Tuoreet isät saavat isyysvapaata noin 9 viikkoa.

Isälle korvamerkitty isyysvapaa pitenee vuoden 2013 alusta. Isyysvapaa on uudistuksen myötä kaikkiaan 54 arkipäivää eli noin 9 viikkoa. Arkipäiviin lasketaan päivät maanantaista lauantaihin arkipyhät pois lukien.

Isä voi pitää enintään 18 arkipäivää vapaata samaan aikaan kun äiti on äitiys- tai vanhempainvapaalla, eli esimerkiksi heti vauvan synnyttyä. Muut päivät isä voi pitää äitiys- ja vanhempainrahakauden jälkeen. Halutessaan isä voi pitää kaikki 54 päiväänsä vasta äitiys- ja vanhempainrahakauden jälkeen, jolloin isä voi jäädä lapsen kanssa kotiin yhtäjaksoisesti yli kahdeksi kuukaudeksi. Päivät voi pitää myös useammassa osassa.

Uudistuksen tavoitteena on saada yhä useampi isä käyttämään perhevapaita.

Isyysvapaan lisäksi isä voi käyttää myös vanhempainvapaata, hoitovapaata tai molempia. Isyysrahapäivät eivät vähennä vanhempainrahapäiviä, ja isyysvapaan kestoon ei myöskään vaikuta se, jääkö isä myös vanhempainvapaalle. Käytännössä uudistus tarkoittaa kahden viikon pidennystä vanhempainrahakauteen. Isäkuukausi, joka oli enintään 24 arkipäivää, jää muutoksen myötä pois.

Isyysvapaata voi myös siirtää aiempaa pidemmälle. Lapsi voi olla päivähoidossa ennen isyysvapaata, mutta vapaa tulee kuitenkin pitää ennen kuin lapsi täyttää kaksi vuotta tai adoptiolapsen hoitoon ottamisesta on kulunut kaksi vuotta.

Uusi isyysvapaa koskee niitä perheitä, joilla erityisäitiysraha, äitiysraha tai adoptioperheissä vanhempainraha on alkanut vuoden 2013 puolella.

Isyysraha ja isyysvapaa Kelan sivuilla

Äitiys on ihanaa, raskasta, sotkuista ja suloista. Listaus kertoo äitiyden jaettuja tunteita.

Raskasta, palkitsevaa, Sotkuista ja ihanaa. Kaikkea tätä on äitiys, kirjoittaa nettisivu Scary Mommy, ja listaa totuuksia, jotka jokainen äiti tunnistaa. Tuntuvatko nämä tutuilta?

1. Lapsiaan rakastaa ihan mielettömän paljon, ja silti he osaavat joskus todella ärsyttää.

2. Kun vihdoin pääsee itse istumaan ruokapöytään, oma ruoka on jo jäähtynyt ja lapset valmiita. No niin, syönkin sitten yksin!

3. Hiljaista ja rauhallista on, kun lapsilla on ruutuaikaa. Ja äiti taas potee sitä, että lapsilla on liikaa ruutuaikaa.

4. Ehei, tätä hetkeä ei tule. Ikinä pyykkikori ei ole tyhjä.

5. Jos ylimääräistä rahaa on, sillä tahtoo ostaa jotain lapsille. Niin, miltä vuodelta rintsikkani ovatkaan?

6. Pommiin nukkuminen on muistikuva menneisyydestä. Upeita nämä aamukuuden herätykset. Joka aamu.

7. Kotona lasten kanssa päivät muistutattavat toisiaan: Nuku, syö, tee äitihommia, toista.

8. Itse taas alkaa muistuttaa omaa äitiään. Yhtäkkiä sanookin juuri sen lauseen, joka lapsena aina ärsytti. Huh, mistä se tuli?

9. Ruuanlaittoon menee valtavasti aikaa. Ja ruokaa menee valtavasti roskiin, kun lapsi ei sittenkään syö.

10. Lauseet, joita ennen piti tyhjinä hokemina, ovatkin täyttä totta. Kuten Mihin nämä vuodet oikein menivät.

11. Jokainen vanhempi menettää joskus malttinsa – vaikka kuinka tahtoo olla vanhempi, joka ei niin tee. Lapselle huutaa, ja sen jälkeen on aina huono omatunto.

12. Äitinä saa tuntea iloa ja onnistumista – ja pelkoa ja epäonnistumista. Tekee mieli paeta paikalta, ja tekee mieli pitää lapset aina lähellä. Joskus kaikkia näitä tuntee yhtä aikaa.

13. Äiti on nero. Yhtäkkiä sitä osaa vastata kysymyksiin kuten miksi tuo on rekka ja milloin ilma alkoi.

14. Äiti saa tuntea näin: Rakastan enemmän kuin ikinä uskoin voivani rakastaa.

Koko Scary Mommyn listauksen voit lukea täältä.

Paska äiti.

Tämä on taas näitä. En tunnista monia tuosta listasta.

En vietä kaikkea aikaani kotona lasten kanssa. Päivät työssä ovat mukavan vaihtelevia, kiitos vain. Ja lapsilla on toinenkin vanhempi. Hiljaisuutta ja rauhaa saan muun muassa hänen hoitaessa katrasta. Hän myös hoitaa useimmiten ruuanlaiton, ei minulla mene siihen valtavasti aikaa. Rahojanikin käytän hyvällä omatunnolla myös omaksi ilokseni. Olen -herranjestas sentään- ostanut juuri uudet rintsikatkin burleskikurssia varten!

Olen siis varmaan niin paska vanhempi, ettei minua voisi edes äidiksi kutsua. Jos kerran jokainen äiti on tuollainen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Niina Rapo halusi vain yhden lapsen, mutta alkoi empiä. Kasvaako ainoasta lapsesta itsekäs, tai onko äiti tässä se itsekäs?

Olen täynnä ylimaallista tarmoa. Ei haittaa, vaikka tukkani on likainen ja haisen vauvan puklulle. Uhoan hankkivani toisen lapsen heti perään.

Kolmen kuukauden kuluttua olen hermoraunio. Vauva itkee koliikkiaan. Ei, ei ikinä. Tiedän rajani. Se menee tässä.

Olen palannut järkiini ja entistäkin varmempi asian suhteen. Olen yhden lapsen vanhempi.

Poikani, se on kaihoa

Ennen hormonihuuruista hurmoshetkeä olin aina ollut täysin varma, että hankin korkeintaan yhden lapsen. Neljästä sisaruksesta vanhimpana minun tarpeeni olivat mielestäni jääneet pienempien sisarusten jalkoihin.

Omalle lapselleni halusin antaa kaiken minusta liikenevän hyvän. Hänen ei tarvitsisi jakaa huomiotani kenenkään kanssa. Hän olisi minun lempilapseni.

En ollut varautunut, että päätöstäni koeteltaisiin.

Kun lapseni istui hiekkalaatikolla yksin lelukasansa keskellä, sydämeni särkyi. Hänellä oli paljon millä leikkiä, mutta hän olisi kaivannut jotakin muuta: leikkikaverin. Välillä hän taapersi isompien lasten perässä eikä ymmärtänyt, miksi hänestä ei kiinnostuttu.

Onnellisimmillaan poika oli sukulaisten luona, suuressa lapsikatraassa. Kun palasimme sieltä tyhjään, hiljaiseen kotiimme, lasta alkoi itkettää. Hän kertoi hapuillen oudosta tunteestaan. Jouduin sanoittamaan sen lapselle: se on surua, kaihoa ja kaipausta, yksinäisyyttäkin.

Kun lapsi töni pienempiään, tunsin syyllisyyttä siitä, että hänellä ei ollut kotona ketään tönittävää.

Voinko päättää näin?

Lapsi meni päiväkotiin. Kun hoitaja ohimennen sanoi, että poika ei vielä oikein osaa jakaa lelujaan, luulin tietäväni syyn. Syy oli mielestäni minussa ja siinä, että en halunnut toista lasta, jonka kanssa lelut olisi pakko jakaa.

Kun lapsi yhden kerran töni pienempiään, tunsin syyllisyyttä siitä, että hänellä ei ollut kotona ketään tönittävää.

Mietin, jäikö lapseni minun takiani vaille tärkeimpiä sosiaalisia suhteita ja ymmärrystä toisista ihmisistä. Olenko minä valintani kanssa itsekäs, tai kasvaako lapsestani väkisinkin itsekäs?

Ja silti olin tehnyt päätöksen. Poikani kasvaisi ainoana lapsena. Mutta voiko sellaista päätöstä tehdä? Kysyn sitä nuorisopsykologi, psykoterapeutti Ilona Joutsamolta.

Joutsamo lohduttaa minua. Hän sanoo, että toista lasta ei kannata hankkia vain suojautuakseen syyllisyydeltä siitä, että lapsi jää ilman sisaruksia.

– Vanhemmilla on oltava voimavaroja ja halua huolehtia myös toisesta lapsesta. Se on tärkeää sekä ensimmäisen että mahdollisen toisen lapsen kannalta, Joutsamo sanoo.

Hän sanoo myös muuta minulle tärkeää. Sen, että vain yhden lapsen haluaminen ei ole itsekkyyttä.

– Vanhempien on hyvä selvittää itselleen, miksi haluttu lapsiluku on se, mikä on. Toisinaan vanhemmat kokevat, että eivät fyysisesti tai psyykkisesti jaksa toisen lapsen aiheuttamaa rasitusta. Myöskään parisuhde ei aina kestä.

Ainoan lapsen syndrooma

Ainoan lapsemme jokaista taitoa ja virstanpylvästä on juhlittu: hampaanlähtöjä, pyöräilyn oppimista, metrin pituiseksi kasvamista ja lukemista ilman tavuviivoja.

Poikani on saanut laastarin jokaiseen nirhaisuunsa. Hänelle riittää aikaa ja huomiota.

Poikamme jalkapalloharrastusta on oltu tukemassa usein kahden vanhemman voimin. Hän on saanut laastarin jokaiseen nirhaisuunsa. Hänen eeppiset lohkaisunsa on kirjoitettu ylös ja vauvakirja täytetty huolellisesti. Hänelle on riittänyt aikaa ja huomiota.

Psykologi, aikansa kasvatusasiantuntija G. Stanley Hall puhuisi ainoan lapsen syndroomasta. Hall väitti 1800-luvulla, että ainoana lapsena kasvaminen on jopa sairaudeksi määriteltävä tila. Vaikka lukuisat tutkimukset ovat tyrmänneet teorian myöhemmin, väitteet ainoista lapsista hemmoteltuina ja itsekkäinä elävät edelleen.

Minä en haluaisi uskoa tätä. Etsin selkeää vastausta, ja onneksi löydän.

Psykologian tohtorin, Helsingin yliopiston tutkijan Taina Laajasalon mielestä ainokaisen asemassa on myös paljon hyvää. Hän kertoo Ylen nettisivuilla, että ainoa lapsi saa yleensä vanhemmiltaan enemmän aikaa ja resursseja kuin lapset, joilla on sisaruksia. Jos ainoina lapsina ja sisarusparvessa kasvaneiden sosiaalisissa taidoissa joitain eroja löytyy, ne tasoittuvat usein nuoruusikään mennessä, Laajasalo kirjoittaa.

Ainoita lapsia tutkineen yhdysvaltalaisen tutkijaprofessorin Toni Falbon mukaan ainoilla lapsilla on parempi itsetunto. He myös saavuttavat enemmän, jos katsotaan esimerkiksi akateemisia saavutuksia. Ainoan lapsen asema ei tutkimusten mukaan ole keskeinen tekijä myöskään narsistisen persoonallisuuden synnyssä.

Ei paineita, paras lapseni

Tällainen tieto huojentaa minua. Mielelläni ajattelisin, että ainoana lapsena kasvamista ei tarvitsisi miettiä sen enempää, mutta niinkään ei ole.

Luen Taina Laajasalon kirjoittamaa artikkelia pidemmälle. Yhden lapsen vanhempien on hyvä pohtia omaa rooliaan ja ainoaan lapseensa kohdistuvia odotuksia, Laajasalo jatkaa. Hän kirjoittaa, että vanhempien on muistettava, että yhden lapsen perheissä kukaan muu ei ole jakamassa vanhempien odotuksia.

”Vaikka odotukset eivät olisi ylimitoitettuja, lapsi tajuaa, että hän on yksin vastaamassa niihin. On hyvä miettiä, miten odotuksia viestitetään lapselle ja miten vaativaksi hän ne kokee”, Taina Laajasalo kirjoittaa.

Poikani ei tarvitse olla paras koulussa tai jalkapallossa. Hän on silti aina paras lapseni.

Poikani niskaan ei ole sälytetty suuria odotuksia, siitä olen aika varma. Hänen ei tarvitse olla paras koulussa tai jalkapallossa, hän on silti aina paras lapseni. Jos minusta ei tule ylioppilaan äitiä tai isoäitiä niin sitten ei.

Sitä olen pohtinut, olenko huomaamattani odottanut häneltä liian ”aikuista” keskustelua. Olemme viettäneet paljon aikaa kahdestaan, ja poikani on aina ollut hyvä keskustelija. Joku voisi sanoa sitä pikkuvanhaksi piirteeksi.

Pitäähän niitä nyt kaksi olla

Muut ihmiset, tutut ja tuntemattomat, ovat pitäneet huolen siitä, etten ole voinut tuudittautua päätökseeni yhdestä lapsesta.

”Pitäähän lapsia nyt ainakin kaksi olla”, iäkäs nainen jutteli minulle linja-autossa. ”Milloin poikanne saa pikkusisaren?” kysyi kaveri juhlissa.

Minun korvissani muiden perheiden sisarussuunnittelu on kuulostanut toisinaan koirien pentutehtailulta. Se lähes sotii elämänkatsomustani vastaan. Miten lapsen tuloa voi ensinnäkään tarkasti suunnitella?

Olin tyytyväinen, että lapseni oli terve ja kaikki oli sujunut suhteellisen hyvin. Todennäköisyyslaskelmieni perusteella seuraava kerta ei voisi sujua yhtä ongelmitta – ja toiset suunnittelivat kokonaista katrasta.

Ihailin suurperheen vanhempien tarmoa, mutta myös kummeksuin luottoa omiin voimiin ja maailman tilaan.

Silti eri suunnilta minulle tarjottu kahden lapsen politiikka sai minut yhä uudelleen syviin pohdintoihin. Joka kerta päädyin samaan: yksi lapsi on minulle juuri hyvä.

Poikani sen sijaan kaipasi ja pyysi sisaruksia vielä senkin jälkeen, kun me vanhemmat olimme eronneet.

Sosiaalisia taitoja voi harjoitella

Päätös yhdestä lapsesta ei poistanut haikeutta ja pienen lapsen kaipuuta. Välillä olen itkenyt lapseni varttumista ja vauvojen ihanuutta.

Vaikka pikkuveljen syntymä oli minulle lapsena suuri kriisi, en voi väittää, etteikö hän olisi opettanut minua paljon.

Mietin myös sisaruksiani. Niin rasittavia kuin he ovatkin, en luopuisi heistä mistään hinnasta. Vaikka pikkuveljen syntymä oli minulle lapsena suuri kriisi, en voi väittää, etteikö hän olisi opettanut minua paljon.

Psykologian tohtori Taina Laajasalon mukaan sisarussuhde tarjoaa lapselle hyviä tilanteita harjoitella monia tärkeitä asioita. Sisarusten kesken tulee väkisin harjoiteltua neuvottelua, oman vuoron odottamista, riitelyä ja sopimista sekä mustasukkaisuuden tunteita.

Nuorisopsykologi Ilona Joutsamo taas kertoo minulle, että lapsi voi kaivata sisarusta, jolle näyttää taitoja ja temppua. Sisarusta, jonka kanssa jakaa asioita.

Asiantuntijat sanovat kuitenkin myös sen, että samoja asioita voi harjoitella myös muissa ihmissuhteissa kuin sisarussuhteissa. Eikä opettelu rajoitu vain lapsuuteen.

– Jos ainoa lapsi on ulospäinsuuntautunut ja kaipaa paljon virikkeitä, hänen kanssaan voi hakeutua erityisen paljon muiden ihmisten pariin, Joutsamo neuvoo.

Näin minä olen toivonut ja järkeillyt. Poikani vuoksi olen pitänyt kiinni ystäväpiiristäni, johon kuuluu paljon monilapsisia perheitä.

Poika tapaa myös serkkukatrastaan usein ja niin pitkän aikaa, että ehtii saada mittansa täyteen.

Ah, mikä ihana rauha

Poikani on nyt 13-vuotias. Hän on oppinut näkemään hyvät puolet ainoana lapsena olemisesta. Kun kysyn häneltä asiasta, hän sanoo olevansa iloinen, että osaa tehdä asioita yksinkin. Hän nauttii siitä, että elämä on vapaata eikä hänen tarvitse aina miettiä pienempiä.

Heti perään hän kuitenkin sanoo, että ryhmät ovat hänelle tosi tärkeitä. Hänen ryhmänsä ovat perheen lisäksi koulussa, jalkapallossa, kavereissa ja sukulaisissa.

Viimeksi, kun palasimme kotiin ystäväporukan juhlista, poika huoahti kotieteisessä: Ah, mikä ihana rauha! Hän otti kirjan, minä läppärin. Olimme hiljaa yhdessä.

Päätös oli oikea. Olen yhden lapsen äiti. Silti on yksi asia, joka itkettää.

Nyt olen varma, että päätökseni oli minulle oikea. Olen yhden lapsen äiti. Silti on yksi asia, jota en voi ajatella itkemättä. Kuka poikani vierellä on, kun itse en enää ole?

Kun poikamme joskus seisoo meidän vanhempien haudalla, toivon, että hänellä on sisarusten puutetta korvaamassa jokin muu perhe. Vaikka salibandyjoukkue. Tai kämppäkaveri, tai elämänkumppani.

En tiedä, korvaako mikään täysin perhettä ja sukua, mutta niin minä toivon. Niin poikani kuin monien muidenkin puolesta. Noin joka kymmenes lapsi Suomessa jää ainoaksi lapseksi.

Meidän Perhe 6/16

Vierailija

Usein korostetaan sitä, että lapsimäärä on valinta. Ihminen haluaa kuvitella, että asia on yksin hänen itsensä päätettävissä. Eihän se aina mene näin. Monikohan useampilapsinenkin on saanut oman katraansa enemmän tai vähemmän vahingossa? Eipä niistä tietenkään kylillä huudella monesko lapsi tuli edes suuremmin suunnittelematta tai on tullut monen vuoden murheen jälkeen. Eikä se välttämättä kuulu kellekään. Miksi pitää vääntää veistä haavassa? Usein ne monilapsiset itse osoittavat oman perhekeskeisen arvomaailmansa turhan avoimesti muiden ihmisten keskellä. Mitä silläkin yritetään viestiä, että kysytään "eikö sinun lapsi ole yksinäinen kun ei ole ketään leikkikaveria..." Tarkoitetaanko sillä sitä, että oikeastaan te ette arvosta tätä meidän välistä ystävyyttä/kaveruutta/tuttavuutta juuri lainkaan, jos pidätte sitä yhdentekevänä? Monilapsisilla on toki toisensa, mutta riittääkö siinä pikkulapsivaiheessa resursseja mihinkään muihin merkityksellisiin ihmissuhteisiin perhe- ja sukulaisuussuhdepelin lisäksi? Kun aikuiset puhuvat ääneen ainokaisten oletetusta yksinäisyydestä ja korostavat sisarussuhteiden erinomaisuutta, niin siirtyykö ainokaisten syrjintä vaivihkaa sinne lastenkin leikkikentille? Ehkä sisarukset tulevat parhaimmillaan hyvin juttuun keskenään, mutta hyväksyvätkö mukaan muitakin lapsia? Miksi niin monet jo ryhmäytyneet lapset katsovat kulmien alta niitä muita lapsia jotka yrittävät tehdä tuttavuutta? Ehkä sisarussuhteiden erinomaisuuskaan ei tule ilman, että vanhemmat käyttävät todella paljon aikaa ja energiaa siihen, että sisarussuhde alkaisi toimia. Muutenkin niillä lapsilla on siinä elämänsä ensivuosina jonkin verran sitä ikäeroa ja ehkä kovin eri kehitysvaiheessa, että onko niistä välttämättä jatkuvasti oman tasoista leikkiseuraa? Minä en tiedä. Olen itse ainokainen. Yh-äidin ainoa ilmeisen vahinkolapsi eikä äidillä käynyt flaksi miessuhteissa pitkiin aikoihin ja näin se sitten meni. Nyt minulla on yksi lapsi. Toisesta lapsesta en tiedä tuleeko ikinä. Olen jo lähes 40-vuotias ja mieheni ei ole innostunut enää hankkimaan lisää lapsia. Hänen lapsikiintiönsä on kuulemma täynnä. Mielestäni yksilapsisuus on ongelma vain jos ympäristö tekee siitä ongelman ja harjoittaa ainokaisten syrjimistä. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka voisivat olla myös ystäviä keskenään. Toki ymmärrän sen, että äärimmilleen viety perhe- ja sukukeskeisyys on sekin arvovalinta enkä tiedä miten se olisi vähemmän itsekäs valinta sekin, että keskittyy vain oman perheen kasvattamiseen ja katsoo säälien muita, kun se sääli ei kuitenkaan ketään auta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kati Ala-Ilomäki on valvonut lasten kanssa öisin yli kolme vuotta. Miten voisi opetella taas nukkumaan?

Kello on 20.30. Laitan kolmevuotiaan esikoisen sänkyyn. Nukahdan itsekin. Samaan aikaan mies nukuttaa toisessa makuuhuoneessa yksivuotiaita kolmosiamme.

21.30: Herään pissahätään.

22.45: Lapsi numero neljä itkee. Mies valvoo hänen kanssaan, joten yritän nukkua.

23.50: Lapsi numero neljä ja numero kaksi itkevät. Mies kertoo, että nelonen on oksentanut useamman kerran. Menen hyssyttelemään lasta numero kaksi.

00.30: Lapsi numero kaksi itkee. Mies antaa lapsen numero neljä minulle ja menee hyssyttämään numeroa kaksi. Sitten hän käy itse nukkumaan.

00.45: Lapsi numero kaksi itkee uudelleen. Käyn hyssyttelemässä häntä vartin välein. Välissä hyssytän myös lasta numero kolme.

02.00: Annan periksi. Otan lapsen numero kaksi viereeni olohuoneen sängylle. Hän nukahtaa heti.

04.15: Esikoinen huutaa ”äiti!”. Kannan hänet nopeasti viereeni olohuoneeseen jatkamaan unia.

05.30: Lapsi numero kolme herää. Aamuni alkaa.

Edellisen kaltaisia huonoja öitä mahtuu jokaiseen viikkoon. Hyviä öitä, niitä jolloin lapset pääsääntöisesti nukkuvat, on jo aika paljon. Suurin osa öistä sijoittuu välimaastoon: herätyksiä on pari yössä.

Mieheni valvoo noin puoleen yöhön ja hoitaa alkuyön itkut. Minä nukahdan ennen yhdeksää ja olen vastuussa aamuyöstä sekä aamusta, joka alkaa ennen kuutta.

Yöhelvettini alkoi esikoisen synnyttyä. Hän oli tissilapsi, jota en raaskinut laittaa pinnasänkyyn. Ensimmäiset puolitoista vuotta hän heräili vieressäni viidestä viiteentoista kertaan yössä. Kun hänet vieroitettiin rinnasta puolitoistavuotiaana, olinkin jo vahvasti raskaana kolmosista. Ravasin yöt vessassa ja yritin epätoivoisesti löytää sängyssä asentoa, jossa olisi hyvä olla.

Sitten syntyivät pojat.

”Olipa yö!” on toteamus, joka sai täysin uuden merkityksen.

Vauvavuoden valvoimme mieheni kanssa vuoroissa. Hän meni nukkumaan yhden ja kolmen välissä yöllä. Silloin minä nousin ylös. Loppuyönä sain nukuttua pari kertaa 20 minuuttia, ehkä.

Kukaan lapsistamme ei nuku säännöllisesti ”läpi yötä”. Suurin ongelma kuitenkin on se, että vaikka lapset nukkuisivatkin, minä en nuku.

Herään parin tunnin välein, ja saatan pyöriskellä sängyssä tunnin mietiskellen kaikkea mahdollista seuraavan päivän illallisesta siihen, hyökkääkö Venäjä Suomeen.

Ne ovat paljolti ajatuksia, jotka aamulla tuntuvat noloilta ja absurdeilta.

Kello neljä olen usein valmis nousemaan ylös.

– Toiminnallinen unihäiriö, diagnosoi ylilääkäri Gabriele Sved Helsingin Uniklinikalta.

Toiminnallinen unihäiriö on yleisin unihäiriötyyppi, ja erittäin yleinen vanhemmilla, jotka valvovat vuosia lasten takia.

Sen puhkeamiseen ei kuitenkaan riitä öisin huutava jälkikasvu. Tarvitaan altistava, laukaiseva ja ylläpitävä tekijä.

Altistava tekijä liittyy usein persoonallisuuteen. Se voi olla esimerkiksi jännittyneisyys tai täydellisyydentavoittelu. Laukaiseva tekijä on jokin poikkeuksellisen stressaava tilanne, kuten univaje. Ylläpitäväksi tekijäksi sopivat esimerkiksi öisin heräilevät lapset.

Unihäiriössäni minua ei harmita vain öinen heräilyni, vaan myös se, että nukahdan jo ennen yhdeksää. Haluaisin vielä joskus köllähtää sohvalle katsomaan elokuvaa tai lukea vaikkapa kirjaa lasten mentyä nukkumaan.

Olen pistänyt aikaisen nukkumaanmenoni iltaunisuuden piikkiin. Svedin mukaan kyse on puhtaasti unenpuutteesta.

–Olet niin väsynyt, että nukahdat väkisin.

Ongelmaani ylläpitää se, että nukun vain minimimäärän – sen, minkä tarvitsen pysyäkseni hengissä. Sitten alan heräillä.

Esikoisen kanssa valvomisessa oli uutuudenviehätystä. Jaksoin, sillä tiesin vaiheen menevän ohi.

Nojaan päätäni pinnasängyn reunaan ja silitän unta hakevaa lasta. Olen turhautunut.

Pienet lapset ja uni on joskus draama, jossa vanhemman ja lapsen intressit menevät pahasti ristiin. Lapsi ei halua nukkua, vanhempi ei haluaisi mitään muuta kuin nukkua.

Ennen lapsia saatoin valvoa liikaa töiden tai juhlinnan takia. Väitän, että väsymyksestä en kuitenkaan tiennyt mitään.

Esikoisen kanssa valvomisessa oli uutuudenviehätystä. Jaksoin, sillä tiesin vaiheen menevän ohi. Kun kolmoset tulivat kotiin sairaalasta, muistan, kuinka ensimmäisenä iltana kuuntelin heidän itkuaan. Tiesin, että minun täytyy nukkua ja antaa mieheni hoitaa heitä. Muuten en jaksaisi nousta aamuyöstä.

Meinasin purskahtaa itkuun itsekin. Tämä on taas tätä, ajattelin. Näin väsyneen tulevaisuuteni.

Unettomuus aiheuttaa monia fyysisiä ja henkisiä oireita. Elimistö toimii kuin jatkuvassa stressitilassa. Ruuansulatus ei välttämättä toimi normaalisti, infektioherkkyys voi kasvaa, verenpaine nousta ja sydän lyö kiivaammin.

Unta on hankala ylläpitää.

–On kuin yrittäisit nukkua keskellä paloasemaa, jossa voi jatkuvasti tulla hälytys, Sved sanoo.

Tunnistan fyysiset oireet. Vuosi sitten talvella aloin saada paniikkihäiriötä muistuttavia sydämentykytyskohtauksia silkasta väsymyksestä. Pahinta ovat kuitenkin väsymyksen aiheuttamat henkiset oireet: ilottomuus ja ahdistus.

–Unettomuus voi johtaa myös masennukseen.

Jatkuvasti väsyneenä maailma on todellisuuttaan synkeämpi. Olen alkanut kyllästyä siihen, miten väsymys varastaa minulta kyvyn innostua asioista.

Pahimpina hetkinä olen halunnut motata jokaista, joka on hokenut: ”Nauti nyt, lapset kasvavat niin nopeasti”. Se on lause, joka aiheuttaa suurta syyllisyyttä äidissä, joka on viettänyt yönsä juosten pinnasänkyjen väliä. Sellaisen äidin suuri toive on, että lapset kasvaisivat pian niin isoiksi, että he osaisivat nukkua.

Ja samalla hänet valtaa suru siitä, että hetkestä ei kykene iloitsemaan.

Kun huono uni jää päälle, äiti herää vauvan syöttöaikoihin vielä, kun lapsi on jo koululainen.

Olen tavannut yläkouluikäisten äitejä, jotka edelleen heräävät vauvan syöttöaikoihin, kertoo Liisa Niskakangas.

Niskakangas on erikoistunut Yhdysvalloissa lasten unikouluttamiseen.

Lähes kaikki vauvat valvottavat vanhempiaan. Se on vauvan tehtävä ensimmäisinä elinkuukausina, jotta hän saisi riittävästi ravintoa ja varmistuksen vanhemman läsnäolosta.

–Suomessa tilanteet ehkä pysyvät yllä pidempään. Pitkä äitiysloma mahdollistaa sen, että arkea voi pyörittää hieman koomassakin, Niskakangas sanoo.

Aina huonosti nukutut yöt eivät ole vain lapsen syytä. Yöheräilytkin voivat olla vuorovaikutuksellisia. Minäkin olisin varmasti saanut nukkua paremmin, jos olisin vierottanut esikoiseni rinnasta ennen puolentoista vuoden ikää.

Yöimetys väsytti, mutta sen luoma läheisyys lapsen kanssa on jotain ainutlaatuista. Siitä luopuminen ei ollut helppoa, minulle. Esikoinen pääsi asian ylitse kolmessa yössä.

Lapsen unikoulu voi olla myös äidin unikoulu.

–Äidin täytyy olla varma siitä, mitä hän haluaa. Yöimetys voi olla katkeransuloista, ja joskus juuri äiti on se, joka ei ole valmis muutoksiin.

Niskakankaan mukaan toisten lasten syntyminen voi aiheuttaa vanhemmissa syyllisyydentuntoja suhteessa esikoiseen.

Tunnistan oireen. Minä ja esikoinen nukahdamme yhdessä. Kolmosten syntymän jälkeen se on ainut hetki, joka hänellä on jäljellä kaksin äidin kanssa. Tai minulla hänen kanssaan.

Haluan takaisin uneni. Ja vyötäröni.

Olen nukkunut huonosti kolme ja puoli vuotta. Nyt haluan illat ja ilon takaisin itselleni.

Haluan takaisin myös vyötärön. Jatkuva unettomuus lisää elimistön stressihormonin, kortisolin, tuotantoa. Minulla se on aiheuttanut lihomista.

Svedin mukaan lasten tulisi nukkua eri huoneessa kuin vanhempansa. Niskakangaskin on sitä mieltä, että joskus kaikki nukkuvat paremmin, kun lapset ja vanhemmat uinuvat kauempana toisistaan.

Meidän kahden makuuhuoneen ja kuuden ihmisen taloudessamme etäisyys on kuitenkin silkka mahdottomuus. Lisäksi minä olen sitä koulukuntaa, joka kannattaa lapsen oikeutta saada halutessaan nukkua vanhemman vierellä.

Päätän kuitenkin muutaman ratkaisevan asian: Aion lukea iltaisin kirjaa, vaikka silmät ristissä. Esikoiselleni saa riittää läheisyyteni, minun ei tarvitse nukkua kun hänkin nukkuu.

Yhtenä iltana viikossa kömmin olohuoneeseen mieheni kanssa ja katson elokuvan – tai ainakin yhden jakson tv-sarjaa.

Yöllä kun herään miettimään erilaisia mahdollisia katastrofeja, hengitän syvään ja tyhjennän mieleni. En enää anna ajatuksieni vaellella sillä verukkeella, että ”kohta joku kumminkin itkee”.

Ja viimeiseksi: yritän uskoa, että lapset nukkuvat. Niinhän he pääsääntöisesti tekevät.

Ja jo olisi aika minunkin.

Vauva 4/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ulla Ahvenniemi oppi lomamatkalla, miten suurta jokin pieni lapselle on.

Koko talven lapsi pyysi mukaansa uimahalliin.

Tammikuussa en ehtinyt, lapsi ja mies kävivät. Helmikuussa oli vähän tukkoinen olo. Maaliskuussa lupailin, että enköhän pian.

Huhtikuisena tiistaina olin jo lähdössä lapsen ja miehen mukaan, mutta sitten tuli nälkä eikä nälkäisenä ole kiva uida.

Toukokuussa lapsi ei enää kysynyt vaan kertoi oppineensa uimaan selkää 20 metriä.

Kesäkuussa meillä oli lomaa. Löysimme edulliset lennot Prahaan päin ja Budapestistä pois, ja kuljimme niiden välillä junalla. Söimme ravintolavaunussa parsakeittoa kahdella eurolla ja kaupungeissa jäätelöpalloja, joista kallein maksoi euron. Yhtä juhlaa lapsille, ajattelin. Laatuaikaa, maailma avartuu, kansat kohtaavat ja minttujätski sulaa suussa.

Kuusivuotias tiesi, mihin halusi. Risto ja Rauha Räppääjän jälkiä seuraten menimme Budapestin kauppahalliin ja makkaratiskille. Teini taas kiinnostui todella monesta kohteesta, mutta jokin niitä yhdisti: ilmainen wifi.

Palasimme kotiin jalat väsyneinä ja puhelin täynnä kuvia kukkuloille rakennetuista linnoista, koristeellisista silloista ja vehreistä puistoista. Illalla kotisängyssä kuusivuotias kysyi, mennäänkö taas joskus matkoille, koska yksi asia oli niin tosi kivaa.

”Mikä oli kaikkein parasta?” kysyin, ja lapsi vastasi. Se, että kävimme Budapestissä yhdessä uimassa.

En olisi halunnut kuulla sitä, mutta onneksi kuulin. Jotta muistaisin taas hetken, miten suurta jokin pieni lapselle on. Hyviä kesäpäiviä!

Ulla

Meidän Perheen pääkirjoitus 7/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.