Lue kahden äidin koskettava tarina erilaisuuden tunteesta.

Olemme saattaneet tavata, leikkipuiston laidalla tai päiväkodin pihalla. Et ehkä arvannut: välillä minusta tuntuu, etten osaa olla ihan tavallinen äiti.

Lue kahden äidin koskettava tarina erilaisuuden tunteesta.

Hävettää olla näin väsynyt

Sirkku Jääskeläinen, 32, Kerava
Perhe: 9-vuotias tyttö ja 6-vuotias poika, kihloissa Johannan, 38, kanssa

”Kun olen vienyt pojan eskariin ja lähettänyt tytön kouluun, menen sänkyyn makaamaan. Painan tyynyn posken alle, sammutan valot ja nukun, arki humisee ikkunan takana, ei kiinnosta. En vastaa, jos joku soittaa. Korkeintaan katson kännykän näytöstä, että kuka.

Sellaista on huonoimpina päivinä. Niitä päiviä on aika usein.

Iltapäivällä haen pojan hoidosta. Yhä väsyttää. Poika leikkii legoilla, minä makaan ja katson telkkaria, oli ohjelma mikä tahansa.

Iltoja vihaan yli kaiken, kun pitäisi antaa tiettyyn aikaan iltapalaa ja säätää kaikki muu. Lapset ovat askarrelleet isänsä kanssa listan iltatoimista, jotta minun ei tarvitsisi puuttua niihin: jos kaikki on tehty käskemättä, he saavat tarran. Ei se oikein käytännössä toimi. Rähjään paljon, sitten pyydän anteeksi.

Surettaa, hävettääkin. En haluaisi olla tällainen. Olen jatkuvasti liian kiukkuinen ja väsynyt.

Äitien joukossa tuntuu ulkopuoliselta. Päiväkodin pihalla tulee vastaan vanhempia, jotka eivät koskaan tervehdi. Siinä alkaa heti tykyttää mielessä ajatus, että he paheksuvat minua, kun pidän lasta kokopäivähoidossa ja makaan kotona. On joku sitä suoraankin ihmetellyt, ja aika usein yksi katse riittää.

Sellainen katse vähän vapisuttaa. Sydän hakkaa, kun ohitan seinänvierustaan nojaavat pulkat.

Mutta on tosi vaikea mennä sanomaan vieraalle, että hei, sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Joskus katson lapsiani ja mietin, että voi lapsiparat. Joskus ajattelen taas, että olen ihan hyvä äiti tällaisena. Lapseni ovat niin kauniita ja viisaita. Aika usein tyttö on koulun jälkeen kavereillaan. Minä olen aina niin kipeä, ettei meille kotiin voi tulla.
Mitähän lapset kertovat muille siitä, että olen aina niin väsynyt?

Kun he olivat pienempiä, puhuimme äidin unitaudista. Nyt asioilla on oikeat nimet, ja lapset vaikuttavat ymmärtävän. Olen kertonut, että lääkkeilläkään ei voi kaikkia sairauksia kokonaan parantaa. Mutta pitääkö noin pieniltä vaatia ymmärtämistä?

On minulla hyviä ja onnellisiakin hetkiä, mutta äitikavereita ei oikein enää ole. Eikä ehkä muitakaan. En vain jaksa pitää yhteyttä. Juuri katsoin kännykästä, että olen viimeksi lähettänyt tekstiviestin kaverille yli kuukausi sitten.

Jotenkin koen, että kaikki muut vanhemmat ovat viisaampia kuin minä. Sellaisia aikuisia. Ne tietävät asioista ja käyvät töissäkin.

Viime viikolla kerroin lapsilleni, että he muuttavat kevään kuluessa isänsä luo asumaan. Poika alkoi itkeä ja sanoi, että äidin luona on enemmän legoja kuin isällä. Minuakin itketti. Mutta lasten on parempi olla siellä, terveessä perheessä.
Ajattelen, että joskus luopuminen voi olla suurinta rakkautta.

Kun lapset sitten tulevat viikonloppuisin luokseni, jaksan ehkä olla iloinen heidän kanssaan, menemme vaikka pulkkamäkeen. Sellaisesta haaveilen."

Paras ystäväni: Johanna! Kun suhteemme alkoi, taisin itse olla yllättyneempi kuin lähipiiri.
Arkena kello 10: Huonona päivänä nukun tai pelaan puhelimella Lost Word -sanapeliä, hyvänä saatan käydä kahvilla tai pestä pyykkiä.
Haluaisin opettaa lapsilleni: Kaikki ihmiset pitää hyväksyä sellaisina kuin he ovat ja kaikkia pitää kunnioittaa.

Nyt kerron salaisuuden

Eliisa Melaluoto, 34, Pornainen
Perhe: Aino, 10, Jaakko, 8, Vilho, 2, marraskuussa syntynyt tyttövauva ja puoliso Antti, 35

”Voi ei, ei tosiaankaan kannattaisi enää toista palaa ottaa. Pitäisi laihduttaa. Tälläkin on vielä kolme kiloa jäljellä. No hei, samassa jamassa ollaan. Muistan kyllä ne keskustelut, jotain kakkua pöydässä ja monta äitiä ympärillä.

Esikoisen synnyttyä meillä oli tosi tiivis mammaporukka, joka tapasi viikoittain jonkun kotona. Puistoissa ja kerhoissakin tapasin äitejä. Puhe kääntyi lähes aina väkisinkin painoon ja muutenkin ulkonäköön, naiset nyt ovat sellaisia. Kuuntelin ja katselin, en osannut sanoa oikein mitään.

Olen juossut kilpaa maajoukkuetasolla koko nuoruusiän, ja isompien lasten syntymän jälkeenkin juoksin 50–70 kilometriä viikossa. Vauvakiloja ei todellakaan kertynyt.

Ehkä sen aisti, että jotkut olivat tavallaan kateellisia. Sellaista ’hyvähän sinun on siinä, olet noin treenattu’ -asennetta oli ilmassa, vaikkei kukaan koskaan mitään sanonutkaan.

Yritin olla hiljaa, ettei kenellekään tulisi tunnetta, että mukamas mainostan omaa erinomaisuuttani. Eihän sellainen tsemppaa ketään laihduttamaan, enkä todellakaan halunnut loukata ystäviäni.

Tavallaan häpesin noissa tilanteissa hoikkaa ja treenattua kroppaani. Monta kertaa olisi ollut helpompi tuntea kuuluvansa porukkaan tässäkin asiassa.

Eikä kukaan arvannut, kuinka paha olo minulla aika ajoin oli.
Kun juoksin ja juoksin, taustalla vaikutti ajatus: Teen tätä, että kelpaan itselleni, muuten en ole tarpeeksi hyvä. Jos en treenaa, kaikki romahtaa, enkä voi hyväksyä itseäni lusmuna. Askel, askel… kymmenen kilometriä, sitten tunsin olevani riittävä.

Olisin halunnut kertoa ystävilleni: tiedättekö, että te ehkä kamppailette painon kanssa, mutta todennäköisesti olette silti paljon tyytyväisempiä itseenne kuin minä laihana, kroppani ja suoritusteni vankina.

Vähitellen aloin tajuta, ettei treenaaminen voi hallita elämääni lopun ikää. Mahdollinen muutos pelotti, mutta ajattelin lapsiani. Sitä, miten heihin vaikuttaa, kun äiti päivittäin juoksee. Minkälaisen mallin annan heille siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista.

Uskalsin kertoa ajatuksistani eräälle seurakunnan sielunhoitajalle. Puhuminen alkoi avata elämäni ja lapsuuteni umpisolmuja. Myöhemmin olen käsitellyt asioitani myös psykoterapeutin kanssa. Paha olo ja jonkinlainen itseinho alkoivat helpottaa. Juoksin vähemmän. Annoin itseni herkutella, eikä heti sen jälkeen tuntunut, että pitäisi juosta.

Aloin tajuta, että voin kelvata itselleni, vaikka en olisikaan täydellinen. Tunne oli vapauttava, mutta toisaalta se tuntui vaaralliselta. Onko minulla lupa ajatella näin? Saanko minäkin muka elää piiskaamatta itseäni?

Opettelen edelleen. Ja juoksen edelleen. Kilpailenkin joskus, ja vihdoin nautin siitä oikeasti. Nyt se tuntuu siltä kuin pitäisikin. Hyvältä harrastukselta.

Jos minulla ei olisi elävää uskoa ja suhdetta Jumalaan, en tiedä, missä olisin nyt. Välttämättä en olisi jaksanut elää. Jumala on varjellut minua.”

Paras ystäväni: On ihminen, jonka kanssa voin jutella mistä vain tuntematta itseäni oudoksi. Ystävät ovat sadepäivän aurinko ja aurinkoisen päivän ylimääräinen paisteannos.

Arkena kello 10: Nautin hetken äidin omasta ajasta. Syön jotakin ja luen lehden. Isommat lapset ovat koulussa, Vilho keskittyy leikkeihinsä ja vauva tuhisee sylissä.

Haluaisin opettaa lapsilleni: Elämässä ei ole tilanteita, joista ei voisi selviytyä. Ja Jumalaan voi aina turvautua.

Alkuperäinen juttu ilmestyi Meidän Perheen numerossa 1/2013.

Kuvat: Päivi Peltonen

Lisää jutun jälkeen -tarinoita

Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on rakastettu. Näin kerrot sen hänelle päivittäin.

Power of Positivity -sivu listaa asioita, joita vanhempi voi sanoa lapselle osoittaakseen, että rakastaa häntä.

1. Rakastan sinua

Rakkauden sanominen on kaiken perusta. Et voi sanoa tätä lapsellesi liian usein, isommallekaan. Samalla opetat, että tunteista puhutaan ääneen. Se on hyvä taito.

2. Tulen iloiseksi, kun sinä…

Ota lapsi kiinni hyvänteossa. Kun kerrot, mikä menee hyvin, vahvistat toivottua tapaa toimia.

3. Teet minut onnelliseksi

Näytä onnesi: lapsi saa tuntea, että on arvokas. Aikuisen onni ei silti ole lapsen vastuulla. Hän saa olla myös hankala tai kiukkuinen.

4. Olen ylpeä sinusta

Uusien asioiden opettelu vaatii rohkeutta. Kannusta lasta yrittämään, ja ole ylpeä yrittämisestä, ei vain lopputuloksesta.

5. Olet ainutlaatuinen

Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Juuri siksi he ovat niin rakkaita. Näytä lapselle, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

6. Luotan sinuun

Luottamus herättää luottamusta ja halua yrittää. Lapsilla on vahva halu toimia oikein. Vanhempi näyttää, että huomaa tämän.

7. Uskon sinuun

Opeta sinnikkyyttä, että luovuttaa ei heti kannata. Lapsi tarvitsee rohkaisua: Vanhemman tehtävä on olla lapsensa puolella.

8. Olen kiitollinen sinusta

Kerro, miksi olet kiitollinen lapsestasi juuri tänään.

On kiva tapa vaikkapa listata iltapalapöydässä asioita, jotka olivat hyviä tänään. ”Parasta päivässä oli se, kun teimme palapelin yhdessä. Ja että minulla on niin ihana murunen.”

+ rakastava kosketus

Osaatko kertoa lapselle ilman sanoja, että rakastat? Lue psykologi Leea Mattilan kolumni aiheesta.

Kun tulee vanhemmaksi, joutuu huomaamaan miten oma lapsuus on itseen vaikuttanut. Onko lapsuudessa näytetty tunteita, entä näytätkö niitä nyt?

Monen vanhemman oma lapsuus on ollut tällainen: vanhemmat ovat huolehtineet riittävästä vaatetuksesta ja ravinnosta, mutta tunteita ei ole ilmaistu, eikä tunteisiin ole aina vastattu.

Tunteet ovat viestejä, ja niihin reagoiminen antaa kokemuksen kuulluksi tulemisesta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta. Kun lapsella on päivähoidon aamupiirissä hankalaa, hänet poistetaan takavasemmalle, selviämään tilanteesta yksin.

Mutta mitä se opettaa lapselle? Ainakin sen, että kun on vaikeita tunteita, siihen ei saa apua, ja että vain myönteisiä tunteita saa ilmaista. Lapsi oppii myös, että se jolla on huono päivä, ei kuulu joukkoon.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti.

Näiden oppien jälkeen, aikuisena, läheiset ihmissuhteet saattavat olla pinnallisia, ja omaa sisintä hyvin vaikea paljastaa. Lapsuudesta ei välttämättä ole jäänyt monia muistoja, tai keskeinen kokemus on se, että “lapsuuteni ei ole vaikuttanut minuun mitenkään”.

Ajatus siitä, että lapsuuden ihmissuhteet eivät ole olleet merkityksellisiä, on surullinen.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti. Se paljastaa, että temperamentin lisäksi tavoissa olla muiden kanssa on kysymys myös siitä, minkälainen oma lapsuus on ollut.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Raskaus ja vanhemmaksi tuleminen saavat yleensä aloittamaan tämän ajattelun. On aika ymmärtää, miten oma lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen.

Sitten on helpompaa valita, miten oman lapsensa kanssa on ja elää. Jokaisen vanhemman pitää päättää, toivooko omalle lapselle samaa - vai jotain muuta.

Jos tunteiden näyttäminen on sinulle vaikeaa, kokeile näitä harjoituksia

1. Mieti ja yritä ymmärtää, miksi vanhempasi käyttäytyivät lapsuudessasi siten kuin käyttäytyivät. Mitä olisit toivonut heidän tekevän toisin? Miltä asian ajatteleminen tuntuu nyt?

2. Pohdi, mitkä kolme adjektiivia kuvaavat sinun ja lapsesi suhdetta. Käyttäisitkö samoja sanoja kuvaamaan sinun ja oman vanhempasi suhdetta?

3. Mieti, miten viestit lapselle että rakastat. Osaatko kertoa sen myös ilman sanoja?

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.