Mirkka Sihvo raiskattiin 8-vuotiaana. Hän uskalsi puhua tapahtuneesta vasta aikuisena.

Se tapahtui tässä lähellä, Mirkka Sihvo aloittaa.

Hän istuu takkahuoneen sohvalla, ihan hiljaa ja liikkumatta. Ulkona paistaa kirkas aurinko, mutta Mirkka vetää villasukat jalkoihinsa. Kädet vapisevat vähän.

Sitten hän yrittää aloittaa uudelleen.

– Asuin lapsena tässä kaupungissa. Kun kahdeksanvuotiaana tulin koulusta kotiin, pedofiili raiskasi minut.

Pedofiili. Raiskasi. Minut. Kolme sanaa. Lyhyen lauseen ääneen lausuminen on vaatinut vuosien terapian eikä ole vieläkään helppoa. Siksi heti perään on helpompi jatkaa tutulla ja turvallisella muistolla.

– Koulussa oli juuri aloitettu vohvelikankaisen pyyheliinan kirjominen, siitä piti tulla joululahja äidille.

Vohvelikangas tuo Mirkan mieleen oman tyttären. Hän on nyt vain vähän vanhempi kuin Mirkka oli silloin, kun joutui pedofiilin uhriksi. Kun Mirkka kuuntelee tyttären kertoilua hoitohevosesta tai käsityötunnilla ommeltavan pöytäliinan hapsuista, silmien takana tykyttää usein itku.

– Hän on niin viaton ja säilyy toivottavasti sellaisena vielä vuosia. Minun lapsuuteni loppui kerralla ja kesken.

Opeteltu hymy, harjoiteltu itku

Vohvelikankaan lisäksi Mirkka muistaa lapsuuden loppumisen päivästä kaiken muunkin.

Kuivuneet heinät, jotka repivät sääriä naapurin kiskoessa hänet metsikköön. Maahan levitetyn pahvin. Nyrkin iskun vatsaan. Keltaiset vaahteranlehdet puiden latvoissa ja lopuksi miehen varjon, joka peitti auringon.

– Yksin jäätyäni keräsin vaatteet, puin ne päälleni ja kävelin kotiin. Oksensin koko matkan. Illalla katsoin lukujärjestyksestä, mitä aineita seuraavana päivänä olisi. Sitten aloin tehdä läksyjä.

Mirkka ymmärsi, että oli tapahtunut jotakin kamalaa. Mutta miten sen kertoisi, millaisin sanoin? Ja kenelle? Äiti vaikutti kiireiseltä, tuntui mahdottomalta mennä viereen ja häiritä näin oudolla asialla.

Ainoa, joka sai tietää edes jotakin, oli luokkatoveri. Hänelle Mirkka paljasti, että naapuri oli lyönyt kerran vatsaan.

– Ystävä ihmetteli, miksi. En osannut vastata. Jotenkin tuntui, että syy oli minussa.

Jumalakin vaikutti olevan sitä mieltä, että syy oli Mirkan: mitään ei tapahtunut, vaikka tyttö iltarukouksessa aneli pahantekijän kuolevan. Mirkka lopetti rukoilemisen, nauramisen ja itkemisen.

Hänestä kehittyi jäljittelyn mestari. Kun ihmiset ympärillä nauroivat, Mirkka asetteli suunsa hymyyn. Jos toiset olivat vakavia, hän etsi kasvoilleen samanlaisen ilmeen.

– Jatkoin elämää, koska en voinut muutakaan. Tein samoja asioita kuin ennenkin, se oli selviytymiskeinoni.

Joka yö Mirkka näki unta, jossa pakeni raiskaajaa lentämällä korkealla puiden yläpuolella. 

Humalassa ruokakauppaan

Vaikka Mirkka ei puhunut tapahtumasta kenellekään, ajatukset eivät suostuneet hiljenemään. Ne tolkuttivat: olet huono, olet tyhmä, olet likainen, olet ruma, olet arvoton. Hän uskoi kaiken.

Kukaan ei kysynyt, miksi iloisesta tytöstä oli tullut arka ja sulkeutunut.

– Ehkä he ajattelivat, että olen sellainen oikeasti.

Ensimmäiset vuodet raiskauksen jälkeen Mirkka vaihtoi toiselle puolelle katua, kun vastaan käveli mies. Murrosiässä se ei enää onnistunut; oli pakko olla kuten muutkin ja hankkia poikaystävä, jotta kukaan ei saisi tietää raiskauksesta.

– Seksi oli kuitenkin niin vaikea asia, että jätin jokaisen seurustelukumppanin, kun se tuli ajankohtaiseksi. Syytä suhteen päättämiseen en koskaan kertonut. Trauma nosti itsensä pintaan – minä olisin halunnut sen pysyvän pinnan alla.

Paha olo piti otteessaan ja ympäristö oli vihollisia täynnä oleva uhka.

Sosiaalisissa tilanteissa ilma tuntui loppuvan kesken ja kahvipöydässä tärisytti niin, että kupin vieminen huulille oli lähes mahdotonta.

Toisinaan Mirkka jäi katselemaan muita. Kuinka he uskalsivat olla niin vapautuneita ja iloisia? Miten joku osaa nauraa tai heilauttaa hiukset pois silmiltään luontevasti, sen enempää suunnittelematta?

Hän halusi pystyä samaan. Lääkkeeksi löytyi alkoholi. Päädyttyään töihin ravintola-alalle Mirkka huomasi, kuinka helppoa samassa ympäristössä oli viihtyä myös työajan jälkeen.

– Join 22-vuotiaasta 31-vuotiaaksi, useita kertoja viikossa. Aina humalaan, miten muutenkaan. Ravintola tuntui turvalliselta olohuoneelta, jossa aika oli pysähtynyt.

Vaikeampaa oli selvitä arjessa.

– Sitten keksin, että voihan ruokakauppaankin mennä humalassa. Ostin aina saman selviytymispakkaukseksi kutsumani satsin: puurohiutaleita, säilykkeitä, leipää pakastimeen. Niillä pärjäsi pitkään.

Suurien toiveiden lapsi

Joskus aamuisin Mirkka katseli itseään kylpyhuoneen peilistä hammasharja kädessään ja sanoi hiljaa: Tuo en ole minä. Asioiden täytyy muuttua.
Jokin muuttuikin. Mirkka tapasi miehen, jonka tahtoi tavata toistekin.

– Ihan tavallinen hän on, ravintolasta löydetty. Mutta yhtäkkiä minua rakastettiin ja minä rakastin. Elämä kohentui, pystyin jopa käymään kaupassa. Aloin haluta lasta. Ajattelin, että lapsi saisi minut paranemaan.

Mirkka muutti miehen luokse maalle. Siellä oli järvi, jonka rannalla kävellessä oli hyvä hengittää. Mirkka käveli, hengitti ja päätti uskaltaa puhua menneisyydestään. Miehen oli vaikea käsittää, mitä oli tapahtunut.

– Hän kysyi monta kertaa, onko kaikki totta. Sitten hän itki. Sen jälkeen asiasta vaiettiin. Se oli liian suuri käsiteltäväksi.

Mirkka jatkoi kävelylenkkejä ja huomasi ilokseen olevansa raskaana. Taivas tuntui olevan korkealla ja maailma uudenlainen, jotenkin puhtaampi. Ehkä kaiken kipeän voisi vihdoin unohtaa.

Terve, rakas tytär syntyi yllättäen keisarinleikkauksella.

– Jouduin vartaloni kanssa varoittamatta tilanteeseen, josta en voinut paeta. Olin jälleen vieraan ihmisen armoilla. Seuraavana päivänä heräsin täydessä psykoosissa.

Mirkka luki sairaalahuoneessaan Raamattua ja etsi siitä salattuja viestejä. Ikkunan edessä lepattavat varjot muuttuivat hänen mielessään hyvän ja pahan taisteluksi.

Lääkäreille ja hoitajille hän esitti kaiken olevan hyvin. Se onnistui ongelmitta, olihan teeskentelyä harjoiteltu jo vuosia.

Tyttö kannettiin kotiin turvakaukalossa, äitiyspakkauksen haalariin käärittynä. Muutaman päivän kuluttua mies lähti töihin ja Mirkka jäi kahdestaan lapsen kanssa.

Kodista tuli koko maailma

Seuraavien kahden vuoden aikana Mirkka ei poistunut kotoaan kuin työvoimatoimistoon ja neuvolaan kertomaan, että elämässä kaikki sujuu hienosti. Todellisuudessa hän jaksoi keittää puurot ja vaihtaa vaipat, lopun aikaa lapsi leikki itsekseen tai katsoi videolta Halinalleja.

Videon ääni kaikui olohuoneesta keittiöön, jossa Mirkka hankasi puhtaaksi edellisen illan olutlaseja. Alkoholiongelma ei ollut kadonnut, mutta kun jäljet oli siivottu, iltaan saakka saattoi kuvitella, ettei mitään tapahtunutkaan lapsen nukkuessa unipupu kainalossaan.

Jokainen päivä oli samanlainen.

– Kyllä me ulkonakin kävimme, kotipihalla. Lapsi kaiveli hiekkaa lapiollaan ja käveli vähän. Mies oli niin kiltti, että kävi kaupassa ja hoiti taloutta. Ei tarvinnut mennä minnekään.

Tytär vaikutti melko tyytyväiseltä. Hän ei osannut kaivata seuraa, koska ei tiennyt paremmasta elämästä, Mirkka arvelee nyt.

– En osannut rakastaa lasta, hoidin häntä kuin robotti. Minulla ei ollut voimia näyttää tytölle maailmasta kuin kodin seinien sisälle kutistunut alue. En jaksanut aina edes puhua.

– Oli mahdotonta olla äiti, koska oli mahdotonta olla nainen. Seksi tuntui iljettävältä, enkä halunnut näyttäytyä alasti. En voinut uskoa, että olen mieheni mielestä jotakin muuta kuin likainen ja ruma. Miten olisin siis voinut olla hyvä lapsellenikaan?

Syyllisyys tuntui musertavalta.
Mirkka osasi nimetä, mikä häntä vaivasi: uupumus, paniikkihäiriö, masennus, trauma. Hoitoon hän ei kuitenkaan halunnut mennä. Siitä seuraisi lääketokkura ja lapsen huostaanotto, Mirkka pelkäsi.

Olohuoneen nurkassa nököttävä tietokone oli Mirkan ainut yhteys ulkomaailmaan. Siitä tuli myös hänen pelastuksensa. Mirkka näpytteli Googleen hakusanat ”seksuaalinen hyväksikäyttö”, ja linkit johdattivat yhä uusille sivustoille.

– Oivalsin, etten ole ainut pedofiilin uhri. Tajusin myös, että voin saada toisenlaisen elämän, mutta minun on itse tehtävä valtavasti työtä sen eteen.

Tiedon määrä hengästytti. Tietokoneen näppäimistö rapisi sormien alla, lapsi nukkui, ikkunasta näkyi pihalla tuulessa huojuva keinu. Mirkka luki loputtomasti lauseita ruudulta, mutta myös kirjoitti.

Hän löysi luovan kirjoittamisen verkkokurssin, myöhemmin toisenkin, ja alkoi työstää muistelmiaan.

– Välillä oksetti ja välillä teki mieli huutaa. Kun kirjoitin psykoosistani, pelkäsin joutuvani psykoosiin uudelleen. En silti sivuuttanut yhtään kokemusta.

Olisinko minä selviytyjä?

Kirjoittaminen avasi tien muille muutoksille. Ensimmäinen niistä oli alkoholin jättäminen. Se ei tapahtunut dramaattisesti. Eräänä päivänä valkoviinipullo vain jäi avaamatta.

– Olin antanut itselleni luvan juoda, koska minulle oli tapahtunut niin kamala asia. Mies tuntui hiljaisesti olevan samaa mieltä, koska ei kommentoinut alkoholismiani. Olin vakuuttava marttyyrin roolissani.

Nyt rooli ei enää tuntunut sopivalta. Oli löydettävä uusi. Olisinko selviytyjä, Mirkka mietti tajutessaan, että alkoholia ei tehnyt mieli.

– Sillä hetkellä teki mieli herättää lapsi ja kertoa, etten enää ryyppää. Ajattelin, että hän ilahtuisi ymmärtäessään, että äiti muuttuu nyt turvallisemmaksi.

Neljän kuukauden kuluttua raitistumisesta Mirkka hakeutui hoitoon psykiatriseen sairaalaan ja aloitti psykoterapian. Raiskauksesta oli silloin kulunut 29 vuotta.

Terapia oli surutyötä.

– Menneestä elämästäni vietin valtaosan väärin. Tätä totuutta on vaikea hyväksyä, vaikka se ei ole oma syyni vaan raiskauksesta syntyneen trauman seurausta. Usein ajattelen, miten eri tavoin kaikki olisi voinut olla.

Eräs tärkeä asia oli vielä tekemättä.

Noustessaan poliisiaseman portaita Mirkka otti tukea kaiteesta ja muistutti itselleen olevansa uhri, ei syyllinen. Sitten hän avasi oven. Rikosilmoituksen jättämisen jälkeen olo tuntui tyhjentyneeltä, vaikkei Mirkan tapauksesta enää ollut mahdollista nostaa syytettä.

Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset vanhenevat Suomessa 20 vuodessa.

– Tiedän, että raiskaajani asuu edelleen vanhassa
kotikaupungissani. Hän tuskin tuntisi minua, jos kävelisi vastaan.

”Miltä, äiti, tuntui, kun sekosit?”

Iltaisin ennen unta Mirkka ja tytär makaavat vierekkäin yhteisessä parisängyssään ja kertovat toisilleen, mitä ovat tehneet ja ajatelleet. Se on päivän paras hetki, mutta Mirkalle myös varokeino.

– Jos tyttö joutuisi kokemaan jotakin yhtä ikävää kuin minä, hänen olisi turvallista puhua siitä. Niin ainakin toivon.

Hämärässä huoneessa on käyty läpi myös vaikeita asioita. Mirkka on yrittänyt vastata lapsen kysymyksiin sairaala-ajoista ja sekavista vuosista. Myöhemmin tytär saa lukea äitinsä muistelmatekstejä.

– On hyvä, että hän kysyy. Vastikään lapsi tahtoi tietää, miltä tuntui seota. Vastasin, että kuka tahansa saattaa sairastua, mutta sairauksia voidaan parantaa. Minun haasteeni on yrittää olla rehellinen mutta olla säikäyttämättä.

Tasapainoiltavaa riittää. Miten kertoa, että jotkut ihmiset ovat pahoja, kun pitäisi samalla vakuuttaa, ettei jatkuvasti tarvitse pelätä? Kun Mirkka yritti kertoa kokemastaan raiskauksesta, tytär sanoi, ettei tahdo kuulla siitä vielä.

Lapsi on kuitenkin hiljalleen alkanut purkaa menneisyyteen liittyviä muistoja. Usein hän haluaa sivuta niitä vain parilla lauseella.

– Tyttö saattaa ohimennen todeta äidin juomisen tuntuneen kenkulta. Tai sanoa, että on kivaa, kun olen ajokunnossa joka päivä.

Lapsensa kahdeksanvuotissyntymäpäivänä Mirkka kokosi mansikkakakun. Kermavaahtoa vatkatessaan hän muisteli kahdeksanvuotiasta itseään.

– Tajusin jotenkin konkreettisesti, kuinka hauras lapsen mieli on ja kuinka helposti sen voi murtaa.

Kun tytär on koulussa, Mirkka miettii edelleen elämäänsä.

Työkyvyttömyyseläkkeellä siihen on aikaa, vaikkei hän enää linnoittaudukaan kodin seinien sisäpuolelle.

Hänellä on paljon haaveita. Kunpa tytär, jota hän vihdoin osaa rakastaa koko sydämestään, pysyisi iloisena ja terveenä. Toivottavasti isän ja tyttären välit säilyvät yhtä läheisinä kuin tähän saakka, vaikka avioliitto päättyi eroon.

– Haluaisin vielä kouluttautua muiden auttajaksi.

Anna Pihlajaniemi, Ehjäksi äidiksi, Meidän Perhe 10/2010. 

Kuva: Jaakko Lukumaa

Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on rakastettu. Näin kerrot sen hänelle päivittäin.

Power of Positivity -sivu listaa asioita, joita vanhempi voi sanoa lapselle osoittaakseen, että rakastaa häntä.

1. Rakastan sinua

Rakkauden sanominen on kaiken perusta. Et voi sanoa tätä lapsellesi liian usein, isommallekaan. Samalla opetat, että tunteista puhutaan ääneen. Se on hyvä taito.

2. Tulen iloiseksi, kun sinä…

Ota lapsi kiinni hyvänteossa. Kun kerrot, mikä menee hyvin, vahvistat toivottua tapaa toimia.

3. Teet minut onnelliseksi

Näytä onnesi: lapsi saa tuntea, että on arvokas. Aikuisen onni ei silti ole lapsen vastuulla. Hän saa olla myös hankala tai kiukkuinen.

4. Olen ylpeä sinusta

Uusien asioiden opettelu vaatii rohkeutta. Kannusta lasta yrittämään, ja ole ylpeä yrittämisestä, ei vain lopputuloksesta.

5. Olet ainutlaatuinen

Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Juuri siksi he ovat niin rakkaita. Näytä lapselle, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

6. Luotan sinuun

Luottamus herättää luottamusta ja halua yrittää. Lapsilla on vahva halu toimia oikein. Vanhempi näyttää, että huomaa tämän.

7. Uskon sinuun

Opeta sinnikkyyttä, että luovuttaa ei heti kannata. Lapsi tarvitsee rohkaisua: Vanhemman tehtävä on olla lapsensa puolella.

8. Olen kiitollinen sinusta

Kerro, miksi olet kiitollinen lapsestasi juuri tänään.

On kiva tapa vaikkapa listata iltapalapöydässä asioita, jotka olivat hyviä tänään. ”Parasta päivässä oli se, kun teimme palapelin yhdessä. Ja että minulla on niin ihana murunen.”

+ rakastava kosketus

Osaatko kertoa lapselle ilman sanoja, että rakastat? Lue psykologi Leea Mattilan kolumni aiheesta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kun tulee vanhemmaksi, joutuu huomaamaan miten oma lapsuus on itseen vaikuttanut. Onko lapsuudessa näytetty tunteita, entä näytätkö niitä nyt?

Monen vanhemman oma lapsuus on ollut tällainen: vanhemmat ovat huolehtineet riittävästä vaatetuksesta ja ravinnosta, mutta tunteita ei ole ilmaistu, eikä tunteisiin ole aina vastattu.

Tunteet ovat viestejä, ja niihin reagoiminen antaa kokemuksen kuulluksi tulemisesta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta. Kun lapsella on päivähoidon aamupiirissä hankalaa, hänet poistetaan takavasemmalle, selviämään tilanteesta yksin.

Mutta mitä se opettaa lapselle? Ainakin sen, että kun on vaikeita tunteita, siihen ei saa apua, ja että vain myönteisiä tunteita saa ilmaista. Lapsi oppii myös, että se jolla on huono päivä, ei kuulu joukkoon.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti.

Näiden oppien jälkeen, aikuisena, läheiset ihmissuhteet saattavat olla pinnallisia, ja omaa sisintä hyvin vaikea paljastaa. Lapsuudesta ei välttämättä ole jäänyt monia muistoja, tai keskeinen kokemus on se, että “lapsuuteni ei ole vaikuttanut minuun mitenkään”.

Ajatus siitä, että lapsuuden ihmissuhteet eivät ole olleet merkityksellisiä, on surullinen.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti. Se paljastaa, että temperamentin lisäksi tavoissa olla muiden kanssa on kysymys myös siitä, minkälainen oma lapsuus on ollut.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Raskaus ja vanhemmaksi tuleminen saavat yleensä aloittamaan tämän ajattelun. On aika ymmärtää, miten oma lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen.

Sitten on helpompaa valita, miten oman lapsensa kanssa on ja elää. Jokaisen vanhemman pitää päättää, toivooko omalle lapselle samaa - vai jotain muuta.

Jos tunteiden näyttäminen on sinulle vaikeaa, kokeile näitä harjoituksia

1. Mieti ja yritä ymmärtää, miksi vanhempasi käyttäytyivät lapsuudessasi siten kuin käyttäytyivät. Mitä olisit toivonut heidän tekevän toisin? Miltä asian ajatteleminen tuntuu nyt?

2. Pohdi, mitkä kolme adjektiivia kuvaavat sinun ja lapsesi suhdetta. Käyttäisitkö samoja sanoja kuvaamaan sinun ja oman vanhempasi suhdetta?

3. Mieti, miten viestit lapselle että rakastat. Osaatko kertoa sen myös ilman sanoja?

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.