Loppuraskaus raidoittaa monen mahan. Huoli pois: raskausarvet alkavat pian vaalentua.

Vain harva niiltä välttyy

Arpia tulee melkein kaikille, noin yhdeksälle kymmenestä odottajasta. Arpiin kannattaa siis suhtautua tyynesti: niiltä välttyy vain harva.

Arpien määrään vaikuttavat hormonitoiminta, perinnöllisyys ja ihotyypin luontainen joustavuus.

Raskausarvet tulevat yleensä pystysuuntaan ja ovat vaaleita, punertavia tai joskus jopa tumman violetteja. Arpia tulee mahaan, mutta lisäksi usein myös rintoihin, reisiin ja pakaroihin, eli kohtiin joihin rasvakudosta raskausaikana kertyy.

Arpia tulee, kun iho venyy. Arvet ulottuvat ihon kerrosten läpi.

Muista nämä: liiku ja helli

Jos omalla äidilläsi on ollut paljon arpia, se voi ennustaa, että niitä tulee myös sinulle. Arpia ei voi kokonaan estää, mutta niitä voi vähentää.

Painon kuuluu raskausaikana nousta, mutta iso painonnousu lisää arpien riskiä. Hyvä ruokavalio ja liikunta siis auttavat.

Odottajan kannattaa kosteuttaa ihoa päivittäin. Välttämättä sekään ei auta, mutta mitään haittakaan ihon kosteuttamisesta ei ole.

Arpien ehkäisemiseen on apteekeissa saatavilla voiteita, mutta kosteutukseen sopivat myös tavanomaiset kosteusvoiteet ja ihoöljyt. Kireäksi venyvää ihoa voi pehmittää kuorinnalla.

Raskaudesta jää kehoon jälki – siihen voi suhtautua rakkaudella.

Auts! Arpi voi tehdä kipeää

Raskausarvet voivat tulla nopeasti ja yllättäen. Joskus ne kutisevat ja tulevat jopa kipeiksi, mutta tämä on harvinaista – tavallisimmin venymät eivät tunnu juuri miltään.

Apteekit myyvät arpien hoitoon erityisiä silikonisidoksia, jotka laitetaan iholle samaan tapaan kuin laastari. Saatavilla on myös silikonivoiteita, mutta ne ovat hintavia.

Arpia voi yrittää häivyttää myös kosmetologin käsittelyssä.

Pian ne alkavat vaalentua

Arvet ovat tummimmillaan synnytyksen jälkeen. Kun hormonitoiminta palautuu raskautta edeltävään tilaan, arvet alkavat vaalentua.

Paras lääke on siis aika. Usein arvet vaalenevat yllättävänkin nopeasti. Ajan lisäksi tarvitset armollisuutta kehoasi kohtaan. Raskaudesta jää kehoon jälki – siihen voi suhtautua rakkaudella.

Vauva 10/2016

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Imetyspulmiin kannattaa hakea herkästi apua, terveydenhoitaja neuvoo.

1. Miksi imetyksen aloittaminen tuntuu vaikealta?

Varsinkin ensimmäisen lapsensa synnyttäneillä äideillä voi olla monenlaisia haasteita imetyksessä. Imetystä joutuvat harjoittelemaan sekä äiti että vauva, sillä se on kummallekin uusi asia. Vauva osaa vaistonvaraisesti hamuta rintaa imeä napakalla otteella saadessaan rinnanpään suuhunsa. Imuote saattaa silti jäädä vajaaksi, ja tässä äidin tulee osata ohjata vauvaa oikeaan imuotteeseen.

Kun maito alkaa nousta kunnolla muutama päivä synnytyksestä, rinnat voivat olla täydet ja kovat, eikä vauva siksi saa hyvää imuotetta rinnasta. Tällöin on syytä lypsää rintaa tyhjemmäksi joko käsin tai rintapumpulla. Synnytyssairaaloissa on usein tarjolla sekä sähköisiä rintapumppuja että käsin käytettäviä pienempiä pumppuja. Kätilöt ohjaavat kaikille äideille käsin lypsämisen ennen kotiuttamista.

2. Miksi rinnat tulevat kipeiksi?

Ensimmäisillä imetyskerroilla rinnanpäät voivat kipeytyä, kun rinnat eivät vielä ole tottuneet imetykseen. Rinnanpäitä tulee hoitaa, jotta ne kestävät imetyksen hyvin. Imetyksen jälkeen rinnanpäästä puristetaan pari tippaa maitoa, joka hierotaan nänneihin. Lampaanvillarasva eli lanoliini on myös hyvä apu rinnanpäitten suojaamisessa.

Jos rinnanpäät kipeytyvät, on tärkeää tarkistaa vauvan imuote.

Jos rinnanpäät kipeytyvät, on erityisen tärkeää tarkastaa vauvan imuote. Jos rinnanpää muovautuu kiilamaiseksi eli ei ole tasainen imetyksen jälkeen, on imuote pielessä. Rinnanpää voi haavautua, tai siihen voi nousta jopa rakkoja huonosta imuotteesta.

Joskus äidin rinnanpäiden iho on niin ohutta, että täydellisestä imuotteesta huolimatta rinnanpäät rikkoutuvat tai kipeytyvät kohtuuttomasti. Tällöin voidaan vähän aikaa käyttää rintakumia, joka suojaa rinnanpäätä ja helpottaa imetystä. Rintakumeja voidaan käyttää apuna myös silloin, jos äidin rinnanpäät ovat kovin matalat tai sisäänpäin kääntyneet, eivätkä muut keinot auta.

3. Miten imetys on helpointa aloittaa?

Imetys on ehkä helpointa aloittaa kylkimakuulla. Niin vauvaa ei tarvitse kannatella, vaan äiti ja vauva pötköttelevät vierekkäin. Kylkimakuulla vauva asetetaan äidin viereen niin, että vauva on mahdollisimman lähellä äitiä, nenä rinnanpään korkeudella.

Toinen tavallinen imetysasento on niin kutsuttu madonna-asento, jossa vauva on äidin sylissä vatsat vastakkain. Siinä vauva asetetaan rinnalle niin, että nenä koskettaa rinnanpäätä. Asentoa voi tarvittaessa tukea tavallisilla tyynyillä tai puolikuun muotoisella imetystyynyllä.

On täysin normaalia, että imetys vie paljon aikaa.

On täysin normaalia, että imetys vie paljon aikaa. Siksikin on tärkeää, että äiti on imettäessään rentoutunut eikä jännitä hartioitaan vauvaa kannatellessaan.

4. Mihin rintaa kuuluu tähdätä?

Rinnalla vauvan tulee olla sopivalla korkeudella rinnanpäähän nähden. Oikea korkeus on nenä: kun vauvan nenä on nännin korkeudella, hän avaa suunsa riittävän auki ja saa sopivan imuotteen helpoiten.

Kun vauvaa ohjataan ottamaan itse rinnasta kiinni, hän oppii hamuamaan rintaa terhakasti ja avaamaan suunsa riittävän avoimeksi. Vauva saattaa aluksi jonkin aikaa haistella ja nuoleskella rinnanpäätä, ja siihen hänelle tulee antaa aikaa. Jos vauva kuitenkin tarvitsee hieman apua ottaakseen rinnan suuhunsa, voi äiti litistää rintaa hellästi niin kutsutulla C- otteella peukalon ja neljän muun sormen väliin ja tähdätä rinnanpää kohti vauvan kitalakea.

Hyvässä imuotteessa rinnanpää ja osa nännipihaa on syvällä vauvan suussa. Vauvan alahuuli on rullalla ulospäin, ja ylähuuli lepää kiinni rinnassa. Vauva imee ja nielee rauhallisesti ja tasaisesti, posket hieman sisään painuen jokaisella imulla. Imuote on tiivis, kun imettäessä ei kuulu ylimääräisiä maiskutteluja.

Vastasyntyneen vatsa on hyvin pieni.

5. Saako vauva tarpeeksi maitoa?

Vanhemmat saattavat olla huolissaan siitä, saako vauva tarpeeksi maitoa rinnasta. Vastasyntyneen vatsa on kuitenkin hyvin pieni ja täyttyy jo pienestä määrästä. Ensimmäisinä päivinä synnytyksen jälkeen rinnoista erittyy ensimaitoa, kolostrumia, joka on erityisen ravintorikasta ja sisältää vauvalle tärkeitä vasta-aineita. Jo muutama tippa tätä ensimaitoa täyttää vastasyntyneen ravinnon tarpeen. Maitoa ei siis alussa tarvita suuria määriä. Kun vauva pissaa ja kakkaa säännöllisesti ja päivässä tulee vähintään viisi märkää vaippaa, tietää että vauva saa riittävästi maitoa.

6. Mistä imetyspulmiin saa apua?

Imetykseen voi hakea apua aina, jos olo tuntuu epävarmalta. Neuvolan terveydenhoitaja yleensä tarkastaa vauvan imemisen ja imuotteen synnytyksen jälkeisellä kotikäynnillä. Samalla voi jutella mahdollisista huolista. Äiti voi myös aina soittaa neuvolaan tai synnytyssairaalaan, jos tarvitsee neuvontaa tai kannustusta imetykseen.

Jos imetys sattuu koko ajan, vauva ei pissaa riittävästi, rinnat ovat kipeät ja äidille nousee kuume tai jos kotikonstit rintojen hoitoon eivät riitä, on oltava yhteydessä neuvolaan – tai synnytyssairaalaan, jos niin on kotiutuessa sovittu.

Myös Imetyksen tuki ry on erinomainen apu. Yhdistyksen nettisivuilta löytyy paljon tietoa ja vinkkejä imetykseen.

Vauva 4/2017

-ninnu-

Imetyksen aloitus jännittää – miten se sujuu mahdollisimman helposti?

Hoitajilta pyydettävä opastusta lypsämiseen, eivät kättärillä kotiinlähtöpäivänä opastaneet. Eivätkä antaneet lisämaitoa, kun eskoiselle ei heti omaa maitoa noussut ja vaikka pyydeltiin ja kyseltiin, "oma maito kuitenkin parempaa pienelle", no miten annat kun ei heru 😒 tuoreelle äidille turhaa stressiä, kun esikoisen paino laski 8% ja aika painokontrolliin, omaa maitoa ei heru joten lisämaitoa jouduttiin antamaan. onneksi oma äiti tsempannut ja kannustanut, rintakumit käytössä vaikka neuvolassa...
Lue kommentti
Vierailija

Imetyksen aloitus jännittää – miten se sujuu mahdollisimman helposti?

Istuallasi nojatuolissa lapsi sylissä kun kotona rauhassa imetät saattaa onnistua ilman rintakumejakin. Minullakin oli alussa synnärillä rintakumit ja niiden kanssa oli hankalaa ja lapsen vaikea imeä. Kotona sitten kun sai olla omissa oloissaan ilman että kukaan komensi vieressä, onnistui imetys. Synnärillä oli yksi ihana hoitaja, joka sanoi minulle että anna vain pullomaitoa jos siltä tuntuu. Muutoin siinä itkee sekä lapsi että äiti. Minun lapselleni antoivat pullosta synnärillä maitoa kun...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nuku sinä vain, minä menen nyt, Camilla kuiskasi puolisolleen, kun tuli aika lähteä sairaalaan. Ratkaisu oli yhteinen ja harkittu.

Camilla Tall tiesi jo toisen lapsensa odotusaikana, että tällä kertaa hän synnyttäisi yksin. Syynä päätökseen oli keskittymisrauha. Esikoisen synnytyksessä mies Tommy Huotari oli ollut mukana. Se oli silloin tuntunut molemmista tärkeältä, mutta toi Camillalle ylimääräistä stressiä.

–Olen huolehtijatyyppi. Kun mies oli mukana, tunsin huolta siitä, miten hän pärjää, Camilla sanoo.

Camillaa ja Tommya turhautti, kuinka vähän isä saattoi synnytyksessä helpottaa äidin oloa. Tommyn osana oli puhua ja paijata, mutta Camillaa kumpikaan ei auttanut.

Pikemminkin häntä ärsytti, kun hän ei voinut keskittyä kunnolla itseensä.

”Onhan mies synnytyksessä aika turhake.”

–Onhan mies synnytyksessä aika turhake, Camilla tiivistää puolisoiden ajatukset.

Tommy kannatti Camillan ajatusta heti, ja oli ehtinyt miettiä sitä itsekin. Ratkaisu oli myös käytännöllinen: näin pariskunnan ei tarvitsisi hankkia perheen esikoiselle Sarinalle hoitajaa synnytyksen ajaksi.

Kun päätös oli tehty, ei Camilla enää jossitellut. Päätökselleen hän sai tukea myös äidiltään – olihan hänkin synnyttänyt kaikki neljä lastaan ilman kädestäpitelijää. Naiset pärjäävät, kuului äidin ytimekäs kommentti, kun Camilla kertoi ratkaisustaan.

Oma isosisko oli toista mieltä: vauvan isä jäisi niin paljosta paitsi, kun ei kokisi synnytystä yhdessä äidin kanssa!

–Tommy oli kuitenkin mukana Sarinan synnytyksessä ja tiesi, mitä siellä tapahtuu. Ei se niin erilaista joka kerta ole, Camilla perustelee.

Nuku sinä vain, minä menen nyt, Camilla kuiskasi, kun Walterin synnytys käynnistyi keskellä yötä. Hänen isänsä odotti pihalla autossa ja ajoi Camillan sairaalan ovelle. 

Siitä eteenpäin Camilla halusi jatkaa ilman tuttuja tukihenkilöitä.

Camilla oli rauhallinen ja itsevarma. Tässä olen vain minä, ja minä pystyn tähän.

Ponnistusvaihe alkoi kuitenkin vasta iltapäivällä. Camillan olo oli rauhallinen ja itsevarma. Tässä olen vain minä, ja minä pystyn tähän, hän ajatteli. 

Sydänäänet katosivat juuri ennen syntymää. Lääkäri halusi käyttää imukuppia, mutta Camilla esteli, sillä hän tunsi olevansa tilanteen tasalla.

–Huusin, että älä käytä imukuppia, vauva syntyy nyt.

Äidin tuntemukset osuivat oikeaan: seuraavassa hetkessä Walter oli syntynyt.

Vauvan hengitys ei heti käynnistynyt, joten hänet vietiin elvytyshuoneeseen. Camilla kuunteli vauvan ääniä sairaalan sängyllä henkeään pidätellen. 

Pian kuului ensimmäinen parkaisu, josta Camilla tiesi kaiken olevan kunnossa. Muutaman minuutin kuluttua pieni poika laskettiin hänen rinnalleen.

–Olen kertonut kaikille synnyttäneeni ilman puolisoa ja olevani ylpeä siitä, Camilla sanoo.

–Jos vielä joskus saamme kolmannen lapsen, haluan ehdottomasti synnyttää yksin.

Äidin puoliso ei ole aina se, joka on mukana ottamassa vauvaa vastaan. Tiina halusi synnytykseen doulan, Sini oman siskonsa, Taina pelkän kätilön.

Tiina: ”Doula ei vähätellyt pelkoani”

Synnytyspelon vuoksi esikoiseni syntyi sektiolla. Kun sitten tulin uudestaan raskaaksi, tajusin, että tarvitsen synnytykseen mukaan ihmisen, joka säilyy läpi kaiken rauhallisena. Ajattelin, että doula olisi osin tuttu mutta silti ammattilainen.

Löysin doulani Martan Kanta-Hämeen perhetyön kautta. Kun juttelimme keittiön pöydän ääressä, tuntui kuin juttelisi omalle äidilleen. Minulle oli sanottu monta kertaa, ettei pelko ole syy jättää synnyttämättä alateitse. Doula ei vähätellyt pelkoani.

Vähän ennen laskettua aikaa kävi ilmi, että vauva oli kääntynyt huonoon asentoon, ja sain valita, synnytänkö sektiolla vai alateitse. Valitsin sektion.

”Vieraan kanssa ei tarvitse miettiä, miten toinen tilanteessa pärjää.”

Pian makasin leikkaussalissa. Puudutus ei onnistunut. Huusin ja huusin, ja Martta piteli minua kädestä ja silitti päätäni. Kun vauva oli ulkona, sain hänet hetkeksi rinnalleni. Juuri ennen kuin minut nukutettiin haavan ompelemista varten, näin, miten vauva annettiin Martalle. Tuntui hyvältä ja oikealta, että juuri Martta piti vauvaa ihoaan vasten paidan alla.

Minua itketti: Olin niin kiitollinen Martalle. Hänen läsnäolonsa oli rauhoittanut minua valtavasti, ehkä enemmän kuin tutun ihmisen läsnäolo. Samalla tavalla kuin vieraalle ihmiselle on joskus helpompi puhua aroista asioista. Voi näyttää olevansa heikoilla, kun ei tarvitse miettiä, miten toinen jaksaa tai pärjää tilanteessa.
 

Sini: ”Siskoni oli mukana jo neuvolassa ja ultrissa”

Pikkusiskostani kasvoi jo varhain se ”isompi” sisko. Olen lyhytkasvuinen ja muistan, kuinka ollessamme pieniä äiti sanoi Saralle, että pidät sitten Sinin puolia.

Niin hän on myös tehnyt. Ei ollut siis yllätys, että äiti ehdotti Saran ottamista mukaan synnytykseen.

Erosin Lunan isästä raskauden puolivälissä. Siitä lähtien siskoni oli kanssani kaikilla neuvolakäynneillä ja ultrissa.

”Saralla oli kyky saada minut rentoutumaan.”

Lyhytkasvuisuuteni vuoksi Luna syntyi sektiolla. Leikkausta edeltävänä päivänä paistoi mielettömän ihana kevätaurinko. Makasimme siskon kanssa rannalla, söimme mansikoita ja kikattelimme lähellä makaavan naisen olemattoman kokoisille bikineille. Saralla oli kyky pitää ajatukseni poissa sektiosta.

Aamulla menimme yhdessä sairaalaan. Kun minut haettiin leikkaussaliin, sisko jäi isille tarkoitettuun huoneeseen. Kun näin Saran jäävän sinne toiseen huoneeseen, minua alkoi ensimmäistä kertaa jännittää. Minulla oli yhtäkkiä hirveän kylmä, ja tärisin leikkaussalin pöydällä.

Lopulta kätilö haki siskoni leikkaussaliin höpöttämään niitä näitä. Tärinä lakkasi, ja rentouduin taas. Luna syntyi, ja Sara leikkasi napanuoran.

Parin päivän päästä pääsimme sairaalasta kotiin ja tapasimme parkkipaikalla kätilön, joka oli ollut paikalla sektiossa. Hän kertoi, ettei leikkaussalissa ollut koskaan ollut niin rento tunnelma, kuin Saran ja minun rupatellessa ja vitsaillessa siellä.
 

Taina: ”Katkaisin itse napanuoran”

Esikoisen syntymä oli raskas kokemus sekä minulle että miehelleni. Istukka ei irronnut kunnolla, ja se piti leikata. Toisen raskauden aikana aloin miettiä, että voisin mennä synnyttämään yksin. Silloin esikoiselle ei tarvitsisi etsiä hoitopaikkaa.

Mies oli selvästi helpottunut, enkä kantanut hänelle kaunaa, vaikkei hän erityisesti hinkunut mukaan.

Synnytys käynnistettiin raskausmyrkytysepäilyjen takia. Sairaalassa minut otti vastaan ihana kätilö, joka istui pitkiä aikoja sänkyni vieressä ja jutteli, kun odottelin supistusten tihenevän. Onneksi sairaalassa oli juuri silloin hiljaista, niin että hänellä oli aikaa minulle. Pyysin hoitajaa tuomaan radion huoneeseen, mutta en kuunnellut sitä.

”Olen ihminen, joka tarvitsee omaa tilaa.”

Lopulta ponnistusvaihe alkoi. Silloin tajusin, että nyt se tapahtuu, eikä tässä ole ketään muita kuin minä.

Olen kuitenkin ihminen, joka tarvitsee omaa tilaa. Hetken paniikki meni nopeasti ohitse, ja synnytin ilman kivunlievitystä. Jälkeenpäin olen muistellut synnytystä monta kertaa, ja aina se saa minut hymyilemään.

Katkaisin itse napanuoran ja sain heti rinnalle maailman ihanimman vauvan, jolla oli paljon tummaa tukkaa.

Olin nähnyt parikymppisenä toistuvasti unta, jossa synnytin tummatukkaisen pojan. Niilon nähdessäni ajattelin, että tässä on uneni vauva.

Kolmen äippä

Kuka mukaan synnytykseen? 3 äitiä, 3 erilaista valintaa

Hyviä ratkaisuja kaikki. Itsen otin mukaan äidin ja synnytys oli kuin elokuvista. Kaikki meni parhaalla mahdollisella tavalla eikä koko homma "tuntunut missään"! Siis todella helposti ja ilman henkistä painetta. Jos mies olisi ollut mukana, hän olisi ärsyttänyt minua pelkällä olemuksellaan. Eikä siinä tilanteessa kaipaa enempää painetta ainakaan.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Sari Kontra ehti jo iloita kesävauvasta. Kohdunulkoisesta raskaudesta toipuminen vaikutti koko perheen elämään.

Meille tulee kesävauva! -tekstin he huomaisivat ensimmäisenä. Sitten huomio kiinnittyisi mustavalkoiseen kuvaan tekstin alla.

Kuvittelen jo mielessäni jouluaattoillan ja lahjojaan rapistelevat sukulaiseni. Vanhempieni paketista on juuri paljastunut ultraäänikuva pienestä sykkyrällä olevasta vauvasta: suuri salaisuutemme.

Äitini purskahtaisi itkuun, isäni myhäilisi sohvannurkassaan. Reilun vuoden ikäinen esikoisemme ihmettelisi ympärilleen muodostunutta kuhinaa ja kaaosta. Nauraisimme mieheni kanssa muiden mukana ja silittäisin samalla vaivihkaa jo kevyesti pyöristynyttä vatsaani.

Laskettu aika osuisi keskikesään, neljänteen hääpäiväämme. Esikoisemme ei ehtisi ihan kaksivuotiaaksi, joten tiedossa olisi todennäköisesti paitsi valvottujen öiden aiheuttamaa koomaa, myös vähintään avioero, vararikko ja vaippa­show’n jatko-osa heti ensimmäisen tuotantokauden perään.

Mutta juuri nyt olemme raskaudesta vain täydellisen onnellisia.

Kaikki on valmista ja varmaa ennen kuin olen tehnyt ensimmäistäkään raskaustestiä. Oireeni eivät valehtele, ne ovat täsmälleen samanlaisia kuin esikoista odottaessani. Käyn mielessäni läpi esikoisen vanhoja vauvanvaatteita ja mietin, pitääkö alle kahden vuoden ikäerolla satsata sisarusrattaisiin.

Kaikki on valmista ja varmaa. Sitten kuukautiseni alkavat, täsmällisesti ja epäilemättä.

Olen onnellisesti raskaana viidettä päivää, kun kuukautiseni alkavat. Täsmällisesti, tuntuvasti ja epäilemättä. Niiskautan pettymyksestä, mutta rauhoitun nopeasti. Näin käy monille. Yritämme uudestaan heti seuraavassa kierrossa. Ehkä kuukauden viivästys säästäisi meidät edes siltä avioerolta.

Olen vuotanut luulemiani kuukautisia jo kymmenen päivää, kun marssin viimein työterveyslääkärin pakeille. Tiedän kroppani reagoivan stressiin hormoniheittelyillä, joten epäilen vuotohäiriön johtuvan siitä. Puoli tuntia tutkimuksissa maattuani vaihtoehdot on rajattu vähiin.

– Kohtutulehdus tai määrittelemätön vuotohäiriö, tummatukkainen gynekologi mutisee osaksi itsekseen ja kirjaa diagnoosin koneelleen.

Muutaman napakan klikkauksen jälkeen hän ojentaa minulle nipullisen reseptejä, kun käsi pysähtyy ilmaan:

– Vai voisitko olla raskaana? Nämä oireet voisivat viitata myös kohdunulkoiseen raskauteen.

– Raskaana? toistan, ja ääneni kuulostaa vieraalta.

Vajaa kaksi viikkoa aiemminhan olin riemuinnut selvistä raskausoireista, kunnes kuukautiseni alkoivat lähes kellontarkasti.

Lääkärin kehotuksesta päätän kuitenkin sulkea raskauden pois, vaikka apteekkiin marssiminen vuosisadan kuukautisten aikana tuntuu naurettavalta. Harpon muutaman sadan metrin matkan työpaikalle, sillä haluan negatiivisen testituloksen nopeasti pois päiväjärjestyksestä.

Perjantai-iltapäivänä työpaikalla on onneksi hiljaista, kun sulkeudun naistenvessaan raskaustesti seuranani.

Nostan sinivalkoisen tikun puolihuolimattomasti lavuaarin reunalle, ja ryhdyn odottaessa pesemään käsiäni.

Parin minuutin kuluttua testiruudussa loistaa kaksi vahvaa viivaa.

Kontrolliverikoe varmistaa uutisen: raskaushormonitaso jatkaa kohoamistaan.

Positiivisen raskaustestin vuoksi saan lähetteen verikokeeseen. Odotan sen tuloksia viikonlopun takia piinalliset kaksi vuorokautta.

Maanantaiaamuna kontrolliverikoe varmistaa hämmentävän uutisen: raskaushormonitasot jatkavat kohoamistaan, vaikka muutamaa päivää aiemmin kohtuni on todettu tyhjäksi. Saan sairaalalähetteen perjantaille neljän päivän päähän.

Odotan kolme itkunsekaista päivää. Torstaiaamuna, vajaan viikon odottamattoman positiivisen raskaustestituloksen jälkeen, soitan äidilleni.

Äiti yrittää piristää minua puhumalla ultraäänessä piiloon jääneistä raskauksista ja omista raskaudenaikaisista vuodoistaan. En halua kuunnella, ja leikkaan lapsenlapsen haaveilulta välittömästi siivet. Meille ei tule kesävauvaa.

Menen kolmanteen kontrolliverikokeeseen vielä saman iltapäivän aikana. Matkalla kotiin vatsaan alkaa koskea niin, että lähes putoan polvilleni.

Raahaudun vaivalloisesti lähimmälle taksitolpalle. Ympärilläni kaupunkilaiset suhaavat neljänruuhkassa kotiin, kauppaan, päiväkotiin ja kuntosalille, eikä tolpalla ole yhden yhtä taksia.

Suoriudun lopulta bussilla sairaalaan, jossa pääsen tutkittavaksi pian. Siskoni kiiruhtaa tuekseni. Kulmakarvojaan nosteleva lääkäri toteaa kollegansa tavoin kohtuni tyhjäksi, mutta jatkaa tutkimista.

Ultraääniruutua tulee tihrustamaan myös lääketieteen opiskelija, ja minut vastaanotolle saattanut kätilö liikehtii tutkimushuoneessa levottomasti. Puren alahuultani ja keskityn laskemaan hämärretyn huoneen katossa olevia paneeliruutuja.

Viidennenkymmenennenkuudennen ruudun kohdalla kuulen jalkopäästäni pohdiskelevaa mutinaa: lääkärit ovat löytäneet etsimänsä.

Vedän farkut jalkaani ja siirryn pukemaan sukkia lääkärin pöydän viereen. Huolestuneet silmäparit katsovat minua joka puolelta, ja polkkatukkaisen lääkärin ilme on vakava.

Muutama senttimetriä muuttavat elämän suurimman onnen vaaralliseksi.

Hän nyökkää minut istumaan ja kertoo löytäneensä oikeanpuoleisesta munanjohtimestani raskauskudosta, joka kasvaa vaarallista vauhtia muutaman sentin verran väärässä paikassa. Ne muutamat sentit ovat riittäneet muuttamaan elämän suurimman onnen vaaralliseksi loiskudokseksi.

Kudoksen kasvu on saatava pysähtymään, joten hän määrää minulle solunsalpaajahoidon aloitettavaksi välittömästi.

Menen lepäämään ja odottamaan hoidon aloitusta. Tässä vaiheessa muistan edelleen imettäväni, joten viittilöin kätilön luokseni. Saan kuulla musertavan tiedon: imetykseni päättyisi tähän.

Hämmentyneenä saan puhua vielä lääkärin kanssa mahdollisista muista vaihtoehdoista. Vasta silloin ymmärrän tilanteen vakavuuden: joko lopettaisin imetyksen ja saisin lääkehoidon samana iltana tai tulisin seuraavana aamuna leikattavaksi. Tarvittaessa lääkehoidon voisi uusia viikon sisällä ensimmäisestä annoksesta.

– Kohdunulkoisen raskauden seurauksena repeävät munanjohtimet tappavat naisia edelleen myös länsimaissa, polkkatukkainen lääkäri sanoo vakavana.

Kyyneliltäni en näe lääkäriä, mutta hänen huolensa havahduttaa minut. Taaperoikäiseni tarvitsee nyt enemmän toipuvaa äitiään kuin rintaa.

Solunsalpaaja on alkanut poltella pakaralihaksessa, ja keskityn hengittämään kipua pois. Muistan, miten kolmetoista kuukautta aiemmin ja neljä kerrosta ylempänä puhalsin supistuskipua siedettävämmäksi.

Tämän kivun päättymisen jälkeen en saa onnitteluja enkä imetysohjausta.

Toisin kuin silloin, tämän kivun päättymisen jälkeen en saa onnitteluja enkä imetysohjausta. Saan sen sijaan lempeän silityksen olalle, puolitoista viikkoa sairauslomaa sekä sairaalapastorin numeron.

Väistän sairaalan tuulikaapissa turvakaukaloa kantavaa leveästi hymyilevää isää. Kirkkaankeltainen taksivalo häikäisee hämärtyneessä marraskuun illassa, mutta nyt en halua istua yksin taksissa vaan ihmisiä ympärilleni.

Hoipun bussiin, jossa kännykkäruutujensa ääressä nuokkuvat ihmiset tuskin huomaavat minua. He eivät arvaa, kuinka paljon heitä juuri silloin tarvitsen. Itken hiljaa matkan rautatieasemalle saakka, ja marssin kahvioon ostamaan suurimman ja makeimman kahviannoksen.

Olen kotona vasta myöhään illalla. Yöunille menevä esikoinen repii kaula-aukkoani ja hamuaa maidosta kiristäviä rintojani. Lasken hämmentyneen lapsen sylistäni ja vetäydyn rintapumpun kanssa kylpyhuoneeseen.

Lavuaarissa suolaiset kyyneleet sekoittuvat vihertäväksi muuttuneeseen maitoon, jonka haju on luotaantyöntävä.

Nukun yöni sohvalla. Esikoinen protestoi maidottomuutta isälleen muutaman kerran yön aikana, mutta nukkuu ihmeeksemme suuren osan yöstä tyytyväisenä.

Tulevien päivien aikana keskitymme toipumaan, suremaan ja ihmettelemään hämmennystämme. Puhun tuntikausia puhelimessa perheenjäsenteni ja ystävieni kanssa.

Moni lähipiirissäni kuulee kohdunulkoisesta raskaudesta ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka diagnoosi ei ole kovin harvinainen. Tällaisia raskauksia on noin 1–2 prosenttia kaikista raskauksista, ja joka päivä muutamassa suomalaiskodissa surraan vastaavanlaista menetystä.

Sairauslomaviikkoni aikana tutkin kävelemään oppineen esikoiseni kanssa kaikki lähitienoon leikkipuistot, laskemme alkutalven liukastamia liukumäkiä ja iltaisin läiskytämme kylvyssä erityisen pitkään. Öisin suljen kainalossani nukkuvan pojan entistä tiukempaan halaukseen ja suukotan hänen karkeaa tukkaansa.

Esikoinen toipuu imetyksen äkkilopetuksesta nopeammin kuin minä.

Poika vaikuttaa toipuvan imetyksen lopettamisesta todella nopeasti, mutta itse suren hyvin sujuneen imetystaipaleemme äkillistä loppua vielä pitkään.

Imetys- ja raskaushormoneiden vuoksi mielialani tempoilee, eikä solunsalpaajahoidon jälkeen ruoka tahdo maistua millään. Hoitovapaalla oleva mieheni kantaa minulle toipumissuklaata ja valloittaa pyykki- ja astiavuoren toisensa jälkeen esikoinen jalassaan roikkuen.

Sairauslomani loppuvaiheessa käyn ultraäänitutkimuksessa ja saan kuulla, että ensimmäinen solunsalpaaja-annos on riittänyt poistamaan munanjohtimeeni juuttuneen alkion.

Kysyn gynekologilta syytä väärään paikkaan päätyneelle raskaudelleni. Saan vastaukseksi, että meitä on vain kohdannut todella huono tuuri. Oma toimintani, työstressini tai mikään muu ei ole aiheuttanut tapahtunutta. Sen kuuleminen ammattilaisen suusta hillitsee itsesyytöksiäni.

Palaan töihin puolitoista viikkoa diagnoosin jälkeen. Arki on parasta terapiaa, vaikka sitä sävyttävätkin viikottaiset verikoekontrollit. Kokeilla seurataan raskaushormonitasojeni laskua.

Ehdin käydä kahdessa kontrollissa, kunnes saan soiton, että arvot ovat laskeneet raskautta edeltävälle tasolle. Kehoni on siis toipunut menetyksestään, ja vieläpä verrattain nopeasti.

Tuntuu väärältä surra, emmehän ehtineet yrittää lasta kauan.

Huomaan etsiväni oikeutusta surulleni pitkään. Tuntuu väärältä surra, sillä emme ehtineet yrittää lasta kauan, tiesin heti, ettei kaikki ole hyvin ja onhan esikoisemmekin vasta reilun vuoden ikäinen. Olemme nuoria ja terveitä, ehdimme saada vielä monta lasta.

Kerron näitä perusteluja pikkujouluissa kuulumisten ohessa myös ystävilleni, joista yksi sanoo:

– Hei, ei sinun tarvitse perustella tunteitasi. Sure vain rauhassa, sinulla on siihen lupa.

Nuo sanat sysäävät myös henkisen toipumiseni kunnolla käyntiin.

Jouluna en paketoi ultrakuvayllätyksiä sukulaisilleni, vaan keskityn nauttimaan perheestäni ja kaikesta siitä, mitä minulla jo on. Toisen lapsen aika tulee toivottavasti vielä joskus.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.