Stressi vaikuttaa hengitykseen. Tässä helppo keino, jolla löydät oikean hengitystekniikan.

Töissä on meneillään monta uutta ja hienoa projektia, joissa saan ilokseni olla mukana. Uusi innostaa, mutta sillä on myös kääntöpuolensa: kaiken uuden tiedon omaksuminen ja uusien haasteiden läpi vieminen aiheuttaa väistämättäkin stressiä.

Stressi ei ole yksinomaan työssäkäyvien etuoikeus – yhtä hyvin se voi iskeä pikkulapsiarjen väsyttämään kotiäitiin tai lopputyönsä kanssa painivaan opiskelijaan.

Stressin oireet ovat moninaiset. Minä reagoin stressiin muun muassa hengitykselläni. Olen huomannut stressin vaikuttavan tapaan ja tahtiin, jolla hengitän.

Stressaantunut ihminen hengittää yleensä tiheämmin ja pinnallisemmin kuin ihminen, joka on levollinen.

Kun oikein tiheästi hengittää, alkaa pian hyperventiloida. Hyperventilaation oireita ovat muun muassa käsien pistely ja huimaus.

Hyvä hengitys lähtee palleasta. Palleahengityksessä pallea laskeutuu ja vatsa pullistuu, kun hengitetään sisään. Myös keuhkojen alaosa täyttyy ilmasta. Uloshengitysvaiheessa pallea ja rintakehä rentoutuu, vatsa painuu sisään ja ilma virtaa ulos.

Näin testaat helposti, hengitätkö pallealla vai pelkästään keuhkojen yläosalla sekä löydät oikean hengitystekniikan.

Miten hengität?

  • Makaa selälläsi lattialla.
  • Pane toinen käsi rintalastan, toinen vatsan päälle.
  • Sulje silmäsi ja tarkkaile rintakehän ja vatsan liikkeitä kun hengität sisään ja ulos.
  • Jos vatsasi liikkuu ylös–alas hengityksen tahdissa, hengität palleahengitystä. Jos vain rintakehäsi liikkuu, tee seuraava harjoitus.

Hengitysharjoitus: Palleahengitys

  • Makaa vatsallasi lattialla.
  • Nosta ylävartalosi kyynärpäiden varaan.
  • Hengitä normaalisti. Tämä asento lukitsee rintakehäsi, jolloin vatsa alkaa itsestään liikkua ylös–alas.

Toisen palleahengitysharjoituksen löydät Terveyskirjaston sivuilta.

Lue lisää Hyvää päivää -palstan juttuja:

Mikä auttaa, jos uni ei tule?

Kokemuksia hampaiden narskuttelun hoidosta

Marianne Rautanen on Meidän Perhe -lehden toimitussihteeri, jolla on keittiönkaapissa seitsemän pussia pähkinöitä ja joka yrittää sinnikkäästi löytää kosmeettisen avun mustiin silmänalusiin.

Hyvää päivää -palsta päivittyy torstaisin.

 
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Hormonit auttavat äitiä valvomisessa ja helpottavat univajetta. Jatkuvaa väsymystä kukaan ei kuitenkaan kestä, kertoo Mia Astikainen.

Valppaus pitää hereillä

Jo raskauden loppupuolella äideillä saattaa olla univaikeuksia. Keho ikään kuin valmistautuu kevyeen uneen, jonka ansiosta äiti on valpas vauvan itkulle ja tarpeille myös yöaikaan.

Synnytyksen ja imetyksen aikana erittyvä oksitosiini auttaa valvomisessa.

Juuri valppaus vauvan tarpeille pitää usein äitiä hereillä myös öisin. Synnytyksen ja imetyksen aikana erittyvä ”rakkaushormoni”, oksitosiini, auttaa valvomisessa, ja univaje ei sen ansiosta tunnu niin pahalta. Mutta jossakin kohdassa kaikilla tulee raja vastaan. Huonosti nukkuvan äidin vauvakin voi nukkua huonosti.

Perhepeti voi olla paras

Perhepedin turvallisuudesta on erilaisia näkemyksiä. Ajatellaan, että vauvan on turvallisinta nukkua omassa sängyssään eikä vanhempien vieressä. Pelätään, että vanhempi kääntyy vauvan päälle tai että vuodevaatteet vahingossa estävät vauvaa hengittämästä.

Äidin kevyt uni ja suojeluvaisto estävät kääntymästä vauvan päälle.

Teoriassa näin voi tietysti käydä, mutta kokemukseni mukaan perheet, joille perhepeti on luonteva tapa nukkua, nukkuvat parhaiten vierekkäin. Äidin kevyt uni ja suojeluvaisto estävät kääntymästä vauvan päälle. Vauvan voi imetyksen jälkeen nostaa sängyssä mahdollisimman ylös, kasvot äidin kasvojen tasalle. Näin vauvan pää ei ole vaarassa peittyä.

Jos isä pelkää kääntyvänsä unissaan vauvan päälle, voi vauva voi nukkua seinän tai muun sängyn reunassa olevan esteen puolella, äiti keskellä ja isä toisessa reunassa. Jos vauvan sängyssä on laskettava reuna, sen voi siirtää sängyn jatkeeksi, ”sivuvaunuksi”, jossa vauva on kosketusetäisyydellä.

Lääkkeitä vain erikoistapauksissa

Nukahtamislääkkeitä ei voi käyttää imetyksen aikana eikä perhepedissä. Jos jompikumpi vanhemmista käyttää nukahtamis- tai unilääkkeitä, yhteisessä sängyssä nukkuminen on vaarallista.

Lääkittynä uni on sikeämpää, ja se häiritsee luonnollista suojeluvaistoa.

Lääkittynä uni on sikeämpää, ja se häiritsee luonnollista suojeluvaistoa. Siksi on mahdollista, että vanhempi kääntyy vauvan päälle. Jos lääkkeitä käytetään, on parasta, että kaikki lapset, myös taaperot ja leikki-ikäiset, nukkuvat omissa sängyissään.

Melatoniini on ihmiskehon luonnollinen unta antava hormoni, jota käytetään nukahtamis- ja univaikeuksiin. Ilman lääkärin määräystä melatoniinia ei pidä ottaa edes imetyksen aikana, sillä sitä ei ole tutkittu tarpeeksi.

Kysy neuvoa melatoniinin käyttöön neuvolalääkäriltä. Lääkäri voi määrätä pienen annoksen melatoniinia, jos hän katsoo, että äidin väsymys on vauvalle suurempi haitta kuin melatoniinin mahdolliset vaikutukset.

Kysy lisää!

Mia Astikainen on terveydenhoitaja, joka on työskennellyt äitiys-, lasten- ja perhesuunnitteluneuvoloissa.

Lähetä kysymyksesi Mialle osoitteeseen vauva@sanoma.com otsikolla ”Mia vastaa”.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tuntui pahalta, kun kätilö päätti opettaa imetystekniikkaa tarttumalla kiinni rinnastani, Leena Lukkari kirjoittaa. Nykyään tiedetään, että hienovaraisempi imetysohjaus on toimivampaa.

”Jospas minä näytän.”

Kätilö tarttuu rintaani ja alkaa työntää sitä poikani suuhun. Yllätyn täysin. Rintani ovat tähän asti olleet intiimi yksityisasia. Synnytys on tehnyt niistä yhdessä hetkessä yleistä omaisuutta, ja minun pitäisi kai osata antaa ne luontevasti puristeltaviksi. Huomaan ettei se ole minulle helppoa.

Tapahtuma on minusta raju. Rintaa ”tarjotaan” pojalle niin voimallisesti, että minusta näyttää kuin hän ei saisi henkeä. Tiedän että kätilö on imetysohjauksessa ammattilainen ja tarkoittaa vain hyvää: tietysti lapsi pitää saada syömään.

Olen ensisynnyttäjä ja avuton kokeneen kätilön arvovallan edessä. En osaa kyseenalaistaa toimintatapaa, vaikka se tuntuu minusta pahalta.

Kätilö vakuuttaa lempeän päättäväisesti, että näin poika vielä oivaltaa, kuinka rinnasta napataan kiinni. Olkoon sitten niin, vaikka oma äidinvaistoni sanoo, että tämä poika ei tee mitään väkisin. Mitä enemmän rintaa tungetaan hänen suuhunsa, sitä hanakammin hän kieltäytyy. Pieni pää väistää jättiläisrintaa, ja naama rutistuu kiukkuiseen irvistykseen.

Jotain herkkää, lähes pyhää lapsen ja minun välillä rikkoutuu, enkä minä voi vaikuttaa siihen.

Koska rinta on minun, koen syyllisyyttä. Jotain herkkää, lähes pyhää lapsen ja minun välillä rikkoutuu, enkä minä voi vaikuttaa siihen.

 

Raskausaikana kuvittelin, millainen imettäjä minusta tulee. Olin seurannut vierestä kälyni tapaa imettää. Hän jos joku oli mutkaton. Sukupäivällisillä hän antoi lapselle tissiä kahvittelun lomassa. Hän puhui maanläheisesti nimenomaan tissistä, ei hienovaraisemmin rinnasta. Siinä mutkattomuudessa oli jotain hyvin viehättävää.

Sellainen minäkin halusin olla. Avoin, käytännöllinen ja rohkea. Mikä voi olla luonnollisempaa kuin imettää omaa lastaan, missä ja milloin vain.

Minulle vain ei tullut mieleenkään, että se ei ehkä onnistu, että onnistuneeseen imetykseen tarvitaan muutakin kuin hyvää tahtoa.

Imetyskoordinaattori ja kätilö Johanna Koivisto tietää, kuinka herkkä ja mutkikas juttu imetys on. Imetyksen onnistumiseen vaikuttavat monet tekijät äidin asenteen lisäksi: synnytyksen kesto ja käytetty kivunlievitys, vauvan persoona ja vointi, kätilön opastus ja puhdas biologia.

Kerron Koivistolle omista kokemuksistani kaksitoista vuotta sitten. Hän nyökyttelee ja ymmärtää hyvin. Haluan tietää, tapahtuuko tätä ”pakkosyöttöä” edelleen.

– Nykyään imetykseen puututaan vähemmän, koska tiedetään, että niin saadaan yhä useampi imetys onnistumaan, Koivisto kertoo.

 

Suuret laivat kääntyvät kuitenkin hitaasti. Koivisto myöntää, että uudet ja vanhat opit elävät vielä rinnakkain.

Kaksitoista vuotta sitten äidin ohjaaminen kädestä tai paremminkin rinnasta kiinni pitäen oli yleisesti hyväksytty suositus, ja monelle äidille siitä olikin suurta apua.

Kymmenessä vuodessa tutkimustieto on osin muuttunut ja käytäntö on opettanut kätilöitä. Nyt tiedetään, että imetyksen sanallinen ohjaaminen on tehokkaampaa. Kätilöiden koulutuksissa puhutaan hands off -menetelmästä.

”On huomattu, että vauva on aivan eri tavalla halukas imemään, kun hän saa itse ryömiä rinnalle ja löytää itse parhaimman otteen.”

– On huomattu, että vauva on aivan eri tavalla halukas imemään, kun hän saa itse ryömiä rinnalle ja löytää itse parhaimman otteen.

Sairaalat haluavat tulla määritellyiksi vauvamyönteisiksi. Nyt ymmärretään, että ihokontakti ja lapsentahtisuus ovat tärkeimmät avaimet onnistuneeseen imetykseen.

– Nykyään meillä ei edes ole juurikaan lastenvaatteita, koska lähes kaikki vauvat ovat ihokontaktissa äidin yöpaidan alla eivätkä tarvitse vaatteita.

Kaksitoista vuotta sitten oli toisin.

 

Kylvetetty vastasyntynyt nostetaan rintani päälle. Vaikka synnytys oli pitkä, poika nostaa terhakasti päätään ja katsoo minua suoraan silmiin tummilla vastasyntyneen silmillään. Jämäkät pienet käsivarret kannattelevat hetken päätä ja yläruumista.

Äidin vahva poika!

Sitten kätilö kietoo hänet hellästi kauniiseen tiukkaan pastellinkeltaiseen kapaloon. Saan työntää hänet läpinäkyvässä muovisängyssä osastolle.

Samassa huoneessa ikkunan vieressä äiti imettää leppoisasti pienokaistaan. Kuuluu lupsuttava ääni, tuhinaa ja äidin matalaa supatusta.

Otan oman kääröni viereeni, napitan sinisen sairaalapyjamani ylimmät napit auki ja tarjoan rintaa, niin kuin neuvolassa ja synnytyssalissa on opetettu. Pojan suu on pieni, huulet ovat töröllään ja punainen pieni kieli työntyy huulien välistä ja nuolee isoa ja tasaista rinnanpäätä, josta nänni ei nouse häntä varten esiin.

Koetan auttaa, mutta poika vain nuolee, eikä saa mitään suuhunsa. Minuun iskee ensimmäinen kauhistus. Ovatko rintani vääränlaiset? Eihän tällaisesta tasanännistä tietenkään saa kiinni!

Kätilö leipoo rintaani vauvan suuhun sopivaksi. Olen kauhuissani.

 

Kätilö on kiinni rinnassani, luttaa ja leipoo rinnanpään vauvan suuhun sopivaksi.

Olen kauhuissani. Puren hammasta ja koetan teeskennellä rentoa.

Hetkittäin näyttää, että poika saisi imuotteen, mutta sitten rinta luiskahtaa taas ulos suusta.

Minua hävettää ja nolottaa yhtäkkiä surkeilta tuntuvat rintani. Ei auta, että tiedän kuinka ihanat ne ovat mieheni mielestä. Nyt niiden kyky toimia niiden varsinaisessa tehtävässä on testissä.

Yritän olla reipas ja rohkea, mutta en onnistu. Kätilölle tilanne on tuttu, minulle uusi ja kauhistuttava.

Paikalle sattuu toinen kätilö. Yksissä tuumin he ryhtyvät yrittämään. He ovat mukavia naisia ja haluavat auttaa. Minun on vain vaikeaa ottaa apua vastaan.

 

Poika hermostuu, kätilöiden tarmokkuus vain kasvaa.

Opetus toistuu monta kertaa päivässä. Aina ensin kysytään, kuinka sujuu, tarkistetaan että sujuuko todella ja sitten aletaan taas muotoilla rintaa kuin pullataikinaa.

Tekisi mieli valehdella, että kiitos kysymästä, hyvin sujuu.

Näen turhautumisen ammattilaisten kasvoilla. Lapsi kitisee, parkuu ja ähkii. Minä katson kattoon ja yritän olla ajattelematta, miltä vauvasta tuntuu.

Olen toivoton tapaus. Lapseni tulee saamaan kaikki allergiat ja minä saan selitellä kaikille kysyjille, miksi en imetä.

 

Onneksi pojan ei sentään tarvitse olla kaikkea aikaa nälässä. Minua kannustetaan heti alusta asti lypsämään, ja maitoa riittää. Saan kehuja, se lämmittää ja rohkaisee. Annan lapselleni omaa maitoa valkoisesta mittalasista hörpyttämällä.

Mutta silti poika itkee paljon. Muut vauvat nukkuvat öisin, minä taaperran tikeissäni osastoa ympäri ja hyssytän omaani. En voi tietää varmasti, itkeekö poika nälkäänsä vai vain syntymän järkytystä.

Mielikuvat täydellisestä äitiydestä murenevat. Tunnen itseni epävarmaksi ja kyvyttömäksi.

Kaipaan omaa rauhaa. Aina kun kokeilen imetystä, pelkään, että kätilö kurkkaa ovesta. En pidä poikaa jatkuvasti vierelläni, koska en jaksa olla jatkuvasti oppilaana.

Haaveilen salaa jättikokoisesta tuttipullosta ja korvikkeesta.

Tiedän että äidinmaito on lapselle parasta, mutta haaveilen salaa jättikokoisesta tuttipullosta ja korvikkeesta. Haluaisin antaa pojan syödä niin paljon kuin hän pystyy. Tietäisin ainakin, ettei hän itke nälkäänsä.

 

Toisen päivän iltana saan rintakumin, ja minua opastetaan sen käytössä. Se tuntuu proteesilta, eikä kuminen haju sovi mielikuvaani rennosta imetyksestä.

Aluksi kumi ei tahdo pysyä paikallaan, vaan luiskahtaa jatkuvasti irti ja maidot roiskuvat hämmästyneen vauvan kasvoille. Mutta sitten ihme tapahtuu, poika saa kumista otteen. Aluksi vain hetkeksi, mutta se hetki rohkaisee yrittämän lujemmin. Nyt uskallan jo hymyillä kätilöille, kyllä tämä tästä.

Pyhyyden kokemus palaa. Liityn osaksi ihmiskunnan historiaa ja äitien ketjua, lapseni elää – ajattelen melodramaattisesti – koska minä pystyn ruokkimaan hänet.

Kun kolmas päivä koittaa ja kotiinlähdön hetki lähestyy, minusta tulee malttamaton. Haluaisin heti pois. Olen täysin vakuuttunut, että kotona imetys lähtee sujumaan. Ehkä jopa ilman kumia.

Odotamme mieheni kanssa ”lähtölupaa”, eli viimeisen punnituksen tulosta. Kun kätilö sitten kertoo, että pojan paino on liian matala kotiinlähtöön, en jaksa enää olla järkevä. Kuulen sanat moitteena. Lapsen paino ei ole noussut, koska minä en ole osannut syöttää lasta oikein. Minä huonoine rintoineni en ole kelvollinen äidiksi.

Kätilö tarkkojen laskelmiensa kanssa tuntuu viholliselta. Miksi hän saa päättää, miten minä ruokin lapseni?

 

Yhtäkkiä minusta tuntuu kuin lapsi haluttaisiin ottaa minulta pois. Kätilö tarkkojen laskelmiensa kanssa tuntuu viholliselta. Miksi hän saa päättää, miten minä ruokin lapseni? Ensin he kieltävät antamasta lisämaitoa ja sitten he eivät päästä kotiin, kun paino ei nouse. Tämä on silkkaa mielivaltaa.

Tajuan omien ajatusteni absurdiuden, mutta minusta tuntuu kuin minut olisi suljettu diktatuuriseen minivaltioon, jonka sisällä vallitsevat täysin muut lait ja moraalikäsitykset kuin ulkopuolisessa maailmassa.

Todellisuudessa ajatusteni alkulähde on synnytystä parin päivän viiveellä seuraava hormonien hyökyaalto, joka on sumentanut suhteellisuudentajuni.

Sen enempää ajattelematta ojennan kapalon kätilön syliin.

– Pitäkää te sitten tämä lapsi. Yhteiskunta voi kasvattaa hänet, koska minä en siihen näköjään pysty.

Ehdin nähdä kätilön hölmistyneen ilmeen, ennen kuin istuin sairaalasängylle, vedän vihreän verhon teatraalisesti kätilön ja itseni väliin, nostan jalat sängylle ja alan itkeä.

Itken suunnatonta pettymystä ja turhautumista. Miksi minä en osaa imettää?

Itken suunnatonta pettymystä ja turhautumista. Miksi minä en osaa imettää?

Näkymä mieheni kasvoihin säilyy. Hän on vähän järkyttynyt ja vaivautunut.

Minä taas olen niin onnellinen, että hän on juuri siinä paikalla ja ottaa nyt tilanteen rauhallisesti haltuunsa.

Kyynelten läpi näen, miten kätilö antaa vauvan miehelleni. Kuulen miten he neuvottelevat asiallisesti vauvan painosta ja tulevista syötöistä. Ilmeisesti isän rauhallisuus ja vastuunkanto vakuuttavat kätilön, koska saamme kuin saammekin luvan lähteä kotiin.

 

Jälkeenpäin olemme nauraneet monet kerrat kohtaukselleni. Minä makaamassa sairaalan sängyssä katatonisessa tilassa, kun olen juuri luovuttanut lapsemme yhteiskunnan hoidettavaksi.

Johanna Koivisto tietää, miten yllättävästi äidit voivat käyttäytyä, kun hormonitoiminta kehossa menee synnytyksen jälkeen uusiksi. Hormonimyrskyssä voi olla hyvin vaikeaa ottaa vaikeita asioita puheeksi. Silti kätilöt toivovat, että äidit kertoisivat tuntemuksistaan, tai sitten äiti voi laittaa isän asialle.

– Myös lapsen isä voi olla se joka puhuu imetyksen tai imetyksen ohjauksen haasteista kätilöille.

Kaikki lapset eivät opi imemään. Kuinka siitä surusta voi selvitä?

”Ei kannata jäädä yksin murehtimaan, vaan ottaa heti yhteyttää neuvolaan tai hakea vertaistukea”, Koivisto kannustaa.

– Ei kannata jäädä yksin murehtimaan, vaan ottaa heti yhteyttää neuvolaan tai hakea vertaistukea, Koivisto kannustaa.

 

Imetyksen tuki ry:n julkaisemasta Lohtukirjasta voi saada nimensä mukaisesti lohtua. Siinä imetyksestä puhutaan nimenomaan äitien kannalta. Facebookista löytyy Korvikemutsit-ryhmä, jossa korvikeruokkijat voivat antaa toisilleen vertaistukea. Koivisto kehottaa ottamaan asian rohkeasti esiin jo synnytyssairaalassa tai kääntymään myöhemmin neuvolan puoleen. Hän tietää, miten suuria edistysaskelia imetyksen tukemiseksi on tehty, mutta hän tietää myös, että paljon on vielä tehtävä.

– Monesti syy imetyksen epäonnistumiseen löytyy ikävä kyllä synnytyssairaalasta. Siellä on ehkä ohjattu huonosti tai toimittu tökerösti. Se on yleisin ja surullisin syy imetyksen epäonnistumiseen.

Tässä asiassa äidit voivat äänestää jaloillaan ja valita synnytyssairaalan, joka on saanut vauvamyönteisyys-sertifikaatin. Tietenkin valinnanmahdollisuuksia rajoittaa asuinkunta ja se, kuinka suunnitellusti lapsi syntyy.

Jos itse lähtisin nyt synnyttämään, valitsisin edelleen Kätilöopiston, mutta nyt toivoisin pääsyä Perhepesään, yksityishuoneeseen, jonne kätilö saa tulla vain kutsuttuna. Uskon että omasta rauhasta olisi voinut olla minulle hyötyä imetyksen opettelussa. Olisin rohkeammin kuunnellut vaistojani ja vauvaa sen sijaan, että suoritin imetystä kätilöille.

 

Oppiko poika imemään kotona? No oppi ja ei oppinut. Kotona korviketölkit avattiin heti ja lisämaito tuli osaksi pojan ruokavaliota. Tiesin, että lisämaito ei ole hyväksi maidontuotannolle, mutta se rauhoitti mieleni. Tunsin syyllisyyttä, mutta toisaalta ajattelin, että tärkeintä oli pojan kasvu.

Imetys sujui kohtalaisesti kumin kanssa, ja parikuukautisena poika oppi imemään myös ilman kumia. Koetin opetella olemaan rento imettäjä. Yritin antaa kälyni lailla tissiä kahvipöydässä ja kauppakeskuksessa, mutta ei siitä tullut mitään. Parhaiten onnistuin kotona hämärässä hiljaisessa makuuhuoneessa yksin ja makuuasennossa.

Jos imetys tuntuu yksityisasialta, se saa olla sitä.

Mutta paras palkinto oli silti vielä tulossa: kun esikoiselle syntyi pikkusisko, sain kokea sen ihmeen, kuinka vastasyntynyt ryömii jo synnytyssalissa itse rinnan luo ja lutkauttaa nännin suuhunsa ilman mitään apua. Miten se on mahdollista, en voi edelleenkään käsittää. Olin niin ylpeä vauvastani, itsestäni ja ihanista rinnoistani.

Ei minusta silti koskaan tullut julki-imettäjää. Jos lapseni olisivat syntyneet some-aikaan olisin tuskin julkaissut imetyskuvia netissä. Aika on suosiollinen avoimuudelle, mutta uskon, että meitä ujompia äitejäkin edelleen löytyy. Jos imetys tuntuu yksityisasialta, se saa olla sitä.

Vierailija

Kun imetys ei onnistunutkaan: ”Mielikuvat täydellisestä äitiydestä murenivat”

2 ja 3 ei taida olla kokenut tai ovat unohtaneet synnytyksen jälkeiset hormonien hyökyaallot. Jotka ei siis kaikilla ole suuria, joillain on, me kun olemme hormonitoiminnaltammekin erilaisia. Silloin kaikki voi olla juuri noin dramaattista - toisilla se on pilvissä leijumista ja toisella sitä toista päätä eikä sitä itse yleensä voi hyllystä valita. Kirjoittaja itsekin nauraa omille reaktioilleen jälkikäteen, mutta eikö niistä saisi puhua tai pitäisikö kirjoittaa jotenkin tahallisen latteasti...
Lue kommentti
Helena-

Kun imetys ei onnistunutkaan: ”Mielikuvat täydellisestä äitiydestä murenivat”

Todella hyvä juttu, itsellä pitkälti samoja kokemuksia ja tunteita. Imetys on mahtava juttu, itsekin harrastan sitä 2 kk vanhan poikani kanssa. Mutta vain läheisyyden vuoksi, sillä ohjauksesta, imetysteestä, vedenjuonnista, isän tuesta, rintakumista, jne. huolimatta lapseni ei saa rinnoistani tarpeeksi maitoa. Siis olen korvikemutsi ja imetyspaitani ovat myynnissä Facebookin kirppisryhmässä. Perhevalmennuksessa imetyksestä puhuttiin äidin omana valintana, mutta aina se ei ole tahdon asia...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Äitien keskusteluryhmässä väitetään, että hiukset lähtevät, kun imettää. Onko se totta? Ainakin raskausaikana hiukseni ovat olleet jotenkin paksummat kuin ennen (tai siltä tuntuu). Voiko hiusten lähtemistä estää?

Terveydenhoitaja Mia Astikainen:

Raskaudet ovat jokaisella naisella erilaiset. Toiset voivat todella hyvin koko raskauden ajan, ja toiset voivat olla hyvinkin huonovointisia ja kipeitä. Myös hiusten kunto on yksilöllistä. Raskausajalle on tyypillistä, että hiukset tuntuvat paksuilta ja hyvinvoivilta. Raskausaikana uusia hiuksia on kasvuvaiheessa enemmän kuin tavallisesti.

Tämä johtuu raskaushormoneista, jotka muun muassa tehostavat verenkiertoa. Joillekin raskaushormonit voivat kuitenkin aiheuttaa hiusten kuivumista. 

Hiustenkasvu vain palautuu raskautta edeltävään tilaan.

Synnytyksen jälkeen, kun imetyskin alkaa, hormonitoiminta taas muuttuu. Jotkut naiset huomaavat tällöin, että hiuksia irtoaa enemmän kuin raskausaikana.

Todellisuudessa hiuksia ei lähde sen enempää kuin normaalistikaan, vaan raskausaikana kasvuvaiheen loppupuolella olleet hiukset irtoavat ja hiustenkasvu palautuu raskautta edeltävään tilaan. Se ei liity imetykseen.

Hius kasvaa, kuolee ja irtoaa kolmesta seitsemään vuoden sykleissä. Tätä prosessia ei voi estää. Hiustensa laatuun voi sen sijaan jonkin verran vaikuttaa hoitamalla niitä hyvin.

Hiusten hyvinvointiin tarvittavia vitamiineja ja hivenaineita ovat muun muassa B-vitamiini, seleeni ja sinkki. Voit halutessasi käyttää jotakin tällaista vitamiinilisää, mutta välttämättömiä ne eivät ole. 

Vauva 10/16

Vierailija

Onko totta, että imetys saa äidin hiukset lähtemään?

Sanoisin että omalla kohdallani ei ehkä tämä asiantuntijan neuvo pidä paikkaansa. Kolmen lapsen, ja yhteensä kolmen imetysvuoden kokemuksella voin kertoa että päästäni lähti hiuksia ihan tuppoina, ja se ei ole selitettävissä hiusten normaalilla syklillä jo sen vuoksi että tämä kaljuuntuminen (ihan isoja kaljuja läiskiä kampaajan mukaan) ja hiusrajan siirtyminen huomattavasti ylemmäs ja pari puoli vuotta synnytyksestä sänkitukka näiden kaljujen läiskien kohdalla, ja saman homman toistuminen...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Äiti ottaa syliin, heittäytyy luodin eteen ja paljon muuta. Keräsimme yhteen rakastetuimmat sitaatit äitiydestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.