Parasta: pikkuautot. Nyt Mirjam jaksaa taas leikkiä poikansa kanssa. Kuva: Mikko Hannula

Mirjam halusi elää tarveellisesti ja olla hoikka. Lopulta siitä vain tuli tärkeämpää kuin mikään muu.

Vaaka ei narahda, kun sille astuu hyvin, hyvin varovasti. Yksi jalka kerrallaan. Narahdus oli paljastava ääni, jota Mirjam oppi piilottelemaan mieheltään ja taaperoikäiseltä pojaltaan.

Mirjam kävi vaa’alla monta kertaa päivässä, eikä halunnut kenenkään huomaavan. Se oli hänen salaisuutensa. Olihan sellaisia monilla: syödään salaa herkkuja tai laiskotellaan, kun ollaan tekevinään töitä.

Salaisuus ei ollut hänestä edes kovin vakava. Mirjam vain halusi elää terveellisesti ja olla hoikka. Ja aina vain hoikempi. Pienimmätkin painon heilahdukset olivat hänestä tärkeitä ja kiinnostavia.

Niistä oli vain alkanut tulla kiinnostavampia kuin mikään muu – edes oma poika tai avomies.

Mirjamista tuli äiti keväällä 2011. Hän oli vasta 21-vuotias, mutta lapsen saaminen nuorena ei pelottanut häntä. Ehtisihän sitä opiskella myöhemminkin. Mirjamin haaveena olivat kasvatustieteiden opinnot.

Hiekka rahisi vaunun pyörien alla, kun Mirjam työnteli esikoistaan Iisalmessa. Sinä vuonna kevät oli tullut aikaisin. Toukokuussa ulkona mitattiin hellelukemia ja Mirjam oli onnellisempi kuin koskaan. Hänellä oli ihana vauva ja ihana mies, Paulus. Kaikki oli niin kuin piti.

Kun Paulus näki Mirjamin hymyilevän ja hyräilevän vaippaa vaihtaessa, hän ajatteli, että siinä on varmasti maailman paras äiti.

Painon putoaminen raskauden jälkeen yllätti Mirjamin: hän oli ollut mielestään aina hiukan pyöreä.

Raskauden jälkeen Mirjamin paino oli alkanut pudota kuin itsestään. Se sai alkunsa pitkistä vaunulenkeistä ja imetyksestä. Hoikistuminen oli Mirjamista mukavaa, muttei aluksi kovin tärkeää.

Ennen muuta se oli yllättävää: hän oli ollut omasta mielestään hiukan pyöreä koko ikänsä ja oli aina ajattelut, ettei laihtuminen ollut hänelle mahdollista.

Raskaaksi tullessaan 165-senttinen Mirjam painoi 70 kiloa, sairaalasta kotiuduttuaan 80 kiloa. Raskauskilot lähtivät alle vuodessa. Olo oli kevyempi, terveempi.

Mirjam alkoi kasvattaa vaunulenkkien pituutta, käydä kuntosalilla ja innostui ruoanlaitosta. Hän nosti ruokapöytään höyryävää makaronilaatikkoa ja uunissa paahdettuja juureksia.

Elmeri-vauvan mentyä nukkumaan Mirjam ja Paulus tekivät iltapalavoileivät ja istuivat yhdessä katsomaan televisiota tai lukemaan kirjoja.

Mirjam voi hyvin. Ihan kuin energiaa olisi ollut loputtomasti. Mutta hän halusi voida vieläkin paremmin.

Kun Elmeri oli kolme, perhe muutti Iisalmesta Espooseen. Mirjamin iso haave oli toteutunut. Hän oli päässyt yliopistoon lukemaan kasvatustieteitä. Pauluskin sai töitä pääkaupunkiseudulta.

Elmeristä oli vanhempiensa tapaan kasvanut rauhallinen ja järkevä poika. Hän tykkäsi leikkiä junilla ja autoilla. Mutta yhä useammin hän teki sitä isä kanssa. Mirjam oli alkanut vetäytyä.

Lenkin jälkeen Mirjam söi rahkaa keittiössä suljetun oven takana. Se oli pyhä hetki.

Terveyspuuska oli saanut entistä suuremmat mittasuhteet. Mirjam oli alkanut pyöräillä – kymmeniä kilometrejä, joka päivä.

Lenkkien jälkeen hän istui suljetun oven takana keittiössä syömässä rahkaa. Paulus nimitti niitä pyhiksi hetkiksi. Kun Mirjam söi, häntä ei saanut häiritä.

Paulus ja Elmeri söivät yhä useammin kahdestaan. Mirjam piti huolen, että perhe söi paljon ja terveellisesti, mutta sanoi itse juuri syöneensä. Tai syövänsä ihan kohta, lenkin jälkeen. Mirjam vietti päivät itsekseen, joten hänen oli helppo väittää mitä tahansa.

Paulus alkoi huolestua. Mirjamista oli tullut laiha, kalpea ja väsynyt. Kuin aave, Paulus ajatteli.

Silmiinpistävintä oli väsymys. Paulus löysi Mirjamin yhä useammin sohvalta sikiöasennosta nukkumassa. Ne pienet hetket, kun hän jaksoi puuhailla, Mirjam kävi joko lenkillä tai leikki Elmerin kanssa. Mutta useimmiten Mirjam halusi olla yksin, ilman kenenkään kosketusta.

Kun Paulus yritti saada Mirjamia syömään lisää, Mirjam kieltäytyi ja sanoi juuri syöneensä.

– Oikeasti olin saattanut syödä salaattia kuusi tuntia aikaisemmin, hän sanoo.

Mirjamilla oli ruokasuunnitelma, josta hän ei poikennut edes juhlissa.

Mirjam oli luonut itselleen säännön: ruoka oli ansaittava ulkoilulla tai kotitöillä. Siksi hän usein venytti aamupalaa tai käveli hakemaan lounaan.

Lisäksi hän oli laatinut tarkan ruokasuunnitelman, josta ei poikennut koskaan. Aamupalaksi rahkaa, raejuustoa tai riisikakku. Lounaaksi lähikaupan salaattibaarista salaattia, tomaattia, kurkkua, aurinkokuivattuja tomaatteja ja lohta. Iltapalaksi rahkaa, raejuustoa tai riisikakku.

Siinä kaikki – ja paljon kahvia.

Mirjam piti säännöistään kiinni myös lomilla ja juhlissa. Hän selasi ravintoloiden ruokalistoja etukäteen netistä ja varmisti, että listalta löytyy tarpeeksi kevyitä ruokia. Juhlissa hän saattoi olla koko illan syömättä. Aika usein hän vain jätti menemättä.

Tällaista meillä on. Olisitpa täällä. Kesämökillä Iisalmessa oli kaunista. Paulus kuvasi järvimaisemaa kännykällään ja lähetti Whatsupilla videot Mirjamille Espooseen.

Isä ja poika kokivat kesän parhaat hetken kahdestaan. Elmeri ei sitä osannut ihmetellä. Hän tiesi, että äidin piti levätä. Oikeasti mökillä olisi Mirjamin mielestä ollut ihan liian monimutkaista. Olisi pitänyt touhuta, eikä hän jaksanut. Ja syödä mökkiruokia, vaikka Mirjam halusi vain syödä lohisalaattia ja rahkaa.

Sitä paitsi Mirjam rakasti niitä päiviä, viikonloppuja ja viikkoja, kun sai olla yksin kotona. Silloin hän sai elää juuri niin kuin itse halusi. Sai syödä mitä halusi ja milloin halusi ilman, että kukaan kiinnitti siihen huomiota.

Sai nukkua vaikka kolmet päiväunet ilman huonoa omaatuntoa.

– Halusin vain olla rauhassa. En halunnut aiheuttaa kenellekään huolta.

Mutta huolissaan Paulus oli. Hän yritti saada Mirjamia syömään enemmän, turhaan.

Pariskunnan välit alkoivat rakoilla. Kerran he riitelivät mandariinista.

Kerran he riitelivät mandariinista. Paulus koetti saada Mirjamin syömään edes yhden palan, mutta Mirjam ei suostunut. Pauluksen oli yhä vaikeampi ymmärtää Mirjamia.

Pariskunnan välit alkoivat viiletä ja etääntyä. Lopulta niin paljon, että he sopivat eroavansa, kunhan Mirjamilla olisi enemmän voimia. Nyt Mirjam ei olisi pärjännyt Elmerin kanssa kahden.

Yleensä hän katsoi Elmerin kanssa lastenohjelmia tai vain istui vieressä, kun tämä leikki. Siitä Mirjamille tuli huono omatunto.

– Mietin, että tällainenko äiti minusta sitten tuli. Äiti, joka ei jaksa olla lapsensa kanssa.

Opinnot alkoivat samana syksynä, mutta niistä ei tullut oikein mitään. Mirjam tarkisti yliopistoruokaloiden listat netistä tai kiersi kolmenkin ruokalan ovella etsimässä sopivaa lounasta. Sopivassa annoksessa oli kaloreita alle sata. Useimmiten se oli sosekeitto, mutta aina sellaista ei ollut tarjolla.

Niinä päivinä Mirjam söi omenan. Eikä pelkän omenan avulla jaksanut iltapäivän opintoja.

Anoreksia! Sehän on nuorten tyttöjen sairaus!

Tämä on varmaan masennusta, Mirjam ajatteli ja hakeutui terveyskeskukseen. Terveydenhoitaja kyseli, kuunteli ja sanoi sitten, oliko Mirjam koskaan ajatellut, että hänellä saattaisi olla anoreksia.

Anoreksia! Hänellä! No ei! Sehän on nuorten tyttöjen sairaus, Mirjam ajatteli. Ei hänellä sellaista voinut olla. Eivät äidit sairasta anoreksiaa.

Mirjam kävi muutamia kuukausia avohoidossa syömishäiriöklinikalla. Omahoitaja neuvoi, miten Mirjam voisi kerryttää painoa omin voimin. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Tammikuussa 2015 Mirjam sopi omahoitajan ja lääkärin kanssa, että kirjautuisi potilaaksi syömishäiriöklinikan kokovuorokausiosastolle.

Vaikka hän joutui olemaan erossa Elmeristä, sairaalaan kirjautuminen oli helpotus. Kenenkään ei tarvinnut kantaa hänestä huolta, eikä kenenkään tarvinnut nähdä häntä näin heikkona. Etenkään Elmerin.

– Sillä hetkellä minusta tuntui, ettei kukaan lapsi ole ansainnut tällaista äitiä, Mirjam sanoo.

Nelivuotias hyväksyi selityksen, että äiti on joutunut sairaalaan, koska äidille ei maistu ruoka.

Miten kertoa anoreksiasta lapselle? Paulus ja Mirjam selittivät Elmerille, että äiti on joutunut sairaalaan, koska äidille ei maistu ruoka. Se riitti neljävuotiaalle.

Elmeri ja Paulus kävivät tapaamassa Mirjamia monta kertaa viikossa. Vierailuhetkinä he söivät usein yhdessä. Mukana ruokapöydässä oli sairaanhoitajia varmistamassa, että Mirjam syö riittävästi lämmintä ruokaa.

Se oli Elmeristä hauskaa. Hän sai paljon huomiota, nautti ja pelleili.

Syömishäiriöklinikalla Mirjam opetteli taas syömään kunnolla ja lepäämään. Henkilökunta rajoitti ulkoilua ja valvoi, etteivät potilaat olisi karanneet lenkille.

Pitkinä vapaahetkinään Mirjam mietti, miksi näin oli käynyt. Ei hänellä ollut mitään erityistä syytä sairastua. Jotenkin vain oli käynyt niin, että hyvältä tuntunut kiinnostus ruokaan ja liikuntaan oli karannut käsistä.

Oikeastaan hänen kokemuksensa oli tyypillinen esimerkki anoreksian etenemisestä. Läheisten ei ole helppo huomata sairautta, sillä se etenee vähitellen ja sairastuneet ovat yleensä taitavia piilottelemaan oireitaan. He ajattelevat ruokaa taukoamatta ja sanovat juuri syöneensä. Kuten Mirjamillakin, yleensä tauti tulee näkyväksi vasta silloin, kun se alkaa haitata normaalia elämää.

Sairaalahoito oli tehokasta. Mirjamin paino nousi ja hän sai voimiaan takaisin.

"Äiti syö isin lautaselta."

Kolmen kuukauden osastohoidon jälkeen Mirjam uskoi selättäneensä taudin. Hän palasi kotiin ja söi taas samassa pöydässä Pauluksen ja Elmerin kanssa, pitkästä aikaa normaalikokoiselta lautaselta.

– Äiti syö isin lautaselta, Elmeri sanoi.

Mirjam tunsi olevansa taas valmis opiskeluihin ja Elmerin hoitamiseen – ja eroamaan Pauluksesta.

Pauluksen mielestä Mirjam yliarvioi voimansa. Hän vastusti, kun Mirjam ilmoittautui kaupungin vuokra-asuntojonoon. Uusi asunto löytyi nopeasti ja Pauluksen estelyistä huolimatta Mirjam ja Elmeri muuttivat pieneen kaksioon toiseen kaupunginosaan.

Aluksi se tuntui Mirjamista hyvältä. Mutta kun kukaan ei ollut vahtimassa, Mirjam huomasi taas syövänsä vähemmän. Väsymys palasi jopa pahempana kuin ennen.

Jälleen hän istui voimattomana katsomassa, kun lapsi leikki yksin.

Lisäksi hän alkoi saada huimauskohtauksia. Silloin hän soitti Paulukselle, joka haki pojan luokseen.

Tällä kertaa yksinolo ei tuntunut hyvältä. Mirjam istui pienessä kaksiossaan ilman avomiestään, ilmaan poikaansa.

– Anoreksia oli rikkonut perheeni. Sen, mikä minulle oli elämässä kaikkein tärkeintä, Mirjam sanoo.

Anoreksia on sairaus, joka ei parane lääkkeillä. Jotta ruokaan liittyviä pakkoajatuksia ja ahdistusta voi alkaa opetella hallitsemaan, tarvitaan tahtoa tehdä niin.

– Vasta kun istuin yksin kaksiossa ilman perhettäni, löysin todellisen motivaationi. Siitä alkoi paraneminen. Halusin perheeni takaisin. Halusin olla parempi äiti Elmerille. Ja halusin olla taas se nainen, johon Paulus oli alun perin tutustunut.

"Olen valtavan kiitollinen siitä, että kaiken jälkeen Paulus jaksoi vielä kerran yrittää."

Mirjam alkoi noudattaa sairaalassa saamiaan ohjeita ja syömään enemmän. Neljän kuukauden kaksioasumisen jälkeen, reilu vuosi sitten helmikuussa, Elmeri ja Mirjam muuttivat takaisin Pauluksen luokse.

– Olen siitä valtavan kiitollinen. Että kaiken tämän jälkeen Paulus jaksoi vielä kerran yrittää.

Enää Mirjam ei laske syömisiään, eikä lunasta niitä liikunnalla. Perhe syö joka päivä yhdessä, joskus jopa pitsaa.

– Äitikin syö, Elmeri saattaa välillä huomauttaa.

Pojasta on hauskaa, että nykyään äidin kanssa voi syödä myös niitä ruokia, joita ennen syötiin vain isän kanssa.

Mirjam on palannut opiskelemaan ja tehnyt jo muutamia kasvatustieteen kursseja. Sohvapöydällä on paksu tenttikirja.

Tulevaisuuden haaveiden kanssa hän on varovainen. Ensin hän haluaisi saada opinnot valmiiksi, sitten ehkä töitä. Suuri toive on, ettei enää sairastuisi.

Ensi kesänä Mirjam saa ehkä taas pyöräillä, vaikka jätskille.

Alkuvuodesta Mirjamin paino ylitti kauan odotetun rajapyykin: puntarin luku alkoi vitosella. Vielä sen pitäisi nousta monta kiloa.

Seuraava etappi on se, että Mirjam saa taas alkaa liikkua, maltillisesti. Toistaiseksi liikunta on kiellettyä, koska kaikki energia tulee käyttää massan kartuttamiseen.

Ehkä ensi kesänä hän saa taas pyöräillä, vaikka jätskille Elmerin kanssa.

Ne olivat onnellisia yhteisiä hetkiä myös viime kesänä, kun Elmeri ja Mirjam valitsivat yhdessä jäätelöt lähikaupan kylmäaltaasta. Mirjam tietää jo, mitä aikoo ottaa: valkosuklaan makuisen Magnumin, joka kerta.

Punkkikausi alkoi. Infektiosairauksien ylilääkäri Risto Pietikäinen kertoo, kuinka suuri riski yksittäisessä punkinpuremassa piilee ja miten lapset kannattaa suojata.

Punkit eli puutiaiset muistuvat monen mieleen keväisin, kun lumet ovat sulaneet ja pakkaset poissa. Pikkuriesat aktivoituvat, kun vuorokauden keskilämpötila ylittää viisi astetta, yöpakkasetkaan eivät niitä pelota. Punkkisesonki on siis melko pitkä, leutoina talvina se jatkuu joulukuuhun saakka.

Turun yliopistossa on käynnissä laaja tutkimus, jolla selvitetään punkkien ja niiden levittämien taudinaiheuttajien esiintymistä Suomessa. Näytteitä on tutkittu runsaat 2000. Tutkituista punkeista 15–20 % kantoi borrelia-bakteeria, ja puutiaisaivokuumevirusta kantoi 1,5 %.

Punkit ovat levittäytyneet ympäri Suomea, ja valitettavasti nämä kiusankappaleet ovat myös lisääntymään päin. Borreliabakteeria löytyy sieltä, mistä punkkejakin. Puutiaisaivokuumevirushavainnot sijoittuivat pääosin THL:n määrittelemille riskialueille. TBE-virusta esiintyy erityisesti Ahvenanmaalla, Turun ja Kotkan saaristossa, Etelä-Karjalassa, Kokkolassa sekä Simon, Kuopion ja Varkauden seuduilla.

1. Kenelle rokote?

Punkkirokotetta mainostetaan aktiivisesti, ja saattaa tulla olo, että se on pakko hankkia, jos meinaa säästää itsensä tai lapsensa puutiaisaivokuumeelta.

Rokotetta suositellaan niille, jotka toistuvasti oleskelevat ja liikkuvat luonnossa TBE-riskialueilla. Joillakin paikkakunnilla se kuuluu jo rokotusohjelmaan.

– THL suosittaa rokotteita yli kolmevuotiaille, rokotevalmistajat yhdestä vuodesta ylöspäin. Alle kolmevuotiaat sairastuvat harvoin puutiaisaivokuumeeseen, ja tauti on heillä lievempi, infektiosairauksien ylilääkäri Risto Pietikäinen Kymenlaakson keskussairaalasta sanoo.

2. Kuinka suuri riski on, jos punkki puree?

Borrelioosia vastaan ei ole rokotetta. Apteekissa myydään testejä, jolla voi testata onko ihoon kiinnittynyt punkki kantanut borreliaa.

– En suosittele näitä testejä. Ne ovat suhteellisen luotettavia kantajuuden suhteen, mutta täytyy muistaa, että vaikka punkki olisi ollut kantaja, ei bakteeri tartu läheskään aina, Pietikäinen sanoo.

Jos aivokuumebakteeria kantava punkki osuu kohdalle, tartunta voi tapahtua heti, sillä virus sijaitsee punkin etupäässä. Suolistossa majaileva borrelia vaatii pidemmän ajan, tunneista vuorokauteen siirtyäkseen ihmiseen.

– Todennäköisyys saada borrelia-infektio yhdestä yksittäisestä punkista on 2 %, jos punkki on ollut kiinnittyneenä yli vuorokauden. TBE-infektion osalta todennäköisyys on vieläkin pienempi, riskialueilla korkeintaan 0,1 % luokkaa, Pietikäinen toppuuttelee.

3. Kuinka suojata lapset?

Metsässä ei kannata samoilla shortseissa, mutta avaruuspukuakaan ei tarvita. Normaalit peittävät vaatteet riittävät. Tukes ei suosittele kemiallisia punkkikarkotteita alle kolmevuotiaille.

– Ruotsissa käytetään punkkikarkotteina eteerisiä öljyjä, muun muassa oregano-, minttu- ja rosmariiniöljyjä. Niiden tehoa ei ole tieteellisesti todistettu, mutta ei niistä haittakaan ole, Pietikäinen sanoo.

Hän painottaa, että niin sanottu punkkitarkastus kannattaa tehdä vähintään kerran päivässä ja aina heti luonnossa liikkumisen jälkeen. Aikuisenkin on hyvä käyttää toista apuna.

Punkki ei välttämättä tarraa heti kiinni, vaan kuljeskelee apajilla eli kehossa etsien parasta paikkaa asettua veriaterialle. Usein se löytyy sieltä, missä iho on ohutta ja verisuonia on paljon. Tällaisia paikkoja ovat muun muassa kainalot, nivuset, polvitaipeet ja hiusraja. Ne kannattaa siis tutkia erityisen tarkkaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pitkittynyt synnytyksen jälkeinen masennus syyllistää

Useimmiten synnytyksen jälkeinen masennus helpottaa lapsen täyttäessä vuoden. Joskus se pitkittyy ja kestää vuosia.

Kroonisen synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa pikkulapsiarki on raskasta, ja masentunut vanhempi kokee syyllisyyttä. Silloin masennuksesta parantuneiden tarinat tuntuvat epäreiluilta: miksi minä en parane?

Synnytyksen jälkeen jopa 80 prosenttia äideistä kokee voimakkaita mielialan muutoksia. Itkuisuus ja ruokahaluttomuus, uniongelmat ja voimattomuuden tunteet ovat hyvin tavallisia. Jos baby blues jatkuu vielä viikkojen jälkeen synnytyksestä, puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 

Masennuksen varhainen huomaaminen auttaa toipumisessa. Oikea lääkitys on avain paranemiseen, mutta muitakin keinoja kuten keskusteluapu tai erilaiset terapiamuodot on olemassa. 

Suomessa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii noin 10–25 prosenttia synnyttäneistä äideistä, mutta koska virallista tautiluokista ei ole, arvio sairastuneiden määrästä vaihtelee. Synnytysmasennuksen pitkittyminen on harvinaista, mutta sen kanssa voi silti elää.

Tärkeintä on armahtaa itseään

Irti Synnytysmasennuksesta Äimä ry:n koordinaattori Leena Honkavaara kertoo vanhempien usein syyllistyvän synnytysmasennuksesta. Syyllisyyden taakka kasvaa, kun masennus pitkittyy. Olenko huono äiti lapsilleni? Ajattelevatko muut, että olen laiska? Jääkö lapsi jostain tärkeästä paitsi sairauteni takia?

Masentuneena odotukset eivät ole realistisia, vaan esimerkiksi kotoa lähteminen vauvan kanssa voi tuntua suhteettoman vaikealta. Hyvä tapa ratkaista asia oikein on kuulostella itseään ja suhteuttaa tekemisen määrä omaan jaksamiseen.

Parisuhde ja ystävät auttavat masentunutta jaksamaan. Usein kuitenkin vuosia masennusta sairastaneen läheiset ja tukihenkilöt ovat väsyneet tsemppaamaan, ja yhä harvempi ystävä jaksaa pysyä vierellä.

Honkavaara kehottaa keskittymään masennuksen jatkuessa lapsiin ja pieniin positiivisiin asioihin arjessa, ei vertaamaan itseään muihin sairastuneisiin.

– Masentunut äiti haluaa masennuksesta huolimatta parasta lapselleen. Ei pidä koskaan ajatella, että masentunut ei olisi hyvä äiti. Vaikka masentunut äiti ei jaksaisi hoivata lasta, ja pääasialliseksi hoivaajaksi siirtyisi joku toinen, äiti ihan varmasti haluaisi hoivata lastaan. Ei masennus poista halua olla hyvä äiti, Honkavaara painottaa.

Tärkeintä Honkavaaran mukaan on armahtaa itseään. Riittää että jaksaa lähteä edes joskus jonnekin, ja tehdä omannäköisiä ja itselle mieleisiä asioita. Se antaa vähäksi aikaa lisävoimia jaksaa arkea kotona.

Lue kolme vuotta synnytysmasennuksesta kärsineen Tinnan tarina.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Isä ei ole lastenvahti vaan vanhempi, someprojekti julistaa.

Miltä näyttää mies, joka hoivaa? Vastasyntynyt isänsä sylissä, taaperon ja isän yhteinen luontoretki, isän ja lapsen aamutoimet kylppärissä? Fatherhood Without Fear -kuvaprojekti jakaa kuvia isien ja lasten yhteisistä hetkistä. @dontforgetsdads-Instagram-tilillä on tähän mennessä 890 kuvaa ja videota.

Kuvaprojektin käynnistänyt amerikkalaispariskunta January ja Brandon Harshe haluaa näyttää, että huolenpito ja hoiva kuuluvat myös miehuuteen. Ja että koti on myös isän paikka, ei vain äidin ja lasten. Heillä on julistus: I dont't babysit. I parent. Dad

Taustalla on huomio siitä, että isät saattavat edelleen pitää itseään toissijaisena vanhempana. Jos mies lohkaisee kavereilleen olevansa lapsenvahtina, se voi oikeasti sisältää kokemuksen siitä, että on kakkosvanhempi tai äidin apulainen.

– Kun sosiaalisessa mediassa näkyy isien sitoutuminen vanhemmuuteen, stereotypiat alkavat vähitellen murentua, Janurary Harshe sanoo Diply-sivuston jutussa.

 

My *wish* for you, is that this life becomes, all that you want it to. <3 @cocourtnie #dontforgetdads

Henkilön Fatherhood Without Fear (@dontforgetdads) jakama julkaisu

Suomessa erityisesti isyystutkija Jouko Huttunen on puhunut miesten antaman hoivan puolesta. Semperin isyysseminaarissa huhtikuussa Helsingissä puhuneen Huttusen mukaan miesvanhemman hoiva vahvistaa lapsen itsetuntoa ja myönteistä käsitystä ihmisistä.

Fatherhood Without Fear -projektista on kirjoittanut myös muun muassa attn.com-sivusto. Harsheilla on myös synnytykseen ja synnytysvalmennukseen keskittyvä Birth Without Fear -projekti, jonka Instagram-tilille @birthwihtoutfear on tullut tähän mennessä jo 5 950 postausta.

 

sleeping beauties💙💤 📷:@amandanalex #cosleeping #dontforgetdads #fatherhood #love

Henkilön Fatherhood Without Fear (@dontforgetdads) jakama julkaisu

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Missä päin maailmaa onkaan, Arman Alizad soittaa lapsilleen  joka päivä, jos vain on kenttää. Kun kolme tytärtä ovat Armanin luona, isä ei vastaa työpuheluihin.

Päiväkodissa on tulossa jalkapallo-ottelu. Se jännittää Arman Alizadin keskimmäistä, kuusivuotiasta tytärtä. "Entä jos me hävitään?" tytär sanoo aamupalapöydässä.

Arman vastaa, että pelissä ei voi hävitä.

– Jos te voitatte, se on hieno juttu. Mutta jos häviätte, sinä olet silti voittanut, koska olet oppinut tosi paljon. Kokemus on se tärkein voitto, Arman sanoo.

Tsemppipuhe toimii. Kuusivuotias haluaa pelaamaan, meni miten meni.

Arman vie kolme- ja kuusivuotiaat tyttäret päiväkotiin, 13-vuotias esikoistytär lähtee kouluun. Arman lähtee töihin, erilaiseen maailmaan.

Lapsena Arman pelkäsi pimeää. Juuri muuta hän ei silloin vielä pelännytkään.

– Kiipesin puihin, kallioille ja joka paikkaan. Minulla ei ollut mitään järkeä sen suhteen, että sellainen voisi olla vaarallista, Arman sanoo.

Armanin synnyinmaassa Iranissa vietetään 21. maaliskuuta uudenvuodenjuhlaa nimeltä Nouruz. Sen juhlinta aloitetaan sytyttämällä kaikkialle valtavia nuotioita, joiden yli hypitään. Tuli lumosi pienen Armanin, hän tuijotti liekkeihin tuntikausia. Ja hyppäsi, yhä suuremman kokon yli.

– Ennen kuin vallankumous tuli Iraniin 1979, kaduilla oli katupartioita, levottomuuksia ja ammuskelua. Minusta ammuskelu oli supersiistiä.

Paras ystävä oli isän isä Asadollah. Isoisä piti Armania sylissä, kertoi tarinoita persialaisen mytologian seikkailijasta Rostamista ja opetti kuusivuotiaan pelaamaan shakkia.

– Niistä maailmani ja mielikuvitukseni kehittyivät, isoisän tarinoista. Aloin unelmoida seikkailuista.

Arman oli 9-vuotias, kun perhe pakeni Iranista.

Arman oli yhdeksänvuotias, kun hänen perheensä pakeni Iranista islamilaisen vallankumouksen alta. Isä vei perheen aluksi Yhdysvaltoihin. Sieltä he tulivat Suomeen, jossa isän vanhemmat jo asuivat.

Ensimmäinen järkytys liittyi saunaan. Sinä iltana vastikään Suomeen muuttanut Arman meni uuden kaverinsa luo kylään ja näki alastomia ihmisiä kylpyhuoneessa.

– Melkein itkin, ja kaverini yritti selittää, että tänään on torstai eli meidän saunailta. Mietin, mitä hemmettiä tässä maassa tapahtuu.

Arman päätteli, että sopeutumiseen tarvitaan suomen kieli. Hän päätti oppia sen hyvin.

– Opin suomen puolessa vuodessa koulussa. Kolmessa vuodessa hävisi aksenttikin.

Vierauden tunne vain ei hävinnyt.

”Pelkäsin teininä, että pilaan elämäni olemalla erilainen. Jatkoin silti.” 

– Teininä kaikki muut täällä pelasivat lätkää tai fudista, mutta minä breikkasin ja skeittasin ja maalasin graffiteja. Minulla oli omat skeittifrendit, mutta koulussa olin kuin eri maailmassa, eikä muiden tekemät jutut kiinnostaneet. Taistelin sen kanssa pitkään. Pelkäsin teininä, että pilaan elämäni olemalla erilainen, mutta jatkoin silti.

Siitä lähtien Arman on tehnyt niin. Omia juttujaan, vaikka on pelottanut. Samaa hän haluaa opettaa lapsille.

Armanin isä toivoi pojasta lääkäriä. Isä oli kasvanut kulttuurissa, jossa korkea koulutus oli lippu parempaan elämään.

Ei ollut helppoa olla eri mieltä, mutta Arman piti päänsä. Ompelukaavat ja vaatteiden valmistukseen liittyvät laskutoimitukset kiehtoivat häntä. Sillä oli väliä, istuiko puvuntakki melkein vai täysin.

”Mitä James Bond pukisi?” on ohje, jota noudattamalla ei voi tyriä.

– Juhliin pistän edelleen sellaiset vaatteet, ettei hetkeäkään tarvitse miettiä, menikö oikein. "Mitä James Bond pukisi?" on paras ohje, eikä sitä noudattamalla voi tyriä.

26-vuotiaana Arman oli yksi Suomen nuorimmista vaatturimestareista. Isä oli pojastaan ehkä maailman ylpein. Hän oli oppinut, että korkeakoulu ei ollut ainoa tie menestykseen.

Tinkimätön tyylikkyys ja röyhkeys olivat Armanin tavaramerkkejä, kun hän 2000-luvun alussa aloitti tv-työt muotiohjelman vetäjänä. Mielessä alkoi pyöriä ajatus omasta, erilaisesta ohjelmasta. Tulivat Kill Arman sekä Arman ja viimeinen ristiretki.

– Nyt tiedän, että tätä mun kuuluu tehdä, seikkailla ja kertoa ihmisten tarinoita. Tähän ne lapsuuden Taru Sormusten Herrasta -kirjat, Tähtien Sodat ja Karate Kid -leffat johdattivat.

Uusimmissa ohjelmissaan Arman on ollut vankilassa, asunnottomana ja pessyt vanhuksia. Hän on kuunnellut Suomessa asuvia ulkomaalaisia, rikollisia ja narkomaaneja - tai oikeammin: kuunnellut ihmisiä.

”Mietin usein, että tämäkin ihminen on jonkun tytär tai poika.”

– En ajattele, että haastattelen rikollista. Haastattelen ihmistä, joka on tehnyt rikoksen. Mietin usein, että tämäkin ihminen on jonkun tytär tai poika. Ja miten tuonkin äiti tai isä on ollut monta kertaa lapsestaan huolissaan.

Tyttäret haluavat tietää, missä isä milloinkin on. Ja missä päin maailmaa Arman onkaan, hän soittaa lapsille joka päivä, jos vain on kenttää.

– Kolmevuotias ei vielä ymmärrä, mitä teen. Hän sanoo vain, että isä on reissussa. 13-vuotiaan tyttären kanssa käyn keskusteluja. Hän käsittää ohjelmissani näkyvän maailman eriarvoisuuden ja ymmärtää myös, kuinka kiitollinen omista mahdollisuuksista pitää olla.

Kuusivuotiaan kysymykset koskevat usein muita lapsia: Miksi jotkut lapset asuvat viidakossa? Miksi he eivät pääse kouluun? Miksi lapset joutuvat tekemään töitä?

– Joinakin aamuina tytär saattaa sanoa, että minä menen nyt päiväkotiin, mutta muualla lapset eivät pääse, koska heidän pitää mennä töihin.

Kuusivuotiaalle isä on maailmaa kiertävä sankarihahmo, mutta vielä enemmän tytärtä kiinnostaa maailma.

– Keskimmäinen tytöistäni on siinä iässä, että imee tietoa. Hän tietää ihan kaiken Mongolian kotkanmetsästäjistä ja Ecuadorin viidakon shamaaneista. Jos sanoisin hänelle, että nyt mennään Mongoliaan, hän ei pysyisi paikallaan koneessa. Että joko ollaan perillä, koska ollaan perillä, ollaanko pian perillä?

Kun Arman on kotona, lapset asuvat Armanin kanssa osan viikosta. Tärkeintä on silloin yhteinen aika: palapelien tekeminen, ruuan laittaminen, Angry Birds -leikkipuistossa tai kiipeilypuistossa käyminen.

– Kun olen lasten kanssa, en halua ajatusteni olevan missään muualla. Kun lapset ovat luonani, minulla on puhelin äänettömällä enkä vastaa työpuheluihin. Parasta on, jos en edes mieti luurin olemassaoloa.

Arman ei mielestään ole tiukka isä.

Arman ei mielestään ole tiukka isä. Hänestä on turha moittia niin paljon lasten iPadin käyttöä tai television katselua, niissä on paljon hyvääkin. Mutta yksi poikkeus on.

Kun ruoka kotona Espoossa on valmis ja pöytä on katettu neljälle, televisio ja kännykät laitetaan kiinni.

– Tyttöjen kanssa yhdessä syöminen on todella hauskaa. Syömme paljon salaattia ja lihaa, erityisesti lammasta. Savukala on toinen suosikki.

– Muuten olen superliberaali ja moderni isä, mutta se ruokahetki on perinteinen siinä mielessä, että rauhoitumme ja juttelemme. Silloin puhutaan suurista asioista ja pienistä asioista, jotka voivat olla tosi tärkeitä.

Niin kuin vaikka siitä, että kuusivuotiaan joukkue oli päiväkodissa hävinnyt jalkapallo-ottelun.

– Tytär sanoi, että vähän kyllä harmitti. Hän kertoi kuitenkin olevansa iloinen siitä, että oli oppinut uusia asioita, Arman kertoo.

Häntä alkaa hymyilyttää. Oppi oli mennyt perille.

Lasten oikeuksien ja maailman ymmärtämisen puolesta Arman halua puhua muuallakin kuin televisiossa ja kotona. Siksi hän kiertää yrityksissä ja kouluissa kertomassa kohtaamistaan.

– Tahdon opettaa lapsille ja nuorille, että hyvä koulutus voi pelastaa maailman. Koulutuksen avulla voidaan vaikuttaa asenteisiin ja taistella eriarvoisuutta vastaan.

Toinen Armanin viesti kouluvierailuilla on, ettei pelon pidä antaa estää yrittämästä. Jos ihminen ei uskalla epäonnistua, hän panee elämässään jarrun päälle.

– Kun näen oppilaan kasvoilla liikutuksen, tulee hieno tunne. Toivoisin nuorten matkustavan, olevan rohkeita ja käyvän epämukavuusalueillaan, vaikka pelottaisi. Vanhempien pitäisi tajuta ja hyväksyä tämä.

Esikoistytär on nyt 13-vuotias. Arman näkee, miten kova yhdenmukaisuuden paine teini-iässä on ja muistaa, miten vaikeaa se hänelle itselleen oli.

– Toivon, että olen ollut lapsilleni tarpeeksi hyvä esimerkki siitä, että asiat voi tehdä omalla tavallaan. Lapsille ja nuorille aina sanotaan, että ole oma itsesi. Mutta jos joku näyttää liian erilaiselta, ajatellaan heti, että älä ole noin paljon oma itsesi. Se on helvetin ärsyttävää.

Kolmen tytön ja yhden isän kodissa ei kerrota isoisän vaan isän tarinoita. Asadollahin tapaan Arman keksii tarinoita itse, usein iltaisin ennen nukkumaanmenoa.

Tytöt saavat valita aiheen ja Arman improvisoi. Yleensä tarinoissa on hyvä ja paha ja taistelu niiden välillä.

"Tärkein asia, jonka haluan isänä opettaa, on tämä: Älä ikinä aikuistu."

– Tyttäreni ovat tarinoissani aina sankarihahmoja, joilla on matkan varrella vaikeuksia ja haasteita. Välillä menee tosi jännittäväksi ja joskus pahakin voi voittaa, mutta vain hetkeksi. Lopussa kaikki muuttuu hyväksi.

Tyttäriensä tulevaisuudelta Arman ei toivo muuta kuin sitä, että he uskaltaisivat elää. Ihan sama, elävätkö he lääkäreinä vai putkinaisina vai taiteilijoina, kunhan elävät kuten itse haluavat. Pelätä saa, epäonnistua saa, mutta unelmista ei saa luopua.

– Mielikuvitus ja sisäinen seitsemänvuotias on pidettävä hengissä läpi elämän. Tärkein asia, jonka haluan isänä opettaa, on tämä: Älä ikinä aikuistu.

Julkaistu Meidän Perhe -lehdessä 9/2016

Arjen muruset

  • Aamupala. Syön valitettavan harvoin.
  • Kurahousut. Mahtava keksintö.
  • Maailma. Yllätyksellinen ja upea.
  • Siivous. Terapeuttista.
  • Rakkaus. Epäitsekkyys.
  • Kiroilu. Vaatii tilannetajua.
  • Isä. Isäni Vahid on sankarini.

Dokumentaristi, toimittaja ja räätäli Arman Alizad, 45, asuu Espoossa. Hänellä on 13-, 6- ja 3-vuotiaat tyttäret, jotka asuvat hänen luonaan osan viikosta.
Hän on tehnyt useita dokumenttisarjoja ja talk show -ohjelmaa. Parhaillaan Nelosella menee dokumenttisarja Arman Pohjantähden alla.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.