Uusperhe tarvitsee yhteen liimaavia tapoja ja asioita. Välttämättä se ei tarkoita parin yhteistä lasta, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelman psykologi Leea Mattila.

Eroaminen voi olla elämän raskain tapahtuma. Joskus sen jälkeen uuden puolison löytäminen herättää toivon uudesta mahdollisuudesta: uusperheestä.

Uusperheen syntymisessä on monia haasteita, ehkä jopa vaikeuksia. Uusi perhe saattaa aiheuttaa myös ympäristössä kateutta. Onko eronneilla oikeus onneen?

Uusperheessä kahden perheen kulttuureista rakennetaan yksi.

Uusperheessä toisilleen vieraista ihmisistä kasvaa perheenjäseniä. Kahden perheen kulttuureista rakennetaan yksi. Perheeksi kasvaminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä.

Uudella perheellä voi olla uudenlaiset arvot ja kasvatusperiaatteet. Jokainen tarvitsee nahanluontia, rohkeutta irrottaa ja erkaantua entisestä.

Kaiken perusta on aikuisten parisuhde, jonka ympärille vanhemmuus rakentuu. Tasapuolisuutta luo se, että molemmilla on valtuus hoitaa kaikkia lapsia.

Jos uusi pari keskittyy liian voimakkaasti toisiinsa, voi se aiheuttaa lapsissa mustasukkaisuutta. Uusperheessä on hyvä viettää aikaa eri kokoonpanoissa.

Uusperhe tarvitsee jotain yhteistä, eikä sen tarvitse olla yhteinen lapsi.

Uusperhe tarvitsee jotain muutakin yhteistä, eikä sen tarvitse olla yhteinen lapsi. Se voi olla uusi yhteinen koti, yhteinen harrastus tai vaikka lemmikki. Jotain, mikä on tämän perheen.

Perheenä oleminen perustuu tunnesuhteisiin. Kiintymyksen syventyminen vaatii yhdessä jaettuja hyviä kokemuksia ja tunteita. Yhteinen jääkaappi ei sitä vielä tee: tärkeintä on me-henki ja tahto.

Ulkopuolisuuden kokemukset tekevät kipeää.  Ymmärretyksi ja hyväksytyksi tuleminen on sille vastavoima. Toisen tunteiden ymmärtäminen vaatii herkkyyttä, ponnistelua ja avoimuutta korjata, jos ymmärtää toisen väärin.

Perheeksi tulemisessa lasten kanssa auttaa leikkisä, hyväksyvä, myönteisen utelias ja empaattinen asenne.

Lapset selviävät muutoksesta, kun he eivät joudu huolen kantajiksi tai vanhempien lohduttajiksi, vaan pääsevät osaksi uutta elämää.

Parhaassa tapauksessa uusperhe on mahdollisuus toimivaan parisuhteeseen ja vanhemmuuteen, jonka jakavat monta lapsista välittävää tahoa.

 

Näin vahvistatte kiintymystä uusperheessä

  1. Keksikää rutiini tai tapa, joka on juuri tämän perheen oma. Se voi olla vaikkapa jokin erityinen tervehdys aina tavattaessa. 
  2. Pohtikaa, mistä kukin perheenjäsen tietää olevansa perheessänne rakastettu.
  3. Keskustelkaa ja kuunnelkaa. Ulkopuolisuuden tunne syntyy helposti, jos kokee ettei omia tarpeita kuunnella.

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Täydellinen nimi lapselle voi löytyä vaikka Maikkarin sääennustuksesta, Hauskoista kotivideoista tai Tähtien sodasta.

Kysyimme lukijoiltamme, miten he keksivät lapsilleen nimet. Moni oli bongannut sopivan nimen telkkarista.

”Katsoimme kerran puolisoni kanssa Maikkarin sääennustusta, jonka antoi Mette Mannonen. Me molemmat siinä totesimme, että jos meille joskus tulee tyttölapsi, niin Mette olisi kaunis nimi.”

”Raskausaikana ehdottelin miehelleni jokaista nimeä, jonka löysin kalenterista ja näin tv:stä. Vastaan tuli Nelosen Hauskat kotivideot, jota juonsi Sampo Marjomaa. Heitin miehelleni Sampo-nimen, ja hän vastasi samantien, että ei käy. Aikaa meni tästä keskustelusta, mutta kerran kävellessämme mieheni isovanhempien luokse mieheni kysyi: Mites olisi Sampo ? Sampo Marjomaa ei silti ollut nimen esikuva, eikä nimi hänen vuokseen tullut!”

Leea sai nimensä isänsä lempielokuvan, Tähtien sodan prinsessa Leian mukaan.”

”Ainoa suomenkielinen tytönnimi, jonka mieheni tunsi, oli Kaisa Mäkäräinen. Koska tyttöä odoteltiin syntyväksi toukokuussa, keksimme Maisan. Mai tarkoittaa toukokuuta saksaksi, joten Maisa kuulosti siinäkin mielessä kivalta.”

Mielestäni se kuulosti hyvältä, mutta mieheni epäröi. Kun paperi vietiin maistraattiin, mies yllättäen suostui.

Aikamoista vääntöä

Vaikka useimmat vastaajista kertoivat, että nimi oli lopulta löytynyt kohtuullisen helposti, oli asiasta joissain perheissä riidelty ihan kunnolla.

”Poikamme Emir Aslanin ensimmäinen nimi päätettiin yhdessä jo alkuraskaudessa, mutta toisesta nimestä käytiin vääntöä. Mielestäni se kuulosti hyvältä, mutta mieheni epäröi. Kun paperi vietiin maistraattiin, mies yllättäen suostui.”

”Juhana-nimi ei jättänyt isää rauhaan, joten se päätettiin antaa esikoiselle. Kuopuksen nimivalinta oli vaikeampi. Mikään suomalainen nimi ei tuntunut sopivalta, Heitin Adrianin ilmaan huvikseni, ja mies ilmoitti heti, että hänkin oli ajatellut nimeä!”

”Halusin kauniin nimen. Mies halusi perinteikkään suomalaisen nimen kuten Pirkko, Kaarina, Liisa tai Leena. Lopulta hän keksi Josefiinan, joka oli meidän molempien mielestä hyvä.”

Anteeksi, mikä se nimi oli?

Jos lapselleen valitsee suositun nimen, sen valintaa ei tarvitse juuri selitellä. Tilanne on kuitenkin toinen, jos päätyy harvinaisempaan nimeen.

Minja oli joidenkin mielestä tekemällä tehtyä erikoisuutta, vaikka meistä se oli kaunis nimi. Reettaa sanottiin vanhan mummon nimeksi ja Sofiaa haukuttiin massaksi.”

Sadelma Usva Auroran nimi on aina aiheuttanut sekä ihailua että ihmetystä. Yleensä aina, missä liikummekin ja tytön nimi tulee ilmi, se aiheuttaa keskustelua ja kysymyksiä. Olen vastaillut tytön nimeen koskeviin kysymyksiin kerhoissa, apteekissa, lääkärillä, kampaajalla, pankissa...”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Astan vauva syntyi lopulta raskausviikolla 41+6 niin vauhdikkaasti, ettei isä meinannut ehtiä synnytykseen mukaan.

”Loppuraskaudesta tuntui kuin en olisi ollenkaan raskaana. Oloni oli todella hyvä. Minulla oli joitakin supistuksia, mutta sitten meni kaksi viikkoa, ettei supistuksia ollut.

Menin tiistaina Naistenklinikalle yliaikaiskontrolliin, jossa minulle laitettiin puoli yhdeltä ballongi. Pääsin kotiin, ja sain ohjeeksi lähteä takaisin, kun ballongi irtoaisi. Minulla oli kotona vähän supistuksia, ja muutaman tunnin kuluttua se irtosi.

Naistenklinikalla minut vietiin käyrille osastolle. Tunsin päivän aikana satunnaisia supistuksia. Puoli kymmeneltä oloni alkoi yhtäkkiä olla epämukava. Soitin kätilön irrottamaan minut käyriltä, sillä minun piti päästä liikkumaan.

Minulta puhkaistiin kalvot, ja soitin miehelleni, että hänellä on kiire sairaalaan.

Vähän kymmenen jälkeen lääkäri tuli katsomaan minua. Tuolloin supistuksia tuli jo minuutin välein. Minulta puhkaistiin kalvot, ja soitin miehelleni, että hänellä on kiire sairaalaan.

Matka synnytyssaliin oli hirveä. Supistuksia tuli alle minuutin välein ja minun piti pysähdellä jatkuvasti. Salissa tilanne vain paheni. Minulle tarjottiin ilokaasua, mutta ajatus maskista kasvoillani tuntui ahdistavalta. Nousin kontilleni sänkyyn.

Samalla kätilö sanoi, että olin jo kymmenen senttiä auki ja voisin harjoitella ponnistamista.

Mieheni ei ollut vieläkään tullut ja pelkäsin, ettei hän ehtisi enää mukaan. Olin ponnistellut viisitoista minuuttia, kun mieheni vihdoin tuli paikalle.

Synnytys oli ihana ja erilainen kokemus kuin esikoisen syntymä.

Kun uskalsin alkaa ponnistaa, kivut eivät tuntuneetkaan enää niin pahalta.

Kävin kyljelleni ja mies piti minua jalasta. Supistukset olivat todella kivuliaita, mutta kätilö sanoi, että ponnistaminen helpottaa kipua. Kun uskalsin alkaa ponnistaa, kivut eivät tuntuneetkaan enää niin pahalta.

Parinkymmenen minuutin päästä tyttö syntyi.

Synnytys oli ihana ja erilainen kokemus kuin esikoisen syntymä. Nyt tunsin supistukset, ponnistamisen tarpeen ja tiesin, milloin vauva oli tulossa.

Mieheni on lomalla, ja harjoittelemme yhdessä vauva- ja taaperoperheen arkea."


Tilanne 7 viikkoa myöhemmin.
Raskausviikolla 35.
 

 

 

Heidi meni jännittämään supistusten tihentymistä ystävänsä luokse, mutta synnyttämään hän halusi lähteä yksin. 

”Aamulla seitsemältä alkoi tiputella lapsivettä. Vein esikoisen päiväkotiin ja soitin Kätilöopistolle.

En halunnut olla yksin, joten menin ystäväni luo odottamaan supistuksia. Ne alkoivat yhdentoista aikaan aamupäivällä ja tulivat ensin kymmenen minuutin välein ja tihentyivät sitten. Soitin sairaalaan ja sain luvan lähteä.

En kaivannut sairaalaan ketään seuraksi. Synnytin esikoisenikin yksin.

Olin synnytyssalissa kaksi senttiä auki, ja kivut olivat siedettäviä. Lähdin käymään kanttiinissa. Matkalla takaisin alkoi sattua todella paljon. Huolestuin, pystynkö kävelemään takaisin asti.

Kätilö kannusti ja sanoi, että tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä.

Kohdunsuu oli auennut 4–5 senttiin. Esikoisen kanssa olin samoihin aikoihin ottanut epiduraalin. Epiduraalista meni tuolloin vain pari tuntia vauvan syntymään. Arvelin, että tämäkin synnytys voisi edetä loppua kohti nopeammin.

Aloin olla koko ajan kipeämpi, ja otin TENS-laitteen käyttöön. Supistuksen tullessa säädin laitetta, keinuin keinutuolissa ja huusin.

Puoli kahdeksalta olin kahdeksan senttiä auki ja jo todella kipeä. Kätilö sanoi, ettei enää ole jäljellä kuin pari supistusta.

Minua ahdistivat vauvan sydänääniä mittaavat remmit, jotka haittasivat liikkumista. Vauvan päähän yritettiin laittaa anturia. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Kipu ei ollut sellaista kuin olin kuvitellut. Tunne oli enemmänkin kiristävä.

Ponnistusvaihe alkoi puoli yhdeksän aikoihin. Pelkäsin ponnistaa ilman puudutusta. Kätilö kannusti ja sanoi, että tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä. Hän sanoi, että osaan ponnistaa, vaikka tunsin, etten pysty enkä jaksa.

Ponnistaminen ei sattunut niin paljon kuin olin ajatellut, eikä kipu ollut sellaista kuin olin kuvitellut. Tunne oli enemmänkin kiristävä. Mutta kun pää oli syntynyt, ponnistin kärsimättömänä liian lujaa ja minulle tuli toisen asteen repeämät.

Jouduin odottamaan ensi-imetystä lähes tunnin, kunnes lääkäri tuli ompelemaan tikit. Vauva itki kärsimättömästi koko ajan.

Oli ihanaa saada vauva vihdoin rinnalle ja helpotus, kun kivut olivat ohi.”


Neljä viikkoa myöhemmin.
Raskausviikolla 36.
 

 

Kristan raskaus muuttui vuodelevoksi odotuksen puolivälissä. Kymmenen viikkoa sairaalassa pää alaspäin oli jotain, mitä hän ei olisi osannut pelätä.

Joensuulaisen Krista Pennasen raskaus oli viikolla 24, kun hänestä tuntui, ettei vauva ollut liikkunut koko päivänä. Koska neuvolassa oltiin lomalla, lähti hän Joensuuhun äitiyspolille tarkistuttamaan tilanteen. Odotushuoneessa ajatukset olivat tiukasti vauvassa; raskauden alku oli ollut vaikea verenvuotojen ja keskenmenoepäilyjen takia, joten huoli sikiön terveydestä ei ollut Kristalle uusi.

Ultrassa kaikki oli hyvin. Vauva oli ottanut vain pitkät torkut, ja ollut siksi liikkumatta. Paikalle saapunut erikoistuva lääkäri pyysi vielä Kristalta lupaa tutkia kohdunkaulan tilannetta. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun lääkäri kertoi kohdunkaulan lyhentyneen ja synnytyskanavan olevan aivan liian kypsä raskausviikkoihin nähden.

Tuon lauseen jälkeen Krista ei noussut kymmeneen viikkoon ylös muutamia minuutteja pidemmäksi ajaksi.

Krista makasi sairaalassa pää alaspäin ja jalat koholla. Hänen piti pyytää lupaa käydä vessassa.

Pää alaspäin minuutteja laskien

Krista kiidätettiin makuuasennossa osastolle, jossa hänestä otettiin kokeita. Entsyymit kertoivat, ettei synnytys ollut vielä käynnissä. Hyvä niin, lääkäri totesi, sillä vauvalla ei vielä olisi ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta selvitä elossa kohdun ulkopuolella.

Se ahdisti ja pelotti, mutta Krista päätti pitää pään kylmänä. Hän saattoi vain odottaa viisareiden juoksevan eteenpäin, jotta vauva saisi vielä aikaa kasvaa.

Synnytyksen käynnistyminen oli edelleen erittäin todennäköistä, joten Krista joutui jo seuraavana päivänä Joensuusta Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, jossa on erikoistuttu pienten keskosten hoitoon.

Oli selvää, että vuodelevosta tulisi pitkä. Lääkäri ojensi Kristalle 4D-ultralla otetun kuvan vauvasta. Motivaatiokuva, lääkäri sanoi. Ensin tähdättiin raskausviikolle 26. Sitten viikolle 28, jonka jälkeen viikoille 30, 32 ja lopulta raskausviikolle 34. Kristaa huimasi. 

Tuntikausia hän tuijotti ultraäänikuvaa vauvasta, unelmoi  kaupassa käynneistä ja oman kodin tuoksusta.

Sairaalahuoneessaan Krista makasi pää alaspäin ja jalat koholla, jotta vauvan pää ei painaisi kohdunsuuta. Hänen piti pyytää lupaa käydä vessassa. Muutaman minuutin pikasuihkussa hän kävi istuen. Kännykkää tai muita elektroniikkalaitteita ei aluksi kaikkien tutkimuksiin liityvien piuhojen ja koneiden tähden ollut mahdollista käyttää. Hassu asento teki ensin televisionkatselunkin mahdottomaksi.

Krista ja hänen miehensä Oskari laskivat tunteja, päiviä ei vielä uskaltanut. Nyt vauva on pysynyt kohdussa taas kaksi tuntia, kyllä tästä selvitään, he vannoivat toisilleen. Molemmat olivat hämmentyneitä ja peloissaan. Jokainen tunti oli tärkeä.

Viikon päästä lääkäri totesi, ettei kohdunkaula ollut lyhentynyt enempää – tilanne oli vakaa, mutta edelleen vaarallinen.

Maailma kutistui sairaalan seiniin, oman pään sisälle

Kun Oskari joutui palaamaan töihin, jäi Krista Kuopioon yksin. Hänet siirrettiin huoneeseen, jossa oli televisio, ja piuhoja vähennettiin.

Aika kului minuuttiviisaria seuraten. Vuorokautta rytmittivät sänkyyn tarjoillut ruuat, kokeet ja mittaukset. Kaikki liikkuminen oli edelleen kielletty. Kristan maailma kutistui nopeasti tuohon pieneen huoneeseen, oman pään sisään.

Krista kulutti aikaa käsitöitä tehden, televisiota katsellen, netissä tai hoitohenkilökunnan kanssa jutustellen, mutta pitkiä aikoja hän oli omissa ajatuksissaan. Tuntikausia hän tuijotti lääkäriltä saamaansa ultraäänikuvaa vauvasta. Hän unelmoi kaupassa käynneistä ja oman kodin tuoksusta. Uni oli pelastaja – vain silloin aika kului tunteja eikä minuutteja kerrallaan.

Ystävät välittivät Kristalle tietoa pienten keskosten selviytymisistä. Hänellä oli itselläänkin aikaa selvittää, mitä riskejä tilanteeseen liittyi. Sairaalan ulkopuolelta olisi ollut ihanaa kuulla muitakin kuulumisia kuin riskiskenaarioita.

Luut särkivät, aika tuntui loputtoman pitkältä, täytyi varoa makuuhaavoja. Lihakset surkastuivat nopeasti.

Olenko hyvä äiti, jos sanon tämän olevan rankkaa?

Krista suri sairaalassa pieniä asioita. Milloin hän pesisi ja viikkaisi vauvan vaatteet? Miten hän pääsisi järjestelemään tavaroita ja sisustamaan vauvan huonetta? Raskauspotretti ammattikuvaajallakin tuntui jäävän haaveeksi. 

Vuodelepo oli rankkaa; nousta ei saanut, joten luut särkivät ja aika tuntui loputtoman pitkältä. Lihakset surkastuivat nopeasti, ja mieli muuttui masentuneeksi. Silti Kristasta tuntui, että hän ei saisi sanoa ääneen, että on rankkaa. Hänhän odotti esikoistaan, hartaasti toivottua vauvaa, jonka eteen hän hyvänä äitinä tekisi mitä vain.

Oli tapahtunut jotain, minkä ei pitänyt kaiken järjen mukaan tapahtua: kohdunkaula oli kasvanut.

Lopulta hän sai kerrottua miehelleen tukalasta olostaan. Hän ei jaksaisi enää vain maata. Puolison vastaus sai hänet armahtamaan itseään: ei se, että hän myöntää pitkän vuodelevon olevan rankkaa, tee hänestä yhtään huonompaa äitiä tulevalle lapselle.

Pääsenkö kotiin?

Raskausviikolla 32 Krista sai siirron takaisin Joensuuhun. Vaikka vauva syntyisi, se ei olisi enää pikkukeskonen. Krista sai luvan jaloitella ja hakea ruokansa itse. Mutta lihakset olivat hävinneet jaloista, eikä hän pysynyt pystyssä. Kaatuminen vatsalleen olisi ollut vaarallista. Krista jaloitteli vain vähän ja joutui pyytämään ruokansa sänkyyn.

Kahden Joensuun viikon jälkeen lääkäri teki rutiininomaisen viikkotarkastuksen. Huoneeseen laskeutui taas hiljaisuus. Oli tapahtunut jotain, minkä ei pitänyt kaiken järjen mukaan tapahtua: kohdunkaula oli kasvanut. Krista kuuli kymmenen viikkoa odottamansa sanat: pääset lähtemään kotiin.

Kun hän tuli miehensä kanssa ulos lääkärin huoneesta, hän varmisti mieheltä, oliko ymmärtänyt oikein: pääsenkö kotiin? Kymmenen viikon vuodelepoaika oli ohi. Tuli itku.

Pienet arkiset asiat ja vauvan tulon valmistelu tuntuvat kuin lottovoitolta, mutta paremmilta.

Synny jo, rakas!

Krista viikkaa juuri pestyjä vauvanvaatteita makuuhuoneessa. Lipaston päällä on ammattikuvaajan ottama kuva, jossa hän hymyilee kauniin pyöreän vauvavatsansa kanssa. Ajan valokuvaajalle Krista varasi melkein heti kotiin päästyään; se tuntui tärkeältä, kuin todisteelta sille, että vuodelepo oli viimein päättynyt.

Pitkä vuodelepo aika jätti jälkiä: kaupassa tuntuu olevan liikaa ihmisiä, ja aluksi tuntui oudolta käydä vessassa lupaa pyytämättä. Voimat palautuvat jalkoihin pikkuhiljaa. Pienet arkiset asiat ja vauvan tulon valmistelu tuntuvat kuin lottovoitolta, mutta paremmilta.

Vauva ei ole edelleenkään syntynyt. Viime kontrollikerralla Krista sai kuulla, että kohdunkaulaa ei ole enää jäljellä yhtään ja kohdunsuukin on valmis synnytykseen. Vauva on nyt täysaikainen ja saa tulla maailmaan.

Nyt Kristaa jo naurattaa. Kymmenen viikkoa hän toivoi, että vauva pysyisi kohdussa vielä tunnin. Kun raskausviikkoja on yli 37, Krista toivoo jotain ihan muuta: että vauva jo syntyisi.

Ps. Jutun haastattelupäivänä Krista meni äitiyspolille ultraukseen, jossa seurattiin vauvan painoa. Ultrassa lääkäri sanoi napakasti, että sairaalasta Krista ja Oskari lähtevätkin ulos vasta vauvan kanssa. Kohdunsuu oli 4cm auki. Kuusi tuntia tuosta hetkestä Krista piteli sylissään täydellistä tyttövauvaa. Kaikki se tuskailu sairaalassa, ne käsittämättömän pitkät päivät osastolla ja viikot, jotka olivat hitaasti täyttyneet, saivat saivat aivan uudenlaisen merkityksen. Kaikki koettu kipu unohtui, koska sylissä tuhiseva vauva tuntui ihmeeltä, jota kannatti odottaa, vaikka pää alas päin.  

Krista haaveili kymmenen viikkoa kestäneen vuodelevon aikana valokuvaamossa otetusta raskauskuvasta. Vaikeasta raskaudesta huolimatta toive toteutui. Kuva: Laurelie Photography
Krista haaveili kymmenen viikkoa kestäneen vuodelevon aikana valokuvaamossa otetusta raskauskuvasta. Vaikeasta raskaudesta huolimatta toive toteutui. Kuva: Laurelie Photography
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.