Kuva: Shutterstock

Se on vain uhmaa, Tanjalle sanottiin, kun hän haki apua raivokkaalle pojalleen. Ei se ollut.

On lokakuinen poutapäivä, 12-vuotiaan Villen viimeinen päivä kotona. Aamupäivällä sisarukset asetellaan vierekkäin sohvalle, isä ottaa valokuvan. Kaikkia itkettää.

Puolen päivän jälkeen ryhmäkodin johtaja ja hänen miehensä tulevat hakemaan Villen autolla. Takakonttiin nostetaan kassillinen vaatteita ja Villen tärkeät tavarat: lumileopardipehmo, mummin kutoma sininen unikaverimato ja keltasävyinen päiväpeitto.

Sitten Ville viedään pois, eikä hänelle saa soittaa kuukauteen.

Pelottavat raivokohtaukset

Tanja, 37, keittää pannullisen kahvia ja tarttuu puhelimeen. On taas paljon puhuttavaa Villen sosiaalityöntekijän kanssa. Huostaanotosta on kulunut viisi vuotta, ja monien vaiheiden jälkeen Tanja jaksaa taas uskoa, että pojalla on edessään valoisa tulevaisuus. 17-vuotias Ville­ asuu lasten­suojeluyksikön tukiasunnossa ja opiskelee ammatti­koulussa. Yhteistyö lastensuojelun työntekijöiden kanssa sujuu hyvin.

Silti Tanja miettii vieläkin, mikä kaikki olisi nyt toisin, jos apua olisi saatu ajoissa. Olisiko hänen tarvinnut antaa lastaan pois?

Tanja sai esikoisensa 19-vuotiaana, ja Ville syntyi siitä vuoden ja seitsemän kuukauden kuluttua. Ville oli itkuinen vauva, mutta ei Tanja sitä ihmetellyt. Joillakin vauvoilla vain on paljon korvatulehduksia. Hän vei vauvaa lääkäriin ja piti paljon sylissä. Kun pojat olivat kahden ja kolmen vanhat, heille järjestyi hoitopaikka perhepäivähoitajalta, ja Tanja lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Elämä oli mukavaa, tavallista.

"Se oli hillitöntä, suhteetonta raivoa."

Ensimmäisen kerran Tanja huolestui, kun Ville oli vähän alle kolme. Pojan raivokohtaukset alkoivat saada ­pelottavia mittasuhteita. Kerran hän tuuppasi naapurin kaksivuotiaan rähmälleen asvalttiin ja hyppi tämän selän päällä, kunnes Tanja juoksi nostamaan hänet pois.

– Se oli jotenkin hillitöntä, suhteetonta raivoa.

Ville kävi myös isoveljensä kimppuun. Kun Tanja syöksyi hakemaan esikoisensa lastenhuoneesta pois pikkuveljen raivokohtauksen alta, Ville tulistui niin, että heitti puisen Jukka-hakan oveen koko kolmevuotiaan kehonsa voimalla. Oveen tuli reikä.

Tanja haki apua neuvolasta, sillä hänestä tuntui, ettei pojan käytös ollut normaalia. Neuvolasta vakuutettiin, että se on vain tavallista uhmaikää ja menee kyllä ohi.
Ei mennyt.

Näkymätön muuri

Mitä isommaksi Ville kasvoi, sitä vaikeampaa häntä oli estää satuttamasta muita raivokohtausten aikana. Poikien­ isä oli työnsä takia pitkiä aikoja poissa kotoa, mutta Tanjan­ vanhemmat asuivat lähellä. Kun Tanja huomasi Villen raivon nousevan, hän soitti äidilleen: teillä on kymmenen minuuttia aikaa tulla.

Jo hyvin pienenä Ville alkoi myös varastaa leluja kavereiltaan­.

– Tai ei hänellä ollut omia kavereita, mutta veljensä kavereilta.

Tanja yritti selittää pojalleen oikeaa ja väärää, mutta hänestä tuntui, ettei Villeen saanut yhteyttä. Lapsi sulkeutui, kasvatti ympärilleen muurin.

Viisivuotiaana Villestä tuli isoveli, kun perheeseen syntyi kolmas poika. Hän oli valtavan pettynyt. Te sitten ette osaa tehdä muuta kuin poikia, hän karjui vanhemmilleen. Sen jälkeen raivonpuuskia tuli entistä useammin.

Itsemurhaviesti

Perhepäivähoidossa Ville pärjäsi hyvin, mutta koulussa häntä alettiin kiusata. Äiti muistaa ensimmäisiltä koulu­vuosilta huppupäisen, haluttoman, uhmakkaan pojan. Perhe puhui kiusaamisesta opettajien kanssa, mutta sitä ei saatu loppumaan.

Poika alkoi varastella lähiseudun kaupoista. Näpistysreissuille Villen halveksima pikkuvelikin pääsi mukaan: pienen haalariin sai saaliin näppärästi piiloon. Äiti kävi yhä uudestaan kaupalla palauttamassa tavaroita ja pyysi, että vartijat pitäisivät poikaa silmällä.

Lopulta kolmannella luokalla Villelle järjestyi aika kasvatusneuvolasta. Psykologin lausunto oli, että lapsi on selvästi alavireinen ja masennukseen taipuvainen.

– Ja siinä se. Mitään apua tai hoitoa ei tarjottu.

"Kuoleeko, jos laittaa kynsilakanpoistoainetta avoimeen haavaan?"

Yhtenä iltana Tanja oli olohuoneessa katsomassa televisiota, kun hänen kännykkäänsä piippasi tekstiviesti. Se oli Ville, yläkerrasta. Hän kirjoitti aikovansa tappaa itsensä ja kysyi, että kuoleeko, jos laittaa kynsilakanpoistoainetta avoimeen haavaan.

Tanja pakotti itsensä rauhalliseksi ja meni yläkertaan puhumaan pojalle. Seuraavana aamuna, kun lapset olivat lähteneet kouluun, hän soitti päivystävään kriisipuhelimeen ja itki. Mitä ihmettä minä teen, kun mistään ei saada apua lapselle?

Vasta silloin perhe pääsi asiakkaaksi perhepalvelukeskukseen ja Villelle järjestyi aika psykiatrilta ja masennuslääkeresepti. Hänelle tarjottiin musiikkiterapiaa ja paikkaa poikaryhmästä, jossa pelattiin sählyä ja tehtiin mukavia asioita porukalla.

– Tarkoitus oli hyvä, mutta Villelle niistä ei ollut hyötyä.

Alkulähde unohtui

Ville ja vanhemmat kävivät säännöllisissä terapiatapaamisissa, joissa tilanteeseen yritettiin löytää ratkaisuja.

– Kovasti yritettiin keksiä, miten negatiivisuuden kierre saadaan perheessä katkaistua. Minulle jäi kuitenkin tunne, ettei kukaan uskaltanut katsoa, mikä sen alkulähde oli. Sammuteltiin pieniä tulipaloja mutta ei itse pääroihua, Tanja kuvailee.

– Tapaamiset päättyivät aina siihen, että minä itkin olevani huono äiti, kun en pärjää tämän lapsen kanssa.

Jälkikäteen hän on miettinyt, että mukana oli iso joukko ihmisiä, jotka kaikki varmasti tarkoittivat hyvää ja tekivät parhaansa, mutta kukaan ei ottanut kokonaisvastuuta tilanteesta.

– Oli perheneuvolan ja kriisikeskuksen väkeä, oli koulukuraattori ja musiikkiterapeutti, mutta koskaan ei pidetty yhteistä tapaamista. Oli liian monta lusikkaa sopassa ja soppa meni sekaisin.

Karkkipaperit sängyn alla

Yhtenä päivänä, kun Tanja meni siivoamaan poikien huonetta, Villen sängyn alta löytyi kasoittain karkkipapereita: tyhjiä suklaalevyn kääreitä, rutistettuja foliomyttyjä, auki revittyjä karkkipusseja. Tanjan sydän alkoi hakata nopeam­min. Hän kaiveli patjan alta, katsoi kirjahyllyyn ja kirjoituspöydän laatikkoon. Karkkipapereita oli kaikkialla. Tanja laski, että niihin oli täytynyt upota rahaa ainakin viisikymppiä. Oli aika selvää, kuka herkut oli syönyt. Mutta mistä hän oli saanut niihin rahat?

Koulupöydän laatikosta, kankaisesta kynäpussista löytyi nippu pullonpalautuskuitteja. Kävi ilmi, että Ville oli varastanut pullonpalautusautomaatin vieressä olevan lahjoituslippaan.

Villelle oli kehittynyt ahmimishäiriö. Hän söi hillittömiä määriä makeisia ja riehui, kunnes lopulta oksensi. Perheen oli pantava kaikki sokeripitoinen lukkojen taakse.

Poikaa eivät vain mitkään lukot pidelleet. Tanja ei uskaltanut nukkua öisin, koska pelkäsi Villen karkaavan ylä­kerran palotikkailla ties minne.

– Joka kerta kun puhelimeni soi, tuskastuin jo valmiiksi, että mitä töllöjä se on taas tehnyt.

Samaan aikaan Tanjan ja hänen miehensä avioliitto natisi liitoksissaan. He yrittivät pelastaa liiton tekemällä vielä yhden lapsen. Elämä ei muuttunut siitä helpommaksi. Vauva sairasteli paljon ja Ville oli yhä arvaamattomampi. Sokerin lisäksi Tanja piilotti keittiöveitset.

– Ville pyöritti koko meidän perhettä. Pelkäsin omaa poikaani niin, että aloin mielistellä häntä välttääkseni raivokohtaukset.

Puhelu rehtorilta

Ratkaisevan liikkeen teki lopulta Ville itse. Oli elokuu 2008 ja Ville oli juuri aloittanut kuudennen luokan. Perhe oli ollut viikonloppuna Linnanmäellä ja reissu oli kaikin puolin onnistunut. Maanantaiaamuna oli raju ukonilma, joten isä vei isommat lapset autolla kahdeksaksi kouluun ja nuorimmaisen hoitoon. Tanja lähti töihin sairaalaan.

Yhdeksän aikaan hän huomasi, että koululta oli yritetty soittaa. Se oli rehtori. Ville ei ollut tullut aamulla kouluun.

Sillä hetkellä Tanjan kaulaa alkoi puristaa vanne. Mielessä vilisi kuvia, joita ei olisi halunnut nähdä. Silta, jolta on korkea pudotus virtaavaan veteen. Onko se mennyt tekemään sen, mistä on uhkaillut?

Vihdoin todettiin se , mitä äiti oli pitkään yrittänyt sanoa.

Kaksi poliisipartiota lähti etsimään Villeä, samoin Villen­ isä. Tanja ei pystynyt tekemään muuta kuin kävelemään ympyrää kahvikuppi kädessä.

Iltapäivällä, kun poliisi oli jo laatimassa valtakunnallista etsintäkuulutusta, Villen isä löysi pojan tien ­varresta kävelemästä.

Vielä samalla viikolla Ville otettiin sisään psykiatriseen sairaalaan, jossa vihdoin todettiin se, mitä äiti oli pitkään yrittänyt sanoa. Poika on masentunut, väkivaltainen ja ­tarvitsee välittömästi apua. Psykiatri arvioi, että ellei tilanteeseen puututa vakavasti, pojalle saattaa kehittyä persoonallisuushäiriö.

Sairaalajakson päätteeksi lääkäri sanoi sen ensimmäisen­ kerran ääneen. Villelle olisi ehkä hyötyä, jos hänet sijoitettaisiin hoitoon kodin ulkopuolelle.

Hirttosilmukka portaissa

Sairaalassa Ville kertoi lääkäreille ja hoitajille, ettei usko kenenkään kotona kaipaavan häntä. Kun kysyttiin, kuka hänelle on perheenjäsenistä tärkein, hän vastasi: kissat.

Tämän äitikin tiesi. Pojan oli usein vaikea saada kontaktia toisiin ihmisiin, mutta eläinten kanssa hän on viihtynyt aina.

– Jos jossain on elukka, joka ei pidä ihmisistä, meidän Villen syliin se menee kyllä.

Ville tuli vielä sairaalajaksolta kotiin. Sitten sattui järkyttävä välikohtaus. Tanja huomasi, että portaikossa yläkerran tasanteelta roikkui nalle narun jatkona. Portaikon yläpäästä löytyi virnistelevä Ville, joka kertoi näyttäneensä pienemmille sisaruksilleen, miten hirttäminen tapahtuu.

Tanja sätti poikaa järkyttyneenä. Mitä oikein ajattelit? Ei pikkuveli ymmärrä, että tuo on vaarallista. Mitä jos hän keksii kokeilla samaa pikkusiskoon?

Vastaukseksi tuli vain naurua. Äidin selkäpiitä karmi. Eikö tämä lapsi kadu mitään? Sitten ohi tassutti toinen perheen kissoista, ja Tanja keksi sanoa: mitä jos pienemmät lapset keksivät hirttää kissan?

Vasta silloin Ville vakavoitui ja irrotti nallen.

Vahvat, tukevat aikuiset

Miten Villelle kerrottiin huostaanotosta? Miten asia selitettiin sisaruksille? Tanja ei muista siitä juuri mitään. Oli niin kova paikka antaa oma lapsi pois ja olla kokonainen kuukausi edes soittamatta, että suuri osa siitä tuskasta on pyyhkiytynyt pois mielestä.

– Oli vain tunne siitä, että tämä oli pakko tehdä.

Huostaanoton jälkeen Tanja erosi Villen isästä.

– Ehkä poika myös säästyi paljolta, kun ei ollut kotona eron vaikeimmassa vaiheessa, Tanja miettii.

Kaksi ensimmäistä vuotta Ville asui ryhmäkodissa toisella paikkakunnalla, kunnes hänet siirrettiin lasten­suojeluyksikköön kotikaupunkiin. Sijoituksesta on ollut pojalle selvästi hyötyä, vaikka takapakkejakin on tullut.

Joskus hän jopa rakentelee veljensä kanssa ­Legoilla.

Hän opiskelee ja haluaa pysyä lastensuojelun asiakkaana niin pitkään kuin mahdollista. Hän on mukana itsenäistymisohjelmassa, joka tähtää siihen, että 21-vuotiaana hän pärjäisi omillaan. Elämä on tempoilevaa edelleen, mutta­ äidin mielestä se on nyt tavallista nuoruutta, ei enää ­sairautta.

Ville käy kotilomilla mielellään ja tulee nykyään toimeen myös 12-vuotiaan pikkuveljensä kanssa.

– Joskus hän jopa rakentelee veljensä kanssa ­Legoilla. Minun ihana 17-vuotias poikani, joka rakasti pienenä Legoja­.

Tanjan mielestä ratkaisevaa on ollut, että huostaanoton jälkeen Villellä on ollut riittävän paljon vahvoja aikuisia ja ammattilaisia ympärillään.

– Työntekijöiden täytyy jaksaa vaikeaa nuorta oman työvuoronsa ajan, mutta meidän piti jaksaa kellon ympäri.

Edelleen hän kuitenkin ihmettelee, miksi lastensuojelu tuli mukaan kuvioon vasta, kun oli jo melkein liian myöhäistä.

– Mitä jos pahimpina aikoina joku olisi ottanut hänet hoitaakseen vaikka viikoksi, että olisin itse saanut levätä. Jos Villelle olisi löytynyt lastensuojelun kautta vaikkapa lomaperhe. Olisiko kaikki mennyt toisin?

Mistä kaikki johtui?

Jos muisti armahtaa äidin, suojelee se poikaakin. Ville ei muista lapsuudestaan raivokohtauksia eikä ahmimisia ja varasteluja. Omissa muistikuvissaan hänellä on onnellinen lapsuus, jossa käytiin veneellä saaressa mummin ja ukin kanssa ja hoidettiin kissoja. Luonnossa ja eläinten kanssa hänen oli aina helppo olla.

Ville on lukenut psykiatrien lausunnot itsestään ja sanonut äidilleen: jos todella olen ollut tuollainen, teitte ainoan oikean ratkaisun. Ja: en tiedä, olisinko ilman huostaan­ottoa edes elossa.

"Tunnen syyllisyyttä, etten jaksanut lopulta hoitaa lastani."

Silti Tanjan on vaikea olla miettimättä, mistä kaikki johtui. Sainko odotusaikana ehkä jonkin iskun vatsaan? Rakastinko tarpeeksi?

– Persoonallisuushäiriöt usein liittyvät rakkaudettomaan lapsuuteen, mutta Villeä on pidetty sylissä jopa enemmän kuin muita lapsia, koska hän oli vauvana niin itkuinen. Rakkauden puutteesta tämä ei voi johtua.

Lapsilukuakin Tanja on pohtinut. Olenko ollut hullu, kun olen halunnut näin monta, vaikka yhdenkin kanssa oli niin vaikeaa? Olisiko Villen elämä ollut helpompaa, jos katras olisi jäänyt kahteen?

Siksi helpotti, kun Villeä hoitanut psykiatri sanoi: Tämän pojan sairastumisen syy on jotakin sisäsyntyistä, ja se jää luultavasti arvoitukseksi. Syyllisiä on turha etsiä.

– Tietenkin tunnen syyllisyyttä siitä, etten jaksanut lopulta hoitaa omaa lastani. Mutta toisaalta. Kymmenen vuotta minä jaksoin.

Kun on aivan vereslihalla, toisten ihmisten sanat voivat satuttaa tai kannatella. Nämä sanat kannattelivat. Kun Villen­ sijoitusta suunniteltiin, psykiatri sanoi, että Villelle­ parempi paikka olisi laitos kuin sijaisperhe.

Ville tarvitsee nyt napakkaa ohjausta, mutta ei uutta perhettä, sillä hänellä on jo perhe, joka rakastaa häntä.

Villen ja Tanjan nimet on muutettu.

Meidän Perhe 7/2013

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanheman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Erilaisista näkemyksistä voi olla hedelmällistä keskustella, mutta aina se ei kannata. 

Joskus ajattelen, että suurimmat haastajani kasvattajana ovat toiset vanhemmat. On hetkiä, jolloin ristiriitaisista näkemyksistä on hedelmällistä keskustella, mutta toisinaan se on ajanhukkaa.

Kun poikani oli yksivuotias, olimme kesäpäivänä leikkipuistossa. Katselin uteliaana, kun muutamaa vuotta vanhempien poikien ryhmä lähestyi huterasti askeltavaa pikkuistani. Pojat varmasti näyttäisivät hauskoja temppuja pienemmälle!

Kaikkea muuta. Isommat pojat tuuppasivat yhteistuumin yksivuotiaan hiekkaan, istuivat tämän päälle ja alkoivat paiskoa hiekkaa taaperon naamaan. Parissa sekunnissa loikkasin paikalle, kiskoin pojat lapseni päältä ja pidin näille tiukan puhuttelun.

"Häkellyin vanhempien välinpitämättömyydestä täydellisesti."

Isompien poikien vanhemmat juttelivat keskenään kahvikupit käsissä selkä tapahtumiin päin. Kerroin heille, mitä juuri tapahtui ja pyysin, että aikuiset kertoisivat lapsilleen siitä, ettei ketään saa kiusata.

Aikuiset katsoivat minua tympääntyneinä. Toinen heistä sanoi, ettei uskonut mitä puhuin, koska hän ei ollut nähnyt mitään. Häkellyin välinpitämättömyydestä täydellisesti.

 

Ärsyttävää on, että muiden kasvatustapoja joutuu väkisinkin perustelemaan lapselle.

Matkustan pojan kanssa paljon junalla. Leikkivaunu on lapsen kanssa matkustaessa paras ja kamalin paikka: riippuu ihan matkatovereista, joita ei voi ennalta valita.

"Sanon, että joskus vanhemmat ovat niin väsyneitä, että he eivät jaksa komentaa."

Yritän pitää osaltani jonkinlaista järjestystä yllä: ei kengät jalassa liukumäkeen, ei juoksemista käytävällä, ei huutamista, ei karkkia evääksi. Pienempiä lapsia pitää erityisesti varoa ja huomioida.

Joskus matka saattaa kulua siinä, että yritän saada lapseni ymmärtämään, miksi jotkut saavat remuta ja painia käytävällä sekä syödä kaksin käsin karkkeja ja keksejä, mutta hän ei saa.

Usein sanon vain, että eri perheillä on erilaiset tavat. Senkin sanon, että joskus vanhemmat ovat niin väsyneitä, että he eivät jaksa komentaa. Itsekin olen joskus hautautunut kirjaani.

"Vieras isä tokaisi naureskellen, että kyllähän poikien täytyy oppia, mistä se kaikki paska maailmaan tulee."

Lapseni on iässä, jossa kaikenlaiset pissa- ja kakkajutut huvittavat. Katkaisen ne sanomalla, että ne kuuluvat vain ja ainoastaan vessaan.

Eräänä päivänä lapseni lyöttäytyi kadulla ikäisensä vieraan pojan seuraan. Vieraan pojan isä opetti parhaillaan omalle pojalleen takapuolen synonyymeja ja lempinimiä.

Poikani kihersi hurmaantuneena pyllyrallatukselle ja alkoi toistella niitä. Pilasin tunnelman käskien lastani lopettamaan. Vieras isä tokaisi naureskellen, että kyllähän poikien täytyy oppia, mistä se kaikki paska maailmaan tulee.

Käännyimme heti seuraavasta kadunkulmasta eri suuntaan, vaikkei olisi ollut pakko. Joskus paras tapa selvitä muista vanhemmista ja heidän näkemyksistään on yksinkertaisesti poistua paikalta.

Meidän Perhe 9/16

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Hyvinä päivinä Maria kutsuu poikaansa lempinimillä Mönkinen,

Lurppa ja Hömppäliini.

minä vain 79

Tsemppiä Marialle! On ihailtavaa, kun joku todella haluaa kasvattaa lapsensa hyväkäytöksiseksi näinä päivinä. Paljon helpompaa on olla välittämättä ja ajatella tyyliin "pojat nyt on poikia". Eikä lapsia niin vaan tehdä lisää, etenkään 43-vuotiaana. Eikä se, että on joskus halunnut äidiksi, tarkoita automaattisesti, että haluaa useamman lapsen.

Vierailija

Kaikki täysin järkevää käytöstä Marialta, vai onko jonkun mielestä ok että leikkikentällä kiusataan eikä siihen puututa, lapsi saa riehua julkisilla paikoilla miten sattuu ja lauleskella rumia sanoja?

Toki on jotain asioita mistä ei tarvitse nipottaa liikaa, mutta tuossa kaikki olivat ihan järkeviä. 

Pahinta mitä aikuinen voi tehdä, on suhtautua kielteisesti teinivanhempaan. On turha nähdä uhkia ja tärkeää nähdä mahdollisuus onneen, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassa esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Itsekin vielä nuori ja vasta aloittamassa omaa elämää – ja samalla perustamassa omaa perhettä. Teinivanhemmuus ei voi onnistua. Näin moni ajattelee.

Ja on väärässä.

Joka vuosi tuhat alle 19-vuotiasta suomalaisnaista alkaa odottaa vauvaa. Teininä äidiksi tuleminen ei ole harvinaista.

Läheisen kannattaa muistaa positiivinen psykologia. Ensinnäkin se osoittaa, että ihmiset näkevät uhkat helpommin kuin mahdollisuudet. Juuri niin myös sinä, teinivanhemman läheinen, saatat nyt tehdä.

Ajattelet ehkä näin: Miten nuoret vanhemmat tulevat toimeen? Loppuuko opiskelu kesken? Lyhytjänteinen ja elämää kokematon teinikö sitoutuisi yöheräilyihin ja puklulta tuoksuvaan huusholliin? Kestääkö nuorten parisuhde?

Ihmisen aivojen etuotsalohko, joka ohjaa pitkäjänteistä suunnittelukykyä ja impulsseja, kypsyy yli 20 vuoden ikään saakka. Se voi olla yksi syy sille, että nuorten parisuhteet ovat tuulisia.

Riskit ovat pieniä siihen ongelmaan verrattuna, jos nuori odottaja jätetään yksin. Siitä seuraava häpeä on tuhoisaa ja altistaa masennukselle.

Vähättely tuottaa mielipahaa, ja äidin stressihormonit vaikuttavat myös vauvaan.

Palataan positiiviseen ajatteluun.

Tutkimukset kertovat, että myönteisyys lisää voimavaroja. Ympäristön kannustus ja välittäminen siirtyvät teinivanhempien omiksi kyvyiksi, ja ympäröivä myönteisyys auttaa heitä hoivaamaan vauvaansa.

Oma äiti on teinivanhemmalle voimavara, tai yhtä hyvin kuka vain muu välittävä aikuinen. Läheisten aikuisten vastuu on, että jokainen nuori odottaja voi kokea olevansa arvokas ja onnistunut.

Vanhemmuus teininä voi johtaa hyvään. Pyöristyvän vatsan myötä lisääntyvät ihailevat katseet voivat kohottaa itsetuntoa. Raskaus motivoi terveelliseen elämäntapaan, ruokailuun ja päihteettömyyteen. Pikavauhtia karttuva elämänkokemus kypsyttää henkisesti. Mahdollisuudet tähän kaikkeen hyvään ovat nupullaan – kuten nuoren koko elämä.

Näin kohtaat teinin, joka on tulossa vanhemmaksi:

  1. Onnittele ja ilahdu. Koe rohkeasti myötäylpeyttä.
  2. Näytä ystävällinen, arvostava ja yhteenkuuluvuutta korostava suhtautuminen: luo myönteistä tulevaisuudenkuvaa, kehu, kannusta ja huomaa onnistumiset.
  3. Ole kiinnostunut nuoren tunteista. Tarjoudu etsimään hänelle apua, jos hän sitä tarvitsee.
  4. Kiinnostu vilpittömästi vauvasta.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Vierailija

"On turha nähdä uhkia ja tärkeää nähdä mahdollisuus onneen." Tästä tarttis kyllä jonkun huoneentaulun.

Erilainen äiti

Hyvä kirjoitus! Ja haluaisin vielä muistuttaa ettei kenenkään raskautta pitäisi ensimmäiseksi tuomita vaan suhtautua siihen avoimin mielin. Eikä tämä koske vain teiniäitejä vaan kaikkia. Koskaan ei tiedä mitä taustalla on eikä tuomitseminen auta yhtään!!