Noin 150 naista vuosittain ei ehdi sairaalaan kun vauva jo syntyy. Petra oli yksi heistä.

On hikinen keskikesän päivä. Petra, 23, ja Aleksi, 23, remontoivat uutta kotiaan. He repivät edellisen asukkaan kukertavia tapetteja ja suunnittelevat maalaavansa kaksion seinät valkoisiksi.

Petra on viimeisillään raskaana. Alkukesän koleat ja sateiset säät ovat vaihtuneet helteeksi, ja kuumuus tekee Petran olon tukalaksi. Hän on nauttinut raskaudestaan, mutta nyt tuntuu siltä, että vauva saisi syntyä jo.

Illalla he asettuvat sohvalle katsomaan elokuvaa. Petra tuntee vatsassaan muutamia kuukautiskipujen kaltaisia vihlaisuja ja puoliksi leikillään hän vuoraa sohvan jätesäkeillä. Serkku kysäisee Facebookissa, että jokos. Ei tässä vielä mitään ole tapahtumassa, Petra naputtelee vastaukseksi.

Kipuilu loppuu, ja Petra ja Aleksi käyvät sohvalle nukkumaan.

Kaksikymmentä vaille viisi Petra herää jäätävään vihlaisuun.

Ota Panadol ja odota

Kipu on niin kova, että Petra alkaa kellottaa supistuksia. Muuttolaatikoita väistellen hän ramppaa vessan ja sohvan väliä. Tuntuu, että pitää käydä kakalla, mutta mitään ei tule. Aleksi nukkuu edelleen sikeästi.

Petra hakee helpotusta vedestä – hän seisoo vuorotellen suihkussa ja lilluu ammeessa. Supistukset tulevat nyt kolmen minuutin välein, ja niiden kesto on tarkalleen 74 sekuntia.

– Herää! Petra hihkaisee kylpyhuoneesta Aleksille, kun tunti on vierähtänyt.

– Pakkaa vaatteesi, kohta lähdetään sairaalaan.

Aleksi on nukkunut sikeästi, ja on herätessään hetken aivan ulalla.

– Mitä? Nytkö se alkoi?

Vaikka supistusten alkamisesta ei ole kulunut kahtakaan tuntia, Petra päättää soittaa synnytyssairaalaan. Kätilö rauhoittelee, että ei kiirettä. Petraa vähän itkettää, kun hän selittää, että matka Kuusankoskelta Kymenlaakson keskussairaalaan Kotkaan kestää tunnin.

– Otat Panadolin, odotatte tunnin ja lähdette sitten tulemaan, kätilö vastaa.

Kyllä tässä pärjätään

Supistukset voimistuvat, ja Petran kivut ovat kovat. Aleksi päättää, että nyt ei odoteta enää yhtään. Hän soittaa kuskille – ystävälle, jonka kanssa on sovittu kyydistä. Tilanteen pakosta ystävä joutuu ottamaan mukaan kaksivuo­tiaan lapsensa.

Ennen autoon nousua Petran on juostava vielä kerran vessaan. Vatsaa kouristaa, mutta mitään ei edelleenkään tule.

– Kestätkö sairaalaan asti tuon hätäsi kanssa? kyselee Aleksi.

Petra nyökkää. Kyllä tässä pärjätään.

Se tulee nyt!

Petra vääntäytyy takapenkille turvaistuimessa istuvan taaperon viereen. Sininen Skoda huristaa läpi heräilevän Kuusankosken. Liikennevalot vilkuttavat vielä oranssia. Aamutaivas lupaa taas uutta hellepäivää.

Aleksi naputtelee Petran äidille tekstiviestin: Synnytys alkoi, ollaan menossa sairaalaan, toivottavasti ei nyt synny tänne autoon.

Ok. Rukoillaan, että kaikki menee hyvin, vastaa anoppi.

Supistukset tulevat nyt yhtenä virtana.

Petra pitelee kaksin käsin kiinni auton kattokahvasta ja hengittelee syvään ja rauhallisesti. Kouristukset vetävät hänen selkänsä kaarelle ja tuovat kyyneleet silmiin.

– Hengittele vain, ole ihan rauhassa, Aleksi­ juttelee etupenkiltä.

Kuski painaa kaasua.

Petra pitää silmät kiinni, puuskuttaa ja valittaa kouristusten tullessa. Vaikka tilanne on uusi ja outo, häntä ei pelota. Kaikki aistit ja energia on keskitetty tähän hetkeen, näihin tuntemuksiin. Petra puree hammasta ja ottaa jaloilla tukea auton lattiasta.

Olo muuttuu yhä tukalammaksi. Kotkaan on matkaa vielä kolmisenkymmentä kilometriä. Aamuliikenne etenee nyt verkkaisesti, sillä kohdalle osuu tietyömaa. Vain yksi kaista on auki, ja liikennevalot ohjaavat liikennettä.

Sitten Petra tuntee, että jotakin repeää.

Kipu on kova, paine valtava eikä Petra voi enää kuvitellakaan istuvansa. Jalassa olleet Crocsit jäävät jonnekin kuskin penkin alle, kun Petra vääntää itsensä kyljelleen.

Petra tunnustelee alapäätään college-housujen läpi. Hän järkyttyy tajutessaan, että tuntee käsissään vauvan pään.

– Se tulee nyt! hän huutaa.

Vauva syntyy tietyömaalle

Aleksi nappaa kännykän kojelaudalta ja soittaa hätäkeskukseen. Vaihteessamme on ruuhkaa, vastaamme teille mahdollisimman pian, kuuluu nauhalta.

Tunnelma autossa hipoo paniikkia. Takapenkillä istuvaa taaperoa vain naurattaa, kun aikuiset yrittävät hädissään miettiä seuraavaa siirtoa.

Auto seisoo liikennevaloissa odottamassa valojen vaihtumista. Linja hätäkeskukseen on auki, mutta kukaan ei edelleenkään vastaa. Petra ei kykene enää olemaan aloillaan, vaistomaisesti hän alkaa riisua housujaan. Kuski sammuttaa moottorin, ja miehet syöksyvät auttamaan Petran ulos autosta. Taapero jää takapenkille istumaan, kukaan ei nyt ehdi kiinnittää häneen mitään huomiota.

Petra lysähtää maahan.

– Täällä synnytetään! huutaa Aleksi johonkin. Autojen ovet pamahtelevat, ja paikalle rientää kaksi miestä ja kaksi naista.

Taas kouristaa kovaa. Petra istuu hajareisin kovalla asfaltilla ja katsoo alas. Hän näkee kaistaleen märkiä, ruskeita hiuksia.

Siihen vauva syntyy. Kylmälle maalle, limaisena ja sinivarpaisena. Kello seitsemän tiistaiaamuna.

Jos nostaa katseensa yli autojen, näkee viljapeltoja, vehreää metsää, sinisen taivaan ja auringon, joka kurkistelee maiseman yllä.

Vauvalla ei ole hätää

Hölmistyneenä Petra tuijottaa tytärtään, joka ei ole vielä päästänyt ääntäkään. Vauvan silmät avautuvat kuitenkin hiljalleen. Toinen paikalle rientäneistä naisista kertoo olevansa lääkäri­ Kymenlaakson keskussairaalasta. Luojan kiitos!

– Miksi vauvalla on siniset varpaat? Petra saa kysyttyä.

Lääkäri rauhoittelee, että vauvalla ei ole mitään hätää. Sitten hän kiepauttaa napanuoran pois vauvan hartioiden ympäriltä. Aleksi juoksuttaa autosta pyyhkeitä ja hupparin, joihin vauva kääritään. Lääkäri nostaa vauvan Petran syliin.

Sitten miehet auttavat Petran ja vauvan autoon. Petra on edelleen aivan lamaantunut. Lääkäri neuvoo häntä nostamaan vauvan rinnalle ja käskee kuskin kääntämään lämmöt täysille.

Vihdoin hälytyskeskuksesta vastataan, ja päivystäjä sanoo lähettävänsä ambulanssin paikalle. Skoda starttaa kohti Kotkaa ja ambulanssia. Tähän asti hyväntuulisena pysynyt taapero tuijottaa Petraa ja vauvaa nyt järkyttyneenä ja alkaa tuhertaa itkua.

Petra ei osaa kuin katsoa vauvaansa, jonka pieni naama pistää esiin pyyhe- ja hupparikääreestä. Kuinka suloinen vauva, miten outo paikka tulla äidiksi.

Loppu hyvin kaikki hyvin

Muutaman minuutin ajon jälkeen ambulanssi tulee vastaan valot vilkkuen. Kohta vauvaa ja Petraa kannetaan jo paareilla ambulanssiin. Ensihoitajat onnittelevat ja naureskelevat, että heidän työnsä onkin jo tehty. Vauva saa päähänsä pipon, ja Petralle laitetaan tippa. Ensihoitaja kyselee puhelimella ohjeita napanuoran katkaisuun.

Aleksi tekstaa anopilleen tuoreet uutiset: Vauva syntyi tien varteen. Nyt on kaikki onneksi hyvin ja ollaan ambulanssissa menossa sairaalaan. Mie niin pelkäsin, että sille tai Petralle käy jotain.

Ambulanssiin paistava aurinko häikäisee vauvan silmiä, ja ensimmäistä kertaa hän päästää pienen inahduksen.

Kymenlaakson keskussairaalassa kätilöt ovat valmiina, kun Petra ja vauva kärrätään sisälle. Vauva viedään tarkastettavaksi, Petra­ tikattavaksi.

On syntynyt 50 senttiä pitkä ja 3 780 grammaa painava yhdeksän apgar-pisteen tyttö. Synnytysajaksi kirjataan kello 7.00 ja kätilöksi Aleksi. Vauvan päänympärys on 33 senttiä. Synnytys olisi voinut olla paljon hankalampi, jos vauvalla olisi ollut isompi pää.

Petralta ja Aleksilta kysytään, haluavatko he jutella psykologin kanssa. Tuoreet vanhemmat eivät tunne siihen tarvetta.

Päällimmäisenä on hämmennys ja onni. Vastahan he repivät tapetteja makuuhuoneesta, ja nyt heistä on tullut perhe. Kahdessa ja puolessa tunnissa, tienpientareella.

"Toivoin nopeaa synnytystä – mutta en ihan tällaista!"

Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin Ellen, 2,5 kk, köllöttää olohuoneen lattialla. Vauvan kädet ja jalat huitovat vimmatusti ilmaa. Vieressä istuva Petra silittelee Elleniä ja hymyilee.

Vauhdikasta synnytystä on käyty läpi monet kerrat.

– Se oli yhtä kaaosta. Olemme pohtineet, kuka otti Ellenin kiinni, kun hän syntyi. Ajattelimme, että se on Aleksi, mutta kuski muistaa toisin.

Aleksi on miettinyt, että tienpientareella olisi voinut käydä miten tahansa. Hetken hän luuli vauvan syntyneen kuolleena, kun pikkuinen makasi hiljaa asfaltilla.

Petra ei ole vellonut entä jos -ajatuksissa, se ei ole hänen tapaistaan. Eräs ystävä totesikin, että onneksi matkasynnytys sattui juuri Petran kaltaiselle turhia murehtimattomalle ihmiselle.

– Kaikenlaista olisi tietysti voinut tapahtua, mutta eipä tapahtunut, vaan kaikki meni hyvin. En saanut syöksysynnytyksestä traumoja – uutta putkeen vain, Petra hymyilee.

Hän ei ollut etukäteen miettinyt synnytyksen kulkua tai suunnitellut, mitä kivunlievitystä haluaisi. Niinpä hän ei myöskään pettynyt siihen, että synnytyskokemus ei ollut ihan tavanomainen.

– Toivoin vain nopeaa synnytystä, sellaisia ovat olleet äitinikin synnytykset. Mutta ihan tällaista en kyllä tarkoittanut.

Tiina Suomalainen: Se tulee nyt! Vauva 12/2014
Kuva: Lauri Rotko

Lue lisää

Jos vauva syntyy kotiin

Syöksysynnytystä ei voi ennakoida

Kaksitoista vanhempaa kertoo, miksi he valitsivat lapselleen erikoisen nimen ja mitä muut siitä sanoivat.

1. Pitkään äidin haaveissa

Silinda. Olin vanhainkodissa suorittamassa harjoitteluani, ja siellä oli ihana Silinda-niminen mummeli. Mietin että jos joskus saan tytön, tahdon antaa hänelle saman nimen.

Tilma. Löysin nimen kuolinilmoituksesta. Ihastuin siihen, ja kannoin sitä mielessäni monet vuodet. Onneksi mieskin piti nimestä.

Neo. Istuimme vuonna 2003 mieheni kanssa elokuvateatterissa katsomassa Matrix-elokuvaa. Kuulin päähenkilön nimen ja lähetin miehelleni lapun, jossa luki "Neo?".

Nasto. Se on vanha karjalainen nimi ja löytyy ortodoksisesta kalenterista. Vanhemmat sukulaiseni oudoksuivat sitä. Toinen mummoni kysyi, onko Nasto lopullinen nimi ja toinen ihmetteli, miksi se on niin outo.

Milena. Pari vieraampaa ihmistä on sanonut, että tyttäremme nimestä tulee mieleen melena eli veriripuli. Ei haittaa, hän on meidän oma pieni veriripulimme.

2. Isä kuuli ohimennen

Veela. Mies kuuli nimen töissä ja ehdotti sitä minulle. Nimi täytti myös omat vaatimukseni: pehmeä, sopii suomalaiseen suuhun eikä tule samaa nimeä joka kadunkulmassa vastaan.

Mauno. Pojan isä oli jo rippikoulussa päättänyt, että hänen poikansa nimi on Mauno. Hän ei antanut periksi, eikä pojallamme voisi olla täydellisempää nimeä.

Lalli. Miehestäni se oli hauska nimi pojallemme, ja se onkin sopinut hyvin. Neuvolassa ulkomailta tullut lääkäri kertoi, että hänen kotimaassaan Lalli on yleinen nimi. Vilkaistuaan vaippaan hän meni hiljaiseksi. Heillä Lalli on tytön nimi.

3. Näistä päätettiin yhdessä

Tommiel. Se kuulosti ihanan erilaiselta, ja valitsimme mieheni kanssa saman nimen. Nimi herättää kyllä hilpeyttä ja siitä on keksitty monta lempinimeä.

Vadelma. Tiesimme että Vadelma on täydellinen nimi, sillä tyttömme syntyi parhaaseen vadelma-aikaan. Mieheni vakuuttui heti nimestä, minun piti hetki maistella sitä.

Eleanor Eufemia. Eufemia kuulosti aluksi minun korvaani lääketieteen termiltä, mutta sehän sopii hyvin sairaanhoitajan tyttärelle.

Manfred. Puolitoistavuotias isosisko tokaisi pikkuveljen nähdessään: mammutti. Nimi tulee Ice age -elokuvasta.

Lähde: vauva.fin kysely

Kuka päätti lapsen nimen?

vanhemmat yhdessä – 81 %

äiti – 18 %

isä – 1 %

Lääkärin kehotuksesta Mirja jatkoi mielialalääkitystä odotusaikana. Vaikeamman valinnan eteen hän joutui lapsen syntymän jälkeen.

On aamuyö ja sairaalahuoneessa on hämärää, vain kelmeä yövalo palaa. Viereisessä sängyssä neljän lapsen äiti ja hänen vastasyntynyt vauvansa nukkuvat. Käytävältä kuuluu hoitajien ääniä. Minunkin vastasyntynyt, pieni, alle kolmikiloinen tyttöni nukkuu vihdoin. Väsyttää niin, että sattuu.

Suljen silmät ties kuinka monennen kerran, mutta uni ei tule. Koko kehoni on krampissa, en saa sitä rennoksi.

Edellisen illan tapahtumat tuntuvat sumuisilta. Tyttö syntyi syöksysynnytyksellä, eikä kipulääkkeitä ehditty antaa. Olen turta ja riekaleina, henkisesti ja fyysisesti. Minun on pakko, ihan pakko nukkua, sillä kohta vauva herää taas ja tarvitsee minua ja rintaani, josta ei edes vielä tule maitoa.

En ole nukkunut kunnolla kuukausiin, vaan valvonut lähes joka yö aamuyöhön saakka. Nyt olen kuolemanväsynyt ja ahdistunut.

Suljen silmät jälleen – ja yhtäkkiä putoan mustaan kuiluun.

Unettomuuteni ja ahdistukseni on kestänyt jo pari kolme kuukautta, koko loppuraskauden ajan. Se alkoi, kun lopetin masennuslääkitykseni, jota olin käyttänyt vähän yli puoleen väliin raskautta.

Söin lääkettä jo silloin, kun selvisi, että odotan toista lastani. Tiesin, että käyttämääni psyykenlääkettä voi tarvittaessa syödä myös raskauden aikana tietyin ehdoin, jos tarve vaatii.

Olin nimittäin lääkärin määräyksestä syönyt samaa lääkettä jo ensimmäisessä raskaudessani. Olin kaivanut esiin kaiken mahdollisen tiedon raskaudenaikaisesta psyykenlääkityksestä ja lukenut sivukaupalla tieteellisiä ja vähemmän tieteellisiä artikkeleita varmistuakseni siitä, etteivät lääkkeet ole riski vauvani kehitykselle.

Lähes kaikkien pätevien lähteiden viesti oli sama: vatsassa kasvavalle vauvalle on haitallisempaa äidin hoitamaton masennus kuin lääkityksen jatkaminen.

Myös lääkärini suositteli vahvasti, että jatkaisin lääkitystäni pienellä annoksella raskauden toisen kolmanneksen loppuun saakka. Masennukseni oli jo kertaalleen toistunut, ja lääkityksen lopettaminen kokonaan saattaisi hyvin todennäköisesti pahentaa masennusoireitani.

Masennus suurentaa riskiä komplikaatioihin, altistaa psykoosille sekä haittaa henkistä jaksamista ja valmistautumista vauvan syntymiseen.

Jatkoin siis lääkitystä kuudennelle kuulle saakka. Siitä eteenpäin lääkitystä ei ollut hyvä jatkaa, sillä sen pitoisuudet pysyvät elimistössä kauan. Liian pitkään jatkettu lääkitys saattaa aiheuttaa syntyvälle vauvalle vieroitusoireita, kuten vapinaa tai levottomuutta. Sellaista en tietenkään halunnut tapahtuvan.

Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi syntyy. 

Ensimmäisessä raskaudessa toimin samoin, ja kaikki meni hyvin. Silloin lääkityksen lopettaminen ei romahduttanut psyykkistä vointiani merkittävästi, vaan koin loppuraskauden hyväksi ja onnelliseksi.

Toisin kävi nyt, kun vähitellen lääkkeen lopettamisen jälkeen unettomuus ja ahdistus hiipivät elämääni. Ainoa, mikä surkeaa oloani lohdutti, oli ajatus siitä, että kaikki helpottaa, kun lapsi vihdoin syntyy. Kuinka väärässä olinkaan.

Herään paniikissa sairaalassa ja katson kelloa: nukuin vartin. Hälytän hoitajan paikalle. Olen hysteerinen ja pelokas. Pyydän, että saisin apua, vaikka jotain unilääkkeitä, että pystyisin nukkumaan.

Hoitaja kysyy töykeästi, kuinka pystyn hoitamaan vauvaani, jos olen lääketokkurassa. En tietenkään pysty, mutta ei se onnistu myöskään väsymyspsykoosissa.

Vastahakoisesti hoitaja myöntyy, että he voivat ottaa vauvani osaston kansliaan pariksi tunniksi ja tuoda minulle jotain rauhoittavaa. Hetken päästä kulautan Diapamin ja relaksantin kurkusta alas ja vajoan uneen. Toivon, ettei minun tarvitsisi koskaan herätä.

Aamulla hoitaja herättelee minua. Olen nukkunut neljä tuntia, ja oloni on aavistuksen parempi. Hoitaja laskee vastasyntyneen tytön syliini ja ilmoittaa, että on korkea aika aloittaa imetys.

Hoen itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin.

Seuraavan vuorokauden imetän, torkahtelen, imetän ja itken. Maitoa ei kuitenkaan tule kunnolla, ja koen oloni epäonnistuneeksi. Enkä vain maidon vuoksi vaan myös siksi, etten tunne mitään. En tunne sitä läpitunkevaa huumaavaa onnea, jonka koin ensimmäisen lapseni kanssa synnytyssairaalassa.

Olin silloinkin väsynyt, eikä maitoa tullut, mutta olin silti onnellinen ja täynnä rakkautta. Nyt sisälläni on vain tyhjää.

Alan hokea itselleni, että oloni kirkastuu, kun pääsemme kotiin, sillä sairaala tuntuu epämiellyttävältä ja hoitajat painostavat liikaa imettämisen kanssa. Lähdemme kotiin kahden yön jälkeen, ja toiveikkaasti ajattelen, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Kotona yritän päästä kiinni elämään vastasyntyneen vauvani, hänen 4-vuotiaan isosiskonsa ja mieheni kanssa. Tyttövauva nukkuu huonosti, on itkuinen ja heräilee tunnin, kahden välein. Maitoa tulee niukasti, joten annamme vauvalle myös korviketta.

Tunnen vain paniikkia. Olen paniikissa siitä, että en tunne mitään.

Pääni on yötä päivää sumussa. Niin oli silloinkin, kun esikoiseni oli vastasyntynyt, mutta tämä on nyt erilaista. Pikkutyttöni on kaunis, tärkeä ja kovin toivottu pieni rakas. Mutta minä olen sisältä turta. En koe onnen huumaa, en vauvaan rakastumista enkä onnistumisen tunteita, kuten viimeksi.

Ainoa, mitä tunnen, on paniikki. Olen paniikissa siitä, etten tunne mitään. Olen paniikissa, sillä en jaksa mitään.

Soitan jatkuvasti synnytyssairaalaan ja neuvolaan. En pyydä apua omaan olotilaani, vaan sekopäisesti kyselen käytännön neuvoja imetykseen ja vauvan nukkumiseen, itkemiseen ja pulautteluun. Suoritan mekaanisesti imetykset, vaippojen vaihdon ja sylittelyt.

En jaksaisi vieraita, mutta pakkohan läheisiä on päästää käymään vauvaa katsomaan. Kun otan vastaan onnitteluhalauksia, tuntuu kuin kasvoni olisivat kiveä, ja joudun väkisin puristamaan hymyn. Tuskallinen kipulääkkeetön syöksysynnytys on vieraista jännittävää kuunneltavaa, ja saan ihailua osakseni, mutta minä en halua olla emäntä tai sankari, haluan olla vain rauhassa. Ihailevat kommentit ahdistavat minua.

Mieleeni hiipii välillä ajatus: olenko taas masentunut? Mutta en suostu ajattelemaan asiaa enempää, saati myöntämään sitä, sillä se tarkoittaisi, että minun pitäisi harkita lääkityksen aloittamista. Lääkärini on sanonut, että käyttämääni mielialalääkitystä ei suositella imetyksen aikana.

Annan itseni ajatella, että ehkä olen lievästi masentunut, mutta kyllä kaikki vielä helpottaa. Lapseni saisi äidinmaitoa nyt mahdollisimman kauan, ja sitten voisin harkita lääkitykseni uudelleen aloittamista. Niinhän tein ensimmäisen lapsenikin kanssa: imetin puoli vuotta, sitten lopetin ja jatkoin lääkitystäni.

Seuraan, miten ystäväni hoivaa ja suukottelee lastaan. Tajuan, mitä minulta puuttuu.

Kun vauvani on noin kaksiviikkoinen, ystäväni, jonka lapsi syntyi vain viikkoa ennen omaani, tulee vierailulle oman nyyttinsä kanssa. Seuraan sivusta, kuinka hän hoivaa lastaan, suukottelee tätä ja katselee rakastavasti – ja huokuu suurta, kaikkialle loistavaa äidin onnea.

Tajuan, että minulta puuttuu tuo kaikki. En pysty siihen, sillä en tunne juuri mitään. Olen kateellinen ja musertavan surullinen.

Heti heidän vierailunsa jälkeen tartun puhelimeen ja varaan ajan synnytyssairaalan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Minulle on tarjottu mahdollisuutta päästä hänen vastaanotolleen, sillä sairaalassa ja neuvolassa tiedetään, että syöksysynnytys oli minulle traumaattinen kokemus.

Kyllä, nyt minä haluan keskustella synnytyksestä ja siitä, miten epäystävälliseksi ja painostavaksi koin hoitajien käytöksen silloin, kun vuodeosastolla olin krampissa, sokissa ja lähes psykoosin partaalla. Mutta ennen kaikkea haluan puhua nyt siitä, mitä jos – ihan varovaisesti vain – miettisin imetyksen lopettamista ja lääkityksen aloittamista. Ja jos niin tekisin, kuinka huono äiti olisin?

Tietenkin kysyn asiaa myös lääkäriltäni, joka ilman muuta kehottaa minua siirtymään takaisin lääkitykseen ja uusii jo valmiiksi reseptini. Mutta minä tarvitsen päätöksentekooni jotain muutakin – jotain joka vahvistaisi ratkaisua myös tunnetasolla.

Ja jo samalla viikolla istun sairaalan käytävällä ja odotan, että psykiatrinen sairaanhoitaja kutsuu minut huoneeseensa.

Vihdoin pääsen puhumaan. Kerron, miten nopeasti kaikki tapahtui (noin kaksi tuntia), mikä siinä meni pieleen (lääkäri ei päässyt ajoissa paikalle laittamaan spinaalipuudutusta), miltä minusta tuntui (halusin kuolla, sillä tunsin repeäväni kahtia) ja siitä, onko minulla oikeutta olla ahdistunut tapahtumasta, jonka tuloksena sain kuitenkin terveen tyttövauvan (monen mielestähän olin sankari, jonka pitää olla ylpeä suorituksestaan).

Lopulta uskaltaudun puhumaan myös nykyhetkestä: imetyksestä ja lääkityksestä.

Vauva tarvitsee enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa.

Kätilö on ihana. Hän kuuntelee tarinani, antaa minulle täyden tukensa eikä tuomitse. Ja lopuksi hän sanoo sanat, jotka haluan kuulla: ”Sinä et ole yhtään huono äiti, vaikka lopettaisit imettämisen saman tien. Vauva tarvitsee paljon enemmän hyvinvoivaa äitiä kuin äidinmaitoa. Olet todella hyvä äiti, sillä uskallat hakea apua.”

Purskahdan itkuun helpotuksesta.

Muutaman päivän kuluttua istun sohvalla vauva sylissäni. Hän tapittaa minua pienillä tummilla myyränsilmillään, ja imetän häntä siinä viimeisen kerran. Pienen hetken itken luopumisen tuskaa ulos, mutta tiedän ratkaisun olevan oikea.

Ja se onkin, se on todella oikea. Jo pelkkä päätös ja tosiasioiden myöntäminen helpottavat oloani, ja parin viikon kuluttua lääkitys alkaa purra ja masennusoireet vähenevät hitaasti mutta varmasti.

Suuri helpotus valtaa mieleni, kun huomaan rakastuvani vauvaani koko ajan enemmän ja koen vihdoin onnea perheestäni. Käyn yhä kerran viikossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jaksan paremmin yöheräilyä, siedän vastoinkäymisiä ja väsymystä, enkä ole koko ajan ahdistunut. Huomaan, että kevätaurinko alkaa paistaa ja uskallan lähteä vauvan kanssa ulos.

Mutta mikä parasta, en ole enää turta, vaan osaan taas rakastaa.

Vauva 6–7/16

Monissa maissa on tapana, että odottava äiti ja isä tekevät toivomistaan vauvatarvikkeista lahjalistan.

Tapa on yleinen paitsi Yhdysvalloissa, myös esimerkiksi Ranskassa: tulevat vanhemmat laativat vauvatarvikkeista lahjalistan, jolla voi olla kaikkea tietyistä puhdistuspyyhkeistä ja bodeista vaunuihin ja pinnasänkyyn asti. Sukulaiset ja ystävät voivat antaa listalta valitsemansa lahjan jo ennen syntymää tai tullessaan katsomaan vastasyntynyttä ensimmäistä kertaa.

Listan odotetaan kattavan vauvahankinnoista iso osa. Amerikkalaissivusto Parents.com neuvoo jutussaan, että jotain pakollisia tarvikkeita voi joutua ostamaan itsekin. Vaikkapa turvaistuinta ei kannata jättää pelkästään lahjalistan varaan.

Suomessa vauvojen lahjalistat ovat vielä harvinaisia, mutta eivät ihan vieras ilmiö.

"Siis onko tämä normaalia? Sain kutsun kaverin vauvan nimiäisiin, mukana oli lahjalista. Siinä oli tietynmerkkinen itkuhälytin, tietynmerkkinen kantoreppu, tietynmerkkinen syöttötuoli, vaatteita tyyliin 5 bodyä koossa 62, 5 housut kokoa 68, 3 mekkoa koossa 68", keskustelija kertoo vauva.fin Aihe vapaalla.

"Tavallaan tämä on hyvä idea, meillä kuopus sai 3 (siis KOLME) keskenään täysin samanlaista autosäästöpossua ristiäislahjaksi", yksi kommentoi toiseen ketjuun.

Toivelistan voi tallentaa muutamalla klikkauksella missä tahansa verkkokaupassa. Myös isoissa tavarataloissa ja vauvatarvikeliikkeissä voi tehdä lahjalistan.

Tuula Länsimäki Stockmannin hää- ja lahjapalvelusta kertoo, että heillä vauvojen lahjalistoja tulee vastaan vasta muutamia vuosittain. Suosio on kuitenkin kasvamassa.

– Esimerkiksi baby showereihin, 1-vuotisjuhliin, ristiäisiin tai nimiäisiin saattaa olla lahjalista.

Keskustele ja kommentoi alle: Mitä mieltä olet vauvojen lahjalistoista? Onko sinulla niistä kokemusta?

Vierailija

Meillä oli ristiäisissä lahjalista käytössä 3 vuotta sitten ja mielestäni ihan fiksu idea. Edullisimmat lahkatoiveet olivat 5 euron luokkaa ja kalleimmat 50 euron. Ei haluttu turhaa tavaraa, vaan ensimmäisen lapsen kanssa käytännön juttuja, mitä meillä ei ollut. Esim. leikkimattoa, nokkamukia, tuttipulloja ym. Jokainen listalta saatu lahja oli tarpeellinen ja tuli käyttöön. Ainoastaan kummit saivat valita itse lahjansa ja sekin vähän kaduttaa. Lapsi ei saanut perinteistä kummilusikkaa yhdeltäkään kummilta, vaan sieltä tuli tyyliin rasia hiustupsuille, pullo kastevedelle ja muita "turhakkeita", jotka päätyivät hyllylle pölyttymään.

Kuinka tarkasti raskaana olevan pitää pitää kiinni neuvolan antamista ravitsemussuosituksista, kun kyse on sushista, kalasta ja pastöroimattomasta maidosta tehdyistä juustoista? Monet sanovat, että maalaisjärki riittää ja se, että ei syö paljon.

Terveydenhoitaja Mia Astikainen:

Ravitsemussuositukset ovat suosituksia ja jokainen valitsee itse noudattaako niitä. Suosituksia ei kuitenkaan ole laadittu huvin vuoksi tai kiusaksi, vaan esimerkiksi raa’an kalan syömisessä on olemassa ihan oikeat terveysriskit.

Kun puhutaan bakteereista, esimerkiksi listeriasta tai salmonellasta, ei ole väliä syökö ruokaa vähän vai paljon. Ruoka on pilaantunutta tai kontaminoitunutta ja bakteereja on jo yhdessä suupalassa. Jo pienestä määrästä voi saada ruokamyrkytyksen, joka rajuna voi johtaa keskenmenoon, ennenaikaiseen synnytykseen tai jopa sikiön kuolemaan.

Listerian kannalta ei ole väliä, syökö jotain vähän vai paljon.

Kookkaissa järvikaloissa on tavattu suuria määriä raskasmetalleja, ja siksi niiden syömistä ei suositella raskaana oleville ollenkaan. Jos kuitenkin kerran raskauden aikana vahingossa syö haukea tai isoja silakoita, niin riski on luultavasti suhteellisen pieni. Raaoissa järvikaloissa on myös loistartunnan riski, joten kala on aina kypsennettävä hyvin.

Raskaana olevan naisen vastustuskyky on hieman normaalia alempi johtuen raskauden fysiologiasta. Infektiot tarttuvat siis herkemmin, ja siksi on syytä olla valppaampi riskien suhteen.

Vauva 8/16