Metsässä huolet putoavat Leena Pöystin harteilta. Kuva: Heli Blåfield
Metsässä huolet putoavat Leena Pöystin harteilta. Kuva: Heli Blåfield

Syke-sarjasta tuttu näyttelijä Leena Pöysti järjestää nykyisin työnsä niin, että aikaa perheelle jää riittävästi.

– Ajattelen, että nyt päätyöni on vanhemmuus, näyttelijä Leena Pöysti sanoo.

– Takaraivossani jyskyttää vahvasti ajatus siitä, että työ ei ole se, jota vanhoilla päivillä muistellaan, vaan lapset ja perhe.

Äiti Leenasta tuli yhdeksän vuotta sitten, kun hänen tyttärensä syntyi. Teatteritöihin Leena palasi yksivuotissynttärin aikaan. Arki oli hyvin kiireistä: päivisin Leena näytteli tv-sarjojen kuvauksissa, iltaisin teatterin lavalla. Erossaolo lapsesta oli niin raskasta, että hän omisti tyttärelleen kaiken mahdollisen vapaa-ajan.

Arki oli vaativaa jo siksikin, että Leena ja lapsen isä olivat eronneet vähän tyttären syntymän jälkeen.

– Jossakin vaiheessa en ollut juuri koskaan nukuttamassa tytärtäni. Se oli minulle todella rankkaa.

Nykyisessä uusperhearjessaan Leena valitsee työnsä niin, että taakka ei paisu liian suureksi. Hänen ja puolisonsa Max Wikströmin poika on nyt kolmevuotias.

– Saatan olla väsynyt työpäivän jälkeen, mutta en koskaan uupunut, sillä nautin työstäni niin paljon. Siitä olen kiitollinen, Leena sanoo.

Miten Leena Pöystin uusperhearki toimii? Lue koko haastattelu helmikuun Meidän Perheestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Fanny haluaa isona äitinsä tavoin näyttelijäksi. Sanna on palannut tänä syksynä töihin Helsingin kaupunginteatteriin, jossa hän esiintyy farssissa Palkkamurhaajan painajainen. Kuva: Satu Kemppainen

Miten arki sujuu, kun lapsen harrastus alkaa jo varhain iltapäivällä? Näyttelijä Sanna Saarijärvi teki ratkaisunsa ja laittoi oman virkatyönsä tauolle.

Harva vanhempi pystyy kuskaamaan lasta harrastamaan kahdelta arki-iltapäivänä, mutta kolmen viime vuoden ajan se on ollut näyttelijä Sanna Saarijärvelle mahdollista. Hän on ollut virkavapaalla Helsingin kaupunginteatterista 10-vuotiaan tyttärensä Fannyn koulunaloitusvuodesta 2014.

Fanny päätyi telinevoimisteluun sattumalta. Sanna pani merkille, että kilpailuhenkinen tytär pitkästyi naisvoimistelijoiden jumpassa. Naapurissa asuvan kaverin innoittamana Fanny kokeili telinevoimistelua ja siirtyi kilparyhmään jo 7-vuotiaana. Harjoitusmäärä nousi kolmesta viiteen kertaan viikossa.

Kuvio tiesi haasteita vanhemmille. Harjoitukset alkoivat usein jo puoli neljältä, ja matkaa Keravan-kodista harjoitushallille Tuusulaan oli viisi kilometriä.

Sannan normaali työpäivä teatterilla on kaksiosainen. Harjoitukset kestävät yhdestätoista kolmeen. Töissä pitää olla takaisin kuudelta illan näytöstä varten. Puoliso Hermanni Seppälä tekee yhdeksästä viiteen -työpäivää Helsingissä, joten jo Fannyn eskarisyksynä perheessä alkoi armoton kyytien sumplinta.

”Minulla oli huono omatunto siitä, että Fanny meni vuoden ikäisenä tarhaan minun palatessani töihin.”

Lopulta Sanna pyysi teatterilta virkavapaata perhesyihin vedoten.

– Minulla oli huono omatunto siitä, että Fanny meni vuoden ikäisenä tarhaan minun palatessani töihin. Kun sitten tuntui, että äitiä tarvittiin koulun alkaessa ja mahdollistamaan harrastamista, halusin jäädä kotiin.

Lovi tuloihin

Onko meillä varaa tällaiseen?

Sitä Sanna ja Hermanni puntaroivat ennen päätöstä. Olisi selvää, että Sannan ratkaisu tekisi loven uusperheen tuloihin. Näyttelijät eivät saa virkavapaansa aikana mitään korvausta, eikä Sanna tiennyt, miten hänen omat näytelmäprojektinsa lähtisivät tauon aikana vetämään.

”Virkatyössä olisin nähnyt Fannya vain hetken aamulla ja illalla nukkumassa.”

Hermanni antoi puolisolleen täyden tukensa. Jo ensimmäisen syksyn aikana Sanna huomasi, että päätös oli oikea.

– Virkatyössä olisin nähnyt Fannya vain hetken aamulla ja illalla nukkumassa. Se olisi ollut sydäntäsärkevää. Kotona minusta oli todella käytännön apua.

Miten Sannan ratkaisu vaikutti perheen arkeen ja äidin ja tyttären suhteeseen? Koko haastattelu syyskuun Meidän Perheessä!

Vierailija

Näyttelijä Sanna Saarijärvi: ”Jäin kolmeksi vuodeksi pois töistä, jotta lapsi voisi harrastaa”

Sädekehän kiillottaja kirjoitti: Tyhjä oli helppo laittaa "tauolle", ei tainnut sannalle enää paljon duunia irrota. Hänellähän on työpaikka josta lähti virkavapaalle. Ei ole free. Itse otin irtisanomispaketin kun lapset oli tokalla ja vitosella. Nyt vanhempi on ysillä ja ensi syksynä palaan taas töihin. On todella fiksua hajottaa näin sitä kotona oloa.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Lapsistakin saa ottaa välillä lomaa, Mikko sanoo. ”Pikkulapsivaihe on kaikille niin uuvuttava, että se on vain hyväksi. Odotan,  että pääsen yksin  Kanadaan loheen.” Kuva: Heli Blåfield

Rakkaus luontoon oli aluksi Mikko Peltolan oma intohimo. Nyt se on koko perheelle tapa elää – ja viisivuotiaalle pojalle sillä on aivan erityinen merkitys.

 

Keltainen ulkotakki viuhahtaa ohi, kun viisivuotias poika painaa alas mäkeä potkupyörällään. Tasapaino on täydellinen. Koska muuta liikennettä ole, vierellä kulkeva isä antaa pojan mennä.

Risteyksessä poika kaartaa oikealle kohti kotia, ja juontaja-toimittajaisä Mikko ”Peltsi” Peltola, 43, kurvaa omalla läskirenkaisella fillarillaan aivan vanavedessä.

Vasta suoralla hän huutaa perään, että ”odota vähän”, kun poika alkaa päästä kauemmas.

–  Sydäntä on kylmännyt joskus, kun lapset ovat olleet vaikkapa korkealla kiipeilypuussa, mutta kun putoaa matalalta muutaman kerran, oppii kyllä, ettei kannata pudota korkealta. Lapsen pitää antaa uskaltaa.

Samalla luottamuksella Mikko hankki perheen toiselle lapselle, seitsenvuotiaalle tyttärelle, pinkin, kuusivaihteisen maastopyörän, jossa on vain käsijarrut. Mikko oli sitä mieltä, että pyöräilyä rakastava tyttö pärjää ilman jalkajarrua.

”Luonto rauhoittaa minua, mutta itsensä etsiminen ja voimaantuminen tuntuu huuhaalta.”

– Se herätti kyllä keskustelua kotona, kun vaimo oli aluksi epäileväinen. Nyt tyttö on pyöräilyssä niin hyvä, että ajaa fillarillaan metsäpolkuja ja kaikki raputkin alas.

Pyöräilyn opettaminen lapsille on ollut Mikolle tärkeää siksi, että se on hänen oma intohimonsa. Hän käy maastopyöräilykisoissa, ja polkujen koluaminen fillarilla on olennainen osa luontokokemusta, josta hänet tunnetaan laajemminkin. Mikko on valmistunut kalastusoppaaksi, tehnyt useita luonto-ohjelmia ja kirjoittanut myös kalastuskirjoja.

Vaikka luonnossa samoilu mielletään helposti hiljaisuuden retriitiksi, Mikolle metsä tarkoittaa juuri tekemistä. Pyöräilyn ja kalastuksen lisäksi hän juoksee, metsästää, hiihtää, retkeilee ja valokuvaa.

– Luonto rauhoittaa minua, mutta olen käytännön mies, ja kaikki itsensä etsiminen ja voimaantuminen tuntuu huuhaalta. Kyllä omien juttujen ajattelu ja tyhjän tuijottelukin on ihan mahtavaa, mutta nautinto tulee ennemmin asioista, joita luonnossa teen.

Niin hän on luonnossa lastenkin kanssa: menee ja touhuaa. Se ei ole välttämättä itsestäänselvyys, sillä perheen kuopus, tuo keltatakkinen hurjapää, on Down-lapsi.


”On asenteesta kiinni, miten paljon eri vuodenajoista voi saada irti”, Mikko sanoo.


Omassa tahdissa

Mikon rakkaus metsään alkoi jo lapsena. Kun hän juo kahvia nykyisessä keittiössään, hän istuu entisellä leikkipaikallaan. Se oli hänen lapsuudenkotinsa takapihaa, niin umpipusikkoa, että supikoirat pitivät sitä kakkapaikkanaan.

Teini-ikäisenä into katosi, mutta maastopyöräily vei Mikon takaisin poluille parikymppisenä. Sen jälkeen luonnon imu on kasvanut niin vahvaksi, että tänäkin vuonna hän on viettänyt Lapissa kuusi viikkoa, välillä yksin, välillä lastensa kanssa.

Mikko haluaa näyttää lapsilleen, että luonnosta voi nauttia ympäri vuoden. Talvisin ei tarvitse haaveilla Thaimaan-lomasta, jos osaa nähdä, mitä ympärillä jo on. Syksyllä voi laittaa otsalampun päähän ja lähteä pimeään metsään pyörällä, pakkasilla hiihtämään ja pilkille, kesällä retkille ja kalastamaan.

– Kun ihmiset valittavat, että yhyy, marraskuu, minä odotan hiihtämistä. Haluan näyttää lapsille, että on asenteesta kiinni, miten paljon eri vuodenajoista voi saada irti.

Mikko haluaa opettaa luontoa lapsilleen myös siksi, että se lisää heidän vastustuskykyään ja kehittää oman kehon hallintaa. Luonnossa oleskelu parantaa tutkitusti myös mielenterveyttä.

”Poikani innostuu aina, kun hän näkee lentokoneita, lintuja, eläimiä ja kaatuneita puita.”

Varsinkin pojalle metsää on jopa suositeltu, jotta hänen motoriset taitonsa ja tasapaino kehittyisivät. Kun kävelee polulla tasaisen asvaltin sijaan, pitää keksittyä eri asioihin: menemään juurten yli, väistämään oksia, kuuntelemaan rasahduksia.

– Hän pärjää metsässä ihan hyvin, tulee vain vähän hitaammin perässä, Mikko sanoo.

– Hänestä on välillä vaikea nähdä, mistä hän nauttii, sillä hän on sellainen ei-mies, mutta hän innostuu aina, kun näkee lentokoneita, lintuja, eläimiä ja kaatuneita puita. Hän varmasti ymmärtää paljon enemmän kuin antaa ulos. Kommunikaatiomme on vähän erilaista.

Joskus Mikko nappaa pojan oman pyöränsä istuimeen ja kurvaa maastopolulle. Eilen he kokeilivat peräpyörää eli Mikon pyörän taakse kiinnitettävää lisäosaa.

– Silloin mietin, että ymmärtääkö hän pitää kädet kiinni tangossa eikä irrota niitä kaivaakseen nenää, mutta hyvin se meni. Joskus haluaisin jeesata häntä, mutta en jeesaa. Toki katson hänen peräänsä eri tavoin, sillä Down-lapsilla vaarantaju saattaa olla mitä sattuu, mutta kyllä hän ymmärtää, että jalkakäytävältä ei hypätä auton eteen tai kiipeilytelineessä ei kannata päästää irti.


Mikolle metsä merkitsee tekemistä: siellä juostaan, hiidetään, pyöräillään ja kalastetaan. Lasten kanssa onnistuu kaikki, kun mukana on asennetta ja vähän rusinoita.


Tarhasta viime minuutilla

Luonnon perässä ei tarvitse lähteä aarniometsiin tai pohjoiseen. Jokin aika sitten Peltoloiden verkkoaidassa oli jumissa valkohäntäpeura, ja pihalla loikkii usein rusakoita, sillä 300 metrin päästä alkaa Helsingin Keskuspuisto.

Mikko pitää luonnon lastensa arjessa yksinkertaisilla kikoilla:

– Olen hakenut lapset tarhasta aina viimeisellä minuutilla. Niin he ovat saaneet nauttia raittiista ilmasta ja peuhaamisesta mahdollisimman pitkään.

Matkat kuljetaan pyörällä, kävellen tai talvella hiihtäen. Pojan tarha on eri suunnassa kuin koulu, jonka tyttö aloittaa tänä syksynä, mutta molempiin on kotoa vain muutama sata metriä. Kotimatkaan voi yhdistää kurvauksen polkujen kautta.

Tyttö on innostunut nyt tölkkien keräämisestä ja saattaa nappailla niitä puskista. Se opettaa paitsi luonnon puhtaanapitoa, myös rahan arvoa. Samaa teki Mikko näissä metsissä pienenä.

”Ostin viiden euron kakkossukset molemmille, ja hiihdimme yhdessä sepelillä.”

Yhtenä talvena tyttö innostui hiihtämisestä niin paljon, että halusi hiihtää tarhaan, kauppaan ja jumppaan, vaikka lunta ei pahemmin ollut.

– Ajattelin, että jos tuollainen innostus on päällä, totta kai hiihdetään. Ostin viiden euron kakkossukset meille molemmille, ja hiihdimme yhdessä sepelillä.

Viikonloppuisin perhe tekee metsäretkiä. Se tarkoittaa samaa kuin metsässä kävely, mutta mukana on se juttu, josta lapset innostuvat: eväät.

– Jos on rusinoita, pähkinöitä, voikkarit ja mehua, he lähtevät mielellään mukaan, Mikko tietää.

Eilen kolme tuntia Vantaanjoella sujahti huomaamatta. Mikko kalasti, lapset leikkivät. Heille riittivät maasta löytyvät aarteet ja aurinko, jonka lämmössä ottaa päikkärit.

– Kerran he kysyivät, koska lähdetään, mutta malttoivat taas olla, kun saivat katsoa Areenasta Närpiäisiä.


Kesällä Mikko vietti aikaa Lapissa molempien lastensa kanssa.
Kesällä Mikko vietti aikaa Lapissa molempien lastensa kanssa.


Reissuun lapsen kanssa

Yö autossa, tyhjä maantie, jolla voi pyöräillä, ja aurinko, joka ei koskaan laske. Nämä olivat kohokohtia tytölle, kun hän pääsi viime kesänä isän kanssa kahdestaan Lappiin. Hän ällistyi pohjoisen tyhjyydestä. Mikko ällistyi siitä, miten kauan tyttö jaksoi istua lohensoutuveneessä Tornionjoella.

Tänä kesänä mukana oli myös poika. He olivat kolmistaan Pallaksella sekä juuri avatussa Hossan kansallispuistossa, viikon kummassakin.

Mikko on nähnyt kuukaudenkin ikäisiä vauvoja telttareissuilla tai autiotuvassa. Onnistunut reissu pienten lasten kanssa on Mikosta kiinni vain asenteesta.

– Ei lapsen kanssa reissuun lähteminen ole mikään äärikokemus. Toki vanhemmilla pitää itsellään olla valmiudet mennä luontoon. Samoin varusteiden täytyy olla kunnossa, ja pitää miettiä jäteasia. Jos luontoon vie vaikka vaippoja, ne pitää tuoda myös pois.

”Lapsella on valtava halu oppia, ja sitä kannattaa ruokkia.”

Reissut ovat Mikosta myös luonteva paikka näyttää lapsille, miten vähällä pärjää. Kun ei ole vessaa, tarpeet pitää tehdä puskaan tai huussiin. Kun puhelimesta katoaa verkko, puhelimen voi laittaa lentokonetilaan ja sillä voi kuvata, mutta aina ei tarvitse olla muiden tavoitettavissa.

Mikosta myös erilaisten luonnossa tarvittavien taitojen opettaminen lapsille on asennekysymys.

– Moni vanhempi sanoo, ettei lapsi pidä vaikkapa pyöräilystä siksi, ettei osaa sitä. Vanhemman tehtävä on opettaa se lapselle, sillä eihän mikään ole synnynnäistä.

– Lapsella on valtava halu oppia, ja sitä kannattaa ruokkia. Hiihtämään tyttö oppi niin, että hiihti 15 metriä, söi rusinat ja halusi kotiin. Seuraavan kerran hän hiihti 30 metriä ja söi rusinat. Sitten hän hiihti tunnin ennen rusinoita.

Poika taas painaa yhden tasatyönnön täysillä, katsoo Mikkoon ja sanoo ylpeästi ”noin”. Sitten hän painaa toisen.

Leppoisasti ilman paineita

Nauru ja häpeä. Niistä Mikko tietää onnistuneensa. Hän haluaa opettaa lapsilleen, että arkikin on hauskaa, ja tekee välillä tekee asioita, joita lapset häpeävät. Hän laulaa tytön kanssa matkoilla omia sanoituksia ja vie kylpytakissa koiran pihalle.

– Vaikka olisi kiire ja paljon töitä, arjessa täytyy olla leikkiä ja huumoria. Elämää ei tarvitse ottaa niin vakavasti, eikä sitä tarvitse suorittaa järjestyksessä.

”Tiedän, ettei pojasta tule poliisia tai NHL-kiekkoilijaa, mutta elämän odotukset voivat olla silti hyvät.”

Mikko sanoo, että erityislapsen vanhemmuus on tehnyt hänestä entistä leppoisamman. Kun ei ole oletuksia, mitä lapsi oppii, ei ole paineitakaan.

– Ei minulla ole mitään käryä, mitä hän tulee oppimaan, sillä Downeja on niin erilaisia. Tiedän, ettei pojasta tule poliisia tai NHL-kiekkoilijaa, mutta elämän odotukset voivat olla silti hyvät.

Arki erityislapsen kanssa on Mikosta samanlaista kuin muidenkin ”pientä lisähikoilua” lukuun ottamatta. Käytännössä se tarkoittaa pidennettyä taaperoikää.

– Jos huudan, että syömään, tyttö tulee heti ja poika pitää hakea. Aamulla hänet pitää pukea ja hampaat pestä. Hän osaisi tehdä sen, muttei tee. Mutta niin kai se voi olla kenen tahansa lapsen kanssa.

Sitten on se tuijottaminen. Kun Mikko menee lapsineen kauppaan, hän on tottunut muiden katseisiin.

– En tiedä, tuijotetaanko minua vai poikaa. En itse sinänsä huomaa sitä vaan olen jo turtunut, mutta vaimo huomaa.

– Ymmärrän hyvin, että erilaisuutta tuijotetaan. Monesti se on vain viatonta uteliaisuutta. Katson itsekin pidempään, jos näen, että jollain on tatuointi naamassa.

Tänä syksynä Peltoloilla ollaan uuden edessä, kun tyttö on aloittanut koulun ja poika varhennetun eskarin. Tyttö opettelee nyt yksinoloa ja -menoa. Syksyllä on tavoitteena, että hän herää, syö ja pääsee kouluun omatoimisesti, sillä vanhempien pitää mennä töihin.

– En osaa sanoa, miten poika selviää. Normaalista lapsesta tietää suurin piirtein, mitä hänestä tulee, mutta erityislapsesta ei. Ajatukseni on, että kyllä hänkin käy koulut, hankkii ammatin ja muuttaa joskus pois kotoa, mutta en tiedä, miten käy. En silti ole edes ajatellut, etteikö hänestäkin tarvitsisi päästää joskus irti.

  • Toimittaja-juontaja Mikko Peltola, 43, asuu sairaanhoitajavaimonsa Anun, 40, 7-vuotiaan tyttärensä ja 5-vuotiaan poikansa kanssa helsinkiläisellä omakotitaloalueella.
  • Perheeseen kuuluu myös 13-vuotias kiharakarvainen noutaja Sylvi.
  • Mikon ja Mika Wickströmin kirjoittama kirja Peltsin Lapissa ilmestyi elokuussa.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.