Henriikan masennus oireili ärtymyksenä ja pakonomaisena siivousvimmana.

Kaikkein synkimmän hetken Henriikka Suhonen muistaa hyvin.

Hän istuu vessanpöntön kannella ja imettää kuukauden ikäistä Elleniä. Vuoden vanha Nooa loiskuttelee ammeessa, painaa pienen laivan uppeluksiin yhä uudelleen. On arkinen alkuilta. Henriikka tärisee raivosta.

Hän ajattelee: Tällaistako elämäni on – kyttään tuijottamassa jonkun tyypin typeriä leikkejä ja toinen tyyppi imee tissiä. En kestä.

Kylpyhuoneen seinät ovat rumat ja läikikkäät, remontin tarpeessa. Kodin seinät tuntuvat kaatuvan päälle, mutta tänäänkään Henriikka ja lapset eivät ulkoilleet.

Raskaus ei tunnukaan hyvältä

Kun Ellen ilmoitti tulostaan, Nooa oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Henriikka tuijotti raskaustestiä hämmentyneenä. Leikkikaveri Nooalle, ihan kiva. Mutta näin pian, näin pienellä ikäerolla. Aivan tämä ei ollut suunnitelmissa.

Vatsa alkoi kasvaa. Nooa varttui vauvasta taaperoksi. Henriikan paha olo kasvoi.

Kun Nooa nousi ensimmäistä kertaa seisomaan, Henriikka ahdistui: kohta tässä on toinenkin lapsi, enkä enää voi antaa kaikkea aikaani Nooalle. Poika otti huteran askeleen, toisenkin, hymyili tohkeissaan eikä voinut ymmärtää, mikä äitiä itketti.

– Viimeistään silloin asiat alkoivat mennä oudoiksi ja pieleen. Raskaus tuntui pahalta. Mutta kuinka sellaista asiaa voisi sanoa ääneen kenellekään?

Sitten Ellen syntyi. Hän osoittautui tyytyväiseksi vauvaksi, joka antoi vanhempiensa nukkua yönsä rauhassa.

Lasten isä Joona palasi töihin viikon kuluttua Ellenin syntymästä. Henriikka jäi vauvan ja taaperon kanssa kolmisin. Nooan perhepäivähoitopäiviä vähennettiin, äitihän oli kotona.

En osaa hoitaa lapsia, Henriikka mietti. En pääse enää koskaan kotoa pois. Olen maailman huonoin äiti. Miten kolme minuuttia voi tuntua kolmelta tunnilta?

Pakko siivota, pakko leikkiä, pakko imettää

Lapset heräsivät aamulla seitsemältä. Henriikka naksautti puuroveden lämpenemään ja alkoi siivota. Lelut lattialta koreihinsa! Likatahra pois tiskipöydältä! Kengät eteisessä järjestykseen! Pesukone jylläämään!

Sitten uusi kierros. Ja taas uusi. Henriikka käveli ja järjesti, pysähtyi vasta mennessään nukkumaan.

– Siivosin ja siivosin. En pystynyt rauhoittumaan paikoilleni hetkeksikään, en edes istumaan. Tuntui, etten ole ansainnut sitä, että röhnöttäisin sohvalla.

– Eniten inhosin imetystä. Ellen söi hitaasti ja hartaasti, kaksikin tuntia kerrallaan. En voinut olla paikoillani. Tuijotin kelloa ja kihisin, että yritä nyt lapsi saada valmista.

Imetyksen aikana isoveli ehti kiivetä keittiön pöydälle, astua maitomukiin ja roikkua lampussa. Siitä syntyi lisää sotkua, joka oli siivottava.

Jos Nooa kiikutti kouraan satukirjan, Henriikka selasi sen läpi mahdollisimman nopeasti. Lukuhetki ei ollut kiireetön käpertyminen, vaan suoritettava toimenpide.

Lasten kanssa oleminen tuntui vastenmieliseltä. Siltä, että on pakko leikkiä ja imettää, koska muuten ei ole hyvä äiti.

Joonan palatessa iltapäivällä töistä kotona odotti vaimo, joka ei ollut vielä ehtinyt vaihtaa yöpukua päivävaatteisiin.

– Hääräsin jotakin tukka pystyssä ja naama punaisena, jumalattoman kiukkuisena.

Miten päiväsi on mennyt? Joona kysyi. Mitä siinä kyselet, helppohan sinun on olla, Henriikka huusi.

Sitten ei puhuttu enää mitään. Nukkumaan mentiin hiljaisina.

Kauppaan lähteminenkin tuntui ylivoimaiselta

Toisinaan ystävät soittivat ja pyysivät käymään. Henriikka kieltäytyi ja luetteli tekosyitä: meillä on nukuttu aika huonosti, Ellen on ollut itkuinen, taidan olla tulossa kipeäksi...

Yhteydenotot harvenivat. Henriikka helpottui. Ihmisten tapaaminen tuntui vaikealta, koska heidän puheensa ärsyttivät. Mielessä kihisi: kerrot viikonlopun menoista takuulla ihan tahallasi, minä olen täällä jumissa lasten kanssa enkä pääse minnekään.

Lopulta kauppaankin lähteminen alkoi tuntua ylivoimaiselta. Siellä saattaisi tavata tutun ja tutun kanssa joutuisi puhumaan.

– Lisäksi olin varma siitä, että kaikki ihmiset vahtaavat läskejäni. En halunnut, että kukaan katsoo minua.

Raskausdiabetes oli tuonut 30 ylimääräistä kiloa. Kotona Henriikka veti vatsaa sisään peilin edessä: onpa valtava ja kamala. Elleniä imettäessään hän peitti vatsan tyynyllä. Ettei sitä tarvitsisi katsoa.

Eräänä iltana Joona sanoi varovasti: Pitäisikö sinun mennä jonnekin purkamaan noita patoja? Jonkun sellaisen ammattilaisen luo?

Kuin mikäkin peto

Terveydenhoitajan katse neuvolan kontrollikäynnillä oli ystävällinen.

– Mitä kuuluu?

– Ärsyttää kaikki, Henriikka vastasi.

Se, että piti tulla tänne. Ja se, että pitää raahata tuota vauvaa mukana ihan joka paikkaan.

Masennustestin mukaan Henriikan asiat olivat hyvin.

Viikon kuluttua hän näppäili perheneuvolan puhelinnumeron. Nopeasti, ettei ehtisi katua. Sanat tulivat suusta ulos miettimättä: nyt täytyy päästä juttelemaan tai pää räjähtää. Aika sosiaalityöntekijälle järjestyi seuraavalle viikolle.

Ensimmäiseen tapaamiseen Henriikka meni yksin. Perhetyöntekijä oli pieni ja harmaantunut, suurissa silmissä oli lempeä katse.

– Miksi halusit tulla tänne? hän halusi

tietää.

– En jaksa olla enää kotona, Henriikka tokaisi.

Seuraavalla kerralla Joona lähti mukaan.

– Silloin asiat alkoivat aueta. Joona sanoi ensimmäistä kertaa ääneen, ettei kestä sitä, kun olen kiukkuinen koko ajan. Olin kyllä huomannut, ettemme puhu kotona toisillemme mitään. Mutta en ollut tajunnut, että olen kuin mikäkin peto.

Sitten puhuttiin. En ole vihainen sinulle enkä kenellekään muulle, tuntuu vain niin pahalta, Henriikka selitti Joonalle. Ja jatkoi vielä.

– Pahimmalta tuntuu, kun joudut kestämään tällaista.

Vähitellen Joona uskalsi sanoa lisää.

– Miten voisin auttaa? Voisin kyllä siivota, mutta lopputulos ei enää kelpaa sinulle. Veisinkö lapset jonnekin, menisimmekö yhdessä jonnekin?

Sitten Joona jatkoi perhetyöntekijälle.

– Tuntuu, että Henriikalla pitäisi aina olla joku Thaimaan-matka tiedossa. Että olisi jotakin, mitä odottaa ja hän pysyisi järjissään.

Henriikka kuunteli. Itketti.

Kun äiti ja isä keskustelivat, lapset olivat mummon luona hoidossa. Nooa riehui enon kanssa, mummo sovitteli sitterissä makaavan Ellenin käteen leluja.

Ellenin syntymästä oli kulunut kolme kuukautta.

Paha olo sai vihdoin nimen

Masennuslääkkeistä voisi olla apua, niin saisit taas hyvästä olosta kiinni, ehdotettiin perheneuvolassa neljännellä käyntikerralla. Henriikka nyökytteli, mutta ei soittanut lääkärille.

Moni asia mietitytti.

Voiko minulla todella olla masennus? Masentuneet makaavat sängyssä eivätkä jaksa tehdä mitään. Minä taas en voi pysyä paikoillani hetkeäkään.

Voivatko masennuslääkkeet auttaa? Ja jos voivat, pärjäänkö enää ikinä ilman niitä?

Ja peloista suurimpana: Jos saan masennusdiagnoosin, voidaanko sitä käyttää jotenkin minua vastaan? Parisuhde on niin huonossa jamassa, että voi loppua koska tahansa. Voiko käydä niin, että kohta minulta otetaan lapsetkin huostaan?

– Lopulta päätös oli kuitenkin aika helppo. Tiesin, että apua on pakko saada ja tiesin, että lääkkeet ovat se apu.

Henriikka seisoi vieressä, kun perheneuvolan työntekijä varasi lääkäriajan. Tuntui helpommalta kuunnella kuin soittaa itse.

Lääkärin mukaan Henriikka oli sairastunut epätyypilliseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka ilmeni levottomuutena ja ylivilkkautena.

Pahalle ololle oli vihdoin nimi. Helpotus humahti vartalon läpi.

Elämä alkaa taas maistua hyvältä

Et ole enää yhtään niin kiukkuinen kuin ennen, Joona huomautti, kun masennuslääkityksen aloittamisesta oli kulunut kuukausi.

Henriikka katsoi takaisin, oivallus hiipi mieleen vähitellen. Totta, en olekaan. Nytkin istun tässä sohvalla ihan rauhallisena. Ei tunnu siltä, että pitäisi touhuta ja rähjätä.

Eivätkä lapset ärsyttäneet enää jatkuvasti. Iltapuuro syötiin rauhassa.

– Jos Nooa aikaisemmin lusikoi puuroa vähän ohi suun, ärähdin heti raivon partaalla, että mitä ihmettä siinä pelleillään.

Eräänä torstaina Henriikka sai ystävältä viestin: Jos saatte lapset hoitoon, tulette huomenna meille, on pitakebabia ja boolia. Henriikka lähti. Ilman lapsia. Se oli ihme.

Illan aikana naurettiin paljon.

– Ystävien keskellä tajusin yhtäkkiä, miten paljon paremmaksi asiat olivat muuttuneet. Pystyin poistumaan huushollista ihmisten ilmoille ilman, että päässä koko ajan tykytti se, että pitäisi olla lasten kanssa, mitä muut ajattelevat minusta, ärsyttää kaikki.

Aamulla Henriikka haki lapset mummon luota yökylästä, haisteli niskoja, halasi. Erossa oli oltu kylliksi. Tuntui hyvältä mennä kotiin yhdessä.

Nyt sairaus on ohi

Toisinaan Henriikka miettii mennyttä aikaa, sitä synkintä. Muistot tuntuvat sumeilta. Oliko kaikki tosiaan niin surullista ja vaikeaa? Oli. Muistaminen itkettää.

Masennusjakso kesti pari kuukautta, mutta tuntui pitkältä, pitkältä. Jokainen päivä oli loputon.

– Vaikeinta on ajatella, millainen ilmapiiri kotona oli. Kamala ja kireä. Hoidin lapset ihan hyvin, syötin ja leikitin, mutta en ollut hetkeäkään rauhallinen tai iloinen.

Mutta enhän voinut itselleni ja käytökselleni mitään, Henriikka miettii. Olin sairas.

Masennuslääkitys lopetettiin tarpeettomana kuuden kuukauden jälkeen. Tapaamiset perheneuvolassa alkoivat tuntua turhilta jo lääkityksen alettua.

Nykyään Henriikka ja Joona puhuvat paljon ja riitelevät aika vähän.

– Kaikki Joonan ja minun väliset jutut on käsitelty. En halua enää puhua masennuksesta. Paitsi nyt. Ehkä tarinani auttaa jotakuta hakemaan apua ajoissa.

Lauantaisin Henriikka, Joona, Nooa ja Ellen lähtevät usein yhdessä ulos. Ei ole kiire. Kun mennään kotiin, tehdään lasagnea.

Sitä ennen Nooa kerää kiviä ja keppejä, tuo niitä Joonalle. Sitten isä ja poika kiipeävät kukkulalle ja vilkuttavat alas.

Alhaalla Ellen kiljuu riemusta. Henriikka seisoo vieressä ja pitää rattaista kiinni, katsoo perhettään ja hymyilee.

Anna Pihlajaniemi: Vihdoin tuli stoppi, Vauva 7/2014

Kuvat: Harri Joensuu

Lue lisää:

Masennus raskauden aikana

Synnytyksen jälkeinen ahdistus

Vierailija

Itse sain esikoisen 90-luvulla. Vauva-aika oli raskasta ja erehdyin sanomaan äidilleni, että tunnen itseni masentuneeksi. Äiti suuttui minulle, haukkui, että olen kiittämätön vaikka olen saanut terveen vauvan ja minun pitäisi olla pelkästään onnellinen. Masennus aiheutti sen, että en uskaltanut puhua neuvolassakaan totta, kun terveydenhoitaja kysyi asiasta. Pelkäsin, että hänkin suuttuu minulle.

Noh, siitäkin selvisin vaikka pitkään siinä meni. Ei minullakaan om ulkonäkö ollut millään tavalla mielessä, lisäksi lihoin kymmenen kiloa muutamassa kuukaudessa synnytyksen jälkeen. Kovasti minua ihmetyttää tälläkin palstalla vauvojen äitien syyllistäminen ulkonäön laiminlyönnistä ja miehen huomiotta jättämisestä. Kyllä siinä on täysi työ pitää vauvasta huolta vaikka itse toivoisi vain kuolevansa.

 

Vierailija

Huvittavaa lukea näitä "yllätysraskaus" juttuja. Ei voi olla yllätys, että tulee raskaaksi jos harrastaa seksiä! Mahdollisuus on olemassa niinkauan, kun on kohtu ja munasarjat paikoillaan vaikkakin jotain ehkäisyä käyttäisi...Lienee paikallaan kertaus peruskoulun terveystiedon asioihin ;)  :D

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on rakastettu. Näin kerrot sen hänelle päivittäin.

Power of Positivity -sivu listaa asioita, joita vanhempi voi sanoa lapselle osoittaakseen, että rakastaa häntä.

1. Rakastan sinua

Rakkauden sanominen on kaiken perusta. Et voi sanoa tätä lapsellesi liian usein, isommallekaan. Samalla opetat, että tunteista puhutaan ääneen. Se on hyvä taito.

2. Tulen iloiseksi, kun sinä…

Ota lapsi kiinni hyvänteossa. Kun kerrot, mikä menee hyvin, vahvistat toivottua tapaa toimia.

3. Teet minut onnelliseksi

Näytä onnesi: lapsi saa tuntea, että on arvokas. Aikuisen onni ei silti ole lapsen vastuulla. Hän saa olla myös hankala tai kiukkuinen.

4. Olen ylpeä sinusta

Uusien asioiden opettelu vaatii rohkeutta. Kannusta lasta yrittämään, ja ole ylpeä yrittämisestä, ei vain lopputuloksesta.

5. Olet ainutlaatuinen

Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Juuri siksi he ovat niin rakkaita. Näytä lapselle, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

6. Luotan sinuun

Luottamus herättää luottamusta ja halua yrittää. Lapsilla on vahva halu toimia oikein. Vanhempi näyttää, että huomaa tämän.

7. Uskon sinuun

Opeta sinnikkyyttä, että luovuttaa ei heti kannata. Lapsi tarvitsee rohkaisua: Vanhemman tehtävä on olla lapsensa puolella.

8. Olen kiitollinen sinusta

Kerro, miksi olet kiitollinen lapsestasi juuri tänään.

On kiva tapa vaikkapa listata iltapalapöydässä asioita, jotka olivat hyviä tänään. ”Parasta päivässä oli se, kun teimme palapelin yhdessä. Ja että minulla on niin ihana murunen.”

+ rakastava kosketus

Osaatko kertoa lapselle ilman sanoja, että rakastat? Lue psykologi Leea Mattilan kolumni aiheesta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kun tulee vanhemmaksi, joutuu huomaamaan miten oma lapsuus on itseen vaikuttanut. Onko lapsuudessa näytetty tunteita, entä näytätkö niitä nyt?

Monen vanhemman oma lapsuus on ollut tällainen: vanhemmat ovat huolehtineet riittävästä vaatetuksesta ja ravinnosta, mutta tunteita ei ole ilmaistu, eikä tunteisiin ole aina vastattu.

Tunteet ovat viestejä, ja niihin reagoiminen antaa kokemuksen kuulluksi tulemisesta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta. Kun lapsella on päivähoidon aamupiirissä hankalaa, hänet poistetaan takavasemmalle, selviämään tilanteesta yksin.

Mutta mitä se opettaa lapselle? Ainakin sen, että kun on vaikeita tunteita, siihen ei saa apua, ja että vain myönteisiä tunteita saa ilmaista. Lapsi oppii myös, että se jolla on huono päivä, ei kuulu joukkoon.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti.

Näiden oppien jälkeen, aikuisena, läheiset ihmissuhteet saattavat olla pinnallisia, ja omaa sisintä hyvin vaikea paljastaa. Lapsuudesta ei välttämättä ole jäänyt monia muistoja, tai keskeinen kokemus on se, että “lapsuuteni ei ole vaikuttanut minuun mitenkään”.

Ajatus siitä, että lapsuuden ihmissuhteet eivät ole olleet merkityksellisiä, on surullinen.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti. Se paljastaa, että temperamentin lisäksi tavoissa olla muiden kanssa on kysymys myös siitä, minkälainen oma lapsuus on ollut.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Raskaus ja vanhemmaksi tuleminen saavat yleensä aloittamaan tämän ajattelun. On aika ymmärtää, miten oma lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen.

Sitten on helpompaa valita, miten oman lapsensa kanssa on ja elää. Jokaisen vanhemman pitää päättää, toivooko omalle lapselle samaa - vai jotain muuta.

Jos tunteiden näyttäminen on sinulle vaikeaa, kokeile näitä harjoituksia

1. Mieti ja yritä ymmärtää, miksi vanhempasi käyttäytyivät lapsuudessasi siten kuin käyttäytyivät. Mitä olisit toivonut heidän tekevän toisin? Miltä asian ajatteleminen tuntuu nyt?

2. Pohdi, mitkä kolme adjektiivia kuvaavat sinun ja lapsesi suhdetta. Käyttäisitkö samoja sanoja kuvaamaan sinun ja oman vanhempasi suhdetta?

3. Mieti, miten viestit lapselle että rakastat. Osaatko kertoa sen myös ilman sanoja?

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.