Lääkärin kehotuksesta Mirja jatkoi mielialalääkitystä odotusaikana. Vaikeamman valinnan eteen hän joutui lapsen syntymän jälkeen.

On aamuyö ja sairaalahuoneessa on hämärää, vain kelmeä yövalo palaa. Viereisessä sängyssä neljän lapsen äiti ja hänen vastasyntynyt vauvansa nukkuvat. Käytävältä kuuluu hoitajien ääniä. Minunkin vastasyntynyt, pieni, alle kolmikiloinen tyttöni nukkuu vihdoin. Väsyttää niin, että sattuu.

Suljen silmät ties kuinka monennen kerran, mutta uni ei tule. Koko kehoni on krampissa, en saa sitä rennoksi.

Edellisen illan tapahtumat tuntuvat sumuisilta. Tyttö syntyi syöksysynnytyksellä, eikä kipulääkkeitä ehditty antaa. Olen turta ja riekaleina, henkisesti ja fyysisesti. Minun on pakko, ihan pakko nukkua, sillä kohta vauva herää taas ja tarvitsee minua ja rintaani, josta ei edes vielä tule maitoa.

En ole nukkunut kunnolla kuukausiin, vaan valvonut lähes joka yö aamuyöhön saakka. Nyt olen kuolemanväsynyt ja ahdistunut.

Suljen silmät jälleen – ja yhtäkkiä putoan mustaan kuiluun.

Unettomuuteni ja ahdistukseni on kestänyt jo pari kolme kuukautta, koko loppuraskauden ajan. Se alkoi, kun lopetin masennuslääkitykseni, jota olin käyttänyt vähän yli puoleen väliin raskautta.

Söin lääkettä jo silloin, kun selvisi, että odotan toista lastani. Tiesin, että käyttämääni psyykenlääkettä voi tarvittaessa syödä myös raskauden aikana tietyin ehdoin, jos tarve vaatii.

Olin nimittäin lääkärin määräyksestä syönyt samaa lääkettä jo ensimmäisessä raskaudessani. Olin kaivanut esiin kaiken mahdollisen tiedon raskaudenaikaisesta psyykenlääkityksestä ja lukenut sivukaupalla tieteellisiä ja vähemmän tieteellisiä artikkeleita varmistuakseni siitä, etteivät lääkkeet ole riski vauvani kehitykselle.

Lähes kaikkien pätevien lähteiden viesti oli sama: vatsassa kasvavalle vauvalle on haitallisempaa äidin hoitamaton masennus kuin lääkityksen jatkaminen.

Myös lääkärini suositteli vahvasti, että jatkaisin lääkitystäni pienellä annoksella raskauden toisen kolmanneksen loppuun saakka. Masennukseni oli jo kertaalleen toistunut, ja lääkityksen lopettaminen kokonaan saattaisi hyvin todennäköisesti pahentaa masennusoireitani.

Masennus suurentaa riskiä komplikaatioihin, altistaa psykoosille sekä haittaa henkistä jaksamista ja valmistautumista vauvan syntymiseen.

Jatkoin siis lääkitystä kuudennelle kuulle saakka. Siitä eteenpäin lääkitystä ei ollut hyvä jatkaa, sillä sen pitoisuudet pysyvät elimistössä kauan. Liian pitkään jatkettu lääkitys saattaa aiheuttaa syntyvälle vauvalle vieroitusoireita, kuten vapinaa tai levottomuutta. Sellaista en tietenkään halunnut tapahtuvan.

Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi syntyy. 

Ensimmäisessä raskaudessa toimin samoin, ja kaikki meni hyvin. Silloin lääkityksen lopettaminen ei romahduttanut psyykkistä vointiani merkittävästi, vaan koin loppuraskauden hyväksi ja onnelliseksi.

Toisin kävi nyt, kun vähitellen lääkkeen lopettamisen jälkeen unettomuus ja ahdistus hiipivät elämääni. Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi vihdoin syntyy. Kuinka väärässä olinkaan.

Herään paniikissa sairaalassa ja katson kelloa: nukuin vartin. Hälytän hoitajan paikalle. Olen hysteerinen ja pelokas. Pyydän, että saisin apua, vaikka jotain unilääkkeitä, että pystyisin nukkumaan.

Hoitaja kysyy töykeästi, kuinka pystyn hoitamaan vauvaani, jos olen lääketokkurassa. En tietenkään pysty, mutta ei se onnistu myöskään väsymyspsykoosissa.

Vastahakoisesti hoitaja myöntyy, että he voivat ottaa vauvani osaston kansliaan pariksi tunniksi ja tuoda minulle jotain rauhoittavaa. Hetken päästä kulautan Diapamin ja relaksantin kurkusta alas ja vajoan uneen. Toivon, ettei minun tarvitsisi koskaan herätä.

Aamulla hoitaja herättelee minua. Olen nukkunut neljä tuntia, ja oloni on aavistuksen parempi. Hoitaja laskee vastasyntyneen tytön syliini ja ilmoittaa, että on korkea aika aloittaa imetys.

Hoen itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin.

Seuraavan vuorokauden imetän, torkahtelen, imetän ja itken. Maitoa ei kuitenkaan tule kunnolla, ja koen oloni epäonnistuneeksi. Enkä vain maidon vuoksi vaan myös siksi, etten tunne mitään. En tunne sitä läpitunkevaa huumaavaa onnea, jonka koin ensimmäisen lapseni kanssa synnytyssairaalassa.

Olin silloinkin väsynyt, eikä maitoa tullut, mutta olin silti onnellinen ja täynnä rakkautta. Nyt sisälläni on vain tyhjää.

Alan hokea itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin, sillä sairaala tuntuu epämiellyttävältä ja hoitajat painostavat liikaa imettämisen kanssa. Lähdemme kotiin kahden yön jälkeen, ja toiveikkaasti ajattelen, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Kotona yritän päästä kiinni elämään vastasyntyneen vauvani, hänen 4-vuotiaan isosiskonsa ja mieheni kanssa. Tyttövauva nukkuu huonosti, on itkuinen ja heräilee tunnin, kahden välein. Maitoa tulee niukasti, joten annamme vauvalle myös korviketta.

Tunnen vain paniikkia. Olen paniikissa siitä, että en tunne mitään.

Pääni on yötä päivää sumussa. Niin oli silloinkin, kun esikoiseni oli vastasyntynyt, mutta tämä on nyt erilaista. Pikkutyttöni on kaunis, tärkeä ja kovin toivottu pieni rakas. Mutta minä olen sisältä turta. En koe onnen huumaa, en vauvaan rakastumista enkä onnistumisen tunteita, kuten viimeksi.

Ainoa, mitä tunnen, on paniikki. Olen paniikissa siitä, etten tunne mitään. Olen paniikissa, sillä en jaksa mitään.

Soitan jatkuvasti synnytyssairaalaan ja neuvolaan. En pyydä apua omaan olotilaani, vaan sekopäisesti kyselen käytännön neuvoja imetykseen ja vauvan nukkumiseen, itkemiseen ja pulautteluun. Suoritan mekaanisesti imetykset, vaippojen vaihdon ja sylittelyt.

En jaksaisi vieraita, mutta pakkohan läheisiä on päästää käymään vauvaa katsomaan. Kun otan vastaan onnitteluhalauksia, tuntuu kuin kasvoni olisivat kiveä, ja joudun väkisin puristamaan hymyn. Tuskallinen kipulääkkeetön syöksysynnytys on vieraista jännittävää kuunneltavaa, ja saan ihailua osakseni, mutta minä en halua olla emäntä tai sankari, haluan olla vain rauhassa. Ihailevat kommentit ahdistavat minua.

Mieleeni hiipii välillä ajatus: olenko taas masentunut? Mutta en suostu ajattelemaan asiaa enempää, saati myöntämään sitä, sillä se tarkoittaisi, että minun pitäisi harkita lääkityksen aloittamista. Lääkärini on sanonut, että käyttämääni mielialalääkitystä ei suositella imetyksen aikana.

Annan itseni ajatella, että ehkä olen lievästi masentunut, mutta kyllä kaikki vielä helpottaa. Lapseni saisi äidinmaitoa nyt mahdollisimman kauan, ja sitten voisin harkita lääkitykseni uudelleen aloittamista. Niinhän tein ensimmäisen lapsenikin kanssa: imetin puoli vuotta, sitten lopetin ja jatkoin lääkitystäni.

Seuraan, miten ystäväni hoivaa ja suukottelee lastaan. Tajuan, mitä minulta puuttuu.

Kun vauvani on noin kaksiviikkoinen, ystäväni, jonka lapsi syntyi vain viikkoa ennen omaani, tulee vierailulle oman nyyttinsä kanssa. Seuraan sivusta, kuinka hän hoivaa lastaan, suukottelee tätä ja katselee rakastavasti – ja huokuu suurta, kaikkialle loistavaa äidin onnea.

Tajuan, että minulta puuttuu tuo kaikki. En pysty siihen, sillä en tunne juuri mitään. Olen kateellinen ja musertavan surullinen.

Heti heidän vierailunsa jälkeen tartun puhelimeen ja varaan ajan synnytyssairaalan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Minulle on tarjottu mahdollisuutta päästä hänen vastaanotolleen, sillä sairaalassa ja neuvolassa tiedetään, että syöksysynnytys oli minulle traumaattinen kokemus.

Kyllä, nyt minä haluan keskustella synnytyksestä ja siitä, miten epäystävälliseksi ja painostavaksi koin hoitajien käytöksen silloin, kun vuodeosastolla olin krampissa, sokissa ja lähes psykoosin partaalla. Mutta ennen kaikkea haluan puhua nyt siitä, mitä jos – ihan varovaisesti vain – miettisin imetyksen lopettamista ja lääkityksen aloittamista. Ja jos niin tekisin, kuinka huono äiti olisin?

Tietenkin kysyn asiaa myös lääkäriltäni, joka ilman muuta kehottaa minua siirtymään takaisin lääkitykseen ja uusii jo valmiiksi reseptini. Mutta minä tarvitsen päätöksentekooni jotain muutakin – jotain joka vahvistaisi ratkaisua myös tunnetasolla.

Ja jo samalla viikolla istun sairaalan käytävällä ja odotan, että psykiatrinen sairaanhoitaja kutsuu minut huoneeseensa.

Vihdoin pääsen puhumaan. Kerron, miten nopeasti kaikki tapahtui (noin kaksi tuntia), mikä siinä meni pieleen (lääkäri ei päässyt ajoissa paikalle laittamaan spinaalipuudutusta), miltä minusta tuntui (halusin kuolla, sillä tunsin repeäväni kahtia) ja siitä, onko minulla oikeutta olla ahdistunut tapahtumasta, jonka tuloksena sain kuitenkin terveen tyttövauvan (monen mielestähän olin sankari, jonka pitää olla ylpeä suorituksestaan).

Lopulta uskaltaudun puhumaan myös nykyhetkestä: imetyksestä ja lääkityksestä.

Vauva tarvitsee enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa.

Kätilö on ihana. Hän kuuntelee tarinani, antaa minulle täyden tukensa eikä tuomitse. Ja lopuksi hän sanoo sanat, jotka haluan kuulla: ”Sinä et ole yhtään huono äiti, vaikka lopettaisit imettämisen saman tien. Vauva tarvitsee paljon enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa. Olet todella hyvä äiti, sillä uskallat hakea apua.”

Purskahdan itkuun helpotuksesta.

Muutaman päivän kuluttua istun sohvalla vauva sylissäni. Hän tapittaa minua pienillä tummilla myyränsilmillään, ja imetän häntä siinä viimeisen kerran. Pienen hetken itken luopumisen tuskaa ulos, mutta tiedän ratkaisun olevan oikea.

Ja se onkin, se on todella oikea. Jo pelkkä päätös ja tosiasioiden myöntäminen helpottavat oloani, ja parin viikon kuluttua lääkitys alkaa purra ja masennusoireet vähenevät hitaasti mutta varmasti.

Suuri helpotus valtaa mieleni, kun huomaan rakastuvani vauvaani koko ajan enemmän ja koen vihdoin onnea perheestäni. Käyn yhä kerran viikossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jaksan paremmin yöheräilyä, siedän vastoinkäymisiä ja väsymystä, enkä ole koko ajan ahdistunut. Huomaan, että kevätaurinko alkaa paistaa ja uskallan lähteä vauvan kanssa ulos.

Mutta mikä parasta, en ole enää turta, vaan osaan taas rakastaa.

Vauva 6–7/16

Tiesitkö, että vauva harjoittelee itkemistä jo vatsassa?

1. Kohtu laajenee 14 kertaa suuremmaksi.

Vauvan ensimmäinen asuinpaikka kasvaa yhdeksässä kuukaudessa päärynänkokoisesta kolosta vesimeloninkokoiseksi pesäksi.

2. Äidin sydän pumppaa jopa 50 prosenttia enemmän verta kuin aiemmin.

Lisäksi syke nousee 10–20 lyöntiä. Ylimääräinen veri virtaa istukkaan ja valmistelee kehoa synnytystä varten. Mitä kaikkea raskausneuvolassa mitataan? Lue lisää täältä.

3. Vauva kuuntelee ympäristöään.

18 raskausviikolla pienen korvat ovat täysin kehittyneet. Aivotutkimuksissa on huomattu, että vauva tunnistaa sikiöaikana kuulemansa laulun vielä neljän kuukauden iässä. Moni vauva rauhoittuukin kuullessaan äidin lempimusiikkia, joka on tullut tutuksi jo ennen syntymää.

4. Poikavauva voi saada erektioita.

Ihmisen sukupuolielimet kehittyvät kohdussa, ja poikalapsen elimistö alkaa tuottaa spermaa jo 20–23-viikkoisena. Tytön kohtu, munasarjat ja elinikäinen varasto munasoluja kehittyvät samaan aikaan.

5. Istukka tuo tärkeitä ja vie tarpeettomia aineita.

Istukka kuljettaa happea ja ravintoaineita äidin elimistöstä lapselle ja kuona-aineita vastakkaiseen suuntaan. Lue lisää ainoasta kahden ihmisen yhteisestä elimestä täältä.

6. Makuaisti kehittyy 25 raskausviikon kohdalla.

Pienokainen oppii kohdussa pitämään niistä ruuista, joita äiti syö. Tästä syystä jotkut asiantuntijatkin kehottavat äitiä syömään monipuolisesti erilaisia ruokia. Mitä muuta raskausviikolla 25 tapahtuu? Lue lisää täältä.

7. Rinnat alkavat tuottaa maitoa.

Naisen kehon valmistautuu imetykseen jo pian hedelmöitymisen jälkeen. 20 raskausviikon tienoolla rinnat alkavat ensimmäisen kerran tuottaa kellertävää ja runsasproteiinista ternimaitoa. Viimeisellä kolmanneksella maitoa voi alkaa jo tihkua.

8. Vauvan keho alkaa tuottaa kakkaa.

Lapsenpihkaksi kutsuttu ensimmäinen uloste on vihreää ja tahmeaa. Se tulee yleensä vasta syntymän jälkeen. Joskus lapsenpihkaa erittyy jo kohdussa. Näin voi tapahtua esimerkiksi silloin, jos raskaus pitkittyy. Tilanne voi olla vauvalle vaarallinen, koska lapsenpihka saattaa kulkeutua keuhkoihin.

9. Vauva voi aistia valonsäteitä.

Näköaisti kehittyy aisteista viimeisenä, raskausviikosta 24 eteenpäin. Vauva pystyy kohdussakin aistimaan valoa, liikuttelemaan silmiään ja avaamaan ne. 30 raskausviikolla iirikset ovat kehittyneet, eli vauva on valmistautunut näkemään ympäröivän maailman. Jos kirkas valo kohdistuu suoraan vatsaan, lapsi havaitsee sen. Mitä kaikkea vauva oppii jo kohdussa? Lue lisää täältä.

10. Vauva kokeilee itkemistä.

Ensimmäistä parkaisu vaatii harjoittelua! Vauva opettelee vaikuttavaa ulostuloa testaamalla ”itkunaamaansa” jo mahassa. Ei kuitenkaan syytä huoleen, vaikka ultraäänessä näkyisi itkuinen nassu. Itkeminen on vauvalle tärkeä kommunikointikeino, jonka opetteleminen on osa kehitystä.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Haluatko vauvanvaunuiksi ketterät kaupunkikärryt vai tukevat maastovankkurit? Esittelemme 12 kelpo vaihtoehtoa eri hintaluokissa.

Valitse kuva alta, niin pääset selaamaan lisätietoja vaunuista. Voit myös arvioida vaunuja tähdillä tai kommentoimalla.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kuivaharjoittelu kannattaa, mutta synnytyssalissa on aika heittäytyä, kirjoittaa Laura Kosonen.

Synnytys on yksi suuri paradoksi. Suurin onni ja kovin kipu samassa paketissa. Sydänääniä ja suolentoimintaa vuoronperään. Kliinistä kuin lääketiede ja intiimiä kuin seksi. Arkipäiväinen tapahtuma kaikkialla maailmassa jokaisen päivän jokaisena hetkenä. Ja joka kerta ihme.

Paradoksi on myös synnytykseen valmistautuminen. Valmennat kehoa ja mieltä huippu-urheilijan päättäväisyydellä, mutta et tiedä mihin. Suunnittelet sellaista, mitä et voi käsikirjoittaa.

Valmistautumalla monipuolisesti pysyt paremmin itse puikoissa yhdessä elämäsi tärkeimmistä käännekohdista.

Niin kuitenkin kannattaa tehdä. Valmistautumalla monipuolisesti pysyt paremmin itse puikoissa yhdessä elämäsi tärkeimmistä käännekohdista. Suunnittelemalla synnytyksestä tulee enemmän oma ja vähemmän meidän sairaalassa työskentelevien ohjaama kokemus.

Synnytysmatkaa voi suunnitella vähän niin kuin unelmiensa reissua: Mitä haluan reissultani? Kenen kanssa lähden matkaan? Mitä odotan matkakumppaneilta? Mitkä ovat reissun teemat ja tärkeimmät varusteet? Entä mikä on varasuunnitelma, jos sellaista tarvitaan?

Perillä kohteessa matkaoppaasi (lue: kätilösi) kuuntelee toiveitasi, antaa parhaat viime hetken vinkit ja opastaa, jos suunnitelmia täytyy muuttaa. Ja niin kuin reissussa yleensä, liikkeellä kannattaa olla avoimin mielin.

Hyvin valmistautunut sankarimatkailija saa seikkailusta enemmän irti kuin valtameren tyrskyistä tietämätön löytöretkeilijä. Hyviä synnytyskokemuksia yhdistää hallinnan tunteen säilyminen – menipä synnytys lopulta miten tahansa.

Ja sitten seuraava paradoksi: kun synnytys on kuivaharjoiteltu ja hallinnassa, on aika päästää irti kontrollista. Sillä hallinnan lisäksi synnyttäminen on heittäytymistä.

Kontrollista luopuminen ei ole ihan helppoa nykynaiselle, joka on tottunut aikatauluttamaan koko elämänsä. Mutta heittäytymistäkin voi treenata. Rentoutus- ja mielikuvaharjoitukset ennen synnytystä voivat auttaa tositoimissakin pääsemään tilaan, jossa voi vapaasti surffata supistusaalloilla juuri niin kuin parhaalta tuntuu.

Pyllistele, puhise ja päästele ärräpäitä. Kätilöäsi et saa hämilleen.

Synnytyksessä on liikkeellä voimista vahvimmat. Ne vievät kehon ja mielen äärirajoille, eikä vastaan auta pullikoida. Anna mennä! Pyllistele ja puhise oudoissa asennoissa, päästele ärräpäitä, jos siltä tuntuu. Kätilöäsi et saa hämilleen, teitpä mitä tahansa.

Asiointi synnytyssalissa on erilaista kuin lähikaupassa. Toisessa pidetään täysin normaalina, jos itket, muriset, karjaiset, hihkut, pieraiset tai kakit housuun.

Usko pois, koettu on, ja myös kokeiltu itse.

Laura Kosonen on kätilö ja toimittaja sekä asiapentti, joka haaveilee stand up -koomikon urasta. Hän vuorottelee kolumnistina sormiruokabloggaaja Marjut Ollilan kanssa.

oleva ja tuleva äiti

Kolumni: Kätilöäsi et saa hämilleen, teitpä mitä tahansa

Lohdullista luettavaa. Ylenltä tuli jossain vaiheessa pätkä jossa kätilöt puhuvat suunsa puhtaaksi ja ihan suoraan sanottuna olen siitä asti potenut pientä ahdistusta. Olenko nyt varmasti pessyt alapääni tarpeeksi hyvin ettei vaan haise niin kuin en olisi viikkoon käynyt suihkussa? Ehdinkö pestä itseni vielä ennen kotoalähtöä ja jos synnytys venyy niin pitäisikö käydä vielä ylimääräisellä pesulla ihan kaiken varalta ettei siitä tule puheita? Karvoitustakin videossa arvosteltiin ja oltiin...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teininä en riemuinnut ”synnyttäjän lantiosta”. Silti lohkaisusta oli apua, kun paljon myöhemmin valmistauduin synnyttämään vauvaani, tuottaja Marianne Rautanen kirjoittaa.

Olin silloin teini, ja niin epävarma ulkonäöstäni kuin vain teini voi olla. Kiskoin farkkuja jalkaani ja nurisin samalla äidilleni, miten lantioni on niin leveä, että mikään ei näytä hyvältä päälläni.

”Meidän suvun naisilla on synnyttäjän lantio”, äiti vastasi. ”Olet siitä vielä joskus onnellinen.”

Farkkuja jalkaansa repivä teini ei jaksa riemuita ”synnyttäjän lantiosta”, mutta äitini sanoista oli – pakko myöntää – apua, kun paljon myöhemmin valmistauduin synnyttämään vauvaani.

Hullusta jännityksestä huolimatta luotin siihen, että kroppani hoitaa homman.

Siinä vaiheessa jo tiesin, ettei kenenkään lantiosta näe päällepäin, miten helppo tai vaikea synnytyksestä tulee. Mutta äitini sanat olivat painuneet selkäytimeeni, ja hullusta jännityksestä huolimatta luotin siihen, että kroppani hoitaa homman. Olihan minulla sukuni naisten tapaan ”synnyttäjän lantio”.

Enemmän kuin lantion muodosta synnytyksessä on kyse kuitenkin uskosta ja luottamuksesta siihen, että kaikki sujuu. Luottamus lisää hallinnan tunnetta, ja juuri hallinnan tunteen säilyminen yhdistää onnistuneita synnytyskokemuksia, kirjoittaa uusi kolumnistimme, kätilö Laura Kosonen.

Usko ja luottamus auttavat myös päästämään irti liiasta kontrollista sitten, kun on sen hetki. On vain heittäydyttävä ja antauduttava omalle keholleen. Ammattitaitoiset kätilöt ja tarvittaessa lääkärit ovat apunasi. Anna mennä, palkinto on maailman ihanin!

Vauva-lehden pääkirjoitus 3/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.