Perheelle keskenmeno on lapsen kuolema, mutta muut ihmiset eivät sitä aina ymmärrä, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelman psykologi Leea Mattila.

Keskenmeno on yleinen, mutta siitä vaietaan. Keskenmenon raskauden varhaisessa vaiheessa kokee Suomessa noin 10 000 perhettä joka vuosi.

Perheelle keskenmeno on lapsen kuolema. Tätä ei aina huomioida.

Keskenmeno aiheuttaa usein monia vaikeita tunteita: surua, haikeutta, vihaa, syyllisyyttä, katkeruutta, häpeää ja pelkoa. Naisesta voi tuntua, että omassa kropassa on jotain vikaa, kun raskaus ei onnistu. Toiveet ja unelmat vauvasta ja omasta vanhemmuudesta tulevat äkkiä murskatuiksi ja menetys on aivan todellinen ja järkyttävä. On pakko kohdata vanha sanonta: Lapsia saadaan, ei tehdä.

Kiintymys alkaa jo varhain. Positiiviseen raskaustestiin mennessä vanhemmat ovat saattaneet jo pitkään haaveilla tulevasta.

Surun määrä ei riipu raskauden kestosta. On hyvin loukkaavaa, jos joku vähättelee tai mitätöi keskenmenon surua ja käskee piristyä. Surulla on merkitys: se auttaa sopeutumaan menetykseen ja raivaa tilaa uusille asioille elämässä.

Keskenmenon jälkeen uutta raskautta saattaa leimata huoli ja varuillaan olo. Pelko lapsen menettämisestä voi jäytää koko raskauden ajan. Se saattaa myös hidastaa tunnesuhteen luomista mahassa kasvavaan vauvaan.

Hoitamatta jäänyt, kapseloitunut menettämisen tuska voi tulla myöhemmin esiin masennuksena. Sen tiedetään altistavan alavireisyydelle, joka voi tutkimusten mukaan jatkua jopa vielä senkin jälkeen, kun on synnyttänyt terveen lapsen.

Keskenmenon kokeneelle toivon myötätunnon kokemuksia ja lohtua. Menetystä saa ja pitää surra.

Siksi kehotan sinua: puhu, pura, itke ja muistele. Kertomalla autat myös muita saman kokeneita. Toiveikkuus herää vähitellen, kun uusi raskaus alkaa. Tarkka raskauden seuranta ja ylimääräiset ultratutkimukset voivat olla avuksi herkälle mielelle.  

Käsittele tunteet ajoissa

  1. Hae tukea, toivut paremmin. Käy tunteitasi läpi puolison, ystävän tai asiantuntijan kanssa.
  2. Käänny vertaistuen piiriin. Suomessa toimivat Käpy- ja Simpukka-yhdistykset, joiden kautta voit löytää vertaistukea.
  3. Ota aikaa. Menetyksen kanssa oppii elämään vähitellen, ajan kuluessa.
  4. Anna myös puolisolle aikaa. Jokaisen suru ja siitä toipuminen on yksilöllistä. Puolisoilla voi olla eri keinot ja eri tahti käsitellä asiaa.

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Emmi1990

Leea Mattilan kolumni: Keskenmenon suru varjostaa seuraavaakin raskautta

Sain keskenmenon ensimmäisessä raskaudessa. Raskaaksi oli yritetty tulla jo piiiitkän aikaa joten ilo oli ylimmillään kun vihdoin onnistui. Vain muutama viikko positiivisen jälkeen, kesken työpäivän, alkoi hirveä selkäkipu ja verinen tiputtelu. Soitin paniikissa neuvolaan vaikka olikin aika iltapäiväksi. Sanoivat että on ihan normaalia vuotaa alkuraskaudessa mutta iltapäivällä tarkistetaan. Ultratessa ei sitten löytynyt ketään ja lähettivät kotiin, epäily kohdunulkoisesta ja seuraavalle...
Lue kommentti
Vierailija

Leea Mattilan kolumni: Keskenmenon suru varjostaa seuraavaakin raskautta

Kaksi keskenmenoa melko "myöhään", rv11+ ja rv12+. Vaikeita kokemuksia niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vaikka minulla on kaksi lasta nykyään, mietin näitä menetyksiä usein. Nuorimman lapsen raskaudessa sain lapsen menettämisen pelosta niin voimakkaita ahdistuskohtauksia, että jouduin kuukausien sairaslomalle. En nukkunut, sain itkukohtauksia, kävin psykiatrin juttusilla. En suostu voimakkaan pelon vuoksi kolmanteen lapseen, sillä en kestäisi yhtään menetystä enää. Sanovat että keskenmeno on...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Sari Kontra ehti jo iloita kesävauvasta. Kohdunulkoisesta raskaudesta toipuminen vaikutti koko perheen elämään.

Meille tulee kesävauva! -tekstin he huomaisivat ensimmäisenä. Sitten huomio kiinnittyisi mustavalkoiseen kuvaan tekstin alla.

Kuvittelen jo mielessäni jouluaattoillan ja lahjojaan rapistelevat sukulaiseni. Vanhempieni paketista on juuri paljastunut ultraäänikuva pienestä sykkyrällä olevasta vauvasta: suuri salaisuutemme.

Äitini purskahtaisi itkuun, isäni myhäilisi sohvannurkassaan. Reilun vuoden ikäinen esikoisemme ihmettelisi ympärilleen muodostunutta kuhinaa ja kaaosta. Nauraisimme mieheni kanssa muiden mukana ja silittäisin samalla vaivihkaa jo kevyesti pyöristynyttä vatsaani.

Laskettu aika osuisi keskikesään, neljänteen hääpäiväämme. Esikoisemme ei ehtisi ihan kaksivuotiaaksi, joten tiedossa olisi todennäköisesti paitsi valvottujen öiden aiheuttamaa koomaa, myös vähintään avioero, vararikko ja vaippa­show’n jatko-osa heti ensimmäisen tuotantokauden perään.

Mutta juuri nyt olemme raskaudesta vain täydellisen onnellisia.

Kaikki on valmista ja varmaa ennen kuin olen tehnyt ensimmäistäkään raskaustestiä. Oireeni eivät valehtele, ne ovat täsmälleen samanlaisia kuin esikoista odottaessani. Käyn mielessäni läpi esikoisen vanhoja vauvanvaatteita ja mietin, pitääkö alle kahden vuoden ikäerolla satsata sisarusrattaisiin.

Kaikki on valmista ja varmaa. Sitten kuukautiseni alkavat, täsmällisesti ja epäilemättä.

Olen onnellisesti raskaana viidettä päivää, kun kuukautiseni alkavat. Täsmällisesti, tuntuvasti ja epäilemättä. Niiskautan pettymyksestä, mutta rauhoitun nopeasti. Näin käy monille. Yritämme uudestaan heti seuraavassa kierrossa. Ehkä kuukauden viivästys säästäisi meidät edes siltä avioerolta.

Olen vuotanut luulemiani kuukautisia jo kymmenen päivää, kun marssin viimein työterveyslääkärin pakeille. Tiedän kroppani reagoivan stressiin hormoniheittelyillä, joten epäilen vuotohäiriön johtuvan siitä. Puoli tuntia tutkimuksissa maattuani vaihtoehdot on rajattu vähiin.

– Kohtutulehdus tai määrittelemätön vuotohäiriö, tummatukkainen gynekologi mutisee osaksi itsekseen ja kirjaa diagnoosin koneelleen.

Muutaman napakan klikkauksen jälkeen hän ojentaa minulle nipullisen reseptejä, kun käsi pysähtyy ilmaan:

– Vai voisitko olla raskaana? Nämä oireet voisivat viitata myös kohdunulkoiseen raskauteen.

– Raskaana? toistan, ja ääneni kuulostaa vieraalta.

Vajaa kaksi viikkoa aiemminhan olin riemuinnut selvistä raskausoireista, kunnes kuukautiseni alkoivat lähes kellontarkasti.

Lääkärin kehotuksesta päätän kuitenkin sulkea raskauden pois, vaikka apteekkiin marssiminen vuosisadan kuukautisten aikana tuntuu naurettavalta. Harpon muutaman sadan metrin matkan työpaikalle, sillä haluan negatiivisen testituloksen nopeasti pois päiväjärjestyksestä.

Perjantai-iltapäivänä työpaikalla on onneksi hiljaista, kun sulkeudun naistenvessaan raskaustesti seuranani.

Nostan sinivalkoisen tikun puolihuolimattomasti lavuaarin reunalle, ja ryhdyn odottaessa pesemään käsiäni.

Parin minuutin kuluttua testiruudussa loistaa kaksi vahvaa viivaa.

Kontrolliverikoe varmistaa uutisen: raskaushormonitaso jatkaa kohoamistaan.

Positiivisen raskaustestin vuoksi saan lähetteen verikokeeseen. Odotan sen tuloksia viikonlopun takia piinalliset kaksi vuorokautta.

Maanantaiaamuna kontrolliverikoe varmistaa hämmentävän uutisen: raskaushormonitasot jatkavat kohoamistaan, vaikka muutamaa päivää aiemmin kohtuni on todettu tyhjäksi. Saan sairaalalähetteen perjantaille neljän päivän päähän.

Odotan kolme itkunsekaista päivää. Torstaiaamuna, vajaan viikon odottamattoman positiivisen raskaustestituloksen jälkeen, soitan äidilleni.

Äiti yrittää piristää minua puhumalla ultraäänessä piiloon jääneistä raskauksista ja omista raskaudenaikaisista vuodoistaan. En halua kuunnella, ja leikkaan lapsenlapsen haaveilulta välittömästi siivet. Meille ei tule kesävauvaa.

Menen kolmanteen kontrolliverikokeeseen vielä saman iltapäivän aikana. Matkalla kotiin vatsaan alkaa koskea niin, että lähes putoan polvilleni.

Raahaudun vaivalloisesti lähimmälle taksitolpalle. Ympärilläni kaupunkilaiset suhaavat neljänruuhkassa kotiin, kauppaan, päiväkotiin ja kuntosalille, eikä tolpalla ole yhden yhtä taksia.

Suoriudun lopulta bussilla sairaalaan, jossa pääsen tutkittavaksi pian. Siskoni kiiruhtaa tuekseni. Kulmakarvojaan nosteleva lääkäri toteaa kollegansa tavoin kohtuni tyhjäksi, mutta jatkaa tutkimista.

Ultraääniruutua tulee tihrustamaan myös lääketieteen opiskelija, ja minut vastaanotolle saattanut kätilö liikehtii tutkimushuoneessa levottomasti. Puren alahuultani ja keskityn laskemaan hämärretyn huoneen katossa olevia paneeliruutuja.

Viidennenkymmenennenkuudennen ruudun kohdalla kuulen jalkopäästäni pohdiskelevaa mutinaa: lääkärit ovat löytäneet etsimänsä.

Vedän farkut jalkaani ja siirryn pukemaan sukkia lääkärin pöydän viereen. Huolestuneet silmäparit katsovat minua joka puolelta, ja polkkatukkaisen lääkärin ilme on vakava.

Muutama senttimetriä muuttavat elämän suurimman onnen vaaralliseksi.

Hän nyökkää minut istumaan ja kertoo löytäneensä oikeanpuoleisesta munanjohtimestani raskauskudosta, joka kasvaa vaarallista vauhtia muutaman sentin verran väärässä paikassa. Ne muutamat sentit ovat riittäneet muuttamaan elämän suurimman onnen vaaralliseksi loiskudokseksi.

Kudoksen kasvu on saatava pysähtymään, joten hän määrää minulle solunsalpaajahoidon aloitettavaksi välittömästi.

Menen lepäämään ja odottamaan hoidon aloitusta. Tässä vaiheessa muistan edelleen imettäväni, joten viittilöin kätilön luokseni. Saan kuulla musertavan tiedon: imetykseni päättyisi tähän.

Hämmentyneenä saan puhua vielä lääkärin kanssa mahdollisista muista vaihtoehdoista. Vasta silloin ymmärrän tilanteen vakavuuden: joko lopettaisin imetyksen ja saisin lääkehoidon samana iltana tai tulisin seuraavana aamuna leikattavaksi. Tarvittaessa lääkehoidon voisi uusia viikon sisällä ensimmäisestä annoksesta.

– Kohdunulkoisen raskauden seurauksena repeävät munanjohtimet tappavat naisia edelleen myös länsimaissa, polkkatukkainen lääkäri sanoo vakavana.

Kyyneliltäni en näe lääkäriä, mutta hänen huolensa havahduttaa minut. Taaperoikäiseni tarvitsee nyt enemmän toipuvaa äitiään kuin rintaa.

Solunsalpaaja on alkanut poltella pakaralihaksessa, ja keskityn hengittämään kipua pois. Muistan, miten kolmetoista kuukautta aiemmin ja neljä kerrosta ylempänä puhalsin supistuskipua siedettävämmäksi.

Tämän kivun päättymisen jälkeen en saa onnitteluja enkä imetysohjausta.

Toisin kuin silloin, tämän kivun päättymisen jälkeen en saa onnitteluja enkä imetysohjausta. Saan sen sijaan lempeän silityksen olalle, puolitoista viikkoa sairauslomaa sekä sairaalapastorin numeron.

Väistän sairaalan tuulikaapissa turvakaukaloa kantavaa leveästi hymyilevää isää. Kirkkaankeltainen taksivalo häikäisee hämärtyneessä marraskuun illassa, mutta nyt en halua istua yksin taksissa vaan ihmisiä ympärilleni.

Hoipun bussiin, jossa kännykkäruutujensa ääressä nuokkuvat ihmiset tuskin huomaavat minua. He eivät arvaa, kuinka paljon heitä juuri silloin tarvitsen. Itken hiljaa matkan rautatieasemalle saakka, ja marssin kahvioon ostamaan suurimman ja makeimman kahviannoksen.

Olen kotona vasta myöhään illalla. Yöunille menevä esikoinen repii kaula-aukkoani ja hamuaa maidosta kiristäviä rintojani. Lasken hämmentyneen lapsen sylistäni ja vetäydyn rintapumpun kanssa kylpyhuoneeseen.

Lavuaarissa suolaiset kyyneleet sekoittuvat vihertäväksi muuttuneeseen maitoon, jonka haju on luotaantyöntävä.

Nukun yöni sohvalla. Esikoinen protestoi maidottomuutta isälleen muutaman kerran yön aikana, mutta nukkuu ihmeeksemme suuren osan yöstä tyytyväisenä.

Tulevien päivien aikana keskitymme toipumaan, suremaan ja ihmettelemään hämmennystämme. Puhun tuntikausia puhelimessa perheenjäsenteni ja ystävieni kanssa.

Moni lähipiirissäni kuulee kohdunulkoisesta raskaudesta ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka diagnoosi ei ole kovin harvinainen. Tällaisia raskauksia on noin 1–2 prosenttia kaikista raskauksista, ja joka päivä muutamassa suomalaiskodissa surraan vastaavanlaista menetystä.

Sairauslomaviikkoni aikana tutkin kävelemään oppineen esikoiseni kanssa kaikki lähitienoon leikkipuistot, laskemme alkutalven liukastamia liukumäkiä ja iltaisin läiskytämme kylvyssä erityisen pitkään. Öisin suljen kainalossani nukkuvan pojan entistä tiukempaan halaukseen ja suukotan hänen karkeaa tukkaansa.

Esikoinen toipuu imetyksen äkkilopetuksesta nopeammin kuin minä.

Poika vaikuttaa toipuvan imetyksen lopettamisesta todella nopeasti, mutta itse suren hyvin sujuneen imetystaipaleemme äkillistä loppua vielä pitkään.

Imetys- ja raskaushormoneiden vuoksi mielialani tempoilee, eikä solunsalpaajahoidon jälkeen ruoka tahdo maistua millään. Hoitovapaalla oleva mieheni kantaa minulle toipumissuklaata ja valloittaa pyykki- ja astiavuoren toisensa jälkeen esikoinen jalassaan roikkuen.

Sairauslomani loppuvaiheessa käyn ultraäänitutkimuksessa ja saan kuulla, että ensimmäinen solunsalpaaja-annos on riittänyt poistamaan munanjohtimeeni juuttuneen alkion.

Kysyn gynekologilta syytä väärään paikkaan päätyneelle raskaudelleni. Saan vastaukseksi, että meitä on vain kohdannut todella huono tuuri. Oma toimintani, työstressini tai mikään muu ei ole aiheuttanut tapahtunutta. Sen kuuleminen ammattilaisen suusta hillitsee itsesyytöksiäni.

Palaan töihin puolitoista viikkoa diagnoosin jälkeen. Arki on parasta terapiaa, vaikka sitä sävyttävätkin viikottaiset verikoekontrollit. Kokeilla seurataan raskaushormonitasojeni laskua.

Ehdin käydä kahdessa kontrollissa, kunnes saan soiton, että arvot ovat laskeneet raskautta edeltävälle tasolle. Kehoni on siis toipunut menetyksestään, ja vieläpä verrattain nopeasti.

Tuntuu väärältä surra, emmehän ehtineet yrittää lasta kauan.

Huomaan etsiväni oikeutusta surulleni pitkään. Tuntuu väärältä surra, sillä emme ehtineet yrittää lasta kauan, tiesin heti, ettei kaikki ole hyvin ja onhan esikoisemmekin vasta reilun vuoden ikäinen. Olemme nuoria ja terveitä, ehdimme saada vielä monta lasta.

Kerron näitä perusteluja pikkujouluissa kuulumisten ohessa myös ystävilleni, joista yksi sanoo:

– Hei, ei sinun tarvitse perustella tunteitasi. Sure vain rauhassa, sinulla on siihen lupa.

Nuo sanat sysäävät myös henkisen toipumiseni kunnolla käyntiin.

Jouluna en paketoi ultrakuvayllätyksiä sukulaisilleni, vaan keskityn nauttimaan perheestäni ja kaikesta siitä, mitä minulla jo on. Toisen lapsen aika tulee toivottavasti vielä joskus.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Niskapoimu-ultrassa Eve saa kuulla uutisen, jota jokainen odottaja pelkää: vauvalla on todennäköisesti kehitysvamma. Eve päättää pitää lapsen – vaikka yksin.

Ultraäänitutkimuksessa on hetki sitten ääneen ihasteltu Even mahassa köllöttelevää vauvaa, jonka pieni sydän sykkii pontevasti. Kunnes tulee niskapoimuturvotuksen mittauksen aika.

Kätilön ilme muuttuu vakavaksi. Turvotusta on enemmän kuin sitä pitäisi olla – runsaasti enemmän. Nyt tarvitaan verikokeita ja lisätutkimuksia. Kätilö selittää, että kyseessä voi olla kromosomipoikkeavuus, luultavimmin Downin syndrooma. Kotimatkalla autossa Eve purskahtaa itkuun.

Raskaus on kaksikymppiselle Evelle toinen. Ensimmäinen raskaus oli vahinko, joka meni kesken hyvin varhain. Lyhytkin odotus ehti kuitenkin herättää Evessä halun perustaa perhe. Niinpä hän päättää tuoreen aviomiehensä kanssa, että vauva saa tulla niin pian kuin mahdollista.

Neljän kuukauden yrittämisen jälkeen Eve on uudestaan raskaana, mutta koettu keskenmeno ei lakkaa kummittelemasta mielessä.

– Minusta tuntui jo ultraan mennessäni, ettei kaikki ole hyvin. Kun kuulimme niskapoimuturvotuksesta, en osannut edes järkyttyä. Tunsin vain valtavaa pettymystä ja ajattelin, että minähän tiesin tämän.

Lääkäri pyytää Eveä miettimään huolellisesti, millaista elämä lapsen kanssa olisi.

Eve odottaa verikokeiden tuloksia viikon. Tulosten ja Even iän perusteella lasketaan riskiluku, jonka mukaan vauvalla on 25 prosentin todennäköisyydellä Downin syndrooma. Tämän sanottuaan lääkäri ottaa puheeksi abortin. Keskeytys tuntuu olevan lääkärin mielestä järkevin ratkaisu, ja hän pyytää Eveä miettimään huolellisesti, millaista elämä kehitysvammaisen lapsen kanssa olisi.

Evestä tuntuu, että päätös raskauden jatkamista tai keskeyttämisestä jää parisuhteessa yksin hänelle. Puoliso kyllä kuuntelee hänen pohdintojaan, muttei kerro omista tunteistaan.

Lopulta Eve ilmoittaa haluavansa pitää vauvan. Hän haluaa taistella lapsensa puolesta, jopa niin kiihkeästi, että kieltäytyy lääkärin suosittelemasta lapsivesitutkimuksesta, jonka avulla voitaisiin selvittää kuinka vakavasta kehitysvammasta on kyse ja valmistautua tulevaan synnytykseen.

Tutkimuksen riskinä on keskenmenon mahdollisuus, eikä Eve halua vaarantaa raskautta. Päätös hermostuttaa lääkärit.

– Koin, että minua pidettiin nuorena ja ymmärtämättömänä, eikä mielipidettäni kunnioitettu. Ainoastaan oma neuvolantätini oli ihana ja tuki minua.

Eve on työtön, ja viettää päivät kotona. Hänellä on aikaa keskittyä kirjoittamaan blogia, josta tulee nopeasti tärkeä kanava purkaa ajatuksia. Äitiyteen Eve valmistautuu etsimällä käsiinsä kaiken mahdollisen tiedon Downin syndroomasta.

Eve eristäytyy kotiin, sillä neljä kuukautta kestävä pahoinvointi tappaa kaiken kiinnostuksen kodin ulkopuolista elämää kohtaan. Kavereiden jutut eivät enää kosketa, eikä Eve jaksa käydä tutussa seurakunnassakaan. Neuvolan kautta järjestyy aika psykiatrille, mutta matka vastaanotolle on pitkä, eikä psykiatrin kanssa löydy yhteistä taajuutta.

Ennen jokaista ultraa Eve miettii, mitähän uutta tällä kertaa löytyy. Aina löytyy jotain.

Kerran kuussa Eve ajaa autolla kotoaan Kouvolasta Kotkaan ultraan miettien, mitähän sieltä tällä kertaa löytyy. Sillä aina löytyy jotain uutta.

Raskausviikolla 20 tehtävä rakenneultra on erityisen rankka. Siinä lääkäri huomaa, etteivät vauvan kädet ja jalat kehity samassa tahdissa pään kanssa. Huolta aiheuttavat myös mahdollinen munuais- ja sydänvika.

Kaikki havainnot vahvistavat epäilyä siitä, että vauvalla on Downin syndrooma. Lääkäri ottaa taas abortin puheeksi. Sen ehtisi vielä tekemään, mutta Eve ei halua edes keskustella asiasta.

Eve on sopeutunut ajatukseen, että hänen lapsensa on kehitysvammainen ja hän ottaa jokaisen uuden tiedonmurusen rauhallisena vastaan.

– Etsin valtavasti tietoa netistä ja hain vertaistukea downlasten äideiltä.

Parisuhde rakoilee, mutta Eve toivoo, että se on ohimenevä vaihe. Kaikki muuttuisi vielä paremmaksi.

Raskausviikolla 33 verenpaine ponkaisee kattoon. Neuvolassa epäillään raskausmyrkytystä, ja Eve passitetaan sairaalaan.

Sairaalassa lääkäri toteaa vauvan kokoarvion olevan pahasti pielessä. Neuvolassa vauvan kooksi on arvioitu 2 800 grammaa, mutta lääkäri uskoo vauvan olevan paljon pienempi, vain 1700 grammaa.

Kun huomataan, ettei vauva enää kasva, synnytys päätetään käynnistää.

Even vointi on jatkuvasti huono, ja lääkärit huomaavat, ettei vauva enää kasva. Synnytys päätetään käynnistää seuraavana aamuna.

Supistusten tihentyessä vauvan sydänäänet heikkenevät, sillä napanuora on kiertynyt kaulan ympärille. Eve soittaa synnytyssalista vanhemmilleen ja käskee heidän rukoilla – kovaa.

Vauva syntyy lopulta alateitse, vain hetki ennen keskiyötä. Eve ehtii kuulla Aadan itkun ennen kuin 1 600 grammaa painava keskosvauva viedään pois tutkittavaksi.

Kun tuore äiti muutaman tunnin kuluttua pääsee katsomaan vauvaa tarkkailuhuoneeseen, hän yrittää kurkkia antureiden ja nenämahaletkujen välistä näkyykö vauvan kasvoissa downpiirteitä.

– Aada ei minusta näyttänyt downvauvalta, mutta ajattelin, että turha miettiä – olen kuitenkin väärässä.

Seuraavana päivänä lääkäri sanoo ääneen sen, mitä Eve on yöllä miettinyt. Aada ei tosiaan näytä downvauvalta. Lääkäri epäilee Turnerin oireyhtymää.

Eve googlaa kädet täristen, mitä Turnerin oireyhtymä tarkoittaa. Tämähän on pikkujuttu!

– Googletin kädet täristen, mitä se tarkoittaa. Kun luin, että Turnerin oireyhtymässä ihmiseltä puuttuu toinen x-kromosomi, ensimmäinen ajatukseni oli, että tämähän on ihan pikkujuttu!

Turnerin syndrooma on harvinainen sairaus, jonka oireet vaihtelevat. Joskus ne ovat niin lieviä, että poikkeavuus saatetaan havaita vasta murrosiän kynnyksellä. Turnerin oireyhtymää esiintyy vain tytöillä, ja yleisimpiä Turner-tyttöjen oireita ovat lyhytkasvuisuus ja munasarjojen vajaatoiminta, joka saattaa estää puberteetin ja myöhemmin raskaaksi tulemisen.

Eve on uudesta diagnoosista haltioissaan – se kuulostaa pahimpien uhkakuvien jälkeen melkein lottovoitolta.

Aada joutuu viettämään sairaalassa kaksi viikkoa. Rankasta synnytyksestä toipuva Eve ajaa kodin ja sairaalan väliä päivittäin. Vihdoin juuri ennen joulua Aada painaa vaaditut 2 000 grammaa ja pääsee kotiin.

Muutama kuukausi Aadan syntymän jälkeen Eve ja mies eroavat. Eve pakkaa tavaransa ja muuttaa Aadan kanssa Tampereelle, lähemmäs vanhempiaan.

”Miehen kaipuu oli alkuun hirvittävä. Olin katkera kaikille, joilla oli ehjä perhe.”

Itkusta ei meinaa tulla loppua. Eve ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että on nyt ihan yksin.

– Miehen kaipuuni oli hirvittävä. Olin väsynyt, vihainen ja katkera kaikille, joilla oli ehjä perhe.

Eve vertaa jatkuvasti omaa tilannettaan kavereidensa parisuhteisiin.

– Kaikilla muilla oli mies auttamassa. Se tuntui ihan jokapäiväisissä asioissa. Jos meiltä loppui maito, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pakata Aada vaunuihin ja lähteä itse sitä hakemaan.

Välillä voimattomuuden tunne lyö yli niin lujaa, että Eve miettii selviääkö hän arjesta. Toisinaan katkeruus saa ajattelemaan kauheita asioita. Kuten Even ystävän babyshowerissa, jossa tuleva äiti kertoo niskapoimu-ultran hyvistä tuloksista.

– Ilottelu särähti korvaani ja ajattelin pahansuovasti, että voi kunpa turvotusta olisi ollut.

Toisaalta nyt kahdestaan Aadan kanssa Evellä on aikaa etsiä itseään. Terapeutti auttaa Eveä käsittelemään miessuhteita.

– Kierin itsesäälissä ja ajattelin, ettei kukaan auta minua. Samalla kuitenkin tajusin nauttivani siitä, että sain elää kuten halusin.

Pikku hiljaa vapaus alkaa tuntua vahvistavalta, ja Eve huomaa pärjäävänsä. Esimerkiksi oman talouden hoitaminen on uutta ja ihanaa. Eve on muuttanut kotoa omilleen jo viisitoistavuotiaana, ja tajuaa nyt parikymppisenä eläneensä aina parisuhteessa, jossa joku toinen on ohjaillut häntä.

– Suurin oivallukseni oli se, kuinka vahva lopulta olen.

Vuoden asumuseron jälkeen avioliitto Aadan isän kanssa päättyy viraliisesti. Eve alkaa hahmotella paperille listaa siitä, millaisen miehen hän rinnalleen haluaa. Listaan tulee kymmenen kohtaa, jotka kaikki myöhemmin toteutuvat Teemussa, jonka Eve tapaa yhteisten ystävien välityksellä. Nyt upouuden kaksion eteisessä Teemu pukee Aadalle ulkovaatteita päälle.

– En vieläkään pysty ymmärtämään, että Teemu noin vain käveli elämäämme, Eve nauraa.

"Vihdoinkin minulla on perhe, josta olen aina haaveillut."

Uudessa suhteessa rankkojen asioiden käsittely ja uusien haasteiden kohtaaminen on helpompaa.

Aada on juuri alkanut saada päivittäin kasvuhormonipistoksia. Edessä on hyvin todennäköisesti puhe- ja toimintaterapia. Myös sydämen sekä kilpirauhasen toimintaa seurataan säännöllisesti. Rankimmat ajat tuntuvat nyt kuitenkin olevan takana.

Aada kikattaa ja juoksee Teemua karkuun äidin tuolin taakse. Eveä naurattaa. Aada on kuin kuka tahansa kolmevuotias tyttö, iloinen ja reipas.

– En voi vieläkään uskoa, että elämä voi tuntua näin hyvältä. Vihdoinkin minulla on perhe, josta olen aina haaveillut.

Juttua on muokattu 18.4. Poistettu kolmatta osapuolta koskevia kohtia.

Perhetyöntekijä Eve, 23, ja tytär Aada, 3. Eve seurustelee Teemun, 31, kanssa. Eve kertoo perheensä arjesta blogissaan hattarapilvenvarjossa.com.

Matkasynnytysten määrä on kymmenessä vuodessa tuplaantunut. Miksi? Ja millaisia tarinoita löytyy tilastojen takaa?

Koko juttu aukeaa tästä.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Raskausaikana voi jomotella monesta syystä. Terveydenhoitaja neuvoo, miten tunnistat kivun syyn ja helpotat oloa.

1. Harjoitussupistukset tuntuvat kovettumisena

Harjoitussupistukset valmistavat kehoa synnytykseen, ja niitä voi tulla jo keskiraskaudessa. Joillakin nämä supistukset tuntuvat vain vatsan kovettumisena eivätkä aiheuta kipua. Joillakin taas voi tuntua epämukavaa nipistelyä.

Usein asennon vaihtaminen, juominen tai välipala auttaa. Harjoitussupistuksia voi helpottaa myös lämpimällä kääreellä tai saunassa.

Harjoitussupistukset erottaa synnytyssupistuksista siitä, etteivät ne tihene, kovene tai muutu pitkiksi. Jos supistuskipu ei helpota jonkin ajan kuluttua, niihin liittyy verensekaista vuotoa tai epäilet, että kohdusta tihkuu lapsivettä, on syytä olla yhteydessä neuvolaan, äitiyspoliklinikalle tai yöaikaan synnytyssairaalaan.

Alavatsakivuista on myös aina mainittava neuvolassa, sillä ne saattavat viitata virtsatieinfektioon, joka voi hoitamattomana olla kohtalokas raskaudelle.

2. Liitoskipuihin auttavat lepo ja tukivyö

Liitoskivut johtuvat häpyluun liitoksen pehmenemisestä ja liikkumisesta. Liitoskohdassa oleva rusto pehmenee ja notkistuu raskauden aikana raskaushormonien vaikutuksesta.

Kipu ja epämukavuus tuntuvat usein eniten kävellessä. Myös muu lantio voi olla kipeä samasta syystä, sillä kaikki kehon nivelsiteet ja liitokset pehmenevät samalla tavalla.

Kokemukseni mukaan raskausvyö voi helpottaa häpyliitoksen kipuja. Raskausvyö tukee vatsaa ja kannattelee hieman sen painoa, jolloin häpyliitokseen kohdistuva paine kevenee.

Liitoskipuisen odottajan on hyvä malttaa levätä päivän mittaan. Makuuasennossa häpyliitokseen kohdistuva paine niin ikään kevenee, ja se helpottaa kipuja.

3. Sukkapuikkokivut pistelevät loppuraskaudessa

Sukkapuikkokivut ovat kohdunkaulassa tuntuvia tuikkivia, pistäviä tai viiltäviä kipuja, jotka johtuvat kohdunkaulan ja -suun kypsymisestä.

Mitä lähempänä synnytystä ollaan, sitä pehmeämmäksi ja lyhyemmäksi kohdunkaulan kanava muuttuu. Siksi sukkapuikkokipuja onkin usein loppuraskaudessa. Jos niitä on aiemmin, ole yhteydessä neuvolaan.

Entä milloin voi ottaa kipulääkettä?

Jos tarvitset kipulääkettä, parasetamolia voi käyttää turvallisesti raskauden aikana. Lääkkeen annostusohjeita on kuitenkin noudatettava tarkasti. Parasetamolia ei tule ottaa enempää kuin yksi gramma kerralla tai yli kolmea grammaa vuorokaudessa. Annosten välissä tulee olla vähintään kuuden tunnin tauko.

Myös ibuprofeenia voi käyttää raskauden ensimmäisen ja toisen kolmanneksen aikana, jos lääkäri on antanut siihen luvan tai määrännyt lääkkeen. Asetyylisalisyylihappoa sisältäviä särky- ja kuumelääkkeitä, esimerkiksi Disperiniä, ei saa käyttää, ellei lääkäri ole määrännyt niitä sairauden hoitoon.

Mia Astikainen on terveydenhoitaja, joka on työskennellyt äitiys-, lasten- ja perhesuunnitteluneuvoloissa. Lähetä kysymyksesi Mialle osoitteeseen vauva@sanoma.com otsikolla ”Mia vastaa”.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.