Laura Frimanin lapset esiintyvät televisiossa tuhansille tv-katsojille. Onko se oikein, hän pohtii kirjoituksessaan.

Rinnassani kirvelee, kun istun tuotantoyhtiön sohvalla ja allekirjoitan sopimusta. Näen jo mielessäni keskustelupalstojen tuomitsevat kommentit siitä, että altistan alaikäisiä, arvostelukyvyttömiä olentoja tuhansien silmäparien katseille. Olenko tekemässä hirveää virhettä? 

Eletään vuoden 2016 loppua, kun älypuhelimeni piippaa. Luen viestin, ja sydämeni ampaisee kurkkuun. Puolituttu ohjaaja kysyy minua mukaan Iholla-tosi-tv-sarjan uudelle kaudelle. Ohjelmassa viisi suomalaista naista kuvaa kolmen kuukauden ajan videopäiväkirjaa arjestaan.

Olen katsonut sarjan aiemmat kaudet ja fanittanut niitä innoissani. Yllytyshullu puoleni kiljuu saman tien, että kyllä, kyllä, kyllä! Samaan aikaan rationaalisempi puoleni astuu esiin ja esittää sarjan tiukkoja kysymyksiä: uskallanko, osaanko, ehdinkö, jaksanko?

Ohjaaja kannustaa miettimään rauhassa ja muistuttaa kysymään myös perheen mielipidettä.

Kuten arvaan, lapsista idea on ainoastaan hauska. ”Me päästään telkkariin!”

Pikapalaveeraan itseni kanssa ja tulen siihen tulokseen, että kadun, jos en lähde mukaan. Myös mies suostuu – vaikka tähdentääkin kitkerästi, että ei aio itkeä tai tilittää parisuhteestaan kameran edessä. Perheeseeni kuuluu kuitenkin myös kaksi pientä poikaa: nelivuotias ja kuusivuotias, joille tosi-tv:n konsepti on tyystin outo.

Kamera seuraa myös Laura Frimanin poikien päivää. Kuva: Ava
Kamera seuraa myös Laura Frimanin poikien päivää. Kuva: Ava

Hämmennyn. Kysyn pojiltani muodon vuoksi, miltä ajatus heistä kuulostaa. Kerron pienestä kamerasta, jota kuljettaisin mukanamme. Se tarpoisi kanssamme aamuhämärässä päiväkotiin, päivystäisi mukana iltapalahetkissä ja matkustaisi kanssamme hiihtolomalle Amsterdamiin. Jotkut pätkät arjestamme saattaisivat päätyä aikuisten ohjelmaan telkkariin.

Kuten arvaan, lapsista idea on ainoastaan hauska. ”Me päästään telkkariin! Saadaanko me sanoa pylly?”

Jep – heistä ei ole vielä hahmottamaan, mihin olemme ryhtymässä. Päätös on meidän vanhempien.

Lue koko juttu huhtikuun Meidän Perheestä!

Ihan tavalliset, ruuhkavuosiaan elävät perheenäidit saattavat kärsiä salatusta, lähes tabun kaltaisesta häpeästä – väkivaltaisesta käytöksestä. On myös äitejä, jotka eivät ymmärrä käyttäytyvänsä väkivaltaisesti, koska mököttämistä tai tavaroiden heittelyä ei ehkä ajatella väkivallaksi.

Nainen saattaa elää aikuisikään asti pystyen hillitsemään ja peittämään aggressiiviset tunteensa. Usein äidiksitulo on niin suuri murros elämässä, että se laukaisee varhaislapsuuden osattomuuden tai näkymättömyyden kokemukset, ja ne purskahtavat ulos väkivaltaisena käytöksenä väsymyksen ja stressin saattelemana.

Raivon ja vihan tunteet saattoivat olla lapsuudenkodissa kiellettyjä, ja oma lapsi synnyttää voimattomuuden kokemuksia, jotka tuovat pintaan nuo tukahdetut ja käsittelemättömät tunteet.

Vauvan Aihe Vapaa -palsta on täynnä nimettömiä tunnustuksia naisten väkivallasta:
”Löin juuri lastani”
”Mitä nyt? Auttakaa.”
”Ihan kauhee olo. Löin lastani nyrkillä poskeen.”

Moni ei tiedä toimivansa väkivaltaisesti

Tyypillinen avunhakija on pienten lasten äiti, joka huomaa esimerkiksi pukevansa eteisessä esikoiselle kuravaatteita liian rajuin ottein päälle, kun samaan aikaan vauva itkee vaunuissa.

– Ei ole hyväksi kenellekään, jos mittarit paukuttavat punaisella kokoa ajan. Se ei ole hyväksi itselle eikä perheelle, ja silloin tulee helposti ylilyöntejä, Ehkäisevän väkivaltatyön vastaava Hanna Kommeri kertoo.

Myös henkinen väkivalta, tavaroiden heitteleminen ja raivoaminen on väkivaltaista käytöstä. Moni ei ymmärrä, että jopa mököttäminen on yksi henkisen väkivallan muoto. Henkistä väkivaltaa ovat myös esimerkiksi sanallinen loukkaaminen, nöyryyttäminen ja halveksinta, syyllistäminen ja manipulointi.  

Kommeri kannustaa hakemaan apua heti, kun huomaa käyttäytyneensä väärin. Sekin riittää, että pelkää tekevänsä jotain tai on huolissaan omista tunteistaan. 

Myös tavaroiden heitteleminen ja raivoaminen on väkivaltaista käytöstä.

Naiset painivat väkivaltaisen käytöksen lisäksi monenlaisten pelkojen, syyllisyyden ja häpeän kanssa: Uskallanko kertoa ongelmastani? Jos haen apua, mitä tapahtuu? aiheuttaako se lastensuojeluimoituksen? Hajoaako perheeni? Leimataanko minut? 

– Väkivalta on yleinen ilmiö. Se on ihan tavallista, tavallisempaa kuin uskoisikaan, Kommeri sanoo.

Moni ei tiedä toimivansa väkivaltaisesti, vaikka toimiikin. Ihminen on potentiaalinen väkivallantekijä, etenkin jos on itse lapsena tullut kaltoin kohdelluksi. 

Ihan tavallisia naisia

Maria Akatemiassa on tehty Demeter-työtä eli ennalta ehkäisevää perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyötä, jossa on erikoistuttu naisen henkisen ja fyysisen väkivallan dynamiikkaan jo 14 vuotta. Heille naisen väkivalta ei ole uusi ilmiö. Vuosien aikana apua on annettu yli 1000:lle naiselle. Väkivalta on aina ollut myös osa naiseutta, vaikkakin usein salattu, olemattomaksi vaiettu osa.

– Työskentelyn avulla olen päässyt ongelmieni ytimeen ja pystynyt ylläpitämään väkivallattomuutta. Ymmärrän, mistä väkivaltaisuuteni johtuu. Olen oppinut ottamaan vastuuta omista teoistani ja elämästäni, kertoo eräs Demeter-työstä avun saanut nainen. 

Demeter-työhön tulevat naiset ovat ihan tavallisia naisia. Ihmiset saattavat kuvitella, että väkivaltaisesti käyttäytyvä nainen on esimerkiksi naisvanki tai päihteidenkäyttäjä, mutta aivan tavalliset naiset ottavat meihin yhteyttä.

– Huoli on suuri silloin, kun sama asia tapahtuu ja aggressiot nousevat pintaan päivittäin. Kun huomaa, että raivostuu lapselle kohtuuttoman suuresti lapsen tekoon nähden, Hanna Kommeri kertoo.  

Hae apua!

Kommeri painottaa, että vaikka väkivaltaa ei hyväksytä, työmuodosta apua hakevaa ei tuomita. Työntekijä on aina ihmisen puolella, väkivaltaa vastaan – yhdessä. Naiset kokevat suurta helpotusta, kun väkivallasta saa kertoa jollekin. Heitä autetaan ottamaan vastuu omista tunteistaan ja teoistaan.  

– Pitää hakea rohkeasti apua, jotta väkivallan sijaan voi saada oman elämänsä hyvistä asioista kiinni, ja oppia väkivallatonta tapaa elää hankalimmissakin tilanteissa. Koska kun satutat toista, satutat aina myös itseäsi.

Naiset tulevat palveluun soittamalla Avoimeen linjaan, joka on auttava puhelin naisille, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa. Sen jälkeen naiset ohjautuvat yksilökeskusteluihin ja ammatillisesti ohjattuun vertaisryhmään. Työskentely on luottamuksellista ja maksutonta. 

Avoin linja on auttava naisille, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa päivystää tiistaisin ja torstaisin klo 16-18 ja perjantaisin klo 12-14 puhelinnumerossa 09 7562 2260. 
 

Perhanan vaatteet! Saumat, pesulappu ja vyötärönauha ovat aina väärässä paikassa, koska kevyt kosketus on erityisherkästä lapsestani se tuntuvin.

Makaan lastenhuoneen lattialla tärisevä tytär sylissäni. En pysty tähän! Inhoan näitä vaatteita, inhoan sua äiti! Äiti auta, lapsi huutaa. Hänen rintakehänsä nousee kaarelle, kädet raastavat vaatteita päältä.

Keinutan tärisevää 140-senttimetristä nyyttiä sylissäni märkiä kyyneleitä välissämme. Kumpikaan meistä ei jaksa tätä, mutta huomenna tai viimeistään ylihuomenna olemme tässä uudestaan.

Perhanan vaatteet! Ne tuntuvat lapsestani teräkseltä, painavilta, kutiavilta, karheilta ja polttavilta. Vaatteet tippuvat päältä ja luisuvat jalasta. Ne ovat liian kireitä, ahtaita, löysiä, sileitä, ryppyisiä ja jäykkiä. Saumoja, lappuja, päärmeitä, hihansuita, vyötärönauhoja – aina väärässä paikassa. 

Tuhansien eurojen arvosta vaatteita on liukunut läpi tämän lapsen vaatekaapin käyttämättöminä suoraan kirpparille, lahjoituksina naapureille ja ystäville. Sukumme on metsästänyt lapsen helpotukseksi saumattomia sukkia Berliinistä, pehmeitä legginseitä Pariisista ja kevyitä trikoopaitoja Tukholmasta, Virosta ja Münchenistä.

Luen äänettömästi jokapäiväistä mantraani: vaatteilla ei ole väliä, ihmisillä on.

Lapseni erityisherkkä tuntoaisti ei anna vaihtoehtoja. Lapsi piilottelee iltaisin likaisia vaatteita kaappiin, jotta me vanhemmat luulisimme hänen ottaneen sieltä puhtaat aamulla. Hän pukeutuu uudelleen ja uudelleen parsittuihin housuihin, venyneeseen, monta vuotta vanhaan t-paitaan. Hän haluaa pukeutua edellisen päivän likaisiin ja reikäisiin sukkiin, vaikka puhtaita olisi korissa tusina. Käytetty on pehmeä ja turvallinen.

Tuo arkinen, muille yhdentekevä rutiini on lapselleni niin ahdistava kokemus, että en usko tunteneeni sellaista tuskaa ehkä koskaan. Minun lapseni taistelee tuon kevyen kosketuksen ja tuntemisen tunteen kanssa päivittäin.

Kun katson kevätjuhlassa lapseni eriparisten vaatteiden luomaa, hieman homssuista olemusta hänen kavutessaan esiintymislavalle prinsessatyttöjen ja kauluspaitapoikien kanssa sukkien reikäiset kantapäät vilkkuen, sydämeni särkyy. Taas. Luen äänettömästi jokapäiväistä mantraani: vaatteilla ei ole väliä, ihmisillä on.

Kuinka kovasti haluaisin suojella häntä siltä päivältä, kun joku kaveri tai ajattelematon aikuinen kysyy tai huomauttaa hänen nuhjaantuneista vaatteistaan. Huomauttaa tietämättä, että tämä lapsi ja hänen perheensä käyttää vaatteisiin sata kertaa enemmän energiaa kuin muut. Huomauttaa, koska ei ole nähnyt lattialla käytyjen taisteluiden jälkeen kyyneltemme sekoittuvan, kun hoemme lapsen kanssa toisillemme, että selviämme tästä. Vielä tämänkin kerran.

Punkkikausi alkoi. Infektiosairauksien ylilääkäri Risto Pietikäinen kertoo, kuinka suuri riski yksittäisessä punkinpuremassa piilee ja miten lapset kannattaa suojata.

Punkit eli puutiaiset muistuvat monen mieleen keväisin, kun lumet ovat sulaneet ja pakkaset poissa. Pikkuriesat aktivoituvat, kun vuorokauden keskilämpötila ylittää viisi astetta, yöpakkasetkaan eivät niitä pelota. Punkkisesonki on siis melko pitkä, leutoina talvina se jatkuu joulukuuhun saakka.

Turun yliopistossa on käynnissä laaja tutkimus, jolla selvitetään punkkien ja niiden levittämien taudinaiheuttajien esiintymistä Suomessa. Näytteitä on tutkittu runsaat 2000. Tutkituista punkeista 15–20 % kantoi borrelia-bakteeria, ja puutiaisaivokuumevirusta kantoi 1,5 %.

Punkit ovat levittäytyneet ympäri Suomea, ja valitettavasti nämä kiusankappaleet ovat myös lisääntymään päin. Borreliabakteeria löytyy sieltä, mistä punkkejakin. Puutiaisaivokuumevirushavainnot sijoittuivat pääosin THL:n määrittelemille riskialueille. TBE-virusta esiintyy erityisesti Ahvenanmaalla, Turun ja Kotkan saaristossa, Etelä-Karjalassa, Kokkolassa sekä Simon, Kuopion ja Varkauden seuduilla.

1. Kenelle rokote?

Punkkirokotetta mainostetaan aktiivisesti, ja saattaa tulla olo, että se on pakko hankkia, jos meinaa säästää itsensä tai lapsensa puutiaisaivokuumeelta.

Rokotetta suositellaan niille, jotka toistuvasti oleskelevat ja liikkuvat luonnossa TBE-riskialueilla. Joillakin paikkakunnilla se kuuluu jo rokotusohjelmaan.

– THL suosittaa rokotteita yli kolmevuotiaille, rokotevalmistajat yhdestä vuodesta ylöspäin. Alle kolmevuotiaat sairastuvat harvoin puutiaisaivokuumeeseen, ja tauti on heillä lievempi, infektiosairauksien ylilääkäri Risto Pietikäinen Kymenlaakson keskussairaalasta sanoo.

2. Kuinka suuri riski on, jos punkki puree?

Borrelioosia vastaan ei ole rokotetta. Apteekissa myydään testejä, jolla voi testata onko ihoon kiinnittynyt punkki kantanut borreliaa.

– En suosittele näitä testejä. Ne ovat suhteellisen luotettavia kantajuuden suhteen, mutta täytyy muistaa, että vaikka punkki olisi ollut kantaja, ei bakteeri tartu läheskään aina, Pietikäinen sanoo.

Jos aivokuumebakteeria kantava punkki osuu kohdalle, tartunta voi tapahtua heti, sillä virus sijaitsee punkin etupäässä. Suolistossa majaileva borrelia vaatii pidemmän ajan, tunneista vuorokauteen siirtyäkseen ihmiseen.

– Todennäköisyys saada borrelia-infektio yhdestä yksittäisestä punkista on 2 %, jos punkki on ollut kiinnittyneenä yli vuorokauden. TBE-infektion osalta todennäköisyys on vieläkin pienempi, riskialueilla korkeintaan 0,1 % luokkaa, Pietikäinen toppuuttelee.

3. Kuinka suojata lapset?

Metsässä ei kannata samoilla shortseissa, mutta avaruuspukuakaan ei tarvita. Normaalit peittävät vaatteet riittävät. Tukes ei suosittele kemiallisia punkkikarkotteita alle kolmevuotiaille.

– Ruotsissa käytetään punkkikarkotteina eteerisiä öljyjä, muun muassa oregano-, minttu- ja rosmariiniöljyjä. Niiden tehoa ei ole tieteellisesti todistettu, mutta ei niistä haittakaan ole, Pietikäinen sanoo.

Hän painottaa, että niin sanottu punkkitarkastus kannattaa tehdä vähintään kerran päivässä ja aina heti luonnossa liikkumisen jälkeen. Aikuisenkin on hyvä käyttää toista apuna.

Punkki ei välttämättä tarraa heti kiinni, vaan kuljeskelee apajilla eli kehossa etsien parasta paikkaa asettua veriaterialle. Usein se löytyy sieltä, missä iho on ohutta ja verisuonia on paljon. Tällaisia paikkoja ovat muun muassa kainalot, nivuset, polvitaipeet ja hiusraja. Ne kannattaa siis tutkia erityisen tarkkaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pitkittynyt synnytyksen jälkeinen masennus syyllistää

Useimmiten synnytyksen jälkeinen masennus helpottaa lapsen täyttäessä vuoden. Joskus se pitkittyy ja kestää vuosia.

Kroonisen synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa pikkulapsiarki on raskasta, ja masentunut vanhempi kokee syyllisyyttä. Silloin masennuksesta parantuneiden tarinat tuntuvat epäreiluilta: miksi minä en parane?

Synnytyksen jälkeen jopa 80 prosenttia äideistä kokee voimakkaita mielialan muutoksia. Itkuisuus ja ruokahaluttomuus, uniongelmat ja voimattomuuden tunteet ovat hyvin tavallisia. Jos baby blues jatkuu vielä viikkojen jälkeen synnytyksestä, puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 

Masennuksen varhainen huomaaminen auttaa toipumisessa. Oikea lääkitys on avain paranemiseen, mutta muitakin keinoja kuten keskusteluapu tai erilaiset terapiamuodot on olemassa. 

Suomessa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii noin 10–25 prosenttia synnyttäneistä äideistä, mutta koska virallista tautiluokista ei ole, arvio sairastuneiden määrästä vaihtelee. Synnytysmasennuksen pitkittyminen on harvinaista, mutta sen kanssa voi silti elää.

Tärkeintä on armahtaa itseään

Irti Synnytysmasennuksesta Äimä ry:n koordinaattori Leena Honkavaara kertoo vanhempien usein syyllistyvän synnytysmasennuksesta. Syyllisyyden taakka kasvaa, kun masennus pitkittyy. Olenko huono äiti lapsilleni? Ajattelevatko muut, että olen laiska? Jääkö lapsi jostain tärkeästä paitsi sairauteni takia?

Masentuneena odotukset eivät ole realistisia, vaan esimerkiksi kotoa lähteminen vauvan kanssa voi tuntua suhteettoman vaikealta. Hyvä tapa ratkaista asia oikein on kuulostella itseään ja suhteuttaa tekemisen määrä omaan jaksamiseen.

Parisuhde ja ystävät auttavat masentunutta jaksamaan. Usein kuitenkin vuosia masennusta sairastaneen läheiset ja tukihenkilöt ovat väsyneet tsemppaamaan, ja yhä harvempi ystävä jaksaa pysyä vierellä.

Honkavaara kehottaa keskittymään masennuksen jatkuessa lapsiin ja pieniin positiivisiin asioihin arjessa, ei vertaamaan itseään muihin sairastuneisiin.

– Masentunut äiti haluaa masennuksesta huolimatta parasta lapselleen. Ei pidä koskaan ajatella, että masentunut ei olisi hyvä äiti. Vaikka masentunut äiti ei jaksaisi hoivata lasta, ja pääasialliseksi hoivaajaksi siirtyisi joku toinen, äiti ihan varmasti haluaisi hoivata lastaan. Ei masennus poista halua olla hyvä äiti, Honkavaara painottaa.

Tärkeintä Honkavaaran mukaan on armahtaa itseään. Riittää että jaksaa lähteä edes joskus jonnekin, ja tehdä omannäköisiä ja itselle mieleisiä asioita. Se antaa vähäksi aikaa lisävoimia jaksaa arkea kotona.

Lue kolme vuotta synnytysmasennuksesta kärsineen Tinnan tarina.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.