Syöpähoitojen aikaan Katja teki erityisen paljon retkiä merenrantaan. Usein Siiri-tytär oli mukana. "Merestä sain kummasti voimaa." Kuva: Mikko Hannula

Kun Katja Lumminen sairastui rintasyöpään, tytär kysyi pian kysymyksen kuolemasta. Alkoi yhteinen odotus siitä, koska äidin hiukset kasvavat takaisin.

"Lääkäri soitti kiirastorstain aamuna kaksi ja puoli vuotta sitten. Olin juuri lähdössä saattamaan tokaluokkalaista Siiriä kouluun, mieheni ja esikoisemme Viivi olivat jo lähteneet.

Puoli vuotta aiemmin suihkussa tunsin vasemmassa rinnassani kovan, golfpallon kokoisen patin. Ihmettelin sitä pitkään, ja lopulta ystäväni pakotti minut lääkäriin. Nyt tutkimukset oli tehty, ja lääkäri kertoi puhelimessa, että minulla on rintasyöpä. Se oli tyypiltään kaikkein aggressiivisin. Molemmat rintani pitäisi poistaa.

Pakotin kyyneleet pysymään sisälläni, kunnes Siiri oli päässyt kouluun. Sitten soitin miehelleni ja kävelin eläkkeellä olevien vanhempieni luokse. Vasta siellä itkin. Mietimme yhdessä, mitä nyt tapahtuu.

Lapsille ei saa kierrellä. On sanottava, että on syöpä.

Aluksi en halunnut kertoa sairaudestani lapsille. Omat tunteeni myrskysivät niin, että tuntui mahdottomalta kohdata heidänkin ajatuksensa. Heti ensimmäisellä käynnilläni Syöpätautien klinikalla Helsingissä kuitenkin sanottiin, että sairaudesta pitää kertoa lapsille.

Hoitajat olivat asiassa tiukkoja: Lapsille ei saa kierrellä vaan pitää puhua syövästä sen oikealla nimellä. Lapset eivät menisi siitä rikki.

 

Sauna on perheellemme paikka, jossa puhutaan isoista asioista. Kun kerroin saunan lauteilla syövästä, Siiri ei oikein ymmärtänyt, mistä on kyse. Viivi ei sanonut mitään koko saunomisen aikana. Saunan jälkeen sohvalla halasimme ja itkimme.

Lasten kysymykset tuntuivat musertavilta. Yritin vastata niihin niin rehellisesti kuin osasin.

Aika pian Siiri kysyi kysymyksen, jota olin pelännyt: ”Kuoletko sinä, äiti?” Kerroin, että en tiedä, mutta että Suomessa rintasyöpää osataan hoitaa tehokkaasti. Vastaus riitti Siirille. Viivi puolestaan kyseli paljon siitä, mitä tapahtuu, jos kuolen. Hän halusi tietää, että jos me molemmat vanhemmat kuolemme, muuttaisiko hän siskoni luokse ja olisiko siellä hänelle oma huone.

Lasten kysymykset tuntuivat musertavilta. Yritin vastata tytöille aina niin rehellisesti kuin osasin. Syöpähoitajani olivat neuvoneet, että jos vastausta ei tiedä, sen voi sanoa lapselle.

Puhuminen oli myös helpottavaa. On tärkeää, että lapset saavat kysyä vanhemman sairaudesta ihan mitä tahansa ja näyttää kaikki tunteensa. Sanoin tytöille erikseen, että he saavat yhä kiukutella. Tunteita ei saa pantata, äiti kyllä kestää ne.

 

Vaikka pelkäsin, usko selviytymiseen oli koko ajan voimakkaampi. Syöpähoidot lähtivät heti vauhdilla käyntiin. Lopulta vain toinen rintani poistettiin, ja kirurgi rakensi tilalle uuden rinnan selkälihaksestani.

Ajatus hallitsemattomasti irti lähtevistä hiuksista oli minulle vaikea. Keksin, että menen itse luottokampaajalleni ajelemaan pääni kaljuksi päivää ennen sytostaattihoitojen aloitusta. Otin tytöt mukaan. Ajattelin, että ehkä en näyttäisi heistä niin pelottavalta, jos he näkevät muutoksen.

Hiuksista tuli tärkeä symboli, jonka avulla etenkin Siiri hahmotti sairauttani.

Kun hiukseni putoilivat kampaamon lattialle, itkin ja nauroin vuorotellen. Tuntui ihanalta, kun Viivi sanoi lopuksi ”Äiti, sä näytät niin hyvältä!’ Tapahtumasta jäi todella voitonriemuinen olo: minä hallitsen tätä syöpää, ei toisinpäin!

Hiuksista tuli lopulta tärkeä symboli, jonka avulla etenkin Siiri hahmotti sairauttani. Kerroin, että äiti parantuu, kun hiukset kasvavat takaisin. Yhdessä odotimme, milloin näin käy.

Sytostaattihoitojen aikana en jaksanut juuri muuta kuin maata sohvalla. Tytöt pötköttelivät usein vieressäni, minä nukuin ja he katsoivat tv:tä. Lapset myös yrittivät auttaa. Siiri kantoi minulle sohvalle banaanijugurttia. Kun kävimme uimassa tai retkillä merenrannassa, tytöt pakkasivat minulle eväitä mukaan.

 

Itselleni oli tärkeää yrittää selviytyä edes pienistä arjen askareista. Sain suurta tyydytystä, jos jaksoin kävellä jääkaapille tai ladata pyykkikoneen. Yritin myös koko ajan tsempata itseäni ajattelemaan positiivisesti. Jes, tänään jugurtti maistuu paremmalta kuin eilen! Jes, jaksoin katsoa tv-sarjasta jakson nukahtamatta!

Syöpähoidot purivat hyvin. Pian hoitojen päätyttyä hiukseni alkoivat taas kasvaa. Se oli lapsille huojentava merkki – äiti on parantunut.

Elän tavallista arkea, mutta en pelkää enää kuolemaa.

Nyt käyn vuoden välein syöpäkontrollissa. Minulla on jatkuva lääkitys, eikä suurta pelkoa sairauden uusiutumisesta ole.

Syöpä on tehnyt sen, etten enää pelkää kuolemaa. Se tulee, kun aika on. Oma aikani ei vielä ollut, vaan nyt elän taas tavallista arkea, välillä ihanaa ja välillä raivostuttavaa. Joskus hermostun lapsille, kuten ennenkin. Lattialla lojuvat vaatteet saavat nalkutushanani auki. Mutta uskon, että niin sen pitää mennäkin. Kun ajatukseni pysyvät arjessa ja tässä hetkessä, tiedän, että olen parantunut.

Lastenhoitaja Katja Lumminen, 39, asuu miehensä sekä lastensa Viivin, 16, ja Siirin, 10, kanssa Vihdin Nummelassa. Lokakuu on rintasyöpätietoisuuden kuukausi, jolloin Roosa nauha -kampanjalla kerätään varoja rintasyöpätutkimukseen.

Meidän Perhe 10/2016

Elämä ei vilahda ohitse, vaikka välillä nukkuisikin, Sanna Stellan kirjoittaa.

Vihdoinkin osaan nukkua! Kolme lasta se vaati. Nukkuminen on mielestäni aina ollut yliarvostettua. Kaikki muu elämässä niin paljon hauskempaa. Varsinkin valvominen myöhään, siitä pidän erityisesti.

Ensimmäisen lapsen kanssa en muuttanut unirytmiäni yhtään. Illalla notkuin hereillä kahteen. Oma aika iltaisin oli tärkeää. Televisio, Facebook, hyvä kirja, mitä vain mihin voi uppoutua.

Kun lapsia oli kaksi, tein valtavasti töitä ja avasin koneen aina heti, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Ajattelin, että kyllä minä jaksan viiden tunnin yöunilla. Eivätkä nekään tunnit tulleet yhteen putkeen, koska lapsilla on taipumus heräillä öisin. Vuoden vetelin näin. Sumussa.

Näin unta, jossa salaisen palvelun agentit pyysivät minua töihin, koska pystyn operoimaan erittäin haastavia työtehtäviä huonoillakin unilla. Unessani olin James Bond -materiaalia, todellisuudessa jotain ihan muuta.

Olin niin väsynyt, etten muistanut tyttäreni toista nimeä.

Olin usein itkuherkkä ja räjähdysaltis. En muistanut enää mitään. Kuten esimerkiksi tyttäreni toista nimeä. Hieman kiusallinen tilanne, kun jouduin kaivamaan Kela-kortin esiin tarkistaakseni. Enkä yhdistänyt oiretta unen puutteeseen. Sen sijaan pelkäsin aivokasvainta. Unenpöpperössä se tuntui ilmiselvältä vaihtoehdolta.

Maksoin sen vuoden univelkoja toisen vuoden etsimällä parempaa unta ja unirytmiä.

Kolmannen lapsen kohdalla olen oppinut läksyni. Sujahdan yökkäreihin samaan aikaan vauvan kanssa. Vaikka muutaman kuukauden tai muutaman vuodenkin vetäytyisin kammariini heti iltauutisten jälkeen, ei se minusta ihan mummoa tee.

Olen alkanut luottaa, että elämä ei ole tuolla jossain, se ei vilahda ohitseni vaikka välillä nukkuisinkin. Itse asiassa elämä tuntuu kirkkaammalta hyvien unien jälkeen.

Sitä paitsi kun on nukkunut hyvin, jaksaa makkarissa tehdä muutakin kuin nukkua. Vink vink.

Tapasimme matkoilla vanhemman brittipariskunnan. He muistelivat poikaansa, joka valvotti heitä koko lapsuutensa. Nyt poika oli aikuinen ja eronnut, ja tunki pubi-illan päätteeksi vanhempiensa makuuhuoneeseen puhumaan avioerostaan. Ja taas vanhempien yöunet järkkyivät.

Siinä välissä oli ollut parikymmentä vuotta nukkua hyvin. Sellaista aikaa odotellessa!

Vauva 12/16

Sanna Stellan on 41-vuotias kolmen lapsen äiti, joka nojaa kasvatusperiaatteissaan vankasti kaaosteoriaan, mutta ei tingi lasten nukkumaanmenoajoista tai ripsiväristään.

Kuusi vauva.fin bloggaajaa kertoo, mitä lupauksia he tekivät vuodelle 2017.

"Yritän pysyä erossa netistä ennen lasten nukahtamista. Palasin hoitovapaalta töihin ja hämmennyin, kuinka lyhyt kotiutumisen ja iltatoimien väli on. Pieni vilkaisu puhelimeen johtaa helposti siihen, että netissä tulee roikuttua pidempään ja perheen yhteinen aika vähenee."

Isäkuukaudet

 

"Aion lisätä höpsöttelyä ja typerien laulujen laulamista omilla hassuilla sanoituksilla mahdollisimman julkisesti. Tavoitteena on, että oppisin ottamaan itseni vähemmän vakavasti ja lapsi saisi nauraa entistä enemmän."

Mirvan menomatkat

 

"Yritän puuhailla enemmän yhdessä yksivuotiaan Sulon kanssa, esimerkiksi ulkoilla. Maaliskuussa Sulolle syntyy pikkusisarus, ja se tuo lisämaustetta perhe-elämään. Myös pienelle on varattava aikaa."

#noljakanfaija

 

"Lupaan olla armollisempi sekä itselleni että perheelleni. Pyrin olemaan enemmän läsnä kaiken hulinan keskellä ja antaa kiireen mennä ohi. Lupaan järjestää pienimpien kanssa enemmän lukuaikaa ja vähemmän ruutuaikaa."

Rakkaudesta sanottu

 

"Meille syntyy viides lapsi, joten aion stressata vähemmän siivouksesta ja antaa aikaa lapsille. Aion myös luottaa enemmän vaistooni siinä suhteessa, että tunnen lapseni ja heidän tarpeensa parhaiten. Olen oppinut, ettei sanaani välttämättä kuunnella, ja minun on pakko oppia vaatimaan muun muassa lastemme tarvitsemia tutkimuksia ja tukitoimia." 

Neljä veljestä

 

"Toivon tapaavani vanhoja ja uusia mammakavereita. Jo ensimmäisten äityislomaviikkojen aikana olen huomannut, kuinka tärkeää muiden äitien seura minulle on. Samalla lapseni saisivat leikkiseuraa. Olen kokenut viime aikoina yksinäisiä päiviä, vaikka olen koko päivän tyttöjen kanssa." Lue lisää tämän vuoden haaveita blogista

Joukolatar

Vauva.fin vuoden 2016 suosituimmissa jutuissa lapsi on ykkönen ja kaikkein tärkein. Katso juttujemme kymmenen kärki!

Meidän Perhe -lehden toimitus tekee vanhemmuudesta huumoria. Nämä naurattivat eniten.

1. Vuoden tykätyin: Tätä tarkoittaa äiti.

2. Kesän suosikkiresepti – vanhemmille tuttu kaikkina vuodenaikoina.

3. Ei, en tiedä tätä tunnetta vieläkään. Ehkä sitten ensi vuonna.

4. Se ninjamainen isä. Sanakirjassa isän vuoro.

5. Nuo pienet voimakastahtoiset ihmiset. Niin rakkaat!

6. Ja sokerina pohjalla: niin mikäs se olikaan?

Kuvat löytyvät Meidän Perheen Facebook-sivuilta  sekä Instagramista tililtä @meidanperhelehti.