Metsässä huolet putoavat Leena Pöystin harteilta. Kuva: Heli Blåfield

Syke-sarjasta tuttu näyttelijä Leena Pöysti järjestää nykyisin työnsä niin, että aikaa perheelle jää riittävästi.

– Ajattelen, että nyt päätyöni on vanhemmuus, näyttelijä Leena Pöysti sanoo.

– Takaraivossani jyskyttää vahvasti ajatus siitä, että työ ei ole se, jota vanhoilla päivillä muistellaan, vaan lapset ja perhe.

Äiti Leenasta tuli yhdeksän vuotta sitten, kun hänen tyttärensä syntyi. Teatteritöihin Leena palasi yksivuotissynttärin aikaan. Arki oli hyvin kiireistä: päivisin Leena näytteli tv-sarjojen kuvauksissa, iltaisin teatterin lavalla. Erossaolo lapsesta oli niin raskasta, että hän omisti tyttärelleen kaiken mahdollisen vapaa-ajan.

Arki oli vaativaa jo siksikin, että Leena ja lapsen isä olivat eronneet vähän tyttären syntymän jälkeen.

– Jossakin vaiheessa en ollut juuri koskaan nukuttamassa tytärtäni. Se oli minulle todella rankkaa.

Nykyisessä uusperhearjessaan Leena valitsee työnsä niin, että taakka ei paisu liian suureksi. Hänen ja puolisonsa Max Wikströmin poika on nyt kolmevuotias.

– Saatan olla väsynyt työpäivän jälkeen, mutta en koskaan uupunut, sillä nautin työstäni niin paljon. Siitä olen kiitollinen, Leena sanoo.

Miten Leena Pöystin uusperhearki toimii? Lue koko haastattelu helmikuun Meidän Perheestä.

Oliverin ja Jaden synnyttyä tv-kokki Alex Nurmen reissuelämä on vaihtunut leikki-iltoihin kotona. Se ei haittaa, sillä arjessa tärkeintä on helppous.

”Kun tulen töistä kotiin, Jade, 4, ja Oliver, 2, haluavat heti ensimmäisenä painia. Lapset heittävät sohvatyynyt olohuoneen lattialle, ja sitten saan jahdata heitä.

Juuri ne hetket, yhdessä nauraminen ja tekeminen ovat arjessa parasta. Siitä tunnen iloa joka päivä.

Kotona ei ole koskaan hiljaista. Vähän aikaa perhe oli muutaman päivän poissa yläkerran remontin takia. Tulin kotiin, eikä kukaan juossut vastaan. Siivosin, eikä kukaan tullut sotkemaan. Se oli ihmeellistä.

Varsinkin toisen lapsen syntymän jälkeen oma aika on ollut vähissä. Yhden lapsen kanssa toisen vanhemman oli helpompaa jäädä kotiin ainoana aikuisena. Kahden lapsen kanssa illat tai viikonloput ovat joskus raskaita, koska silloin ei jää aikaa omalle lepohetkelle. Meillä vauvavuodet ovat takana, ja lapset nukkuvat nykyään onneksi hyvin, vaikka kömpivätkin väliimme aamuyöllä.


Vapaina viikonloppuina Alexin perhe on mieluiten kotona. ”Siellä kaikki on lähellä: vessa ja vaihtovaatteet.” Kuva: Milka Alanen
Vapaina viikonloppuina Alexin perhe on mieluiten kotona. ”Siellä kaikki on lähellä: vessa ja vaihtovaatteet.” Kuva: Milka Alanen

Olen yrittäjä, eikä minulla ole ollut säännöllistä työaikaa 14 vuoteen. Teen tv-ohjelman lisäksi ruokastailauksia ja pidän kokkikoulua. Välillä merkkaan kalenteriin vapaapäiviä, mutta yleensä niihin tulee sitten aina jotain. Joskus saattaa olla viikkoja, että tulen kotiin vasta lasten nukkumaanmenon jälkeen.

Olen saanut keskittyä rauhassa töihini, sillä vaimoni Kirsi on ollut kotona viisi vuotta. Hän on kantanut päävastuun lapsista ja kodista. Meillä on yhteinen sähköinen kalenteri, johon merkkaan ensin omat työni. Sitten Kirsi katsoo, mihin väliin hän saa mahtumaan esimerkiksi kampaajalla käymisen. Lapset ovat maanantaisin ja keskiviikkoisin aamupäivän kerhossa, jolloin Kirsillä on vapaata, ja hän voi käydä vaikka jumpassa. Välillä hän jättää Jaden ja Oliverin kuntosalin lapsiparkkiin.

Tämä systeemi on toiminut meillä hyvin, ja tämä on meidän tapamme. Olemme molemmat olleet siihen tyytyväisiä. Jokainen perhe päättää itse, mikä on heille hyvä työnjako.

”En voi olla poissa töistä, jos lapset sairastuvat.”

Syksyllä Kirsi palaa töihin ja tekee aluksi kolmepäiväistä viikkoa. Se vähän jännittää minua. Minulla on välillä pitkiä päiviä, enkä voi olla yrittäjänä töistä poissa, jos lapset sairastuvat.

Yhteistä aikaa meillä on Kirsin kanssa vähän, sillä lasten isovanhemmat asuvat Turussa ja Suonenjoella. Jo yhteinen saunahetki iltaisin on luksusta. Kun muu perhe nukkuu, saatan jäädä vielä alakertaan tekemään töitä.

Telkkaria emme katso juuri koskaan. Lapset menevät monesti vasta kymmeneltä nukkumaan, joten siinä ei ehdi viettää leffailtaa. The Voice of Finland on ollut ainoa ohjelma, jota katsomme yhdessä koko perhe.

Kun lapsilla alkaa päiväkoti ja täytyy herätä aamulla aikaisin, unirytmi varmasti muuttuu.


Oliverin ja Jaden arki on muuttumassa, sillä he ovat aloittamassa päiväkotia. Isä-Alexia muutos vähän jännittää. Kuva: Milka Alanen
Oliverin ja Jaden arki on muuttumassa, sillä he ovat aloittamassa päiväkotia. Isä-Alexia muutos vähän jännittää. Kuva: Milka Alanen

Kavereista tulee nähtyä eniten heitä, joilla on myös lapsia. Lapsilla on seuraa, ja vanhemmat saavat jutella. Jos lapseton kaveri tulee kylään, lapset roikkuvat meissä vanhemmissa. Ei siinä oikein voi keskittyä puhumiseen.

Ennen lapsia matkustelimme paljon. Nyt perheen kanssa matkustaminen on erilaista. Jouluna olimme kolme viikkoa Thaimaassa, eikä se ollut ainoastaan rentouttava matka. Välillä jouduimme tilaamaan huonepalvelusta ruuat, kun olimme niin poikki, ettemme jaksaneet lähteä illalliselle. Jälkikäteen kireät tilanteet naurattavat: kun väsynyt lapsi sai kiukkupuuskan pöydässä eikä kukaan päässytkään nauttimaan ravintolaillasta.

Käsitys omasta ajasta on muuttunut lasten jälkeen. Aiemmin kävin monta kertaa viikossa salilla ja pelasin futista. Kaipaan urheilua, ja olo on väsähtänyt, jos en liiku. Sunnuntaisin pääsen pelaamaan sählyä. Vielä vuosi sitten kävin kavereideni kanssa pitkällä golf-reissulla. Kirsi sanoi sen olevan viimeinen vähään aikaan. Usein on käynyt niin, että lapset ovat juuri samaan aikaa kipeitä.

Muuten emme Kirsin kanssa laske toistemme vapaa-ajan tunteja. Toinen saa aina lähteä, jos haluaa.

”Kun lapset ovat pieniä, elämämme menee vielä näin.”

Kun yksin ei ehdi harrastaa, yritämme harrastaa koko perheen kanssa. Siihen on muitakin syitä. Haluamme näyttää lapsille liikunnallisen elämän mallia ja tehdä asioita yhdessä. Talvella kävimme laskettelemassa ja viime kesänä golfaamassa. Vuokrasimme golf-auton, niin lapset pääsivät mukaan viheriölle.

Toisaalta vapaina viikonloppuina olemme mielellämme ihan vain kotona. Teemme palapelejä lattialla tai potkimme palloa pihalla. Kaikki on lähellä: keittiö, vessa ja vaihtovaatteet. Tuntuisi vaivalloiselta lähteä ja pakata kaikki tavarat autoon.

Kun lapset ovat pieniä, elämämme menee vielä muutaman vuoden näin. Palkintona ovat pusut ja halaukset.”

Alex Nurmi

36-vuotias kokki ja yrittäjä asuu vaimonsa Kirsin sekä 4-vuotiaan Jaden ja 2-vuotiaan Oliverin kanssa Espoossa. Häneltä ilmestyi keväällä ruokakirja Alexin keittiössä.

Esikoispoika mullisti Nasima Razmyarin elämän viime elokuussa. 

Äitien potema syyllisyydentunne on tullut tutuksi myös entiselle kansanedustajalle Nasima Razmyarille, joka sai esikoispoikansa Jonaksen viime vuoden elokuussa.

Vauva-arjessa hänet on yllättänyt muun muassa se, miten eri tavoin tuoreet vanhemmat suhtautuvat arkeen vauvan kanssa. Miltä vauvaa pitää suojella? Ja onko se toisen mielestä liioittelua?

Nasima huomasi, että hän pitää aviomiestään Johania yliherkkänä.

– On ymmärrettävää, että vauvaperheessä esimerkiksi kaikki tavarat pitää ottaa pois tasoilta, ettei mitään satu, mutta meillä on ollut erimielisyyttä kemikaaleista.

”Viimeistään päiväkodissa lapsi joutuu erilaiseen ympäristöön kuin kotona.” 

Johan inhoaa niitä, Nasimasta ne ovat osa elämää. Kun Nasima käyttää hiuslakkaa, Johan availee ikkunoita.

– Hän on sitä mieltä, että vauva-asunnossa ei saa tehdä niin, enkä ymmärrä kemikaalien vaaroja riittävästi. Tietenkään en suihkuttele lapsen lähellä, mutten voi suojella lasta kemikaaleilta loputtomiin. Viimeistään päiväkodissa hän joutuu erilaiseen ympäristöön kuin kotona.

Kemikaalikiista venytti juuri myös remonttia perheen kotona. Jonakselle remontoitiin oma huone, johon hänen on tarkoitus siirtyä isän ja äidin sängyn vierestä. Muutto venyy, kunnes isäkin on vakuuttunut, että kaikki maalihöyryt ovat haihtuneet.

– Minun mielestäni tämä olisi jo valmis, mutta Johanin ei. Minusta tuntuu, että minä olen se pahis.

Illat ovat isän

Nasima korostaa, että Johan on ihanan huolehtiva isä, joka vie ylpeästi poikaa kärrylenkille ja ottaa vastuuta arjesta. Vauvan syntyessä hän piti isyyslomaa pari viikkoa.

Kun päiviä pyörittää Nasima, illat ovat isän. Johan hoitaa Jonaksen iltapesun, vie pojan sänkyynsä joka ilta kello kahdeksalta ja nukuttaa hänet.

Sitten on aikaa parisuhteelle – jos jaksaa. Viime lauantaina, kun molemmilla oli vapaata, Nasima joi lasin viiniä. Sekä hän että Johan nukahtivat ennen kymmentä.

– Iltaisin vaihdamme kuulumiset pikaisesti ja sitten alamme puhua Jonaksesta ja katsoa hänen kuviaan. Tähän täytyy saada muutosta, sillä parisuhdekin on tärkeä, Nasima sanoo.

Lue Nasiman koko haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2017!

Nasima Razmyar

  • Nasima Razmyar, 32, aviomies Johan Fager, 32, ja elokuussa syntynyt poika Jonas asuvat Helsingin Lauttasaaressa.
  • Nasima aloittaa Helsingin apulaispormestarina tässä kuussa.
  • Hänen elämäkertansa Nasima ilmestyi keväällä.
Vierailija

Vauva-arki yllätti Nasima Razmyarin: ”Minä olinkin perheen pahis”

Parisuhde on eri asia kuin perhe. Jos haluaa pelkän parisuhteen, ei tee lapsia. Kun lapsi tulee kuvioihin, silloin lapsen etu on AINA tärkein. Miksi pitäisi rajoittaa lapsen vanhempaa puhumasta lapsesta, hyvänen aika! Nasima vaikuttaa äidiltä, joka ei ole ihan sisäistänyt rooliaan tai saanut luotua kunnollista suhdetta omaan lapseensa.
Lue kommentti

"Äidissä ärsyttää hänen sekaantumisensa muiden asioihin ja jatkuva ruuan tuputtaminen."

Lapsen saaminen mullistaa naisen elämässä paljon – myös suhteen omaan äitiin. Meidän Perheen kyselyyn vastanneista enemmistö kertoi, että äidistä on tullut entistä läheisempi. "Arvostan häntä nyt enemmän. Äitiys ei ole helppoa!"

Monelle ruuhkavuosia elävälle äiti on tärkeä tuki: ainoa, jonka voi soittaa apuun, kun vatsatauti iskee. Äiti auttaa myös rahallisesti, kun lapsille tarvitaan haalarit tai kun pesukone hajoaa, vastaajat kertovat.

Joskus läheisyydellä on kääntöpuoli. Äiti tuputtaa, arvostelee ja huolehtii liikaakin. Miten asettaa rajat, mihin asioihin äiti voi puuttua ja mihin ei?

– Tyypillinen kipukohta äidin ja aikuisen tyttären suhteessa liittyy juuri rajoihin. Äiti tulee liian lähelle, sanoo Naistenkartano ry:n toiminnanjohtaja Helena Palojärvi.

Äitisuhde ja äidistä itsenäistyminen ovat toistuvia teemoja Naistenkartanon vertaistukiryhmissä, joissa tuetaan naisten elämänhallintaa ja ehkäistään riippuvuuksia.

"Onpa täällä pölyistä!"

Näin lukijat kertovat Meidän Perheen kyselyssä asioista, jotka omassa äidissä hermostuttavat:

”Äidissä ärsyttää hänen sekaantumisensa muiden asioihin ja jatkuva ruuan tuputtaminen. Kun lähden takaisin omaan kotiin, hän on lykkäämässä kassillista tavaraa joukkoon.”

”Kun mietimme nimeä lapsillemme, hän kommentoi hyvin kärkkäästi nimiä, joista ei pitänyt.”

”Hän on mielipiteissään järkähtämätön.”

”Hän antaa muiden ihmisten kävellä ylitseen. Kunpa hän olisi jämäkämpi.”

”Hän haluaa välillä tulla liian usein meille kylään. Ei osaa ihan pitää salaisuuksia.”

”Turhat neuvot ja huomautukset rasittavat: Onpa täällä pölyistä.”

”Yltiöpäinen neuvomishalu ärsyttää.”

”Äiti huolehtii turhan paljon asioistani. Usein hän on huolestunut jaksamisestani, joskus rahatilanteestammekin.”

”Hän hössöttää ja unohtaa välillä minun olevan aikuinen.”

”Äidin alkoholinkäyttö on välillä aika runsasta, sitä en voi sietää. Aloin itse absolutistiksi, ettei omien lasteni tarvitse koskaan nähdä vanhempiaan edes hiprakassa.”

”Äitini on kova kontrolloimaan. Hän saattaa soittaa monta kertaa päivässä, vaikka tietäisi meillä olevan vieraita tai muuta menoa. Hän loukkaantuu, jos emme vastaa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että takertuvuus saattaa johtua hänen omista hylkäämiskokemuksistaan.”

Vierailija

Aikuiset tyttäret kertovat: "Äitini hössöttää ja huolehtii liikaa"

Olen iältäni 50+ ja vieläkin joudun hyvin tarkkaan miettimään, mistä voi äidille puhua. Se käy ajan myötä raskaaksi koko ajan muistaa, ettei lipsauta mitään, mistä voi seurata saarna tai moitteita. Äiti ei halua tajuta, että hän ei päätä meidän perheen elämästä. Jonkun muun ihmisen kanssa olisin jo lopettanut yhteydenpidon kokonaan.
Lue kommentti

”On se aika vuodesta, kun sydän käpertyy ihan pieneksi ja piiloutuu jonnekin syvälle.” Jaana, 35, ei ole nähnyt äitiään seitsemään vuoteen.

Kunpa voisi soittaa äidille. Äiti tietäisi, osaisi neuvoa.

Ajatus tulee 35-vuotiaan Jaanan mieleen, kun lapsen ihoon nousee näppylä tai kun haluaisi kysyä asioita omasta lapsuudesta. Mutta äiti on lakannut vastaamasta hänen puheluihinsa.

– Olen nähnyt äidin viimeksi lokakuussa 2010, kun odotin toista lastamme. Hän on nykyään vaikeasti alkoholisoitunut, mutta tuolloin hän oli vielä ajoittain työelämässä ja hänellä oli myös pitkiä selviä kausia. On vaikea tietää, mikä sai hänet lopulta lopettamaan yhteydenpidon kokonaan.

Jaana kokee, että on tullut äidin hylkäämäksi moneen kertaan. Ensin vauvana, kun hänet synnyttänyt äiti antoi hänet adoptioon. Sitten 11-vuotiaana, kun adoptiovanhemmat erosivat ja äiti halusi, että Jaana jää asumaan isän luo. Ja lopulta aikuisena, kun äiti lakkasi pitämästä yhteyttä.

– Ennen lopullista välirikkoa äiti saattoi soittaa kamalia puheluita ollessaan pahasti juovuksissa. Hän sanoi toivovansa, ettei olisi koskaan adoptoinutkaan minua, Jaana kertoo.

Tuntuu, kuin kutistuisi lilliputiksi häpeästä

Eniten Jaana ikävöi sitä, millainen äiti oli hyvinä aikoina: huumorintajuinen, utelias.

– Hänestä oli mukava käydä kanssani teatterissa. Kaipaan sitä, että voisin soittaa ja kysyä katsomaan taidenäyttelyä tai musikaalia kanssani.

Äidin mukana elämästä puuttuu tietynlainen turva, jota on vaikea edes kuvailla. Se, että äiti ei ole kuollut vaan omasta tahdostaan poissa, on musertavaa.

– Vaikka järki sanoo, ettei syy ole minun, tunnen kutistuvani lilliputin kokoiseksi surusta ja häpeästä, kun tulee puhetta omista vanhemmista.

Kipeimmältä äidin poissaolo tuntuu, kun Jaana näkee mummoja leikkipuistoissa tai muuten lastenlasten arjessa mukana. Silloin tekee mieli piiloutua liukumäen taakse.

– Pelkään, että kyyneleet kohoavat silmiin kateudesta. Häpeän silloin itseäni ja ajattelen jotenkin aivan kierosti, että jokin minussa ei ansaitse hyvää äitiä.

Kun ystävät joskus valittavat omien äitiensä huonoista puolista, Jaana on hiljaa. Rinnassa on möykky, joka on sekoitus surua ja kateutta.

– Tuntuu epäreilulta, että olen tullut kahden äidin hylkäämäksi. Joku toinen saa kerralla hyvän äidin, eikä aina edes tunnista äitinsä hössötystä rakkaudeksi.

Lasten ilo auttaa kestämään surua

Vielä muutama vuosi sitten äidillä oli tapana soittaa kerran vuodessa, äitienpäivänä.

– Pidin ja pidän sitä erittäin ylimielisenä ja röyhkeänä.

Enää puheluita ei ole tullut. Silti äitienpäivän lähestyminen saa aikaan epämukavan tunteen.

– Toukokuussa lööpit ja lehtien kannet on kyllästetty äiti-tytär-tarinoilla. Minulle tämä on se aika vuodesta, kun sydän käpertyy ihan pieneksi piiloutuu jonnekin syvälle.

Äitienpäiväsunnuntaina Jaana ei seuraa sosiaalisen median äitienpäiväpäivityksiä eikä lue lehtiä. Sen sijaan hän keskittyy omien lastensa iloon.

– Heidän jännityksensä ja riemunsa tekevät omasta surusta paljon helpomman kestää.

Omille lapsilleen Jaana haluaa olla ehdoitta rakastava äiti, jolle uskaltaa puhua kaikesta ja joka kannustaa aina.

– Haluan heidän tietävän, että kotiin voi aina tulla.