Elsa Saisio perehtyi sukunsa naisten historiaan ja ymmärtää nyt paremmin, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen – ja mitä ei.

Uraäiti vai kotiäiti, imetys vai pulloruokinta, uupumus ja univelat – äitiyttä mietitään nykyään paljon, niin minäkin teen. Me nykyäidit olemme puhki analysoivaa sukupolvea, eikä siinä mitään.

Monet äitiyteen liittyvät asiat ovat tärkeitä kysymyksiä, joita on syytäkin miettiä. Luulen vain, että pysähdymme liian harvoin etsimään vastauksia menneisyydestämme, oman äitimme lapsuudesta ja vielä kauempaa.

Esiinnyn marraskuussa tanssiteatteriesityksessä, joka käsittelee naissukupolvien ketjua eli sitä, mitä kannamme mukanamme äideiltämme, äidinäideiltämme ja heidänkin äideiltään. Samalla pohdimme, mitä olemme itse siirtämässä omille lapsillemme.

Tätä näytelmää varten haastattelin äitiäni Pirkko Saisiota sukumme historiasta, ja opin ihan hirveästi uutta. On ihan hullua, miten vähän useimmat meistä tietävät omasta historiastaan!

 

Oli huippukiinnostavaa perehtyä siihen, millaista äitiemme ja mummojemme arki on ollut. On kiinnostavia pieniä juttuja, kuten se, että äidin lapsuudenkotiin tuli jääkaappi vasta 1960-luvulla. Siihen saakka ruuat säilytettiin ikkunanraossa.

"Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia."

Tai suurempia asioita niin kuin se, että äidinäidin-äitini jäi kahdesti leskeksi. Hän on käynyt neljän lapsensa kanssa peseytymässä yleisissä saunoissa. Tarpeet on tehty kaupunkikodeissakin ulkovessaan. Miten ihmeessä hän jaksoi?

Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia. Olen lapsesta saakka viihdyttänyt itseäni laulamalla ja juttelemalla itsekseni. Olen olettanut sen johtuvan vain siitä, että olen ainoa lapsi, mutta kuulemma samaa tekivät äitini, isoäitini ja isoisoäitini.

Näyttää siltä, että sama piirre on siirtymässä tyttärellenikin. Hän poimii sävelmiä talteen jo puolitoistavuotiaana ihan eri tavalla kuin poikani, puhelee ja lauleskelee taukoamatta.

 

Kun haastattelin äitiäni hänen äidistään ja hänen äidinäidistään, yllätyin, miten paljon tunnistin heissä itseäni. Jo äitini mummo on ollut temperamenttinen, sosiaalinen ja energinen.

Äitini poliittinen aktiivisuus on yhä yhtä kunnioitettavaa, mutta tajuan vasta nyt, että häntä on kannustettu siihen, se on siirtynyt hänelle perintönä.

"Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä."

Äskettäin äitini muistutti minua toiveesta, jonka olin esittänyt kuusi vuotta sitten esikoispoikani syntyessä. Olin sanonut haluavani kaikkein eniten, että lapsillani on koti, jossa on iloinen tunnelma. Kotona ei saa olla pinnan alla kytevää kireyttä.

Tämä toiveeni on toteutunut. Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä. Äiti on kertonut, että juuri sellaista hänelläkin oli äitinsä kanssa – viihtyisää.

Äidillä ja äidinäidillä oli tapana dipata lounaaksi leipäpaloja ruskeaan kastikkeeseen ja juoruta keittiön pöydän ääressä. Samanlaista on meillä iltapalapöydässä, kun nuorempi lapsi on laitettu nukkumaan.

Silloin eskari-ikäinen poikani kysyy, että äiti, mistä puhutaan. Sitten puhumme päivän kuulumiset, omat ja kavereidenkin. Äiti ja äidinäiti olivat tosin kovia lipsauttelemaan salaisuuksia. Minä olen paljon luotettavampi.

 

On tärkeää miettiä, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen. Mutta yhtä tärkeää on miettiä myös sitä, mitä lapsuudenkodistaan ei tahdo siirtää. Oman äitini temperamentti ja lyhyt pinna eivät aina ole hyvä juttu, vaikka hän niistä piirteistä suorastaan ylpeä onkin.

Äiti tunnistetaan kaupungilla, ja häpeän silmät päästäni, kun hän etuilee kärsimättömänä jonossa tai ilmoittaa vaihtavansa ravintolaa hitaan palvelun takia. Silloin yritän pyydellä muilta katseellani anteeksi. Kerran äiti heitti puolisonsa kännykän mereen, kun puhelu kesti hänestä liian kauan.

Tunnistan äidin kuohuvan temperamentin itsessäni, mutta teen töitä sen kanssa. Aina en onnistu. Jos olen varoittanut lastani hänen käytöksestään kahdesti ja hermostun kolmannella kerralla, esikoinen antaa välitöntä palautetta: äiti hei, sä räjähdit liian nopeasti.

"Äitini on ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen."

Toisaalta oma äitini on yllättänyt minut isoäidin roolissa. Äitini motto on ”Yks tekee vaan”. Siksi hän ilmoitti jo hyvissä ajoin raskaana ollessani, että hän ei sitten ota vastaan neuvoja lastenhoidossa vaan tekee asiat omalla tavallaan.

Odotin katastrofia. Äiti on kuitenkin ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen, ja hänellä on mahtava suhde lapsiini. Lapsenlapsen ja isovanhemman suhde on ylipäätään paljon mutkattomampi kuin lapsen ja vanhemman suhde. Siitä puuttuvat kipukohdat ja jännitteet.

Näyttelijä Elsa Saisio, 35, asuu Helsingin Kalliossa näyttelijäpuolisonsa Timo Välisaaren sekä Remun, 6, ja Minean, 1, kanssa.

Merja :kesä piha puutarha2013

Näyttelijä Elsa Saisio: "Haluan lapsilleni kodin, jossa on hyvä tunnelma”

Hei, on aivan huikeaa kuinka paljon Elsa olet kyennyt kiteyttämään tuohon toiveeseesi lapsen kodista.Siinä se on kokonaan ja yksinkertaisesti.Historiaahan tulisi noin kuljettaakin isovanhemmilta eteenpäin hellin käsin kuin kultajyviä jakaen.Ne kasvavat oikein viljeltynä ja ravittuina.Liian usein ei nuoria aikuisia nuo kiinnosta.mutta juuri tuolla lapsen maailmassa oikein ja vivahteikkaasti kertoen ne takertuvat matkaan.T äiti joka näytti kiukutellen pöydän alla miltä se tuntuu ,tarjoili...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kun Oskari sairastui kaksivuotiaana syöpään, koko perheen elämä meni uusiksi.

– Vasta silloin todella tajusimme, kuinka tiivis perhe me olemme.

Täällä tuntuu jotain kovaa. Kaksivuotias Oskari oli tullut korvatulehduksen takia terveyskeskukseen, mutta nyt lääkäri paineli pojan vatsaa ja tunsi siellä jotain. Isä Ville ihmetteli vieressä lääkärin rypistynyttä otsaa. Pitäisikö hänenkin huolestua?

Lääkäri huolestui niin paljon, että Oskari sai saman tien lähetteen keskussairaalaan tarkempiin tutkimuksiin.

Isä ja poika ajoivat kodin kautta hakemaan perheen äidin Tiian ja Otto-vauvan kyytiin. 4- ja 6-vuotiaat isoveljet jäivät isovanhempien hoitoon.

Tiia katsoi tammikuun hämärässä auton takapenkillä itkuista poikaansa ja tunsi vahvasti, että kyse on jostain vakavasta. Onkohan se syöpä, hän mietti. Ei lasta muuten vain lähetetä saman tien tutkimuksiin.

Toisaalta Oskari oli käynyt vähän aikaa sitten kaksivuotisneuvolassa, jossa lääkäri oli tutkinut hänet. Silloin kaikki oli kunnossa. Nyt piti vain kestää sairaalaan asti.

Kasvain oli isompi kuin Oskarin oma nyrkki.

Sairaalassa Oskari pääsi heti ultrattavaksi. Kyyneleet valuivat isän ja äidin poskilla jo ennen kuin lääkäri kertoi löydöksestään. Oikeassa munuaisessa näkyi halkaisijaltaan kahdeksan sentin kokoinen syöpäkasvain, isompi kuin Oskarin oma nyrkki.

Tiia jäi vauva sylissään sairaalan aulaan seisomaan, kun Ville ja Oskari lähtivät yötä vasten ambulanssilla suoraan Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.

Korvakipuisesta taaperosta tuli päivässä syöpää sairastava lapsi.

On elämä ennen syöpää ja elämä sen jälkeen, Tiia sanoo nyt, kuusi vuotta myöhemmin.

Syöpädiagnoosista alkoi koko perheen elämässä aika, jollaista vanhemmat eivät toivo kenellekään.

Diagnoosi oli kauhea shokki, sillä se tuli niin äkkiä. Korvakipuisesta taaperosta tuli päivässä syöpää sairastava lapsi, joka makasi lasten syöpäosastolla letkuissa toisessa kaupungissa 135 kilometrin päässä kotoa.

Isommat kyselivät äidiltä, miksei pikkuveli tullutkaan kotiin lääkäristä.

Kotona vauva, nelivuotias Valtteri ja kuusivuotias Santeri tarvitsivat aamupalaa, syliä ja leikkiseuraa kuten ennenkin. Isommat kyselivät äidiltä, miksei pikkuveli tullutkaan kotiin lääkäristä.

– Meillä on puhuttu aina suoraan syövästä. Kerroin, että Oskarilla on nyt iso pipi, joka vaatii sairaalahoitoa. Isompi kysyi, selviääkö Oskari. Siihen en osannut vastata kuin että lääkärit tekevät parhaansa, Tiia sanoo.

Siihen myös vanhempien piti yrittää uskoa.

"Tuntui kamalalta olla erossa. Kuin meidät olisi revitty irti toisistamme."

Oskarin sairastuttua perheenjäsenet joutuivat ensimmäistä kertaa pidemmäksi aikaa kuin pariksi päiväksi eroon toisistaan.

Heti ensimmäisenä yönä isä Ville jäi Tampereelle sairaalaan. Hän nukkui kaksi viikkoa patjalla Oskarin sängyn vieressä.

– Vasta siinä tajusimme, kuinka tiivis perhe olemme. Tuntui kamalalta olla erossa. Kuin meidät olisi revitty irti toisistamme.

Ville sai ensin sairauslomaa töistä. Sen loppuessa tuntui mahdottomalta ajatukselta jättää kaksivuotias yksin sairaalaan, joten Ville otti töistä palkatonta vapaata ja jäi Oskarin omaishoitajaksi.

Ville sai yöpyä sairaalassa vain aluksi, joten hän muutti tavaransa Tiian veljen perheen luokse Tampereelle. Myös Tiia ajoi vauvan kanssa sairaalaan aina, kun hänen äitinsä tai veljensä perhe hoitivat muita lapsia. Välillä isoveljetkin pääsivät mukaan katsomaan Oskaria.

– Päätimme, että nukutamme Oskarin joka ilta ja olemme sängyn vieressä, kun hän aamulla herää. Kerran tosin kävi niin, että Oskari oli omahoitajan kanssa jo tyytyväisenä aamupalalla, kun tulimme, Tiia sanoo.

Päivisin vanhemmat tsemppasivat. Piti tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, hoitaa vauvaa ja leikkiä isompien kanssa legoilla.

"Oli tuskallista katsoa Oskarin tyhjää sänkyä kotona."

Kun lapset painoivat päänsä tyynyihin, Tiia itki ja pelkäsi kuolemaa.

– Oli tuskallista katsoa yhtä tyhjää sänkyä huoneessa. En voinut olla ajattelematta, että mitä jos Oskari ei tulekaan enää kotiin.

Sytostaattihoito aloitettiin heti, ja kasvaimesta otettiin koepala. Kuvauksissa selvisi, ettei syöpä ole levinnyt keuhkoihin tai muualle.

Koepalan tulosten saaminen kesti kuukauden, mikä tuntui vanhemmista piinaavan pitkältä. Lääkärit epäilivät heti alkuun Wilmsin tuumoria, ja tulokset vahvistivat asian.

Tiialle on jäänyt mieleen omahoitajan lohduttavat sanat: Jos jokin syövistä pitää lapselleen valita, se on tämä. Yli 90 prosenttia sairastuneista selviää.

Osaston henkilökunta eli perheen mukana kaikissa vaiheissa, ja vanhemmista tuntui, että Oskari saa parasta mahdollista hoitoa.

Oskarilla oli rinnassa katetri, jota pitkin hän sai lääkkeitä ja verta. Vointi oli aluksi hyvä, mutta jalat tuntuivat heikoilta eikä Oskari jaksanut liikkua paljon.

Välillä Oskari voi huonosti ja kuume nousi piikkeinä, eikä hän osannut vielä kertoa ajatuksistaan sanoin. Vastustuskykyä ei ollut lainkaan.

Arki kutistui sisätiloihin.

Oskari sai herkutella suklaavanukkailla ja pillimehuilla. Joululahjaksi saadusta Muumimamma-pehmosta tuli tärkeä kaveri, joka kulki mukana hoidoissa ja nukkui kainalossa sairaalasängyssä. Sairaalan kanttiinista Oskari sai oman muovisen ambulanssilelun.

"Oskari oli niin onnellinen, kun pääsi taas kotiin veljien luo."

Ensimmäinen sairaalajakso kesti kaksi viikkoa. Sitten Oskari pääsi kotiin odottamaan leikkausta.

– Se oli juhlapäivä. Oskari oli niin onnellinen, kun pääsi taas kotiin omaan sänkyyn ja leikkimään omilla leluilla. Ja ennen kaikkea veljien luo. Me kaikki vain olimme ja nautimme, kun koko perhe sai taas olla yhdessä, Tiia muistelee.

Samalla oli opeteltava uudenlainen arki.

Verikokeissa oli käytävä kolme kertaa viikossa, sytostaateissa kerran viikossa. Sairaala olikin ainut paikka, jonne Oskari pääsi kotoa. Infektiovaaran takia hänen kanssaan ei voinut mennä kauppaan tai kylään. Kotiin sai tulla korkeintaan yksi tai kaksi vierasta kerrallaan ja vain ehdottoman terveinä.

– Poikien synttäreitä ei voitu juhlia sinä vuonna.

Välillä isoveljet kyselivät, miksei perhe enää käy yhdessä missään kodin ulkopuolella.

– Kaikki tuntui niin vaikealta, ja Oskarikin oli välillä huonolla tuulella. Suihkussa käyminenkin oli työläs operaatio, kun piti varoa katetria, Tiia sanoo.

Perheen unelma: ihan tavallinen arki. Pyykkikone hurisisi, ja poikien kaverit ramppaisivat ovesta sisään.

Poikkeustilanteessa todelliset unelmat kirkastuivat. Kaikkein eniten Tiia ja Ville toivoivat tietenkin, että Oskari paranee. Mutta lisäksi he huomasivat kaipaavansa ihan tavallista arkea, jossa koko perhe saisi vain olla kotona. Pyykkikone hurisisi, ja poikien kaverit ramppaisivat ovesta sisään.

Maaliskuussa Oskari pääsi vihdoin leikkaukseen, jossa häneltä poistettiin kasvain ja toinen munuainen. Siksi ajaksi vanhemmat kävelivät Tampereen keskustaan kahville, kun eivät osanneet muutakaan.

Kolmen tunnin kuluttua puhelin soi: kaikki hyvin. Silloin Tiiasta ja Villestä alkoi varovaisesti tuntua, että tästä saatetaan selvitä.

Varsinainen juhlapäivä koitti kuitenkin vasta toukokuussa, kun hoidot loppuivat ja katetri poistettiin. Oskari sai jälleen uida ja leikkiä kuin tavallinen taapero.

Kesällä koko perhe lomaili Ikaalisten kylpylässä. Vanhemmat katsoivat altaalla Oskarin vesileikkejä. Sitä kiitollisuuden määrää on vaikea pukea edes sanoiksi.

"Kaikki huolehtivat toisistaan."

Heti eteisessä näkee, että tässä kodissa asuu suurperhe. Pitkällä seinällä on kaksikymmentä koukkua takeille. Siellä täällä seisoo pystynaulakoita, joissa roikkuu erivärisiä pyöräilykypäriä ja reppuja.

Ovi käy, kun yksi pojista lähtee futistreeneihin ja toinen kaverin kanssa pihalle. Pienin istuu syöttötuolissa kalakeittolautanen edessään ja katselee isoveljiensä vauhtia.

Munuaissyövän sairastanut Oskari on nyt kahdeksanvuotias koululainen. Isoveljet Santeri ja Valtteri ovat 12- ja 10-vuotiaita, pikkuveli Ottokin on jo seitsemän. Veljiä on tullut lisää: Aatu on viisi, ja Aleksi täyttää kohta kolme.

Pian sisarussarja saa vielä seitsemännen jäsenen: laskettu aika on elokuun loppupuolella. Perhe on iso, mutta edelleen tiivis, jopa tiiviimpi kuin ennen Oskarin syöpää.

– Isotkin pojat tykkäävät edelleen halata. Veljet kysyvät aina, miten toisella on mennyt neuvolassa tai lääkärissä. Kaikki huolehtivat toisistaan, Tiia sanoo.

Äidin mielestä Oskari on erilainen kuin veljensä. Vähän mietteliäämpi ja vakavampi.

"Ura ja materia eivät ole meille tärkeitä."

Perhe, lapset ja terveys, Tiia luettelee hänen ja Villen elämän tärkeimmät asiat. Tiia on hoitanut kaikki lapset kotona eskari-ikään asti – ja aikoo hoitaa loputkin. Varsinkaan Oskarin sairastumisen jälkeen Tiia ei ole halunnut viedä lapsia hoitoon vaan haluaa pitää heidät lähellään.

– Olemme huolehtivaisia vanhempia. Kysymme päivän kuulumiset sekä läksyt ja haluamme tietää, missä lapset milloinkin liikkuvat.

Sairastumisen jälkeen perhe on muuttanut isosta omakotitalosta pienempään rivitaloon, sillä voimavarat eivät enää riittäneet talon kunnostamiseen ja pihatöihin.

Omakotitalossa asuminen oli myös kallista. Syöpä teki perheen talouteen loven, kun Ville jäi hoitojen ajaksi pois töistä.

– Mutta ura ja materia eivät ole meille tärkeitä. Riittää, että lapsilla on ehjät vaatteet ja kunnolliset urheiluvälineet. Me aikuiset emme raaski ostaa itsellemme juuri mitään, Tiia sanoo.

Syöpähoitojen jälkeinen kesä oli koko perheelle vaikea. Toipuminen on muutakin kuin leikkaushaavan paranemista. Koko alkuvuoden pelot ja jännitys laukesivat, ja Tiian ja Villen parisuhdekin tuntui jääneen lapsen sairastumisen takia sivuosaan.

Syksyn tullen tilanne helpotti, eikä kiitollisuus siitä, että Oskari selvisi, ole kuudessa vuodessa unohtunut.

"Se että joku ajatteli meitä, lohdutti huonoina hetkinä."

Tärkeä osa perheen selviytymistä olivat myös läheiset. Tiian serkku toi pakastimeen kinkkukiusausta, ja Villen työkaverit sekä Tiian omaiset keräsivät perheelle rahaa.

– Se että joku ajatteli meitä, lohdutti huonoina hetkinä. Lähetimme jälkikäteen kortit kaikille, jotka olivat tukena.

Oskari käy kontrolleissa teini-ikään asti. Vanhempien pelko on vähän hälvennyt, mutta ennen kontrolleja kaikkia jännittää.

– Eikä se ole mahdotonta, että joku muu perheessä joskus sairastuu vakavasti, Tiia sanoo.

Oskarin terveyskeskuslääkärissä käynti ja korvatulehdus tulevat myös välillä vanhempien mieleen, kun jollain pojista on ihan tavallinen flunssa.

Tiia yrittää kuitenkin olla miettimättä liikaa. Sen sijaan hän iloitsee yhteisistä hetkistä. Parhaita ovat esimerkiksi ne, kun lapsi saa onnistumisen kokemuksen urheillessa ja vanhemmat pääsevät osallisiksi hänen onnestaan. Tai kun koko perhe katsoo olohuoneessa yhdessä elokuvaa.

"Syöpä muuttaa väkisinkin ihmistä ja ajatusmaailmaa."

– Joillekin oma aika on tärkeää. Meidän perheen vanhemmille kaikista tärkeintä on yhteinen aika. Syöpä muuttaa väkisinkin ihmistä ja ajatusmaailmaa. Se kirkastaa ymmärtämään, mitä kaikkea meillä jo on.

Syöpäboksi. Sillä nimellä perhe kutsuu punaista Disney Cars -muovilaatikkoa, jossa säilytetään muistoja sairastumisen ajalta.

Tiia nostaa laatikosta valokuva-albumin, Pikku Myy -topin, joka suojasi katetria, Oskarin piirroksia ja sairaalapapereita.

Laatikossa on myös valokuvaamossa otettu kuva, jossa hoitoja käyvä Oskari hymyilee veljiensä kanssa.

– Rikoin sairaalan sääntöjä, lähdimme ihmisten ilmoille. Ehkä pelkäsin pahinta ja halusin ikuistaa veljekset samaan kuvaan.

Pojat saavat katsella laatikon sisältöä aina, kun heillä herää kysymyksiä tapahtuneesta. Se on myös muisto Oskarille. Punaisen muovilaatikon sisältö kertoo pienestä syöpään sairastuneesta pojasta ja hänen perheestään.

– Oskarin sairastuminen on osa koko perheemme elämää aina, Tiia sanoo.

Pojan syntymä toi Terhi Kokkosen elämään rauhan, joka jatkuu nyt uusperheessä. Hän tekee monta asiaa toisin kuin tiukan uskonnollisessa lapsuudenkodissaan.

Miksi hän ei tykkää muumeista? Eikä Astrid Lindgrenin kirjoista?

Laulaja-sanoittaja Terhi Kokkonen, 42, on jäänyt monta kertaa kiinni vanhemman perusoletuksesta: hän on luullut lapsensa nauttivan asioista, joista itsekin nautti.

– Miten joku voi olla tykkäämättä muumeista? Se tuntuu ihan käsittämättömältä, Terhi nauraa.

– Olen yrittänyt lukea Ronja Ryövärintytärtä pojalle väkisin, mutta hän on sanonut, että ei kiinnosta.

Erilainen maku naurattaa, mutta Terhi on ylpeä juuri siitä, että poika pitää oman päänsä. 7-vuotias tykkää mistä itse haluaa eikä siitä, mitä opetetaan, tuputetaan tai mikä on juuri nyt ”mageeta”.

Herkän pikkupojan ei-listalla on muun muassa jalkapallo. Terhi oli jo ilmoittanut hänet futiskouluun, mutta perui sen, kun poika totesi kentän laidalla, että onneksi hänen vanhempansa eivät ole laittaneet häntä tuonne.

Kyllä-listalle taas mahtuvat uinti, kuvataidekoulu, Star Wars sekä minireppu. Se on jo auttamattomasti liian pieni pojan selkään, mutta hän käyttää sitä muina miehinä.

– Tunnen mieletöntä iloa siitä, että hän lähtee reppu selässään kotoa ihan pokkana. Häntä ei kiinnosta se, mikä on hyväksyttyä tai miten asioiden pitäisi olla.

”Synttärit ovat olleet meillä aina suuria siirtymäriittejä, ja sinä päivänä hän alkoi pyöräillä.”

Niin kävi pyöräilyssäkin. Vielä keväällä Terhi väänsi pojan kanssa siitä, miksi eskarilainen kulkee vain potkulaudalla eikä pyöräile. Poika intti vastaan, että vaihtaa pyörään sitten, kun täyttää seitsemän.

– Hermoilin turhaan. Synttärit ovat olleet meillä aina suuria siirtymäriittejä, ja sinä päivänä hän alkoi pyöräillä. Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi osannut, vaan siitä, ettei häntä kiinnostanut. Oli hienoa nähdä se kypsyminen, että kun hän itse halusi tehdä jotain, hän teki.


Terhi opiskelee nykyisin käsikirjoittamista. ”Toivoisin poikani löytävän oman tiensä. Olen itsekin hairahtanut ensin laulajaksi ja löytänyt vasta sen kautta, mitä olen.” Kuva: Milka Alanen
Terhi opiskelee nykyisin käsikirjoittamista. ”Toivoisin poikani löytävän oman tiensä. Olen itsekin hairahtanut ensin laulajaksi ja löytänyt vasta sen kautta, mitä olen.” Kuva: Milka Alanen


Äitiys tuli oikealla hetkellä

Terhistä tuli äiti 36-vuotiaana. Lapsi yllätti vähän hänet itsensäkin, sillä Terhi ei ollut koskaan haaveillut perheen perustamisesta.

Terhin isosiskolla Minnalla on kaksi lasta, ja Terhi oli ajatellut, että he riittäisivät myös hänelle.

– Lapsi oli sattumien tulos. Silti heti, kun olin raskaana ja lapsi syntyi, tajusin, että tämä on juuri oikein. En miettinyt hetkeäkään, pystynkö. Olin juuri oikeassa vaiheessa omassa elinkaaressani saamaan lapsen.

Suurin yllätys äitiydessä oli luontevuus. Terhi ei pelännyt päästää irti elämäntavoista, joihin oli siihen mennessä juurtunut eikä kuvitellut, ettei mikään muuttuisi. Päinvastoin, hän jopa odotti muutosta.

– Olin elänyt vaiherikkaan nuoruuden ja tehnyt kaiken, mitä halusin. Äitiys oli tilanne, jota ehkä jopa tarvitsin. Elämäni muuttui kaikin puolin rauhallisemmaksi.

”Olisi pitänyt ottaa oma aika jo aiemmin ja olla itsekkäämpi. Rohkaisen kaikkia äitejä siihen.”

Vauva-aikana Terhi oli paljon kaksin kotona pojan kanssa. Iso muutos oli sekin, että Terhi luopui urheilusta, vaikka aiemmin se oli kuulunut elämään.

Liikunta jäi viideksi vuodeksi, sillä Terhi ei keksinyt, miten pienen lapsen, työn ja urheilun voi yhdistää. Joogamatto olohuoneessa ei ajanut asiaa, sillä Terhille tärkeä osa rutiinia oli laittaa ovi kiinni ja olla hetken vapaa.

Lenkkipolulle hän palasi vasta viime kesänä.

– Olisi pitänyt ottaa oma aika jo aiemmin ja olla itsekkäämpi. Rohkaisen kaikkia äitejä siihen. Tyytyväinen äiti tarkoittaa tyytyväistä lasta. Pelkästään se, että saa mennä hetkeksi yksin, on ihanaa.

Teinkö sittenkin väärin

Osaanko toimia oikein muiden silmissä? Syötänkö oikein? Onko lapsella tarpeeksi päällä?

Terhi mietti ihan samoja asioita kuin moni muukin tuore äiti.

– Se oli outo tunne. Jouduin tekemään töitä sen kanssa, sillä tuntui, että joku oli koko ajan kommentoimassa.

Lisäksi Terhistä tuntui, että joka paikka oli täynnä ohjeita oikeanlaisesta vanhemmuudesta. Terhiä ärsyttää, että vaikka neuvot tarkoittaisivat hyvää, usein ne kääntyvät syyllistämiseksi eivätkä kannusta.

”Sanon itselleni, että olen tässä todella hyvä ja muut päät kiinni.”

Jäähyn Terhi muistaa. Hän kokeili sitä pojan uhmassa.

– Myöhemmin luin, että se on pahasta. Siitä tuli syyllisyys, vaikka aiemmin sitä oli suositeltu.

– Joskus uhmakohtauksessa kaappasin pojan väkisin syliini ja pidin häntä otteessani. Siitäkin jäi olo, että teinkö nyt oikein vai väärin.

Tämän ajan suurimpana kauhistelukohteena Terhi pitää älypuhelimia. Hän muistaa keskustelun, jonka mukaan lapset eivät opi puhumaan, kun äidit roikkuvat somessa.

– Yritän minäkin pysyä poissa Facebookista, kun olen poikani kanssa, mutta keskustelu syyllisti nimenomaan äidit. Ei esitetty mitään tieteellistä todistusaineistoa, että syy-seuraussuhdetta olisi edes olemassa.

Terhi sanoo, että hänen äitiytensä muuttui rennoksi, kun hän tajusi viis veisata muiden katseista ja neuvoista.

– Sanon itselleni, että olen tässä todella hyvä ja muut päät kiinni. Jos alkaa lukea liikaa, vanhemmuudesta tulee pelokasta ja suorituskeskeistä. Kun tajuaa, että voi olla lapsen kanssa juuri niin kuin itsestä tuntuu, se on paljon helpompaa. Itsevarma äiti on myös parempi äiti. Minulla on sellainen olo, että ymmärrän poikaani. Meillä on hyvin läheiset välit.

”Stressaantuneena saatan sanoa tiukemmin kuin oli tarkoitus. Sitten pyydän anteeksi.”

Itsevarma äiti ymmärtää myös, että tekee virheitä. Ne hän osaa antaa itselleen anteeksi.

– Stressaantuneena saatan sanoa pojalle tiukemmin kuin oli tarkoitus. Sitten pyydän anteeksi ja sanon, että en tarkoittanut. Aina olen saanut anteeksi.


Terhin poika rakastaa perheen purjevenettä. ”Haaveilemme Markuksen kanssa isommasta veneestä, mutta lapsi anelee, ettei nykyistä koskaan vaihdeta pois.” Kuva: Milka Alanen
Terhin poika rakastaa perheen purjevenettä. ”Haaveilemme Markuksen kanssa isommasta veneestä, mutta lapsi anelee, ettei nykyistä koskaan vaihdeta pois.” Kuva: Milka Alanen


Tiukka, uskonnollinen kotikasvatus

Rento, muttei liian. Se on Terhin tärkein kasvatusperiaate. Itse hän kasvoi melkein päinvastaisessa kodissa kahden siskonsa kanssa.

”Äitiyteni on ollut luontevaa juuri siksi, että olen saanut huolehtivan äitiyden mallin.”

– Meillä oli hyvin tiukka ja uskonnollinen kotikasvatus. Teen hyvin paljon eri tavoin. En ole maailman tiukin.

– Toisaalta oma äitiyteni on ollut niin luontevaa siksi, että olen saanut omalta äidiltäni huolehtivan äitiyden mallin. Sellaisen olen halunnut viedä eteenpäin.

Perusasioissa Terhi asettaa selvät rajat. Poika menee nukkumaan yhdeksältä, ja iPadia hän saa pelata vain lauantaisin. Netflixiä voidaan katsoa televisiosta päivittäin, mutta peliaikaa on pitänyt rajata, koska pelin jälkeen poika saattaa olla rauhaton.

Ja hups. Välillä Terhi rikkoo sääntöjään itse. Joskus hän antaa pojan pelata useammin tai mennä nukkumaan sovittua myöhemmin. Pari päivää sitten poika huomautti asiasta itsekin.

– Hän selitti, että kun hän saa aikuisena kymmenen lasta, he menevät aina nukkumaan yhdeksältä eivätkä saa koskaan lisäpelipäiviä. Tunsin piston sydämessäni. Onko tämä joku vihje, että voisitteko pitää parempaa kuria, Terhi nauraa.

– En ole poikani frendi, olen hänen äitinsä. Vaikka olen rento ja kiva, minulla on kasvatusvastuu.

”En voi sanoa lapselleni, että enkeleitä on olemassa. Olisi hirveän helppoa, jos voisin.”

Terhi on huomannut iän tuoneen rentoutta myös asioihin, joissa hän oli nuorempana mustavalkoinen. Vaikka Terhi on ateisti, poika saa tutustua uskonasioihin, joista hän on tällä hetkellä hyvin kiinnostunut.

– Jos olisin saanut lapsen 25-vuotiaana, se ei olisi ollut ok. Olisin ollut hyvin tarkka, sillä vastustin kovasti omaa taustaani.

– Nyt minusta on täysin ymmärrettävää, että 7-vuotias lapsi kiinnostuu jumalasta ja enkeleistä. Poika saa käydä kirkossa, jos haluaa. En kuitenkaan voi sanoa itse lapselleni, että enkeleitä on olemassa. Elämä olisi hirveän helppoa, jos voisin.

Isä ja puoli-isä

Ihanimpia ovat aamut, jolloin poika kömpii aikuisten väliin.

Terhi avioitui miehensä Markus Viiperin kanssa viime kesänä, mutta Markus on ollut iso osa pojan elämää jo pitkään. Terhi tapasi Markuksen, kun poika oli kolme. Se on helpottanut uusperheen hitsautumista yhteen.

– Uusperhekuvioita sanotaan vaikeiksi, mutta meillä on mennyt sujuvasti. Hän sanoo Markusta puoli-isäksi, mikä on liikuttavaa, ja tuntee Markuksen vanhemmakseen.

Terhiä liikuttaa sekin, miten omakseen Markus on pojan ottanut ja miten hän kantaa vastuuta arjesta.

Vanhemmuudessa Terhi ja Markus ovat tasapainoinen kaksikko, jossa molemmilla on omat vahvuutensa. Markus muistuttaa tiukkuudesta, Terhi rauhallisuudesta. Markus hoitaa talviurheilut, joista Terhi ei tykkää, Terhi taas vie poikaa uimaan.

Toki haasteitakin on ollut. Uhman tienoilla poika koetteli Markusta: hän olisi halunnut päästä tästä eroon ja mennä itse naimisiin Terhin kanssa. Markus jaksoi vaiheen Terhin mielestä hienosti. Puoli-isä on nyt oman isän ohella vahva samaistumisen kohde.

Nykyään haasteellisinta uusperheessä on arjen aikataulutus. Osan ajasta poika asuu isällään ohjaaja Arto Halosella, joka Terhin tavoin tekee vapaata työtä. Siksi menoja pitää katsoa kalenteri kädessä.

– Asioista sopiminen on silti todella helppoa nyt, kun meillä on hyvät välit.


Suurin yllätys äitiydessä oli luontevuus. Terhiä ei pelottanut se, että elämä muuttuu. ”Olin tehnyt kaiken, mitä halusin. Äitiys muutti elämäni kaikin puolin rauhallisemmaksi.” Kuva: Milka Alanen
Suurin yllätys äitiydessä oli luontevuus. Terhiä ei pelottanut se, että elämä muuttuu. ”Olin tehnyt kaiken, mitä halusin. Äitiys muutti elämäni kaikin puolin rauhallisemmaksi.” Kuva: Milka Alanen


Perheessä on koululainen

Elokuussa poika aloittaa koulun. Terhi on miettinyt, miten paljon vanhempi voi vaikuttaa siihen, että lapsi löytää paikkansa.

Terhi uskoo, että paljonkin. Hän on tarkkaillut, miten hyvin pojan eskariryhmä toimii. Sitä ovat auttaneet myös vanhemmat ja opettajat.

– Jo hiekkalaatikolla inhosin ajatusta, että lapset oppivat elämän säännöt siinä, kun he kinaavat keskenään. Eivät opi. Empatiakykykin pitää opettaa, vaikka varmasti erilaisia herkkyyksiä on. Jos lapset saavat tehdä keskenään mitä haluavat, he ottavat lapion toisen kädestä ja leikkivät sillä itse.

”Hän on aivan hurmaava, ja ylpeydellä seuraa, millainen hänestä tulee.”

Toisaalta poika on luonteeltaan täysin erilainen kuin äitinsä lapsena: avoin, luottavainen ja rohkea, sellainen, jolla on koko maailma edessään.

– Hän on aivan hurmaava, ja ylpeydellä seuraan, millainen hänestä tulee. Toivon, että hän säilyttää hyvän itsetuntonsa.

Itsepäisyydenkin Terhi toivoo säilyvän. Muita ei tarvitse miellyttää liikaa.

Siksi Terhiä naurattikin, kun poika tuli tohkeissaan kotiin ja selosti Terhille uuden suosikkikirjansa juonta.

Eskarissa oli juuri luettu Ronja Ryövärintytärtä.

  • Laulaja-sanoittaja Terhi Kokkonen, 42, asuu 7-vuotiaan poikansa ja aviomiehensä Markus Viiperin kanssa Helsingissä.
  • Ultra Bra palasi tänä kesänä kolmelle festarikeikalle. Terhi tunnetaan myös Scandinavian Music Groupin solistina.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikko ”Peltsi” Peltola haluaa perheensä arkeen leikkiä ja huumoria. Erityislapsen vanhemmuus on tehnyt entistä leppoisammaksi, hän sanoo.

Toimittaja-juontaja Mikko ”Peltsi” Peltola haluaa opettaa lapsilleen, että arkikin on hauskaa, ja tekee välillä tekee asioita, joita lapset häpeävät. Siksi Mikko laulaa tytön kanssa matkoilla omia sanoituksia ja vie kylpytakissa koiran pihalle.

– Vaikka olisi kiire ja paljon töitä, arjessa täytyy olla leikkiä ja huumoria. Elämää ei tarvitse ottaa niin vakavasti, eikä sitä tarvitse suorittaa järjestyksessä.

Mikon tytär aloittaa tänä syksynä koulun, poika on viisivuotias. Erityislapsen vanhemmuus on tehnyt Mikosta entistä leppoisamman. Kun ei ole oletuksia, mitä lapsi oppii, ei ole paineitakaan.

– Ei minulla ole mitään käryä, mitä hän tulee oppimaan, sillä Downeja on niin erilaisia. Tiedän, ettei pojasta tule poliisia tai NHL-kiekkoilijaa, mutta elämän odotukset voivat olla silti hyvät.

Arki erityislapsen kanssa on Mikosta samanlaista kuin muidenkin ”pientä lisähikoilua” lukuun ottamatta. Käytännössä se tarkoittaa pidennettyä taaperoikää.

– Jos huudan, että syömään, tyttö tulee heti ja poika pitää hakea. Aamulla hänet pitää pukea ja hampaat pestä. Hän osaisi tehdä sen, muttei tee. Mutta niin kai se voi olla kenen tahansa lapsen kanssa.

”Ymmärrän hyvin, että erilaisuutta tuijotetaan. Monesti se on vain viatonta uteliaisuutta.”

Sitten on se tuijottaminen. Kun Mikko menee lapsineen kauppaan, hän on tottunut muiden katseisiin.

– En tiedä, tuijotetaanko minua vai poikaa. En itse sinänsä huomaa sitä vaan olen jo turtunut, mutta vaimo huomaa.

– Ymmärrän hyvin, että erilaisuutta tuijotetaan. Monesti se on vain viatonta uteliaisuutta. Katson itsekin pidempään, jos näen, että jollain on tatuointi naamassa.

Tänä syksynä Peltoloilla ollaan uuden edessä, kun tyttö menee kouluun ja poika varhennettuun eskariin. Tyttö opettelee nyt yksinoloa ja -menoa. Syksyllä on tavoitteena, että hän herää, syö ja pääsee kouluun omatoimisesti, sillä vanhempien pitää mennä töihin.

– En osaa sanoa, miten poika selviää. Normaalista lapsesta tietää suurin piirtein, mitä hänestä tulee, mutta erityislapsesta ei. Ajatukseni on, että kyllä hänkin käy koulut, hankkii ammatin ja muuttaa joskus pois kotoa, mutta en tiedä, miten käy. En silti ole edes ajatellut, etteikö hänestäkin tarvitsisi päästää joskus irti.

Lue koko haastattelu Meidän Perheen numerosta 8/2017!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ruokakirjailija Anikó Lehtinen tietää, että lähteminen ulos pienten kanssa voi vaatia vanhemmalta paljon. Lasten vuoksi se kuitenkin kannattaa.

Ihanaksi suunniteltu brunssi oli kauhea. Poikamme Attila oli vuoden ja halusi vain kiipeillä ravintolapöydällämme. Tyttäremme Andi oli kolmevuotias eikä hetkeäkään paikoillaan.

Jossain vaiheessa luovutimme. Toinen meistä vanhemmista juoksi Andin perässä pihalla, jotta toinen sai syötyä. Attila makasi pöydällä. Silloin päätin, etten vie lapsia enää ikinä ravintolaan.

Kaksi kuukautta myöhemmin kokeilimme uudelleen. Se sujui täydellisesti: lapset istuivat omalla paikallaan ja piirsivät. Ikinä ei tiedä, miten lasten kanssa käy.

Viemme lapsiamme ravintolaan, koska ainoastaan siellä he oppivat, miten ravintolassa käyttäydytään. Samasta syystä viemme lapsiamme museoihin, näyttelyihin ja muihin kulttuuritapahtumiin. Kun otamme lapset mukaan rientoihin vauvasta asti, he oppivat eri paikkojen käytöskoodin, ottamaan muut huomioon ja ylipäätään, millaisia muut ihmiset ovat. Missä muualla he oikeasti oppisivat, ettei ravintolassa saa juosta tai ettei tauluun saa koskea?

Elämäntapamme tulee lapsuudestani. Minua on viety pienenä ympäri Helsinkiä, sillä isäni oli muusikko ja äitini työskenteli tutkijana Kansallismuseossa. Yritän siirtää nyt saman omille lapsilleni. Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on. Haluan näyttää, että kun vain lähtee ulos, pääsee pitkälle – myös myöhemmin elämässä.


”Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on,” Anikó sanoo.
”Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on,” Anikó sanoo.

Lähteminen vaatii vanhemmalta kärsivällisyyttä ja epämukavuuden sietämistä. Se pitää kuitenkin tehdä lasten vuoksi. Vaikka esimerkiksi ravintoloissa oli pienten lasten kanssa kamalaa, sinnikkyytemme palkitsee nyt: he pysyvät pöydässä ja nauttivat ruoasta. Olen ylpeä myös siitä, että lapset pyytävät itse, että mennään tänään museoon tai syömään ja liikkuvat kaupungissa kuin kotonaan.

Erityisen hieno hetki oli, kun mieheni isä tuli käymään Kuopiosta. Hän kysyi Andilta, mihin tyttö haluaisi ukin viedä. Andi vastasi, että Kiasmaan.

”Suomalaiset eivät suhtaudu lapsiin niin vihamielisesti kuin usein väitetään.”

Suomalaiset suhtautuvat lapsiin ihan asiallisesti eivätkä niin vihamielisesti kuin usein väitetään. Asenne ei ole kuitenkaan yhtä sydämellinen kuin äitini kotimaassa Unkarissa. Siellä lapset ovat osa kaikkien arkea: he voivat leikkiä porukalla ravintolassa iltakymmeneltä tai saada hymyjä tai karkkia naapuripöydistä.

Suomalaisia ravintola-asiakkaita lapset voivat ärsyttää. Kun menimme kerran lasten kanssa ravintolaan, eräästä pariskunnasta näki heti, että ”eivät kai nuo tule viereemme”. Lapset käyttäytyivät kuin enkelit, mutta silti pariskunta kysyi tarjoilijalta, saako lapsia tuoda ravintolaan kuuden jälkeen. Kello oli seitsemän arki-iltana.

Ymmärrän kyllä, että lasten kitinä voi harmittaa muita. Se harmittaa vanhempiakin. Kun lapsi kiukuttelee, stressi tulee pelosta: apua, mitä muut meistä ajattelevat. Kun lapsi aistii sen, hän kiljuu lisää. Ainoa keino selviytyä on viis veisata sosiaalisista normeista sillä hetkellä.

Sekin brunssikeissimme muuttui ihan siedettäväksi, kun annoimme Attilan maata ja ymmärsimme, että tämä menee nyt näin. Sellainen käytös ei olisi käynyt Savoyssa, mutta lapsiperheiden suosimassa brunssipaikassa meitä ymmärrettiin. Aika ja paikka ratkaisevat.

”Raja menee siinä, että vanhempi ei saa humaltua lasten seurassa.”

Olen ottanut lapset mukaan myös olutravintolaan, eikä siinä ole minusta mitään pahaa. Ei pubiin kannata mennä perjantai-iltana, mutta arkena alkuillasta kyllä. Raja menee siinä, että vanhempi ei saa humaltua lasten seurassa. Humalassa aikuisen käytös muuttuu, vaikkei hän itse sitä huomaisi. Lapsi huomaa. Minä saatan ottaa oluen tai lasin viiniä, mutten ota toista. Sillä tavalla lapset näkevät vastuullista alkoholinkäyttöä.

Suomessa on edelleen vääristynyt alkoholikulttuuri. Jos lasten seurassa ottaa lasillisen, saa helposti katseita muista pöydistä. Yhteiskunta ja kanssaihmiset eivät luota vanhemman vastuuseen vaan ovat kovin tuomitsevia. Otimme kerran mieheni kanssa oluet ruuan kanssa. Lapset olivat mukana. Pöytäämme tuli keski-ikäinen nainen, joka totesi, että lapsemme pitäisi ottaa huostaan. Huvittavinta oli, että olueni oli sillä kertaa alkoholitonta.

Ymmärrän, että alkoholi on monissa perheissä ongelma, mutten ole koskaan itse nähnyt ravintolassa tilannetta, jossa vanhempi käyttäisi alkoholia väärin lasten seurassa. Useimmiten lapsiperheet ovat juuri niitä skarppeja asiakkaita, jotka pysyvät selvin päin, koska heillä on lapset vastuullaan. Sen sijaan olen nähnyt humalaisia aikuisporukoita, jotka häiritsevät muita, lapsiperheitäkin.

  • Olutasiantuntija, ruokakirjailija Anikó Lehtinen, 43, asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat kaksi lasta, Andi, 9, ja Attila, 6, sekä aviomies, panimoyrittäjä Mika Oksanen, 41.
  • Anikón tuorein kirja Ihan ulkona ilmestyi keväällä.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.