Lääkärin kehotuksesta Mirja jatkoi mielialalääkitystä odotusaikana. Vaikeamman valinnan eteen hän joutui lapsen syntymän jälkeen.

On aamuyö ja sairaalahuoneessa on hämärää, vain kelmeä yövalo palaa. Viereisessä sängyssä neljän lapsen äiti ja hänen vastasyntynyt vauvansa nukkuvat. Käytävältä kuuluu hoitajien ääniä. Minunkin vastasyntynyt, pieni, alle kolmikiloinen tyttöni nukkuu vihdoin. Väsyttää niin, että sattuu.

Suljen silmät ties kuinka monennen kerran, mutta uni ei tule. Koko kehoni on krampissa, en saa sitä rennoksi.

Edellisen illan tapahtumat tuntuvat sumuisilta. Tyttö syntyi syöksysynnytyksellä, eikä kipulääkkeitä ehditty antaa. Olen turta ja riekaleina, henkisesti ja fyysisesti. Minun on pakko, ihan pakko nukkua, sillä kohta vauva herää taas ja tarvitsee minua ja rintaani, josta ei edes vielä tule maitoa.

En ole nukkunut kunnolla kuukausiin, vaan valvonut lähes joka yö aamuyöhön saakka. Nyt olen kuolemanväsynyt ja ahdistunut.

Suljen silmät jälleen – ja yhtäkkiä putoan mustaan kuiluun.

Unettomuuteni ja ahdistukseni on kestänyt jo pari kolme kuukautta, koko loppuraskauden ajan. Se alkoi, kun lopetin masennuslääkitykseni, jota olin käyttänyt vähän yli puoleen väliin raskautta.

Söin lääkettä jo silloin, kun selvisi, että odotan toista lastani. Tiesin, että käyttämääni psyykenlääkettä voi tarvittaessa syödä myös raskauden aikana tietyin ehdoin, jos tarve vaatii.

Olin nimittäin lääkärin määräyksestä syönyt samaa lääkettä jo ensimmäisessä raskaudessani. Olin kaivanut esiin kaiken mahdollisen tiedon raskaudenaikaisesta psyykenlääkityksestä ja lukenut sivukaupalla tieteellisiä ja vähemmän tieteellisiä artikkeleita varmistuakseni siitä, etteivät lääkkeet ole riski vauvani kehitykselle.

Lähes kaikkien pätevien lähteiden viesti oli sama: vatsassa kasvavalle vauvalle on haitallisempaa äidin hoitamaton masennus kuin lääkityksen jatkaminen.

Myös lääkärini suositteli vahvasti, että jatkaisin lääkitystäni pienellä annoksella raskauden toisen kolmanneksen loppuun saakka. Masennukseni oli jo kertaalleen toistunut, ja lääkityksen lopettaminen kokonaan saattaisi hyvin todennäköisesti pahentaa masennusoireitani.

Masennus suurentaa riskiä komplikaatioihin, altistaa psykoosille sekä haittaa henkistä jaksamista ja valmistautumista vauvan syntymiseen.

Jatkoin siis lääkitystä kuudennelle kuulle saakka. Siitä eteenpäin lääkitystä ei ollut hyvä jatkaa, sillä sen pitoisuudet pysyvät elimistössä kauan. Liian pitkään jatkettu lääkitys saattaa aiheuttaa syntyvälle vauvalle vieroitusoireita, kuten vapinaa tai levottomuutta. Sellaista en tietenkään halunnut tapahtuvan.

Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi syntyy. 

Ensimmäisessä raskaudessa toimin samoin, ja kaikki meni hyvin. Silloin lääkityksen lopettaminen ei romahduttanut psyykkistä vointiani merkittävästi, vaan koin loppuraskauden hyväksi ja onnelliseksi.

Toisin kävi nyt, kun vähitellen lääkkeen lopettamisen jälkeen unettomuus ja ahdistus hiipivät elämääni. Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi vihdoin syntyy. Kuinka väärässä olinkaan.

Herään paniikissa sairaalassa ja katson kelloa: nukuin vartin. Hälytän hoitajan paikalle. Olen hysteerinen ja pelokas. Pyydän, että saisin apua, vaikka jotain unilääkkeitä, että pystyisin nukkumaan.

Hoitaja kysyy töykeästi, kuinka pystyn hoitamaan vauvaani, jos olen lääketokkurassa. En tietenkään pysty, mutta ei se onnistu myöskään väsymyspsykoosissa.

Vastahakoisesti hoitaja myöntyy, että he voivat ottaa vauvani osaston kansliaan pariksi tunniksi ja tuoda minulle jotain rauhoittavaa. Hetken päästä kulautan Diapamin ja relaksantin kurkusta alas ja vajoan uneen. Toivon, ettei minun tarvitsisi koskaan herätä.

Aamulla hoitaja herättelee minua. Olen nukkunut neljä tuntia, ja oloni on aavistuksen parempi. Hoitaja laskee vastasyntyneen tytön syliini ja ilmoittaa, että on korkea aika aloittaa imetys.

Hoen itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin.

Seuraavan vuorokauden imetän, torkahtelen, imetän ja itken. Maitoa ei kuitenkaan tule kunnolla, ja koen oloni epäonnistuneeksi. Enkä vain maidon vuoksi vaan myös siksi, etten tunne mitään. En tunne sitä läpitunkevaa huumaavaa onnea, jonka koin ensimmäisen lapseni kanssa synnytyssairaalassa.

Olin silloinkin väsynyt, eikä maitoa tullut, mutta olin silti onnellinen ja täynnä rakkautta. Nyt sisälläni on vain tyhjää.

Alan hokea itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin, sillä sairaala tuntuu epämiellyttävältä ja hoitajat painostavat liikaa imettämisen kanssa. Lähdemme kotiin kahden yön jälkeen, ja toiveikkaasti ajattelen, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Kotona yritän päästä kiinni elämään vastasyntyneen vauvani, hänen 4-vuotiaan isosiskonsa ja mieheni kanssa. Tyttövauva nukkuu huonosti, on itkuinen ja heräilee tunnin, kahden välein. Maitoa tulee niukasti, joten annamme vauvalle myös korviketta.

Tunnen vain paniikkia. Olen paniikissa siitä, että en tunne mitään.

Pääni on yötä päivää sumussa. Niin oli silloinkin, kun esikoiseni oli vastasyntynyt, mutta tämä on nyt erilaista. Pikkutyttöni on kaunis, tärkeä ja kovin toivottu pieni rakas. Mutta minä olen sisältä turta. En koe onnen huumaa, en vauvaan rakastumista enkä onnistumisen tunteita, kuten viimeksi.

Ainoa, mitä tunnen, on paniikki. Olen paniikissa siitä, etten tunne mitään. Olen paniikissa, sillä en jaksa mitään.

Soitan jatkuvasti synnytyssairaalaan ja neuvolaan. En pyydä apua omaan olotilaani, vaan sekopäisesti kyselen käytännön neuvoja imetykseen ja vauvan nukkumiseen, itkemiseen ja pulautteluun. Suoritan mekaanisesti imetykset, vaippojen vaihdon ja sylittelyt.

En jaksaisi vieraita, mutta pakkohan läheisiä on päästää käymään vauvaa katsomaan. Kun otan vastaan onnitteluhalauksia, tuntuu kuin kasvoni olisivat kiveä, ja joudun väkisin puristamaan hymyn. Tuskallinen kipulääkkeetön syöksysynnytys on vieraista jännittävää kuunneltavaa, ja saan ihailua osakseni, mutta minä en halua olla emäntä tai sankari, haluan olla vain rauhassa. Ihailevat kommentit ahdistavat minua.

Mieleeni hiipii välillä ajatus: olenko taas masentunut? Mutta en suostu ajattelemaan asiaa enempää, saati myöntämään sitä, sillä se tarkoittaisi, että minun pitäisi harkita lääkityksen aloittamista. Lääkärini on sanonut, että käyttämääni mielialalääkitystä ei suositella imetyksen aikana.

Annan itseni ajatella, että ehkä olen lievästi masentunut, mutta kyllä kaikki vielä helpottaa. Lapseni saisi äidinmaitoa nyt mahdollisimman kauan, ja sitten voisin harkita lääkitykseni uudelleen aloittamista. Niinhän tein ensimmäisen lapsenikin kanssa: imetin puoli vuotta, sitten lopetin ja jatkoin lääkitystäni.

Seuraan, miten ystäväni hoivaa ja suukottelee lastaan. Tajuan, mitä minulta puuttuu.

Kun vauvani on noin kaksiviikkoinen, ystäväni, jonka lapsi syntyi vain viikkoa ennen omaani, tulee vierailulle oman nyyttinsä kanssa. Seuraan sivusta, kuinka hän hoivaa lastaan, suukottelee tätä ja katselee rakastavasti – ja huokuu suurta, kaikkialle loistavaa äidin onnea.

Tajuan, että minulta puuttuu tuo kaikki. En pysty siihen, sillä en tunne juuri mitään. Olen kateellinen ja musertavan surullinen.

Heti heidän vierailunsa jälkeen tartun puhelimeen ja varaan ajan synnytyssairaalan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Minulle on tarjottu mahdollisuutta päästä hänen vastaanotolleen, sillä sairaalassa ja neuvolassa tiedetään, että syöksysynnytys oli minulle traumaattinen kokemus.

Kyllä, nyt minä haluan keskustella synnytyksestä ja siitä, miten epäystävälliseksi ja painostavaksi koin hoitajien käytöksen silloin, kun vuodeosastolla olin krampissa, sokissa ja lähes psykoosin partaalla. Mutta ennen kaikkea haluan puhua nyt siitä, mitä jos – ihan varovaisesti vain – miettisin imetyksen lopettamista ja lääkityksen aloittamista. Ja jos niin tekisin, kuinka huono äiti olisin?

Tietenkin kysyn asiaa myös lääkäriltäni, joka ilman muuta kehottaa minua siirtymään takaisin lääkitykseen ja uusii jo valmiiksi reseptini. Mutta minä tarvitsen päätöksentekooni jotain muutakin – jotain joka vahvistaisi ratkaisua myös tunnetasolla.

Ja jo samalla viikolla istun sairaalan käytävällä ja odotan, että psykiatrinen sairaanhoitaja kutsuu minut huoneeseensa.

Vihdoin pääsen puhumaan. Kerron, miten nopeasti kaikki tapahtui (noin kaksi tuntia), mikä siinä meni pieleen (lääkäri ei päässyt ajoissa paikalle laittamaan spinaalipuudutusta), miltä minusta tuntui (halusin kuolla, sillä tunsin repeäväni kahtia) ja siitä, onko minulla oikeutta olla ahdistunut tapahtumasta, jonka tuloksena sain kuitenkin terveen tyttövauvan (monen mielestähän olin sankari, jonka pitää olla ylpeä suorituksestaan).

Lopulta uskaltaudun puhumaan myös nykyhetkestä: imetyksestä ja lääkityksestä.

Vauva tarvitsee enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa.

Kätilö on ihana. Hän kuuntelee tarinani, antaa minulle täyden tukensa eikä tuomitse. Ja lopuksi hän sanoo sanat, jotka haluan kuulla: ”Sinä et ole yhtään huono äiti, vaikka lopettaisit imettämisen saman tien. Vauva tarvitsee paljon enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa. Olet todella hyvä äiti, sillä uskallat hakea apua.”

Purskahdan itkuun helpotuksesta.

Muutaman päivän kuluttua istun sohvalla vauva sylissäni. Hän tapittaa minua pienillä tummilla myyränsilmillään, ja imetän häntä siinä viimeisen kerran. Pienen hetken itken luopumisen tuskaa ulos, mutta tiedän ratkaisun olevan oikea.

Ja se onkin, se on todella oikea. Jo pelkkä päätös ja tosiasioiden myöntäminen helpottavat oloani, ja parin viikon kuluttua lääkitys alkaa purra ja masennusoireet vähenevät hitaasti mutta varmasti.

Suuri helpotus valtaa mieleni, kun huomaan rakastuvani vauvaani koko ajan enemmän ja koen vihdoin onnea perheestäni. Käyn yhä kerran viikossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jaksan paremmin yöheräilyä, siedän vastoinkäymisiä ja väsymystä, enkä ole koko ajan ahdistunut. Huomaan, että kevätaurinko alkaa paistaa ja uskallan lähteä vauvan kanssa ulos.

Mutta mikä parasta, en ole enää turta, vaan osaan taas rakastaa.

Vauva 6–7/16

Tutkimuksen mukaan vakavat repeämät ovat harvinaisempia, jos äiti synnyttää pystyasennossa. Silti Suomessa suositaan yhä puoli-istuvaa asentoa.

Kun ajattelet synnytystä, näetkö mielessäsi sängyllä puoli-istuvan tai puolimakaavan naisen, joka painaa leuan rintaan, pidättää hengitystä ja työntää niin paljon kuin suinkin jaksaa? Et ole ainoa – ja juuri näin suurin osa alateitse syntyvistä suomalaisvauvoista edelleen syntyy. Siitäkin huolimatta, että tutkimusnäyttöjen mukaan se ei ole paras tapa äidille eikä vauvalle.

Pystyasennon on jo pitkään tiedetty edistävän synnytyksen kulkua ja ehkäisevän repeämiä. Esimerkiksi WHO on suositellut jo vuonna 1996, että makuuasentoa ei tulisi käyttää synnytysten hoidossa rutiinisti.

Helsingin Sanomat kertoi tällä viikolla tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan synnyttäminen pystyasennossa vähentää merkittävästi äidille aiheutuvia repeämiä. Kyse on STOMP-metodista, jonka vaikutuksia vakavien repeämien ennaltaehkäisyyn tutkittiin brittiläisessä tutkimuksessa. Tutkimuksen julkaisi European Journal of Obstetrics & Gynecology and Reproductive Biology.

Tutkimukseen osallistui 12 kuukauden aikana lähes 4000 alateitse synnyttänyttä naista. STOMP-metodin avulla kolmannen ja neljännen asteen repeämät vähenivät ajanjakson aikana 4,7 prosentista 2,2 prosenttiin.

STOMP-metodissa äitejä kannustetaan synnyttämään pystymmässä asennossa. Äiti voi synnyttää esimerkiksi synnytysjakkaralla tai -tuolissa istuen, kontallaan, polviseisonnassa tai seisallaan. Lisäksi neuvotaan ponnistamaan rauhallisesti omien tuntemusten tahdissa.

Miksi Suomessa suositaan puoli-istuvaa asentoa?

Suomalaiskätilöt suosittelevat useimmiten puoli-istuvaa ponnistusasentoa, selviää Tarja Mietola-Koiviston viime vuonna julkaistusta väitöskirjatutkimuksesta. Keski-Suomen keskussairaalassa synnytysten, naistentautien ja lasten vastuualueen ylihoitajana työskentelevä Mietola-Koivisto tutki synnytyksen ponnistusvaiheen hoitoa Suomessa sekä hoitokäytäntöjen yhteyttä ensisynnyttäjän välilihan kuntoon synnytyksen jälkeen, synnytyskokemukseen, kipuun ja seksuaaliterveyteen.

Mietola-Koiviston mukaan puoli-istuva ponnistusasento on paitsi kätilöille tuttu ja turvallinen valinta, usein myös synnyttäjän itsensä toive.

– Synnyttäjät ovat ikävä kyllä taas itsekin hakeutuneet sänkyyn synnyttämään.

Mietola-Koivisto kertoo, että 1990-luvulla oli enemmän aktiivista synnytyskulttuuria, mutta sen jälkeen on alettu palata vanhoihin käytäntöihin. Siihen voi olla monia syitä.

Synnytykset ovat 2000-luvulla keskittyneet yhä enemmän isompiin synnytysyksiköihin. Kätilöt, jotka työskentelivät pienissä yksiöissä, kertoivat väitöstutkimuksessa muita useammin suosittelevansa muuta kuin puoli-istuvaa tai kylkiasentoa.

Samaan aikaan viime vuosina on vähennetty odottajien saamaa synnytysvalmennusta.

”Äidit tarvitsisivat selkeästi enemmän tietoa.”

– Äidit tarvitsisivat selkeästi enemmän tietoa synnytyksestä. Neuvoloiden valmennus on siirtynyt yhä enemmän perheiden hyvinvointiin, ja synnytysvalmennusta on vähennetty.

Kätilöt puolestaan oppivat synnytyksessä käytettyjä tapoja mallioppimisen kautta. Se tarkoittaa, että kun uusi kätilö tulee työskentelemään sairaalaan, jossa suositaan paljon makuulla synnyttämistä ja ohjattua ponnistamista, ja kohtaa synnyttäjiä, joille sängyssä oleminen on normi, hänkin omaksuu sen toimintatavaksi.

Ponnistaminen omaan tahtiin kannattaa

STOMP-metodiin kuuluu myös spontaani ponnistaminen. Sillä tarkoitetaan sitä, että äiti ponnistaa lyhyitä työntöjä supistuksen aikana ja hengittää omaan tahtiin. Vastakohta on ohjattu ponnistaminen eli tapa, jossa äitiä neuvotaan pidättämään hengitystä ja työntämään mahdollisimman pitkään.

Tutkimusten mukaan spontaani ponnistaminen voi lyhentää ponnistusvaiheen kestoa ja parantaa vauvan vointia, Mietola-Koivisto kertoo. Myös WHO suosittelee ohjatusta ponnistamisesta luopumista. 

– Pystyasennon lisäksi kevyempi ponnistaminen lisää istukan verenkiertoa ja vaikuttaa sitä kautta myös vauvan vointiin, Mietola-Koivisto sanoo.

Mietola-Koiviston tutkimuksessa suomalaiskätilöt kertoivat suosivansa ohjattua ponnistamista erityisesti ensisynnyttäjien kohdalla.

– Tärkeintä on tietysti se, että mennään vauvan ja äidin terveys edellä, ja kätilöt tekevät hienoa työtä sen eteen. Kun tulee tutkimusnäyttöä, tapoja täytyisi kuitenkin myös kriittisellä tavalla tarkastella. Se vaatii myös synnyttäjiltä valveutuneisuutta, että osaa etsiä ja pyytää vaihtoehtoja, Mietola-Koivisto tiivistää.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tupakoinnin lopettamisen aiheuttama stressi ei ole likimainkaan verrattavissa tupakoinnin haittoihin, sanoo naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Hannu Vierola.

Oletko kuullut väiteen, että jos raskaana oleva tupakoija lopettaa sauhuttelun, lopettamisen aiheuttama stressi voi olla vauvalle haitallisempaa kuin tupakointi itsessään? Ei pidä paikkaansa, sanoo naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Hannu Vierola.

"On aivan täyttä pupua, että lopettamisstressi olisi verrattavissa tupakoinnin haittoihin. Tupakoinnin lopettaminen kannattaa aina ehdottomasti."

Kun odottaja tupakoi, häkä ja muut tupakan kemikaalit kukeutuvat saman tien vauvaan. Yhden savukkeen häkä säilyy sikiön veressä seitsemän tuntia. Pelkästään yksi tupakka aamulla, yksi päivällä ja yksi illalla riittää siihen, että häkää on kohdussa vuorokauden ympäri.

Näin odottajan tupakointi vaikuttaa vauvaan

  1. Alkuraskaudessa tupakointi kaksinkertaistaa keskenmenon riskin.
  2. Kun äiti vetää tupakansavua sisäänsä, kohdussa reagoidaan heti: vauvan hengistys hidastuu ja sydämensyke nopeutuu.
  3. Tupakointi kutistaa verisuonia, jolloin ne eivät pysty kuljettamaan riittävästi ravintoa ja happea vauvalle.
  4. Ennenaikaisista synnytyksistä 15 prosenttia johtuu äidin tupakoinnista.
  5. Tupakoivien äitien vauva syntyvät keskimäärin 300-400 grammaa kevyempinä. Vaikeasti alipainoisista vauvoista neljä viidesosaa on tupakoivien äitien lapsia.
  6. Tupakoitsijoiden vauvoilla on usein tavallista pienempi päänympärys, koska sikiön aivot eivät ole pystyneet kehittymään normaalisti.
  7. Vauvalla on suurentunut riski saada epämuodostumia.
  8. Vauvan riski sairastua astmaan tuplaantuu.
  9. Joka viides kätkytkuolema aiheutuu tupakoinnista raskausaikana tai pelkästään siitä, että kotona tupakoidaan.
  10. Yli kymmenen savuketta päivässä polttaneiden äitien lapsista joka neljännellä havaitaan psykiatrinen sairaus.
  11. Tupakoiva äiti lopettaa imetyksen keskimääräistä herkemmin.
  12. Tupakoijan rinnat tuottavat kolmanneksen vähemmän maitoa kuin savuttoman naisen rinnat.

Parasta on lopettaa heti raskauden alussa, mutta lopettaminen kannattaa missä vaiheessa raskautta tahansa.

Lue koko juttu toukokuun Vauvasta.

 

Vierailija

Odottaja, tupakoitko? Näin se vahingoittaa vauvaasi

Mietin vain kirjoitti: En puolustele tupakointia raskausaikana, mutta jos kuitenkin tupakoi, on sitäkin tärkeämpää pitää muut elämäntavat kunnossa. Siis liikkua ja syödä terveellisesti. Esikoisen raskausaikana en polttanut, mutta halusin tupakoida joka päivä. En tehnyt sitä, koska en halunnut vahingoittaa lasta. Imetysaikana aloitin uudestaan ja mikä helpotus se oli. Tulin uudestaan raskaaksi, yritin lopettaa, mutta en pystynyt. Pelkäsin, että vahingoitan lasta, mutta en silti pystynyt...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Suomessa lähes joka kymmenes odottaja jatkaa tupakointia läpi raskauden.

Suomessa 15 prosenttia odottajista tupakoi. Osa lopettaa heti raskauden alussa, mutta peräti lähes joka kymmenes jatkaa tupakointia läpi raskauden.

Suomessa odottajien tupakointi ei ole vuosien varrella vähentynyt kuten muissa Pohjoismaissa. Osuus on edelleen yhtä suuri kuin 30 vuotta sitten.

Tupakoinnin lopettaminen on vaikeaa, mutta on ainakin yksi merkittävä tekijä, joka auttaa: se, että puoliso tumppaa myös. Selvitysten mukaan puolet tupakoivista odottajista lopettaa sauhuttelun, jos lapsen isäkin lopettaa, kertoo naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Hannu Vierola.

"Mikäli isä jatkaa sauhuttelua, jäävät äidin onnistumismahdollisuudet alle kymmenen prosentin."

Neuvolassa on tarjolla tupakoiville odottajille toki muitakin keinoja. Neuvolat tarjoavat lopettamisen tueksi keskusteluapua asiantuntijan kanssa, tukiryhmiä ja korvaushoitoa. Korvaushoitona on nikotiinipurukumi, -tabletti tai -suusuihke. Korvaushoidoissa nikotiinipitoisuus veressä ei nouse yhtä korkeaksi kuin tupakoidessa. Pitkään vaikuttavaa nikotiinilaastaria ei Suomessa odottajille suositella.

Myöskään sähkötupakkaan vaihtaminen ei kannata, Vierola sanoo, Sekin sisältää nikotiinia, eikä tutkimuksia sähkötupakan metallihiukkasten vaikutuksista sikiöön ole tehty.

Lue koko juttu toukokuun Vauvasta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Esittelemme 12 hyvää turvakaukaloa eri hintaluokissa.

Valitse kuva alta, niin pääset selaamaan lisätietoja kaukaloista. Voit myös arvioida tuotteita tähdillä tai kommentoimalla.

Lapsi matkustaa selkä menosuuntaan vähintään 15 kuukauden ikään saakka, mielellään jopa nelivuotiaaksi.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.