Syöpähoitojen aikaan Katja teki erityisen paljon retkiä merenrantaan. Usein Siiri-tytär oli mukana. "Merestä sain kummasti voimaa." Kuva: Mikko Hannula

Kun Katja Lumminen sairastui rintasyöpään, tytär kysyi pian kysymyksen kuolemasta. Alkoi yhteinen odotus siitä, koska äidin hiukset kasvavat takaisin.

"Lääkäri soitti kiirastorstain aamuna kaksi ja puoli vuotta sitten. Olin juuri lähdössä saattamaan tokaluokkalaista Siiriä kouluun, mieheni ja esikoisemme Viivi olivat jo lähteneet.

Puoli vuotta aiemmin suihkussa tunsin vasemmassa rinnassani kovan, golfpallon kokoisen patin. Ihmettelin sitä pitkään, ja lopulta ystäväni pakotti minut lääkäriin. Nyt tutkimukset oli tehty, ja lääkäri kertoi puhelimessa, että minulla on rintasyöpä. Se oli tyypiltään kaikkein aggressiivisin. Molemmat rintani pitäisi poistaa.

Pakotin kyyneleet pysymään sisälläni, kunnes Siiri oli päässyt kouluun. Sitten soitin miehelleni ja kävelin eläkkeellä olevien vanhempieni luokse. Vasta siellä itkin. Mietimme yhdessä, mitä nyt tapahtuu.

Lapsille ei saa kierrellä. On sanottava, että on syöpä.

Aluksi en halunnut kertoa sairaudestani lapsille. Omat tunteeni myrskysivät niin, että tuntui mahdottomalta kohdata heidänkin ajatuksensa. Heti ensimmäisellä käynnilläni Syöpätautien klinikalla Helsingissä kuitenkin sanottiin, että sairaudesta pitää kertoa lapsille.

Hoitajat olivat asiassa tiukkoja: Lapsille ei saa kierrellä vaan pitää puhua syövästä sen oikealla nimellä. Lapset eivät menisi siitä rikki.

 

Sauna on perheellemme paikka, jossa puhutaan isoista asioista. Kun kerroin saunan lauteilla syövästä, Siiri ei oikein ymmärtänyt, mistä on kyse. Viivi ei sanonut mitään koko saunomisen aikana. Saunan jälkeen sohvalla halasimme ja itkimme.

Lasten kysymykset tuntuivat musertavilta. Yritin vastata niihin niin rehellisesti kuin osasin.

Aika pian Siiri kysyi kysymyksen, jota olin pelännyt: ”Kuoletko sinä, äiti?” Kerroin, että en tiedä, mutta että Suomessa rintasyöpää osataan hoitaa tehokkaasti. Vastaus riitti Siirille. Viivi puolestaan kyseli paljon siitä, mitä tapahtuu, jos kuolen. Hän halusi tietää, että jos me molemmat vanhemmat kuolemme, muuttaisiko hän siskoni luokse ja olisiko siellä hänelle oma huone.

Lasten kysymykset tuntuivat musertavilta. Yritin vastata tytöille aina niin rehellisesti kuin osasin. Syöpähoitajani olivat neuvoneet, että jos vastausta ei tiedä, sen voi sanoa lapselle.

Puhuminen oli myös helpottavaa. On tärkeää, että lapset saavat kysyä vanhemman sairaudesta ihan mitä tahansa ja näyttää kaikki tunteensa. Sanoin tytöille erikseen, että he saavat yhä kiukutella. Tunteita ei saa pantata, äiti kyllä kestää ne.

 

Vaikka pelkäsin, usko selviytymiseen oli koko ajan voimakkaampi. Syöpähoidot lähtivät heti vauhdilla käyntiin. Lopulta vain toinen rintani poistettiin, ja kirurgi rakensi tilalle uuden rinnan selkälihaksestani.

Ajatus hallitsemattomasti irti lähtevistä hiuksista oli minulle vaikea. Keksin, että menen itse luottokampaajalleni ajelemaan pääni kaljuksi päivää ennen sytostaattihoitojen aloitusta. Otin tytöt mukaan. Ajattelin, että ehkä en näyttäisi heistä niin pelottavalta, jos he näkevät muutoksen.

Hiuksista tuli tärkeä symboli, jonka avulla etenkin Siiri hahmotti sairauttani.

Kun hiukseni putoilivat kampaamon lattialle, itkin ja nauroin vuorotellen. Tuntui ihanalta, kun Viivi sanoi lopuksi ”Äiti, sä näytät niin hyvältä!’ Tapahtumasta jäi todella voitonriemuinen olo: minä hallitsen tätä syöpää, ei toisinpäin!

Hiuksista tuli lopulta tärkeä symboli, jonka avulla etenkin Siiri hahmotti sairauttani. Kerroin, että äiti parantuu, kun hiukset kasvavat takaisin. Yhdessä odotimme, milloin näin käy.

Sytostaattihoitojen aikana en jaksanut juuri muuta kuin maata sohvalla. Tytöt pötköttelivät usein vieressäni, minä nukuin ja he katsoivat tv:tä. Lapset myös yrittivät auttaa. Siiri kantoi minulle sohvalle banaanijugurttia. Kun kävimme uimassa tai retkillä merenrannassa, tytöt pakkasivat minulle eväitä mukaan.

 

Itselleni oli tärkeää yrittää selviytyä edes pienistä arjen askareista. Sain suurta tyydytystä, jos jaksoin kävellä jääkaapille tai ladata pyykkikoneen. Yritin myös koko ajan tsempata itseäni ajattelemaan positiivisesti. Jes, tänään jugurtti maistuu paremmalta kuin eilen! Jes, jaksoin katsoa tv-sarjasta jakson nukahtamatta!

Syöpähoidot purivat hyvin. Pian hoitojen päätyttyä hiukseni alkoivat taas kasvaa. Se oli lapsille huojentava merkki – äiti on parantunut.

Elän tavallista arkea, mutta en pelkää enää kuolemaa.

Nyt käyn vuoden välein syöpäkontrollissa. Minulla on jatkuva lääkitys, eikä suurta pelkoa sairauden uusiutumisesta ole.

Syöpä on tehnyt sen, etten enää pelkää kuolemaa. Se tulee, kun aika on. Oma aikani ei vielä ollut, vaan nyt elän taas tavallista arkea, välillä ihanaa ja välillä raivostuttavaa. Joskus hermostun lapsille, kuten ennenkin. Lattialla lojuvat vaatteet saavat nalkutushanani auki. Mutta uskon, että niin sen pitää mennäkin. Kun ajatukseni pysyvät arjessa ja tässä hetkessä, tiedän, että olen parantunut.

Lastenhoitaja Katja Lumminen, 39, asuu miehensä sekä lastensa Viivin, 16, ja Siirin, 10, kanssa Vihdin Nummelassa. Lokakuu on rintasyöpätietoisuuden kuukausi, jolloin Roosa nauha -kampanjalla kerätään varoja rintasyöpätutkimukseen.

Meidän Perhe 10/2016

Meidän Perheen suuri rakkaustutkimus osoittaa, että kaikkein kovin supermies on isämies.

Se alkaa silmistä. Ne ovat ”karibianmerensiniset silmät” tai ”söpöt ruskeat silmät”. Sellaiset silmät, jotka ”menevät sikkuralle”. Näin kertovat suureen rakkaustutkimukseemme vastanneet – ja kertovat paljon muutakin.

On itse asiassa ihme, ”miten kenelläkään voi olla noin kauniit silmät”. Aivot rekisteröivät silmäyksen sekunnin kymmenyksissä, mutta vasta pidempi katse herättää kiinnostuksen.

Se katse voidaan luoda missä tahansa, ja on luotu: Saimaan rannalla, baarissa uudenvuodenaattona, ammattikoulun ruokalassa tai jokamiesluokan jääratakilpailuissa. Silmät kiinnittävät huomion Tinderin profiilikuvassa, mutta mikään ei korvaa elävää katsetta. Vasta se vangitsee.

Silmien jälkeen tärkeä on suu. Ehkä sieltä tulee puhetta, mutta tärkeintä on, että se on hymyssä. Sillä yhteinen nauru sitoo ihmiset yhteen. Myönteisyys, iloisuus ja huumorintaju tekevät vaikutuksen ensikohtaamisissa.

Alkuun ulkonäkö merkkaa. Luonne ei ole tärkein, sillä sitä ei vielä tunne.

Joku kertoo, kuinka jalat menevät letkuiksi, jos suuta ympäröi tuuhea parta. Yksi kiinnittää huomiota sporttiseen profiiliin ja toinen nallekarhumaiseen olemukseen. Kyllä, ulkonäkö merkkaa. Luonne ei ole tärkein, sillä sitä ei vielä tunne.

Jos silmät ja suu miellyttävät, sen tuntee vatsassa. Siellä alkavat lepattaa ne kuuluisat perhoset. Tai oikeastaan ne lepattavat päässä, sillä tunneaivojen aivosaari herkistyy, ja se tuntuu vatsanpohjassa. Kun ihminen rakastuu, elimistössä käynnistyy kemiallinen myrsky.

Osaa rakkaus lyö lekalla päähän saman tien.

”Omaan ihastumiseen meni muutama tunti. Rakastumiseen meni muutama päivä. Päätökseen avioitua meni kolme viikkoa.”

”Katsoin häntä ensimmäistä kertaa ja tiesin heti: tuon haluan.”

Useimmilla tunteet voimistuvat kuukausien kuluessa. Rakkaudesta uskalletaan ehkä puhua, kun seurustelua on takana jo kunnon tovi. Voi käydä niinkin, että rakkaus hiipii huomaamatta.

”Rakastaminen kasvoi vaivihkaa: eräänä päivänä tajusin, ettei tunteilleni ole enää olemassa lievempää sanaa.”

Rakastuminen on stressin kaltainen tila, jossa keho käy ylikierroksilla. Lisämunuainen puskee elimistöön kortisolia. Se valpastuttaa ja auttaa suuntaamaan huomiota rakastettuun. Uni ei tule.

Sukupuolihormoni testosteronin tuotanto vahvistuu naisilla, mutta vähenee miehillä. Sukupuolet alkavat siis kemiallisesti muistuttaa enemmän toisiaan: mies pehmenee, naisen määrätietoisuus kasvaa – ja se kohdistuu suhteeseen. Oksitosiinia ja serotoniinia purkautuu voimakkaasti. Ne saavat aikaan lähes ekstaattisen hyvän olon ja välittämisen tunteen.

Kun ihminen rakastuu, elimistössä käynnistyy kemiallinen myrsky.

Miten tämä kemiallinen hurrikaani näkyy käytännössä? Näin, rakkaustutkimukseemme vastanneet kertovat:

Hän lähettää sähköposteja, joissa on linkkejä rakkauslaulujen sanoihin. Hän pommittaa höpsöillä tekstiviesteillä kymmeniä kertoja päivässä. Hän ostaa joululahjaksi halinallen. Hän tulee yökylään myös viikolla, vaikka joutuu lähtemään töihin ennen viittä aamulla.

Suuteluun voi helposti käyttää tuntitolkulla aikaa. Erossa oleminen on yhtä tuskaa. Pää on täynnä outoa vaaleanpunaista hattaraa. Katse on entistäkin intensiivisempi. Silmien ohella myös navanalus kiinnostaa.

Seksiä piisaa, kun rakastuneet elävät toistensa ihosta.

– Vaikka seksi kyllä näkyy rakkaustutkimuksen vastauksissa yllättävän vähän, huomauttaa tutkimusprofessori Osmo Kontula Väestöliitosta.

Kontula kertoo, että tutkimusten mukaan suomalaiset harrastavat seksiä huomattavasti vähemmän kuin ennen. Elämme nyt romanttisen rakkauden aikaa. Mutta kyllä himokin vilahtaa rivien välissä. Ainakin silloin, kun kuvaillaan, kuinka suhde muuttuu alkuhuuman jälkeen.

”Seksiä on vähemmän. Mutta on siinä ollut varaa vähentääkin.”

”Läheisyys on yhä tärkeää, mutta emme toimi enää sokeasti halujen vallassa. Tärkeintä on uskollisuus, tuki ja ystävällisyys. Olemme mies ja nainen, aviovaimo ja aviomies, äiti ja isä sekä ennen kaikkea parhaat ystävät. Alkuaikoina olimme vain mies ja nainen.”

Kun suhde etenee, roolit lisääntyvät. Joka rintamalla rakennetaan: luottamusta, yhteistä kotia ja arkea, perhettä. Elämässä on niin paljon kaikkea, ettei enää ehdi tuijotella silmiin. Kiihkeät, pitkät yöt vaihtuvat pikaisiksi pikkukakkospanoiksi.

Intohimo on laimentunut, mutta rakkaus on syventynyt, tiivistää eräs vastaaja. Samaa sanoo moni. Ja sen kunniaksi keitetään kahvit.

Vakiintuneessa suhteessa rakkauden sanat muuttuvat rakkauden teoiksi.

Ruuhkavuosien rakkaus pyörii pitkälti kahvinkeittimen ympärillä. Kahvi on eittämättä rakkauden juoma, niin usein se mainitaan vastauksissa.

”Puoliso lataa kahvinkeittimen valmiiksi aamulla ennen töihin lähtöään.”

”Juomme rauhassa kahvit yhdessä ennen kuin lapset heräävät.”

”Kun olen väsynyt, hän tuo minulle kahvit sänkyyn.”

Elina ja Vesa Koivisto viettivät elokuussa 20-vuotishääpäivää.
Elina ja Vesa Koivisto viettivät elokuussa 20-vuotishääpäivää.

Vakiintuneessa suhteessa rakkauden sanat muuttuvat rakkauden teoiksi. Hän säästää sinulle leivän paremman puolen. Hän raappaa autonlasit pakkasella, ja kun mielesi tekee suklaata, hän lähtee seitsemän kilometrin päähän hakemaan suklaapatukkaa ilman, että pyydät.

Sinä askartelet hänen leipänsä päälle sydämen juustosta. Ostat kaupasta hänen lempijugurttiaan. Lämmität saunan valmiiksi. Ja keität ne kahvit.

–Näyttää siltä, että onnellisuutta kannattaa lähteä etsimään palveluasenteella. On parempi antaa kuin ottaa, se lisää myös omaa tyytyväisyyttä, sanoo onnellisuutta tutkinut dosentti Sakari Kainulainen Diakonia-ammattikorkeakoulusta.

Samaa toistelee jokainen parisuhdeterapeutti: tee tekoja, älä tavoittele tunnetta.

Rakkauden rituaalit luovat tunnetta, että tätä ruuhkaa eletään yhdessä.

Onnellisia ovat ne, jotka pitävät rakkauden rituaaleista kiinni kiireessäkin. Rutiinihalaus lähtiessä, iltasuukko puolikuolleena väsymyksestä. Ne luovat tunnetta siitä, että tätä ruuhkaa eletään yhdessä.

Edelleen katse suuntautuu toisen silmiin, mutta yhä useammin muualle. Onnellisilla pareilla samaan suuntaan. Kaikkein onnellisimmilla yhteisiin lapsiin.

Kyselyn tulos on kiistaton: lapset lisäävät tyytyväisyyttä. Jaetusta vanhemmuudesta tulee yksi rakkauden peruskivistä. Vastaajien mielestä se kaikkein kovin supermies on isämies. Siihen eivät riitä ihmeteot makuuhuoneessa, vaan isämies ottaa haltuun muutkin areenat.

”Tärkeää on, että mies on hyvä keittiössä ja makuuhuoneessa ja käy töissä.”

Ruuhkavuosia elävälle naiselle suurinta rakkautta on mies, joka hoitaa yhteisiä lapsia. Ja niitä miehiä on paljon. Pyllynpyyhkijöitä, pallonpotkijoita ja pyykinpyörittäjiä ovat suomalaiset kodit pullollaan.

”Minä nukutan tässä nuorimpaa ja hän tuolla siivoaa päivän jälkiä ja tekee meille iltapalaa. Kohta saan sohvalla jalkahierontaa.”

”Olemme tiimi, joka toimii perheen parhaaksi. Huumorintaju ja keskustelutaito ovat edelleen tärkeitä.”

Luottamus, kunnioitus ja vastuun kantaminen nousevat esiin monissa vastauksissa.

”Suhteen alun jälkeen hänestä on tullut osa perhettäni, ja arvostan häntä entistä enemmän, kun näen, miten hän ottaa vastuuta lapsista, jotka eivät ole hänen omiaan.”

Niin se menee, kun se menee hyvin. Aina ei mene. Noin puolet avioliitoista päättyy eroon, ja tilastoissa on eropiikki kolmannen ja neljännen avioliittovuoden kohdalla. On kova rasti, kun seksin lisäksi pitää oppia myös puhumaan, suostua kompromisseihin, opetella vanhemmaksi ja samalla selvitä arjen kiristyvistä kierroksista.

Väestöliiton perhebarometrin mukaan suomalaisten mielestä onnellisen parisuhteen lähtökohdat ovat tunne oikeudenmukaisuudesta, hyvä kommunikaatio ja tyydyttävä seksielämä. Siinä on urakkaa kerrakseen.

Se, mikä aluksi erityisesti viehätti, saattaa muuttua taakaksi.

”Aluksi romantisoin puolison ammattia, nykyisin toivoisin, että hän olisi apurahataiteilijan sijaan vaikka tilintarkastaja.”

”20-vuotiaana kiinnosti miehekäs äijäily. Nyt se hiertää arjessa. Kaipaisin enemmän yhteistä arvomaailmaa ja keskusteluyhteyttä.”

Kokemus hyvästä kommunikaatiosta on tärkeä erityisesti naisille. Jos liitto päättyy eroon, lopullisen päätöksen tekee todennäköisemmin nainen. Yksinäisyys nakertaa hyvinvointia myös parisuhteessa ja linkittyy vahvasti ei-onnellisuuden kokemukseen. Vastaajista lähes puolet kokee itsensä vähintään joskus yksinäiseksi, yleisimmin silloin, kun lapset ovat alle kouluikäisiä.

”Arjen keskellä suhteen hoitaminen on jäänyt taka-alalle ja etäännyttänyt meitä.”

”Rakkaus ja huuma on hiipunut, olemme hyvin erilaisia.”

Rakkautta on pakata lapset autoon ja antaa toiselle omaa aikaa.

Toisaalta erillisyys on parisuhteessa myös voimavara. Yli 70 prosenttia vastaajista viettää aikaa mielellään yksin ja arvostaa , jos kumppani tarjoaa siihen mahdollisuuden. Joskus suurinta rakkautta on pakata lapset autoon ja ajaa pariksi päiväksi pois.

–Siitä puhe, mistä puute. Oma aika on vähissä, kun lapset ovat pieniä. Siksi on rakkauden teko antaa puolison olla yksin, huomauttaa yksinäisyyttä pitkään tutkinut yliopistotutkija Niina Junttila Turun yliopistosta.

Laajoilla ruohikoilla Pohjois-Amerikassa elää pieni, kymmensenttinen tummanruskea jyrsijä. Preeriamyyrä pystyy siihen, mistä me ihmiset haaveilemme. Se solmii suhteen kumppaniinsa eikä eroa koko elinaikanaan.

Syy elinikäiseen suhteeseen saattaa piillä rakkauden aivokemiassa. Preeriamyyrän aivoissa on nimittäin poikkeuksellisen paljon rakkaushormoneja sitovia reseptoreja. Juuri näiden reseptorien arvellaan olevan avain myös ihmisen yksiavioisuuteen.

Uskollisen, elinikäisen parisuhteen ihanne elää voimakkaampana kuin koskaan, Suomessa vielä vahvempana kuin muualla Euroopassa. Parisuhde on ennen kaikkea tunneside, ei enää taloudellinen järjestely tai sosiaalinen pakko.

Kumppanin luotettavuutta arvostetaan nyt enemmän kuin ennen, ja 2000-luvun nuoret pariskunnat myös elävät uskollisempina kuin aiemmat sukupolvet. Me haluamme uskoa siihen ainoaan oikeaan. Joka toinen niin uskookin omasta kumppanistaan ja joka kolmas on asiasta ainakin melko varma, kysely paljastaa.

Väestöliiton selvitysten mukaan noin kolmannes ihmisistä kokee parisuhteensa erittäin onnelliseksi. Vähintään melko onnellisia suhteessaan on kahdeksan ihmistä kymmenestä. Se on paljon! Rakkaus kantaa.

–Kuinka voimallisesti rakkaus ja parisuhdetyytyväisyys rakentaakaan suomalaisten hyvinvointia, Osmo Kontula toteaa.

Tutkimuksen mukaan parisuhde on merkittävin onnellisuutta lisäävä tekijä. Rakkauden luonne on vastavuoroinen. Onnellisimmat parit kokevat rakastavansa toisiaan yhtä paljon.

Hän sinun vieressäsi aamukahvipöydässä. Sinä hänen tutuntuoksuisessa kainalossaan pimeässä makuuhuoneessa. Te yhdessä.

”Rakkaus muutti yksinäisyyden yhteydeksi, antoi päämäärän ja uusia ystäviä, toi iloa ja jännitystä elämään, samoin turvaa ja lohdutusta.”

”Rakkaus on muuttanut kaiken. Tunnen olevani satamassa.”

Juttua varten haastateltavina ovat olleet tutkijat Niina Junttila, Sakari Kainulainen ja Osmo Kontula. He ovat myös analysoineet rakkauskyselyn tuloksia.

Teksti on osa juttukokonaisuutta, joka valittiin ehdolle Aikakausmedian Vuoden juttu yleisölehdessä -palkinnon saajaksi.
Juttukokonaisuus on julkaistu Meidän Perhe -lehdessä 10/16.

"Rakastan ja arvostan Vesassa eniten sitä, miten vastuuntuntoinen isä hän on ja kuinka hyvin jaamme arkea", Elina Koivisto kertoo.
"Rakastan ja arvostan Vesassa eniten sitä, miten vastuuntuntoinen isä hän on ja kuinka hyvin jaamme arkea", Elina Koivisto kertoo.

Hyvin jaettu arki

Elina: ”Tapasimme ensimmäisen kerran elokuussa 1994 Suomenlinnassa. Samana iltana kerroin ystävälleni tavanneeni tumman, pitkän ja ihanan miehen, joka on parasta unohtaa, koska hän ei voisi koskaan ihastua minuun. Itsenäisyyspäivänä aloimme kuitenkin seurustella.

Olin 19-vuotias, ja Vesa oli ensimmäinen poikaystäväni. Elokuussa 1996 menimme naimisiin.

Tämän vuoden elokuussa 20-vuotishääpäivänämme uusimme vihkivalamme Suomenlinnan kirkossa. 20 vuoden ja neljän lapsen jälkeen rakastan ja arvostan Vesassa eniten sitä, miten vastuuntuntoinen isä hän on ja kuinka hyvin jaamme arkea. Vesa hoitaa lasten urheiluharrastukset, minä musiikkiharrastukset, Vesa hoitaa kodin huoltotyöt, minä pyykit.

Joka aamu Vesa keittää perheelle aamupuuron. Kun minä tulen työpäivän jälkeen kotiin ja alan siinä vaiheessa miettiä, mitä syötäisiin, Vesa on jo aamulla ottanut broileripihvit pakastimesta sulamaan. Seitsemän vuotta sitten Vesa opetteli juomaan kahvia, jotta voi ruuan jälkeen juoda kanssani päiväkahvit.”

Elina Koivisto, 41, on seurakuntapastori, puoliso Vesa Koivisto, 43, Järvenpään kirkkoherra. Lapset Antton, 17, Laura, 15, Mikael, 11, ja Luukas, 6.

Suuri tutkimus rakkaudesta

Meidän Perhe -lehti ja suomalaiset tutkijat tekivät yhdessä tutkimuksen rakkaudesta ja pikkulapsiarjesta. Tutkimuksen tekivät kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila Turun yliopistosta, dosentti ja erityisasiantuntija Sakari Kainulainen Diakonia-ammattikorkeakoulusta, tutkimusprofessori Osmo Kontula Väestöliitosta sekä Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari. Tutkimuksen kysymyksiin vastasi 3 049 ihmistä.

”Suunnittelin olevani miehen lapsille hyvä tyyppi ja kiva bonusvanhempi. Miksi minusta tulikin kireä nillittäjä?” kahden lapsen äitipuoli pohtii.

Nukutan vauvaa olohuoneen alkovissa. Muutaman metrin päässä kylpyhuoneen edessä käy tohina. Mieheni alakouluikäiset lapset käyvät iltasuihkussa. He riuhtovat suihkuverhoa niin, että verhotanko on irrota katosta, ja kastelevat koko kylpyhuoneen.

Kerrostaloasunnossamme on vain yksi iso makuuhuone, ja se on jaettu bonuslasteni kesken, vaikka lapset viettävät meillä vain joka toisen viikonlopun. Minä, mieheni ja yhteinen vauvamme nukumme alkovissa. Siksi toiveenani on rauhoittaa ilta vauvan nukuttamiseen.

Kylpyhuoneesta kuuluu kiljahduksia. Vauva vääntelehtii rauhattomana kainalossani. Sitten kylppärin ovi pamahtaa kiinni, ja esiteini-ikäinen bonustyttäreni huutaa isälleen veljensä olevan vielä suihkussa.

Vauvan silmät aukeavat ammolleen. Minä puristan suuni tiukasti suppuun ja näytän pimeässä alkovissa keskisormea suuntaan, josta kiljunta kuuluu.

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea?

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea? Suomen Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja, perheterapeutti Kirsi Heikinheimo tietää vastauksen.

– Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja uusperheissä niitä tulee. Tärkeää on se, miten niitä purkaa. Irvistely itsekseen on ihan hyvä tapa, Heikinheimo sanoo.

Pesithän kädet saippualla?

Alussa meillä meni paremmin. Seurusteluvaiheessa tulin viettämään viikonloppuja mieheni ja hänen kahden lapsensa luo. Mieheni nelivuotias poika pötkötteli selkäni päällä, ja leikimme legoilla tuntikausia. Sisälläni lainehti lämmin olo aina, kun lapset halusivat minulta jotakin: peliseuraa, syliä, lukemista.

Hämmennyin kuitenkin siitä, että mieheni silloin yhdeksänvuotias tytär tuli yöllä viereemme parisänkyyn. Minusta sänky oli aikuisten, minun ja mieheni paikka. Tuntui, että mieheni tytär halusi tehdä tahallaan oloni vaikeaksi. Ihan kuin käynnissä olisi valtataistelu tyttären ja isän uuden kumppanin välillä.

Myös lasten käytöstavat vaivasivat minua. Kun söimme, mieheni poika pyyhki spagettikastiketta hihaansa ja tytär kauhoi ruokaa kyynärpäät pöydällä. Kun lapset kävivät vessassa, he eivät pesseet käsiään, ellen erikseen sanonut ”Pesithän kädet saippualla?”

Mitä useammin huomautin asiasta, sitä kireämmäksi ääneni muuttui.

Järjellä tajusin, että vika ei ole lasten vaan ennemmin aikuisten. Lapsilta ei selvästikään ollut vaadittu käytöstapoja, jotka minusta olivat aivan perusasioita.

Mieheni ei tuntunut välittävän lastensa huonoista pöytätavoista ja epäsiisteydestä. Lopulta sanoin niistä hänelle. Vastaukseksi mieheni kysyi, haluanko olla lapsille se valittava tyyppi vai kiva tyyppi.

Tietenkin halusin olla kiva tyyppi. Mukava bonusvanhempi. Seuraavan kerran katoin pöytään servietit ja taittelin ne lasten lautasten päälle ennen ruokailua. Siitä niitä ei voisi olla huomaamatta, eihän?

Päätin yrittää olla hiljaa.

Parempi päätös olisi ollut puhua, kuulen Uusperheiden liiton Kirsi Heikinheimolta myöhemmin.

Minä kestän, olen aikuinen

Lapsi on lapsi. Siitä Kirsi Heikinheimo on puhunut sadoille uusperheiden vanhemmille, nyt myös minulle. Lapsi on lapsi, ja lapsella saa olla lapsen ajatukset.

– Kun lapsen biologinen vanhempi tuo kotiin uuden kumppanin, lapset tekevät yhteiselon mieluusti hankalaksi. Taustalla on toive siitä, että omat vanhemmat vielä palaisivat yhteen. Se on lapselta inhimillinen toive, Heikinheimo sanoo.

”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Inhimillistä on sekin, että lapsen käytös harmittaa. Aikuisen on kuitenkin päästävä siitä yli. Heikinheimo neuvoo mantran, jota aikuinen voi toistella itselleen, kun alkaa keittää: ”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Heikinheimo kertoo toisenkin keinon:

– Lapsille voi sanoa suoraan, että nyt harmittaa, käyn juomassa lasin vettä, jutellaan sitten. On tutkittu juttu, että kehon lämpötila nousee riitelyn aikana. Siitä vain vedellä sitä jäähdyttämään.

Upoksissa marttyyrimeressä

Kiukun tunteiden yläpuolelle nouseminen on minulle vaikeaa. Ennen oman lapseni syntymää ajattelin, että ehkä ymmärrän paremmin sitten, kun olen itsekin äiti. Kävikin toisin.

Kun vauvan on aika nukkua päiväunia, menen mieluummin makoilemaan poikani viereen kuin puuhailemaan mieheni lasten kanssa. ”Olkaa hiljaa, vauva nukkuu”, sihisen alkovista.

Kun bonustyttäreni kerran ehtiikin mennä loikoilemaan sängylleni nukkuvan vauvan viereen ennen minua, ärsyynnyn siitäkin.

– Ai sä menit siihen, sanon bonustyttärelle vaimeasti.

Mieheni näkee tilanteen ihan toisin.

– Kiva, että vahdit veljen unia, hän sanoo tyttärelleen. Myönnän itselleni, että haluaisin olla kolmisin mieheni ja vauvamme kanssa. Haluaisin voida jakaa ainutlaatuisen ilon ensimmäisestä lapsesta puolisoni kanssa, mutta hän on kokenut sen jo kaksi kertaa aiemmin.

Tuntuu, että minä ja mieheni olemme eri leireissä. Kun minä haluaisin antaa vauvalle unirauhan, hän ehdottaa lapsilleen riehakasta videopeliä. Kohta he kolme nauravat ja kiljuvat pelin tuoksinassa.

Riitelemme lasten edessä. Usein käy niin, ettei sopimiselle jää aikaa. Mies on lähdössä saattamaan äidilleen palaavia lapsia bussille, ja bonuslapseni seisovat jo takit päällä ulko-ovella, kun me mieheni kanssa huudamme eteisessä. Oven sulkeuduttua itken vauva sylissäni.

Vellon universumin suurimmassa marttyyrimeressä. En koe olevani kohtuuton, kun pyydän ottamaan myös vauvan ja minut huomioon yhteisessä kodissamme.

Yritän ajatella, miltä bonuslapsistani mahtaa tuntua, kun he tulevat isänsä luo ja perheeseen onkin syntynyt uusi lapsi. Lapsi, joka on heidän isänsä kanssa jatkuvasti, toisin kuin he itse.

Uuden perheen uudet säännöt

Olen jumissa itsesäälissäni ja tarvitsen viisaita sanoja. Kirsi Heikinheimo puhuu siitä, että parisuhde on uusperheessä aivan erityisen tärkeä pohja myös lasten ja aikuisten keskinäisille suhteille.

– Uusperheessä ei ole automaattista perhesidettä kaikkien välillä vaan perheen luominen on tahdon asia. Lisäksi aikuisten keskinäiset välit valuvat aina lapsille.

– Toisella puolisolla ei välttämättä ole kokemusta, millaista on olla kouluikäisen vanhempi. Toisella taas ei ole kokemusta vaikka siitä, millaista on hypätä mukaan toisten perhe-elämään. Siinä auttaa vain puhuminen ja toisen tunteiden kunnioitus.

”Uusperheen säännöt ovat uuden perheen omia sääntöjä, eivät vanhojen peruja.”

Luen psykoterapeutti Vuokko Malisen haastattelun Meidän Perheestä. Malinen sanoo, että paras palaute, jonka puolisolleen voi antaa, on kehua tämän lasta. Se kuulostaa järkevältä – ja miten metsään olen siinä mennytkään.

Sekä Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja Heikinheimo että psykoterapeutti Malinen neuvovat luomaan uusperheen omat säännöt kaikkien perheenjäsenten kesken.

– Uusperheen sääntöjen pitää olla nimenomaan uuden perheen omia sääntöjä, ei vanhojen liittojen periaatteita. Aikuiset ovat säännöistä vastuussa, mutta on tärkeää antaa äänioikeus jokaiselle uusperheen jäsenelle. Jokainen on yhtä tärkeä perheenjäsen, asui sitten kotona aina tai joka toinen viikonloppu, Heikinheimo sanoo.

Sinun lapsesi eivät ole minun

Minä en ole kunnioittanut bonuslasteni ajatuksia tarpeeksi. Olen kyllä janonnut ymmärrystä ja kunnioitusta perheen toisena vanhempana, mutta samaan aikaan olen itse pitänyt heitä perheemme ulkojäseninä. Olen ollut liian keskittynyt omaan ydinperheeseeni.

En pidä mieheni lapsia ominani. Välitän heistä, mutta jos olen rehellinen, myönnän, että en rakasta heitä. Pitäisikö minun? Kysyn tätä Heikinheimolta.

”Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta kunnioittaa tarvitsee.”

– Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta heitä pitää kunnioittaa, kuten kaikkia uusperheen jäseniä.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi suhtaudun bonuslapsiini niin nuivasti. Ei ole kyse siitä, että olisin ollut mustasukkainen mieheni rakkaudesta – totta kai hän rakastaa lapsiaan, kaikkia kolmea tasavertaisesti. Heikinheimo puhuu jokaisen perheenjäsenen samanarvoisuudesta, ja luulen, että yksi syy voi olla siinä.

Ennen poikani syntymää tunsin olevani perheessämme muita vähempiarvoinen, se lapseton, jonka tarpeilla ja oikeuksilla ei ollut yhtä paljon väliä kuin lapsilla tai lasten isällä. Uskon, että olisin rennompi bonusvanhempi, jos olisin ollut äiti jo valmiiksi.

Kolmelapsinen perheemme

Vaunulenkillä mieheni kanssa talven viima räiskii räntää kasvoillemme. Olemme samaa mieltä siitä, että olemme tulleet perheenä siihen pisteeseen, jossa meidän molempien on ryhdistäydyttävä.

Lupaan miehelleni keskittyä arjen hyviin asioihin, kuten siihen, kuinka hienosti bonustyttäreni hoitaa vauvaa. Lupaan yrittää ajatella asioita enemmän kaikkien kolmen lapsen kannalta ja olla iloinen vaikka siitä, että bonuslapset kutsuvat kavereitaan meille yökylään. Se on heiltä osoitus luottamuksesta ja hyväksynnästä.

Mieheni lupaa, että hän osoittaa lapsilleen arvostavansa minua. Hän lupaa myös tukea siinä, että saisin rakennettua toimivan suhteen bonuslapsiini. Seuraavana päivänä hän varaa konserttiliput vain minulle ja tyttärelleen.

Kirsi Heikinheimo neuvoo uusperheitä tekemään mahdollisimman paljon hauskoja asioita yhdessä. Yhteiset lautapeli-illat tai ulkoiluhetket toimivat hyvin. On silti tärkeää, että lapsilla on tilaisuus olla välillä kaksin oman vanhempansa kanssa, mutta myös tekemistä pelkän bonusvanhemman kanssa kannattaa yrittää keksiä.

Ryhtiliikkeemme toimii. Ärsyynnyn vähemmän, välitän enemmän. Bonustyttäreni alkaa pyytää minua uimahalliin aina, kun lapset ovat meillä. Lähden joka kerta.

Askel voi olla pieni, mutta minusta tuntuu, että olen päässyt pinnalle.

Kirjoittajan nimi on muutettu.

Meidän Perhe 2/2017

 

Riku Nieminen haaveilee aamutoimiautomaatista ja kaipaa lisää malttia, jotta ei ryntäisi liiaksi auttamaan lapsiaan.

”Työn ja perhe-elämän yhteen sovittaminen ei ole koskaan ollut minulle niin helppoa kuin Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuvaa tehdessä. Taustatyön nimissä sain lukemattomia satuhetkiä lasteni kanssa.

Poikani on nyt neljävuotias ja tytär kaksivuotias niin, että he jaksoivat juuri ja juuri seurata Tatu ja Patu -kirjojen juonta. Poikani ja minun yhteinen suosikkikohta kirjoissa oli se, jolloin Patu yrittää sanoa "tonttu" joulupallo suussa ja huudahtaa "Honhhu!" Käkätimme sitä vedet silmissä ja toistelimme vuorotellen vartin putkeen. Vaadin saada sanoa repliikin Patuna myös elokuvassa.

”Ihailen lasteni tapaa elää. Uusien ihmisten tapaamista ei tarvitse jännittää.”

Omat lapseni ovat aika lailla kuin kirjojen ja elokuvan Tatu ja Patu. Heillä ei ole opittua tapaa suhtautua ilmiöihin, vaan he pystyvät tarkastelemaan asioita ilman ennakkoluuloja. Lapseni myös tervehtivät tuntemattomiakin reippaasti ja kovaan ääneen. Ihailen heidän tapaansa elää. Uusien ihmisten tapaamista ei tarvitse jännittää.

Itselleni tarvitsisin Tatun ja Patun keksinnöistä ainakin aamutoimiautomaatin, joka pukisi minut ja harjaisi hampaani. Olen järkyttävän aamu-uninen, tarvitsen triplashotin espressoa toimiakseni.

”On inhimillistä, että aikuinenkin on toisinaan superväsynyt ja toimintakyvytön.”

Olen helpottanut heräämistä asettamalla kelloni soimaan vähintään vartin ennen skidieni tavallista heräämisaikaa. Silloin ehdin elpyä horroksestani. Mutta jos lapset heräävät ensin, ei sekään ole fiasko. On inhimillistä, että aikuinenkin on toisinaan superväsynyt ja toimintakyvytön.

Kunhan olen saanut itseni hereille, perheen yhteinen aamiainen on arjen suosikkirutiinini. Paistan munakasta ja katan pöytään hedelmiä ja mysliä. Ruokailu on meille muutenkin tärkeä juttu. Vietimme lihatonta lokakuuta, ja suosimme muutenkin lihansyönnissä riistaa. Lähiruokakulttuuri on hyvä juttu.

Kahden kiireisen aikuisen aika ja jaksaminen ovat kuitenkin rajallisia, joten syömisestäkään ei kannata tehdä liian vaikeaa. Tärkeintä on, että syömme yhdessä ja rauhoitamme ateriahetken. Ravintolassa lapsillemme ei tilata nakkeja ja ranskalaisia, vaan puolikkaita annoksia aikuisten annoksista, oikeasti hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Harmittaa, kun lasten listat ovat usein sellaista kuraa.

”Seuraamme tarkasti sitä, mitä lapset katsovat ruudusta.”

Meillä on muitakin selkeitä periaatteita, kuten lapsille sovittu enintään tunnin päivittäinen ruutuaika. Raja asetettiin, kun ohjelmien katselu alkoi lähteä lapasesta. Ruutu ei ole vanhempi. Seuraamme tarkasti myös sitä, mitä lapset katsovat. YouTubessa ei voi surffailla omin päin. Jos esikoiseni tahtoo katsoa jotakin jännempää, se pitää tehdä minun kanssani. Sitten juttelemme siitä, mitä katsomme.

En ole ollenkaan täydellinen isä. Kiireessä unohdan, että lasten sisällä on ihan samanlainen universumi kuin aikuistenkin. Se, mikä näyttää minusta kiukuttelulta, voi olla ihan muuta: haalari saattaa puristaa, kivi pyöriä kengässä tai joku on voinut tönäistä päiväkodissa. Päivän aikana lapsille on voinut sattua vaikka mitä.

Tarvitsisin lasten kanssa muutenkin lisää malttia. Turhaudun, kun he toimittavat asioita liian vaivalloisesti ja ryntään auttamaan, kun palikka on menossa väärään kohtaan rakennelmaa. Minun pitäisi oppia sietämään lasten yrittämistä ja mokailua. Sen kanssa teen päivittäin töitä.

”Olen hyvä ottamaan lapseni lähelleni. He eivät hakeudu vain äidin syliin.”

Mutta en minä kaikessa paska ole! Olen hyvä ottamaan lapseni lähelleni. He eivät hakeudu vain äidin syliin. Puhuttelen lapsia myös kunnioittavasti, enkä lässytä koskaan.

Huumori on perheessämme tärkeää. Meillä on ilveilyhetkiä, jolloin matkimme toisiltamme hassuja ilmeitä. Kerran poikani kysyi äidiltään, miksi isi vitsailee niin paljon. Vitsailu ja huumori on minun työtäni mutta ennen kaikkea tapani hahmottaa maailmaa.

Lapsuudenperheeni oli ihana. Minua tuettiin, mutta vanhempani epäilivät kyllä pariinkin kertaan ääneen, tuoko näytteleminen koskaan leipää pöytääni. Se oli ymmärrettävää, mutta en halua siirtää sellaista asennetta eteenpäin.

”En aio edes sivulauseessa kysäistä, tuleekohan tuosta nyt mitään – valitsivat lapseni harrastuksekseen tai ammatikseen mitä tahansa.”

En aio edes sivulauseessa kysäistä, tuleekohan tuosta nyt mitään – valitsivat lapseni harrastuksekseen tai ammatikseen mitä tahansa. Jos he tahtovat pelata rugbya tai tahkota mielipuolisesti rahaa ekonomeina, minkäs minä sille teen.

Ainoa toiveeni vanhemmuuden suhteen on aina ollut se, että lapsistani kasvaisi tyyppejä, joiden kanssa on kiva hengailla yhdessä. Kun kesällä kysyimme vaimoni kanssa lapsilta, haluaisivatko he Lintsille, he vastasivat, että mennään mieluummin yhdessä metsään. Silloin tuntui vahvasti siltä, että toiveeni on jo toteutunut.

Riku Niemisen haastattelu julkaistiin alun perin Meidän Perheen numerossa 12/2016. Hänen tähdittämä Tatu ja Patu -elokuva sai ensi-iltansa 19. lokakuuta 2016. Riku nähdään tänä keväänä 2017 Heikoin lenkki -ohjelman juontajana

  • Näyttelijä Riku Nieminen asuu näyttelijävaimonsa Annika Poijärven sekä neljävuotiaan poikansa ja kaksivuotiaan tyttärensä kanssa Helsingissä.
  • Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuvan ensi-ilta oli lokakuussa. Riku näyttelee elokuvassa yhdessä Antti Holman kanssa.

Viisaus johon uskon: ”Käärinliinassa ei ole taskuja. Isäni opin mukaan en jätä rahaa tilille homehtumaan vaan tarjoan perheelle elämyksiä.”

Marja Hintikka sai parissa vuodessa kaksi huonosti nukkuvaa lasta. Siksi hänellä on nyt leveä perhepeti ja pokkaa imettää missä vain.

Juttu on julkaistu alun perin Meidän Perheen numerossa 10/2016. Marjan ja Ilen kolmas lapsi, tytär, syntyi 19.3.2017.

Yön hämärissä Marja Hintikka näpytteli kaksi viestiä. Yhden hän lähetti anopille, toisen tutulle lastenhoitajalle. Kolmas, äänetön viesti lähti universumille: Kunpa viestit luettaisiin aamulla ajoissa. Kunpa joku pääsisi apuun.

Jo koko edellinen viikko oli mennyt mönkään. Lapset olivat juuri aloittaneet päiväkodin. Ensimmäisenä päivänä heille oli noussut näppylöitä: vesirokko. Marja oli perunut viikon työt, koska puoliso Ile Uusivuori oli kuukauden työmatkalla toisella mantereella.

Nyt kun rokosta oli vihdoin päästy, Marja huomasi yöllä, että toiselle pojista nousi kuume. Marjalla taas olisi aamulla iso kuvauskeikka, josta pois jääminen sekoittaisi työryhmän kaikki suunnitelmat.

Viestit nähtiin ajoissa, apua tuli. Marja ilmestyi aamulla töihin tuttu hymy kasvoillaan.

”Ajattelin, että antaa tulla, ajakaa mun päältä seuraavaksi vaikka ruotsinlaivalla.”

– Silloin ajattelin, että antaa tulla, ajakaa mun päältä seuraavaksi vaikka ruotsinlaivalla.

Älkää tehkö lapsia alle kahden vuoden ikäerolla, se vaarantaa terveytenne. Suunnilleen näin neuvottiin Marja Hintikka Live -talk show’ssa viime keväänä. Ohjeen antoi Väestöliiton tutkimusprofessori, mutta Marja olisi voinut kertoa saman oman kokemuksensa perusteella.

– Vanhempien eliniänodote lyhenee kuulemma merkittävästi, jos lasten ikäero on alle kaksi vuotta, hän sanoo.

Marjan ja Ile Uusivuoren lapsilla on vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäero. Pojat ovat nyt 3- ja 1-vuotiaita, eikä kukaan perheessä nuku täysiä öitä. Aamuisin Marja ja Ile arvuuttelevat toisiltaan, mikä on päivän kurssi unipörssissä. Paljonko juuri nyt olisit valmis maksamaan kahdeksan tunnin yöunista?

– Tähän mennessä korkein hinta on ollut 720 euroa.

Ennen lasten saamista Marja ajatteli olevansa väsymätön. Hän oli tottunut valvomiseen jo työskennellessään radion aamushow’ssa. Esikoisen syntymän jälkeen hän järjesti voimainsa tunnossa megaluokan ristiäiset, joissa oli viisikymmentä vierasta ja pianisti. Mutta kuopuksen vauvavuosi oli erilainen.

Tammikuussa 2015 Marja sai synnytyssairaalaan puhelun. Mitä jos tehtäisiin nimeäsi kantava talk show vanhemmuudesta?

Se oli unelma tarjottimella. Marjan koko elimistö huusi: Ei missään nimessä!

Hän makasi sairaalan metallireunaisessa sängyssä vaaleanpunaisessa aamutakissa vastasyntynyt kuopus sylissään, hämmentynyt esikoinen toisessa kainalossa. Sillä hetkellä hän ei olisi halunnut mitään muuta kuin keskittyä lapsiinsa. Mutta – unelma tarjottimella.

”Oli pakko nousta tunteiden ja vaistojen yläpuolelle, rationaalisen ajattelun tasolle.”

– Oli pakko nousta tunteiden ja vaistojen yläpuolelle, rationaalisen ajattelun tasolle, vaikka se tuntui lähes mahdottomalta.

Show alkaisi syksyllä, kun vauva olisi yhdeksän kuukautta. Eniten Marjan päätökseen vaikutti se, että Ile sanoi jäävänsä mielellään vuorostaan kotiin lasten kanssa.

– Luotan täysin Ilen kykyyn hoivata. Muuten en olisi edes harkinnut työtarjoukseen tarttumista, hän sanoo.

– Mietin myös, millaista elämisen mallia haluan näyttää lapsilleni. Olisi turha neuvoa lapsia myöhemmin, että tavoitelkaa unelmianne, jos en itse uskaltaisi tehdä niin.

Siksi Marja sanoi kyllä.

Seuraavat kuukaudet vauva itki vatsavaivoja tuntikausia putkeen. Esikoinen harjoitteli uhmaa. Marja nukkui yönsä tunnin pätkissä eikä lopulta muistanut päivälläkään, mitä oli tekemässä. Tunnit, jolloin Ile oli töissä, tuntuivat loputtoman pitkiltä.

Marja Hintikka Liven ensi-ilta oli vuosi sitten, lokakuussa 2015. Edellisenä yönä lapset herättivät Marjan seitsemän kertaa. Kun ensimmäinen livelähetys oli ohi, hän ajatteli: Miten tällaisesta kukaan voi selvitä?

– Äitiys on opettanut minulle paljon omista rajoistani. Toisaalta sen, että äärimmäisissä tilanteissa voi löytää itsestään voimia, joita ei tiennyt olevan. Mutta toisaalta sen, että jatkuva väsymys ei tee kellekään hyvää.

Marja on huomannut, että lapset ovat kuin peilejä. Hänen vointinsa näkyy suoraan heidän käytöksessään. Lasten takia hän on opetellut pyytämään apua – ja ottamaan sitä vastaan, kun tarjotaan.

”Viime vuosi sai minut tajuamaan, että en halua tehdä tätä yksin. Haluan ja tarvitsen yhteisön.”

– Olin aina ajatellut, että olen ihminen joka pärjää, jaksaa ja selättää vaikeudet omin voimin. Mutta viime vuosi sai minut tajuamaan, että en halua tehdä tätä yksin. Haluan ja tarvitsen yhteisön.

Blogissaan hän kirjoitti mummukateudesta. ”Nyt uskallan jo tunnustaa: olin välillä niin uupunut, että luulin romahtavani. Siinä tilanteessa mikään ei olisi tuntunut paremmalta kuin rauhoittavia sanoja lausuva mummo tai vaari, joka olisi tuonut ruokaa ja ottanut lapset hetkeksi syliinsä.”

Kaikilla ei ole lähellä asuvia mummuja ja pappoja, jotka rientävät auttamaan. Siksi Marjan mielestä on tärkeää rakentaa turvaverkkoja myös itse. Hän on tehnyt niin tutustumalla muihin perheisiin leikkipuistossa, pitämällä yhteyttä ystäviin ja sukuun. Jotta hädän hetkellä olisi ihmisiä, joille lähettää avunpyyntöviesti.

Kun kello tulee neljä, Marja kävelee päiväkodille. Kohta kaksivuotias kuopus juoksee pihalla vastaan ja haluaa heti maitoa. Marja kaivaa rinnan esiin.

”Annan maitoa vaikka leikkipuistossa, jos lapsi pyytää.”

– Olen julkea imettäjä. Annan maitoa vaikka leikkipuistossa, jos lapsi pyytää. Imetys on meidän tapamme saada välitön yhteys toisiimme päivän jälkeen.

Kasvattajana Marja sanoo muuttuvansa koko ajan luonnonmukaisempaan suuntaan.

– Yritän kuulostella, mitä lapsi kulloinkin tarvitsee.

Yhtä lempeällä linjalla hän on öisin. Marja ja Ile eivät yritä korjata repaleisia öitä unikouluilla, vaan he ovat teettäneet puusepällä 240 senttiä leveän perhepedin. Siihen mahtuu koko perhe vaikka seuraavat 18 vuotta.

Päivän paras hetki on, kun perhe makoilee illalla yhdessä sängyllä. Tai oikeastaan pojat eivät makoile vaan hyppivät ikkunalaudalta sänkyyn.

– Aikani murehdin, miksi muiden lapset nukkuvat yönsä ja meidän lapset eivät. Sitten muistin, että olen itse ihan samanlainen. Minullakin on vahva ja vilkas temperamentti ja mieluummin tanssin kuin nukun öisin. Oli hölmöä odottaa, että saisin hyvin nukkuvia lapsia.

Diktaattori. Niin pappa kutsui kaksivuotiasta Marjaa. Nyt Marja näkee samaa tahdon paloa omissa lapsissaan.

– Olen kiitollinen siitä, että tahtoani ei lapsena nujerrettu. Samalla voimalla vedän nyt läpi näitä hulluja vuosiani.

Tämän ajatuksen hän yrittää pitää mielessään niinä hetkinä, kun lasten kanssa tulee äänekäs selkkaus vaikkapa kadonneesta leikkiauton ovesta, jota äidinkin pitää ehdottomasti etsiä pikkutavaroiden merestä.

–Tsemppaan itseäni ajattelemalla, että tuolla sisäisellä palolla poikani aikanaan tekevät elämästään juhlaa.

Marjan juhlahetki oli viime jouluaattona. Oli siinä järkeä tai ei, Marja ja Ile olivat järjestäneet kotonaan sukujoulun.

”Jos haluaa saada jotain aikaan, pitää välillä suorittaakin.”

– Jos jotakuta sanotaan suorittajatyypiksi, se on yleensä haukkumasana. Mutta jos haluaa saada jotain aikaan, pitää välillä suorittaakin. Minusta kannattaa miettiä, mistä saa itse parhaat onnistumisen elämykset, ja keskittyä suorittamaan niitä, Marja sanoo.

Hän oli keskittynyt graavattuun siikaan ja imellettyyn perunlaatikkoon.

– Olen hionut perunalaatikkoani kohti täydellisyyttä viitenä jouluna, ja graavisiika on ostettuna liian suolaista. Kun teen ne kaksi asiaa, tunnen itseni aivan kingiksi joulun hengettäreksi. Kaiken muun voinkin sitten delegoida tai ostaa valmiina.

Aattoiltana lahjat oli avattu ja lapset nukkumassa. Lattialla seilasi lahjapapereita, jääkaappi oli täynnä jouluherkkuja, graavisiikaa oli ollut juuri sopivan suolaista.

– Silloin pysähdyin ajattelemaan, että hyvä me. Me selvisimme tästä vuodesta. Koliikista, uhmasta, valvomisesta, vaativan työn aloittamisesta. Joulustakin.

Toinenkin onnistumisen tunnetta tuova asia Marjalla on. Kun kirjoittaa lasten vauvakirjoihin edes rivin tai kaksi, hän on hetken tyytyväinen itseensä, vaikka kenelläkään perheessä ei olisi parillisia sukkia puhtaana.

Äitiyden valinnoista Marja katuu vain yhtä. Esikoisen odotusaikana hän päätti, ettei sortuisi kerskakulutukseen, ja hankki vaunutkin nettikirppikseltä erittäin käytettyinä. Ne viettivät sivuun, kun niitä yritti työntää eteenpäin.

– Sama kuin olisin lähtenyt maratonille ballerinat jalassa. Tietyissä asioissa välineurheilu on perusteltua.

Kuopukselle Marja osti rattaat, jotka maksoivat enemmän kuin ensimmäinen auto aikanaan. Se oli sijoitus paitsi ergonomiaan myös marttyyrimielialan karkottamiseen: vaunuja ei tarvitse lykkiä hampaat irvessä.

”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras.”

– Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras. Kaikkein eniten lapset haluavat nähdä vanhempansa onnellisina.

Kun Marja menee perheineen huvipuistoon, hän valitsee yhden laitteen, johon haluaa todella päästä.

– Siitä yhdestä en tingi, ja lapsetkin näkevät nauravan ja innostuneen äidin. Loppuajan voin taas istua pikkulasten laitteissa ja pyyhkiä pehmistä rinnuksilta.

Viime kesän Linnanmäen reissulla Marja pohti valintaansa. Olisiko se perinteinen, tervantuoksuinen vuoristorata vai uusi Kingi, jossa sinkoudutaan vapaaseen pudotukseen?

Hän valitsi Kingin.

Juontaja ja toimittaja Marja Hintikka, 37, asuu puolisonsa radio- ja tv-juontaja Ile Uusivuoren, 36 kanssa Helsingin Töölössä.

Parilla on kaksi poikaa. 19.3.2017 perhe kasvoi tyttärellä.

Vierailija

Marja Hintikka: ”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras”

Otsikko on totta vaikka artikkeli olikin pitkä ja sivusi muitakin aiheita. Itselläni on uhrautuva äiti ja huh huh miten rankkaa se on. Se uhrautuvuus ei tule yksin vaan siihen liittyy olennaisesti se että sen jälkeen se lapsi kokee syyllisyyttä vanhemman tilasta ja siitä jos ei toimi niin kuin vanhempi haluaa. Jos äiti on osannut uhrautua niin sitten lapsenkin täytyy osata uhrata itsensä. On eriasia arvostaa lapsia ja vastata näiden tarpeisiin silloin kun on tarve kuin elää ainoastaan näitä...
Lue kommentti
Vierailija

Marja Hintikka: ”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras”

Eli on aina parempi uhrata lapsensa kuin itsensä! Koska eivät ne lapset penteleet minun unelmiani tavoittele, ne lähtevät etsimään omiaan. Siksi lapsia voi tehdä liukuhihnalta, kyllä joku syyllistetty sukulainen ne hoitaa. Tärkeintähän on, että äiti voi hyvin, silloin lapsikin voi, vaikka päätyisi sairaana päiväkotiin.
Lue kommentti