Mieheni on hoitanut lapsia koti-isänä. Joudunko maksamaan hänelle elatustukea?

Minulla ja miehelläni on 3- ja 12-vuotiaat lapset. Mieheni on hoitanut lapsia koti-isänä siitä lähtien, kun esikoisemme täytti vuoden. Nyt olemme eroamassa. Olemme sopineet yhteishuoltajuudesta ja siitä, että lapset ovat vuoroviikoin isän ja äidin luona. Mieheni mielestä minä olen velvollinen maksamaan hänelle elatustukea, sillä hän ei ole koti-isänä olon vuoksi voinut olla kehittämässä siviiliammattitaitoaan. Lisäksi hänen alallaan on nyt kova työttömyys. Miten miehen ja lasten elatus olisi hoidettavissa tulevassa erotilanteessa?

Asianajaja Ulla-Riitta Harju: Huolimatta asumisjärjestelystänne ja yhteishuoltajuudesta laki lähtee siitä, että jompikumpi vanhempi kirjataan aina niin sanotuksi lähihuoltajaksi, jonka luona lapsi asuu. Lapsella voi lainsäädännön mukaan olla vain yksi koti. Toinen vanhemmista on tällöin etähuoltaja eli käytännössä tapaava vanhempi ja elatusvelvollinen.

Yhteishuoltotilanteessa, jossa lapset ovat yhtä paljon kummankin vanhemman luona, vanhemmilla on usein käsitys, että kumpikaan vanhempi ei tällöin maksa elatusapua lapsista toiselle vanhemmalle. Käsitys on väärä, koska elatusavun määrä muodostuu aina lapsen elatuksen tarpeesta ja vanhempien elatuskyvystä. Elatuksen tarve kasvaa lapsen varttuessa. Vanhempien elatuskyky saattaa poiketa paljonkin vanhempien kesken, koska se on sidoksissa vanhempien nettotuloihin ja pakollisiin menoihin.

Sinun tapauksessasi näyttäisi siltä, että isän elatuskyky on 0 euroa, koska hän ei ole työelämässä mukana.

Oikeusministeriö on vuonna 2007 antanut ohjeet lapsen elatuksen tarpeen laskennasta ja siitä, miten määritetään kummankin vanhemman elatuskyky. Laskutapa on kuitenkin suuntaa antava, ei ehdottomasti sitova.

Lapsen elatuksen tarpeesta vähennetään lapsilisä, joka maksetaan lähihuoltajalle. Lapsilisään liittyvä yksinhuoltajakorotus taas lisätään lähivanhemman tuloihin elatuskykyä laskettaessa. Jäljelle jää lapsilisän vähentämisen jälkeen se lapsen elatuksen tarve, joka vanhempien on katettava kummankin elatuskyvyn suhteessa.

Laskentatapa perustuu erityiseen oikeusministeriön ohjeistamaan kaavaan. Se vanhemmista, joka jää ns. etähuoltajaksi maksaa lapsista elatuskykynsä mukaista elatusapua vanhemmalle, joka on lähihuoltaja.
Kun miehesi on nyt vaatimassa sinulta omien sanojensa mukaan elatustukea itselleen, hän tarkoittanee puolison elatusapua. Kysymyksestäsi ei ilmene, oletteko olleet avioliitossa vai avoliitossa, mutta oletan teidän olevan avioliitossa. Avoliitto ei mahdollista minkään elatusavun tuomitsemista avopuolisolle. Vanhemmilla on sen sijaan elatusvelvollisuus lapsiaan kohtaan aina riippumatta siitä, onko kyseessä avioliitto tai avoliitto.

Avioliittolain mukaan puolisot ovat elatusvelvollisia toisiaan kohtaan avioliitossa, mutta eivät enää avioliiton purkauduttua. Lähtökohtana on, että kummankin puolison tulee eron jälkeen vastata itse omasta elatuksestaan.
Laki antaa kuitenkin mahdollisuuden elatusavun määräämiseen myös puolisolle, mikäli tämä on elatuksen tarpeessa, toinen puoliso kykenee elatusapua maksamaan ja jos se harkitaan muihin seikkoihin nähden kohtuulliseksi.

Elatusapua voidaan tuomioistuimessa määrätä toistuvasti maksettavaksi tai määräajaksi.

Määräaikaisia elatusapuja saatetaan joissain erityisissä ja harvinaisissa tapauksissa tuomita maksettavaksi, jolloin toiselle puolisolle annetaan esimerkiksi kuusi kuukautta aikaa asioidensa järjestämiseen elatusavun turvin.
Kertomasi perusteella olosuhteet miehesi kohdalla eivät vaikuta sellaisilta, että hän olisi oikeutettu puolison elatusapuun.

Yhteiskunnan tuet pitävät huolen siitä, että miehesi ei eron jälkeenkään jää elatusta vaille.
Vauva 2/2010

Lähetä oma kysymyksesi asiantuntijoillemme Vauvan neuvolaan.

Kommentit (0)

Paulina uskoo, että rakkaus voi parantaa sairaan. Johan rakasti Paulinan terveeksi antamalla tämän olla sellainen kuin on.

Kahdeksan vuotta sitten helmikuussa Johan Westin sai työpaikalleen uuden kollegan. Johan kiinnitti naiseen heti huomiota. Nainen oli Johanin mielestä kaunis, mutta myös todella laiha. Nuori nainen esitteli itsensä Paulinaksi.

Kun Johan jäi kesälomalle työstään kehitysvammaisten asumisyksiköstä, hän ei ollut varma, olisiko Paulina enää töissä, kun hän palaisi takaisin.

– Hän oli niin huonossa kunnossa, että mietin miten hän jaksaa, Johan sanoo nyt vuosia myöhemmin parin yhteisessä keittiössä.

Työkaverin painosta ei oikein uskaltanut kysellä, mutta Johanin teki mieli halata Paulinaa. Hän halusi näyttää, että välitti.

Johan oli aavistanut oikein. Kun hän palasi lomalta, Paulina ei ollut enää töissä. Johan kuuli, että Paulina oli vihdoin hakeutunut sairaalahoitoon syömishäiriönsä takia. Paulina oli sairastanut anoreksiaa jo pitkään ja ollut aiemmin polikliinisessä hoidossa. Se ei kuitenkaan ollut riittänyt, ja nyt Paulina tarvitsi ympärivuorokautista sairaalahoitoa.

Sairaalassa ollessaan Paulina sai yllättäen viestin vanhalta työkaverilta: ”Kuinka voit?”

Sairaalassa päivät lipuivat ohi samanlaisina yksi toisensa jälkeen. Se oli kuitenkin juuri sitä, mitä Paulina kaipasi. Sairaalaan rutiinit tuntuivat hyviltä ja turvallisilta.

Paulina jakoi huoneen toisen syömishäiriöstä toipuvan kanssa. Oli paljon aikaa vain olla, jutella ja katsella ikkunasta ulos puistoon. Joskus Paulinalla oli tunnin mittaisia päivälomia, jotka vähitellen pitenivät tunteihin. Pisimmillään hän oli sairaalasta poissa kaksi päivää.

Paulina vietti paljon aikaa huoneessaan läppäri sylissään. Yllättäen eräänä päivänä puoli vuotta osastolle saapumisensa jälkeen hän sai Facebookiin viestin vanhalta työkaveriltaan. ”Kuinka voit?” Johan kysyi viestissä.

– En miettinyt treffejä tai suhdetta kun otin yhteyttä. Paulina vain oli ajatuksissani ja ihan aidosti mietin, miten hän mahtoi voida, Johan sanoo.

Johan myös kehui viestissä Paulinan ruuanlaittotaitoa.

Paulina oli jo vastaamassa, mutta pyyhki viestin pois. Hän ei tiennyt mitä kirjoittaa. Ruuanlaiton mainitseminen viestissä ärsytti, vaikka se oli tarkoitettu kehuksi. Paulina halusi, että häneen liitettäisiin muitakin ajatuksia kuin hänen suhteensa ruokaan. Paulina mietti viikon ennen kuin vastasi.

Onneksi vastasi, koska siitä alkoi ystävyys.

 

Kun Paulina pääsi sairaalasta lomalle, hän ja Johan alkoivat käydä elokuvissa, keilaamassa ja syömässä. Paulina voi pikkuhiljaa paremmin.

Moni läheinen teki syömisestä kuitenkin edelleen ongelman. Paulina huomasi, että Johan oli erilainen, hän ei tehnyt ruokailusta isoa numeroa eikä vahtinut hänen syömistään. Johanin seurassa Paulina tunsi itsensä vapaammaksi.

Kesällä Paulina pääsi sairaalasta. Kuukausien mittaan Paulinan ja Johanin välille oli syntynyt muutakin kuin ystävyyttä. Heistä oli tullut pari. Tuntui, että suhde oli rakentunut hyvälle pohjalle, koska ensin oli syntynyt luottamus ja tunne kumppanuudesta.

– Meillä ei ollut rakastuneiden alkuhuumaa, koska heti aluksi meidän piti selvitä monista vaikeuksista, Paulina kertoo.

– Myöhemmin eteen tulleista ongelmista on ollut helpompi selvitä, kun ne eivät ole tulleet yllätyksinä, Johan sanoo.

Viikko sen jälkeen, kun he olivat sopineet seurustelevansa, Johan vei Paulinan moottoripyöräretkelle. He ajoivat Pohjanmaalle Johanin sukulaisten luo.

Myöhemmin retkiä on tullut paljon lisää. Kymmenien ja taas kymmenien tuhansien kilometrien ajan Paulina on painautunut tiukasti kiinni Johanin selkään. Kesäisin he ovat ajaneet Euroopan halki, kerran Portugaliin asti. Matkoillaan he eivät ole tehneet tarkkoja suunnitelmia. Aina edes yöpymispaikka ei ole selvillä, kun päivän ajomatka alkaa.

Johanin seikkailuhenkisyys on tarttunut Paulinaan. Se on ollut Paulinalle iso muutos.

Kuten syömishäiriöisillä usein, Paulinallakin oli aiemmin tarve suunnitella asiat pilkuntarkasti. Joka aamu hän halusi tietää, mitä edessä oleva päivä tuo tullessaan. Matkoilla Johanin kanssa Paulina on pystynyt hellittämään kontrollintarpeestaan.

 

Paraneminen syömishäiriöstä ei kuitenkaan edennyt helposti. Samana vuonna, kun pari muutti yhteen, toipuminen otti takapakkia. Oli kertoja, jolloin Paulinan olo kävi niin sietämättömäksi, että hän kävi oksentamassa vessassa. Joka kerran jälkeen Johan lohdutti tapahtuneen olevan vain yksi epäonnistuminen.

– Sanoin, että suurin osa päivistä on mennyt hyvin ja että tästä päästään yli.

Paulinasta tuntui taas kerran hyvältä, ettei Johan tehnyt tapahtuneesta isoa ongelmaa.

Paulina kertoo saaneensa myös psykoterapiasta paljon apua toipumisensa aikana.

"Johanin rakkaus on tehnyt minusta ehjän."

– Syömishäiriöstä paranemiseen tarvitaan suunnattomasti rohkeutta. Olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa. Suurin apu on kuitenkin tullut Johanilta. Koen, että hänen rakkautensa on tehnyt minusta ehjän.

Johan on perusluonteeltaan optimisti, joka uskoo, että asiat selviävät. Paulina on opetellut mieheltään myönteistä ajattelua. Johan taas on oppinut Paulinalta, kuinka parisuhteessa pitää aina välillä istua alas ja puhua.

Paulina ja Johan uskovat selvinneensä ongelmista, koska he ovat tietoisesti asettaneet parisuhteen kaiken muun edelle. Kauniit pienet teot kantavat taas hetken eteenpäin, kun arki tuntuu kaatuvan päälle.

Paulina rakastaa Johanin huomaavaisuutta. Johan taas Paulinan vahvoja tunteita.

– Kun Paulina on iloinen, on hän todella iloinen, Johan sanoo.

Myös huumori on tärkeää ja kesyttää monta alkavaa riitaa.

 

Naimisiin Paulina ja Johan menivät talvella kaksi vuotta sitten Snappertunan tunnelmallisessa keltaisessa puukirkossa. Häiden jälkeen pari alkoi toivoa lasta. Mutta kuukaudet kuluivat eikä vauvaa kuulunut.

Johan luotti luonteelleen uskollisesti, että jos vauva on tullakseen, se tulee.

Aluksi Paulina ei ollut erityisen huolissaan. Sairastaessaan hän oli tutustunut naisiin, joilla oli syömishäiriö ja jotka olivat siitä huolimatta saaneet lapsia. Vähitellen hän alkoi kuitenkin huolestua enemmän: voisiko syy olla sittenkin hänessä ja hänen sairaudessaan. Paulina varasi lääkäriajan.

Selvisi, että Paulinalla oli monirakkulaiset munasarjat, jotka heikentävät raskaaksi tulon mahdollisuutta.

Johan luotti luonteelleen uskollisesti, että jos lapsi on tullakseen, se tulee.

Ja näin tapahtui. Paulina muistaa illan toissa vuonna joulun alla. Hänen olisi pitänyt opiskella, mutta ajatus ei kulkenut. Olo tuntui oudolta, oikeastaan etovalta.

Hän oli ostanut kaksi raskaustestiä ja päätti tehdä niistä toisen. Testiin ilmestyi kaksi viivaa. Oli kulunut kymmenen kuukautta ensimmäisestä yrityksestä, ja nyt hän oli raskaana, viimein.

 

Odotusaikaa anoreksia ei varjostanut.

– Olin päässyt syömishäiriöstä niin hyvin yli, ettei muuttuva kehoni vaivannut minua lainkaan, Paulina sanoo.

Sen sijaan Paulinan olo oli epävarma suuren elämänmuutoksen äärellä. Vaikka raskaus oli toivottu ja kaivattu, hän pohti mihin oli ryhtynyt ja miten elämä ja parisuhde nyt muuttuvat.

– Isot muutokset ovat minulle vaikeita. Mietin miten selviän, jos lapsi on sairas, Paulina kertoo.

Raskaus meni kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Viikot tuntuivat pitemmiltä kuin edeltävät yhdeksän kuukautta yhteensä. Päivänä, jolloin synnytys oli määrä käynnistää, heidän tyttärensä Alma päätti kuitenkin syntyä.

Synnytys kesti kymmenen tuntia. Vauva oli vaikeassa tarjonnassa, ja Paulinan oli vaikea tuntea, koska hänen pitäisi ponnistaa.

Kesken ponnistusvaiheen vauvan sydänäänet katosivat hetkeksi, ja lapsen tuloa piti auttaa imukupilla. Kun lääkäri alkoi puhua sektion mahdollisuudesta, Paulina sai kaivettua viimeiset voimansa ja ponnistettua vauvan maailmaan.

Vaikka Paulina menetti paljon verta ja hemoglobiini tippui alas, hän toipui synnytyksestä nopeasti.

 

Aluksi vauva valvotti, ja vauvaperheen rutiinien omaksuminen vei aikaa. Nyt Almasta on kasvanut hyvin nukkuva, rauhallinen vauva, ja Paulina ja Johan ovat sopeutuneet tyynesti soljuvaan vauvaperhe-elämään.

He kuitenkin myöntävät, että lapsen saaminen on ollut stressaavaa parisuhteelle – vastasyntynyt kun varaa vanhemmat käyttöönsä kokonaan.

– Olemme tottuneet olemaan yhdessä ehkä enemmän kuin moni muu pari, ja meille on ollut iso muutos se, että toiselle ei ole ollut niin paljon aikaa, Paulina sanoo.

Parisuhdettaan Johan ja Paulina ovat hoitaneet hankkimalla lapsenvahdin ja käymällä Alman ollessa hoidossa yhdessä salilla ja kävelemässä. Ensi kesänä he aikovat taas hypätä yhdessä moottoripyörän selkään ja tehdä kahdestaan reissun, vähän lyhyemmän kuin ennen vauvaa.

Paulina on saanut kuulla Johanilta: Sinä olet hyvä äiti.

Alman syntymän jälkeen pari on saanut nähdä toisistaan myös uuden puolen: sen minkälainen oma kumppani on vanhempana.

Paulina sanoo Johanin olevan huolehtiva isä, joka tykkää pelleillä ja leikkiä tyttärensä kanssa.

Johan taas on sanonut Paulinalle sen, minkä jokainen äiti haluaa kuulla – varsinkin niinä iltoina, jotka ovat täynnä vauvan itkua ja valvomista. Sinä olet hyvä äiti.

Vauva 2/2016

Perhe

Nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaja Johan Westin, 35, sairaanhoitajaopiskelija Paulina Westin, 26, ja Alma Westin, 4 kk, asuvat Espoossa.

Kun puolisosi menee illalla sänkyyn, sinun kannattaa seurata perässä. Psychology Today listaa tärkeimmät syyt.

Brittitutkimuksen mukaan pariskunnat alkavat mennä eri aikaan nukkumaan, kun ovat olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta. Tätä päätöstä kannattaa kuitenkin harkita tarkkaan.

Yhtä aikaa petiin meneminen nimittäin voisi olla helppo keino varmistaa, että välit puolison kanssa säilyvät läheisinä. Amerikkalaistutkimuksen mukaan yhtä aikaa nukkumaan menevät parit ovat tyytyväisempiä liittoonsa, käyvät syvällisempiä keskusteluja, harrastavat enemmän seksiä ja viettävät enemmän aikaa yhdessä myös pedin ulkopuolella.

Tärkeää olisi myös mennä sänkyyn riittävän ajoissa, jotta ehtii nauttia puolison seurasta hyvän aikaa ennen nukahtamista. Muutamakin ilta viikossa riittää, psykologit muistuttavat.

Pedissä on helppo halailla, mikä rentouttaa, lohduttaa ja lisää mielihyvää, tyytyväisyyttä ja yhteenkuuluvaisuutta. Halaillessa tulee usein myös puhuttua jostain tärkeästä, kuten omista kuulumisista. 

Jossain tapauksissa halailu voi johtaa seksiin ja vähiten väsyneillä jopa jutusteluun sen jälkeen. Näissä keskusteluissa oksitosiinihormoni pitää huolen siitä, että rakastavaiset ilmaisevat toisilleen todennäköisemmin myönteisiä tunteita.

Kirsikkana kakussa: nainen, joka on edellisenä iltana painunut pehkuihin yhdessä miehensä kanssa, kokee yhteiselon hänen kanssaan mukavammaksi myös seuraavana päivänä. Ei hullumpaa, vaikka miehellä saman vaikutuksen saavatkin aikaan pelkästään kunnon yöunet.

Eki ja Salla Salosen oli tarkoitus seurustella muutama viikko. Kolme lasta ja 14 vuotta myöhemmin he lämmittävät saunan silloin, kun tunteista on vaikea puhua.

Kaksi viikkoa katselen, sitten pistän pihalle. Ei näin nuorena vakiinnuta, Eki Salonen ajatteli ensimmäisten treffien jälkeen.

Kuukauden korkeintaan seuraan, mitä tästä tulee, Salla Salonen mietti.

Treffeistä on nyt 14 vuotta. Ne olivat sunnuntaina. Silloin katsottiin Ekin äidin luona formuloita televisiosta eikä paljon puhuttu. Oli vaikea katsoa toista kohti, mutta teki mieli vilkuilla salaa.

"Tuli olo, että Eki puhui vain lämpimikseen."

Lauantaina Salla oli istunut kaverin pihalla olutpullo kädessä. Toukokuun 2002 ilta oli hikinen.

– Paikalle ajoi söötti blondi. Kaveri ehdotti, että säähän voit tuon iskeä, Salla sanoo.

– Sallalla oli vaaleansiniset caprihousut ja hän näytti iloiselta, Eki jatkaa.

– Sitten Eki pyysi minut ulos juttelemaan. Puhuimme jotakin tavallista yhteisistä tutuista, sitten vaihdettiin puhelinnumerot ja pussattiin nopeasti.

Kaksi viikkoa ensitapaamisesta Eki saattoi Sallaa kotiin. Puolivälissä matkaa, pienellä sillalla, hän pysähtyi.

– Eki oli vähän humalassa ja sanoi, että rakastaa minua. Tuli olo, ettei hän puhu vain lämpimikseen.

Kovin paljon rakkaudesta ei puhuttu.

Ovatko nämä hyvät? Eki kysyi kultasepänliikkeessä. Ovat. Kaiverrusten jälkeen kihlasormukset tuotiin Ekin kotiin. Ensitapaamisesta oli kolme kuukautta.

– Olimme yhdessä kavereiden kanssa ajelemassa. Kävimme sisällä ja laitoimme sormukset sormiin. Sitten menimme takaisin autoon ja katsoimme, huomaako kukaan.

Pari ensimmäistä viikkoa sormus tuntui vähän vieraalta. Sitten alkoi tuntua, että se on ollut nimettömässä aina.

Kovin paljon rakkaudesta ei puhuttu. Siitä on vaikea puhua vieläkin.

– Olen aina ollut huono puhumaan. Oli vain tunne, että täydennämme toisiamme. Että tässä se oma ihminen nyt on, Eki sanoo.

 

Sopiva kaksio ja sen olohuoneessa mammalta peritty peilipöytä, seinällä kaksi mustavalkoista taulua, pihalla Ekin pieni viininpunainen Volvo.

Ensimmäinen yhteinen koti oli Halikon kirkonkylällä kilometrin päässä Sallan lapsuuskodista.

Salla oli juuri täyttänyt 18. Pöydän ääressä päätettiin: Rahat ovat yhteiset. Riitelemistä yritetään välttää. Ekikin siivoaa.

Vaikka ensimmäisillä treffeillä ei oltu paljon puhuttu, yksi asia oli sanottu ääneen. Ensin sen mainitsi luultavasti Salla. Haluan sitten lapsia, hän sanoi.

Olisihan se ihan kivaa, Eki vastasi.

Puhetapa muuttui monikoksi huomaamatta.

– Äiti oli 28-vuotias, kun synnyin. Koulussa oli aina sellainen olo, että vanhempani ovat hirveän vanhoja. En halunnut samaa kohtaloa omille lapsille, Salla sanoo.

Jos tulee poika, sen kanssa voisi pelata jalkapalloa, Eki mietti.

– Emme miettineet, millaisia vanhempia meistä tulee. Aika harva kai oikeasti sellaisia miettii. Tuntui, että jos me kaksi olemme yhdessä, kaikki järjestyy, Eki sanoo.

Puhetapa oli muuttunut monikoksi huomaamatta. Menemme sunnuntaina Sallan vanhemmille syömään perunoita ja paistikastiketta. Ajattelimme ostaa uuden asunnon. Saatamme kohta tarvita kolmion.

Olimme liikkeellä ajatuksella, että yhdessä pysytään lopullisesti.

Sanna huusi Ekin vessaan helmikuussa 2005. Raskaustesti näytti positiivista, heti yrittämisen alettua. Hääpäivä oli päätetty kolme kuukautta aiemmin. Seuraavana kesänä juhlittaisiin.

Häävieraita oli 70. Koko kesäkuisen lauantain tuntui siltä, että kohta sataa, muttei satanutkaan.

– Se oli paha, kun seisoin yksin siellä alttarilla ja kaikki katsoivat, Eki muistaa.

– Olimme sillä ajatuksella liikkeellä, että yhdessä pysytään lopullisesti. Ei niin, että vain yritetään olla yhdessä.

Hääjuhlassa tanssittiin Anna Erikssonin kappale Kun katsoit minuun.

– Sanat tuntuivat kertovan oman tarinan, Salla sanoo.

Kun katsoit minuun, kaiken muun mä unohdin… Ei mikään muu voi merkitäkään enempää, sen katseen tuntu tuskin koskaan häviää.

 

Nenänpää, ei enempää. Sen Salla näki synnytyssalissa. Sitten Roope kuljetettiin teho-osastolle.

– Otin kiireesti valokuvan. En osannut ajatella mitään, kun pelotti niin, Eki sanoo.

Roope pääsi kotiin 11 päivän ikäisenä. Hän oli terve.

Salla itki. Itku jatkui. Kaiken piti olla hyvin, mutta jokainen asia tuntui pahalta. Yksin oleminen, Roopen herääminen, pyykkien nostaminen kuivumaan.

"Haluan lähteä jonnekin pois, olen huono äiti."

Keskivaikea masennus, testasi neuvolan hoitaja. Et tarvitse apua, koska et halua vahingoittaa itseäsi tai vauvaa, hän jatkoi.

Avun pyytäminen oli ollut vaikeaa. Nyt sitä ei saanut. Eki vaihtoi vaipat, valvoi yöt ja kuunteli, kun Salla huusi: haluan lähteä jonnekin pois, olen huono äiti.

Ikkunoiden takana oli pimeää.

Tästä selvitään, Eki sanoi ja piti sylissä. Me olemme me. Meillä on meidän perhe.

Kun Roope oli vuoden ikäinen, Sallasta tuntui, että sängystä tekee mieli nousta muustakin syystä kuin siksi, että on pakko.

Alkoi arki. Eki valoi rautaa ja terästä ja tuli kotiin syömään, jos ei ollut yövuorossa.

 

Kaksi vuotta Roopen jälkeen syntyi Melina. Salla pilkkoi lapsille porkkanoita, vauvalle soseeksi ja Roopelle nakerrettavaksi. Kun Melina oli vuoden, Salla aloitti sairaanhoitajaopinnot.

Aamulla tuntui vaikealta sanoa perhepäivähoitajan ahtaassa eteisessä, että äiti lähtee nyt. Rahaa ei ollut mihinkään ylimääräiseen, toppahaalaritkin maksoivat hämmentävän paljon.

Mutta valmistumisen jälkeen sairaanhoitajalle löytyisi varmasti töitä.

Vähän ennen valmistumista syntyi Moona. Hänet puettiin vaaleanpunaisiin hömpsötyksiin, Melinalta säästettyihin.

Haluatko kertoa, mitä sitten tapahtui? Salla kysyy Ekiltä.

Kerro sinä, Eki vastaa.

"Jotenkin tiesin, ettei kaikki ole kunnnossa, vaikka Eki ei sanonut mitään."

Kaksi vuotta sitten kaikki alkoi olla huonosti.

Kun Eki tuli töistä, hän nyökkäsi tervehdyksen Sallalle ja lapsille, lämmitti ruokaa mikrossa ja avasi tietokoneen. Omat menot lisääntyivät. Sallalle niistä ei kerrottu.

– Jotenkin tiesin, ettei kaikki ole kunnossa, vaikka Eki ei sanonut mitään. Eleet kertoivat, että perhe-elämä kyllästytti.

– Ajattelin kyllä kaikenlaista. Sellaista, että tätäkö loppuelämä on. En osannut puhua siitä, Eki sanoo.

Eräänä päivänä Salla järjesti yllätysillallisen. Lapset vietiin yökylään isovanhemmille, Salla sytytti kynttilät, paistoi lehtipihvit ja raastoi kakun päälle suklaata sydämen muotoon.

Se oli hyvä ilta. Mutta sitä seurasi jälleen monta huonompaa. Kukaan ei riidellyt. Oltiin hiljaa.

Arki oli muuttunut käytännön asioiden koordinoimiseksi. Kumpi vie lapset hoitoon? Kävitkö jo kaupassa?

 

Lämmitetäänkö sauna? Eki kysyi, kun hiljaista kautta oli kestänyt pari kuukautta. Lapset nukkuivat, Salla pyyhki tiskipöydän tahroja.

Salla ja Eki istuivat hiljaa vierekkäin ylälauteella. Seuraavana iltana sauna lämmitettiin taas. Seuraavanakin, joka ilta.

Pidätkö minua itsestäänselvyytenä? Salla kysyi ja heitti löylyä.

– Katsoin silmiin enkä päästänyt Ekiä livahtamaan.

"En halua mennä mihinkään."

En pidä, Eki vastasi.

–Sanoin, että ymmärrän, miten paljon on menetettävänä. Sovimme, että yritetään olla enemmän yhdessä, vaikka on vuorotyö.

En halua mennä minnekään, Eki jatkoi. Sinulla oli ne siniset caprit, kun tavattiin. Meillä on ihanat lapset. Yritetään puhua enemmän. Rakastan, yhä.

Minäkin rakastan, Salla vastasi. Tiedätkö, millaisen idean löysin yhdestä blogista?

– Ehdotin Ekille, että hankitaan vihko, johon se, joka aamulla ensimmäisenä lähtee, kirjoittaa jonkun mukavan asian toisesta.

Vaikka olisi ollut riitaa illalla. Vaikka toisen naama vain ärsyttäisi.

Eräänä iltana Eki ja Salla huomasivat nauravansa yhdessä.

Vihko hankittiin. Eki kirjoitti vihkoon ensin, 21.5.2015. Merkinnät jatkuivat.

Eki: mun hanipöö <3

Salla: oot tärkee <3

Eki: tosirakkaus seilaa läpi kovimmankin myrskyn

Salla: kattelin eilen, et onpa mulla komee mies <3

Eki: rakkautta ensisilmäyksellä <3

Salla: Teet mut onnelliseksi <3

– Sallan ajatus kuulosti ensin vähän oudolta, mutta kun on vähän aikaa kirjoittanut, kyllä se onnistuu. Ja toimii. Aloin puhua enemmän, vaikka se oli vaikeaa.

Eräänä päivänä Eki ja Salla huomasivat nauravansa yhdessä.

 

Kun katsoit minuun soi jälleen viime kesäkuussa, tasan kymmenen vuotta häiden jälkeen. Silloin Sallan ja Ekin avioliitto siunattiin uudelleen, tutussa kirkossa lähimpien ystävien ja sukulaisten ympäröimänä.

Molempia vähän itketti. Ja nauratti. Kymmenen vuotta! Niin paljon tapahtui. Me emme ole ne nuoret tyypit kaverin pihalla. Me olemme äiti ja isä. Me olemme tässä.

Suhteen paranemisen huomaa pienistä asioista.

Aikuisempina sekä harkitsevaisempina, mutta samoina kuin rakkauden alkaessa.

– Kriisimme ei ollut sellainen, joka alkaa tietystä hetkestä ja päättyy toiseen. Rajat ovat epämääräisempiä, Salla sanoo.

Suhteen paranemisen huomaa pienistä asioista. Siitä, että viikonloppuaamuisin syödään pikkusämpylöitä, eikä ole kiire.

Kun lapset saadaan isovanhempien hoitoon, ei enää lähdetä kavereiden kanssa karaokeen vaan katsotaan kahdestaan sohvalla komedioita. Siitä, että säästetään rahaa perheen Turkin-matkaan.

Ja siitä, että kun katsoo toista, ei enää ajattele, että kohta tuo lähtee ja sitten kaikki hajoaa.

– Harjoittelemme yhä, että olemme isä ja äiti, mutta samalla Salla ja Eki, Eki sanoo.

– Parisuhde ei kestä ilman harjoittelua, Salla sanoo.

Vaikeina aikoina Ekiä hävetti hellyys.

Eki on alkanut pitää Sallaa kädestä julkisilla paikoilla.

– Vaikeana aikana Ekiä hävetti hellyys. Nyt hän ottaa minua huomioon. Tuo kaupastakin pyytämättä lempisuklaata.

Kun Salla joulukuussa 2015 maustoi pitsaa oreganolla, Eki katsoi. Sitten hän ei voinut olla sanomatta: muistas nyt varoa!

12 vuotta sitten Salla ja Eki kokosivat ensimmäisessä omassa kodissaan kirjahyllyjä ja tilasivat pitsat. Salatut Elämät oli alkamassa, Sallalla oli kiire. Hän hulautti vahingossa koko oreganopurkin keoksi pitsan päälle.

Vain Salla ja Eki tietävät oreganovitsin tarinan.

Salla Salonen, 31, ja Eki Salonen, 33, asuvat Salossa. Perheeseen kuuluvat lapset Roope, 10, Melina, 8, ja Moona, 3. Salla on ammatiltaan sairaanhoitaja, Eki valimotyöntekijä.

Tuntuu, että mies pitää minua ällöttävänä, esikoistaan odottava nainen kirjoittaa.

Tästä on tapana puhua: raskausaika on usein seksuaalisesti aktiivista ja hekumallista aikaa, odottajan keho on herkkä ja valmis nautintoon. Harvemmin puhutaan siitä, jos kumppania ei sytytä raskaana olevan naisen vartalo.

Onko kohtalotovereita? Ennen raskautta oli seksiä ja läheisyyttä päivittäin. Raskauden myötä mies on alkanut välttelemään koko ajan enemmän, esikoistaan odottava nainen kirjoittaa Vauva.fi:n Aihe vapaa -palstalle.

Kyllä, näinkin voi käydä. Monen mielestä oma kumppani on raskaana ollessaan kaunis ja seksikäs. Mutta on myös miehiä, joille odottavan naisen äidilliset muodot aiheuttavat haluttomuutta, sanoo seksuaaliterapeutti, vauva.fi:n blogisti Marja Kihlström.

Tämä on aihe, josta halutaan usein vaieta. Ei ole ihme, jos kummallekin osapuolista tulee tunne siitä, että tilanne on väärin ja epäreilu.

Kummallakin on tunteisiinsa oikeus. Tärkeintä olisi saada aito puheyhteys kumppaniin: miltä minusta tuntuu, miksi minusta tuntuu siltä? Keskustelun kautta voisi löytyä kumpaakin tyydyttävä läheisyyden muoto.

– Jos yhdyntäseksi jääkin joksikin aikaa pois, niin se ei tarkoita etteikö muita seksin muotoja tai läheisyyttä voisi olla. Miksei mies voisi kuitenkin hyväillä vaimoaan?

Äiti, älä suostu arvostelun kohteeksi

Keskustelupalstalla nainen kertoo joutuneena kuulemaan myös vartalonsa arvostelua. Ensin tuli huomautuksia, miten rumia raskausarpia on tullut. Sitten alkoi huomautukset, että tissit ja peppu eivät ole entisellään. -- Tuntuu, että mies pitää minua ällöttävänä läskinä.

Tällaista ei tarvitse sietää. Ja siinä pitää olla tiukkana.

– Raskaus ja äidiksi tuleminen on erityisen herkkää aikaa naisen seksuaaliselle itsetunnolle. Odottavan tai synnyttäneen naisen vartalon loukkaaminen aiheuttaa haavan, joka voi hiertää vielä vuosienkin päästä, Kihlström sanoo.

– Siitä toipumista voi verrata siihen, miten parisuhde toipuu pettämisen jälkeen. Se vie aikaa. Anteeksi pyytämisen lisäksi loukanneen osapuolen pitää osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen, ja loukatun pitää kyetä unohtamaan ikävät sanat.

Miestä Kihlström neuvoisi pohtimaan tilannetta empatian näkökulmasta: jos olisit kumppanisi nahoissa, mitä haluaisit kuulla?

Mies voisi yrittää myös katsoa ajatustensa ja tunteidensa taakse. Onko kaikkeen syynä esimerkiksi pelko isyyttä ja parisuhteen muuttumista kohtaan? Ehkä mies häpeää omaa epävarmuuttaan, ja kumppanin vartalo on konkreettinen muistutus siitä.

Aihe vapaalla on naiselle vastaus, josta Kihlstöm sanoo: juuri näin.

Miehen mielipiteeseen ei juuri muut voi vaikuttaa mutta siihen voi vaikuttaa, miten antaa muiden käyttäytyä itseään kohtaan. Siihen pitää vetää raja, ettei ulkonäköä kommentoida negatiivisesti, ei omaa, ei puolison eikä kenenkään muunkaan. Normaaleja käytöstapoja saa ja pitää vaatia kaikilta. Esim. jos mies kommentoi raskausarpia rumiksi, siihen vastataan yksinkertaisesti: Sulla ei ole oikeutta puhua mun ulkonäöstä noin, se on loukkaavaa, joten lopeta.

Vierailija
Viesti

No jo on otsaa "miehellä" arvostella vaimonsa raskausvartaloa, jonka on itse saanut aikaan. Ja mikä idea tuossa huomauttelussa sitten on. Vaimo ihan tahallaan kehittelee raskausarpia ja muuntelee huvikseen vartaloaan, niinkö? Tai ettei hän itse ole niitä muutoksia huomannut, kun niistä tarvii oikein muistutttaa? Että kun niistä tarpeeksi huomauttelee, niin vaimo jättää tekemättä uusia arpia ja korjaa entiset? Ei hyvää päivää millaisia idiootteja täällä maan päällä tallustaa :(

Vierailija
Viesti

Mies on pinnallinen, jolla on täysin väärät asiat pää prioriteetteina. Ei raskauden aiheuttamien muutosten pitäisi vaikuttaa hänen näkemykseensä vaimostaan noin mahdottoman paljon, hänen kannattaisi katsoa itseään peilistä ja miettiä mikä on oikeasti tärkeämpää, se että vaimo saa pidettyä vartalonsa hänen ihanteidensa mukaisena, vaiko se että äiti pitää omasta ja vauvansa hyvinvoinnista huolta. Miehen kannattaisi ajatella sitä tosiasiaa, että raskaus aiheuttaa muutoksia vartaloon, ei sellaisen asian pitäisi tulla minään yllätyksenä, ehkäpä hänen olisi aika herätä todellisuuteen. Negatiiviseen sävyyn noista muutoksista huomauttelu on erittäin lapsellista ja loukkaavaa.