Syöpähoitojen aikaan Katja teki erityisen paljon retkiä merenrantaan. Usein Siiri-tytär oli mukana. "Merestä sain kummasti voimaa." Kuva: Mikko Hannula

Kun Katja Lumminen sairastui rintasyöpään, tytär kysyi pian kysymyksen kuolemasta. Alkoi yhteinen odotus siitä, koska äidin hiukset kasvavat takaisin.

"Lääkäri soitti kiirastorstain aamuna kaksi ja puoli vuotta sitten. Olin juuri lähdössä saattamaan tokaluokkalaista Siiriä kouluun, mieheni ja esikoisemme Viivi olivat jo lähteneet.

Puoli vuotta aiemmin suihkussa tunsin vasemmassa rinnassani kovan, golfpallon kokoisen patin. Ihmettelin sitä pitkään, ja lopulta ystäväni pakotti minut lääkäriin. Nyt tutkimukset oli tehty, ja lääkäri kertoi puhelimessa, että minulla on rintasyöpä. Se oli tyypiltään kaikkein aggressiivisin. Molemmat rintani pitäisi poistaa.

Pakotin kyyneleet pysymään sisälläni, kunnes Siiri oli päässyt kouluun. Sitten soitin miehelleni ja kävelin eläkkeellä olevien vanhempieni luokse. Vasta siellä itkin. Mietimme yhdessä, mitä nyt tapahtuu.

Lapsille ei saa kierrellä. On sanottava, että on syöpä.

Aluksi en halunnut kertoa sairaudestani lapsille. Omat tunteeni myrskysivät niin, että tuntui mahdottomalta kohdata heidänkin ajatuksensa. Heti ensimmäisellä käynnilläni Syöpätautien klinikalla Helsingissä kuitenkin sanottiin, että sairaudesta pitää kertoa lapsille.

Hoitajat olivat asiassa tiukkoja: Lapsille ei saa kierrellä vaan pitää puhua syövästä sen oikealla nimellä. Lapset eivät menisi siitä rikki.

 

Sauna on perheellemme paikka, jossa puhutaan isoista asioista. Kun kerroin saunan lauteilla syövästä, Siiri ei oikein ymmärtänyt, mistä on kyse. Viivi ei sanonut mitään koko saunomisen aikana. Saunan jälkeen sohvalla halasimme ja itkimme.

Lasten kysymykset tuntuivat musertavilta. Yritin vastata niihin niin rehellisesti kuin osasin.

Aika pian Siiri kysyi kysymyksen, jota olin pelännyt: ”Kuoletko sinä, äiti?” Kerroin, että en tiedä, mutta että Suomessa rintasyöpää osataan hoitaa tehokkaasti. Vastaus riitti Siirille. Viivi puolestaan kyseli paljon siitä, mitä tapahtuu, jos kuolen. Hän halusi tietää, että jos me molemmat vanhemmat kuolemme, muuttaisiko hän siskoni luokse ja olisiko siellä hänelle oma huone.

Lasten kysymykset tuntuivat musertavilta. Yritin vastata tytöille aina niin rehellisesti kuin osasin. Syöpähoitajani olivat neuvoneet, että jos vastausta ei tiedä, sen voi sanoa lapselle.

Puhuminen oli myös helpottavaa. On tärkeää, että lapset saavat kysyä vanhemman sairaudesta ihan mitä tahansa ja näyttää kaikki tunteensa. Sanoin tytöille erikseen, että he saavat yhä kiukutella. Tunteita ei saa pantata, äiti kyllä kestää ne.

 

Vaikka pelkäsin, usko selviytymiseen oli koko ajan voimakkaampi. Syöpähoidot lähtivät heti vauhdilla käyntiin. Lopulta vain toinen rintani poistettiin, ja kirurgi rakensi tilalle uuden rinnan selkälihaksestani.

Ajatus hallitsemattomasti irti lähtevistä hiuksista oli minulle vaikea. Keksin, että menen itse luottokampaajalleni ajelemaan pääni kaljuksi päivää ennen sytostaattihoitojen aloitusta. Otin tytöt mukaan. Ajattelin, että ehkä en näyttäisi heistä niin pelottavalta, jos he näkevät muutoksen.

Hiuksista tuli tärkeä symboli, jonka avulla etenkin Siiri hahmotti sairauttani.

Kun hiukseni putoilivat kampaamon lattialle, itkin ja nauroin vuorotellen. Tuntui ihanalta, kun Viivi sanoi lopuksi ”Äiti, sä näytät niin hyvältä!’ Tapahtumasta jäi todella voitonriemuinen olo: minä hallitsen tätä syöpää, ei toisinpäin!

Hiuksista tuli lopulta tärkeä symboli, jonka avulla etenkin Siiri hahmotti sairauttani. Kerroin, että äiti parantuu, kun hiukset kasvavat takaisin. Yhdessä odotimme, milloin näin käy.

Sytostaattihoitojen aikana en jaksanut juuri muuta kuin maata sohvalla. Tytöt pötköttelivät usein vieressäni, minä nukuin ja he katsoivat tv:tä. Lapset myös yrittivät auttaa. Siiri kantoi minulle sohvalle banaanijugurttia. Kun kävimme uimassa tai retkillä merenrannassa, tytöt pakkasivat minulle eväitä mukaan.

 

Itselleni oli tärkeää yrittää selviytyä edes pienistä arjen askareista. Sain suurta tyydytystä, jos jaksoin kävellä jääkaapille tai ladata pyykkikoneen. Yritin myös koko ajan tsempata itseäni ajattelemaan positiivisesti. Jes, tänään jugurtti maistuu paremmalta kuin eilen! Jes, jaksoin katsoa tv-sarjasta jakson nukahtamatta!

Syöpähoidot purivat hyvin. Pian hoitojen päätyttyä hiukseni alkoivat taas kasvaa. Se oli lapsille huojentava merkki – äiti on parantunut.

Elän tavallista arkea, mutta en pelkää enää kuolemaa.

Nyt käyn vuoden välein syöpäkontrollissa. Minulla on jatkuva lääkitys, eikä suurta pelkoa sairauden uusiutumisesta ole.

Syöpä on tehnyt sen, etten enää pelkää kuolemaa. Se tulee, kun aika on. Oma aikani ei vielä ollut, vaan nyt elän taas tavallista arkea, välillä ihanaa ja välillä raivostuttavaa. Joskus hermostun lapsille, kuten ennenkin. Lattialla lojuvat vaatteet saavat nalkutushanani auki. Mutta uskon, että niin sen pitää mennäkin. Kun ajatukseni pysyvät arjessa ja tässä hetkessä, tiedän, että olen parantunut.

Lastenhoitaja Katja Lumminen, 39, asuu miehensä sekä lastensa Viivin, 16, ja Siirin, 10, kanssa Vihdin Nummelassa. Lokakuu on rintasyöpätietoisuuden kuukausi, jolloin Roosa nauha -kampanjalla kerätään varoja rintasyöpätutkimukseen.

Meidän Perhe 10/2016

Masennus on ollut osa Tinnan arkea pojan syntymästä alkaen.

Tinna Pehkonen on sairastanut synnytysmasennusta jo kolme vuotta, eikä paraneminen näytä todennäköiseltä ainakaan lähitulevaisuudessa. Masennus on ollut toisinaan syvempää ja välillä hiukan kevyempi kantaa, mutta lapsen syntymästä asti se on määrittänyt Tinnan ja hänen poikansa elämää.

Tinna kertoo törmäävänsä mediassa aina samaan tarinaan: masennus kestää kuukausia tai vuoden, mutta sitten siitä parannutaan. 

– Nuo tarinat lannistavat ja saavat ajattelemaan, että minussa on joku vika, kun en parane.

Tinnan mielestä pitkittyneestä synnytysmasennuksesta puhutaan aivan liian vähän, ja siksi hän perusti aiheen ympärille Masentunut mutsi -blogin, jossa kertoo elämästä masennuksen keskellä.

”Syyllistyn edelleen joka päivä”

Tinna on pienen pojan yksinhuoltaja. Hengähdystaukoja arjessa ei ole. Masentuneena kaikki tuntuu vaikealta, ja siksi hän on oppinut jättämään arjestaan pois kaiken, joka ei tunnu hyvältä.

– Syyllistyn edelleen joka päivä tekemistäni tai tekemättä jättämistäni asioista. Jos sovittu kyläreissu ei tunnukaan lähtöhetkellä hyvältä, en lähde. Se on kuitenkin meidän perheen resursseista pois, jos ainoana aikuisena pakotan itseni johonkin, joka syö loputkin energiani.

Neljän seinän sisällä pysytteleminen syventää Tinnan masennusta, ja ystävät ovat olleet Tinnan pelastusrengas masentuneessa arjessa. Jos pään sisällä jyskyttää pohjaton yksinäisyys, väsymys tai riittämättömyyden tunne, soittaa Tinna ystävilleen, ja pyytää heitä hetkeksi kylään.

Jos taas sosiaaliset tilanteet tuntuvat tänään mahdottomilta, lähtee Tinna poikansa kanssa edes hetkeksi puistoon kahden kesken.  

– Pakotan itseni lähtemään ulos aina kun siihen on vähänkin energiaa. Illalla voi hymyillä, että lapsella oli hyvä päivä kaikesta huolimatta.

Pitkittynyt synnytyksen jälkeinen masennus syyllistää

Useimmiten synnytyksen jälkeinen masennus helpottaa lapsen täyttäessä vuoden. Joskus se pitkittyy ja kestää vuosia.

Kroonisen synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa pikkulapsiarki on raskasta, ja masentunut vanhempi kokee syyllisyyttä. Silloin masennuksesta parantuneiden tarinat tuntuvat epäreiluilta: miksi minä en parane?

Synnytyksen jälkeen jopa 80 prosenttia äideistä kokee voimakkaita mielialan muutoksia. Itkuisuus ja ruokahaluttomuus, uniongelmat ja voimattomuuden tunteet ovat hyvin tavallisia. Jos baby blues jatkuu vielä viikkojen jälkeen synnytyksestä, puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 

Masennuksen varhainen huomaaminen auttaa toipumisessa. Oikea lääkitys on avain paranemiseen, mutta muitakin keinoja kuten keskusteluapu tai erilaiset terapiamuodot on olemassa. 

Suomessa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii noin 10–26 prosenttia synnyttäneistä äideistä, mutta koska virallista tautiluokista ei ole, arvio sairastuneiden määrästä vaihtelee. Synnytysmasennuksen pitkittyminen on harvinaista, mutta sen kanssa voi silti elää.

Tärkeintä on armahtaa itseään

Irti Synnytysmasennuksesta Äimä ry:n koordinaattori Leena Honkavaara kertoo vanhempien usein syyllistyvän synnytysmasennuksesta. Syyllisyyden taakka kasvaa, kun masennus pitkittyy. Olenko huono äiti lapsilleni? Ajattelevatko muut, että olen laiska? Jääkö lapsi jostain tärkeästä paitsi sairauteni takia?

Masentuneena odotukset eivät ole realistisia, vaan esimerkiksi kotoa lähteminen vauvan kanssa voi tuntua suhteettoman vaikealta. Hyvä tapa ratkaista asia oikein on kuulostella itseään ja suhteuttaa tekemisen määrä omaan jaksamiseen.

Parisuhde ja ystävät auttavat masentunutta jaksamaan. Usein kuitenkin vuosia masennusta sairastaneen läheiset ja tukihenkilöt ovat väsyneet tsemppaamaan, ja yhä harvempi ystävä jaksaa pysyä vierellä.

Honkavaara kehottaa keskittymään masennuksen jatkuessa lapsiin ja pieniin positiivisiin asioihin arjessa, ei vertaamaan itseään muihin sairastuneisiin.

– Masentunut äiti haluaa masennuksesta huolimatta parasta lapselleen. Ei pidä koskaan ajatella, että masentunut ei olisi hyvä äiti. Vaikka masentunut äiti ei jaksaisi hoivata lasta, ja pääasialliseksi hoivaajaksi siirtyisi joku toinen, äiti ihan varmasti haluaisi hoivata lastaan. Ei masennus poista halua olla hyvä äiti, Honkavaara painottaa.

Tärkeintä Honkavaaran mukaan on armahtaa itseään. Riittää että jaksaa lähteä edes joskus jonnekin, ja tehdä omannäköisiä ja itselle mieleisiä asioita. Se antaa vähäksi aikaa lisävoimia jaksaa arkea kotona.

Lue kolme vuotta synnytysmasennuksesta kärsineen Tinnan tarina.

Isä ei ole lastenvahti vaan vanhempi, someprojekti julistaa.

Miltä näyttää mies, joka hoivaa? Vastasyntynyt isänsä sylissä, taaperon ja isän yhteinen luontoretki, isän ja lapsen aamutoimet kylppärissä? Fatherhood Without Fear -kuvaprojekti jakaa kuvia isien ja lasten yhteisistä hetkistä. @dontforgetsdads-Instagram-tilillä on tähän mennessä 890 kuvaa ja videota.

Kuvaprojektin käynnistänyt amerikkalaispariskunta January ja Brandon Harshe haluaa näyttää, että huolenpito ja hoiva kuuluvat myös miehuuteen. Ja että koti on myös isän paikka, ei vain äidin ja lasten. Heillä on julistus: I dont't babysit. I parent. Dad

Taustalla on huomio siitä, että isät saattavat edelleen pitää itseään toissijaisena vanhempana. Jos mies lohkaisee kavereilleen olevansa lapsenvahtina, se voi oikeasti sisältää kokemuksen siitä, että on kakkosvanhempi tai äidin apulainen.

– Kun sosiaalisessa mediassa näkyy isien sitoutuminen vanhemmuuteen, stereotypiat alkavat vähitellen murentua, Janurary Harshe sanoo Diply-sivuston jutussa.

 

My *wish* for you, is that this life becomes, all that you want it to. <3 @cocourtnie #dontforgetdads

Henkilön Fatherhood Without Fear (@dontforgetdads) jakama julkaisu

Suomessa erityisesti isyystutkija Jouko Huttunen on puhunut miesten antaman hoivan puolesta. Semperin isyysseminaarissa huhtikuussa Helsingissä puhuneen Huttusen mukaan miesvanhemman hoiva vahvistaa lapsen itsetuntoa ja myönteistä käsitystä ihmisistä.

Fatherhood Without Fear -projektista on kirjoittanut myös muun muassa attn.com-sivusto. Harsheilla on myös synnytykseen ja synnytysvalmennukseen keskittyvä Birth Without Fear -projekti, jonka Instagram-tilille @birthwihtoutfear on tullut tähän mennessä jo 5 950 postausta.

 

sleeping beauties💙💤 📷:@amandanalex #cosleeping #dontforgetdads #fatherhood #love

Henkilön Fatherhood Without Fear (@dontforgetdads) jakama julkaisu

Missä päin maailmaa onkaan, Arman Alizad soittaa lapsilleen  joka päivä, jos vain on kenttää. Kun kolme tytärtä ovat Armanin luona, isä ei vastaa työpuheluihin.

Päiväkodissa on tulossa jalkapallo-ottelu. Se jännittää Arman Alizadin keskimmäistä, kuusivuotiasta tytärtä. "Entä jos me hävitään?" tytär sanoo aamupalapöydässä.

Arman vastaa, että pelissä ei voi hävitä.

– Jos te voitatte, se on hieno juttu. Mutta jos häviätte, sinä olet silti voittanut, koska olet oppinut tosi paljon. Kokemus on se tärkein voitto, Arman sanoo.

Tsemppipuhe toimii. Kuusivuotias haluaa pelaamaan, meni miten meni.

Arman vie kolme- ja kuusivuotiaat tyttäret päiväkotiin, 13-vuotias esikoistytär lähtee kouluun. Arman lähtee töihin, erilaiseen maailmaan.

Lapsena Arman pelkäsi pimeää. Juuri muuta hän ei silloin vielä pelännytkään.

– Kiipesin puihin, kallioille ja joka paikkaan. Minulla ei ollut mitään järkeä sen suhteen, että sellainen voisi olla vaarallista, Arman sanoo.

Armanin synnyinmaassa Iranissa vietetään 21. maaliskuuta uudenvuodenjuhlaa nimeltä Nouruz. Sen juhlinta aloitetaan sytyttämällä kaikkialle valtavia nuotioita, joiden yli hypitään. Tuli lumosi pienen Armanin, hän tuijotti liekkeihin tuntikausia. Ja hyppäsi, yhä suuremman kokon yli.

– Ennen kuin vallankumous tuli Iraniin 1979, kaduilla oli katupartioita, levottomuuksia ja ammuskelua. Minusta ammuskelu oli supersiistiä.

Paras ystävä oli isän isä Asadollah. Isoisä piti Armania sylissä, kertoi tarinoita persialaisen mytologian seikkailijasta Rostamista ja opetti kuusivuotiaan pelaamaan shakkia.

– Niistä maailmani ja mielikuvitukseni kehittyivät, isoisän tarinoista. Aloin unelmoida seikkailuista.

Arman oli 9-vuotias, kun perhe pakeni Iranista.

Arman oli yhdeksänvuotias, kun hänen perheensä pakeni Iranista islamilaisen vallankumouksen alta. Isä vei perheen aluksi Yhdysvaltoihin. Sieltä he tulivat Suomeen, jossa isän vanhemmat jo asuivat.

Ensimmäinen järkytys liittyi saunaan. Sinä iltana vastikään Suomeen muuttanut Arman meni uuden kaverinsa luo kylään ja näki alastomia ihmisiä kylpyhuoneessa.

– Melkein itkin, ja kaverini yritti selittää, että tänään on torstai eli meidän saunailta. Mietin, mitä hemmettiä tässä maassa tapahtuu.

Arman päätteli, että sopeutumiseen tarvitaan suomen kieli. Hän päätti oppia sen hyvin.

– Opin suomen puolessa vuodessa koulussa. Kolmessa vuodessa hävisi aksenttikin.

Vierauden tunne vain ei hävinnyt.

”Pelkäsin teininä, että pilaan elämäni olemalla erilainen. Jatkoin silti.” 

– Teininä kaikki muut täällä pelasivat lätkää tai fudista, mutta minä breikkasin ja skeittasin ja maalasin graffiteja. Minulla oli omat skeittifrendit, mutta koulussa olin kuin eri maailmassa, eikä muiden tekemät jutut kiinnostaneet. Taistelin sen kanssa pitkään. Pelkäsin teininä, että pilaan elämäni olemalla erilainen, mutta jatkoin silti.

Siitä lähtien Arman on tehnyt niin. Omia juttujaan, vaikka on pelottanut. Samaa hän haluaa opettaa lapsille.

Armanin isä toivoi pojasta lääkäriä. Isä oli kasvanut kulttuurissa, jossa korkea koulutus oli lippu parempaan elämään.

Ei ollut helppoa olla eri mieltä, mutta Arman piti päänsä. Ompelukaavat ja vaatteiden valmistukseen liittyvät laskutoimitukset kiehtoivat häntä. Sillä oli väliä, istuiko puvuntakki melkein vai täysin.

”Mitä James Bond pukisi?” on ohje, jota noudattamalla ei voi tyriä.

– Juhliin pistän edelleen sellaiset vaatteet, ettei hetkeäkään tarvitse miettiä, menikö oikein. "Mitä James Bond pukisi?" on paras ohje, eikä sitä noudattamalla voi tyriä.

26-vuotiaana Arman oli yksi Suomen nuorimmista vaatturimestareista. Isä oli pojastaan ehkä maailman ylpein. Hän oli oppinut, että korkeakoulu ei ollut ainoa tie menestykseen.

Tinkimätön tyylikkyys ja röyhkeys olivat Armanin tavaramerkkejä, kun hän 2000-luvun alussa aloitti tv-työt muotiohjelman vetäjänä. Mielessä alkoi pyöriä ajatus omasta, erilaisesta ohjelmasta. Tulivat Kill Arman sekä Arman ja viimeinen ristiretki.

– Nyt tiedän, että tätä mun kuuluu tehdä, seikkailla ja kertoa ihmisten tarinoita. Tähän ne lapsuuden Taru Sormusten Herrasta -kirjat, Tähtien Sodat ja Karate Kid -leffat johdattivat.

Uusimmissa ohjelmissaan Arman on ollut vankilassa, asunnottomana ja pessyt vanhuksia. Hän on kuunnellut Suomessa asuvia ulkomaalaisia, rikollisia ja narkomaaneja - tai oikeammin: kuunnellut ihmisiä.

”Mietin usein, että tämäkin ihminen on jonkun tytär tai poika.”

– En ajattele, että haastattelen rikollista. Haastattelen ihmistä, joka on tehnyt rikoksen. Mietin usein, että tämäkin ihminen on jonkun tytär tai poika. Ja miten tuonkin äiti tai isä on ollut monta kertaa lapsestaan huolissaan.

Tyttäret haluavat tietää, missä isä milloinkin on. Ja missä päin maailmaa Arman onkaan, hän soittaa lapsille joka päivä, jos vain on kenttää.

– Kolmevuotias ei vielä ymmärrä, mitä teen. Hän sanoo vain, että isä on reissussa. 13-vuotiaan tyttären kanssa käyn keskusteluja. Hän käsittää ohjelmissani näkyvän maailman eriarvoisuuden ja ymmärtää myös, kuinka kiitollinen omista mahdollisuuksista pitää olla.

Kuusivuotiaan kysymykset koskevat usein muita lapsia: Miksi jotkut lapset asuvat viidakossa? Miksi he eivät pääse kouluun? Miksi lapset joutuvat tekemään töitä?

– Joinakin aamuina tytär saattaa sanoa, että minä menen nyt päiväkotiin, mutta muualla lapset eivät pääse, koska heidän pitää mennä töihin.

Kuusivuotiaalle isä on maailmaa kiertävä sankarihahmo, mutta vielä enemmän tytärtä kiinnostaa maailma.

– Keskimmäinen tytöistäni on siinä iässä, että imee tietoa. Hän tietää ihan kaiken Mongolian kotkanmetsästäjistä ja Ecuadorin viidakon shamaaneista. Jos sanoisin hänelle, että nyt mennään Mongoliaan, hän ei pysyisi paikallaan koneessa. Että joko ollaan perillä, koska ollaan perillä, ollaanko pian perillä?

Kun Arman on kotona, lapset asuvat Armanin kanssa osan viikosta. Tärkeintä on silloin yhteinen aika: palapelien tekeminen, ruuan laittaminen, Angry Birds -leikkipuistossa tai kiipeilypuistossa käyminen.

– Kun olen lasten kanssa, en halua ajatusteni olevan missään muualla. Kun lapset ovat luonani, minulla on puhelin äänettömällä enkä vastaa työpuheluihin. Parasta on, jos en edes mieti luurin olemassaoloa.

Arman ei mielestään ole tiukka isä.

Arman ei mielestään ole tiukka isä. Hänestä on turha moittia niin paljon lasten iPadin käyttöä tai television katselua, niissä on paljon hyvääkin. Mutta yksi poikkeus on.

Kun ruoka kotona Espoossa on valmis ja pöytä on katettu neljälle, televisio ja kännykät laitetaan kiinni.

– Tyttöjen kanssa yhdessä syöminen on todella hauskaa. Syömme paljon salaattia ja lihaa, erityisesti lammasta. Savukala on toinen suosikki.

– Muuten olen superliberaali ja moderni isä, mutta se ruokahetki on perinteinen siinä mielessä, että rauhoitumme ja juttelemme. Silloin puhutaan suurista asioista ja pienistä asioista, jotka voivat olla tosi tärkeitä.

Niin kuin vaikka siitä, että kuusivuotiaan joukkue oli päiväkodissa hävinnyt jalkapallo-ottelun.

– Tytär sanoi, että vähän kyllä harmitti. Hän kertoi kuitenkin olevansa iloinen siitä, että oli oppinut uusia asioita, Arman kertoo.

Häntä alkaa hymyilyttää. Oppi oli mennyt perille.

Lasten oikeuksien ja maailman ymmärtämisen puolesta Arman halua puhua muuallakin kuin televisiossa ja kotona. Siksi hän kiertää yrityksissä ja kouluissa kertomassa kohtaamistaan.

– Tahdon opettaa lapsille ja nuorille, että hyvä koulutus voi pelastaa maailman. Koulutuksen avulla voidaan vaikuttaa asenteisiin ja taistella eriarvoisuutta vastaan.

Toinen Armanin viesti kouluvierailuilla on, ettei pelon pidä antaa estää yrittämästä. Jos ihminen ei uskalla epäonnistua, hän panee elämässään jarrun päälle.

– Kun näen oppilaan kasvoilla liikutuksen, tulee hieno tunne. Toivoisin nuorten matkustavan, olevan rohkeita ja käyvän epämukavuusalueillaan, vaikka pelottaisi. Vanhempien pitäisi tajuta ja hyväksyä tämä.

Esikoistytär on nyt 13-vuotias. Arman näkee, miten kova yhdenmukaisuuden paine teini-iässä on ja muistaa, miten vaikeaa se hänelle itselleen oli.

– Toivon, että olen ollut lapsilleni tarpeeksi hyvä esimerkki siitä, että asiat voi tehdä omalla tavallaan. Lapsille ja nuorille aina sanotaan, että ole oma itsesi. Mutta jos joku näyttää liian erilaiselta, ajatellaan heti, että älä ole noin paljon oma itsesi. Se on helvetin ärsyttävää.

Kolmen tytön ja yhden isän kodissa ei kerrota isoisän vaan isän tarinoita. Asadollahin tapaan Arman keksii tarinoita itse, usein iltaisin ennen nukkumaanmenoa.

Tytöt saavat valita aiheen ja Arman improvisoi. Yleensä tarinoissa on hyvä ja paha ja taistelu niiden välillä.

"Tärkein asia, jonka haluan isänä opettaa, on tämä: Älä ikinä aikuistu."

– Tyttäreni ovat tarinoissani aina sankarihahmoja, joilla on matkan varrella vaikeuksia ja haasteita. Välillä menee tosi jännittäväksi ja joskus pahakin voi voittaa, mutta vain hetkeksi. Lopussa kaikki muuttuu hyväksi.

Tyttäriensä tulevaisuudelta Arman ei toivo muuta kuin sitä, että he uskaltaisivat elää. Ihan sama, elävätkö he lääkäreinä vai putkinaisina vai taiteilijoina, kunhan elävät kuten itse haluavat. Pelätä saa, epäonnistua saa, mutta unelmista ei saa luopua.

– Mielikuvitus ja sisäinen seitsemänvuotias on pidettävä hengissä läpi elämän. Tärkein asia, jonka haluan isänä opettaa, on tämä: Älä ikinä aikuistu.

Julkaistu Meidän Perhe -lehdessä 9/2016

Arjen muruset

  • Aamupala. Syön valitettavan harvoin.
  • Kurahousut. Mahtava keksintö.
  • Maailma. Yllätyksellinen ja upea.
  • Siivous. Terapeuttista.
  • Rakkaus. Epäitsekkyys.
  • Kiroilu. Vaatii tilannetajua.
  • Isä. Isäni Vahid on sankarini.

Dokumentaristi, toimittaja ja räätäli Arman Alizad, 45, asuu Espoossa. Hänellä on 13-, 6- ja 3-vuotiaat tyttäret, jotka asuvat hänen luonaan osan viikosta.
Hän on tehnyt useita dokumenttisarjoja ja talk show -ohjelmaa. Parhaillaan Nelosella menee dokumenttisarja Arman Pohjantähden alla.