Kuvitus: Satu Kettunen

”Suunnittelin olevani miehen lapsille hyvä tyyppi ja kiva bonusvanhempi. Miksi minusta tulikin kireä nillittäjä?” kahden lapsen äitipuoli pohtii.

Nukutan vauvaa olohuoneen alkovissa. Muutaman metrin päässä kylpyhuoneen edessä käy tohina. Mieheni alakouluikäiset lapset käyvät iltasuihkussa. He riuhtovat suihkuverhoa niin, että verhotanko on irrota katosta, ja kastelevat koko kylpyhuoneen.

Kerrostaloasunnossamme on vain yksi iso makuuhuone, ja se on jaettu bonuslasteni kesken, vaikka lapset viettävät meillä vain joka toisen viikonlopun. Minä, mieheni ja yhteinen vauvamme nukumme alkovissa. Siksi toiveenani on rauhoittaa ilta vauvan nukuttamiseen.

Kylpyhuoneesta kuuluu kiljahduksia. Vauva vääntelehtii rauhattomana kainalossani. Sitten kylppärin ovi pamahtaa kiinni, ja esiteini-ikäinen bonustyttäreni huutaa isälleen veljensä olevan vielä suihkussa.

Vauvan silmät aukeavat ammolleen. Minä puristan suuni tiukasti suppuun ja näytän pimeässä alkovissa keskisormea suuntaan, josta kiljunta kuuluu.

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea?

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea? Suomen Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja, perheterapeutti Kirsi Heikinheimo tietää vastauksen.

– Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja uusperheissä niitä tulee. Tärkeää on se, miten niitä purkaa. Irvistely itsekseen on ihan hyvä tapa, Heikinheimo sanoo.

Pesithän kädet saippualla?

Alussa meillä meni paremmin. Seurusteluvaiheessa tulin viettämään viikonloppuja mieheni ja hänen kahden lapsensa luo. Mieheni nelivuotias poika pötkötteli selkäni päällä, ja leikimme legoilla tuntikausia. Sisälläni lainehti lämmin olo aina, kun lapset halusivat minulta jotakin: peliseuraa, syliä, lukemista.

Hämmennyin kuitenkin siitä, että mieheni silloin yhdeksänvuotias tytär tuli yöllä viereemme parisänkyyn. Minusta sänky oli aikuisten, minun ja mieheni paikka. Tuntui, että mieheni tytär halusi tehdä tahallaan oloni vaikeaksi. Ihan kuin käynnissä olisi valtataistelu tyttären ja isän uuden kumppanin välillä.

Myös lasten käytöstavat vaivasivat minua. Kun söimme, mieheni poika pyyhki spagettikastiketta hihaansa ja tytär kauhoi ruokaa kyynärpäät pöydällä. Kun lapset kävivät vessassa, he eivät pesseet käsiään, ellen erikseen sanonut ”Pesithän kädet saippualla?”

Mitä useammin huomautin asiasta, sitä kireämmäksi ääneni muuttui.

Järjellä tajusin, että vika ei ole lasten vaan ennemmin aikuisten. Lapsilta ei selvästikään ollut vaadittu käytöstapoja, jotka minusta olivat aivan perusasioita.

Mieheni ei tuntunut välittävän lastensa huonoista pöytätavoista ja epäsiisteydestä. Lopulta sanoin niistä hänelle. Vastaukseksi mieheni kysyi, haluanko olla lapsille se valittava tyyppi vai kiva tyyppi.

Tietenkin halusin olla kiva tyyppi. Mukava bonusvanhempi. Seuraavan kerran katoin pöytään servietit ja taittelin ne lasten lautasten päälle ennen ruokailua. Siitä niitä ei voisi olla huomaamatta, eihän?

Päätin yrittää olla hiljaa.

Parempi päätös olisi ollut puhua, kuulen Uusperheiden liiton Kirsi Heikinheimolta myöhemmin.

Minä kestän, olen aikuinen

Lapsi on lapsi. Siitä Kirsi Heikinheimo on puhunut sadoille uusperheiden vanhemmille, nyt myös minulle. Lapsi on lapsi, ja lapsella saa olla lapsen ajatukset.

– Kun lapsen biologinen vanhempi tuo kotiin uuden kumppanin, lapset tekevät yhteiselon mieluusti hankalaksi. Taustalla on toive siitä, että omat vanhemmat vielä palaisivat yhteen. Se on lapselta inhimillinen toive, Heikinheimo sanoo.

”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Inhimillistä on sekin, että lapsen käytös harmittaa. Aikuisen on kuitenkin päästävä siitä yli. Heikinheimo neuvoo mantran, jota aikuinen voi toistella itselleen, kun alkaa keittää: ”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Heikinheimo kertoo toisenkin keinon:

– Lapsille voi sanoa suoraan, että nyt harmittaa, käyn juomassa lasin vettä, jutellaan sitten. On tutkittu juttu, että kehon lämpötila nousee riitelyn aikana. Siitä vain vedellä sitä jäähdyttämään.

Upoksissa marttyyrimeressä

Kiukun tunteiden yläpuolelle nouseminen on minulle vaikeaa. Ennen oman lapseni syntymää ajattelin, että ehkä ymmärrän paremmin sitten, kun olen itsekin äiti. Kävikin toisin.

Kun vauvan on aika nukkua päiväunia, menen mieluummin makoilemaan poikani viereen kuin puuhailemaan mieheni lasten kanssa. ”Olkaa hiljaa, vauva nukkuu”, sihisen alkovista.

Kun bonustyttäreni kerran ehtiikin mennä loikoilemaan sängylleni nukkuvan vauvan viereen ennen minua, ärsyynnyn siitäkin.

– Ai sä menit siihen, sanon bonustyttärelle vaimeasti.

Mieheni näkee tilanteen ihan toisin.

– Kiva, että vahdit veljen unia, hän sanoo tyttärelleen. Myönnän itselleni, että haluaisin olla kolmisin mieheni ja vauvamme kanssa. Haluaisin voida jakaa ainutlaatuisen ilon ensimmäisestä lapsesta puolisoni kanssa, mutta hän on kokenut sen jo kaksi kertaa aiemmin.

Tuntuu, että minä ja mieheni olemme eri leireissä. Kun minä haluaisin antaa vauvalle unirauhan, hän ehdottaa lapsilleen riehakasta videopeliä. Kohta he kolme nauravat ja kiljuvat pelin tuoksinassa.

Riitelemme lasten edessä. Usein käy niin, ettei sopimiselle jää aikaa. Mies on lähdössä saattamaan äidilleen palaavia lapsia bussille, ja bonuslapseni seisovat jo takit päällä ulko-ovella, kun me mieheni kanssa huudamme eteisessä. Oven sulkeuduttua itken vauva sylissäni.

Vellon universumin suurimmassa marttyyrimeressä. En koe olevani kohtuuton, kun pyydän ottamaan myös vauvan ja minut huomioon yhteisessä kodissamme.

Yritän ajatella, miltä bonuslapsistani mahtaa tuntua, kun he tulevat isänsä luo ja perheeseen onkin syntynyt uusi lapsi. Lapsi, joka on heidän isänsä kanssa jatkuvasti, toisin kuin he itse.

Uuden perheen uudet säännöt

Olen jumissa itsesäälissäni ja tarvitsen viisaita sanoja. Kirsi Heikinheimo puhuu siitä, että parisuhde on uusperheessä aivan erityisen tärkeä pohja myös lasten ja aikuisten keskinäisille suhteille.

– Uusperheessä ei ole automaattista perhesidettä kaikkien välillä vaan perheen luominen on tahdon asia. Lisäksi aikuisten keskinäiset välit valuvat aina lapsille.

– Toisella puolisolla ei välttämättä ole kokemusta, millaista on olla kouluikäisen vanhempi. Toisella taas ei ole kokemusta vaikka siitä, millaista on hypätä mukaan toisten perhe-elämään. Siinä auttaa vain puhuminen ja toisen tunteiden kunnioitus.

”Uusperheen säännöt ovat uuden perheen omia sääntöjä, eivät vanhojen peruja.”

Luen psykoterapeutti Vuokko Malisen haastattelun Meidän Perheestä. Malinen sanoo, että paras palaute, jonka puolisolleen voi antaa, on kehua tämän lasta. Se kuulostaa järkevältä – ja miten metsään olen siinä mennytkään.

Sekä Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja Heikinheimo että psykoterapeutti Malinen neuvovat luomaan uusperheen omat säännöt kaikkien perheenjäsenten kesken.

– Uusperheen sääntöjen pitää olla nimenomaan uuden perheen omia sääntöjä, ei vanhojen liittojen periaatteita. Aikuiset ovat säännöistä vastuussa, mutta on tärkeää antaa äänioikeus jokaiselle uusperheen jäsenelle. Jokainen on yhtä tärkeä perheenjäsen, asui sitten kotona aina tai joka toinen viikonloppu, Heikinheimo sanoo.

Sinun lapsesi eivät ole minun

Minä en ole kunnioittanut bonuslasteni ajatuksia tarpeeksi. Olen kyllä janonnut ymmärrystä ja kunnioitusta perheen toisena vanhempana, mutta samaan aikaan olen itse pitänyt heitä perheemme ulkojäseninä. Olen ollut liian keskittynyt omaan ydinperheeseeni.

En pidä mieheni lapsia ominani. Välitän heistä, mutta jos olen rehellinen, myönnän, että en rakasta heitä. Pitäisikö minun? Kysyn tätä Heikinheimolta.

”Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta kunnioittaa tarvitsee.”

– Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta heitä pitää kunnioittaa, kuten kaikkia uusperheen jäseniä.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi suhtaudun bonuslapsiini niin nuivasti. Ei ole kyse siitä, että olisin ollut mustasukkainen mieheni rakkaudesta – totta kai hän rakastaa lapsiaan, kaikkia kolmea tasavertaisesti. Heikinheimo puhuu jokaisen perheenjäsenen samanarvoisuudesta, ja luulen, että yksi syy voi olla siinä.

Ennen poikani syntymää tunsin olevani perheessämme muita vähempiarvoinen, se lapseton, jonka tarpeilla ja oikeuksilla ei ollut yhtä paljon väliä kuin lapsilla tai lasten isällä. Uskon, että olisin rennompi bonusvanhempi, jos olisin ollut äiti jo valmiiksi.

Kolmelapsinen perheemme

Vaunulenkillä mieheni kanssa talven viima räiskii räntää kasvoillemme. Olemme samaa mieltä siitä, että olemme tulleet perheenä siihen pisteeseen, jossa meidän molempien on ryhdistäydyttävä.

Lupaan miehelleni keskittyä arjen hyviin asioihin, kuten siihen, kuinka hienosti bonustyttäreni hoitaa vauvaa. Lupaan yrittää ajatella asioita enemmän kaikkien kolmen lapsen kannalta ja olla iloinen vaikka siitä, että bonuslapset kutsuvat kavereitaan meille yökylään. Se on heiltä osoitus luottamuksesta ja hyväksynnästä.

Mieheni lupaa, että hän osoittaa lapsilleen arvostavansa minua. Hän lupaa myös tukea siinä, että saisin rakennettua toimivan suhteen bonuslapsiini. Seuraavana päivänä hän varaa konserttiliput vain minulle ja tyttärelleen.

Kirsi Heikinheimo neuvoo uusperheitä tekemään mahdollisimman paljon hauskoja asioita yhdessä. Yhteiset lautapeli-illat tai ulkoiluhetket toimivat hyvin. On silti tärkeää, että lapsilla on tilaisuus olla välillä kaksin oman vanhempansa kanssa, mutta myös tekemistä pelkän bonusvanhemman kanssa kannattaa yrittää keksiä.

Ryhtiliikkeemme toimii. Ärsyynnyn vähemmän, välitän enemmän. Bonustyttäreni alkaa pyytää minua uimahalliin aina, kun lapset ovat meillä. Lähden joka kerta.

Askel voi olla pieni, mutta minusta tuntuu, että olen päässyt pinnalle.

Kirjoittajan nimi on muutettu.

Meidän Perhe 2/2017

Vierailija

Halusin olla kiva äitipuoli – miksi se on niin vaikeaa?

Äitipuoleuteen verrattuna äitiys on kyllä tosi kivaa, 99-prosenttisesti! Ainakin jos lapset eivät ole hengenvaarassa, sairaita tai muuten pulassa elämässään. Äitipuoleuteen kaikilla on lähinnä epäilyksiä ja äitipuolella on jatkuva todistustaakka siitä, ettei ole kiusannut/kiduttanut/ollut epäreilu/tehnyt jotain pahaa tai vähintään ajatellut. Hyvätkin aikeet torpataan herkästi sillä, että varmaan tunteet kuitenkaan eivät ole ihan aidot. Olin muutaman vuoden äitipuolena ja ei ikinä enää! Eihän...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Punkkikausi alkoi. Infektiosairauksien ylilääkäri Risto Pietikäinen kertoo, kuinka suuri riski yksittäisessä punkinpuremassa piilee ja miten lapset kannattaa suojata.

Punkit eli puutiaiset muistuvat monen mieleen keväisin, kun lumet ovat sulaneet ja pakkaset poissa. Pikkuriesat aktivoituvat, kun vuorokauden keskilämpötila ylittää viisi astetta, yöpakkasetkaan eivät niitä pelota. Punkkisesonki on siis melko pitkä, leutoina talvina se jatkuu joulukuuhun saakka.

Turun yliopistossa on käynnissä laaja tutkimus, jolla selvitetään punkkien ja niiden levittämien taudinaiheuttajien esiintymistä Suomessa. Näytteitä on tutkittu runsaat 2000. Tutkituista punkeista 15–20 % kantoi borrelia-bakteeria, ja puutiaisaivokuumevirusta kantoi 1,5 %.

Punkit ovat levittäytyneet ympäri Suomea, ja valitettavasti nämä kiusankappaleet ovat myös lisääntymään päin. Borreliabakteeria löytyy sieltä, mistä punkkejakin. Puutiaisaivokuumevirushavainnot sijoittuivat pääosin THL:n määrittelemille riskialueille. TBE-virusta esiintyy erityisesti Ahvenanmaalla, Turun ja Kotkan saaristossa, Etelä-Karjalassa, Kokkolassa sekä Simon, Kuopion ja Varkauden seuduilla.

1. Kenelle rokote?

Punkkirokotetta mainostetaan aktiivisesti, ja saattaa tulla olo, että se on pakko hankkia, jos meinaa säästää itsensä tai lapsensa puutiaisaivokuumeelta.

Rokotetta suositellaan niille, jotka toistuvasti oleskelevat ja liikkuvat luonnossa TBE-riskialueilla. Joillakin paikkakunnilla se kuuluu jo rokotusohjelmaan.

– THL suosittaa rokotteita yli kolmevuotiaille, rokotevalmistajat yhdestä vuodesta ylöspäin. Alle kolmevuotiaat sairastuvat harvoin puutiaisaivokuumeeseen, ja tauti on heillä lievempi, infektiosairauksien ylilääkäri Risto Pietikäinen Kymenlaakson keskussairaalasta sanoo.

2. Kuinka suuri riski on, jos punkki puree?

Borrelioosia vastaan ei ole rokotetta. Apteekissa myydään testejä, jolla voi testata onko ihoon kiinnittynyt punkki kantanut borreliaa.

– En suosittele näitä testejä. Ne ovat suhteellisen luotettavia kantajuuden suhteen, mutta täytyy muistaa, että vaikka punkki olisi ollut kantaja, ei bakteeri tartu läheskään aina, Pietikäinen sanoo.

Jos aivokuumebakteeria kantava punkki osuu kohdalle, tartunta voi tapahtua heti, sillä virus sijaitsee punkin etupäässä. Suolistossa majaileva borrelia vaatii pidemmän ajan, tunneista vuorokauteen siirtyäkseen ihmiseen.

– Todennäköisyys saada borrelia-infektio yhdestä yksittäisestä punkista on 2 %, jos punkki on ollut kiinnittyneenä yli vuorokauden. TBE-infektion osalta todennäköisyys on vieläkin pienempi, riskialueilla korkeintaan 0,1 % luokkaa, Pietikäinen toppuuttelee.

3. Kuinka suojata lapset?

Metsässä ei kannata samoilla shortseissa, mutta avaruuspukuakaan ei tarvita. Normaalit peittävät vaatteet riittävät. Tukes ei suosittele kemiallisia punkkikarkotteita alle kolmevuotiaille.

– Ruotsissa käytetään punkkikarkotteina eteerisiä öljyjä, muun muassa oregano-, minttu- ja rosmariiniöljyjä. Niiden tehoa ei ole tieteellisesti todistettu, mutta ei niistä haittakaan ole, Pietikäinen sanoo.

Hän painottaa, että niin sanottu punkkitarkastus kannattaa tehdä vähintään kerran päivässä ja aina heti luonnossa liikkumisen jälkeen. Aikuisenkin on hyvä käyttää toista apuna.

Punkki ei välttämättä tarraa heti kiinni, vaan kuljeskelee apajilla eli kehossa etsien parasta paikkaa asettua veriaterialle. Usein se löytyy sieltä, missä iho on ohutta ja verisuonia on paljon. Tällaisia paikkoja ovat muun muassa kainalot, nivuset, polvitaipeet ja hiusraja. Ne kannattaa siis tutkia erityisen tarkkaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pitkittynyt synnytyksen jälkeinen masennus syyllistää

Useimmiten synnytyksen jälkeinen masennus helpottaa lapsen täyttäessä vuoden. Joskus se pitkittyy ja kestää vuosia.

Kroonisen synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa pikkulapsiarki on raskasta, ja masentunut vanhempi kokee syyllisyyttä. Silloin masennuksesta parantuneiden tarinat tuntuvat epäreiluilta: miksi minä en parane?

Synnytyksen jälkeen jopa 80 prosenttia äideistä kokee voimakkaita mielialan muutoksia. Itkuisuus ja ruokahaluttomuus, uniongelmat ja voimattomuuden tunteet ovat hyvin tavallisia. Jos baby blues jatkuu vielä viikkojen jälkeen synnytyksestä, puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 

Masennuksen varhainen huomaaminen auttaa toipumisessa. Oikea lääkitys on avain paranemiseen, mutta muitakin keinoja kuten keskusteluapu tai erilaiset terapiamuodot on olemassa. 

Suomessa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii noin 10–25 prosenttia synnyttäneistä äideistä, mutta koska virallista tautiluokista ei ole, arvio sairastuneiden määrästä vaihtelee. Synnytysmasennuksen pitkittyminen on harvinaista, mutta sen kanssa voi silti elää.

Tärkeintä on armahtaa itseään

Irti Synnytysmasennuksesta Äimä ry:n koordinaattori Leena Honkavaara kertoo vanhempien usein syyllistyvän synnytysmasennuksesta. Syyllisyyden taakka kasvaa, kun masennus pitkittyy. Olenko huono äiti lapsilleni? Ajattelevatko muut, että olen laiska? Jääkö lapsi jostain tärkeästä paitsi sairauteni takia?

Masentuneena odotukset eivät ole realistisia, vaan esimerkiksi kotoa lähteminen vauvan kanssa voi tuntua suhteettoman vaikealta. Hyvä tapa ratkaista asia oikein on kuulostella itseään ja suhteuttaa tekemisen määrä omaan jaksamiseen.

Parisuhde ja ystävät auttavat masentunutta jaksamaan. Usein kuitenkin vuosia masennusta sairastaneen läheiset ja tukihenkilöt ovat väsyneet tsemppaamaan, ja yhä harvempi ystävä jaksaa pysyä vierellä.

Honkavaara kehottaa keskittymään masennuksen jatkuessa lapsiin ja pieniin positiivisiin asioihin arjessa, ei vertaamaan itseään muihin sairastuneisiin.

– Masentunut äiti haluaa masennuksesta huolimatta parasta lapselleen. Ei pidä koskaan ajatella, että masentunut ei olisi hyvä äiti. Vaikka masentunut äiti ei jaksaisi hoivata lasta, ja pääasialliseksi hoivaajaksi siirtyisi joku toinen, äiti ihan varmasti haluaisi hoivata lastaan. Ei masennus poista halua olla hyvä äiti, Honkavaara painottaa.

Tärkeintä Honkavaaran mukaan on armahtaa itseään. Riittää että jaksaa lähteä edes joskus jonnekin, ja tehdä omannäköisiä ja itselle mieleisiä asioita. Se antaa vähäksi aikaa lisävoimia jaksaa arkea kotona.

Lue kolme vuotta synnytysmasennuksesta kärsineen Tinnan tarina.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Isä ei ole lastenvahti vaan vanhempi, someprojekti julistaa.

Miltä näyttää mies, joka hoivaa? Vastasyntynyt isänsä sylissä, taaperon ja isän yhteinen luontoretki, isän ja lapsen aamutoimet kylppärissä? Fatherhood Without Fear -kuvaprojekti jakaa kuvia isien ja lasten yhteisistä hetkistä. @dontforgetsdads-Instagram-tilillä on tähän mennessä 890 kuvaa ja videota.

Kuvaprojektin käynnistänyt amerikkalaispariskunta January ja Brandon Harshe haluaa näyttää, että huolenpito ja hoiva kuuluvat myös miehuuteen. Ja että koti on myös isän paikka, ei vain äidin ja lasten. Heillä on julistus: I dont't babysit. I parent. Dad

Taustalla on huomio siitä, että isät saattavat edelleen pitää itseään toissijaisena vanhempana. Jos mies lohkaisee kavereilleen olevansa lapsenvahtina, se voi oikeasti sisältää kokemuksen siitä, että on kakkosvanhempi tai äidin apulainen.

– Kun sosiaalisessa mediassa näkyy isien sitoutuminen vanhemmuuteen, stereotypiat alkavat vähitellen murentua, Janurary Harshe sanoo Diply-sivuston jutussa.

 

My *wish* for you, is that this life becomes, all that you want it to. <3 @cocourtnie #dontforgetdads

Henkilön Fatherhood Without Fear (@dontforgetdads) jakama julkaisu

Suomessa erityisesti isyystutkija Jouko Huttunen on puhunut miesten antaman hoivan puolesta. Semperin isyysseminaarissa huhtikuussa Helsingissä puhuneen Huttusen mukaan miesvanhemman hoiva vahvistaa lapsen itsetuntoa ja myönteistä käsitystä ihmisistä.

Fatherhood Without Fear -projektista on kirjoittanut myös muun muassa attn.com-sivusto. Harsheilla on myös synnytykseen ja synnytysvalmennukseen keskittyvä Birth Without Fear -projekti, jonka Instagram-tilille @birthwihtoutfear on tullut tähän mennessä jo 5 950 postausta.

 

sleeping beauties💙💤 📷:@amandanalex #cosleeping #dontforgetdads #fatherhood #love

Henkilön Fatherhood Without Fear (@dontforgetdads) jakama julkaisu

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Missä päin maailmaa onkaan, Arman Alizad soittaa lapsilleen  joka päivä, jos vain on kenttää. Kun kolme tytärtä ovat Armanin luona, isä ei vastaa työpuheluihin.

Päiväkodissa on tulossa jalkapallo-ottelu. Se jännittää Arman Alizadin keskimmäistä, kuusivuotiasta tytärtä. "Entä jos me hävitään?" tytär sanoo aamupalapöydässä.

Arman vastaa, että pelissä ei voi hävitä.

– Jos te voitatte, se on hieno juttu. Mutta jos häviätte, sinä olet silti voittanut, koska olet oppinut tosi paljon. Kokemus on se tärkein voitto, Arman sanoo.

Tsemppipuhe toimii. Kuusivuotias haluaa pelaamaan, meni miten meni.

Arman vie kolme- ja kuusivuotiaat tyttäret päiväkotiin, 13-vuotias esikoistytär lähtee kouluun. Arman lähtee töihin, erilaiseen maailmaan.

Lapsena Arman pelkäsi pimeää. Juuri muuta hän ei silloin vielä pelännytkään.

– Kiipesin puihin, kallioille ja joka paikkaan. Minulla ei ollut mitään järkeä sen suhteen, että sellainen voisi olla vaarallista, Arman sanoo.

Armanin synnyinmaassa Iranissa vietetään 21. maaliskuuta uudenvuodenjuhlaa nimeltä Nouruz. Sen juhlinta aloitetaan sytyttämällä kaikkialle valtavia nuotioita, joiden yli hypitään. Tuli lumosi pienen Armanin, hän tuijotti liekkeihin tuntikausia. Ja hyppäsi, yhä suuremman kokon yli.

– Ennen kuin vallankumous tuli Iraniin 1979, kaduilla oli katupartioita, levottomuuksia ja ammuskelua. Minusta ammuskelu oli supersiistiä.

Paras ystävä oli isän isä Asadollah. Isoisä piti Armania sylissä, kertoi tarinoita persialaisen mytologian seikkailijasta Rostamista ja opetti kuusivuotiaan pelaamaan shakkia.

– Niistä maailmani ja mielikuvitukseni kehittyivät, isoisän tarinoista. Aloin unelmoida seikkailuista.

Arman oli 9-vuotias, kun perhe pakeni Iranista.

Arman oli yhdeksänvuotias, kun hänen perheensä pakeni Iranista islamilaisen vallankumouksen alta. Isä vei perheen aluksi Yhdysvaltoihin. Sieltä he tulivat Suomeen, jossa isän vanhemmat jo asuivat.

Ensimmäinen järkytys liittyi saunaan. Sinä iltana vastikään Suomeen muuttanut Arman meni uuden kaverinsa luo kylään ja näki alastomia ihmisiä kylpyhuoneessa.

– Melkein itkin, ja kaverini yritti selittää, että tänään on torstai eli meidän saunailta. Mietin, mitä hemmettiä tässä maassa tapahtuu.

Arman päätteli, että sopeutumiseen tarvitaan suomen kieli. Hän päätti oppia sen hyvin.

– Opin suomen puolessa vuodessa koulussa. Kolmessa vuodessa hävisi aksenttikin.

Vierauden tunne vain ei hävinnyt.

”Pelkäsin teininä, että pilaan elämäni olemalla erilainen. Jatkoin silti.” 

– Teininä kaikki muut täällä pelasivat lätkää tai fudista, mutta minä breikkasin ja skeittasin ja maalasin graffiteja. Minulla oli omat skeittifrendit, mutta koulussa olin kuin eri maailmassa, eikä muiden tekemät jutut kiinnostaneet. Taistelin sen kanssa pitkään. Pelkäsin teininä, että pilaan elämäni olemalla erilainen, mutta jatkoin silti.

Siitä lähtien Arman on tehnyt niin. Omia juttujaan, vaikka on pelottanut. Samaa hän haluaa opettaa lapsille.

Armanin isä toivoi pojasta lääkäriä. Isä oli kasvanut kulttuurissa, jossa korkea koulutus oli lippu parempaan elämään.

Ei ollut helppoa olla eri mieltä, mutta Arman piti päänsä. Ompelukaavat ja vaatteiden valmistukseen liittyvät laskutoimitukset kiehtoivat häntä. Sillä oli väliä, istuiko puvuntakki melkein vai täysin.

”Mitä James Bond pukisi?” on ohje, jota noudattamalla ei voi tyriä.

– Juhliin pistän edelleen sellaiset vaatteet, ettei hetkeäkään tarvitse miettiä, menikö oikein. "Mitä James Bond pukisi?" on paras ohje, eikä sitä noudattamalla voi tyriä.

26-vuotiaana Arman oli yksi Suomen nuorimmista vaatturimestareista. Isä oli pojastaan ehkä maailman ylpein. Hän oli oppinut, että korkeakoulu ei ollut ainoa tie menestykseen.

Tinkimätön tyylikkyys ja röyhkeys olivat Armanin tavaramerkkejä, kun hän 2000-luvun alussa aloitti tv-työt muotiohjelman vetäjänä. Mielessä alkoi pyöriä ajatus omasta, erilaisesta ohjelmasta. Tulivat Kill Arman sekä Arman ja viimeinen ristiretki.

– Nyt tiedän, että tätä mun kuuluu tehdä, seikkailla ja kertoa ihmisten tarinoita. Tähän ne lapsuuden Taru Sormusten Herrasta -kirjat, Tähtien Sodat ja Karate Kid -leffat johdattivat.

Uusimmissa ohjelmissaan Arman on ollut vankilassa, asunnottomana ja pessyt vanhuksia. Hän on kuunnellut Suomessa asuvia ulkomaalaisia, rikollisia ja narkomaaneja - tai oikeammin: kuunnellut ihmisiä.

”Mietin usein, että tämäkin ihminen on jonkun tytär tai poika.”

– En ajattele, että haastattelen rikollista. Haastattelen ihmistä, joka on tehnyt rikoksen. Mietin usein, että tämäkin ihminen on jonkun tytär tai poika. Ja miten tuonkin äiti tai isä on ollut monta kertaa lapsestaan huolissaan.

Tyttäret haluavat tietää, missä isä milloinkin on. Ja missä päin maailmaa Arman onkaan, hän soittaa lapsille joka päivä, jos vain on kenttää.

– Kolmevuotias ei vielä ymmärrä, mitä teen. Hän sanoo vain, että isä on reissussa. 13-vuotiaan tyttären kanssa käyn keskusteluja. Hän käsittää ohjelmissani näkyvän maailman eriarvoisuuden ja ymmärtää myös, kuinka kiitollinen omista mahdollisuuksista pitää olla.

Kuusivuotiaan kysymykset koskevat usein muita lapsia: Miksi jotkut lapset asuvat viidakossa? Miksi he eivät pääse kouluun? Miksi lapset joutuvat tekemään töitä?

– Joinakin aamuina tytär saattaa sanoa, että minä menen nyt päiväkotiin, mutta muualla lapset eivät pääse, koska heidän pitää mennä töihin.

Kuusivuotiaalle isä on maailmaa kiertävä sankarihahmo, mutta vielä enemmän tytärtä kiinnostaa maailma.

– Keskimmäinen tytöistäni on siinä iässä, että imee tietoa. Hän tietää ihan kaiken Mongolian kotkanmetsästäjistä ja Ecuadorin viidakon shamaaneista. Jos sanoisin hänelle, että nyt mennään Mongoliaan, hän ei pysyisi paikallaan koneessa. Että joko ollaan perillä, koska ollaan perillä, ollaanko pian perillä?

Kun Arman on kotona, lapset asuvat Armanin kanssa osan viikosta. Tärkeintä on silloin yhteinen aika: palapelien tekeminen, ruuan laittaminen, Angry Birds -leikkipuistossa tai kiipeilypuistossa käyminen.

– Kun olen lasten kanssa, en halua ajatusteni olevan missään muualla. Kun lapset ovat luonani, minulla on puhelin äänettömällä enkä vastaa työpuheluihin. Parasta on, jos en edes mieti luurin olemassaoloa.

Arman ei mielestään ole tiukka isä.

Arman ei mielestään ole tiukka isä. Hänestä on turha moittia niin paljon lasten iPadin käyttöä tai television katselua, niissä on paljon hyvääkin. Mutta yksi poikkeus on.

Kun ruoka kotona Espoossa on valmis ja pöytä on katettu neljälle, televisio ja kännykät laitetaan kiinni.

– Tyttöjen kanssa yhdessä syöminen on todella hauskaa. Syömme paljon salaattia ja lihaa, erityisesti lammasta. Savukala on toinen suosikki.

– Muuten olen superliberaali ja moderni isä, mutta se ruokahetki on perinteinen siinä mielessä, että rauhoitumme ja juttelemme. Silloin puhutaan suurista asioista ja pienistä asioista, jotka voivat olla tosi tärkeitä.

Niin kuin vaikka siitä, että kuusivuotiaan joukkue oli päiväkodissa hävinnyt jalkapallo-ottelun.

– Tytär sanoi, että vähän kyllä harmitti. Hän kertoi kuitenkin olevansa iloinen siitä, että oli oppinut uusia asioita, Arman kertoo.

Häntä alkaa hymyilyttää. Oppi oli mennyt perille.

Lasten oikeuksien ja maailman ymmärtämisen puolesta Arman halua puhua muuallakin kuin televisiossa ja kotona. Siksi hän kiertää yrityksissä ja kouluissa kertomassa kohtaamistaan.

– Tahdon opettaa lapsille ja nuorille, että hyvä koulutus voi pelastaa maailman. Koulutuksen avulla voidaan vaikuttaa asenteisiin ja taistella eriarvoisuutta vastaan.

Toinen Armanin viesti kouluvierailuilla on, ettei pelon pidä antaa estää yrittämästä. Jos ihminen ei uskalla epäonnistua, hän panee elämässään jarrun päälle.

– Kun näen oppilaan kasvoilla liikutuksen, tulee hieno tunne. Toivoisin nuorten matkustavan, olevan rohkeita ja käyvän epämukavuusalueillaan, vaikka pelottaisi. Vanhempien pitäisi tajuta ja hyväksyä tämä.

Esikoistytär on nyt 13-vuotias. Arman näkee, miten kova yhdenmukaisuuden paine teini-iässä on ja muistaa, miten vaikeaa se hänelle itselleen oli.

– Toivon, että olen ollut lapsilleni tarpeeksi hyvä esimerkki siitä, että asiat voi tehdä omalla tavallaan. Lapsille ja nuorille aina sanotaan, että ole oma itsesi. Mutta jos joku näyttää liian erilaiselta, ajatellaan heti, että älä ole noin paljon oma itsesi. Se on helvetin ärsyttävää.

Kolmen tytön ja yhden isän kodissa ei kerrota isoisän vaan isän tarinoita. Asadollahin tapaan Arman keksii tarinoita itse, usein iltaisin ennen nukkumaanmenoa.

Tytöt saavat valita aiheen ja Arman improvisoi. Yleensä tarinoissa on hyvä ja paha ja taistelu niiden välillä.

"Tärkein asia, jonka haluan isänä opettaa, on tämä: Älä ikinä aikuistu."

– Tyttäreni ovat tarinoissani aina sankarihahmoja, joilla on matkan varrella vaikeuksia ja haasteita. Välillä menee tosi jännittäväksi ja joskus pahakin voi voittaa, mutta vain hetkeksi. Lopussa kaikki muuttuu hyväksi.

Tyttäriensä tulevaisuudelta Arman ei toivo muuta kuin sitä, että he uskaltaisivat elää. Ihan sama, elävätkö he lääkäreinä vai putkinaisina vai taiteilijoina, kunhan elävät kuten itse haluavat. Pelätä saa, epäonnistua saa, mutta unelmista ei saa luopua.

– Mielikuvitus ja sisäinen seitsemänvuotias on pidettävä hengissä läpi elämän. Tärkein asia, jonka haluan isänä opettaa, on tämä: Älä ikinä aikuistu.

Julkaistu Meidän Perhe -lehdessä 9/2016

Arjen muruset

  • Aamupala. Syön valitettavan harvoin.
  • Kurahousut. Mahtava keksintö.
  • Maailma. Yllätyksellinen ja upea.
  • Siivous. Terapeuttista.
  • Rakkaus. Epäitsekkyys.
  • Kiroilu. Vaatii tilannetajua.
  • Isä. Isäni Vahid on sankarini.

Dokumentaristi, toimittaja ja räätäli Arman Alizad, 45, asuu Espoossa. Hänellä on 13-, 6- ja 3-vuotiaat tyttäret, jotka asuvat hänen luonaan osan viikosta.
Hän on tehnyt useita dokumenttisarjoja ja talk show -ohjelmaa. Parhaillaan Nelosella menee dokumenttisarja Arman Pohjantähden alla.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.