pitää äitiys- ja vanhempainrahakauden jälkeen. Halutessaan isä voi pitää kaikki 54 päiväänsä vasta äitiys- ja vanhempainrahakauden jälkeen, jolloin isä voi jäädä lapsen kanssa kotiin yhtäjaksoisesti yli kahdeksi kuukaudeksi. Päivät voi pitää myös useammassa osassa.

Uudistuksen tavoitteena on saada yhä useampi isä käyttämään perhevapaita.

Isyysvapaan lisäksi isä voi käyttää myös vanhempainvapaata, hoitovapaata tai molempia. Isyysrahapäivät eivät vähennä vanhempainrahapäiviä, ja isyysvapaan kestoon ei myöskään vaikuta se, jääkö isä myös vanhempainvapaalle. Käytännössä uudistus tarkoittaa kahden viikon pidennystä vanhempainrahakauteen. Isäkuukausi, joka oli enintään 24 arkipäivää, jää muutoksen myötä pois.

Isyysvapaata voi myös siirtää aiempaa pidemmälle. Lapsi voi olla päivähoidossa ennen isyysvapaata, mutta vapaa tulee kuitenkin pitää ennen kuin lapsi täyttää kaksi vuotta tai adoptiolapsen hoitoon ottamisesta on kulunut kaksi vuotta.

Uusi isyysvapaa koskee niitä perheitä, joilla erityisäitiysraha, äitiysraha tai adoptioperheissä vanhempainraha on alkanut vuoden 2013 puolella.

Isyysraha ja isyysvapaa Kelan sivuilla

Kommentit (0)

Tärkeintä on, että Elina ja Tero Mäkelällä on toisensa. Hetken heillä oli vielä enemmän. ”Onni lapsesta jäi lyhyeksi, mutta se oli.”

Tätinä olo on ihana rikkaus. Niin on tekstattu isoilla kirjaimilla oranssiin post it -lappuun jääkaapin ovessa. Perässä on sydän ja lista nimiä: Janika, Niklas, Joona, Niilo, Ronja ja Jonatan.

Lapset näkyvät Elina ja Tero Mäkelän rivitalokodissa. Eteisen ja olohuoneen seinillä on Elinan sisarusten lasten valokuvia. Elina näyttää tekemäänsä kuvakollaasia: Tuossa on kummipoika Joona nelivuotiaana, sillä on silmälasit ja vaalea tukka. Tuossa Niilo velmuilee hatussa ja kravatissa, on Elina-tätinsä näköinen.

Olohuoneen lelukaappi on täyttynyt vuosi vuodelta. Kun sisarusten lapset tulevat Elinan ja Teron luo, he menevät suoraan kaapille, löytävät riveittäin dvd-elokuvia, Peppi Pitkätossua, Aku Ankkaa. Lasse-kirjat Elina etsi Facebookin kierrätysryhmästä Niiloa varten.

Kaikkein tärkeimmät tavarat eivät lelukaapissa ole. Pehmohelistin ja nallekuvioinen makuupussi on tungettu makuuhuoneen komeron takanurkkaan. Ne Elina sai lahjaksi omalle lapselleen. Vauvalle, jota hänen ei koskaan pitänyt saada, mutta jonka hän hetkeksi sai.

"Tuntui kuin mahassani olisi ollut liikettä."

Taas tuntuu kummalliselta. On toukokuinen aamu vähän ennen äitienpäivää vuonna 2011, ja Elinan maha on pinkeä. Huono olokin on välillä vaivannut. Johtuisiko työstä, Elina on miettinyt. Aamuvuorot siivoojana alkavat jo kuudelta, ja jätesäkkirullien ja pesuainelaatikoiden nostelu on raskasta.

Elina ja Tero ovat 35- ja 33-vuotiaita ja toivoneet lasta viisi vuotta. Turhaan. Elinalla on endometrioosi ja prolaktinooma eli hyvälaatuinen aivolisäkekasvain, joka aiheuttaa kuukautiskierron häiriöitä ja lapsettomuutta.

Lääkärit ovat sanoneet suoraan, että hedelmällisyyshoidot olisivat raskaita, kalliita ja toiveet edes hoitojen avulla onnistumisesta pienet. Elina ja Tero ovat hyväksyneet, että vauvanpyykkiä ei kuivateltaisi ehkä koskaan.

– Ajattelimme, että yritämme tehdä elämästämme kahdestaan parhaan mahdollisen.

Siksi Elina on kuitannut poisjääneet kuukautisensa hormonitasojen heilahteluksi eikä kiinnitä pieneen painonnousuun huomiota. Ihan varmuuden vuoksi hän on kuitenkin ostanut raskaustestin ja päättää sinä kevätaamuna tehdä sen.

– Tuntui kuin mahassani olisi ollut liikettä. Oli pakko saada varmistus. Kasvaimen mahdollisuuttakin pelkäsimme.

"Sopersin, että äiti, mää taidan olla raskaana."

Tero tulee pihalle keinuun Elinan seuraksi odottamaan testin tulosta. He ovat lähdössä kauppaan, maitoa ja hammastahnaa pitäisi ostaa. Kahvikin on lopussa.

– Kun testiin ilmestyi toinenkin viiva, aloin täristä. Soitin äidilleni mutta en ensin saanut sanaa suustani. Sitten sopersin, että äiti, mää taidan olla raskaana. Kaupassa pyörin pesuainehyllyn ja kylmäkaapin luona, mutta en osannut ostaa mitään.

Pari päivää myöhemmin lääkäri vahvistaa testin tuloksen ja kertoo vielä toisenkin yllätyksen. Elinan raskaus on edennyt jo seitsemännelle kuukaudelle. Vauva syntyisi reilun kymmenen viikon kuluttua, alkavana kesänä.

Elinan on melkein mahdotonta uskoa. Pelottaakin.

"Maria Kristiina on maailman kaunein nimi."

Kaikkein eniten hän on onnellinen. Oudot tuntemukset mahassa, ne ovatkin vauvan liikkeitä.

– Heti kun tiesin, mistä oli kyse, aloin rakastaa vauvan potkuja. Tuntui kuin niitä kuulostelemalla olisin oppinut tuntemaan pienen paremmin. Villi tapaus, Elina sanoo.

Terokin on innoissaan ja miettii, että tässähän tulee kiire. Hän alkaa haalia vauvalle tarvikkeita. Elinan ystävä lahjoittaa vauvalle sängyn. Auton turvakaukalon ostaa Teron äiti. Elinan äiti hankkii lastenvaatteita ja Jenni-sisko kylpyammeen. Johanna-siskolta Elina saa äitiysvaatteita.

Elina ja Tero ovat päättäneet lapsen nimen jo vuosia sitten, haaveillessaan. Nyt he sopivat, että päätös pitää. Jos he saavat pojan, hänestä tulee Kristian Tapani. Jos vauva on tyttö, hän on Maria Kristiina.

– Maria Kristiina on minusta maailman kaunein nimi, Elina sanoo.

Vauva ei ole potkinut pariin päivään. Ei varmaan enää mahdu, Elina arvelee.

Neuvolaan on mukava mennä. Elina käy siellä loppuraskauden ajan joka viikko. Heinäkuisena päivänä terveydenhoitaja kyselee tuttuun tapaan voinnit ja Elina kertoo, että yöllä saa juosta vessassa, muuten kaikki hyvin.

Sitten terveydenhoitaja kuuntelee vauvan sydänääniä. Hän etsii niitä eri puolilta ja Elina odottaa tasaista jumputusta.

Sitä vain ei kuulu. Terveydenhoitaja kysyy, onko Elina tuntenut liikkeitä. Ja tosiaan, vauva ei ole potkinut pariin päivään. Ei varmaan enää mahdu, Elina arvelee.

Mutta siitä ei ole kyse. Neuvolan terveydenhoitaja lähettää Elinan suoraan äitiyspoliklinikalle. Elina soittaa Terolle, joka lähtee kesken työpäivän ajamaan neuvolaan ja hakemaan pelosta itkevää vaimoaan. Elinan äiti tulee mukaan.

Sairaalassa varmistuu, että Elinan ja Teron vauva on kuollut. Laskettuun aikaan on kaksi viikkoa.

Elina ei ymmärrä ensin mitään, sanoo jotakin siitä, että anoppi ei nyt saakaan ensimmäistä lastenlastaan. Kotimatkalla sairaalasta hän näkee, kuinka kyyneleet alkavat valua pitkin Teron kivettyneitä kasvoja. Se tuntuu viiltävän pahalta.

– Raskausuutinen oli uskomaton, ja tieto lapsen kuolemasta yhtä uskomaton. Mietin, mikä tarkoitus on sillä, että ensin annetaan ja sitten otetaan pois?

"Sain vauvan syliini, eikä se tuntunut pahalta vaan hyvältä."

Synnytys käynnistetään seuraavana aamuna. Tero sekä molempien äidit ovat vuoronperään Elinan tukena. Kun tyttövauva illalla kahdeksalta syntyy, kätilökin itkee.

Elina ja Tero saavat olla kahdestaan rauhassa tyttärensä kanssa. Kätilö kysyy, haluavatko he juoda kahvit. He haluavat, niinhän vanhemmat tekevät elävän vauvan synnyttyäkin.

– Sain vauvan syliini, eikä se tuntunut pahalta vaan hyvältä. Hän oli niin kaunis ja näytti vain nukkuvan. Hän oli ihana Maria Kristiina, Elina sanoo.

Puolen tunnin kuluttua muutkin tulevat huoneeseen. Elinan äiti pesee vauvan ja pukee hänet kutomaansa vihreään nuttuun. Vauvasta otetaan valokuvia, ja kätilö painaa pienet jalan- ja kädenjäljet paperille muistoksi. Pappi pitää lyhyen siunaustilaisuuden.

Seuraavana päivänä Elina lähetetään sairaalasta kotiin. Kotiin on vaikea mennä, siellä odottavat vauvansänky ja kaikki tavarat. Elina ja Tero ajelevat ympäri Tamperetta ilman päämäärää, tuntikausia.

Kotona Elina ja Tero istuvat pitkään ja katsovat vauvansänkyä. Sitten Tero purkaa sen. Nallekuvioisen makuupussin hän työntää kaapin perukoille, pois näkyvistä.

Hautajaisista Elina muistaa valkoiset neilikat ja anopin hänelle ostaman mustan housupuvun. Elina ja Tero jättävät haudalle pienen kipsienkelin.

– Tunsin aluksi vihaa. Oli varmasti hyvä puhua vauvasta läheisten kanssa ja katsoa valokuvia, Elina miettii.

"Tieto ei vähennä surua, mutta auttaa ymmärtämään."

Vauvan kuolinsyyksi selviää epäsymmetrinen kasvuhidastuma. Ulkoapäin normaalin näköisen vauvan sisäelimet eivät olleet täysin kehittyneet. Tila on harvinainen, eikä tiedetä, mistä se johtuu. Elina ei olisi voinut tehdä mitään toisin.

– Oli hyvä, että lapsen kuolemalle löytyi syy. Tieto ei vähennä surua, mutta auttaa ymmärtämään.

Elina on neljä kuukautta äitiyslomalla ja sairastuu sinä aikana paniikkihäiriöön. Sen jälkeen hän palaa takaisin töihin. Työ tuntuu raskaalta, mutta myös auttaa. Samoin juokseminen.

Elina alkaa lenkkeillä. Hän juoksee metsäpoluilla viisi, kuusi kertaa viikossa tai jos sataa, jumppaa kotona. Puoli vuotta juostuaan Elina on laihtunut 23 kiloa.

Teroa lohduttavat äiti ja työkaverit. Elinakin saa tukea työpaikalla. Jouluna ystävä antaa Elinalle punaisilla ja keltaisille helmillä koristellun rannekorun ja sanoo, että se tuo voimia. Elina pitää korua ranteessaan joka päivä.

Hiljalleen, ihan hitaasti, aika auttaa. Elina kuuntelee musiikkia, Juha Tapiota ja Samuli Edelmannia. Kaikkein eniten kotona soi laulu Ei mitään hätää. Elina ei usko sitä kokonaan, mutta yhä enemmän. Elämä jatkuu.

Post it -lappu muistuttaa jääkaapin ovessa tärkeimmästä.

Kyllä ollaan hyvä kaksikko. Ollaan selvitty monista elämän kolhuista. Sydän. Elinan kirjoittama toinen post it -lappu muistuttaa jääkaapin ovessa tärkeimmästä.

Vauvan menetyksestä on pian viisi vuotta. Teron ja Elinan ensitreffeistä on 16 vuotta.

Elina muistaa tarkasti, kuinka he ensikertaa tavatessaan istuivat ristiäisissä sohvalla ja vilkuilivat toisiaan. Välissä sohvalla oli vauva, yhteinen kummityttö Niina.

Vähitellen ihastus muuttui ujoksi rakkaudeksi.

– Pyysin, että Tero kirjoittaisi minulle kirjeen niin, että tutustuisimme toisiimme paremmin. Minulla on aina ollut kirjekavereita ja olin huomannut, että kirjoittaminen on usein helpompaa kuin puhuminen, Elina kertoo.

Puolen vuoden seurustelun jälkeen Tero yllätti. Kun Elina oli töissä, Tero siivosi tämän kodin, pesi ikkunatkin. Keittiön pöydällä Elinaa odotti kirje: ”Moi kulti! Mentäiskö kesällä kihloihin? Olen katsellut Hervannan kultasepänliikkeestä jo sormukset…”

– Minulta menivät melkein jalat alta. Aloin itkeä. Kyllä kannatti pyytää kirjettä! Elina sanoo.

Kolmen vuoden kihloissa olon jälkeen pari vihittiin Tampereen tuomiokirkossa. Häitä juhlittiin 50 vieraan kanssa Finlaysonin palatsissa. Se oli ihana päivä.

 "Arki on kaikkein parasta."

Vaimon hemmottelussa Tero on taitava. Hän leipoo ja ompelee ja tekee lihamurekkeen kelmun alle valmiiksi jääkaappiin. Tero myös siivoaa, jottei Elinan työpäivän jälkeen enää kotona tarvitse.

Kaupassa käydessään Tero saattaa ostaa naistenlehden Elinalle tuliaisiksi. Varhaisina viikonloppuaamuina hän hiipii tabletin kanssa olohuoneeseen katsomaan formuloita, jottei herätä huonounista vaimoa.

Elinakin osaa yllättää. Hän ostaa Terolle pussillisen turkinpippureita ja tuo kirjaston kierrätyslaatikosta jännärin, josta tietää miehen pitävän.

Yhdessä he kävelevät läheiseen Prismaan. Jos rahat ovat vähissä, riittää sekin, että haaveillaan, mikä dvd-elokuva ostetaan sitten, kun on varaa.

Kotona Elina istuu olohuoneen lattialle ja Tero hieroo hänen hartioitaan. Samalla voi televisiosta naureskella Myyntimies Jethrolle.

– Arki on kaikkein parasta. Tärkeintä on, että meillä on toisemme, Elina sanoo.

 

Jääkaapin ovessa on yhä lappuja: Meillä on hyvät tukijoukot. Hymiö.

Läheiset eivät ole jättäneet Elinaa ja Teroa yksin. Elinan äiti, anoppi ja siskot soittelevat, vievät Elinan kaupungille humputtelemaan. Isä ja veli ovat tukena aina, kun heitä tarvitaan.

Sisarusten lapsista on tullut oman vauvan kuoleman jälkeen Elinalle entistä rakkaampia. 11-vuotias Niilo ja 9-vuotias Joona käyvät usein ja ovat lomilla yökylässä.

"Jos en voi olla äiti, voin olla hyvä täti."

Elinan ja Teron kanssa pojat pääsevät hampurilaiselle ja Särkänniemeen. He pelaavat Aliasta, katselevat oravia ja syöttävät Milli-kissanpennulle herkkunappeja. Elina käy kirpparilla etsimässä pojille Spiderman-tavaroita.

– Jos en voi olla äiti, voin olla hyvä täti, Elina sanoo.

Johanna-siskon 5-vuotias Niklas on vain vähän vanhempi kuin Elinan ja Teron tytär olisi. Elina ei voi olla Niklasta katsoessaan ajattelematta, että Mariakin olisi kohta eskarilainen. Näinkö hän leikkisi tyttärensä kanssa, jos tämä eläisi? Ehkä he lakkaisivat yhdessä kynsiä.

"Olen kiitollinen, että sain kokea odotuksen ihmeen."

Äitienpäivänä Elina on haikea. Silloin hän sytyttää lasituikut keittiönpöydälle, olohuoneeseen ja vessaankin. Myös Lapsettomien lauantai ja tyttären syntymä- ja kuolinpäivä ovat vaikeita.

– Ensimmäinen äitienpäivä oli pahin. Silloin päätäni särki ja oksetti. Kohtukuoleman kokenutkin on aina äiti, vaikka ilman lasta onkin.

Joskus Elina muistelee niitä paria loppuraskauden kuukautta, jolloin hän tiesi olevansa raskaana.

– Olen kiitollinen, että sain kokea odotuksen ihmeen. Kaikki eivät saa kokea edes sitä. Onni lapsesta jäi lyhyeksi, mutta se oli.

Nyt Elina on iloinen siitä, että saa katsoa maailmaa sisarustensa lasten kanssa. Pitää kiinni pienen pojan hikisestä kädestä, nuuhkia tukkaa ja puristaa sylissä.

–  Lasta voi rakastaa, vaikka ei olisi häntä synnyttänyt. Niilo ja Joona ovat luvanneet tulla katsomaan meitä vanhainkotiin, kun olemme Teron kanssa kiikkustuolissa.

Kun lelut on taas kerätty lelukaappiin ja koti pienten vieraiden lähdettyä hiljenee, sekin tuntuu Elinasta hyvältä. On ihanaa mennä Teron kanssa rauhassa saunaan ja kerrata lasten kanssa tehtyjä juttuja.

On onni istua lauteilla juuri sen miehen vieressä, joka osaa leipoa sekaleipää ja ommella verhot.

Meidän Perhe 5/2016

Satu Heikkilä, 44, kertoo neljä ihaninta asiaa äitiydessä.

1. Syntymän ihme

"Vauvan syntymä on sellainen hetki, joka puhuttelee joka kerta yhtä paljon. Siinä on pyhän tuntu, johon ei kyllästy koskaan.

Kun uuden vauvan kanssa tulee kotiin, on joka kerta pysäyttävää huomata myös se ilo, joka isosisaruksista näkyy."

2. Lapsen iloinen ote arkeen

"Lapset näkevät asiat valon ja myönteisen kannalta. Jokaisella pienellä lapsella on lähtökohtana ilo elämään.

Minullakin on positiivinen asenne, mihin lapset ovat varmasti vaikuttaneet. Otan tilanteet vastaan hymyssä suin enkä aina epäile, että mitäköhän kurjaa tässä on taustalla."

3. Riemu lapsen kehityksestä

"Nuorin lapseni oppi juuri itse voitelemaan voileivän ja on siitä ihan että vau. On hienoa nähdä lapsessa onnistumisen ja oppimisen riemu. Se tarttuu yhä minuunkin.

Vaikka olen jo seurannut 13 lapsen samat kehitysaskeleet aikaisemmin, ne tuntuvat erityisiltä joka kerta."

4. Hetket koko perheen kanssa

"Vanhimmat lapsemme ovat jo muuttaneet pois kotoa, ja olemme harvoin enää koko perhe koossa. Silloin kun olemme, siitä nauttivat kaikki ihan erityisellä tavalla.

On ihanaa jutella ja touhuta jo aikuisten lasten kanssa ja ottaa mukaan myös perheen pienimmät. Kaikki sisarukset ovat tärkeitä toisilleen."

Palkittu äiti

Satu Heikkilä, 44, asuu perheineen Tuusulassa. Perheeseen kuuluvat aviopuoliso Jaakko Heikkilä ja 14 lasta: 8 tyttöä ja 6 poikaa. Perheen vanhin lapsi on 25-vuotias ja nuorin 4-vuotias. Sadulla ja Jaakolla on myös kaksi lapsenlasta.

Sadun hyväntekeväisyysjärjestö Sadun manna-apu jakaa viikoittain elintarvikkeita vähävaraisille lapsiperheille. Perhe toimii myös tukiperheenä 7-vuotiaalle tytölle.

Satu Heikkilä palkitaan äitienpäivänä Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalilla tunnustuksena merkittävästä työstä kasvattajana. Kunniamerkin saa tänä vuonna yhteensä 29 äitiä.

Rutiinit ovat Jenny Lehtiselle vaikeita, mutta lapset ovat tottuneet letkeään aikatauluun.

Kolme lasta viidessä vuodessa on useimpien mielestä aika työläs yhtälö. Ei toimittaja Jenny Lehtisen mielestä.

– Jo lasten taaperovuosina ihmettelin, kun muut äidit valittivat rankkuutta. Mietin, että mikäs tässä muka on ongelmana!

Marja Hintikka Live -ohjelman räväkkä vakiovieras Jenny Lehtinen sai kolmekymppisenä ADHD-diagnoosin. Sen hyvä puoli on, että hän ei koskaan väsy lasten kanssa. Jenny jaksaa pelata lautapelejä ja väkertää kolmen poikansa kanssa palapelien parissa vaikka kuinka pitkään.

"Minua on varmasti keskivertoa vaikeampi rakastaa."

Huonompi puoli on, että toiselle aikuiselle yksinhuoltajana elävän Jennyn impulsiivisuus voi olla väsyttävää.

– Jatkuva ylikierroksilla pörrääminen tekee aikatauluissa pysymisestä minulle hankalaa. Minua on varmasti keskivertoa vaikeampi rakastaa. Mutta ainakaan kanssani ei olisi tylsää.

Lapset ovat tottuneet letkeään aikatauluun. Ruuan ei tarvitse olla pöydässä aina samaan aikaan, ja joskus voi ihan hyvin syödä sohvalla.   

Viime viikot Jenny ja pojat ovat järjestäneet eteisessä pomputteluturnauksia ilmapalloilla. Morris-kuopuksen kanssa Jenny soittaa nelikätisesti pianoa, Akselin kanssa leipoo macaroneja. Ukko-esikoisen kanssa Jenny aloitti yhteisjoogan kun huomasi, että Ukon takareidet olivat jalkapallotreeneistä jumissa.

– Luulen, että olen aika kiva äiti. Kiireessäkin tahdon pitää mielessä, että omat lapset ovat huipputyyppejä.

Millainen oli Jennyn oma lapsuus? Miksi yllätysvauva oli hänelle juuri hyvä tapa tulla äidiksi, ja miksi yhteishuoltajuus oli eron jälkeen poissuljettu juttu? Lue lisää toukokuun Meidän Perhe -lehdestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Äitienpäivänä lapset luulevat, että juhlimme minua. Oikeasti minä juhlin heitä, Ulla Ahvenniemi kirjoittaa.

Yhteen kysymykseen osasin vastata.

Kun meiltä pian häidemme jälkeen alettiin kysellä, koska aiomme perustaa perheen, vastasin aina samoin: ”Meillä on jo perhe.”

Muut kysymykset olivat vaikeampia, ja niitä oli paljon. Onko vauvakuumetta? Milloinkas teillä kuuluu pienten jalkojen töminää? Onko lastenhuoneille kohta tarvetta? Oletteko lapsia miettineet?

En tiennyt, mitä vastaisin. Mutisin ”saa nähdä” tai ”ehkä joskus”, ja aloin puhua muusta.

Tiesin kyllä, mitä olisin halunnut sanoa. Tämän: Oletko tullut ajatelleeksi, että joku jolta kysyt on voinut vuosia toivoa turhaan lasta? Että joku on saattanut juuri saada keskenmenon ja yrittää nyt nieleskellä kyyneleitään? Että joku ehkä karttelee näkemistäsi, koska arvaa, että kysyt taas.

Minä olin se joku. Ja moni muu on myös.

Kun lapset laulavat ”paljon onnea ”, ajattelen, että sitä todella on.

Lasten toivominen on yksityisasia. Myös se on yksityisasia, jos ei lapsia tahdo. Monet puhuvat vauvasuunnitelmistaan ja pikkukakkosista ja sopivista ikäeroista mielellään. Mutta joskus on viisautta olla kysymättä.

Oli vuosia, jolloin äitienpäivänä kaikkein eniten mielessäni toivoin. Nyt kaikkein eniten mielessäni kiitän.

Äitienpäiväaamuna makaan sängyssä ja yritän arvata, tuleeko tuoksu esikoisen tekemästä mutakakusta vai muffineista. Kun lapset antavat valkovuokot ja kortit ja laulavat ”paljon onnea ”, ajattelen, että sitä todella on.

Äitienpäivänä lapset luulevat, että juhlimme minua. Oikeasti minä juhlin heitä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.