Kuva: Kaarina Salmi

Eeva Anttila synnytti toisen lapsensa lapsuudenkotinsa saunassa.

Kun Eeva ja Pasi Anttilan esikoinen Aleksanteri, 1 v 10 kk, seitsemältä herää, on äiti jo jalkeilla.

28-vuotiaan ravintolatyöntekijän supistukset ovat alkaneet kuudelta, mutta eivät ole vielä säännöllisiä.

41-vuotias robottihitsaaja Pasi ei vielä peru iltapäivän työvuoroaan. Eeva on raskausviikolla 39+3, ja nämä ovat ensimmäiset merkit siitä, että perheen toinen lapsi olisi syntymässä.

Hieman ennen puoltapäivää Eeva lähettää sovitusti viestin kätilölle, Avrati Laineelle. Nyt Pasi peruu työvuoronsa. Samalla tulevan lapsen isoäiti Siv Eklund lähtee hakemaan perhettä Pöytyän Rahkioon.

Eeva haluaa synnyttää lapsuudenkodissaan. Siellä on enemmän tilaa kuin perheen omassa kerrostaloasunnossa Loimaalla. Ja puusauna, jossa Eeva on suunnitellut synnytyksen tapahtuvan.

Perheen saavuttua perille vanhaan maalaistaloon Siv käy sytyttämässä saunan ja alkaa pedata vauvan sänkyä.

– Tämä peitto on omasta äitiyspakkauksestani vuodelta 1954, hän sanoo ja silittää hellästi vaaleanpunaista vilttiä. Sohva on vuorattu lapsivesiä varten muovilla ja lakanoilla.

Eeva nojaa keittiösaarekkeeseen ja hengittelee rauhallisesti. Kello on kolme iltapäivällä. Nyt supistukset alkavat olla kivuliaita.

– Kuinka ihminen voi olla näin rennosti tässä tilanteessa, Eeva hymyilee supistusten välissä ja käy antamassa suukon vieressä lattialla leikkivälle Aleksanterille.

Pasi ottaa pojan syliinsä ja vie hänet yläkertaan päiväunille. Pieni mies ei näytä huomanneen tilanteessa mitään outoa. Tutussa mummolassa on mukavaa.

Viimein kätilö saapuu

Jännitys ei vaivaa Eevaa, sillä hän tietää pääsevänsä sairaalaan niin halutessaan. Lisäksi kätilö on kertonut tarkkailevansa äidin ja vauvan tilannetta jatkuvasti. Mahdollisia ongelmia pyritään ennakoimaan, ja sairaalaan lähdetään mieluummin liian helposti kuin liian myöhään.

Kello alkaa lähestyä neljää. Eevan olo käy tukalaksi.

– Tulisipa kätilö pian, ettemme joudu synnyttämään keskenämme, Siv sanoo ja halaa silmät kiinni kipuja kestävää tytärtään. Pitkiksi venyneet supistukset tulevat tiuhaan.

Neljältä saapuu kätilö. Avrati astuu sisään ovesta pienen varustekassinsa kanssa.

Reipas nainen on työskennellyt kätilönä kymmenisen vuotta sekä sairaalassa että kotisynnytyksissä.

– Kuinkas täällä voidaan? Avrati kysyy tuvan ovelta ja alkaa desinfioida käsiään.

– Supistaa, Eeva kuiskaa.

Ja kohta uusi supistus seuraa edellistä ilman taukoa.

Kun tauko vihdoin tulee, Eeva, Pasi ja Avrati siirtyvät makuuhuoneeseen tarkistamaan vauvan sydänäänet ja kohdunsuun tilanteen.

Yllätys on kaikille suuri, kun kohdunsuu on jo kahdeksan senttiä auki. On aika siirtyä kylpyhuoneeseen.

Lämmin suihku tuo helpotusta Eevan oloon. Avrati käy antamassa synnyttäjälle Arnicaa, homeopaattista ainetta, jonka ajatellaan tukevan kohdun supistumista ja ehkäisevän vuotoja.

Kotisynnytyksen aikana synnyttäjän ei ole mahdollista saada lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta jokaisella kätilöllä on keinonsa olon helpottamiseen. Muun muassa homeopatialla ja akupunktiolla pystytään vähentämään kipuja kotioloissakin.

– Tuntuuko siltä, että vatsasi on näillä viikoilla saman kokoinen kuin esikoista odottaessasi? kätilö kysyy samalla kun kuuntelee doppler-laitteella vauvan tasaisesti jumpsuttavaa sydäntä.

– En oikein muista, kyllä kai, Eeva vastaa suihkun lattialla istuen.

Kotisynnyttäjien seuranta riippuu pitkälti neuvolasta. Eeva lähetettiin muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa ultraan vauvan koon arviointiin, koska hänen kohtunsa kasvoi yläkäyrällä. Muuten hänen raskauttaan on seurattu neuvolassa samalla tavalla kuin sairaalassa synnyttävienkin.  Neuvolan työntekijä on alun hämmennyksen jälkeen osannut auttaa perhettä monessa käytännön asiassa. Monelle neuvolalle kotisynnyttäjä on täysin uusi tuttavuus.

Vauva syntyy saunan lämmössä

Eeva siirtyy suihkusta saunan puolelle. Hän seisoo pienessä haara-asennossa lauteisiin nojaten ja hengittää yhden supistuksen toisensa jälkeen. Uloshengityksellä polvet painuvat lähes kyykkyyn asti, sisäänhengityksellä jalat suoristuvat. Välillä suusta pääsee pitkä valitus.

Kätilö opastaa Eevaa kuuntelemaan ke­hoaan  ja ponnistamaan sitten, kun siltä tuntuu. Vauva on edelleen melko korkealla tekemässä matkaansa alaspäin. Kätilö painelee synnyttäjän selän akupunktiopisteitä auttaakseen kivuissa.

– Tuokaa jotakin, josta voin pitää kiinni, Eeva pyytää.

Kätilö kehottaa sivussa seisovaa Pasia siirtymään lauteille istumaan, jotta Eeva saa puristaa hänen käsiään.

Pasi kiipeää kuumille lauteille. Täyteen ladattu puukiuas rätisee ja paukahtelee,
Eeva puuskuttaa. Pasi pitää vaimoaan käsistä ja katselee välillä ulos saunan ikkunasta. Vanhaa maataloa ympäröiviä peltoja peittää paksu usva. Maisemasta ei erota metsän reunaa.

– Ai niin, minun piti leikata kynnet, Eeva hymähtää puristettuaan miehensä käsiä kaikilla voimillaan.

– Kiitos, Pasi naurahtaa hellästi.

Eevalta pääsee pitkä litania kirosanoja, jalat alkavat täristä. Kätilö istuu jakkaralla ja kehuu synnyttäjää rauhoittavalla äänellä. Välillä hän kuuntelee vauvan sydäntä, joka jatkaa rauhallista jumpsutustaan.

Seuraavaksi purkautuu pitkä tuskainen huuto. Eevan äiti saapuu kylpyhuoneeseen tuoden lisää puhtaita pyyhkeitä ja astian istukkaa varten.

– Minua alkaa itkettää, Siv toteaa ja kuivaa silmiään.

Oman tyttären kipua on raskas katsoa, vaikka tietääkin sen johtuvan hyvästä syystä.

Kätilö ohjaa Eevaa ääntelemään matalalla pitkällä hyminällä. Malliksi Avrati ääntelee hetken yhdessä Eevan kanssa.

Minuuttia vaille viisi lapsivedet valuvat lattialle levitettyjen pyyhkeiden päälle.
Eevan kivut alkavat olla huipussaan. Vauva on laskeutunut, ja pian Eeva alkaa ponnistaa seisten. Kätilö hakee lämpimällä vedellä kostutetun pyyhkeen. Sillä hän painaa välilihaa.

– Hyvin hän jaksaa. Kunnioitan, kuiskaa Eevan äiti kylpyhuoneen nurkasta.

Samalla ulko-ovesta saapuu tulevan vauvan isoisä, Matti Eklund. Hän jää kylpyhuoneen ulkopuolelle kuuntelemaan, ettei Aleksanteri herää yläkerrassa.
Muutamalla ponnistuksella vauvan pää tulee ulos. Pienet silmät ja suu ovat tiukasti kiinni – tulokas ei vielä tajua olevansa pian maailmassa.

– Tosi hienosti menee. Rohkeasti työnnät sinne suuntaan, missä tuntuu hirveimmältä, kätilö kannustaa rauhallisesti.

Samalla hän pyöräyttää vauvan kaulan ympärille kietoutuneen napanuoran vapaaksi.

Seuraavalla supistuksella vauva on jo ulkona, kätilön käsissä. Vilkaisu kylpyhuoneeseen tuotuun kelloon kertoo, että tarkka syntymäaika on 17.11. Pian tulokas rääkäisee pontevasti.

Eeva kokoaa hetken voimiaan ja laskeutuu hitaasti, reidet vapisten, kylpyhuoneen lattialle. Hän saa syliinsä uuden pienen ihmisen.

– Luojan kiitos, sinä tulit, Eeva huokaa ja katselee lastaan.

– Onko hän Hugo? kysyy silmiään pyyhkivä isoäiti.

Rakenneultrassa annettu lupaus pitää paikkansa. Pieni Hugo-poika on saapunut maailmaan. Myös vauvan isoisä saapuu katsomaan tulokasta. Nyt kylpyhuoneessa alkaa olla tungosta.

– Sinä olet kyllä mieletön nainen, en voi muuta sanoa, kätilö toteaa Eevalle ja läheiset ympärillä nyökkäilevät ihaillen.

Vauva saa 9/10 Apgar-pistettä. Yksi piste vähennetään väristä, joka muuttuu kuitenkin nopeasti terveen vaaleanpunaiseksi.

Synnytyksen jälkeen jalat ovat maitohapoilla

Eeva ja vauva siirtyvät hetken toisiaan ihmeteltyään makuuhuoneeseen sängylle lämpimien peitteiden väliin.

– Sinä teit sen, sanoo Siv ja halaa tytärtään.

Hän ottaa Hugo-vauvasta kuvia kännykällä siskolleen. Eeva ihmettelee vapisevia reisiään. Hän pelkäsi niiden pettävän kesken ponnistamisen. Jalat ovat yhä maitohapoilla seisten tapahtuneen synnytyksen jäljiltä.

Pasi tuo päiväunilta herätetyn Aleksanterin katsomaan tuoretta pikkuveljeään.

– Katso kuka siellä on. Tässä on Hugo, sinun pikkuveljesi. Hän ei ole enää äidin vatsassa, isä juttelee hieman säikähtäneeltä vaikuttavalle pojalle.

Kun napanuora on sykkinyt loppuun, on Pasin aika leikata äiti ja vauva erilleen. Synnytyksestä on kulunut aikaa vartin verran. Samalla isä laskee pienet sormet ja varpaat. Kaikki tallella.

Vauva siirtyy äitinsä rinnalle ja alkaa heti imeä. Isoäiti Siv käskee miehensä kahvinkeittoon, tilanne vaatii täyden pannullisen.

Tuore perhe jätetään rauhassa tutustumaan vauvaansa.

Syntymätodistus on vietävä maistraattiin

Supistukset alkavat pian uudestaan. Istukka syntyy itsestään puoli kuudelta. Samalla kätilö tarkastaa tuoreen äidin mahdollisten repeämien varalta. Niitä ei löydy.

– Hoitamissani kotisynnytyksissä ei ole koskaan tullut repeämiä, Avrati kertoo samalla kun ottaa napanuorasta kilpirauhasnäytteen sairaalaan toimitettavaksi. Kätilö myös punnitsee ja tutkii istukan, joka on normaali.

Hieman ennen iltaseitsemää Eeva siirtyy pesulle. Kätilö tutkii ja mittaa vauvan. Komea poika painaa 3 860 grammaa ja on 50 senttiä pitkä.

– Kuule kaveri, sinä olet ihan täydellinen, Avrati lepertelee Hugolle, joka ottaa tutkimukset rennosti.

Pasi alkaa pukea pikkuista.

Hetken kuluttua koko perhe istuu olohuoneen sohvalla. Eeva syö kylpytakissaan suklaata. Isoveli Aleksanteri suukottaa vauvaa.

Kätilö kirjoittaa syntymätodistuksen. Se pitää viedä seuraavana päivänä maistraattiin Turkuun. Avrati jää vielä hetkeksi seuraamaan vauvaa ja äitiä, mutta lähtee sitten ajamaan kohti kotiaan. Anttilat menevät tyytyväisinä nukkumaan. Ensimmäistä kertaa nelihenkisenä perheenä.

Lääkärintarkastus tehdään sairaalassa

Seuraavana päivänä Anttilat ajavat Turun yliopistolliseen sairaalaan. Vuorossa on Hugon lääkärintarkastus. Pojalla on kaikki kunnossa, mutta bilirubiiniarvot ovat hiukan koholla. Perhe pääsee kuitenkin takaisin kotiin.

Parin päivän päästä on uusi lääkärintarkastus. Arvot ovat nousseet edelleen, ja Hugo joutuu nyt valohoitoon. Hän viettää lopulta sairaalassa yhteensä neljä päivää.

Jälkikäteen Eeva ei näe suurta eroa sairaala- ja kotisynnytyksissä. Hänen mielestään kotona oli helpompi löytää hyvä ponnistusasento, mutta muuten tapahtuma tuntui melko samalta. Kotisynnytyksen etuna hän pitää kuitenkin käytännön järjestelyjen vaivattomuutta.

– Ei tarvinnut arvuutella, kannattaako sairaalaan lähteä jo vai ei, eikä istua tuntikausia autossa huonossa asennossa. Oli myös kiva, että sain tutustua kätilöön etukäteen ja esittää hänelle toiveitani. Myöskään esikoisen hoitojärjestelyistä ei tarvinnut stressata.

Pasin mielestä kotisynnytys oli isälle huomattavasti sairaalaa miellyttävämpi kokemus.

– Sairaalan tiloissa ei paljon isiä ajatella. Viimeksi yritin nukkua odotushuoneen säkkituolissa.

Kysymykseen mahdollisten tulevien lasten synnytyspaikasta pari vastaa toisilleen hymyillen.

– Eivätköhän nämä ole tässä.

Vauva 4/2014

Kuva: Kaarina Salmi

Synnytyksen jälkeen on ihaninta päästä hellimään ja hoitaamaan vauvaa. Mutta mitä muuta?

Vauva.fin blogisti Tiitukatriina listaa asioita, joista haaveilee raskaana ollessaan ja jotka aikoo tehdä vauvan syntymän jälkeen.

Odottajat Vauvan Facebookissa ja Instagramissa kertovat, mitä he lisäisivät listaan.

1. Nukun vatsallani

”Vatsallaan nukkuminen on heti listassani kakkosena vauvan näkemisen jälkeen.”

”Mahallaan nukkuminen on parasta.”

”Tätä odotan kaikkein eniten.”

2. Syön kaikkea kiellettyä

”Vedän sushia pari viikkoa putkeen.”

”Kerään valtavan säkin irtokarkkeja ja nautin sen hyvällä omallatunnolla.”

”Syön kunnon pihvin mediumina.”

”Syön paljon aurajuustoa.”

”Syön älyttömästi graavi- ja kylmäsavulohta sekä meetvurstia.”

”Syön salmiakkia ja lakua kauheat määrät.”

3. Liikun ilman kipua

”Odotan, että pystyn kävelemään ilman alituisia suppareita, liitoskipuja ja issiasta. Oi autuutta!”

”Nautin siitä tunteesta, ettei mikään enää paina nivusia, selkää ja vatsaa.”

”Odotan kykyä liikkua ilman, että näytän ankalta.”

”Aion juosta niin paljon kuin kintuista pääsee.”

”Suuntaan hyvin vatsallaan nukutun yön jälkeen salille.”

”Menen pitkälle lenkille.”

”Jatkan kunnon treenaamista.”

”Urheilen niin paljon kuin pystyn.”

4. Juon kulauksen prosenttijuomaa

”Odotan saunaa ja sitä yhtä jääkylmää olutta tai siideriä, jonka voin nauttia vaikka imettäisin.”

”Juon ison lasin hyvää viiniä.”

5. Näistäkin nautin

”Odotan eniten, että pääsen puolison kainaloon kiinni ilman että on hankala olla ja maha välissä.”

”Odotan, että voin ajaa autolla ilman, että masu osuu rattiin. Ne nolot vahinkotööttäykset ovat pian historiaa.”

”Ihanaa, kun ei tarvitse herätä aina kun kääntää kylkeä.”

”Haluan lakata varpaankynnet. Joulunpunaista vai nudea? Väristä viis.”

Vierailija

”Suuntaan hyvin vatsallaan nukutun yön jälkeen salille.”

Juust... Sali ok, mutta ei oo mamma tainnut kuulla sitä, että lasta syötetään myös yölläkin ja sillä ei ole vielä vuorokausirytmiä.. Eli toistaiseksi on byebye hyvin nukutut yöunet ja tervetuloa univaje.

Kaksitoista vanhempaa kertoo, miksi he valitsivat lapselleen erikoisen nimen ja mitä muut siitä sanoivat.

1. Pitkään äidin haaveissa

Silinda. Olin vanhainkodissa suorittamassa harjoitteluani, ja siellä oli ihana Silinda-niminen mummeli. Mietin että jos joskus saan tytön, tahdon antaa hänelle saman nimen.

Tilma. Löysin nimen kuolinilmoituksesta. Ihastuin siihen, ja kannoin sitä mielessäni monet vuodet. Onneksi mieskin piti nimestä.

Neo. Istuimme vuonna 2003 mieheni kanssa elokuvateatterissa katsomassa Matrix-elokuvaa. Kuulin päähenkilön nimen ja lähetin miehelleni lapun, jossa luki "Neo?".

Nasto. Se on vanha karjalainen nimi ja löytyy ortodoksisesta kalenterista. Vanhemmat sukulaiseni oudoksuivat sitä. Toinen mummoni kysyi, onko Nasto lopullinen nimi ja toinen ihmetteli, miksi se on niin outo.

Milena. Pari vieraampaa ihmistä on sanonut, että tyttäremme nimestä tulee mieleen melena eli veriripuli. Ei haittaa, hän on meidän oma pieni veriripulimme.

2. Isä kuuli ohimennen

Veela. Mies kuuli nimen töissä ja ehdotti sitä minulle. Nimi täytti myös omat vaatimukseni: pehmeä, sopii suomalaiseen suuhun eikä tule samaa nimeä joka kadunkulmassa vastaan.

Mauno. Pojan isä oli jo rippikoulussa päättänyt, että hänen poikansa nimi on Mauno. Hän ei antanut periksi, eikä pojallamme voisi olla täydellisempää nimeä.

Lalli. Miehestäni se oli hauska nimi pojallemme, ja se onkin sopinut hyvin. Neuvolassa ulkomailta tullut lääkäri kertoi, että hänen kotimaassaan Lalli on yleinen nimi. Vilkaistuaan vaippaan hän meni hiljaiseksi. Heillä Lalli on tytön nimi.

3. Näistä päätettiin yhdessä

Tommiel. Se kuulosti ihanan erilaiselta, ja valitsimme mieheni kanssa saman nimen. Nimi herättää kyllä hilpeyttä ja siitä on keksitty monta lempinimeä.

Vadelma. Tiesimme että Vadelma on täydellinen nimi, sillä tyttömme syntyi parhaaseen vadelma-aikaan. Mieheni vakuuttui heti nimestä, minun piti hetki maistella sitä.

Eleanor Eufemia. Eufemia kuulosti aluksi minun korvaani lääketieteen termiltä, mutta sehän sopii hyvin sairaanhoitajan tyttärelle.

Manfred. Puolitoistavuotias isosisko tokaisi pikkuveljen nähdessään: mammutti. Nimi tulee Ice age -elokuvasta.

Lähde: vauva.fin kysely

Kuka päätti lapsen nimen?

vanhemmat yhdessä – 81 %

äiti – 18 %

isä – 1 %

Lääkärin kehotuksesta Mirja jatkoi mielialalääkitystä odotusaikana. Vaikeamman valinnan eteen hän joutui lapsen syntymän jälkeen.

On aamuyö ja sairaalahuoneessa on hämärää, vain kelmeä yövalo palaa. Viereisessä sängyssä neljän lapsen äiti ja hänen vastasyntynyt vauvansa nukkuvat. Käytävältä kuuluu hoitajien ääniä. Minunkin vastasyntynyt, pieni, alle kolmikiloinen tyttöni nukkuu vihdoin. Väsyttää niin, että sattuu.

Suljen silmät ties kuinka monennen kerran, mutta uni ei tule. Koko kehoni on krampissa, en saa sitä rennoksi.

Edellisen illan tapahtumat tuntuvat sumuisilta. Tyttö syntyi syöksysynnytyksellä, eikä kipulääkkeitä ehditty antaa. Olen turta ja riekaleina, henkisesti ja fyysisesti. Minun on pakko, ihan pakko nukkua, sillä kohta vauva herää taas ja tarvitsee minua ja rintaani, josta ei edes vielä tule maitoa.

En ole nukkunut kunnolla kuukausiin, vaan valvonut lähes joka yö aamuyöhön saakka. Nyt olen kuolemanväsynyt ja ahdistunut.

Suljen silmät jälleen – ja yhtäkkiä putoan mustaan kuiluun.

Unettomuuteni ja ahdistukseni on kestänyt jo pari kolme kuukautta, koko loppuraskauden ajan. Se alkoi, kun lopetin masennuslääkitykseni, jota olin käyttänyt vähän yli puoleen väliin raskautta.

Söin lääkettä jo silloin, kun selvisi, että odotan toista lastani. Tiesin, että käyttämääni psyykenlääkettä voi tarvittaessa syödä myös raskauden aikana tietyin ehdoin, jos tarve vaatii.

Olin nimittäin lääkärin määräyksestä syönyt samaa lääkettä jo ensimmäisessä raskaudessani. Olin kaivanut esiin kaiken mahdollisen tiedon raskaudenaikaisesta psyykenlääkityksestä ja lukenut sivukaupalla tieteellisiä ja vähemmän tieteellisiä artikkeleita varmistuakseni siitä, etteivät lääkkeet ole riski vauvani kehitykselle.

Lähes kaikkien pätevien lähteiden viesti oli sama: vatsassa kasvavalle vauvalle on haitallisempaa äidin hoitamaton masennus kuin lääkityksen jatkaminen.

Myös lääkärini suositteli vahvasti, että jatkaisin lääkitystäni pienellä annoksella raskauden toisen kolmanneksen loppuun saakka. Masennukseni oli jo kertaalleen toistunut, ja lääkityksen lopettaminen kokonaan saattaisi hyvin todennäköisesti pahentaa masennusoireitani.

Masennus suurentaa riskiä komplikaatioihin, altistaa psykoosille sekä haittaa henkistä jaksamista ja valmistautumista vauvan syntymiseen.

Jatkoin siis lääkitystä kuudennelle kuulle saakka. Siitä eteenpäin lääkitystä ei ollut hyvä jatkaa, sillä sen pitoisuudet pysyvät elimistössä kauan. Liian pitkään jatkettu lääkitys saattaa aiheuttaa syntyvälle vauvalle vieroitusoireita, kuten vapinaa tai levottomuutta. Sellaista en tietenkään halunnut tapahtuvan.

Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi syntyy. 

Ensimmäisessä raskaudessa toimin samoin, ja kaikki meni hyvin. Silloin lääkityksen lopettaminen ei romahduttanut psyykkistä vointiani merkittävästi, vaan koin loppuraskauden hyväksi ja onnelliseksi.

Toisin kävi nyt, kun vähitellen lääkkeen lopettamisen jälkeen unettomuus ja ahdistus hiipivät elämääni. Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi vihdoin syntyy. Kuinka väärässä olinkaan.

Herään paniikissa sairaalassa ja katson kelloa: nukuin vartin. Hälytän hoitajan paikalle. Olen hysteerinen ja pelokas. Pyydän, että saisin apua, vaikka jotain unilääkkeitä, että pystyisin nukkumaan.

Hoitaja kysyy töykeästi, kuinka pystyn hoitamaan vauvaani, jos olen lääketokkurassa. En tietenkään pysty, mutta ei se onnistu myöskään väsymyspsykoosissa.

Vastahakoisesti hoitaja myöntyy, että he voivat ottaa vauvani osaston kansliaan pariksi tunniksi ja tuoda minulle jotain rauhoittavaa. Hetken päästä kulautan Diapamin ja relaksantin kurkusta alas ja vajoan uneen. Toivon, ettei minun tarvitsisi koskaan herätä.

Aamulla hoitaja herättelee minua. Olen nukkunut neljä tuntia, ja oloni on aavistuksen parempi. Hoitaja laskee vastasyntyneen tytön syliini ja ilmoittaa, että on korkea aika aloittaa imetys.

Hoen itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin.

Seuraavan vuorokauden imetän, torkahtelen, imetän ja itken. Maitoa ei kuitenkaan tule kunnolla, ja koen oloni epäonnistuneeksi. Enkä vain maidon vuoksi vaan myös siksi, etten tunne mitään. En tunne sitä läpitunkevaa huumaavaa onnea, jonka koin ensimmäisen lapseni kanssa synnytyssairaalassa.

Olin silloinkin väsynyt, eikä maitoa tullut, mutta olin silti onnellinen ja täynnä rakkautta. Nyt sisälläni on vain tyhjää.

Alan hokea itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin, sillä sairaala tuntuu epämiellyttävältä ja hoitajat painostavat liikaa imettämisen kanssa. Lähdemme kotiin kahden yön jälkeen, ja toiveikkaasti ajattelen, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Kotona yritän päästä kiinni elämään vastasyntyneen vauvani, hänen 4-vuotiaan isosiskonsa ja mieheni kanssa. Tyttövauva nukkuu huonosti, on itkuinen ja heräilee tunnin, kahden välein. Maitoa tulee niukasti, joten annamme vauvalle myös korviketta.

Tunnen vain paniikkia. Olen paniikissa siitä, että en tunne mitään.

Pääni on yötä päivää sumussa. Niin oli silloinkin, kun esikoiseni oli vastasyntynyt, mutta tämä on nyt erilaista. Pikkutyttöni on kaunis, tärkeä ja kovin toivottu pieni rakas. Mutta minä olen sisältä turta. En koe onnen huumaa, en vauvaan rakastumista enkä onnistumisen tunteita, kuten viimeksi.

Ainoa, mitä tunnen, on paniikki. Olen paniikissa siitä, etten tunne mitään. Olen paniikissa, sillä en jaksa mitään.

Soitan jatkuvasti synnytyssairaalaan ja neuvolaan. En pyydä apua omaan olotilaani, vaan sekopäisesti kyselen käytännön neuvoja imetykseen ja vauvan nukkumiseen, itkemiseen ja pulautteluun. Suoritan mekaanisesti imetykset, vaippojen vaihdon ja sylittelyt.

En jaksaisi vieraita, mutta pakkohan läheisiä on päästää käymään vauvaa katsomaan. Kun otan vastaan onnitteluhalauksia, tuntuu kuin kasvoni olisivat kiveä, ja joudun väkisin puristamaan hymyn. Tuskallinen kipulääkkeetön syöksysynnytys on vieraista jännittävää kuunneltavaa, ja saan ihailua osakseni, mutta minä en halua olla emäntä tai sankari, haluan olla vain rauhassa. Ihailevat kommentit ahdistavat minua.

Mieleeni hiipii välillä ajatus: olenko taas masentunut? Mutta en suostu ajattelemaan asiaa enempää, saati myöntämään sitä, sillä se tarkoittaisi, että minun pitäisi harkita lääkityksen aloittamista. Lääkärini on sanonut, että käyttämääni mielialalääkitystä ei suositella imetyksen aikana.

Annan itseni ajatella, että ehkä olen lievästi masentunut, mutta kyllä kaikki vielä helpottaa. Lapseni saisi äidinmaitoa nyt mahdollisimman kauan, ja sitten voisin harkita lääkitykseni uudelleen aloittamista. Niinhän tein ensimmäisen lapsenikin kanssa: imetin puoli vuotta, sitten lopetin ja jatkoin lääkitystäni.

Seuraan, miten ystäväni hoivaa ja suukottelee lastaan. Tajuan, mitä minulta puuttuu.

Kun vauvani on noin kaksiviikkoinen, ystäväni, jonka lapsi syntyi vain viikkoa ennen omaani, tulee vierailulle oman nyyttinsä kanssa. Seuraan sivusta, kuinka hän hoivaa lastaan, suukottelee tätä ja katselee rakastavasti – ja huokuu suurta, kaikkialle loistavaa äidin onnea.

Tajuan, että minulta puuttuu tuo kaikki. En pysty siihen, sillä en tunne juuri mitään. Olen kateellinen ja musertavan surullinen.

Heti heidän vierailunsa jälkeen tartun puhelimeen ja varaan ajan synnytyssairaalan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Minulle on tarjottu mahdollisuutta päästä hänen vastaanotolleen, sillä sairaalassa ja neuvolassa tiedetään, että syöksysynnytys oli minulle traumaattinen kokemus.

Kyllä, nyt minä haluan keskustella synnytyksestä ja siitä, miten epäystävälliseksi ja painostavaksi koin hoitajien käytöksen silloin, kun vuodeosastolla olin krampissa, sokissa ja lähes psykoosin partaalla. Mutta ennen kaikkea haluan puhua nyt siitä, mitä jos – ihan varovaisesti vain – miettisin imetyksen lopettamista ja lääkityksen aloittamista. Ja jos niin tekisin, kuinka huono äiti olisin?

Tietenkin kysyn asiaa myös lääkäriltäni, joka ilman muuta kehottaa minua siirtymään takaisin lääkitykseen ja uusii jo valmiiksi reseptini. Mutta minä tarvitsen päätöksentekooni jotain muutakin – jotain joka vahvistaisi ratkaisua myös tunnetasolla.

Ja jo samalla viikolla istun sairaalan käytävällä ja odotan, että psykiatrinen sairaanhoitaja kutsuu minut huoneeseensa.

Vihdoin pääsen puhumaan. Kerron, miten nopeasti kaikki tapahtui (noin kaksi tuntia), mikä siinä meni pieleen (lääkäri ei päässyt ajoissa paikalle laittamaan spinaalipuudutusta), miltä minusta tuntui (halusin kuolla, sillä tunsin repeäväni kahtia) ja siitä, onko minulla oikeutta olla ahdistunut tapahtumasta, jonka tuloksena sain kuitenkin terveen tyttövauvan (monen mielestähän olin sankari, jonka pitää olla ylpeä suorituksestaan).

Lopulta uskaltaudun puhumaan myös nykyhetkestä: imetyksestä ja lääkityksestä.

Vauva tarvitsee enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa.

Kätilö on ihana. Hän kuuntelee tarinani, antaa minulle täyden tukensa eikä tuomitse. Ja lopuksi hän sanoo sanat, jotka haluan kuulla: ”Sinä et ole yhtään huono äiti, vaikka lopettaisit imettämisen saman tien. Vauva tarvitsee paljon enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa. Olet todella hyvä äiti, sillä uskallat hakea apua.”

Purskahdan itkuun helpotuksesta.

Muutaman päivän kuluttua istun sohvalla vauva sylissäni. Hän tapittaa minua pienillä tummilla myyränsilmillään, ja imetän häntä siinä viimeisen kerran. Pienen hetken itken luopumisen tuskaa ulos, mutta tiedän ratkaisun olevan oikea.

Ja se onkin, se on todella oikea. Jo pelkkä päätös ja tosiasioiden myöntäminen helpottavat oloani, ja parin viikon kuluttua lääkitys alkaa purra ja masennusoireet vähenevät hitaasti mutta varmasti.

Suuri helpotus valtaa mieleni, kun huomaan rakastuvani vauvaani koko ajan enemmän ja koen vihdoin onnea perheestäni. Käyn yhä kerran viikossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jaksan paremmin yöheräilyä, siedän vastoinkäymisiä ja väsymystä, enkä ole koko ajan ahdistunut. Huomaan, että kevätaurinko alkaa paistaa ja uskallan lähteä vauvan kanssa ulos.

Mutta mikä parasta, en ole enää turta, vaan osaan taas rakastaa.

Vauva 6–7/16

Monissa maissa on tapana, että odottava äiti ja isä tekevät toivomistaan vauvatarvikkeista lahjalistan.

Tapa on yleinen paitsi Yhdysvalloissa, myös esimerkiksi Ranskassa: tulevat vanhemmat laativat vauvatarvikkeista lahjalistan, jolla voi olla kaikkea tietyistä puhdistuspyyhkeistä ja bodeista vaunuihin ja pinnasänkyyn asti. Sukulaiset ja ystävät voivat antaa listalta valitsemansa lahjan jo ennen syntymää tai tullessaan katsomaan vastasyntynyttä ensimmäistä kertaa.

Listan odotetaan kattavan vauvahankinnoista iso osa. Amerikkalaissivusto Parents.com neuvoo jutussaan, että jotain pakollisia tarvikkeita voi joutua ostamaan itsekin. Vaikkapa turvaistuinta ei kannata jättää pelkästään lahjalistan varaan.

Suomessa vauvojen lahjalistat ovat vielä harvinaisia, mutta eivät ihan vieras ilmiö.

"Siis onko tämä normaalia? Sain kutsun kaverin vauvan nimiäisiin, mukana oli lahjalista. Siinä oli tietynmerkkinen itkuhälytin, tietynmerkkinen kantoreppu, tietynmerkkinen syöttötuoli, vaatteita tyyliin 5 bodyä koossa 62, 5 housut kokoa 68, 3 mekkoa koossa 68", keskustelija kertoo vauva.fin Aihe vapaalla.

"Tavallaan tämä on hyvä idea, meillä kuopus sai 3 (siis KOLME) keskenään täysin samanlaista autosäästöpossua ristiäislahjaksi", yksi kommentoi toiseen ketjuun.

Toivelistan voi tallentaa muutamalla klikkauksella missä tahansa verkkokaupassa. Myös isoissa tavarataloissa ja vauvatarvikeliikkeissä voi tehdä lahjalistan.

Tuula Länsimäki Stockmannin hää- ja lahjapalvelusta kertoo, että heillä vauvojen lahjalistoja tulee vastaan vasta muutamia vuosittain. Suosio on kuitenkin kasvamassa.

– Esimerkiksi baby showereihin, 1-vuotisjuhliin, ristiäisiin tai nimiäisiin saattaa olla lahjalista.

Keskustele ja kommentoi alle: Mitä mieltä olet vauvojen lahjalistoista? Onko sinulla niistä kokemusta?

Vierailija

Meillä oli ristiäisissä lahjalista käytössä 3 vuotta sitten ja mielestäni ihan fiksu idea. Edullisimmat lahkatoiveet olivat 5 euron luokkaa ja kalleimmat 50 euron. Ei haluttu turhaa tavaraa, vaan ensimmäisen lapsen kanssa käytännön juttuja, mitä meillä ei ollut. Esim. leikkimattoa, nokkamukia, tuttipulloja ym. Jokainen listalta saatu lahja oli tarpeellinen ja tuli käyttöön. Ainoastaan kummit saivat valita itse lahjansa ja sekin vähän kaduttaa. Lapsi ei saanut perinteistä kummilusikkaa yhdeltäkään kummilta, vaan sieltä tuli tyyliin rasia hiustupsuille, pullo kastevedelle ja muita "turhakkeita", jotka päätyivät hyllylle pölyttymään.