Tuoreet isät saavat isyysvapaata noin 9 viikkoa.

Isälle korvamerkitty isyysvapaa pitenee vuoden 2013 alusta. Isyysvapaa on uudistuksen myötä kaikkiaan 54 arkipäivää eli noin 9 viikkoa. Arkipäiviin lasketaan päivät maanantaista lauantaihin arkipyhät pois lukien.

Isä voi pitää enintään 18 arkipäivää vapaata samaan aikaan kun äiti on äitiys- tai vanhempainvapaalla, eli esimerkiksi heti vauvan synnyttyä. Muut päivät isä voi pitää äitiys- ja vanhempainrahakauden jälkeen. Halutessaan isä voi pitää kaikki 54 päiväänsä vasta äitiys- ja vanhempainrahakauden jälkeen, jolloin isä voi jäädä lapsen kanssa kotiin yhtäjaksoisesti yli kahdeksi kuukaudeksi. Päivät voi pitää myös useammassa osassa.

Uudistuksen tavoitteena on saada yhä useampi isä käyttämään perhevapaita.

Isyysvapaan lisäksi isä voi käyttää myös vanhempainvapaata, hoitovapaata tai molempia. Isyysrahapäivät eivät vähennä vanhempainrahapäiviä, ja isyysvapaan kestoon ei myöskään vaikuta se, jääkö isä myös vanhempainvapaalle. Käytännössä uudistus tarkoittaa kahden viikon pidennystä vanhempainrahakauteen. Isäkuukausi, joka oli enintään 24 arkipäivää, jää muutoksen myötä pois.

Isyysvapaata voi myös siirtää aiempaa pidemmälle. Lapsi voi olla päivähoidossa ennen isyysvapaata, mutta vapaa tulee kuitenkin pitää ennen kuin lapsi täyttää kaksi vuotta tai adoptiolapsen hoitoon ottamisesta on kulunut kaksi vuotta.

Uusi isyysvapaa koskee niitä perheitä, joilla erityisäitiysraha, äitiysraha tai adoptioperheissä vanhempainraha on alkanut vuoden 2013 puolella.

Isyysraha ja isyysvapaa Kelan sivuilla

Ruuhkavuosina rakkauden arjenkestävyys testataan, mutta voisi sitä enemmän itsekin yrittää, tuottaja Ulla Ahvenniemi kirjoittaa.

Viisi minuuttia ennen kuin olisi pitänyt lähteä bussille, sain tekstiviestin: ”Käyn kaupassa ja haen.” Kauniimpaa viestiä en olisi silloin voinut mieheltäni saada.

Mies tarkoitti kaupassa käynnillä jauhelihaa ja hakemisella päiväkodin pihassa odottavaa lasta. Viesti tarkoitti myös muuta: rakkautta. Mutta enhän minä sitä silloin ajatellut. Silloinkaan.

Lapsiperheissä on yleensä paljon rakkautta – rakkautta lapsiin. Lapset voivat olla (ja ovat) rasittavia ja uuvuttavia, mutta rakkaita he ovat silti. He täyttävät sylin lisäksi ajan ja ajatukset.

Joskus on ehkä parisuhdeaikaakin. Sellaista kuin meillä yhtenä heinäkuun päivänä. Kävelimme miehen kanssa torilla ja seisoimme festareilla. Puhuimme päivällä lapsista ja kuuntelimme illalla Yötä, joka lauloi lumivalkoisesta rakkaudesta. Siihen ei lapsien ja vuosien jälkeen ole paluuta kenelläkään, luulen.

"Se vitsi ei tosiaan enää naurata. Mutta ilmankin olisi outoa."

Mutta on jotakin muuta.

Kun kuopus lauantai-iltana vihjailee, että jäätelö ja strösselit sopivat hyvin yhteen, tiedän täsmälleen, mitä mies sanoo: joskus jopa puoli kahteen. Se vitsi ei tosiaan enää naurata. Mutta ilmankin olisi outoa.

Rakkautta lapsiperheissä on valmiiksi tehty jauhelihakastike ja vastuuvuorojen vaihtaminen ovensuussa. Se, että toinen korjaa katkenneet haalarien lenksut kömpelömmän puolesta ja jättää leivistä alapuolet toiselle.

Ruuhkavuosina rakkauden arjenkestävyys testataan, mutta voisi sitä enemmän itsekin yrittää. Ensi kerralla en vastaa tekstiviestiin ”ok” vaan laitan perään sydämen. Edes hymiön.

Iloa talveen,

Ulla

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten menee, ystävät ja tuttavat kyselivät Nooralta, kun Väinö oli vauva. Ihan hyvin, Noora vastasi. Se oli vale.

Ovi kolahtaa kiinni Jukan jäljessä. Miehen pitää taas mennä, töihin tai salibandyharjoituksiin, johonkin. Noora ei jaksa ajatella, mihin tällä kertaa. Hän tietää vain, että edessä on taas monen tunnin yksinäisyys ennen kuin Jukka tulee takaisin.

Miehen mentyä koti tuntuu paljon tyhjemmältä, hiljaisuus humisee korvissa. Ulkona on jo pimeää, räntä piiskaa asfalttia.

Hiljaisuus katkeaa äkkiä lapsen itkuun. Noora nostaa poikansa, nelikuisen Väinön, sitteristä olkapäälleen, mumisee pienelle rauhoittavasti ja astelee hitaasti huoneesta toiseen, eteisestä keittiöön, keittiöstä olohuoneeseen.

Siellä Noora istuu suuren jumppapallon päälle, siinä on hyvä hytkyttää itkuista poikaa. Vauva hiljenee, tuhisee, nukahtaa lopulta. Noora saa taiteiltua hänet sänkyyn herättämättä, menee sitten nukkumaan itsekin, vetää peiton korviin.

On vasta alkuilta, mutta Nooraa väsyttää armottomasti kuten niin usein nykyään.

Viimeinen ajatus juuri ennen unta on kirkas.

En jaksa tätä.

Yhteinen lapsi oli ensin Nooran haave. Jukka makusteli ajatusta, lämpeni pikkuhiljaa. Miksi ei?

He olivat kyllä nuoria, Noora 21-vuotias, Jukka neljä vuotta vanhempi, mutta yhdessä oli jo nähty ja koettu paljon. Rakastuminen koulun käytävillä Nooran ollessa vasta 15-vuotias, muutto kotikunnasta Toholammilta Seinäjoelle vain vuotta myöhemmin ja yhteisen kodin perustaminen.

Seinäjoella Noora kävi lukion loppuun ja pyrki ja pääsi ammattikorkeakouluun, Jukka toteutti unelmaansa pelaamalla salibandya SM-liigassa Seinäjoen Peliveljien riveissä. Naimisiin mentiin elokuussa 2012, joulukuussa Noora oli jo raskaana.

– Raskausajan pahoinvointi yllätti, samoin turvotus. Loppuvaiheessa lompsin neuvolakäynneille varvastossuissa, koska mitkään muut kengät eivät enää sopineet jalkaan, Noora muistaa.

Jukka eli mukana odotuksessa.

– Neuvolakäynneillä jännitti, sydänäänten kuuleminen oli huikeaa. Pian saimme tietää, että tulossa on poika, Jukka kertoo.

Synnytystä kumpikaan ei juuri miettinyt tai pelännyt etukäteen. Jukka mukaan tietenkin, toiveissa perhehuone, kaikki mahdolliset kivunlievitykset kiitos, niin Noora ajatteli.

Hellekesä 2013 hujahti ohi kasvavan vatsan kanssa, odotus venyi vähän yliaikaiseksi. Nooran lapsivedet menivät aamuyöstä elokuun viimeisenä päivänä. Se oli lauantai.

Kohta heitä olisi kolme.

Synnytys ei edennyt. Pinnistelyä kesti neljäkymmentä tuntia.

Synnytys ei kuitenkaan edennyt toivotusti. Supisti kyllä, mutta tehottomasti, avautuminen oli tuskastuttavan hidasta. Sairaalassa Noora kellui ammeessa lämpimässä vedessä, sai ilokaasua ja epiduraalipiikin.

– Pinnistelyä kesti neljäkymmentä tuntia.

Sunnuntai-iltana lääkäri teki lopulta päätöksen. Kiireellinen sektio.

– Siinä vaiheessa se oli helpotus. Olin niin väsynyt ja tuskissani, Noora kertoo.

Jukka sanoo, että ei osannut edes pelätä.

– Ajattelin vain, että sairaalassa tiedetään mitä tehdään.

Noora kärrättiin pois, Jukka jäi yksin odotustilaan, tuijotteli hermostuneena taulua, jossa oli vehmas maalaismaisema. Hoitaja toi hänelle voileipiä, mehua ja kupin kahvia.

Leikkaussalissa kaksi mukavaa mieshoitajaa piteli Nooraa käsistä, kun lääkäri auttoi hänen poikansa maailmaan.

– Sain vauvan hetkeksi poskeani vasten ennen kuin hänet vietiin Jukan luo. Hän tuntui ihanalta.

Väinö oli vankka ja terve yhdeksän pisteen poika. 4352 grammaa, 53 senttiä.

Vauva voi alusta asti hyvin. Äiti ei.

– Näin pojan ensi kertaa lämpökaapissa, sain koskettaa häntä sen aukosta. Vauva oli lämmin, ihmeellinen, Jukka muistaa.

Vaikea asento, viistotarjonta, oli ilmeisesti ollut syy synnytyksen hitaaseen etenemiseen, Nooralle selvisi myöhemmin.

Vauva voi alusta asti hyvin. Mutta äiti ei.

Nooran tulehdusarvot ampaisivat pian leikkauksen jälkeen ylös, hemoglobiini laski rajusti. Tiputuksessa annettiin lisäverta. Täristi, vilutti ja väsytti. Tulehdusta oli vaikea paikantaa, antibiootit eivät aluksi tuntuneet purevan siihen kunnolla. Sairaala-aika synnytyksen jälkeen venyi ensin viikoksi, sitten kahdeksi.

– En ole koskaan ollut niin huonossa kunnossa kuin silloin. En jaksanut hoitaa vauvaa, en kävellä ruokasaliin, en edes puhumaan hengästymättä, Noora muistaa.

Öisin itketti. Kunpa paranisin, kunpa pääsisin kotiin, Noora toivoi. Päivisin hän keskittyi olemaan reipas, kiittelemään huoneessa piipahtelevia hoitajia, imettämään vauvaa. Jukka oli hänen tukenaan aamusta iltaan, yhdeksästä yhdeksään.

– Jos Jukka oli vähänkin myöhässä, soittelin ja painostin: missä olet, koska tulet?

"Kaiken piti olla hienoa ja mahtavaa, mutta olikin hirveän vaikeaa."

Niinkin tavallinen asia kuin suihkussa käynti oli vaikeaa. Noora oli liian uupunut seistäkseen suihkun alla, joten hän istui muovituolilla, suihkutti lämpimällä vedellä alavatsan leikkaushaavaa ja koetti varoa kädessä olevaa kanyylia, joka tiputti antibioottia.

– Oli ristiriitainen olo. Olimme juuri tulleet vanhemmiksi, kaiken piti olla hienoa ja mahtavaa, mutta olikin hirveän vaikeaa, Jukka muistaa.

Syyskuun loppupuoli oli jo käsillä, kun nuori perhe vihdoin pääsi kotiutumaan sairaalasta. Siinä vaiheessa Jukan isyysloma oli ohi, hänen oli palattava kaksivuorotyöhönsä uimavalvojana. Viikonloppuisin ja iltaisin odottivat salibandypelit ja harjoitukset.

Nooran arki täyttyi vauvanhoidosta – hytkyttelystä, kanniskelusta, imettämisestä, nukuttamisesta.

Uni oli ainoa asia, joka Noorasta tuntui hyvältä. Väsytti, väsytti niin. Yöt olivat katkonaisia. Nelikuinen Väinö itkeskeli milloin nälkäänsä, milloin vatsan kivistystä. Noora hoiti häntä päivän toisensa jälkeen, se oli ainoa asia, mihin hupenevat voimat tuntuivat riittävän. Jukka oli poissa, aina jossakin, siltä Noorasta tuntui. Toisinaan mies ehti olla kotona vain puolitoista tuntia päivässä, työn ja treenien välissä.

– Oli vaikea päästä sängystä ylös. Jokainen uusi päivä oli koettelemus.

Myöhemmin, videoita ja valokuvia katsellessaan Noora on tajunnut, että Väinön elämän ensimmäisinä kuukausina tapahtui paljon myös hyviä asioita. Vietettiin ristiäisiä Toholammilla, laulettiin vauvalle, oltiin sylikkäin, ihmeteltiin uutta perheenjäsentä.

"Aloin huutaa ja itkeä: En halua, että lähdet. En pärjää tässä."

Kuvissa näkyy nuori äiti, joka on jaksanut pukea ja vähän meikatakin, pistää tukan poninhännälle. Muistot tuosta ajasta ovat kuitenkin hämäriä, kuin sumun peittämiä.

– Lopulta en enää pystynyt siihen. Jukka oli taas kerran lähdössä harkkoihin, kun räjähdin. Aloin huutaa ja itkeä: En halua, että lähdet. En pärjää tässä yksin. Emme voi jatkaa näin.

– Se oli yllätys. En ollut halunnut tai osannut ajatella, miten huonossa kunnossa Noora oikeasti oli, Jukka sanoo.

– Hän oli aina ollut niin reipas ja toimelias. Ja äkkiä täysin lopussa.

Raskaat tunteet saivat nimen vasta paljon myöhemmin. Synnytyksen jälkeinen masennus. Noora on jälkeenpäin miettinyt paljon syitä, jotka siihen johtivat.

Synnytys, joka ei sujunut kuten hän olisi toivonut. Elämänmuutos, fyysisen kunnon romahdus, univaje, yksinäisyys. Ja jossain takaraivossa omillaan pärjäämisen pakko. En halua valittaa, en huolestuttaa ketään, varsinkaan Toholammilla asuvaa sukua.

Suurin osa ystävistä oli yhä lapsettomia, niin erilaisessa elämäntilanteessa, ettei heille puhuminen tuntunut oikealta. Myös neuvolassa Noora vaikeni vaikeuksistaan.

– Olin valmis hakemaan ammattiapua vasta vuosi synnytyksen jälkeen. Silloin pääsin terapiaan opiskelijaterveydenhuollon kautta. Siihen asti olin pitänyt kulisseja pystyssä.

Kuukausi toisensa perään Noora oli vetänyt meikkiä naamaan, hymyillyt, yrittänyt olla ystävällinen kaikille, esittänyt reipasta.

– Valehtelin joka suuntaan, että hyvin menee. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut parempi puhua ongelmista suoraan, Noora sanoo.

Vain Jukka tiesi totuuden. Ymmärrettyään vihdoin tilanteen vakavuuden hän irtisanoutui työstään uimavalvojana, jäi hoitovapaalle ja siirtyi myöhemmin pelaamaan salibandya vähemmän vaativalle tasolle kakkosdivariin. Keskittyi rakastamaan ja tukemaan perhettään, olemaan paikalla.

– Päätös luopua työpaikasta ei ollut helppo. Tuntui väärältä jättää päivätyö, kun on perhe elätettävänä. Koin, että vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, Jukka sanoo.

Ensimmäisinä viikkoina Jukan jäätyä kotiin Noora lähinnä nukkui. Hän havahtui vain siihen, kun Jukka toi vauvan syömään. Oli suunnattoman helpottavaa, kun joku muu otti vastuuta.

"Jukka oli kuin kallio, rauhallinen ja varma päätöksistään. Paras isä, mitä kuvitella saattaa."

Olo parani pikkuhiljaa, voimat palautuivat. Opintojen pariin Noora pääsi palaamaan, kun Väinö oli vuoden vanha. Jukka jatkoi edelleen hoitovapaataan.

Kaikki eivät perheen ratkaisuja ymmärtäneet.

– Minulle tultiin ihmettelemään ääneen, kuinka voin jättää lapsen miehelle. Päiviteltiin, että osaako muka Jukka hoitaa vauvaa, Noora hymähtää.

– Jukka oli kuin kallio, rauhallinen ja varma päätöksistään. Paras isä, mitä kuvitella saattaa.

Jälkeenpäin Noora on miettinyt paljon kokemaansa, puhunut siitä avoimesti, kirjoittanut siitä blogissaan ja Facebookissa. Ihmisten kannustavat reaktiot ovat yllättäneet.

Noora on saanut paljon kiitosta siitä, että hän on sanonut ääneen sen, mitä moni ajattelee. Vanhemmuuteen liittyy paljon myös tummia tunteita – uupumusta, syyllisyyttä ja ahdistusta, kiukkuakin.

– Julkisuudessa näkyy usein vain niitä täydellisiä äitejä. Neuvolassa kerrotaan, että vähän saattaa vauvan kanssa väsyttää. Siihen, mitä todellisuus lapsen kanssa voi olla, ei valmista mikään, Noora sanoo.

– Äitiys on naiselle mielettömän iso muutos. Synnytys ei aina mene niin kuin on ajatellut, vastuu on valtava, oma keho voi tuntua vieraalta. Myös ihmissuhteet muuttuvat, kun koko elämä pyörii äkkiä vauvan ympärillä.

Noora kuitenkin tietää, että vaikeimmastakin elämänvaiheesta voi selviytyä. Rakkaus ja yhteen hiileen puhaltaminen auttavat raskaiden aikojen yli.

Kaksivuotiaana Väinö on tyytyväinen lapsi, huumorintajuinen ja puhelias vauhtiveikko. Kun tulee kiukku tai suru, lohduttava syli on lähellä.

Joko äidin tai isän.

Vauva 12/2015

Perhe

Sosionomiopiskelija Noora Keskisipilä, 23, hoitovapaalla oleva Jukka Keskisipilä, 27, ja Väinö, 2, asuvat Seinäjoella.

Maria Veitola nieli kiukkunsa kaksi kertaa, mutta ei enää kolmatta.

”Äiti, tule katsomaan”, lapsi huikkaa vessasta. Menen. ”Äiti tein sinulle ihanat joulukoristeet!” Lapsi on löytänyt suosikkihuulipunani (jota ei enää valmisteta) ja piirtänyt sillä kaapistot täyteen kiemuraisia koristeita. Huulipunasta on jäljellä tynkä.

Tekisi mieli kirkua. Hallitsen tunteeni. ”Onpas ihanat koristeet. Kiva juttu muuten, mutta meikit eivät ole leikkejä varten ja mieluiten piirretään paperiin.”

Menen keittiöön hakemaan puhdistusainetta. ”Äiti, tule katsomaan”, lapsi huikkaa taas. ”Huulipuna osaa sukeltaa!” Palaan vessaan vain nähdäkseni, kuinka loputkin punastani hylsyineen häviää viemäriverkostoon. Nielen kiukkuni ja selitän, ettei tavaroita vedetä vessasta alas. Huh. Olen ylpeä käytöksestäni.

Sain lapsena piiskaa muutaman kerran. Siitä ei ole jäänyt traumoja, mutta kaksi rangaistuskertaa muistan erityisesti.

Toisella kerralla hölväsin päälleni pullollisen kallista hajuvettä, jonka isä oli tuonut äidille työmatkalta. Toisella kerralla taas keräsimme ystäväni kanssa taloyhtiön pihalle istutetut kukat juurineen ja veimme äideillemme. Ystäväni äiti laittoi kukat maljakkoon, minun äitini heitti kukat ikkunasta ulos ja läpsi pepulle.

En ymmärtänyt syytä noihin rangaistuksiini lapsena enkä ymmärtänyt oikein aikuisenakaan. Tein tyhmästi, mutta en tarkoituksella pahaa. Päinvastoin. Olin tehnyt mielestäni ihania juttuja.

Vanhempieni olisi mielestäni pitänyt olla rangaistuksissaan loogisia. Opin ymmärtämään heitä vasta taannoin. Silloin, kun huulipunalla tehdyt joulukoristeet olivat alkusoittona sille, mitä tapahtui samana iltana.

Lapsi ei suostunut nukahtamaan. Kello lähestyi puoltayötä. Olin lukenut iltasadun jo kaksi tuntia sitten ja vienyt vettä ja xylitol-pastilleja ja etsinyt kadonneen pupun. Olin aivan lopussa. Pyykit olivat vielä ripustamatta, keittiö siivottavana ja pari työjuttua tehtävänä. Halusin itsekin nukkumaan.

"Lapsi itki, koska mylvin kuin hullu."

Tyhjensin astianpesukonetta, kun aloin epäillä. Pitkään oli ollut hiljaista. Ei hyvällä tavalla hiljaista. Kurkkasin makuuhuoneeseen. Lapsi oli löytänyt uuden vartalovoidetonkkani. Hän oli kaapinut purkin tyhjäksi ja levittänyt voiteen seinälle jättimäiselle alueelle. ”Äiti, maalaan! Eikö ole hieno maalaus!”

Romahdin. Huusin kovaa kamalia asioita. Mikä pahinta, annoin lapsen nukahtaa omaan itkuunsa. Hän tietysti itki, koska minä mylvin kuin hullu.

Totta kai minun olisi pitänyt mennä sopimaan ja selittämään. Mutta välillä vanhemmat ovat niin väsyneitä, että eivät jaksa olla aikuisia ihmisiä. Niin väsyneitä kuin vanhempani joskus 1970-luvulla ja minä nyt.

Lohdutan itseäni sillä, että tulevaisuus tuo hetkiä, jolloin voin opetella yhä uudestaan olemaan looginen, rauhallinen ja viisas äiti. Niitä hetkiä tulee harva se päivä.

Meidän Perhe 1/2016

Maria Veitola on 42-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Joka maanantai Maria ja poika käyvät leipomossa pullakahveilla.

Toinen äippä
Viesti

No ei paljoa vaadi, että 4 vuotias osaa nousta jakkaralle/wc pöntölle, kuten meillä ja ottaa "tarvitsemansa" tutkailtujaan paikkoja ilman, että olet ajatellut lapsen ottavan. Turhaan syyllistellään äitejä/huoltajia. Marialle jaksamisia, niin tiedän tuon tunteen ja väsymyksen. Nimimerkillä: Kokemusta on, lukolliset kaapit on pelastus.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ninja Sarasalo lähtee yksin kuntosalille, jotta olisi parempi vaimo ja äiti.

Ninja Sarasalo on huomannut, että parisuhteen tunnelma näkyy heti lapsessa.

– Muistan itsekin, miten ahdistavalta tuntui lapsena, kun isä ja äiti huusivat toisilleen, hän sanoo.

Siksi Ninjaa nolottaa joka kerta, kun hänelle ja Yoshikille tulee kiistaa Taiton, 6, kuullen.

– Taiton takia meidän pitää pysyä hyvänä parina.

Siinä auttaa, kun muistaa pitää huolta myös itsestään. Ninja on innostunut punttisalilla käymisestä ja nauttii, kun pääsee sinne välillä yksin.

– Kun on iloinen itsensä kanssa, voi olla iloinen myös toisen kanssa. Ei voi vain roikkua toisessa, että pliis, tee mut onnelliseksi, Ninja sanoo.

Miten Ninjan työuupumus toissa syksynä vaikutti hänen perheeseensä? Miten japanilais-suomalaisen Yoshikin kulttuuritausta näkyy hänen kasvatusfilosofiassaan? Lue lisää Meidän Perheen helmikuun numerosta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.