”Isät, jos ajattelitte ottaa kirjan mukaan synnytykseen, niin sorry, ei käy”, synnytysvalmentaja sanoo isille.

Nirsk, narsk. Siniset, velourpintaiset ilmapatjat natisevat, kun pyöreämahaiset naiset etsivät kömpelösti mukavaa asentoa.

Kuukauden päästä useimmat heistä saavat vauvan, ja mahat muistuttavat jo suuria jumppapalloja.

Yhdeksän pariskuntaa ja kaksi äitiä on kokoontunut synnytysvalmennukseen Tampereella. On sunnuntai-aamu, ja isät hakevat keittiönurkkauksesta kahvia. He eivät juuri puhele, tämä on intiimi tilanne. Mutta tietoa tahtovat kaikki: 20 silmäparia on kohdistunut valmennuksen kehittäjään Silja Seppäseen, joka laskeutuu polvilleen lattialle ja kertoo päivän ohjelman.

Silja on tunnettu kätilö ja imetysohjaaja, jonka vetämä valmennus käy läpi synnytyksen vaiheet käytännöllisesti. Niin, että ”insinööri-isätkin ymmärtävät”. Ei power point -esityksiä, eikä videoita.

Käytännön asioista tärkein on neuvoa, missä on vessa. Viimeistään lounastauon jälkeen sinne on jono.

– Kannattaa käydä pissalla ennen ponnistusharjoituksia, Silja sanoo.

Naisessa on voimaa

Nyt esittäydytään. Anna-Reetta ja Ville ovat täällä lomalla Pohjanmaalta. Yksi pari on Ikaalisista, loput Tampereelta tai sen liepeiltä. Liisa ja Aleksi patjallaan katsovat toisiaan silmiin. Titta ja Henri Nevala ovat tulleet Hämeenlinnasta, heillä on vajaat kymmenen viikkoa laskettuun aikaan ja mukana oma punainen jumppapallo.

Titta on lukenut Vauvasta maanläheisestä synnytysvalmennuksesta. Raskaus on ollut helppo, ja Titan suunnitelmissa on mahdollisimman lääkkeetön synnytys. Pari osallistuu myös oman neuvolansa perhevalmennukseen.

– Ehdotin Henkalle, että mitä jos kokeiltaisiin myös toisenlaista näkökulmaa, Titta sanoo ja kaivaa esille raskauspäiväkirjansa ja kynän.

Valmennettavista suuri osa on kolmekymppisiä, kuten esikoistaan odottavat nykyisin ovat. Puolet isistä on pukeutunut huppariin. Ohjeissa sanottiin, että mukavat vaatteet päälle.

Silja aloittaa alusta, sananmukaisesti: Ennen vanhaan naiset synnyttivät tallissa, navetassa tai saunassa, ja synnytystä hävettiin.

– Naisessa on voima, jolla lapsi saadaan maailmaan. Sitä voimaa tekin voitte käyttää, hän rohkaisee.

Synnytystä suojaavat hormonit. Oksitosiini aiheuttaa supistukset ja tekee onnelliseksi. Se saa äidin tuntemaan itsensä rakastetuksi. Endorfiini auttaa jaksamaan, ja adrenaliinia erittyy, kun pelottaa.

– Kirkkaat valot, kovaääninen puhe ja pelkääminen ehkäisevät oksitosiinin erittymistä ja voivat pysäyttää synnytyksen. Ystävällinen, hiljainen puhe, himmeä valaistus ja rakastava kosketus edistävät sitä.

Äitien kynät suhisevat.

Rakastava kosketus on isien tehtävä. Synnyttäminen on yhteispeliä, Silja painottaa.

– Silittäkää tukkaa, pussatkaa, ojentakaa huulirasva. Pitäkää huolta, että synnyttäjällä on mahdollisimman hyvä olo. Läheisyyden ja kosketuksen merkitystä ei voi liikaa korostaa.

Titta ja Henri katsovat toisiaan. Selvä.

Onko se noin iso?!

Tässä on teille kohtu. Silja ottaa esille punaisen, trikoisen kangaspussin ja sujauttaa pehmeän nuken sen sisään. Synnytys alkaa: se käynnistyy supistuksilla, trikoinen kohdunkaula pehmenee ja avautuu. Luisen lantiomallin avulla Silja näyttää, kuinka vauva laskeutuu kiertyen alas synnytyskanavaa, jotta ulostulo ahtaasta paikasta on mahdollista. Tulevat äidit ja isät seuraavat keskittyneinä. Kukaan ei vilkaisekaan kännykkäänsä. Noinko hienosti se tapahtuu. Tuota en tiennyt.

Silja panee aidonkokoisen vauvanuken kiertämään ryhmässä. Se huvittaa osallistujia, mutta tekee lähestyvän synnytyksen todemmaksi.

Noinko iso, isä huudahtaa, kun nukke tulee hänen käsiinsä. Oikea vauva tuntuu erilaiselta, rauhoittaa Silja.

– Seiso, nojaa, keinuttele, istu pallon päällä. Lepää supistusten välillä, silloin ei satu. Ja vaihtele asentoa, hän antaa neuvoja.

Liisa nostaa kätensä ylös: Koska sinne sairaalaan pitää lähteä? Ohjeissa sanotaan, että sitten, kun supistusten väli on viisi minuuttia.

Se on yleensä liian aikaisin ensisynnyttäjille, Silja sanoo.

– Älkää miettikö numeroita ja minuutteja vaan lähtekää sitten, kun tahdotte kätilön auttavan. Verenvuoto, vihreä lapsivesi tai taukoamaton kipu ovat aina syitä lähteä välittömästi.

Synnytys ei ole pelkkää kipua

Eväsrasiat on tyhjennetty, ja lounaan jälkeinen vessajono purettu. On aika puhua synnytyskivusta ja sen hoidosta. Se kiinnostaa kaikkia.

Synnytys sattuu, kyllä, usein tosi paljon. Ja ensimmäisellä kerralla se myös kestää, jopa päiviä, kokenut kätilö kertoo rehellisesti.

Ilmeet salissa vakavoituvat. Se tiedetään, että sattuu. Mutta kun sen sanoo ammattilainen, se tuntuu todelta.

Mutta: on olemassa hyviä keinoja kivun hallitsemiseksi, ja niitä voi harjoitella, jatkaa Silja.

– Synnytys ei ole pelkkää kipua vaan ihana prosessi, jossa maailmaan syntyy uusi ihminen.

Mitä luomukeinoja nyt onkaan? raitapaitainen äiti kysyy. Titta ja Henri kuuntelevat.

Synnytyskipua voivat helpottaa ammeessa oleskelu, akupunktio, vyöhyketerapia ja TENS-laite. Ne eivät vie kipua pois, mutta rentouttavat ja auttavat kestämään. Silja kiertää näyttämässä, missä akupisteet äidin selässä ja pakarassa sijaitsevat. Isät saavat harjoitella.

– Isät, jos ajattelitte ottaa kirjan mukaan synnytykseen, niin sorry, ei käy. Teillä on tekemistä.

Silja näyttää, miten hengittäminen ja äänenkäyttö helpottavat kivunhallintaa. Kokeilkaa!

– Hengitä nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Laula supistuksen aikana a:ta tai o:ta, rentouta leuka. Yniskää yhdessä.

Entäs sitten puudutteet?

Mitä, jos sattuu liikaa? Synnytyksen kulkua ei voi ennustaa. Huolellisestikaan suunnitellussa synnytyksessä ei kaikki ehkä mene kuten on kuvitellut.

Kipua varten on lääkkeet. Niitä voi käyttää, jos niitä tarvitaan eikä muuten selviä, Silja sanoo. Hoitamattomalla kivulla voi olla kielteisiä vaikutuksia niin äitiin kuin vauvaan. Siljakin turvautui puudutukseen kahdessa pitkittyneessä synnytyksessään. Joillekin voi riittää parasetamoli.

Pari äitiä näyttää hämmentyneiltä. Ilmapatjat natisevat, kun pyöreämahaiset vaihtavat asentoa. Kysymyksiä alkaa virrata:

Mihin laitetaan pudendaalipuudute?

Kauanko se vaikuttaa? Miten epiduraali vaikuttaa vauvaan? Miksi laitetaan tippa? Hidastaako ilokaasu synnytystä? Voiko isäkin kokeilla sitä?

Ja Silja vastailee, kaikkiin kysymyksiin.

– Vanhempia ei saa pelotella. Mutta jokaisella äidillä ja isällä on oikeus tietää miten asiat ovat ja mitä itse voi tehdä. Siksi minä valmennan.

Silja menee lattialle puoli-istuvaan asentoon, ottaa sukanvarsistaan kiinni, pidättää hengitystään leuka rinnassa ja puhisee naama punaisena. Tältä synnyttävä nainen yleensä näyttää. Näin hän ponnistaa.

Kaksi isää riisuu hupparinsa, huh, alkaa olla kuuma. Titta ja Henri näyttävät innostuneilta. Kaikki kokeilevat: Seisaaltaankin voi ponnistaa, ja kontillaan. Tai sivuttain maaten toinen jalka koholla. Hengitystä ei tarvitse pidättää vaan sitä voi käyttää ponnistamisen tukena.

Titta istuu synnytysjakkaralle, ja Henri pitää hänestä kiinni.

– Mitä mun nyt pitäisi tehdä? Henri kysyy.

– Pidät vaan emännän kyljistä kiinni. Kyllä se vauva sieltä ulos luiskahtaa. Helppo nakki, Silja naurattaa.

Tärkeintä on ponnistaessa löysätä lantionpohjan lihakset ja työntää vauvaa alas ylävatsan lihaksilla. Se on yllättävän vaikeaa, ja vaatii harjoittelua. Titta kirjaa vinkin vihkoonsa. Silja kiertää kokeilemassa, että kaikki äidit löytävät palleastaan oikeat lihakset.

– Kenelle tulee imukupista mieleen karhupumppu? hän kysyy.

Neljä kättä nousee.

Ei, se ei ole sellainen. Silja ottaa käteensä vaatimattoman, korkeintaan espressokupin kokoisen valkoisen lätkän. Sillä vauva voidaan auttaa maailmaan, jos äidin voimat loppuvat.

Äitien naurussa kuuluu helpotus.

”Pitäkää toisistanne huolta, pussailkaa paljon”

Silja kertoo vielä synnytyksen riskeistä, istukan irtoamisesta ja repeämien korjaamisesta. Ja synnytyksen ihanasta lopputuloksesta – vauvasta – jota kannattaa pitää paljon ihokontaktissa ja vieressä nukkumassa, jos äiti on kunnossa.

– Pitäkää huolta toisistanne, pussailkaa paljon.

Viisi tuntia jättää Titan pään täyteen asiaa. Onneksi ovat muistiinpanot.

Titta aikoo edelleen selvitä synnytyskivuista luonnonmukaisin keinoin. Mutta hän tietää lääkkeistäkin nyt jotain. Titan ja Henrin mielestä valmennuksen käytännönläheisyys oli sitä, mitä he kaipasivat. Isät olivat tasavertaisina mukana.

– Kyllä me tästä selvitään, yhdessä.

– Jos saan synnytyksen päätteeksi vauvan syliini, en voi olla pettynyt.

Kätilö ja imetysohjaaja Silja Seppäsen kehittämä Vauvantai-synnytysvalmennus on rekisteröity tavaramerkki, jota saavat tarjota koulutetut valmentajat.Valmennuksia on Helsingissä, Tampereella, Jyväskylässä, Mikkelissä ja Kuopiossa.

Anne Rikama: Rentoudu, hengitä, ponnista! Vauva 4/2015

Lue lisää:

Päästä irti raskausajan peloista

10 lapsen äiti neuvoo synnyttäjiä: ”Kuuntele itseäsi”

Kaksitoista vanhempaa kertoo, miksi he valitsivat lapselleen erikoisen nimen ja mitä muut siitä sanoivat.

1. Pitkään äidin haaveissa

Silinda. Olin vanhainkodissa suorittamassa harjoitteluani, ja siellä oli ihana Silinda-niminen mummeli. Mietin että jos joskus saan tytön, tahdon antaa hänelle saman nimen.

Tilma. Löysin nimen kuolinilmoituksesta. Ihastuin siihen, ja kannoin sitä mielessäni monet vuodet. Onneksi mieskin piti nimestä.

Neo. Istuimme vuonna 2003 mieheni kanssa elokuvateatterissa katsomassa Matrix-elokuvaa. Kuulin päähenkilön nimen ja lähetin miehelleni lapun, jossa luki "Neo?".

Nasto. Se on vanha karjalainen nimi ja löytyy ortodoksisesta kalenterista. Vanhemmat sukulaiseni oudoksuivat sitä. Toinen mummoni kysyi, onko Nasto lopullinen nimi ja toinen ihmetteli, miksi se on niin outo.

Milena. Pari vieraampaa ihmistä on sanonut, että tyttäremme nimestä tulee mieleen melena eli veriripuli. Ei haittaa, hän on meidän oma pieni veriripulimme.

2. Isä kuuli ohimennen

Veela. Mies kuuli nimen töissä ja ehdotti sitä minulle. Nimi täytti myös omat vaatimukseni: pehmeä, sopii suomalaiseen suuhun eikä tule samaa nimeä joka kadunkulmassa vastaan.

Mauno. Pojan isä oli jo rippikoulussa päättänyt, että hänen poikansa nimi on Mauno. Hän ei antanut periksi, eikä pojallamme voisi olla täydellisempää nimeä.

Lalli. Miehestäni se oli hauska nimi pojallemme, ja se onkin sopinut hyvin. Neuvolassa ulkomailta tullut lääkäri kertoi, että hänen kotimaassaan Lalli on yleinen nimi. Vilkaistuaan vaippaan hän meni hiljaiseksi. Heillä Lalli on tytön nimi.

3. Näistä päätettiin yhdessä

Tommiel. Se kuulosti ihanan erilaiselta, ja valitsimme mieheni kanssa saman nimen. Nimi herättää kyllä hilpeyttä ja siitä on keksitty monta lempinimeä.

Vadelma. Tiesimme että Vadelma on täydellinen nimi, sillä tyttömme syntyi parhaaseen vadelma-aikaan. Mieheni vakuuttui heti nimestä, minun piti hetki maistella sitä.

Eleanor Eufemia. Eufemia kuulosti aluksi minun korvaani lääketieteen termiltä, mutta sehän sopii hyvin sairaanhoitajan tyttärelle.

Manfred. Puolitoistavuotias isosisko tokaisi pikkuveljen nähdessään: mammutti. Nimi tulee Ice age -elokuvasta.

Lähde: vauva.fin kysely

Kuka päätti lapsen nimen?

vanhemmat yhdessä – 81 %

äiti – 18 %

isä – 1 %

Lääkärin kehotuksesta Mirja jatkoi mielialalääkitystä odotusaikana. Vaikeamman valinnan eteen hän joutui lapsen syntymän jälkeen.

On aamuyö ja sairaalahuoneessa on hämärää, vain kelmeä yövalo palaa. Viereisessä sängyssä neljän lapsen äiti ja hänen vastasyntynyt vauvansa nukkuvat. Käytävältä kuuluu hoitajien ääniä. Minunkin vastasyntynyt, pieni, alle kolmikiloinen tyttöni nukkuu vihdoin. Väsyttää niin, että sattuu.

Suljen silmät ties kuinka monennen kerran, mutta uni ei tule. Koko kehoni on krampissa, en saa sitä rennoksi.

Edellisen illan tapahtumat tuntuvat sumuisilta. Tyttö syntyi syöksysynnytyksellä, eikä kipulääkkeitä ehditty antaa. Olen turta ja riekaleina, henkisesti ja fyysisesti. Minun on pakko, ihan pakko nukkua, sillä kohta vauva herää taas ja tarvitsee minua ja rintaani, josta ei edes vielä tule maitoa.

En ole nukkunut kunnolla kuukausiin, vaan valvonut lähes joka yö aamuyöhön saakka. Nyt olen kuolemanväsynyt ja ahdistunut.

Suljen silmät jälleen – ja yhtäkkiä putoan mustaan kuiluun.

Unettomuuteni ja ahdistukseni on kestänyt jo pari kolme kuukautta, koko loppuraskauden ajan. Se alkoi, kun lopetin masennuslääkitykseni, jota olin käyttänyt vähän yli puoleen väliin raskautta.

Söin lääkettä jo silloin, kun selvisi, että odotan toista lastani. Tiesin, että käyttämääni psyykenlääkettä voi tarvittaessa syödä myös raskauden aikana tietyin ehdoin, jos tarve vaatii.

Olin nimittäin lääkärin määräyksestä syönyt samaa lääkettä jo ensimmäisessä raskaudessani. Olin kaivanut esiin kaiken mahdollisen tiedon raskaudenaikaisesta psyykenlääkityksestä ja lukenut sivukaupalla tieteellisiä ja vähemmän tieteellisiä artikkeleita varmistuakseni siitä, etteivät lääkkeet ole riski vauvani kehitykselle.

Lähes kaikkien pätevien lähteiden viesti oli sama: vatsassa kasvavalle vauvalle on haitallisempaa äidin hoitamaton masennus kuin lääkityksen jatkaminen.

Myös lääkärini suositteli vahvasti, että jatkaisin lääkitystäni pienellä annoksella raskauden toisen kolmanneksen loppuun saakka. Masennukseni oli jo kertaalleen toistunut, ja lääkityksen lopettaminen kokonaan saattaisi hyvin todennäköisesti pahentaa masennusoireitani.

Masennus suurentaa riskiä komplikaatioihin, altistaa psykoosille sekä haittaa henkistä jaksamista ja valmistautumista vauvan syntymiseen.

Jatkoin siis lääkitystä kuudennelle kuulle saakka. Siitä eteenpäin lääkitystä ei ollut hyvä jatkaa, sillä sen pitoisuudet pysyvät elimistössä kauan. Liian pitkään jatkettu lääkitys saattaa aiheuttaa syntyvälle vauvalle vieroitusoireita, kuten vapinaa tai levottomuutta. Sellaista en tietenkään halunnut tapahtuvan.

Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi syntyy. 

Ensimmäisessä raskaudessa toimin samoin, ja kaikki meni hyvin. Silloin lääkityksen lopettaminen ei romahduttanut psyykkistä vointiani merkittävästi, vaan koin loppuraskauden hyväksi ja onnelliseksi.

Toisin kävi nyt, kun vähitellen lääkkeen lopettamisen jälkeen unettomuus ja ahdistus hiipivät elämääni. Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi vihdoin syntyy. Kuinka väärässä olinkaan.

Herään paniikissa sairaalassa ja katson kelloa: nukuin vartin. Hälytän hoitajan paikalle. Olen hysteerinen ja pelokas. Pyydän, että saisin apua, vaikka jotain unilääkkeitä, että pystyisin nukkumaan.

Hoitaja kysyy töykeästi, kuinka pystyn hoitamaan vauvaani, jos olen lääketokkurassa. En tietenkään pysty, mutta ei se onnistu myöskään väsymyspsykoosissa.

Vastahakoisesti hoitaja myöntyy, että he voivat ottaa vauvani osaston kansliaan pariksi tunniksi ja tuoda minulle jotain rauhoittavaa. Hetken päästä kulautan Diapamin ja relaksantin kurkusta alas ja vajoan uneen. Toivon, ettei minun tarvitsisi koskaan herätä.

Aamulla hoitaja herättelee minua. Olen nukkunut neljä tuntia, ja oloni on aavistuksen parempi. Hoitaja laskee vastasyntyneen tytön syliini ja ilmoittaa, että on korkea aika aloittaa imetys.

Hoen itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin.

Seuraavan vuorokauden imetän, torkahtelen, imetän ja itken. Maitoa ei kuitenkaan tule kunnolla, ja koen oloni epäonnistuneeksi. Enkä vain maidon vuoksi vaan myös siksi, etten tunne mitään. En tunne sitä läpitunkevaa huumaavaa onnea, jonka koin ensimmäisen lapseni kanssa synnytyssairaalassa.

Olin silloinkin väsynyt, eikä maitoa tullut, mutta olin silti onnellinen ja täynnä rakkautta. Nyt sisälläni on vain tyhjää.

Alan hokea itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin, sillä sairaala tuntuu epämiellyttävältä ja hoitajat painostavat liikaa imettämisen kanssa. Lähdemme kotiin kahden yön jälkeen, ja toiveikkaasti ajattelen, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Kotona yritän päästä kiinni elämään vastasyntyneen vauvani, hänen 4-vuotiaan isosiskonsa ja mieheni kanssa. Tyttövauva nukkuu huonosti, on itkuinen ja heräilee tunnin, kahden välein. Maitoa tulee niukasti, joten annamme vauvalle myös korviketta.

Tunnen vain paniikkia. Olen paniikissa siitä, että en tunne mitään.

Pääni on yötä päivää sumussa. Niin oli silloinkin, kun esikoiseni oli vastasyntynyt, mutta tämä on nyt erilaista. Pikkutyttöni on kaunis, tärkeä ja kovin toivottu pieni rakas. Mutta minä olen sisältä turta. En koe onnen huumaa, en vauvaan rakastumista enkä onnistumisen tunteita, kuten viimeksi.

Ainoa, mitä tunnen, on paniikki. Olen paniikissa siitä, etten tunne mitään. Olen paniikissa, sillä en jaksa mitään.

Soitan jatkuvasti synnytyssairaalaan ja neuvolaan. En pyydä apua omaan olotilaani, vaan sekopäisesti kyselen käytännön neuvoja imetykseen ja vauvan nukkumiseen, itkemiseen ja pulautteluun. Suoritan mekaanisesti imetykset, vaippojen vaihdon ja sylittelyt.

En jaksaisi vieraita, mutta pakkohan läheisiä on päästää käymään vauvaa katsomaan. Kun otan vastaan onnitteluhalauksia, tuntuu kuin kasvoni olisivat kiveä, ja joudun väkisin puristamaan hymyn. Tuskallinen kipulääkkeetön syöksysynnytys on vieraista jännittävää kuunneltavaa, ja saan ihailua osakseni, mutta minä en halua olla emäntä tai sankari, haluan olla vain rauhassa. Ihailevat kommentit ahdistavat minua.

Mieleeni hiipii välillä ajatus: olenko taas masentunut? Mutta en suostu ajattelemaan asiaa enempää, saati myöntämään sitä, sillä se tarkoittaisi, että minun pitäisi harkita lääkityksen aloittamista. Lääkärini on sanonut, että käyttämääni mielialalääkitystä ei suositella imetyksen aikana.

Annan itseni ajatella, että ehkä olen lievästi masentunut, mutta kyllä kaikki vielä helpottaa. Lapseni saisi äidinmaitoa nyt mahdollisimman kauan, ja sitten voisin harkita lääkitykseni uudelleen aloittamista. Niinhän tein ensimmäisen lapsenikin kanssa: imetin puoli vuotta, sitten lopetin ja jatkoin lääkitystäni.

Seuraan, miten ystäväni hoivaa ja suukottelee lastaan. Tajuan, mitä minulta puuttuu.

Kun vauvani on noin kaksiviikkoinen, ystäväni, jonka lapsi syntyi vain viikkoa ennen omaani, tulee vierailulle oman nyyttinsä kanssa. Seuraan sivusta, kuinka hän hoivaa lastaan, suukottelee tätä ja katselee rakastavasti – ja huokuu suurta, kaikkialle loistavaa äidin onnea.

Tajuan, että minulta puuttuu tuo kaikki. En pysty siihen, sillä en tunne juuri mitään. Olen kateellinen ja musertavan surullinen.

Heti heidän vierailunsa jälkeen tartun puhelimeen ja varaan ajan synnytyssairaalan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Minulle on tarjottu mahdollisuutta päästä hänen vastaanotolleen, sillä sairaalassa ja neuvolassa tiedetään, että syöksysynnytys oli minulle traumaattinen kokemus.

Kyllä, nyt minä haluan keskustella synnytyksestä ja siitä, miten epäystävälliseksi ja painostavaksi koin hoitajien käytöksen silloin, kun vuodeosastolla olin krampissa, sokissa ja lähes psykoosin partaalla. Mutta ennen kaikkea haluan puhua nyt siitä, mitä jos – ihan varovaisesti vain – miettisin imetyksen lopettamista ja lääkityksen aloittamista. Ja jos niin tekisin, kuinka huono äiti olisin?

Tietenkin kysyn asiaa myös lääkäriltäni, joka ilman muuta kehottaa minua siirtymään takaisin lääkitykseen ja uusii jo valmiiksi reseptini. Mutta minä tarvitsen päätöksentekooni jotain muutakin – jotain joka vahvistaisi ratkaisua myös tunnetasolla.

Ja jo samalla viikolla istun sairaalan käytävällä ja odotan, että psykiatrinen sairaanhoitaja kutsuu minut huoneeseensa.

Vihdoin pääsen puhumaan. Kerron, miten nopeasti kaikki tapahtui (noin kaksi tuntia), mikä siinä meni pieleen (lääkäri ei päässyt ajoissa paikalle laittamaan spinaalipuudutusta), miltä minusta tuntui (halusin kuolla, sillä tunsin repeäväni kahtia) ja siitä, onko minulla oikeutta olla ahdistunut tapahtumasta, jonka tuloksena sain kuitenkin terveen tyttövauvan (monen mielestähän olin sankari, jonka pitää olla ylpeä suorituksestaan).

Lopulta uskaltaudun puhumaan myös nykyhetkestä: imetyksestä ja lääkityksestä.

Vauva tarvitsee enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa.

Kätilö on ihana. Hän kuuntelee tarinani, antaa minulle täyden tukensa eikä tuomitse. Ja lopuksi hän sanoo sanat, jotka haluan kuulla: ”Sinä et ole yhtään huono äiti, vaikka lopettaisit imettämisen saman tien. Vauva tarvitsee paljon enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa. Olet todella hyvä äiti, sillä uskallat hakea apua.”

Purskahdan itkuun helpotuksesta.

Muutaman päivän kuluttua istun sohvalla vauva sylissäni. Hän tapittaa minua pienillä tummilla myyränsilmillään, ja imetän häntä siinä viimeisen kerran. Pienen hetken itken luopumisen tuskaa ulos, mutta tiedän ratkaisun olevan oikea.

Ja se onkin, se on todella oikea. Jo pelkkä päätös ja tosiasioiden myöntäminen helpottavat oloani, ja parin viikon kuluttua lääkitys alkaa purra ja masennusoireet vähenevät hitaasti mutta varmasti.

Suuri helpotus valtaa mieleni, kun huomaan rakastuvani vauvaani koko ajan enemmän ja koen vihdoin onnea perheestäni. Käyn yhä kerran viikossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jaksan paremmin yöheräilyä, siedän vastoinkäymisiä ja väsymystä, enkä ole koko ajan ahdistunut. Huomaan, että kevätaurinko alkaa paistaa ja uskallan lähteä vauvan kanssa ulos.

Mutta mikä parasta, en ole enää turta, vaan osaan taas rakastaa.

Vauva 6–7/16

Monissa maissa on tapana, että odottava äiti ja isä tekevät toivomistaan vauvatarvikkeista lahjalistan.

Tapa on yleinen paitsi Yhdysvalloissa, myös esimerkiksi Ranskassa: tulevat vanhemmat laativat vauvatarvikkeista lahjalistan, jolla voi olla kaikkea tietyistä puhdistuspyyhkeistä ja bodeista vaunuihin ja pinnasänkyyn asti. Sukulaiset ja ystävät voivat antaa listalta valitsemansa lahjan jo ennen syntymää tai tullessaan katsomaan vastasyntynyttä ensimmäistä kertaa.

Listan odotetaan kattavan vauvahankinnoista iso osa. Amerikkalaissivusto Parents.com neuvoo jutussaan, että jotain pakollisia tarvikkeita voi joutua ostamaan itsekin. Vaikkapa turvaistuinta ei kannata jättää pelkästään lahjalistan varaan.

Suomessa vauvojen lahjalistat ovat vielä harvinaisia, mutta eivät ihan vieras ilmiö.

"Siis onko tämä normaalia? Sain kutsun kaverin vauvan nimiäisiin, mukana oli lahjalista. Siinä oli tietynmerkkinen itkuhälytin, tietynmerkkinen kantoreppu, tietynmerkkinen syöttötuoli, vaatteita tyyliin 5 bodyä koossa 62, 5 housut kokoa 68, 3 mekkoa koossa 68", keskustelija kertoo vauva.fin Aihe vapaalla.

"Tavallaan tämä on hyvä idea, meillä kuopus sai 3 (siis KOLME) keskenään täysin samanlaista autosäästöpossua ristiäislahjaksi", yksi kommentoi toiseen ketjuun.

Toivelistan voi tallentaa muutamalla klikkauksella missä tahansa verkkokaupassa. Myös isoissa tavarataloissa ja vauvatarvikeliikkeissä voi tehdä lahjalistan.

Tuula Länsimäki Stockmannin hää- ja lahjapalvelusta kertoo, että heillä vauvojen lahjalistoja tulee vastaan vasta muutamia vuosittain. Suosio on kuitenkin kasvamassa.

– Esimerkiksi baby showereihin, 1-vuotisjuhliin, ristiäisiin tai nimiäisiin saattaa olla lahjalista.

Keskustele ja kommentoi alle: Mitä mieltä olet vauvojen lahjalistoista? Onko sinulla niistä kokemusta?

Vierailija

Meillä oli ristiäisissä lahjalista käytössä 3 vuotta sitten ja mielestäni ihan fiksu idea. Edullisimmat lahkatoiveet olivat 5 euron luokkaa ja kalleimmat 50 euron. Ei haluttu turhaa tavaraa, vaan ensimmäisen lapsen kanssa käytännön juttuja, mitä meillä ei ollut. Esim. leikkimattoa, nokkamukia, tuttipulloja ym. Jokainen listalta saatu lahja oli tarpeellinen ja tuli käyttöön. Ainoastaan kummit saivat valita itse lahjansa ja sekin vähän kaduttaa. Lapsi ei saanut perinteistä kummilusikkaa yhdeltäkään kummilta, vaan sieltä tuli tyyliin rasia hiustupsuille, pullo kastevedelle ja muita "turhakkeita", jotka päätyivät hyllylle pölyttymään.

Kuinka tarkasti raskaana olevan pitää pitää kiinni neuvolan antamista ravitsemussuosituksista, kun kyse on sushista, kalasta ja pastöroimattomasta maidosta tehdyistä juustoista? Monet sanovat, että maalaisjärki riittää ja se, että ei syö paljon.

Terveydenhoitaja Mia Astikainen:

Ravitsemussuositukset ovat suosituksia ja jokainen valitsee itse noudattaako niitä. Suosituksia ei kuitenkaan ole laadittu huvin vuoksi tai kiusaksi, vaan esimerkiksi raa’an kalan syömisessä on olemassa ihan oikeat terveysriskit.

Kun puhutaan bakteereista, esimerkiksi listeriasta tai salmonellasta, ei ole väliä syökö ruokaa vähän vai paljon. Ruoka on pilaantunutta tai kontaminoitunutta ja bakteereja on jo yhdessä suupalassa. Jo pienestä määrästä voi saada ruokamyrkytyksen, joka rajuna voi johtaa keskenmenoon, ennenaikaiseen synnytykseen tai jopa sikiön kuolemaan.

Listerian kannalta ei ole väliä, syökö jotain vähän vai paljon.

Kookkaissa järvikaloissa on tavattu suuria määriä raskasmetalleja, ja siksi niiden syömistä ei suositella raskaana oleville ollenkaan. Jos kuitenkin kerran raskauden aikana vahingossa syö haukea tai isoja silakoita, niin riski on luultavasti suhteellisen pieni. Raaoissa järvikaloissa on myös loistartunnan riski, joten kala on aina kypsennettävä hyvin.

Raskaana olevan naisen vastustuskyky on hieman normaalia alempi johtuen raskauden fysiologiasta. Infektiot tarttuvat siis herkemmin, ja siksi on syytä olla valppaampi riskien suhteen.

Vauva 8/16