Tuoreet isät saavat isyysvapaata noin 9 viikkoa.

Isälle korvamerkitty isyysvapaa pitenee vuoden 2013 alusta. Isyysvapaa on uudistuksen myötä kaikkiaan 54 arkipäivää eli noin 9 viikkoa. Arkipäiviin lasketaan päivät maanantaista lauantaihin arkipyhät pois lukien.

Isä voi pitää enintään 18 arkipäivää vapaata samaan aikaan kun äiti on äitiys- tai vanhempainvapaalla, eli esimerkiksi heti vauvan synnyttyä. Muut päivät isä voi pitää äitiys- ja vanhempainrahakauden jälkeen. Halutessaan isä voi pitää kaikki 54 päiväänsä vasta äitiys- ja vanhempainrahakauden jälkeen, jolloin isä voi jäädä lapsen kanssa kotiin yhtäjaksoisesti yli kahdeksi kuukaudeksi. Päivät voi pitää myös useammassa osassa.

Uudistuksen tavoitteena on saada yhä useampi isä käyttämään perhevapaita.

Isyysvapaan lisäksi isä voi käyttää myös vanhempainvapaata, hoitovapaata tai molempia. Isyysrahapäivät eivät vähennä vanhempainrahapäiviä, ja isyysvapaan kestoon ei myöskään vaikuta se, jääkö isä myös vanhempainvapaalle. Käytännössä uudistus tarkoittaa kahden viikon pidennystä vanhempainrahakauteen. Isäkuukausi, joka oli enintään 24 arkipäivää, jää muutoksen myötä pois.

Isyysvapaata voi myös siirtää aiempaa pidemmälle. Lapsi voi olla päivähoidossa ennen isyysvapaata, mutta vapaa tulee kuitenkin pitää ennen kuin lapsi täyttää kaksi vuotta tai adoptiolapsen hoitoon ottamisesta on kulunut kaksi vuotta.

Uusi isyysvapaa koskee niitä perheitä, joilla erityisäitiysraha, äitiysraha tai adoptioperheissä vanhempainraha on alkanut vuoden 2013 puolella.

Isyysraha ja isyysvapaa Kelan sivuilla

Kommentit (0)

Kun kerroin olevani raskaana, huoli kykeneväisyydestäni äitiyteen oli globaali, Sanna Stellan kirjoittaa.

"Kun 34-vuotiaana kerroin äidilleni olevani raskaana, hän lohkaisi, että ei siitä mitään tule, et sinä lasta jaksa hoitaa. Entisessä kotikaupungissani Lontoossa ystäväni kerääntyivät pubiin ja pohtivat, onko kukaan nähnyt minua lähellä lasta. Ei ollut. Huoli kykeneväisyydestäni äitiyteen oli globaali. En ollut äitimatskua.

Kun vauva syntyi, yllätin kaikki. Minusta kuoriutui luomusynnyttäjä, perhepedissä nukkuva himoimettäjä, joka kantoi vauvaa kaikkialle kantoliinassa. Kuulostaa siltä, kuin olisin hurahtanut äitiyteen. Mutta syy valintoihini on laiskuus.

Maitobaarin pitäminen auki läpi yön on mukavuudenhaluisen äidin ykkösratkaisu.

Maitobaarin pitäminen auki läpi yön asiakkaan notkuessa kainalossa on mukavuudenhaluisen äidin ykkösratkaisu. Vihaan tiskaamista, joten tuttipullojen keittelijää minusta ei saanut. Kantoliina siksi, että sydämen vieressä köllötellessään vauva on pitkään tyytyväinen, ja voin itse tehdä kaikkea kivaa.

Sain houkuttelevan työtarjouksen pian esikoiseni syntymän jälkeen. Osa-aikatyö alkaisi, kun vauva on viisi kuukautta. Ajattelin, että mahdotonta, äidin pitää olla lapsen kanssa. Näin turmion tien, jolle lapseni suistuisi. Sitten muistin, miten monissa maissa äidit palaavat töihin, kun lapsi on kolme kuukautta, ja ihan kelpo kansalaisia ipanoista tulee. Muistin efe-heimon, jossa lapset imaisevat nälkäänsä tissistä, joka sattuu olemaan lähimpänä. Muistin ihmiskunnan historian, jonka aikana en usko äitien keitelleen luomusosetta lapsilleen kerrostalokolmioiden lastulevyseinien suojissa ja kokeneensa suurta onnistumista.

En lakannutkaan olemasta asioita, joita olin ennen. Olin kaikkia niitä ja enemmän.

Äitini sanoi, että tietenkin otat työn. Niin tein ja se oli paras ratkaisu ikinä. Lapsi jäi onnellisena mummun hoteisiin, minä pumppasin kuvausauton takapenkillä maitoa ja vitsikkäästi ruiskauttelin kollegoja. Kaikilla oli kivaa. Ei ehkä maidon tahrimilla kollegoillani.

En lakannutkaan olemasta asioita, joita olin ennen. Olin kaikkia niitä ja enemmän.

Olen kyllästynyt äitien syyllisyyteen siitä, ettei ole riittävän jotain äiti. Maailma on täynnä erilaisia tapoja olla vanhempi, eikä suomalaisten tapa ole ainut oikea. Minun tapani ei ole ainut oikea. Eikä sinun. Eikä edes oman äidin. Paras tapa löytyy, kun pysähtyy kuuntelemaan it­seään ja lasta. Tapoja on tsiljoona.

Ah, millainen äiti valitsenkaan tänään olla?

Vauva 5/2016

Sanna Stellan on 41-vuotias kolmen lapsen äiti, joka nojaa kasvatusperiaatteissaan vankasti kaaosteoriaan, mutta ei tingi nukkumaanmenoajoista tai ripsiväristään.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Jo kymmenvuotiaat ihailevat hoikkia reisiä. Miten ikinä osaan opettaa tytärtäni kestämään ulkonäköpaineet, Susanna Lehmuskoski pohtii.

Sillä on lanteet laihat kuin pikkupojalla ja rinnat kuin omenat. Käsittämätön määrä tukkaa lainehtii selässä. Sillä on turpeat huulet ja läpikuultavat rintsikat. Sen kuva on Helsingin keskustassa mainostaululla.

Pysäkillä sataa räntää. Raitiovaunua odottavat mustamantteliset hahmot tuijottavat suuntaan, josta kyydin pitäisi tulla. Minä tuijotan alusvaatemallia.

Malli mainostaa työkseen vaatemerkkiä, joka on supersuosittu suomalaisten teinien ja vähän nuorempienkin keskuudessa. Nelikymppisen silmissäni malli näyttää lähes lapselta.

Turhautunut kiukku velloo minussa. Tuoltako teinityttöjen ja nuorten naisten pitää näyttää? Alipainoiselta, täydelliseltä ja viettelevältä? Tuollainenko pitää olla?

Rakas tyttäreni, ihmiset eivät oikeasti näytä tuolta. Eikä sinunkaan tarvitse yrittää.

Mieluummin kylmä kuin paksu

Tyttäreni on neljäsluokkalainen. Hän on ihanassa iässä, jolloin vielä innostutaan söpöistä pehmoeläimistä ja perheen kesken pidettävistä pyjamabileistä. Hän on myös iässä, jolloin aika moni asia on noloa, ja sellaisia asioita ja tilanteita pitää varoa.

Huppari takin alla tytär näytti kuulemma siltä, kuin olisi raskaana.

Kaverit ovat tärkeitä, samoin ulkonäkö. Kun talvi alkoi ja ilmat kylmenivät, käskin tytärtäni laittamaan tiukan kevyttoppatakin alle hupparin. Tyttären kasvot vääntyivät epätoivoon. Kun asiaa oli vähän aikaa kärvistelty, sain selville, mitä eräs kaveri oli sanonut. Huppari takin alla tytär näytti kuulemma siltä, kuin olisi raskaana.

Kuin olisi raskaana. Näin puhuvat kymmenvuotiaat.

Kun olin saanut auki loksahtaneen suuni kiinni, rauhoituin ja tajusin: Murrosikä tekee tuloaan. Ulkonäköpaineet tekevät tuloaan. Laihuuden ihannointi tekee tuloaan. Herraisä. Mitä teen?

Tekopyhää kasvatusta?

Kaveripiiri on kaikki kaikessa murrosikää lähestyville lapsille, mutta ehkä vanhemmatkin voivat vielä vaikuttaa. Saarnat tuskin toimivat, mutta voimme ainakin yrittää muokata mielipiteitä omilla asenteillamme.

Siitä lähtien, kun tytär oli pieni, olen ollut tarkka parista ulkonäköasiasta. Siitä, ettei kenenkään ulkonäköä arvostella, ja siitä, ettei ketään arvoteta sen mukaan, miltä hän näyttää.

Hyviä juttuja ihmisissä ovat reippaus, fiksuus ja ystävällisyys, olen yrittänyt opettaa. Ihan sama -juttuja taas ovat sellaiset asiat kuin laihuus, lihavuus ja pituus, kasvojen kauneus tai tukan paksuus.

Koskaan en ole sanonut tyttärelle, että haluan olla hoikka. Vaikka haluanhan minä.

Mutta olenko aina antanut oikeaa signaalia?

Harrastan liikuntaa. Muistan kuitenkin aina tähdentää kotona, että lenkkeilen ja käyn salilla, koska on ihanaa olla terve ja hyvässä kunnossa.

Koskaan en ole sanonut tyttärelle, että haluan olla hoikka. Vaikka haluanhan minä. Käyn vaa’allakin – salaa.

Meikkaan joka päivä. Valkaisen hampaitani. Koska työskentelen kotona, olen arkipäivisin usein kulahtaneissa verkkareissa ja tohveleissa. Mutta kun lähdetään juhliin, saatan viettää kauankin valmistautumassa ja tiedustella perheeltäni: Oisko tää magee asu? Näytänkö nuorekkaalta?

Olenko siis kertakaikkisen tekopyhä? Haluan lapseni kasvavan aikuiseksi ilman ulkonäköpaineita, vaikka itsekin olen jonkin verran alistunut niille.

"Äidin asenne omaa kehoaan kohtaan heijastuu suoraan siihen, miten tytär suhtautuu omaan kehoonsa."

Paineita satukuvista

Jotta osaisin tehdä sen mitä vielä tehtävissä on, puhun tästä nuorisolääkäri Miila Haloselle. Halonen on työssään Väestöliitossa pohtinut paljon nuorten suhdetta ulkonäköön.

– Äidin asenne omaa kehoaan kohtaan heijastuu suoraan siihen, miten tytär suhtautuu omaan kehoonsa, vahvistaa Halonen.

Hän korostaa, että omasta kehostaan pitäisi aina puhua kunnioittavasti ja kauniisti. Rasvamakkaroiden puristelu ja huokailu pitää jättää äidin yksityisiin hetkiin. Sellaista ei tehdä lapsen nähden.

– Jos laihduttaa, laihdutuskuurit pitää perustella lapselle terveysnäkökulmasta. Voi sanoa, että laihdutan, jotta polveni kestäisi juoksua paremmin. Äiti ei koskaan saa sanoa laihduttavansa, jotta näyttäisi nätimmältä.

Kehosta voi puhua muutenkin kuin ulkonäkökeskeisesti, muistuttaa nuorisolääkäri. Voimme puhua kaikesta siitä, mitä keho osaa, miltä siinä tuntuu, miten se nauttii niin liikkeestä kuin rauhoittumisesta.

– Kehosta kannattaa puhua siihen sävyyn, että keho on kaveri eikä sen pintaa ole tarkoitettu arvioinnin kohteeksi. Opeta tätä lapselle kehumalla kehoasi ääneen, vaikka se voi tuntua alkuun omituiselta, Halonen neuvoo.

"Suosittelen säännöllisiä vierailuja uimahalleihin, joissa lapsi näkee monenlaisia kehoja ja niihin tyytyväisiä ihmisiä."

Tämän päivän tytöt tietävät, ettei kuva ole koko totuus. He tunnistavat käsitellyt, muokatut mainosten kuvat. Silti kuvat luovat paineita.

– Tytöt tietävät katsovansa ”satukuvia”. Moni tyttö pohtii silti, onko tuo kuva naisesta se, johon pitäisi pyrkiä. Onko se se kuva, jonka poika odottaa näkevänsä?

Nuorisolääkäri Halosella on vanhemmille selkeä ohje. Hän kehottaa lähtemään lasten kanssa saunaan ja uimaan.

– Suosittelen säännöllisiä vierailuja uimahalleihin, joissa lapsi näkee monenlaisia kehoja ja niihin tyytyväisiä ihmisiä. Mitä enemmän monimuotoisuutta on ympärillä, sitä laajemmaksi muodostuu lapsen mielessä käsitys ”oikeasta kehosta”.

Välittääkö turhamainen äiti lapselleen väärää viestiä?

Hömpän ja järjen tasapaino

Edelleen minua vaivaa, saako äiti olla turhamainen. Välittääkö turhamainen äiti lapselleen väärää viestiä? Tätä pohdin äitikavereideni kanssa.

Saako äiti pitää meikeistä ja hampaidenvalkaisusta ja nuorentavista ihohoidoista? Me taidamme välillä pitää. Silti samaan aikaan haluamme, etteivät tyttömme ala ajatella liikaa ulkonäköä.

– Jotenkin pitäisi tehdä lapsille selväksi se, että kaikki tuollainen hömpöttely on hauska lisä elämään. Eikä niin, että ilman niitä ei kelpaa itselleen eikä muille, sanoo yksi meistä, 14-vuotiaan tytön äiti.

– Äiti saa olla hieman turhamainen, mutta äiti ei saa olla pelkästään turhamainen, miettii kymmenvuotiaan äiti.

– Äidin elämään saavat kuulua kasvohoidot, jos siihen kuuluvat myös kirjat, läheisistä huolehtiminen ja kehittävät harrastukset. Mikään elämän osa-alue ei saa korostua liikaa.

14-vuotiaan äiti on huomannut, miten kova on esimerkiksi selfie-kulttuuri. Koti voi yrittää kaikkensa, mutta silti kauneusvaatimukset voivat nujertaa tytön.

– Yhteiskunta on kova, media välillä ihan seko ja selfie-some-kulttuuri pahimmillaan tosi julma. Lapsen luonne vaikuttaa siihen, miten hän kaiken kohtaa.

Kotiin päästyäni kysäisen tyttäreltäni, miltä hän haluaa näyttää isompana. Hän tietää.

– Haluan pitää hiukset pitkinä ja haluan olla hoikka. Haluan, että minulla on tyylikkäät silmälasinkehykset. Tummat silmänaluset peitän aina peitevärillä, neljäsluokkalainen suunnittelee.

Miten aiot olla hoikka?

– Syömällä terveellisesti ja harrastamalla liikuntaa.

Hymyilen. Kovin terveeltä ja reipashenkiseltä tämä onneksi vielä kuulostaa.

Myöhemmin tytär lisää, että jotkut muut kymmenvuotiaat kyllä ihailevat ja tavoittelevat hoikkia reisiä.

Äidit eturiviin

”Yli 70 prosenttia suomalaisista tytöistä on tyytymättömiä ulkonäköönsä. Miksi? Jos kerran niin moni on tyytymätön itseensä, emmekö voi lopettaa sen ja alkaa hyväksyä itsemme tällaisina kuin olemme?”

Näin kirjoittaa toimittaja ja kolmen tyttären äiti Jenni Pääskysaari, jonka tytöille suunnattu kirja Tyttö sinä olet… julkaistiin viime vuonna. Pääskysaari tekee töitä myös televisiossa, jossa ulkonäkö on tärkeä juttu. Kotona hänellä on kolme tytärtä. Sekä töissä että kotona Pääskysaarella on tiukka linja ulkonäöstä puhumisen suhteen.

– En koskaan puhu ulkonäöstäni lasteni kuullen enkä anna ulkonäköön keskittyviä haastatteluja. Minusta niillä vain tuetaan ulkonäkökeskeistä maailmankuvaa.

Jenni Pääskysaari korostaa vanhempien yhteispelin tärkeyttä. Jos toinen vanhemmista antaa tytön ymmärtää, että hän on kaunis, riittävä, sopiva ja täydellinen, mutta toinen vanhemmista haukkuu omaa ja muiden ulkonäköä, positiivisilla sanomisilla ei ole juuri merkitystä.

Meille äideille Pääskysaari antaa viisi käskyä siitä, mitä ei tule tehdä lapsen kuullen:

Älä laske kaloreita. Älä markkinoi laihduttavasi. Älä manaa läskejäsi. Älä lopeta uimapuvun käyttämistä. Älä vetäydy perhevalokuvissa muiden taakse.

Lisäksi hän muistuttaa, että ulkonäköpaineet eivät ole vain tyttöjen asia. Niitä on pojillakin.

Näin haluan sanoa tyttärelleni: "Aina on tärkeämpää mitä teet kuin miltä näytät."

Sopivasti lihava

Sunnuntai-iltana lähdemme tyttären kanssa uimahalliin. Yhdessä pääkaupungin suurimmista halleista väki virtaa ja vaihtuu. Suihkuhuoneessa olemme keskellä alastonta väkijoukkoa.

Ympärillämme on hyllyviä pyllyjä. Suuria, valkoisia vatsoja ja valtavia rintoja, synnytyksen jälkeistä turvotusta. Selluliittia, makkaroita, luomia, arpia. Paksuja lettejä ja pälvikaljuja. Rusketusraitoja, tatuointeja, jenkkakahvoja, suonikohjuja. Vaaleanpunaista ihoa, joukossa muutama tummempi hahmo.

Kaikelta tältä naisvartalo oikeasti näyttää ja niin on hyvä.

Ihmelääkettä lapsen suojelemiseksi ulkonäköpaineilta ei ole, mutta jotakin voin silti tehdä. Senkin vuoksi olemme nyt täällä uimahallissa.

Näin haluan sanoa tyttärelleni: Elämä on monimuotoisuudessaan rikasta ja kaunista. Uskon, että tulevat vuodet opettavat sen sinulle. Kun pääset teinivuosien ohi, ymmärrät, että aina on tärkeämpää mitä teet kuin miltä näytät.

Meidän Perhe 4/2016

Vierailija
Viesti

Kyllä se miehiinkin vaikuttaa. Lapsena kuuntelin koko ajan äitini voivottelua lihavuudestaan ja siitä, kun sille ei pysty tekemään mitään. Nyt aikuisena, en voi kuvitellakaan olevani vähänkään ylipainoisen naisen kanssa, koska en halua kuunnella ylipainosta itkemistä.

Vierailija
Viesti

En tietenkään moiti.

Olen opettanut heille pienestä saakka (esimerkillä, en kommentoimalla) että normaalipainoinen vartalo on kaunis, ulkoilu, urheilu ja hyvä terveellinen itsetehty ruoka kaiken a-ja-o. Ja heistä on kasvanut kauniita normaalipainoisia ja terveitä nuoria aikuisia.

Oma esimerkki on paras!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kohta kolmevuotiaan pojan syömättömyys huolettaa äitiä. Janna Rantala neuvoo.

Lukija kysyy

Kohta kolmevuotias esikoispoikamme ei malta istua ruokapöydässä, vaikka edellisestä ruokailusta on saattanut kulua neljäkin tuntia. Hän syö muutaman perunanpalan ja lähtee sitten touhuilemaan muita juttuja.

Kerromme etukäteen pojalle, että kun lähtee ruokapöydästä, lautanen viedään pois ja seuraava ateria on välipala tai iltapala. Se ei kuitenkaan lisää hänen kiinnostustaan seuraavaa ateriaa kohtaan, vaan sama toistuu.

Olemme jo painoseurannassa, ja sairaudet on suljettu pois. Hän on iloinen ja energinen poika, ulkoilemme paljon, ja päivärytmi on kunnossa. Syömättömyys vain huolettaa minua.

Yksivuotias pikkuveli on alkanut ottaa isoveljestään mallia. Miten saisimme lapsen keskittymään ruokailuun ja unohtamaan leikit hetkeksi?

Huolestunut äiti

Janna vastaa

Toivottavasti ette turhaudu, vaikka ehdotankin montaa asiantuntijaa avuksenne. Syömättömyyden taustalla voi olla niin monenlaista. Onko poika aina ollut pieniruokainen? Ruokailuvaikeudet voivat alkaa kivuliaan kurkkusairauden tai oksennustaudin jälkeen.

Traumapohjainen syömisvaikeus voi syntyä esimerkiksi ”väärään kurkkuun joutumisen” seurauksena. Sekin riittää, jos lapsi on nähnyt jonkun toisen melkein tukehtuvan ruokaan.

Myös isoveljeksi tuleminen voi saada lapsen halua­maan vauvan tavoin rinnalle, pullolle tai vauvanruokapurkille, ja kiinnostus kiinteätä ruokaa kohtaan katoaa.

Oletan, että huolesi liittyy pääosin siihen, saako lapsi tarpeeksi ener­giaa kasvuunsa. Voisi kuvitella, että saa, koska hän jaksaa ulkoilla ja pysyä iloisena. Toisaalta paino ei ilmeisesti kehity, koska olette painoseurannassa. Onko teidän mahdollista saada ravitsemusterapeutin arviota tästä?

Joskus syömättömyyden ympärille syntyy painostava tunnelma, joka pahentaa ruokahaluttomuutta. Huolestuneet aikuiset painostavat lasta tarkoittaen hyvää, mutta lapsi ahdistuu ja syö entistä vähemmän.

Ruoka-ajoissa kannattaa olla jämpti, mutta siten, ettei lapsi koe epäonnistuneensa tai tuottaneensa vanhemmalle pettymyksen, kun söi vain vähän.

Osaako poika puhua ja puhaltaa? Pureskeleeko mielellään? Voitte pyytää aikaa hammashoitolaan, jossa tarkistetaan, ettei hampaissa ole kipeitä reikiä. Terveyskeskuksen puheterapeutti taas arvioi suun motoriikkaa. Osa puheterapeuteista hoitaa myös syömisongelmia kokonaisvaltaisesti ja käytännönläheisesti.

Ruokailusta voi tehdä leikin, jossa syötetään pehmo­eläimiä, leikkiautoja ja vanhempaa. Tätä voitte kokeilla kotonakin.

Meidän Perhe 5/2016

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa Meidän Perhe -lehdessä lukijoiden kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi meidanperhe@sanoma.com otsikolla ”Janna vastaa”.

Vierailija
Viesti

Vierailija kirjoitti:
Lapsi kyllä syö ilman terapeutteja, jos tarjotaan ruokaa eikä ruuan korvikkeita.

Em. lause ihmiseltä joka ei tiedä tuon taivaallista miltä tuntuu kun lapsi ei syö ja äiti  (ja isä) on huolestunut kun paino ei nouse eikä lapsi kasva mutta sarautta ei ole havaittu.  Mitkään konstit eivät tunnu auttavan.  Vaikka tarjoaa kuinka mieluisia ruokia niin syönti jää liian vähäiseksi.

JP
Viesti

Meillä toimine, että lopetettiin lapsen syömisen ja syödyn ruuan määrän tarkkailu. Keskityimme omaan annokseen, iloiseen keskusteluun ja muuhun normaaliin ruokapöytäkutökseen. Lapsi alkoi parissa päivässä syödä enemmän, kun "kyttääminen" ruokailutilanteussa loppui. Syöthän itse samalla kun lapsi syö?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Rangaistuksen sijaan lapsi tarvitsee apua syyllisyyden, häpeän ja turhautumisen käsittelemisessä. Jokaisella lapsella on tarve tulla hyväksytyksi ja tehdä oikein, kirjoittaa kasvatustieteen tohtori Laura Repo.

Tuottaa muille iloa ja tuntea olevansa muille tärkeä. Nämä ovat ihmisen ensisijaisia perustarpeita – siis myös lasten.

On tavallista, että lapsille vaaditaan kovempaa kuria. Ajatellaan, että väärästä käytöksestä täytyy seurata rangaistus. Rangaistus voi olla omaan huoneeseen lähettäminen, jäähylle istuttaminen, pelikielto tai muu mieluisen asian menettäminen. Uhmakkaan ja vastustelevan lapsen kanssa ovat usein käytössä kaikki keinot.

Rangaistus ei opeta käsittelemään voimakasta tunnetilaa.

Lapsen rankaiseminen ei kuitenkaan opeta lapselle sitä, miten voimakkaita tunnetiloja kestetään tai miten silloin käyttäydytään. Rangaistus opettaa lapselle vain sen, miten toisten kanssa ei olla, mutta ei mitään siitä, miten toisten ihmisten kanssa ollaan ja eletään.

Toisten ihmisten kanssa toimiminen on yksi vaikeimpia taitoja, joka lapsen on opeteltava. Sitä täytyy harjoitella. Lapselle – niin kuin aikuisillekin – tulee virheitä, epäonnistumisia ja hankalia tunteita. Vihana, raivona tai huutona näyttäytyvän aggressiivisen käytöksen takana on usein lapselle vieraita tunteita, kuten syyllisyyttä, häpeää, kateutta tai turhautumista. Näiden tunteiden sekä tunnetilassa tapahtuvan käyttäytymisen säätely on lapselle vaativa tehtävä, eikä onnistu ilman aikuisen tukea ja ohjausta.

Lapsen raivon ja huudon takana on usein syyllisyyttä, häpeää, kateutta tai turhautumista.

Rankaiseminen vie lasta yhä syvemmälle säätelemättömään tilaan, etenkin jos tilanteessa, jossa lapsi ei hallitse itseään, aikuinen käyttäytyy pelottavasti, uhkaavasti tai huutaa. Lapsen rankaiseminen todennäköisesti siis vain pahentaa tilannetta.

Rangaistukset viestittävät lapselle vahvasti sitä, että vaikeat tunteet ja tunnetilat ovat epätoivottuja. Autoritäärisessä ilmapiirissä lapsi oppii ajattelemaan sitä, mikä on hänen itsensä kannalta kannattavaa käyttäytymistä eikä niinkään sitä, mikä olisi muille hyväksi.

Aikuisen tärkeä tehtävä on auttaa lasta säätelemään tunteitaan ja käyttäytymistään. Lapsi tarvitsee viestin, että vaikeistakin tilanteista voi selvitä ja hankalat tunteet menevät ohi. Aikuisen malli ja kyky säädellä omaa käyttäytymistään heijastuvat lapseen turvallisuuden tunteena.

Jokaisella lapsella on voimakas halu toimia oikein.

Inhimillisen elämän pohja ja aivojen tärkein tehtävä on vastavuoroinen viestintä. Vaikka lapsen käytös on joskus uhmakasta, raivoavaa, aggressiivista ja hän saattaa kohdella muita huonosti, jokaisella lapsella on vahva tarve olla hyväksytty, tuottaa iloa toisille ja toimia oikein.

Kirjoittaja Laura Repo on kasvatustieteen tohtori Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsitteli kiusaamista ja sen ehkäisemistä varhaiskasvatuksessa. Hänen perheessään on neljä lasta ja koira.

Kommentit

Belem
Liittynyt16.5.2016
Viesti

Voi olla, että useimmat rangaistukset eivät sinänsä toimenpiteenä opeta ihmiselle paljoakaan. Mutta siitä huolimatta rangaistukset ja/tai niiden uhka ovat yleensä tarpeellisia pelotteena, jotta huonosta käytöksestä ihan konkreettisesti päästään eroon. Tämä koskee niin lapsia kuin aikuisia.

Koskaan ei päästä siihen tilanteeseen, että pelkästään sääntöjen ja määräysten perusteista kertominen saisivat kaikki ihmiset kaikissa tilanteissa noudattamaan niitä. Tämän esteeksi tulevat ei vähiten luonnollinen oman edun tavoittelu toisten kustannuksella (jota esiintyy erittäin paljon myös lapsilla) sekä yksinkertaisesti mielipide-erot siitä, mikä on huonoa käytöstä ja mikä ei.

Mielestäni rangaistusten haitallisuudesta puhuminen johtaa lasten kohdalla herkästi siihen, että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapsille, kun vanhemmat ns. sitovat omat kätensä tilanteissa joissa lapsi kaikista perusteluista, johdatteluista, houkutteluista ym. huolimatta kieltäytyy tottelemasta.

Vierailija
Viesti

Rangaistukset opettavat lapselle että jotkut asiat ovat kiellettyjä, ja kun näitä kiellettyjä asioita tekee kielloista huolimatta niin seuraa juuri se rangaistus. Se niinkuin jää sinne mieleen taka-alalle, että kun sitten kaksikymppisenä sytytetään se roskis palamaan ja tyrkätään mäkeä alas niin ei tule minään valtavana yllätyksenä kun poliisisetä tulee ja laittaa auton takapenkille istumaan. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.