Vasta kun letittämisestä ja palmikoista tuli vahingossa ammatti, Johanna Suominen oivalsi niiden syvimmän olemuksen.

Muisto on kirkas kuin valokuva. Istumme keittiössä pirtinpöydän penkillä hajareisin, äiti takana ja minä edessä. Äidillä ei ole kiire mihinkään. Hän harjaa hellästi pitkää tukkaani ja letittää napakoiksi palmikoiksi, solmii punaisilla nauhoilla.

Opin letittämään kahdeksanvuotiaana. Omien hiusteni lisäksi letitin kaikki barbit ja välitunneilla luokkakaverit. Pelasin ringetteä, ja turnauksissa letitin joukkueelle kisakampaukset.

Sitten syntyivät Stella, Serafiina ja Sarlotta, kolme tuuheatukkaista tyttöämme. Heissä riitti niin paljon letitettävää, että kaksi vuotta sitten luovuuden puuskassa etsin netistä uusia letitystekniikoita. Kokeilin lettejä omien tyttöjen hiuksiin ja kuvasin Facebookiin ja Instagramiin. Pian tutut alkoivat kommentoida 'Upeaa, kuinka sinä osaat!'

Leteistä tuli minulle ammatti vahingossa.

Kun kuulin lauseen tarpeeksi monta kertaa, päätin järjestää lettikurssin. Jos minulla on jokin taito, miksi en jakaisi sitä?

Yhdestä lettikurssista se lähti. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan. Oli järjestettävä toinen ja kolmas ja neljäs kurssi. Leteistä tuli minulle ammatti vahingossa.

Yhdeksän vuotta kotona neljän lapsen kanssa oli kulunut nopeasti. Olin kokeillut yrittäjyyttä vuoden luomukauppiaana ja todennut, että ei ainakaan sitä. Samalla olin irtisanonut itseni sairaanhoitajan työstäni. Olin Samuel-kuopuksen syntymän jälkeen miettinyt, mitä ihmettä alkaisin tehdä – ja yhtäkkiä minulla oli se unelmieni ammatti.

 

Letittäminen ei ole vain hiusten laittoa, kaunistautumista. Juuri se letittämisessä niin viehättää. Letit ovat jotakin paljon tärkeämpää. Tämän tunsin jotenkin jo lapsena, samoin letittäessäni omia lapsiani. Mutta vasta kun katsoin kursseilla muita äitejä letittämässä tyttäriään, tajusin, miten isosta asiasta on kysymys.

Letit ovat hellyyttä, läheisyyttä ja yhteinen hetki.

Tai näin sen pitäisi olla. Ensimmäisillä lettikursseilla olin joskus sydän kurkussa, kun jotkut kiskoivat tyttäriensä hiuksia. ’Sattuu!’ tytöt kiljaisivat. Silti äiti ei hellittänyt otettaan.

Oma päänahkani on herkkä, ja kiskomista oli vaikea katsella. Kun yksi kurssini päättyi siihen, että tytär purskahti itkuun, päätin, että ei näin!

Letit ovat hellyyttä, läheisyyttä ja yhteinen hetki.

Siitä kerrasta lähtien olen aloittanut kurssini joka kerta samalla alustuksella. Siinä kerron, että tärkeintä ei ole tehdä hienoa lettiä vaan olla lähellä ja hellä.

 

Nyt olen pitänyt sata lettikurssia. Niille on osallistunut yhteensä 2500 letittäjää ja letitettävää: äitejä ja tyttäriä, mummeja ja isiä, ystävättäriä. Olen kuullut kymmeniä tarinoita siitä, miten letteihin liittyy vahvoja muistoja läheisyydestä tai sen puutteesta, hellyydestä tai kivusta.

Moni muistaa lapsuudesta sen kiristävän tunteen, kun äiti kiskoo letit liian tiukalle. Joku taas kateuden, jota tunsi, kun naapurintytön äiti letitti aina oman tyttärensä hiukset. Yksi kurssilaisista kertoi, kuinka hän oli lapsena miettinyt, miten ihanalta mahtaisikaan tuntua oman äidin kosketus. Hänen hiuksiaan ei ollut letitetty koskaan.

Kurssin alussa moni jännittää, oppiiko letittämään. Lohdutan sanomalla, että 98 prosenttia oppilaistani oppii kaikki letit. Ja jos jää yksi letti oppimatta, niin mitä sitten?

Ikärajaa letteihin ei ole.

En minäkään pidä kaikista lettitekniikoista. Mieluiten teen tyttärilleni ranskalaiseen lettiin pohjautuvia lettejä, varsinkin jos on kiireinen kouluaamu. Itselleni teen neliosaisen letin. Tunnen oloni yhtä aikaa naiselliseksi ja tyttömäiseksi lettikampaus päässä. Ikärajaa letteihin ei ole.

Nyt trendikkäitä ovat vesiputousletit, ehkä syksyllä afrikkalaiset pikkuletit. Aina voi oppia uutta. Uusia kokeilukampauksia teen silloin kun on aikaa. Saatan silloin siirtää lapsen tv:n ääreen, jotta lapsen on helpompi olla paikallaan.

Letittäessä lapset alkavat monesti kertoilla, mitä he ovat tehneet kavereiden kanssa tai mitä koulussa on tapahtunut. Meidän aikuisten arki saattaa näyttää kiireiseltä, eivätkä lapset ehkä halua häiritä koska pelkäävät, että aikuisilla on kuitenkin kiire. Letittäessä äiti tai isä ei voi näppäillä kännykkää tai tuijottaa tablettia.

Letittäminen ei lopu koskaan, ei niin kauan kuin on äitejä ja tyttäriä.

Luulen, että lettien suosio liittyy myös siihen, että elämme keskellä teknologiaa ja ihmiset kaipaavat elämäänsä jotain maanläheistä. Letittäminen rauhoittaa.

Minusta letittäminen on kuin kansalaistaito, joka kannattaa oppia. Letittäminen ei lopu koskaan, ei niin kauan kuin on äitejä ja tyttäriä.

Meidän Perhe 5/2016

Johanna Suominen, 39, asuu puolisonsa Tommi Suomisen sekä Stellan, 9, Serafiinan, 8, Sarlotan, 5, ja Samuelin, 3, kanssa Nummelassa. Hän työllistyy Lettitehdas-yrityksensä kautta ja opiskelee parturi-kampaajaksi. Hän on tehnyt Kaunista letittäen -kirjan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Milka Alanen

Alvarin mielestä BMX-pyörän selässä voi oppia voittamaan pelkonsa.

”Sain tietää BMX-pyöräilystä, kun isi näytti tabletilta siitä kuvia. Innostuin, koska osaan aika hyvin keulia.

Sain pyörän synttärilahjaksi, kun täytin kolme vuotta. Minulla on maastorenkaat. Oikea BMX-pyörä on hyvä, ei tarvii kelloa.

Ajohanskat on hyvä olla. Myös selkäsuojus, polvisuojus, käsisuojus ja kyynärpääsuojus voi olla, mutta ei tarvii. Kypärä on erilainen kuin tavallinen kypärä, siinä on leukasuojus. Mun kypärässä on lepakon kuva leukasuojuksen päällä.

BMX-radalla on kumpuja ja lopussa kaarretaan, ja välillä jonotetaan ja odotetaan vuoroa. Jonottelu on välillä vähän tylsää. Siellä olen oppinut ajamaan seisaaltaan ja nokittamaan.

Hauskimpia on ne kummut ja uusi alimeno, jossa pitää mennä siiman alta ajaen. Ja se, kun saa mennä juomaan. Sinne on tullut uusi juomahana.

Jos pelottaa, voi sanoa siitä opelle, opella voi olla jotain keinoja siihen.

Kaikkien kannattaa kokeilla BMX:ää, koska se on aika kivaa. Jos pelottaa, voi sanoa siitä opelle, opella voi olla jotain keinoja siihen. Ja minä voin sanoa, että kannattaa edes kokeilla.”

Alvar, 5

Moni lapsi löytää itse oman lajinsa. Jos sopivaa ei vielä ole tullut vastaan, anna Meidän Perheen harrastuskoneen auttaa!

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Suomalaiset lapset harrastavat paljon, selviää Meidän Perhe -lehden kyselystä. Lapsuudentutkijan mukaan harrastamiselle ei kannata antaa liian isoa painoarvoa. ”Harrastamispakosta on tyhmää ahdistua”, Kirsi-Pauliina Kallio sanoo.

Onko mitään ihanampaa, kuin nähdä, miten oma lapsi kehittyy ja oppii uutta? Silmien loiste, joka viestittää ”minä osaan!”

Mutta onko se onnellinen katse kaiken vaivan arvoista? Meidän Perhe selvitti, miten paljon aikaa ja rahaa suomalaisperheet lastensa harrastuksiin käyttävät. Valtaosalla lapsista oli 2–3 harrastusta. Ja perheissä keskimäärin 2–3 lasta. Lyhyelläkin matematiikalla tajuaa, että on siinä vähän aikatauluttamista, että arjen saa sujumaan.

”Tuntuu, että välillä ajatellaan, ettei lapsella ole ollut hyvä lapsuus, jos ei ole panostettu monipuolisesti harrastustoimintaan.”

Lapsuudentutkija Kirsi-Pauliina Kallio Tampereen yliopistosta on vertaillut lasten arkea Suomessa ja Briteissä. Isossa-Britanniassa lasten vapaa-aika kuluu usein esimerkiksi vanhempia autellen ja kavereiden kanssa, ei ohjatusti harrastaen.

–Suomessa harrastamisella on paljon suurempi merkitys. Meillä lapset kokevat harrastamisen täysin luonnollisena osana arkea. Se on samalla lailla itsestään selvä asia kuin koulunkäynti ja kotona olo, Kallio sanoo.

”Ei kukaan ole sen takia luuseri, että ei ole harrastanut mitään lapsena.”

80 prosenttia Meidän Perheen kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että hyvän vanhemman velvollisuus on tarjota lapsilleen harrastusmahdollisuuksia. Tutkijan mukaan harrastamiselle ei kuitenkaan kannata antaa liian isoa painoarvoa. Jos vaikka perheen talous tai vanhempien jaksaminen joutuu liian koville lasten harrastusten tähden, kannattaa tilanne arvioida uudestaan.

–Harrastamispakosta on tyhmää ahdistua. Voiko itselleen rakentaa turhempaa vankilaa? Ei lasta kukaan pysty etukäteen pelastamaan sillä, että olisi 100-prosenttinen äiti tai isä. Eikä kukaan ole sen takia luuseri, että ei ole harrastanut mitään lapsena.

–Tuntuu, että välillä ajatellaan, ettei lapsella ole ollut hyvä lapsuus, jos ei ole panostettu monipuolisesti harrastustoimintaan. Hyvä lapsuus voi kuitenkin olla monenlainen.

”Voi kuulostella, haluaako lapsi harrastaa mitään.”

Myös lapsen vapaa-ajan rooli voi olla monenlainen. Se voi olla yhdessäoloaikaa perheen kanssa, kavereiden kesken majan rakentamista tai jokin harrastus.  Kallion mukaan kannattaa miettiä, mistä perheen hyvinvointi syntyy ja mistä lapsi itse on innostunut.

–Voi kuulostella, haluaako lapsi harrastaa mitään, vai olisivatko hänelle vaikka uimahallireissut vanhempien kanssa kiva asia.

Lue lisää aiheesta elokuun Meidän Perhe -lehdestä!

Vierailija

Tutkija: Lapsen ei tarvitse harrastaa mitään

Meillä on 6- ja 4-vuotiaat lapset. Olen yrittänyt jo useamman vuoden oikein tyrkyttää harrastuksia, varsinkin nyt kun jään taas äitiyslomalle. Kumpainenkin lapsi sanoo varsin painokkaasti, että he haluavat olla isän ja äidin kanssa kotona ja leikkiä keskenään. Kun päiväkodissa kysellään harrastuksista, kuusivuotias sanoo ylpeänä harrastavansa pyöräilyä ja retkeilyä. Pienempi sanoo harrastavansa musiikkia. Onneksi meillä on paljon soittimia (mies musiikkialalla töissä) ja ne ovat lasten...
Lue kommentti
Vierailija

Tutkija: Lapsen ei tarvitse harrastaa mitään

Vierailija kirjoitti: Harvinaisen typerä juttu. Päin vastoin, harvinaisen viisas juttu. Tietysti lapsilla on hyvä mielekästä tekemistä ja tarpeeksi liikuntaa vapaa-ajalla tabletin tuijottamisen sijaan, mutta jokailtainen kuljetusrumba on vapaaehtoinen elämäntapa, eikä mikään pakko. Enkä tiedä siitäkään, onko vapaa-ajan toiminnan tavoitteellisuus kovin tärkeää. Koulu on kuitenkin lapsen työtä. Äärimmäisen harvasta lapsesta tulee harrastuksensa ammattilaista. Tulevan tradenomi-Tuijatapanin ei ole...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Vanhempi saa mielenrauhan, kun tietää, mitä lapsi tekee puhelimellaan.

Ostaessamme ekaluokkalaiselle ensimmäisen puhelimen emme tajunneet, miten koukuttavia siihen ladattavat (ihan järkevätkin) pelit ovat. Vuoden kestäneen peliaikajankkauksen jälkeen tajusimme asentaa puhelimeen Screen Time -sovelluksen, jolla voi paitsi seurata myös rajoittaa sovelluskohtaisesti lapsen puhelimenkäyttöä.

Aikarajoituksen takana ovat nyt pelit, mutta ulkopuolella esimerkiksi viestisovellukset. Lapsi tottui rajoituksiin nopeasti, ja turha vääntö puhelimella olosta loppui.

Tuntuu myös turvalliselta, että näemme Screen Timesta tarvittaessa kaiken, mitä lapsi puhelimellaan tekee. Sovellus toimii hienosti Androidissa, vaikka aikuisella olisi iOS, mutta isomman lapsen iPhonen sovellus sekoitti. Screen Time premium 4,90/kk. Ensimmäinen kuukausi ilmainen.

Älyllä tai ei – muista hankkia lapsen puhelimeen kunnon kuoret, jotta se ei ole kohta entinen.

  1. Kevyt kannettava. Ohuessa älypuhelimessa on kaksi kameraa, kolmen vuoden takuu ja 16 gigaa tallennustilaa, jota voi laajentaa muistikortilla. Huawei P8 Lite, 120 e.
  2. Valmiiksi suojattu. Vettä ja pölyä kestävä älypuhelin pärjää jopa repun pohjalla. Käyttäjien mukaan 1,5 gigan keskusmuisti jaksaa pyörittää Pokémon Gotakin. 8 gigan tallennustila. Samsung Galaxy Xcover 3,165 e.
  3. Kestävä klassikko. Tällä onnistuvat puhelut, tekstarit ja matopeli. Koulun jälkeen voi kuunnella radiota ja MP3-soitinta ja kuvata kahden megapikselin kameralla. Pitkään kestävä akku. Nokia 3310, 59 e.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.