Ninnu Heikkilää kiidätettiin sairaalaan synnyttämään, mutta 240 kilometriä oli liikaa ja poika syntyi ambulanssiin.

Toukokuisen koleana yönä Lapin Muoniossa Minna eli Ninnu Heikkilä, 21, heräsi kiukkuiseen supistukseen. Toista lastaan odottavalla Ninnulla oli raskausviikkoja jo 39+5, joten synnytys oli hyvin lähellä.

Häntä hermostutti, ja syy oli Lapissa sinänsä tavallinen: pitkä synnytysmatka. Ajomatkaa Muoniosta, Suomen käsivarren kainalosta, synnytyssairaalaan Rovaniemelle kertyisi 240 kilometriä, saman verran kuin Helsingistä Poriin.

Ninnu oli jo kaksi kertaa käynyt väärän hälytyksen takia sairaalassa. Jälkimmäisellä kerralla hän pyysi, että synnytys käynnistettäisiin, olihan viikkojakin jo 37. Pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu.

”Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: jäädä potilashotelliin Rovaniemelle odottamaan synnytyksen alkamista tai lähteä kotiin. Valitsin jälkimmäisen, vaikka ajomatkaa olikin.”

"Tämä on oikea hälytys!"

Ninnun mies Markus Heikkilä, 22, oli samaa mieltä. Potilashotellissa asuminen olisi tullut kalliiksi koko perheelle. Puolitoistavuotias esikoispoika Oliverkaan ei osannut nukkua kuin omassa sängyssään.

Nyt supistusten laadusta ei ollut epäselvyyttä, mutta Ninnu päätti vielä odotella vähän. Hän ei tahtonut kolmatta turhaa reissua sairaalaan.

”Kello oli kolme yöllä. Supistukset tulivat kuuden minuutin välein ja sattuivat, mutta ajattelin, että pelaan vähän aikaa suihkussa, vesi helpottaa. Varttitunnin kuluttua oli kuitenkin pakko herättää Markus. Huusin, että soita ambulanssi. Tämä on ihan oikea hälytys!”­

Markus soitti. Ambulanssin kuljettaja­ Minna, puolituttu kuten kaikki Muoniossa, herätti neuvolan kätilön Outin puhelimella ja haki tämän tarvikelaukkuineen kyytiinsä kylän toiselta puolen. Kului vajaat puoli tuntia ennen kun ambulanssi seisoi Heikkilän rivitaloasunnon edessä. Aika tuntui Ninnusta ikuisuudelta. Häntä pelotti, että vauva syntyisi kotiin – tai terveyskeskukseen, kuten Markuksen serkun lapsi.

Ninnu oli kuullut, että pienikokoiset lapset tulevat nopeasti, ja tätä vauvaa veikattiin pieneksi. Kätilö rauhoitti, että kyllä tässä sairaalaan ehditään. Pian hänen ilmeensä kuitenkin vakavoitui: Synnytys oli pidemmällä kuin oli luultu. Kohdunsuu oli auki jo monta senttiä ja avautui kovaa vauhtia lisää.­ Nyt tulikin kiire, kengät jalkaan ja äkkiä autoon.

Markus lähti viemään uniltaan herätettyä Oliveria hoitoon lähellä asuvien
vanhempiensa luokse. Hän ajaisi sitten ambulanssin perässä sairaalaan. Ahtaaseen ajokkiin ei olisi isä mahtunutkaan.

Porot poissa pysykää

Olos-tunturin jylhä siluetti erottui aamuöistä taivasta vasten ambulanssin ikkunasta, kun Ninnua lähdettiin kiidättämään kohti Rovaniemeä ja Lapin keskussairaalaa, Suomen pohjoisinta synnytysyksikköä. Supistukset tihenivät ja muuttuivat entistä kivuliaammiksi. Ninnu yritti keskittyä, enää ei ehtinyt edes panikoida. Tärkeintä oli vain selviytyä.

Ensimmäisen kerran pysähdyttiin 80 kilometrin kohdalla Kittilän lentokentällä.
Vaikeroivan Ninnun supistukset olivat sellaista rummutusta, että kätilö katsoi parhaaksi tarkistaa tilanteen ja valmistautua vastaanottamaan vauva autossa. Lapsivesi ei ollut kuitenkaan mennyt, ja pahaksi onneksi­ vauvan pää ei ollut laskeutunut kunnolla.

Synnytyksestä ei tulisi helppoa, eikä kivunlievitystä ollut. Ninnu yritti kätilön ohjeen mukaan hengittää ja läähättää supistusten tahtiin.
Jatkettiin matkaa, ambulanssi kiisi yössä 150 kilometrin tuntivauhdilla.

Kuoppainen tie töyssytti, ja alkoi sataa räntää.

En ikinä selviä tästä, Ninnu muistaa ajatelleensa. Kivut olivat kamalat. Pysähdyttiin, tutkittiin, ja jatkettiin taas matkaa. Supistukset tulivat nyt kahden minuutin välein. Outi-kätilö­ soitti sairaalaan, että täältä on synnyttäjä tulossa, olkaa valmiina.

Markus kaahasi hänkin Lapin yössä omalla autollaan. Oliverin hoitoon viemiseen oli mennyt sen verran aikaa, että ambulanssi oli ehtinyt karata näkymättömiin. Markus päätteli sen menneen loppumatkasta nopeampaa reittiä ja oikaisi itsekin sille tielle, tietenkin väärälle. Hän ajoi niin lujaa kuin vain uskalsi.

”Onneksi poroja ei liikkunut tiellä. Joskus niitä on siellä satamäärin. Pahinta oli, etten saanut matkalla mitään väliaikatietoja. Hätä Ninnusta ja vauvasta oli kova”, Markus muistelee.

Parkkipaikan pyhä hetki

Sairaalaan oli vielä 40 kilometrin matka. Ta­pion kylän paikkeille ehtinyt ambulanssi pysähtyi taas, sopivasti kohdalla olleelle autiol­le autojen taukopaikalle. Ninnun kivut olivat sietämättömät ja kohdunsuu kokonaan auki. Kätilö yritti katetroida synnyttäjän virtsarakkoa olon helpottamiseksi, mutta mikään ei auttanut: Ninnua ponnistutti. Kätilö ja sairaankuljettaja päättivät yhdessä, ettei tilanne voi enää jatkua näin, nyt puhkaistaan kalvot.

”Olin päätöksestä helpottunut ja ehdottomasti samaa mieltä. Luotin täysin molempiin naisiin ja heidän osaamiseensa”, Ninnu sanoo.

Outi puhkaisi kalvot, ja Ninnu ponnisti.

Parin supistuksen jälkeen Outi auttoi Minnan kanssa maailmaan pienen pojan, joka syntyi hankalan näköisesti käsi poskellaan. Vauva vaikutti kaikesta huolimatta hyväkuntoiselta. Vastasyntyneen hento kitinä täytti auton, ja naiset pyyhkivät silmäkulmiaan. Uusi elämä herkistää, varsinkin erämaateiden takana kyläpahasen parkkipaikalla.

Kylmän kevätaamun ympäröimässä ambulanssissa oli melkein kuuma, mutta kätilö kietaisi vauvan autossa olleeseen aikuisten lämpöpussiin ja ojensi hetkeksi äidilleen. Hän kirjoitti syntymäajan muistiin, 6.26. Istukkakin irtosi pian.

”Vauva näytti ihmeen isolta. Hän oli ihan Markuksen näköinen ja rauhallinen. Mielen täytti valtava helpotus”, Ninnu sanoo.

Enää ei ollut mitään hätää.

”Soitin edelleen matkalla olleelle Markukselle, että ei enää kiirettä. Meillä on poika! Äidillekin koetin soittaa. En myöskään voinut olla laittamatta tietoa tuoreeltaan Facebookiin. Ei sitä joka päivä ambulanssissa synnytetä!”

Isän kyydillä kotiin

Markus oli uutisesta yhtä lailla huojentunut­ ja riemuissaan, mutta vähän myös harmissaan siitä, ettei voinut olla synnytyksessä mukana. Perillä sairaalan vastaanotossa ei tiedetty Ninnusta mitään, ja levottomuus iski uudestaan. Olisiko  synnytyksen jälkeen tapahtunut sittenkin jotain? Sairaanhoitaja ohjasi Markuksen synnytyshuoneeseen odottamaan.

Pian Ninnua kuljettanut ambulanssi kaarsi sairaalan ovelle, jossa pieni iloinen joukko oli vastaanottamassa vauhdikasta synnyttäjää vauvoineen. Äiti ja lapsi kärrättiin synnytyssaliin.

”Kaikkien dramaattisten käänteiden jälkeen minua nauratti, kun näin Markuksen yksin synnytyshuoneessa, keinutuolissa keinuttelemassa. Oli se aika erikoinen synnytyskokemus kaiken kaikkiaan”, Ninnu muistelee nyt jo puolentoista vuoden takaisia tapahtumia.

Vauva, joka myöhemmin kastettiin Elmeriksi, punnittiin ja mitattiin, ja Ninnun pieni repeämä ommeltiin. Tulokas ei ollutkaan niin heiveröinen kuin arvioitiin vaan reipas 3 500-grammainen ja 50-senttinen vauva, joka alkoi heti innokkaasti imeä rintaa.

Jo vuorokauden kuluttua synnytyksestä äiti ja poika pääsivät kotiin, nyt isän kyydillä. Markus ehti välissä käydä Muoniossa hakemassa Oliverinkin sairaalaan ihmettelemään uutta pikkuveljeä.

Entä jos…

Vasta jälkikäteen Ninnu on alkanut ajatella, mitä kaikkea kamalaa Elmerin synnytyksessä olisi voinut tapahtua. Mitä jos vauvalla olisi ollut pikaista hoitoa vaativa vamma tai sairaus? Ja entä jos vauva olisi ehtinyt syntyä, kun hän oli vielä kotona?

Nykyään perhe asuu Oulussa.

”Jos vielä asuisimme kaukana vauvaa odottaessa, muuttaisin luultavasti sairaalan lähelle loppuvaiheessa. Matkalla synnyttämisen riskit ovat liian suuret”, miettii Ninnu sylissään perheen kolmas lapsi, kaksiviikkoinen poika. Kuopus syntyi Oulun yliopistollisessa sairaalassa, sydänäänikäyrien turvassa ja epiduraalipuudutuksen avulla.

Ninnu ja Markus ovat käyneet katsomassa Tapion kylän parkkipaikkaa ja muistelleet hurjaa yötä. Elmerin syntymä oli Ninnusta pelottavuudestaan huolimatta hieno kokemus.

”Aiomme näyttää paikan myös pojalle, kunhan hän kasvaa ja ymmärtää."

Tällä hetkellä Ninnu ja Markus Heikkilän perheessä on neljä lasta, joista kaikki muut Elmeriä lukuunottamatta ovat syntyneet sairaalassa.

Anne Rikama, Matkalla äidiksi, Vauva 12/2012
Kuva: Teija Soini

Vierailija

Miksi eivät synnyttäneet kotona, jos kerran kätilökin tuli paikalle?? Olis ollut aika paljon mukavampi synnyttää kotona, kuin ambulanssissa! T. 10 lapsen äiti, jolla kokemusta molemmista.

Synnytyksen jälkeen on ihaninta päästä hellimään ja hoitaamaan vauvaa. Mutta mitä muuta?

Vauva.fin blogisti Tiitukatriina listaa asioita, joista haaveilee raskaana ollessaan ja jotka aikoo tehdä vauvan syntymän jälkeen.

Odottajat Vauvan Facebookissa ja Instagramissa kertovat, mitä he lisäisivät listaan.

1. Nukun vatsallani

”Vatsallaan nukkuminen on heti listassani kakkosena vauvan näkemisen jälkeen.”

”Mahallaan nukkuminen on parasta.”

”Tätä odotan kaikkein eniten.”

2. Syön kaikkea kiellettyä

”Vedän sushia pari viikkoa putkeen.”

”Kerään valtavan säkin irtokarkkeja ja nautin sen hyvällä omallatunnolla.”

”Syön kunnon pihvin mediumina.”

”Syön paljon aurajuustoa.”

”Syön älyttömästi graavi- ja kylmäsavulohta sekä meetvurstia.”

”Syön salmiakkia ja lakua kauheat määrät.”

3. Liikun ilman kipua

”Odotan, että pystyn kävelemään ilman alituisia suppareita, liitoskipuja ja issiasta. Oi autuutta!”

”Nautin siitä tunteesta, ettei mikään enää paina nivusia, selkää ja vatsaa.”

”Odotan kykyä liikkua ilman, että näytän ankalta.”

”Aion juosta niin paljon kuin kintuista pääsee.”

”Suuntaan hyvin vatsallaan nukutun yön jälkeen salille.”

”Menen pitkälle lenkille.”

”Jatkan kunnon treenaamista.”

”Urheilen niin paljon kuin pystyn.”

4. Juon kulauksen prosenttijuomaa

”Odotan saunaa ja sitä yhtä jääkylmää olutta tai siideriä, jonka voin nauttia vaikka imettäisin.”

”Juon ison lasin hyvää viiniä.”

5. Näistäkin nautin

”Odotan eniten, että pääsen puolison kainaloon kiinni ilman että on hankala olla ja maha välissä.”

”Odotan, että voin ajaa autolla ilman, että masu osuu rattiin. Ne nolot vahinkotööttäykset ovat pian historiaa.”

”Ihanaa, kun ei tarvitse herätä aina kun kääntää kylkeä.”

”Haluan lakata varpaankynnet. Joulunpunaista vai nudea? Väristä viis.”

Vierailija

”Suuntaan hyvin vatsallaan nukutun yön jälkeen salille.”

Juust... Sali ok, mutta ei oo mamma tainnut kuulla sitä, että lasta syötetään myös yölläkin ja sillä ei ole vielä vuorokausirytmiä.. Eli toistaiseksi on byebye hyvin nukutut yöunet ja tervetuloa univaje.

Kaksitoista vanhempaa kertoo, miksi he valitsivat lapselleen erikoisen nimen ja mitä muut siitä sanoivat.

1. Pitkään äidin haaveissa

Silinda. Olin vanhainkodissa suorittamassa harjoitteluani, ja siellä oli ihana Silinda-niminen mummeli. Mietin että jos joskus saan tytön, tahdon antaa hänelle saman nimen.

Tilma. Löysin nimen kuolinilmoituksesta. Ihastuin siihen, ja kannoin sitä mielessäni monet vuodet. Onneksi mieskin piti nimestä.

Neo. Istuimme vuonna 2003 mieheni kanssa elokuvateatterissa katsomassa Matrix-elokuvaa. Kuulin päähenkilön nimen ja lähetin miehelleni lapun, jossa luki "Neo?".

Nasto. Se on vanha karjalainen nimi ja löytyy ortodoksisesta kalenterista. Vanhemmat sukulaiseni oudoksuivat sitä. Toinen mummoni kysyi, onko Nasto lopullinen nimi ja toinen ihmetteli, miksi se on niin outo.

Milena. Pari vieraampaa ihmistä on sanonut, että tyttäremme nimestä tulee mieleen melena eli veriripuli. Ei haittaa, hän on meidän oma pieni veriripulimme.

2. Isä kuuli ohimennen

Veela. Mies kuuli nimen töissä ja ehdotti sitä minulle. Nimi täytti myös omat vaatimukseni: pehmeä, sopii suomalaiseen suuhun eikä tule samaa nimeä joka kadunkulmassa vastaan.

Mauno. Pojan isä oli jo rippikoulussa päättänyt, että hänen poikansa nimi on Mauno. Hän ei antanut periksi, eikä pojallamme voisi olla täydellisempää nimeä.

Lalli. Miehestäni se oli hauska nimi pojallemme, ja se onkin sopinut hyvin. Neuvolassa ulkomailta tullut lääkäri kertoi, että hänen kotimaassaan Lalli on yleinen nimi. Vilkaistuaan vaippaan hän meni hiljaiseksi. Heillä Lalli on tytön nimi.

3. Näistä päätettiin yhdessä

Tommiel. Se kuulosti ihanan erilaiselta, ja valitsimme mieheni kanssa saman nimen. Nimi herättää kyllä hilpeyttä ja siitä on keksitty monta lempinimeä.

Vadelma. Tiesimme että Vadelma on täydellinen nimi, sillä tyttömme syntyi parhaaseen vadelma-aikaan. Mieheni vakuuttui heti nimestä, minun piti hetki maistella sitä.

Eleanor Eufemia. Eufemia kuulosti aluksi minun korvaani lääketieteen termiltä, mutta sehän sopii hyvin sairaanhoitajan tyttärelle.

Manfred. Puolitoistavuotias isosisko tokaisi pikkuveljen nähdessään: mammutti. Nimi tulee Ice age -elokuvasta.

Lähde: vauva.fin kysely

Kuka päätti lapsen nimen?

vanhemmat yhdessä – 81 %

äiti – 18 %

isä – 1 %

Lääkärin kehotuksesta Mirja jatkoi mielialalääkitystä odotusaikana. Vaikeamman valinnan eteen hän joutui lapsen syntymän jälkeen.

On aamuyö ja sairaalahuoneessa on hämärää, vain kelmeä yövalo palaa. Viereisessä sängyssä neljän lapsen äiti ja hänen vastasyntynyt vauvansa nukkuvat. Käytävältä kuuluu hoitajien ääniä. Minunkin vastasyntynyt, pieni, alle kolmikiloinen tyttöni nukkuu vihdoin. Väsyttää niin, että sattuu.

Suljen silmät ties kuinka monennen kerran, mutta uni ei tule. Koko kehoni on krampissa, en saa sitä rennoksi.

Edellisen illan tapahtumat tuntuvat sumuisilta. Tyttö syntyi syöksysynnytyksellä, eikä kipulääkkeitä ehditty antaa. Olen turta ja riekaleina, henkisesti ja fyysisesti. Minun on pakko, ihan pakko nukkua, sillä kohta vauva herää taas ja tarvitsee minua ja rintaani, josta ei edes vielä tule maitoa.

En ole nukkunut kunnolla kuukausiin, vaan valvonut lähes joka yö aamuyöhön saakka. Nyt olen kuolemanväsynyt ja ahdistunut.

Suljen silmät jälleen – ja yhtäkkiä putoan mustaan kuiluun.

Unettomuuteni ja ahdistukseni on kestänyt jo pari kolme kuukautta, koko loppuraskauden ajan. Se alkoi, kun lopetin masennuslääkitykseni, jota olin käyttänyt vähän yli puoleen väliin raskautta.

Söin lääkettä jo silloin, kun selvisi, että odotan toista lastani. Tiesin, että käyttämääni psyykenlääkettä voi tarvittaessa syödä myös raskauden aikana tietyin ehdoin, jos tarve vaatii.

Olin nimittäin lääkärin määräyksestä syönyt samaa lääkettä jo ensimmäisessä raskaudessani. Olin kaivanut esiin kaiken mahdollisen tiedon raskaudenaikaisesta psyykenlääkityksestä ja lukenut sivukaupalla tieteellisiä ja vähemmän tieteellisiä artikkeleita varmistuakseni siitä, etteivät lääkkeet ole riski vauvani kehitykselle.

Lähes kaikkien pätevien lähteiden viesti oli sama: vatsassa kasvavalle vauvalle on haitallisempaa äidin hoitamaton masennus kuin lääkityksen jatkaminen.

Myös lääkärini suositteli vahvasti, että jatkaisin lääkitystäni pienellä annoksella raskauden toisen kolmanneksen loppuun saakka. Masennukseni oli jo kertaalleen toistunut, ja lääkityksen lopettaminen kokonaan saattaisi hyvin todennäköisesti pahentaa masennusoireitani.

Masennus suurentaa riskiä komplikaatioihin, altistaa psykoosille sekä haittaa henkistä jaksamista ja valmistautumista vauvan syntymiseen.

Jatkoin siis lääkitystä kuudennelle kuulle saakka. Siitä eteenpäin lääkitystä ei ollut hyvä jatkaa, sillä sen pitoisuudet pysyvät elimistössä kauan. Liian pitkään jatkettu lääkitys saattaa aiheuttaa syntyvälle vauvalle vieroitusoireita, kuten vapinaa tai levottomuutta. Sellaista en tietenkään halunnut tapahtuvan.

Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi syntyy. 

Ensimmäisessä raskaudessa toimin samoin, ja kaikki meni hyvin. Silloin lääkityksen lopettaminen ei romahduttanut psyykkistä vointiani merkittävästi, vaan koin loppuraskauden hyväksi ja onnelliseksi.

Toisin kävi nyt, kun vähitellen lääkkeen lopettamisen jälkeen unettomuus ja ahdistus hiipivät elämääni. Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi vihdoin syntyy. Kuinka väärässä olinkaan.

Herään paniikissa sairaalassa ja katson kelloa: nukuin vartin. Hälytän hoitajan paikalle. Olen hysteerinen ja pelokas. Pyydän, että saisin apua, vaikka jotain unilääkkeitä, että pystyisin nukkumaan.

Hoitaja kysyy töykeästi, kuinka pystyn hoitamaan vauvaani, jos olen lääketokkurassa. En tietenkään pysty, mutta ei se onnistu myöskään väsymyspsykoosissa.

Vastahakoisesti hoitaja myöntyy, että he voivat ottaa vauvani osaston kansliaan pariksi tunniksi ja tuoda minulle jotain rauhoittavaa. Hetken päästä kulautan Diapamin ja relaksantin kurkusta alas ja vajoan uneen. Toivon, ettei minun tarvitsisi koskaan herätä.

Aamulla hoitaja herättelee minua. Olen nukkunut neljä tuntia, ja oloni on aavistuksen parempi. Hoitaja laskee vastasyntyneen tytön syliini ja ilmoittaa, että on korkea aika aloittaa imetys.

Hoen itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin.

Seuraavan vuorokauden imetän, torkahtelen, imetän ja itken. Maitoa ei kuitenkaan tule kunnolla, ja koen oloni epäonnistuneeksi. Enkä vain maidon vuoksi vaan myös siksi, etten tunne mitään. En tunne sitä läpitunkevaa huumaavaa onnea, jonka koin ensimmäisen lapseni kanssa synnytyssairaalassa.

Olin silloinkin väsynyt, eikä maitoa tullut, mutta olin silti onnellinen ja täynnä rakkautta. Nyt sisälläni on vain tyhjää.

Alan hokea itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin, sillä sairaala tuntuu epämiellyttävältä ja hoitajat painostavat liikaa imettämisen kanssa. Lähdemme kotiin kahden yön jälkeen, ja toiveikkaasti ajattelen, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Kotona yritän päästä kiinni elämään vastasyntyneen vauvani, hänen 4-vuotiaan isosiskonsa ja mieheni kanssa. Tyttövauva nukkuu huonosti, on itkuinen ja heräilee tunnin, kahden välein. Maitoa tulee niukasti, joten annamme vauvalle myös korviketta.

Tunnen vain paniikkia. Olen paniikissa siitä, että en tunne mitään.

Pääni on yötä päivää sumussa. Niin oli silloinkin, kun esikoiseni oli vastasyntynyt, mutta tämä on nyt erilaista. Pikkutyttöni on kaunis, tärkeä ja kovin toivottu pieni rakas. Mutta minä olen sisältä turta. En koe onnen huumaa, en vauvaan rakastumista enkä onnistumisen tunteita, kuten viimeksi.

Ainoa, mitä tunnen, on paniikki. Olen paniikissa siitä, etten tunne mitään. Olen paniikissa, sillä en jaksa mitään.

Soitan jatkuvasti synnytyssairaalaan ja neuvolaan. En pyydä apua omaan olotilaani, vaan sekopäisesti kyselen käytännön neuvoja imetykseen ja vauvan nukkumiseen, itkemiseen ja pulautteluun. Suoritan mekaanisesti imetykset, vaippojen vaihdon ja sylittelyt.

En jaksaisi vieraita, mutta pakkohan läheisiä on päästää käymään vauvaa katsomaan. Kun otan vastaan onnitteluhalauksia, tuntuu kuin kasvoni olisivat kiveä, ja joudun väkisin puristamaan hymyn. Tuskallinen kipulääkkeetön syöksysynnytys on vieraista jännittävää kuunneltavaa, ja saan ihailua osakseni, mutta minä en halua olla emäntä tai sankari, haluan olla vain rauhassa. Ihailevat kommentit ahdistavat minua.

Mieleeni hiipii välillä ajatus: olenko taas masentunut? Mutta en suostu ajattelemaan asiaa enempää, saati myöntämään sitä, sillä se tarkoittaisi, että minun pitäisi harkita lääkityksen aloittamista. Lääkärini on sanonut, että käyttämääni mielialalääkitystä ei suositella imetyksen aikana.

Annan itseni ajatella, että ehkä olen lievästi masentunut, mutta kyllä kaikki vielä helpottaa. Lapseni saisi äidinmaitoa nyt mahdollisimman kauan, ja sitten voisin harkita lääkitykseni uudelleen aloittamista. Niinhän tein ensimmäisen lapsenikin kanssa: imetin puoli vuotta, sitten lopetin ja jatkoin lääkitystäni.

Seuraan, miten ystäväni hoivaa ja suukottelee lastaan. Tajuan, mitä minulta puuttuu.

Kun vauvani on noin kaksiviikkoinen, ystäväni, jonka lapsi syntyi vain viikkoa ennen omaani, tulee vierailulle oman nyyttinsä kanssa. Seuraan sivusta, kuinka hän hoivaa lastaan, suukottelee tätä ja katselee rakastavasti – ja huokuu suurta, kaikkialle loistavaa äidin onnea.

Tajuan, että minulta puuttuu tuo kaikki. En pysty siihen, sillä en tunne juuri mitään. Olen kateellinen ja musertavan surullinen.

Heti heidän vierailunsa jälkeen tartun puhelimeen ja varaan ajan synnytyssairaalan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Minulle on tarjottu mahdollisuutta päästä hänen vastaanotolleen, sillä sairaalassa ja neuvolassa tiedetään, että syöksysynnytys oli minulle traumaattinen kokemus.

Kyllä, nyt minä haluan keskustella synnytyksestä ja siitä, miten epäystävälliseksi ja painostavaksi koin hoitajien käytöksen silloin, kun vuodeosastolla olin krampissa, sokissa ja lähes psykoosin partaalla. Mutta ennen kaikkea haluan puhua nyt siitä, mitä jos – ihan varovaisesti vain – miettisin imetyksen lopettamista ja lääkityksen aloittamista. Ja jos niin tekisin, kuinka huono äiti olisin?

Tietenkin kysyn asiaa myös lääkäriltäni, joka ilman muuta kehottaa minua siirtymään takaisin lääkitykseen ja uusii jo valmiiksi reseptini. Mutta minä tarvitsen päätöksentekooni jotain muutakin – jotain joka vahvistaisi ratkaisua myös tunnetasolla.

Ja jo samalla viikolla istun sairaalan käytävällä ja odotan, että psykiatrinen sairaanhoitaja kutsuu minut huoneeseensa.

Vihdoin pääsen puhumaan. Kerron, miten nopeasti kaikki tapahtui (noin kaksi tuntia), mikä siinä meni pieleen (lääkäri ei päässyt ajoissa paikalle laittamaan spinaalipuudutusta), miltä minusta tuntui (halusin kuolla, sillä tunsin repeäväni kahtia) ja siitä, onko minulla oikeutta olla ahdistunut tapahtumasta, jonka tuloksena sain kuitenkin terveen tyttövauvan (monen mielestähän olin sankari, jonka pitää olla ylpeä suorituksestaan).

Lopulta uskaltaudun puhumaan myös nykyhetkestä: imetyksestä ja lääkityksestä.

Vauva tarvitsee enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa.

Kätilö on ihana. Hän kuuntelee tarinani, antaa minulle täyden tukensa eikä tuomitse. Ja lopuksi hän sanoo sanat, jotka haluan kuulla: ”Sinä et ole yhtään huono äiti, vaikka lopettaisit imettämisen saman tien. Vauva tarvitsee paljon enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa. Olet todella hyvä äiti, sillä uskallat hakea apua.”

Purskahdan itkuun helpotuksesta.

Muutaman päivän kuluttua istun sohvalla vauva sylissäni. Hän tapittaa minua pienillä tummilla myyränsilmillään, ja imetän häntä siinä viimeisen kerran. Pienen hetken itken luopumisen tuskaa ulos, mutta tiedän ratkaisun olevan oikea.

Ja se onkin, se on todella oikea. Jo pelkkä päätös ja tosiasioiden myöntäminen helpottavat oloani, ja parin viikon kuluttua lääkitys alkaa purra ja masennusoireet vähenevät hitaasti mutta varmasti.

Suuri helpotus valtaa mieleni, kun huomaan rakastuvani vauvaani koko ajan enemmän ja koen vihdoin onnea perheestäni. Käyn yhä kerran viikossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jaksan paremmin yöheräilyä, siedän vastoinkäymisiä ja väsymystä, enkä ole koko ajan ahdistunut. Huomaan, että kevätaurinko alkaa paistaa ja uskallan lähteä vauvan kanssa ulos.

Mutta mikä parasta, en ole enää turta, vaan osaan taas rakastaa.

Vauva 6–7/16

Monissa maissa on tapana, että odottava äiti ja isä tekevät toivomistaan vauvatarvikkeista lahjalistan.

Tapa on yleinen paitsi Yhdysvalloissa, myös esimerkiksi Ranskassa: tulevat vanhemmat laativat vauvatarvikkeista lahjalistan, jolla voi olla kaikkea tietyistä puhdistuspyyhkeistä ja bodeista vaunuihin ja pinnasänkyyn asti. Sukulaiset ja ystävät voivat antaa listalta valitsemansa lahjan jo ennen syntymää tai tullessaan katsomaan vastasyntynyttä ensimmäistä kertaa.

Listan odotetaan kattavan vauvahankinnoista iso osa. Amerikkalaissivusto Parents.com neuvoo jutussaan, että jotain pakollisia tarvikkeita voi joutua ostamaan itsekin. Vaikkapa turvaistuinta ei kannata jättää pelkästään lahjalistan varaan.

Suomessa vauvojen lahjalistat ovat vielä harvinaisia, mutta eivät ihan vieras ilmiö.

"Siis onko tämä normaalia? Sain kutsun kaverin vauvan nimiäisiin, mukana oli lahjalista. Siinä oli tietynmerkkinen itkuhälytin, tietynmerkkinen kantoreppu, tietynmerkkinen syöttötuoli, vaatteita tyyliin 5 bodyä koossa 62, 5 housut kokoa 68, 3 mekkoa koossa 68", keskustelija kertoo vauva.fin Aihe vapaalla.

"Tavallaan tämä on hyvä idea, meillä kuopus sai 3 (siis KOLME) keskenään täysin samanlaista autosäästöpossua ristiäislahjaksi", yksi kommentoi toiseen ketjuun.

Toivelistan voi tallentaa muutamalla klikkauksella missä tahansa verkkokaupassa. Myös isoissa tavarataloissa ja vauvatarvikeliikkeissä voi tehdä lahjalistan.

Tuula Länsimäki Stockmannin hää- ja lahjapalvelusta kertoo, että heillä vauvojen lahjalistoja tulee vastaan vasta muutamia vuosittain. Suosio on kuitenkin kasvamassa.

– Esimerkiksi baby showereihin, 1-vuotisjuhliin, ristiäisiin tai nimiäisiin saattaa olla lahjalista.

Keskustele ja kommentoi alle: Mitä mieltä olet vauvojen lahjalistoista? Onko sinulla niistä kokemusta?

Vierailija

Meillä oli ristiäisissä lahjalista käytössä 3 vuotta sitten ja mielestäni ihan fiksu idea. Edullisimmat lahkatoiveet olivat 5 euron luokkaa ja kalleimmat 50 euron. Ei haluttu turhaa tavaraa, vaan ensimmäisen lapsen kanssa käytännön juttuja, mitä meillä ei ollut. Esim. leikkimattoa, nokkamukia, tuttipulloja ym. Jokainen listalta saatu lahja oli tarpeellinen ja tuli käyttöön. Ainoastaan kummit saivat valita itse lahjansa ja sekin vähän kaduttaa. Lapsi ei saanut perinteistä kummilusikkaa yhdeltäkään kummilta, vaan sieltä tuli tyyliin rasia hiustupsuille, pullo kastevedelle ja muita "turhakkeita", jotka päätyivät hyllylle pölyttymään.