Lääkärin kehotuksesta Mirja jatkoi mielialalääkitystä odotusaikana. Vaikeamman valinnan eteen hän joutui lapsen syntymän jälkeen.

On aamuyö ja sairaalahuoneessa on hämärää, vain kelmeä yövalo palaa. Viereisessä sängyssä neljän lapsen äiti ja hänen vastasyntynyt vauvansa nukkuvat. Käytävältä kuuluu hoitajien ääniä. Minunkin vastasyntynyt, pieni, alle kolmikiloinen tyttöni nukkuu vihdoin. Väsyttää niin, että sattuu.

Suljen silmät ties kuinka monennen kerran, mutta uni ei tule. Koko kehoni on krampissa, en saa sitä rennoksi.

Edellisen illan tapahtumat tuntuvat sumuisilta. Tyttö syntyi syöksysynnytyksellä, eikä kipulääkkeitä ehditty antaa. Olen turta ja riekaleina, henkisesti ja fyysisesti. Minun on pakko, ihan pakko nukkua, sillä kohta vauva herää taas ja tarvitsee minua ja rintaani, josta ei edes vielä tule maitoa.

En ole nukkunut kunnolla kuukausiin, vaan valvonut lähes joka yö aamuyöhön saakka. Nyt olen kuolemanväsynyt ja ahdistunut.

Suljen silmät jälleen – ja yhtäkkiä putoan mustaan kuiluun.

Unettomuuteni ja ahdistukseni on kestänyt jo pari kolme kuukautta, koko loppuraskauden ajan. Se alkoi, kun lopetin masennuslääkitykseni, jota olin käyttänyt vähän yli puoleen väliin raskautta.

Söin lääkettä jo silloin, kun selvisi, että odotan toista lastani. Tiesin, että käyttämääni psyykenlääkettä voi tarvittaessa syödä myös raskauden aikana tietyin ehdoin, jos tarve vaatii.

Olin nimittäin lääkärin määräyksestä syönyt samaa lääkettä jo ensimmäisessä raskaudessani. Olin kaivanut esiin kaiken mahdollisen tiedon raskaudenaikaisesta psyykenlääkityksestä ja lukenut sivukaupalla tieteellisiä ja vähemmän tieteellisiä artikkeleita varmistuakseni siitä, etteivät lääkkeet ole riski vauvani kehitykselle.

Lähes kaikkien pätevien lähteiden viesti oli sama: vatsassa kasvavalle vauvalle on haitallisempaa äidin hoitamaton masennus kuin lääkityksen jatkaminen.

Myös lääkärini suositteli vahvasti, että jatkaisin lääkitystäni pienellä annoksella raskauden toisen kolmanneksen loppuun saakka. Masennukseni oli jo kertaalleen toistunut, ja lääkityksen lopettaminen kokonaan saattaisi hyvin todennäköisesti pahentaa masennusoireitani.

Masennus suurentaa riskiä komplikaatioihin, altistaa psykoosille sekä haittaa henkistä jaksamista ja valmistautumista vauvan syntymiseen.

Jatkoin siis lääkitystä kuudennelle kuulle saakka. Siitä eteenpäin lääkitystä ei ollut hyvä jatkaa, sillä sen pitoisuudet pysyvät elimistössä kauan. Liian pitkään jatkettu lääkitys saattaa aiheuttaa syntyvälle vauvalle vieroitusoireita, kuten vapinaa tai levottomuutta. Sellaista en tietenkään halunnut tapahtuvan.

Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi syntyy. 

Ensimmäisessä raskaudessa toimin samoin, ja kaikki meni hyvin. Silloin lääkityksen lopettaminen ei romahduttanut psyykkistä vointiani merkittävästi, vaan koin loppuraskauden hyväksi ja onnelliseksi.

Toisin kävi nyt, kun vähitellen lääkkeen lopettamisen jälkeen unettomuus ja ahdistus hiipivät elämääni. Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi vihdoin syntyy. Kuinka väärässä olinkaan.

Herään paniikissa sairaalassa ja katson kelloa: nukuin vartin. Hälytän hoitajan paikalle. Olen hysteerinen ja pelokas. Pyydän, että saisin apua, vaikka jotain unilääkkeitä, että pystyisin nukkumaan.

Hoitaja kysyy töykeästi, kuinka pystyn hoitamaan vauvaani, jos olen lääketokkurassa. En tietenkään pysty, mutta ei se onnistu myöskään väsymyspsykoosissa.

Vastahakoisesti hoitaja myöntyy, että he voivat ottaa vauvani osaston kansliaan pariksi tunniksi ja tuoda minulle jotain rauhoittavaa. Hetken päästä kulautan Diapamin ja relaksantin kurkusta alas ja vajoan uneen. Toivon, ettei minun tarvitsisi koskaan herätä.

Aamulla hoitaja herättelee minua. Olen nukkunut neljä tuntia, ja oloni on aavistuksen parempi. Hoitaja laskee vastasyntyneen tytön syliini ja ilmoittaa, että on korkea aika aloittaa imetys.

Hoen itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin.

Seuraavan vuorokauden imetän, torkahtelen, imetän ja itken. Maitoa ei kuitenkaan tule kunnolla, ja koen oloni epäonnistuneeksi. Enkä vain maidon vuoksi vaan myös siksi, etten tunne mitään. En tunne sitä läpitunkevaa huumaavaa onnea, jonka koin ensimmäisen lapseni kanssa synnytyssairaalassa.

Olin silloinkin väsynyt, eikä maitoa tullut, mutta olin silti onnellinen ja täynnä rakkautta. Nyt sisälläni on vain tyhjää.

Alan hokea itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin, sillä sairaala tuntuu epämiellyttävältä ja hoitajat painostavat liikaa imettämisen kanssa. Lähdemme kotiin kahden yön jälkeen, ja toiveikkaasti ajattelen, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Kotona yritän päästä kiinni elämään vastasyntyneen vauvani, hänen 4-vuotiaan isosiskonsa ja mieheni kanssa. Tyttövauva nukkuu huonosti, on itkuinen ja heräilee tunnin, kahden välein. Maitoa tulee niukasti, joten annamme vauvalle myös korviketta.

Tunnen vain paniikkia. Olen paniikissa siitä, että en tunne mitään.

Pääni on yötä päivää sumussa. Niin oli silloinkin, kun esikoiseni oli vastasyntynyt, mutta tämä on nyt erilaista. Pikkutyttöni on kaunis, tärkeä ja kovin toivottu pieni rakas. Mutta minä olen sisältä turta. En koe onnen huumaa, en vauvaan rakastumista enkä onnistumisen tunteita, kuten viimeksi.

Ainoa, mitä tunnen, on paniikki. Olen paniikissa siitä, etten tunne mitään. Olen paniikissa, sillä en jaksa mitään.

Soitan jatkuvasti synnytyssairaalaan ja neuvolaan. En pyydä apua omaan olotilaani, vaan sekopäisesti kyselen käytännön neuvoja imetykseen ja vauvan nukkumiseen, itkemiseen ja pulautteluun. Suoritan mekaanisesti imetykset, vaippojen vaihdon ja sylittelyt.

En jaksaisi vieraita, mutta pakkohan läheisiä on päästää käymään vauvaa katsomaan. Kun otan vastaan onnitteluhalauksia, tuntuu kuin kasvoni olisivat kiveä, ja joudun väkisin puristamaan hymyn. Tuskallinen kipulääkkeetön syöksysynnytys on vieraista jännittävää kuunneltavaa, ja saan ihailua osakseni, mutta minä en halua olla emäntä tai sankari, haluan olla vain rauhassa. Ihailevat kommentit ahdistavat minua.

Mieleeni hiipii välillä ajatus: olenko taas masentunut? Mutta en suostu ajattelemaan asiaa enempää, saati myöntämään sitä, sillä se tarkoittaisi, että minun pitäisi harkita lääkityksen aloittamista. Lääkärini on sanonut, että käyttämääni mielialalääkitystä ei suositella imetyksen aikana.

Annan itseni ajatella, että ehkä olen lievästi masentunut, mutta kyllä kaikki vielä helpottaa. Lapseni saisi äidinmaitoa nyt mahdollisimman kauan, ja sitten voisin harkita lääkitykseni uudelleen aloittamista. Niinhän tein ensimmäisen lapsenikin kanssa: imetin puoli vuotta, sitten lopetin ja jatkoin lääkitystäni.

Seuraan, miten ystäväni hoivaa ja suukottelee lastaan. Tajuan, mitä minulta puuttuu.

Kun vauvani on noin kaksiviikkoinen, ystäväni, jonka lapsi syntyi vain viikkoa ennen omaani, tulee vierailulle oman nyyttinsä kanssa. Seuraan sivusta, kuinka hän hoivaa lastaan, suukottelee tätä ja katselee rakastavasti – ja huokuu suurta, kaikkialle loistavaa äidin onnea.

Tajuan, että minulta puuttuu tuo kaikki. En pysty siihen, sillä en tunne juuri mitään. Olen kateellinen ja musertavan surullinen.

Heti heidän vierailunsa jälkeen tartun puhelimeen ja varaan ajan synnytyssairaalan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Minulle on tarjottu mahdollisuutta päästä hänen vastaanotolleen, sillä sairaalassa ja neuvolassa tiedetään, että syöksysynnytys oli minulle traumaattinen kokemus.

Kyllä, nyt minä haluan keskustella synnytyksestä ja siitä, miten epäystävälliseksi ja painostavaksi koin hoitajien käytöksen silloin, kun vuodeosastolla olin krampissa, sokissa ja lähes psykoosin partaalla. Mutta ennen kaikkea haluan puhua nyt siitä, mitä jos – ihan varovaisesti vain – miettisin imetyksen lopettamista ja lääkityksen aloittamista. Ja jos niin tekisin, kuinka huono äiti olisin?

Tietenkin kysyn asiaa myös lääkäriltäni, joka ilman muuta kehottaa minua siirtymään takaisin lääkitykseen ja uusii jo valmiiksi reseptini. Mutta minä tarvitsen päätöksentekooni jotain muutakin – jotain joka vahvistaisi ratkaisua myös tunnetasolla.

Ja jo samalla viikolla istun sairaalan käytävällä ja odotan, että psykiatrinen sairaanhoitaja kutsuu minut huoneeseensa.

Vihdoin pääsen puhumaan. Kerron, miten nopeasti kaikki tapahtui (noin kaksi tuntia), mikä siinä meni pieleen (lääkäri ei päässyt ajoissa paikalle laittamaan spinaalipuudutusta), miltä minusta tuntui (halusin kuolla, sillä tunsin repeäväni kahtia) ja siitä, onko minulla oikeutta olla ahdistunut tapahtumasta, jonka tuloksena sain kuitenkin terveen tyttövauvan (monen mielestähän olin sankari, jonka pitää olla ylpeä suorituksestaan).

Lopulta uskaltaudun puhumaan myös nykyhetkestä: imetyksestä ja lääkityksestä.

Vauva tarvitsee enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa.

Kätilö on ihana. Hän kuuntelee tarinani, antaa minulle täyden tukensa eikä tuomitse. Ja lopuksi hän sanoo sanat, jotka haluan kuulla: ”Sinä et ole yhtään huono äiti, vaikka lopettaisit imettämisen saman tien. Vauva tarvitsee paljon enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa. Olet todella hyvä äiti, sillä uskallat hakea apua.”

Purskahdan itkuun helpotuksesta.

Muutaman päivän kuluttua istun sohvalla vauva sylissäni. Hän tapittaa minua pienillä tummilla myyränsilmillään, ja imetän häntä siinä viimeisen kerran. Pienen hetken itken luopumisen tuskaa ulos, mutta tiedän ratkaisun olevan oikea.

Ja se onkin, se on todella oikea. Jo pelkkä päätös ja tosiasioiden myöntäminen helpottavat oloani, ja parin viikon kuluttua lääkitys alkaa purra ja masennusoireet vähenevät hitaasti mutta varmasti.

Suuri helpotus valtaa mieleni, kun huomaan rakastuvani vauvaani koko ajan enemmän ja koen vihdoin onnea perheestäni. Käyn yhä kerran viikossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jaksan paremmin yöheräilyä, siedän vastoinkäymisiä ja väsymystä, enkä ole koko ajan ahdistunut. Huomaan, että kevätaurinko alkaa paistaa ja uskallan lähteä vauvan kanssa ulos.

Mutta mikä parasta, en ole enää turta, vaan osaan taas rakastaa.

Vauva 6–7/16

Kolmatta lastaan odottava 24-vuotias Liisa toivoo kotisynnytystä.

Toisenlaiset äidit -ohjelmassa starttaa tänään jo neljäs tuotantokausi. Kauden aikana tavataan kymmenen perhettä, joiden arkea seurataan raskauden ja vauvan ensimmäisten viikkojen aikana.

Tämän päivän jakso keskittyy Liisaan, 24, ja Leeviin, 20, joiden uusperheeseen on syntymässä kolmas lapsi. Kotiäitinä olevalla Liisalla ja ammattikoulua käyvällä Leevillä on ennestään 1-vuotias tytär sekä Liisan 5-vuotias esikoistyttö.

Jaksossa jännitetään, toteutuuko pariskunnan toive siitä, että vauva voisi syntyä kotona. Onko Liisan ja vauvan vointi niin hyvä, että kotisynnytystä uskalletaan suunnitella?

Liisa haluaa pyrkiä lapsentahtisuuteen myös syntymän jälkeen. Hän suunnittelee imettävänsä vauvaa ja taaperoa yhtäaikaisesti.

Vanhempia mietityttää etukäteen kahden nuoremman pieni ikäero.

–Olen varautunut huutokonserttiin. Minea tulee varmasti ihmettelemään, että mikä tolla äidillä on sylissä, Leevi myöntää.

Juontaja Sami Kuronen ja ensimmäisen jakson perhe Liisa ja Leevi sekä Minea, Alina ja tyttövauva.
Juontaja Sami Kuronen ja ensimmäisen jakson perhe Liisa ja Leevi sekä Minea, Alina ja tyttövauva.

Ohjelmaa juontaa edelliskauden tapaan Sami Kuronen. Perheitä tapaa myös psykologi ja Theraplay-vuorovaikutusterapeutti Leea Mattila, jolla on vuosien kokemus lapsiperheiden kanssa työskentelystä. Leea Mattila kirjoittaa ohjelman teemoista myös kolumneja vauva.fihin.

Toisenlaisten äitien 4. kauden ensimmäinen jakso Livillä ja Ruudussa 19.9. kello 21.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Iinan ja Anssin kuopus syntyi raskausviikolla 41+0. Lapsivettä oli tihkunut jo ennen sairaalaan menoa, joten vauvalle jouduttiin syntymään jälkeen antamaan antibioottihoito.

”Epäilin tiistaiaamuna, että minulta olisi mennyt hieman lapsivettä. Kävin päivällä neuvolassa, ja minulta otettu lapsivesinäyte oli negatiivinen.

Illalla kuuden aikoihin aloin tuntea supistuksia muutaman kerran tunnissa. Ne tuntuivat vihdoin siltä, että synnytys alkaisi. Soitin lapsenvahdiksi tulevalle ystävällämme tiedon asiasta.

Sain nukuttua muutaman tunnin, heräsin ja kävin vessassa. Nukuin vielä tunnin, ja nousin kahden ja kolmen välillä ylös. En pystynyt kipujen vuoksi enää olemaan makuulla.

Pohdiskelin jälleen, oliko minulla mennyt aiemmin lapsivettä vai ei. Soitin sairaalaan, ja minulle sanottiin, että voisimme lähteä tulemaan sinne aamupalan jälkeen.

Olimme sairaalan pihassa kuudelta. Alkutarkastuksessa kävi ilmi, että lapsivettäni oli jo mennyt ja sain antibioottitipan.

Epiduraalin jälkeen pärjäsin kipujen kanssa hyvin.

Pääsimme synnytyssaliin, joka oli sattumalta sama kuin missä olimme olleet esikoiseni kanssa. Supistukset tulivat jo muutaman minuutin välein ja kivut olivat kovia. Pidin hetken lämpöpussia, ja siirryin sitten ilokaasuun. Se ei kuitenkaan auttanut kauaa, ja aloimme puhua epiduraalista. Sain puudutteen yhdeksän aikoihin.

Epiduraalin jälkeen pärjäsin kipujen kanssa hyvin. Tunnin kuluttua aloin tuntea tarvetta ponnistaa, ja kahdeksan minuutin ponnistamisen jälkeen vauva syntyi.

Vauva oli muutama sata grammaa painavampi kuin mitä isoveli oli syntyessään ollut. Helpotuksekseni hän osasi syödä heti.

Vauvan tulehdusarvot olivat kohollaan ja siirryimme vastasyntyneiden akuuttikeskukseen

Torstaina kätilö katsoi, että vauva oli kosketettaessa vähän jäykkä. Vauvan tulehdusarvot olivat kohollaan ja siirryimme vastasyntyneiden akuuttikeskukseen, jossa aloitettiin antibioottihoito. Minua huolestutti ja itketti, vaikka samalla tiesin, että kaikki tulee sujumaan hyvin. Luultavasti vauva oli saanut infektion, koska lapsivettä oli mennyt niin pitkään ennen synnytystä.

Lääke tepsi nopeasti, mutta jäimme antibioottihoidon loppupäiviksikin akuuttiosastolle. Saimme siellä perheelle oman huoneen ja synnytysosastolla oli puolestaan ruuhkaa.

Sunnuntaina kävi ilmi, että olin saanut vatsapöpön ja jouduin lähtemään kotiin. Vauva jäi sairaalaan isänsä kanssa. Minua harmitti älyttömästi. Onneksi vauva ja isä pääsivät kotiin jo seuraavana päivänä.

Isoveljellä oli ollut mummojen kanssa hauskaa, mutta nyt alkaa näkyä kiukuttelua pitkän poissaolon vuoksi. Hän on hirveän kiinnostunut vauvasta ja osaa hienosti silitellä pikkuveljeä.”


Ja kuusi viikkoa myöhemmin.
Raskausviikolla 36...
 

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.