Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Överiksi meni, mutta kannatti, Sanna Stellan kirjoittaa valmistautumisesta synnytykseen.

Makaan sidottuna sairaalan vuoteeseen. Kirkas valo häikäisee, mutta näen miten veri roiskuu kaakelille. Lääkärien joukko häärii ympärilläni. Huudan tuskasta, kehoni pingottuu kaarelle. Kipu on niin valtava, että luulen kuolevani. Lääkärit pumppaavat minuun lääkkeitä. Menetän tajuntani.

Tällaiseksi kuvittelin synnytyksen. Kunnes menin tapaamaan ystäväni parin päivän ikäistä vauvaa. Olin pöyristynyt: ystäväni hehkui elinvoimaisena, eikä traumaattisesta synnytyksestä näkynyt merkkiäkään – koska sellaista ei ollut.

Ystäväni oli synnyttänyt ilman kivunlievitystä, ja se oli ollut ihanaa. ”Kroppa tietää miten toimia”, hän sanoi lempeän hymyn takaa.

Mitäh? Eihän ystäväni ole istukkateetä hörppivä hippi, vaan tavallinen ihminen. Eikä tämä ole se synnytystarina, mitä kerrotaan! Mitä se sekoilee?

Olin milloin aava merenselkä,
milloin aukeava ovi.

Muutama vuosi myöhemmin aloin odottaa esikoistani. Muistin ystäväni hyvinvoivan hehkun ja halusin saman. Luin kaiken synnytyksistä. Valmistauduin koitokseen kuin urheilusuoritukseen. Teippasin seinille voimalauseita, kuuntelin synnytysmeditaatioita, tein mielikuvaharjoitteita. Olin milloin aava merenselkä, milloin aukeava ovi.

Överiksi meni, mutta kolme helppoa synnytystä myöhemmin voin sanoa, että kannatti. Kun lyllersin synnytyssairaalan ovista sisään, olin varma, että kehoni tietäisi mitä tehdä.

Synnytyksessä ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Kävelin kohti koitosta ja toivoin, että kaikki menisi hyvin. Ja meni. Ystäväni tavoin kuvailisin synnytyksiä ihaniksi.

En kerro tätä siksi, että keräisin kehuja. Kerron tämän siksi, että kauhutarina on aina parempi tarina. Siksi kuulemme niitä useammin. Mutta toisenlaiselle tarinalle on tilaa. Olen kiitollinen ystävälle, joka jakoi hyvän kokemuksensa ja näin avasi silmäni. Nyt haluan välittää viestiä eteenpäin. Siskot, meissä on alkuvoimaa!

En kärvistellyt ihan vain siksi, että tienaisin mitalin urheudestani. Enkä ole kipua tuntematon kovanaama. Purskahdan itkuun kun lyön varpaan tuolin jalkaan. Silti luomusynnytyksestä tuli järjettömän voimakas fiilis. Jos luonnon omaa endorfiinia saisi tuopissa terassilla, en muuta tilaisikaan.

Vauva 8/16

Sanna Stellan on 41-vuotias kolmen lapsen äiti, joka nojaa kasvatusperiaatteissaan vankasti kaaosteoriaan, mutta ei tingi nukkumaanmenoajoista tai ripsiväristään.

Tiinan kuopus syntyi raskausviikolla 42+0. Neulakammoinen Tiina selvisi potran pojan syntymästä pelkän ilokaasun voimin.

"Olin jo pitkään kärsimättömänä odottanut synnytystä. Kävin yliaikakontrollissa raskausviikolla 41+5. Kohdunsuu oli auki pari senttiä, ja vauvan painoarvio oli 4 kiloa. Minua alkoi jännittää vauvan suuri koko. Käynnistysaika varattiin parin päivän päähän.
Veimme seuraavan päivän iltana vanhemmat pojat hoitoon mummilaan. Emme kertoneet heille, mitä seuraavana päivänä on luvassa, etteivät he jännittäisi.

”Pyysin mahdollisimman vähän neulanpistoja, enkä halunnut oksitosiinitippaa, jollei se olisi välttämätöntä.”

Illalla sanoin vauvalle, että nyt ei tarvitse alkaa syntyä, vaan nukutaan hyvin vielä yksi yö.
Lähdimme sairaalaan puoli kahdeksan aikaan. Sairaalassa pääsin suoraan synnytyssaliin ja vaihdoin sairaalavaatteet päälleni. Sen jälkeen minulta kysyttiin toiveistani. Pyysin mahdollisimman vähän neulanpistoja, enkä halunnut oksitosiinitippaa, jollei se olisi välttämätöntä.

”Olen ihan tyytyväinen, etten tiennyt, kuinka iso vauva oli tulossa.”

Kalvot puhkaistiin, ja supistuksia alkoi tulla tasaista tahtia. Lääkäri tuli käymään vähän ennen yhtä. Olin viisi senttiä auki, ja hän olisi halunnut laittaa oksitosiinitipan. Sovimme, että katsomme tunnin päästä uudestaan.
Heti yhden jälkeen supistukset alkoivat napakoitua, ja otin ilokaasun käyttöön. Puoli kahden jälkeen olin jo kahdeksan senttiä auki.
Kätilö ehdotti, että nousisin polviseisontaan, jota vauvan pää menee parempaan asentoon. Aloin miettiä, että nyt tarvitsen puudutteita. Mutta tilanne olikin edennyt niin pitkälle, ettei niitä ehditty antaa.
Ponnistusvaiheessa supistukset helpottivat ja vähän laantuivat. Ponnistusvaihe oli aika kipeä, ja 21 minuuttia tuntui pitkältä ajalta, sillä aiemmat vauvat olivat syntyneet niin nopeasti.

”Isoveljet tykkäävät ihan hirveästi hoitaa vauvaa. Heidän mielestään paras nimi pikkuveljelle olisi Liisa.”

Olen ihan tyytyväinen, etten tiennyt, kuinka iso vauva oli tulossa. Vauva painoi 4 270 grammaa ja päänympärys oli 38 senttiä. Ei ihme, että tuntui vähän hankalalta ponnistaa. Sain vauvan rinnalle, ja hän osasi heti syödä kuin vanha tekijä.
Isoveljet tykkäävät ihan hirveästi hoitaa vauvaa. Heidän mielestään paras nimi pikkuveljelle olisi Liisa."


7 viikkoa myöhemmin.
Raskausviikolla 36.
 

 

Täydellinen nimi lapselle voi löytyä vaikka Maikkarin sääennustuksesta, Hauskoista kotivideoista tai Tähtien sodasta.

Kysyimme lukijoiltamme, miten he keksivät lapsilleen nimet. Moni oli bongannut sopivan nimen telkkarista.

”Katsoimme kerran puolisoni kanssa Maikkarin sääennustusta, jonka antoi Mette Mannonen. Me molemmat siinä totesimme, että jos meille joskus tulee tyttölapsi, niin Mette olisi kaunis nimi.”

”Raskausaikana ehdottelin miehelleni jokaista nimeä, jonka löysin kalenterista ja näin tv:stä. Vastaan tuli Nelosen Hauskat kotivideot, jota juonsi Sampo Marjomaa. Heitin miehelleni Sampo-nimen, ja hän vastasi samantien, että ei käy. Aikaa meni tästä keskustelusta, mutta kerran kävellessämme mieheni isovanhempien luokse mieheni kysyi: Mites olisi Sampo ? Sampo Marjomaa ei silti ollut nimen esikuva, eikä nimi hänen vuokseen tullut!”

Leea sai nimensä isänsä lempielokuvan, Tähtien sodan prinsessa Leian mukaan.”

”Ainoa suomenkielinen tytönnimi, jonka mieheni tunsi, oli Kaisa Mäkäräinen. Koska tyttöä odoteltiin syntyväksi toukokuussa, keksimme Maisan. Mai tarkoittaa toukokuuta saksaksi, joten Maisa kuulosti siinäkin mielessä kivalta.”

Mielestäni se kuulosti hyvältä, mutta mieheni epäröi. Kun paperi vietiin maistraattiin, mies yllättäen suostui.

Aikamoista vääntöä

Vaikka useimmat vastaajista kertoivat, että nimi oli lopulta löytynyt kohtuullisen helposti, oli asiasta joissain perheissä riidelty ihan kunnolla.

”Poikamme Emir Aslanin ensimmäinen nimi päätettiin yhdessä jo alkuraskaudessa, mutta toisesta nimestä käytiin vääntöä. Mielestäni se kuulosti hyvältä, mutta mieheni epäröi. Kun paperi vietiin maistraattiin, mies yllättäen suostui.”

”Juhana-nimi ei jättänyt isää rauhaan, joten se päätettiin antaa esikoiselle. Kuopuksen nimivalinta oli vaikeampi. Mikään suomalainen nimi ei tuntunut sopivalta, Heitin Adrianin ilmaan huvikseni, ja mies ilmoitti heti, että hänkin oli ajatellut nimeä!”

”Halusin kauniin nimen. Mies halusi perinteikkään suomalaisen nimen kuten Pirkko, Kaarina, Liisa tai Leena. Lopulta hän keksi Josefiinan, joka oli meidän molempien mielestä hyvä.”

Anteeksi, mikä se nimi oli?

Jos lapselleen valitsee suositun nimen, sen valintaa ei tarvitse juuri selitellä. Tilanne on kuitenkin toinen, jos päätyy harvinaisempaan nimeen.

Minja oli joidenkin mielestä tekemällä tehtyä erikoisuutta, vaikka meistä se oli kaunis nimi. Reettaa sanottiin vanhan mummon nimeksi ja Sofiaa haukuttiin massaksi.”

Sadelma Usva Auroran nimi on aina aiheuttanut sekä ihailua että ihmetystä. Yleensä aina, missä liikummekin ja tytön nimi tulee ilmi, se aiheuttaa keskustelua ja kysymyksiä. Olen vastaillut tytön nimeen koskeviin kysymyksiin kerhoissa, apteekissa, lääkärillä, kampaajalla, pankissa...”

Astan vauva syntyi lopulta raskausviikolla 41+6 niin vauhdikkaasti, ettei isä meinannut ehtiä synnytykseen mukaan.

”Loppuraskaudesta tuntui kuin en olisi ollenkaan raskaana. Oloni oli todella hyvä. Minulla oli joitakin supistuksia, mutta sitten meni kaksi viikkoa, ettei supistuksia ollut.

Menin tiistaina Naistenklinikalle yliaikaiskontrolliin, jossa minulle laitettiin puoli yhdeltä ballongi. Pääsin kotiin, ja sain ohjeeksi lähteä takaisin, kun ballongi irtoaisi. Minulla oli kotona vähän supistuksia, ja muutaman tunnin kuluttua se irtosi.

Naistenklinikalla minut vietiin käyrille osastolle. Tunsin päivän aikana satunnaisia supistuksia. Puoli kymmeneltä oloni alkoi yhtäkkiä olla epämukava. Soitin kätilön irrottamaan minut käyriltä, sillä minun piti päästä liikkumaan.

Minulta puhkaistiin kalvot, ja soitin miehelleni, että hänellä on kiire sairaalaan.

Vähän kymmenen jälkeen lääkäri tuli katsomaan minua. Tuolloin supistuksia tuli jo minuutin välein. Minulta puhkaistiin kalvot, ja soitin miehelleni, että hänellä on kiire sairaalaan.

Matka synnytyssaliin oli hirveä. Supistuksia tuli alle minuutin välein ja minun piti pysähdellä jatkuvasti. Salissa tilanne vain paheni. Minulle tarjottiin ilokaasua, mutta ajatus maskista kasvoillani tuntui ahdistavalta. Nousin kontilleni sänkyyn.

Samalla kätilö sanoi, että olin jo kymmenen senttiä auki ja voisin harjoitella ponnistamista.

Mieheni ei ollut vieläkään tullut ja pelkäsin, ettei hän ehtisi enää mukaan. Olin ponnistellut viisitoista minuuttia, kun mieheni vihdoin tuli paikalle.

Synnytys oli ihana ja erilainen kokemus kuin esikoisen syntymä.

Kun uskalsin alkaa ponnistaa, kivut eivät tuntuneetkaan enää niin pahalta.

Kävin kyljelleni ja mies piti minua jalasta. Supistukset olivat todella kivuliaita, mutta kätilö sanoi, että ponnistaminen helpottaa kipua. Kun uskalsin alkaa ponnistaa, kivut eivät tuntuneetkaan enää niin pahalta.

Parinkymmenen minuutin päästä tyttö syntyi.

Synnytys oli ihana ja erilainen kokemus kuin esikoisen syntymä. Nyt tunsin supistukset, ponnistamisen tarpeen ja tiesin, milloin vauva oli tulossa.

Mieheni on lomalla, ja harjoittelemme yhdessä vauva- ja taaperoperheen arkea."


Tilanne 7 viikkoa myöhemmin.
Raskausviikolla 35.
 

 

 

Heidi meni jännittämään supistusten tihentymistä ystävänsä luokse, mutta synnyttämään hän halusi lähteä yksin. 

”Aamulla seitsemältä alkoi tiputella lapsivettä. Vein esikoisen päiväkotiin ja soitin Kätilöopistolle.

En halunnut olla yksin, joten menin ystäväni luo odottamaan supistuksia. Ne alkoivat yhdentoista aikaan aamupäivällä ja tulivat ensin kymmenen minuutin välein ja tihentyivät sitten. Soitin sairaalaan ja sain luvan lähteä.

En kaivannut sairaalaan ketään seuraksi. Synnytin esikoisenikin yksin.

Olin synnytyssalissa kaksi senttiä auki, ja kivut olivat siedettäviä. Lähdin käymään kanttiinissa. Matkalla takaisin alkoi sattua todella paljon. Huolestuin, pystynkö kävelemään takaisin asti.

Kätilö kannusti ja sanoi, että tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä.

Kohdunsuu oli auennut 4–5 senttiin. Esikoisen kanssa olin samoihin aikoihin ottanut epiduraalin. Epiduraalista meni tuolloin vain pari tuntia vauvan syntymään. Arvelin, että tämäkin synnytys voisi edetä loppua kohti nopeammin.

Aloin olla koko ajan kipeämpi, ja otin TENS-laitteen käyttöön. Supistuksen tullessa säädin laitetta, keinuin keinutuolissa ja huusin.

Puoli kahdeksalta olin kahdeksan senttiä auki ja jo todella kipeä. Kätilö sanoi, ettei enää ole jäljellä kuin pari supistusta.

Minua ahdistivat vauvan sydänääniä mittaavat remmit, jotka haittasivat liikkumista. Vauvan päähän yritettiin laittaa anturia. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Kipu ei ollut sellaista kuin olin kuvitellut. Tunne oli enemmänkin kiristävä.

Ponnistusvaihe alkoi puoli yhdeksän aikoihin. Pelkäsin ponnistaa ilman puudutusta. Kätilö kannusti ja sanoi, että tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä. Hän sanoi, että osaan ponnistaa, vaikka tunsin, etten pysty enkä jaksa.

Ponnistaminen ei sattunut niin paljon kuin olin ajatellut, eikä kipu ollut sellaista kuin olin kuvitellut. Tunne oli enemmänkin kiristävä. Mutta kun pää oli syntynyt, ponnistin kärsimättömänä liian lujaa ja minulle tuli toisen asteen repeämät.

Jouduin odottamaan ensi-imetystä lähes tunnin, kunnes lääkäri tuli ompelemaan tikit. Vauva itki kärsimättömästi koko ajan.

Oli ihanaa saada vauva vihdoin rinnalle ja helpotus, kun kivut olivat ohi.”


Neljä viikkoa myöhemmin.
Raskausviikolla 36.