Lääkärin kehotuksesta Mirja jatkoi mielialalääkitystä odotusaikana. Vaikeamman valinnan eteen hän joutui lapsen syntymän jälkeen.

On aamuyö ja sairaalahuoneessa on hämärää, vain kelmeä yövalo palaa. Viereisessä sängyssä neljän lapsen äiti ja hänen vastasyntynyt vauvansa nukkuvat. Käytävältä kuuluu hoitajien ääniä. Minunkin vastasyntynyt, pieni, alle kolmikiloinen tyttöni nukkuu vihdoin. Väsyttää niin, että sattuu.

Suljen silmät ties kuinka monennen kerran, mutta uni ei tule. Koko kehoni on krampissa, en saa sitä rennoksi.

Edellisen illan tapahtumat tuntuvat sumuisilta. Tyttö syntyi syöksysynnytyksellä, eikä kipulääkkeitä ehditty antaa. Olen turta ja riekaleina, henkisesti ja fyysisesti. Minun on pakko, ihan pakko nukkua, sillä kohta vauva herää taas ja tarvitsee minua ja rintaani, josta ei edes vielä tule maitoa.

En ole nukkunut kunnolla kuukausiin, vaan valvonut lähes joka yö aamuyöhön saakka. Nyt olen kuolemanväsynyt ja ahdistunut.

Suljen silmät jälleen – ja yhtäkkiä putoan mustaan kuiluun.

Unettomuuteni ja ahdistukseni on kestänyt jo pari kolme kuukautta, koko loppuraskauden ajan. Se alkoi, kun lopetin masennuslääkitykseni, jota olin käyttänyt vähän yli puoleen väliin raskautta.

Söin lääkettä jo silloin, kun selvisi, että odotan toista lastani. Tiesin, että käyttämääni psyykenlääkettä voi tarvittaessa syödä myös raskauden aikana tietyin ehdoin, jos tarve vaatii.

Olin nimittäin lääkärin määräyksestä syönyt samaa lääkettä jo ensimmäisessä raskaudessani. Olin kaivanut esiin kaiken mahdollisen tiedon raskaudenaikaisesta psyykenlääkityksestä ja lukenut sivukaupalla tieteellisiä ja vähemmän tieteellisiä artikkeleita varmistuakseni siitä, etteivät lääkkeet ole riski vauvani kehitykselle.

Lähes kaikkien pätevien lähteiden viesti oli sama: vatsassa kasvavalle vauvalle on haitallisempaa äidin hoitamaton masennus kuin lääkityksen jatkaminen.

Myös lääkärini suositteli vahvasti, että jatkaisin lääkitystäni pienellä annoksella raskauden toisen kolmanneksen loppuun saakka. Masennukseni oli jo kertaalleen toistunut, ja lääkityksen lopettaminen kokonaan saattaisi hyvin todennäköisesti pahentaa masennusoireitani.

Masennus suurentaa riskiä komplikaatioihin, altistaa psykoosille sekä haittaa henkistä jaksamista ja valmistautumista vauvan syntymiseen.

Jatkoin siis lääkitystä kuudennelle kuulle saakka. Siitä eteenpäin lääkitystä ei ollut hyvä jatkaa, sillä sen pitoisuudet pysyvät elimistössä kauan. Liian pitkään jatkettu lääkitys saattaa aiheuttaa syntyvälle vauvalle vieroitusoireita, kuten vapinaa tai levottomuutta. Sellaista en tietenkään halunnut tapahtuvan.

Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi syntyy. 

Ensimmäisessä raskaudessa toimin samoin, ja kaikki meni hyvin. Silloin lääkityksen lopettaminen ei romahduttanut psyykkistä vointiani merkittävästi, vaan koin loppuraskauden hyväksi ja onnelliseksi.

Toisin kävi nyt, kun vähitellen lääkkeen lopettamisen jälkeen unettomuus ja ahdistus hiipivät elämääni. Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi vihdoin syntyy. Kuinka väärässä olinkaan.

Herään paniikissa sairaalassa ja katson kelloa: nukuin vartin. Hälytän hoitajan paikalle. Olen hysteerinen ja pelokas. Pyydän, että saisin apua, vaikka jotain unilääkkeitä, että pystyisin nukkumaan.

Hoitaja kysyy töykeästi, kuinka pystyn hoitamaan vauvaani, jos olen lääketokkurassa. En tietenkään pysty, mutta ei se onnistu myöskään väsymyspsykoosissa.

Vastahakoisesti hoitaja myöntyy, että he voivat ottaa vauvani osaston kansliaan pariksi tunniksi ja tuoda minulle jotain rauhoittavaa. Hetken päästä kulautan Diapamin ja relaksantin kurkusta alas ja vajoan uneen. Toivon, ettei minun tarvitsisi koskaan herätä.

Aamulla hoitaja herättelee minua. Olen nukkunut neljä tuntia, ja oloni on aavistuksen parempi. Hoitaja laskee vastasyntyneen tytön syliini ja ilmoittaa, että on korkea aika aloittaa imetys.

Hoen itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin.

Seuraavan vuorokauden imetän, torkahtelen, imetän ja itken. Maitoa ei kuitenkaan tule kunnolla, ja koen oloni epäonnistuneeksi. Enkä vain maidon vuoksi vaan myös siksi, etten tunne mitään. En tunne sitä läpitunkevaa huumaavaa onnea, jonka koin ensimmäisen lapseni kanssa synnytyssairaalassa.

Olin silloinkin väsynyt, eikä maitoa tullut, mutta olin silti onnellinen ja täynnä rakkautta. Nyt sisälläni on vain tyhjää.

Alan hokea itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin, sillä sairaala tuntuu epämiellyttävältä ja hoitajat painostavat liikaa imettämisen kanssa. Lähdemme kotiin kahden yön jälkeen, ja toiveikkaasti ajattelen, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Kotona yritän päästä kiinni elämään vastasyntyneen vauvani, hänen 4-vuotiaan isosiskonsa ja mieheni kanssa. Tyttövauva nukkuu huonosti, on itkuinen ja heräilee tunnin, kahden välein. Maitoa tulee niukasti, joten annamme vauvalle myös korviketta.

Tunnen vain paniikkia. Olen paniikissa siitä, että en tunne mitään.

Pääni on yötä päivää sumussa. Niin oli silloinkin, kun esikoiseni oli vastasyntynyt, mutta tämä on nyt erilaista. Pikkutyttöni on kaunis, tärkeä ja kovin toivottu pieni rakas. Mutta minä olen sisältä turta. En koe onnen huumaa, en vauvaan rakastumista enkä onnistumisen tunteita, kuten viimeksi.

Ainoa, mitä tunnen, on paniikki. Olen paniikissa siitä, etten tunne mitään. Olen paniikissa, sillä en jaksa mitään.

Soitan jatkuvasti synnytyssairaalaan ja neuvolaan. En pyydä apua omaan olotilaani, vaan sekopäisesti kyselen käytännön neuvoja imetykseen ja vauvan nukkumiseen, itkemiseen ja pulautteluun. Suoritan mekaanisesti imetykset, vaippojen vaihdon ja sylittelyt.

En jaksaisi vieraita, mutta pakkohan läheisiä on päästää käymään vauvaa katsomaan. Kun otan vastaan onnitteluhalauksia, tuntuu kuin kasvoni olisivat kiveä, ja joudun väkisin puristamaan hymyn. Tuskallinen kipulääkkeetön syöksysynnytys on vieraista jännittävää kuunneltavaa, ja saan ihailua osakseni, mutta minä en halua olla emäntä tai sankari, haluan olla vain rauhassa. Ihailevat kommentit ahdistavat minua.

Mieleeni hiipii välillä ajatus: olenko taas masentunut? Mutta en suostu ajattelemaan asiaa enempää, saati myöntämään sitä, sillä se tarkoittaisi, että minun pitäisi harkita lääkityksen aloittamista. Lääkärini on sanonut, että käyttämääni mielialalääkitystä ei suositella imetyksen aikana.

Annan itseni ajatella, että ehkä olen lievästi masentunut, mutta kyllä kaikki vielä helpottaa. Lapseni saisi äidinmaitoa nyt mahdollisimman kauan, ja sitten voisin harkita lääkitykseni uudelleen aloittamista. Niinhän tein ensimmäisen lapsenikin kanssa: imetin puoli vuotta, sitten lopetin ja jatkoin lääkitystäni.

Seuraan, miten ystäväni hoivaa ja suukottelee lastaan. Tajuan, mitä minulta puuttuu.

Kun vauvani on noin kaksiviikkoinen, ystäväni, jonka lapsi syntyi vain viikkoa ennen omaani, tulee vierailulle oman nyyttinsä kanssa. Seuraan sivusta, kuinka hän hoivaa lastaan, suukottelee tätä ja katselee rakastavasti – ja huokuu suurta, kaikkialle loistavaa äidin onnea.

Tajuan, että minulta puuttuu tuo kaikki. En pysty siihen, sillä en tunne juuri mitään. Olen kateellinen ja musertavan surullinen.

Heti heidän vierailunsa jälkeen tartun puhelimeen ja varaan ajan synnytyssairaalan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Minulle on tarjottu mahdollisuutta päästä hänen vastaanotolleen, sillä sairaalassa ja neuvolassa tiedetään, että syöksysynnytys oli minulle traumaattinen kokemus.

Kyllä, nyt minä haluan keskustella synnytyksestä ja siitä, miten epäystävälliseksi ja painostavaksi koin hoitajien käytöksen silloin, kun vuodeosastolla olin krampissa, sokissa ja lähes psykoosin partaalla. Mutta ennen kaikkea haluan puhua nyt siitä, mitä jos – ihan varovaisesti vain – miettisin imetyksen lopettamista ja lääkityksen aloittamista. Ja jos niin tekisin, kuinka huono äiti olisin?

Tietenkin kysyn asiaa myös lääkäriltäni, joka ilman muuta kehottaa minua siirtymään takaisin lääkitykseen ja uusii jo valmiiksi reseptini. Mutta minä tarvitsen päätöksentekooni jotain muutakin – jotain joka vahvistaisi ratkaisua myös tunnetasolla.

Ja jo samalla viikolla istun sairaalan käytävällä ja odotan, että psykiatrinen sairaanhoitaja kutsuu minut huoneeseensa.

Vihdoin pääsen puhumaan. Kerron, miten nopeasti kaikki tapahtui (noin kaksi tuntia), mikä siinä meni pieleen (lääkäri ei päässyt ajoissa paikalle laittamaan spinaalipuudutusta), miltä minusta tuntui (halusin kuolla, sillä tunsin repeäväni kahtia) ja siitä, onko minulla oikeutta olla ahdistunut tapahtumasta, jonka tuloksena sain kuitenkin terveen tyttövauvan (monen mielestähän olin sankari, jonka pitää olla ylpeä suorituksestaan).

Lopulta uskaltaudun puhumaan myös nykyhetkestä: imetyksestä ja lääkityksestä.

Vauva tarvitsee enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa.

Kätilö on ihana. Hän kuuntelee tarinani, antaa minulle täyden tukensa eikä tuomitse. Ja lopuksi hän sanoo sanat, jotka haluan kuulla: ”Sinä et ole yhtään huono äiti, vaikka lopettaisit imettämisen saman tien. Vauva tarvitsee paljon enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa. Olet todella hyvä äiti, sillä uskallat hakea apua.”

Purskahdan itkuun helpotuksesta.

Muutaman päivän kuluttua istun sohvalla vauva sylissäni. Hän tapittaa minua pienillä tummilla myyränsilmillään, ja imetän häntä siinä viimeisen kerran. Pienen hetken itken luopumisen tuskaa ulos, mutta tiedän ratkaisun olevan oikea.

Ja se onkin, se on todella oikea. Jo pelkkä päätös ja tosiasioiden myöntäminen helpottavat oloani, ja parin viikon kuluttua lääkitys alkaa purra ja masennusoireet vähenevät hitaasti mutta varmasti.

Suuri helpotus valtaa mieleni, kun huomaan rakastuvani vauvaani koko ajan enemmän ja koen vihdoin onnea perheestäni. Käyn yhä kerran viikossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jaksan paremmin yöheräilyä, siedän vastoinkäymisiä ja väsymystä, enkä ole koko ajan ahdistunut. Huomaan, että kevätaurinko alkaa paistaa ja uskallan lähteä vauvan kanssa ulos.

Mutta mikä parasta, en ole enää turta, vaan osaan taas rakastaa.

Vauva 6–7/16

Äidit kertovat, mihin kaikkeen äitiyspakkauslaatikko taipuu.

Vauvan Facebook-seuraajat keksivät laatikolle hyviä käyttötapoja.

1. Kissanpoikueen pentulaatikko

"Kuvassa on egyptinmaupentue vanhempiensa kanssa", Heidi Räihä kertoo.

Heidi liitti kuvan pentueesta Vauvan Facebook-sivulle ja kertoo viestissä lisää.

"Laatikko on loistava pentupesä. Kun puolikkaan kannen laittoi päälle, niin emo sai rauhaa talon muulta elämältä. Korkeat reunat myös pitivät pennut laatikossa. Ainoat vahingot, joita laatikko kärsi, ovat pienet hampaanjäljet reunassa."

2. Lapsen taideteosten varasto

Tila voi tosin loppua kesken, kun naperon luomisvimma oikein pääsee vauhtiin.

3. Joulukoristeiden jemma

Joulu vie paljon tilaa aina, vaikka on vain kerran vuodessa. Tallessa on!

4. Ihan oma pallomeri

Mahtava idea! Ei ehkä ihan kestä vertailua ristelyalusten pallomeriin, mutta onpahan lähellä ja ilmainen. Eikä pienikään taapero häviä pallojen sekaan.

5. Sisarukselle kierrätettävien vaatteiden piilo

Se tunne, kun saa kaivaa pieneksi jääneet esiin seuraavaa vauvaa varten. Voi miten tätä rakastin, pian sille on taas käyttäjä!

6. Muistojen laatikko

Entä ne pienet vaatteet, jotka haluaa ihan vain säilöä ikiajoiksi? Ensitutti, synnärin ranneke, mummin neuloma nuttu, pudonnut maitohammas – sinne vaan.

7. Aikakapseli

Lisää rakkaimpien vauvatarvikkeiden joukkoon vaikka aikakaus- tai sanomalehti vauvan syntymävuodelta, lähiravintolan ruokalista hintoineen, kuva jääkaapin sisällöstä ja perheen kodista. Laatikko kiinni, ja auki vasta, kun lapsi täyttää 18.

8. Lelulaatikko

Iso ja tukeva – mitä muuta voisi enää pyytää?

9. Väärän vuodenajan varasto

Talvivaatteet laatikkoon kesäksi, kesäkamppeet talveksi. Sopii myös kausiverhoille ja muille tekstiileille.

10. Koiranpeti

Ei, kissa ei ole ainoa eläin, joka viihtyy laatikossa. "Tarkoitus oli laittaa sinne pienet vaatteet, mutta..."

Kuva: Päivi Murorinne
Kuva: Päivi Murorinne

11. Ja tietenkin: vauvan ensisänky

Yhä kelpo vaihtoehto. Petaa laatikkoon patja ja lakanat, valmista on! (Sivuhuomautus: kantta ei laiteta päälle, kun laatikkoa käytetään vauvansänkynä – tätä kysyttiin ihan vakavissaan eräässä synnytysvalmennusryhmässä.)

Esimerkiksi sektio, raskausajan diabetes ja imukuppisynnytys ovat yleisempiä vanhemmilla ensisynnyttäjillä.

On tiedetty pitkään, että esimerkiksi sikön kehityshäiriön riski kasvaa äidin ikääntyessä. Tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan kuitenkin jo ensisynnyttäjän 25 vuoden ikä merkitsee kohonneita terveysriskejä äidille itselleen.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun on selvitetty näin laajasti ja yksityiskohtaisesti sekä äidin että lapsen terveyden yhteyttä äidin ikään.

– Havaitsimme, että äidin riskit lähtevät nousuun jo ennen kuin äidin iän vaikutus näkyy lapsen terveydessä, kertoo tutkimuspäällikkö Reija Klemetti THL:stä.

Jo 25-vuotiaalla ensisynnyttäjällä on nuorempiin verrattuna kohonnut riski keisarileikkaukseen, raskausajan diabetekseen ja esimerkiksi imukuppisynnytykseen. Vähän myöhemmin kasvaa riski kohonneeseen verenpaineeseen.

Suomalaiset saavat lapsia entistä vanhempina. Yhä useampi ensisynnyttäjä on yli 35-vuotias.

– Selvää on, että äitejä ei missään nimessä pidä säikytellä riskeillä. Yksittäinen odottaja voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa lähinnä terveellisten elintapojen kautta, Klemetti sanoo.

Ikä voi vaikuttaa siihen, miten tehokkaasti kohtu synnytyksessä toimii.

– Tutkimus voi toisaalta antaa vanhemmille ensisynnyttäjille viestin siitä, että esimerkiksi synnytyksessä esiintyneistä ongelmista ei pidä syyllistyä. Ikä voi vaikuttaa synnytyksen kulkuun kuten siihen, miten tehokkaasti kohtu toimii.

Klemetti toivoo, että äidin iän merkitys huomioitaisiin neuvoloissa. Tärkeää on kiinnittää huomiota käyntien sisältöön, tarkkoihin esitietoihin ja raskaana olevan vointiin, keskustella äidin mahdollisista huolista ja tunnistaa asiat, jotka vaativat seurantaa.

Terveysriskit lapselle alkavat nousta vähitellen, kun ensisynnyttäjä on kolmekymppinen. Ensimmäisenä kasvaa ennenaikaisen synnytyksen, vastasyntyneen pienipainoisuuden ja pitkän sairaalassaoloajan riski.

Tutkimuksessa oli mukana 228 348 synnyttäjää, kaikki Suomessa vuosina 2005–2014 synnyttäneet 20-vuotiaat ja sitä vanhemmat ensisynnyttäjät. Vertailuryhmänä käytettiin 20–24-vuotiaita synnyttäjiä. Tutkimus julkaistiin Acta Obstetricia et Gynegologica Scandinavica -lehdessä. 

Raskausajan 4D-ultra maksaa yksityisellä noin 250–370 euroa. Selvitimme myös, mitä tutkimus sikiöstä kertoo.

Nämä ovat kuvia, joita jaetaan somessa ja äitipalstoilla innostunein saattein: Meidän prinsessan 4D <3 / Pojalla on isän huulet! Ja aika usein keskustelu jatkuu: Missä kävitte, mitä maksoi, oliko millainen kokemus? Mitkä viikot, näkyikö hyvin? 

Menevätkö tulevat vanhemmat 4D-ultraan kivojen kuvien takia, ihailemaan vauvan kasvonpiirteitä ja varmistumaan sukupuolesta? Ultratutkimuksiin ja sikiödiagnostiikkaan erikoistuneen asiantuntijan mukaan näin ei ole.

Naistentautien ja synnytysten sekä perinatologian erikoislääkäri, dosentti Pekka Taipale kertoo, että hänen kokemuksensa mukaan odottajilla on ensisijaisesti tarve varmistua sikiön terveydestä. Taipale tekee ultria Terveystalossa.

– Kävijöissä on sellaisiakin odottajia, jotka eivät edes halua saada tietoon vauvan sukupuolta, Taipale sanoo.

Välttämätön käynti yksityisellä ei ole: valtaosa terveyteen vaikuttavista vakavista rakennepoikkeamista  havaitaan tehokkaasti jo julkisen puolen seulontaultrissa. Kolmiulotteista 3D-kuvaa ja sen videokuvaversiota eli 4D-kuvaa näyttävät laitteet ovat yleistyneet myös niissä.

Käynti yksityisellä on myös kallista. Lisää hinnoista alla.

Millä raskausviikoilla 4D-ultraan kannattaa mennä?

Periaatteessa 4D-ultran voi tehdä missä raskauden vaiheessa tahansa. Yleisimmin 4D:ssä käydään raskauden puolivälin paikkeilla tai vähän sen jälkeen.

Pekka Taipaleen mukaan parhaan hyödyn tutkimuksesta saa 24.–30. raskausviikoilla. Silloin sikiö on pitkälle kehittynyt, ja näkyvyys ultrassa on yleensä hyvä. Sikiön osien näyttäminen vanhemmille onnistuu myös hyvin. 

– Esimerkiksi sydämen ja munuaisten lopulliset rakenteet näkee silloin jo todella hyvin. Joskus, mutta onneksi harvoin, käy niin, että vaikkapa sydämessä huomataan poikkeavuus, jota rakenneultrassa ei ole havaittu.

3D/4D-ultrassa lääkäri käy läpi muun muassa sikiön sydämen, aivot ja pään, selkäytimen, vatsan elimet ja raajat. Yksityiskohtia voidaan vielä tarkastella tietokoneella jälkikäteen.

Rakenneultran jälkeen havaittavat poikkeamat ovat yleensä lieviä. Tieto voi auttaa varautumaan tulevaan synnytyksessä ja vastasyntyneen hoidossa.

Näkyvyys ultrassa huononee 30. raskausviikon jälkeen. Sikiön kasvaessa sen ihon ja kohdun seinämän väliin jää vähemmän lapsivettä, jota puolestaan tarvitaan kolmiulotteisen kuvan muodostamiseen. Kasvoja ei välttämättä saada näkyviin, jos sikiön pää on jo laskeutunut äidin lantioluiden väliin.

Saako ultrasta Kela-korvauksen?

Kela voi korvata yksityisellä tehdystä ultratutkimuksesta osan, jos käynti sijoittuu raskausviikoille 10–14 tai 18–21. Samoilla viikoilla tehdään julkisen puolen seulontaultrat. Lisäksi Kela korvaa osan lääkärinpalkkiosta.

Muilla raskausviikoilla tutkimuksesta voi saa Kela-korvauksen, jos sille on lääkärin perustelema tarve. Se voi olla esimerkiksi äidin raskausmyrkytys, vuoto, tai selkeä sairauden diagnoosi. Korvaus haetaan jälkikäteen, ja Kela päättää korvattavuuden hakemuksen perusteella.

Mitä 4D-ultra maksaa?

Vertailuun pyydettiin lääkäriasemilta raskauden puolivälissä tehtävän 4D-ultran hinta-arvio ennen Kela-korvauksia. Hinnoissa on mukana lääkärinpalkkio ja toimistomaksu.

Kelan korvaus on ultratutkimuksen osalta enintään 18 euroa. Esimerkiksi 45 minuutin erikoislääkärikäynnistä korvataan 21 euroa.

Kokonaishinta voi vaihdella samassakin toimipisteessä sen mukaan, kuka tutkimuksen tekee. Hintaan voi vaikuttaa myös tutkimuksen kesto sekä mukaan annettavat kuvat tai videoklipit. Tarkista hinta, kun olet varaamassa aikaa.

  • Terveystalo, eri paikkakunnat: noin 370 euroa, lääkäristä riippuen. Kuvat kuuluvat hintaan.
  • Aava Raskausklinikka, Helsinki: 334,85 euroa. Muistitikkutallenne sisältyy hintaan.
  • Dextra Koskiklinikka, Tampere: 330,8–335,8 euroa, lääkäristä riippuen.
  • Dextra Lapsettomuusklinikka, Helsinki: 319,50–329,50 euroa, lääkäristä riippuen.
  • Mehiläinen Töölö, Helsinki: noin 300 euroa, lääkäristä riippuen.
  • Femeda, Helsinki: 265 euroa (rv 18+0–21+6) / 245 euroa (rv 22->)
  • Felicitas, Helsinki: 262,70 euroa. Muistitikku/dvd-tallenne lisäksi 5 euroa.
  • Bulevardin klinikka, Helsinki: 252 euroa (rv 18+0–21+6) / 233 euroa (rv 22->)

Joidenkin mielestä raskausmahaa saa kommentoida ja kosketella vapaasti.

Sehän on valtava!

”Mitä ihmettä olet syönyt?” Vanhempi miesasiakas tuli pitkästä aikaa ostoksille myymäläämme ja näki vatsani.

”Tyttö tulee, kun on takamuskin levinnyt.” Kiitos vaan.

”Älä nyt siihen poksahda.” Kuulin miesasiakkailtani paljon ärsyttäviä kommentteja, joista tämä oli pahin.

”Oho, sehän kasvaa nopeasti!” Anoppi tarjosi minulle lainaksi vanhoja housujaan, jotka ovat kokoa 42. Olen itse kokoa 36, ja kommentti tuntui loukkaavalta.

”Makea on tainnut maistua”, potilas totesi minulle töissä, kun katseli vatsaani. Olin raskausviikolla 30.

”Eipä tarvitse odottaa enää kauan”, apteekin rouva kommentoi vatsaani, kun olin kuudennella kuulla.

”Saat vitoset”, poikaserkkuni totesi, kun olin viimeisilläni. Tuli tyttö, joka painoi 3 200 grammaa.

”Olet puolikas maapallo. Tee tilaa, että muutkin mahtuvat”, työkaverini sanoi, kun istuin taukotilan sohvalla.

Tai ihan liian pieni

”Syötkö tarpeeksi?” Odotin esikoistani, ja moni ihmetteli vatsani kokoa. Se alkoi näkyä kunnolla vasta viimeisellä kuukaudella.

”Onko laskettu aika laskettu väärin?” H-hetkeen oli vielä kaksi kuukautta.

”Vauvasta tulee varmaan tosi pieni”, minulle sanottiin, kun odotin esikoistani. Se tuntui kurjalta, ja mietin, onko vauvalla kaikki hyvin.

”Vatsasi näyttää aina ihan samalta”, terveydenhoitaja tokaisi. Olin kahdeksannella kuulla.

Ja siihen saa koskea?

Anoppi hipelöi vatsaani aina, kun tapasimme. Lopulta sanoin hänelle, että miksi silittelet läskejäni.

Uusi työntekijä tuli työpaikallemme, ja hän taputteli vatsaani jo ennen kuin ehdimme esittäytyä. Täti sai lentävän lähdön luotani.

Naapurin rouva silitteli mahaani hississä ja ihmetteli, olenko raskaana ollenkaan. Synnytin pari viikkoa sen jälkeen.

Puolisoni täti kysyi, saako hän tunnustella vatsaani. En ehtinyt edes vastata, kun hän jo taputteli sitä. Miksi? Enhän minäkään koskettele tuntemattomien vatsoja.

Lähde: Vauva.fin kysely

Vauva 12/16

Vierailija

Liian iso tai pieni, onko lupa lääppiä? Odottajat kertovat, miten mahaa on arvosteltu

Mua ei lääpitty, mutta katkera lapseton työkaverini +50v nainen teki raskauteni huomattuaan aina minut nähdessään oksennusääniä ja feikkikakomista, kun mun vatsa oli kuulemma niin ällöttävä. Vatsa pysyi aika pienenä siihen asti, kunnes jäin äitiyslomalle, jolloin pullahti kunnolla. Suurin osa työkavereista huomasi mun olevan raskaana, kun takana oli jo 6 kk. Enkä siis ollut lähtökohtaisesti lihava. En myöskään tuonut raskauttani mitenkään erityisesti esille, joten tuo työkaverin oksennusshow...
Lue kommentti
Vierailija

Liian iso tai pieni, onko lupa lääppiä? Odottajat kertovat, miten mahaa on arvosteltu

Mä olen onneksi säästynyt hipelöinneiltä ja typeriltä kommenteilta (nyt menossa rv 32+4). Kukaan ei ole edes kysellyt, että saako silitellä. Kommentteja mahasta ei ole kuulunut kuin äidiltä, kaverilta ja kälyltä. Äiti ja kaveri kommentoivat mahaa ihanaksi ja käly (jota en ollut nähnyt aikoihin) totesi että "sullahan on jo kunnon maha!" Nyt pitääkin koputtaa puuta ettei tulekaan hiplailuyrityksiä tai tökeröitä kommentteja...
Lue kommentti