Elsa Saisio perehtyi sukunsa naisten historiaan ja ymmärtää nyt paremmin, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen – ja mitä ei.

Uraäiti vai kotiäiti, imetys vai pulloruokinta, uupumus ja univelat – äitiyttä mietitään nykyään paljon, niin minäkin teen. Me nykyäidit olemme puhki analysoivaa sukupolvea, eikä siinä mitään.

Monet äitiyteen liittyvät asiat ovat tärkeitä kysymyksiä, joita on syytäkin miettiä. Luulen vain, että pysähdymme liian harvoin etsimään vastauksia menneisyydestämme, oman äitimme lapsuudesta ja vielä kauempaa.

Esiinnyn marraskuussa tanssiteatteriesityksessä, joka käsittelee naissukupolvien ketjua eli sitä, mitä kannamme mukanamme äideiltämme, äidinäideiltämme ja heidänkin äideiltään. Samalla pohdimme, mitä olemme itse siirtämässä omille lapsillemme.

Tätä näytelmää varten haastattelin äitiäni Pirkko Saisiota sukumme historiasta, ja opin ihan hirveästi uutta. On ihan hullua, miten vähän useimmat meistä tietävät omasta historiastaan!

 

Oli huippukiinnostavaa perehtyä siihen, millaista äitiemme ja mummojemme arki on ollut. On kiinnostavia pieniä juttuja, kuten se, että äidin lapsuudenkotiin tuli jääkaappi vasta 1960-luvulla. Siihen saakka ruuat säilytettiin ikkunanraossa.

"Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia."

Tai suurempia asioita niin kuin se, että äidinäidin-äitini jäi kahdesti leskeksi. Hän on käynyt neljän lapsensa kanssa peseytymässä yleisissä saunoissa. Tarpeet on tehty kaupunkikodeissakin ulkovessaan. Miten ihmeessä hän jaksoi?

Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia. Olen lapsesta saakka viihdyttänyt itseäni laulamalla ja juttelemalla itsekseni. Olen olettanut sen johtuvan vain siitä, että olen ainoa lapsi, mutta kuulemma samaa tekivät äitini, isoäitini ja isoisoäitini.

Näyttää siltä, että sama piirre on siirtymässä tyttärellenikin. Hän poimii sävelmiä talteen jo puolitoistavuotiaana ihan eri tavalla kuin poikani, puhelee ja lauleskelee taukoamatta.

 

Kun haastattelin äitiäni hänen äidistään ja hänen äidinäidistään, yllätyin, miten paljon tunnistin heissä itseäni. Jo äitini mummo on ollut temperamenttinen, sosiaalinen ja energinen.

Äitini poliittinen aktiivisuus on yhä yhtä kunnioitettavaa, mutta tajuan vasta nyt, että häntä on kannustettu siihen, se on siirtynyt hänelle perintönä.

"Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä."

Äskettäin äitini muistutti minua toiveesta, jonka olin esittänyt kuusi vuotta sitten esikoispoikani syntyessä. Olin sanonut haluavani kaikkein eniten, että lapsillani on koti, jossa on iloinen tunnelma. Kotona ei saa olla pinnan alla kytevää kireyttä.

Tämä toiveeni on toteutunut. Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä. Äiti on kertonut, että juuri sellaista hänelläkin oli äitinsä kanssa – viihtyisää.

Äidillä ja äidinäidillä oli tapana dipata lounaaksi leipäpaloja ruskeaan kastikkeeseen ja juoruta keittiön pöydän ääressä. Samanlaista on meillä iltapalapöydässä, kun nuorempi lapsi on laitettu nukkumaan.

Silloin eskari-ikäinen poikani kysyy, että äiti, mistä puhutaan. Sitten puhumme päivän kuulumiset, omat ja kavereidenkin. Äiti ja äidinäiti olivat tosin kovia lipsauttelemaan salaisuuksia. Minä olen paljon luotettavampi.

 

On tärkeää miettiä, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen. Mutta yhtä tärkeää on miettiä myös sitä, mitä lapsuudenkodistaan ei tahdo siirtää. Oman äitini temperamentti ja lyhyt pinna eivät aina ole hyvä juttu, vaikka hän niistä piirteistä suorastaan ylpeä onkin.

Äiti tunnistetaan kaupungilla, ja häpeän silmät päästäni, kun hän etuilee kärsimättömänä jonossa tai ilmoittaa vaihtavansa ravintolaa hitaan palvelun takia. Silloin yritän pyydellä muilta katseellani anteeksi. Kerran äiti heitti puolisonsa kännykän mereen, kun puhelu kesti hänestä liian kauan.

Tunnistan äidin kuohuvan temperamentin itsessäni, mutta teen töitä sen kanssa. Aina en onnistu. Jos olen varoittanut lastani hänen käytöksestään kahdesti ja hermostun kolmannella kerralla, esikoinen antaa välitöntä palautetta: äiti hei, sä räjähdit liian nopeasti.

"Äitini on ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen."

Toisaalta oma äitini on yllättänyt minut isoäidin roolissa. Äitini motto on ”Yks tekee vaan”. Siksi hän ilmoitti jo hyvissä ajoin raskaana ollessani, että hän ei sitten ota vastaan neuvoja lastenhoidossa vaan tekee asiat omalla tavallaan.

Odotin katastrofia. Äiti on kuitenkin ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen, ja hänellä on mahtava suhde lapsiini. Lapsenlapsen ja isovanhemman suhde on ylipäätään paljon mutkattomampi kuin lapsen ja vanhemman suhde. Siitä puuttuvat kipukohdat ja jännitteet.

Näyttelijä Elsa Saisio, 35, asuu Helsingin Kalliossa näyttelijäpuolisonsa Timo Välisaaren sekä Remun, 6, ja Minean, 1, kanssa.

Merja :kesä piha puutarha2013

Näyttelijä Elsa Saisio: "Haluan lapsilleni kodin, jossa on hyvä tunnelma”

Hei, on aivan huikeaa kuinka paljon Elsa olet kyennyt kiteyttämään tuohon toiveeseesi lapsen kodista.Siinä se on kokonaan ja yksinkertaisesti.Historiaahan tulisi noin kuljettaakin isovanhemmilta eteenpäin hellin käsin kuin kultajyviä jakaen.Ne kasvavat oikein viljeltynä ja ravittuina.Liian usein ei nuoria aikuisia nuo kiinnosta.mutta juuri tuolla lapsen maailmassa oikein ja vivahteikkaasti kertoen ne takertuvat matkaan.T äiti joka näytti kiukutellen pöydän alla miltä se tuntuu ,tarjoili...
Lue kommentti

Esikoispoika mullisti Nasima Razmyarin elämän viime elokuussa. 

Äitien potema syyllisyydentunne on tullut tutuksi myös entiselle kansanedustajalle Nasima Razmyarille, joka sai esikoispoikansa Jonaksen viime vuoden elokuussa.

Vauva-arjessa hänet on yllättänyt muun muassa se, miten eri tavoin tuoreet vanhemmat suhtautuvat arkeen vauvan kanssa. Miltä vauvaa pitää suojella? Ja onko se toisen mielestä liioittelua?

Nasima huomasi, että hän pitää aviomiestään Johania yliherkkänä.

– On ymmärrettävää, että vauvaperheessä esimerkiksi kaikki tavarat pitää ottaa pois tasoilta, ettei mitään satu, mutta meillä on ollut erimielisyyttä kemikaaleista.

”Viimeistään päiväkodissa lapsi joutuu erilaiseen ympäristöön kuin kotona.” 

Johan inhoaa niitä, Nasimasta ne ovat osa elämää. Kun Nasima käyttää hiuslakkaa, Johan availee ikkunoita.

– Hän on sitä mieltä, että vauva-asunnossa ei saa tehdä niin, enkä ymmärrä kemikaalien vaaroja riittävästi. Tietenkään en suihkuttele lapsen lähellä, mutten voi suojella lasta kemikaaleilta loputtomiin. Viimeistään päiväkodissa hän joutuu erilaiseen ympäristöön kuin kotona.

Kemikaalikiista venytti juuri myös remonttia perheen kotona. Jonakselle remontoitiin oma huone, johon hänen on tarkoitus siirtyä isän ja äidin sängyn vierestä. Muutto venyy, kunnes isäkin on vakuuttunut, että kaikki maalihöyryt ovat haihtuneet.

– Minun mielestäni tämä olisi jo valmis, mutta Johanin ei. Minusta tuntuu, että minä olen se pahis.

Illat ovat isän

Nasima korostaa, että Johan on ihanan huolehtiva isä, joka vie ylpeästi poikaa kärrylenkille ja ottaa vastuuta arjesta. Vauvan syntyessä hän piti isyyslomaa pari viikkoa.

Kun päiviä pyörittää Nasima, illat ovat isän. Johan hoitaa Jonaksen iltapesun, vie pojan sänkyynsä joka ilta kello kahdeksalta ja nukuttaa hänet.

Sitten on aikaa parisuhteelle – jos jaksaa. Viime lauantaina, kun molemmilla oli vapaata, Nasima joi lasin viiniä. Sekä hän että Johan nukahtivat ennen kymmentä.

– Iltaisin vaihdamme kuulumiset pikaisesti ja sitten alamme puhua Jonaksesta ja katsoa hänen kuviaan. Tähän täytyy saada muutosta, sillä parisuhdekin on tärkeä, Nasima sanoo.

Lue Nasiman koko haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2017!

Nasima Razmyar

  • Nasima Razmyar, 32, aviomies Johan Fager, 32, ja elokuussa syntynyt poika Jonas asuvat Helsingin Lauttasaaressa.
  • Nasima aloittaa Helsingin apulaispormestarina tässä kuussa.
  • Hänen elämäkertansa Nasima ilmestyi keväällä.
Vierailija

Vauva-arki yllätti Nasima Razmyarin: ”Minä olinkin perheen pahis”

Parisuhde on eri asia kuin perhe. Jos haluaa pelkän parisuhteen, ei tee lapsia. Kun lapsi tulee kuvioihin, silloin lapsen etu on AINA tärkein. Miksi pitäisi rajoittaa lapsen vanhempaa puhumasta lapsesta, hyvänen aika! Nasima vaikuttaa äidiltä, joka ei ole ihan sisäistänyt rooliaan tai saanut luotua kunnollista suhdetta omaan lapseensa.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

"Äidissä ärsyttää hänen sekaantumisensa muiden asioihin ja jatkuva ruuan tuputtaminen."

Lapsen saaminen mullistaa naisen elämässä paljon – myös suhteen omaan äitiin. Meidän Perheen kyselyyn vastanneista enemmistö kertoi, että äidistä on tullut entistä läheisempi. "Arvostan häntä nyt enemmän. Äitiys ei ole helppoa!"

Monelle ruuhkavuosia elävälle äiti on tärkeä tuki: ainoa, jonka voi soittaa apuun, kun vatsatauti iskee. Äiti auttaa myös rahallisesti, kun lapsille tarvitaan haalarit tai kun pesukone hajoaa, vastaajat kertovat.

Joskus läheisyydellä on kääntöpuoli. Äiti tuputtaa, arvostelee ja huolehtii liikaakin. Miten asettaa rajat, mihin asioihin äiti voi puuttua ja mihin ei?

– Tyypillinen kipukohta äidin ja aikuisen tyttären suhteessa liittyy juuri rajoihin. Äiti tulee liian lähelle, sanoo Naistenkartano ry:n toiminnanjohtaja Helena Palojärvi.

Äitisuhde ja äidistä itsenäistyminen ovat toistuvia teemoja Naistenkartanon vertaistukiryhmissä, joissa tuetaan naisten elämänhallintaa ja ehkäistään riippuvuuksia.

"Onpa täällä pölyistä!"

Näin lukijat kertovat Meidän Perheen kyselyssä asioista, jotka omassa äidissä hermostuttavat:

”Äidissä ärsyttää hänen sekaantumisensa muiden asioihin ja jatkuva ruuan tuputtaminen. Kun lähden takaisin omaan kotiin, hän on lykkäämässä kassillista tavaraa joukkoon.”

”Kun mietimme nimeä lapsillemme, hän kommentoi hyvin kärkkäästi nimiä, joista ei pitänyt.”

”Hän on mielipiteissään järkähtämätön.”

”Hän antaa muiden ihmisten kävellä ylitseen. Kunpa hän olisi jämäkämpi.”

”Hän haluaa välillä tulla liian usein meille kylään. Ei osaa ihan pitää salaisuuksia.”

”Turhat neuvot ja huomautukset rasittavat: Onpa täällä pölyistä.”

”Yltiöpäinen neuvomishalu ärsyttää.”

”Äiti huolehtii turhan paljon asioistani. Usein hän on huolestunut jaksamisestani, joskus rahatilanteestammekin.”

”Hän hössöttää ja unohtaa välillä minun olevan aikuinen.”

”Äidin alkoholinkäyttö on välillä aika runsasta, sitä en voi sietää. Aloin itse absolutistiksi, ettei omien lasteni tarvitse koskaan nähdä vanhempiaan edes hiprakassa.”

”Äitini on kova kontrolloimaan. Hän saattaa soittaa monta kertaa päivässä, vaikka tietäisi meillä olevan vieraita tai muuta menoa. Hän loukkaantuu, jos emme vastaa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että takertuvuus saattaa johtua hänen omista hylkäämiskokemuksistaan.”

Vierailija

Aikuiset tyttäret kertovat: "Äitini hössöttää ja huolehtii liikaa"

Olen iältäni 50+ ja vieläkin joudun hyvin tarkkaan miettimään, mistä voi äidille puhua. Se käy ajan myötä raskaaksi koko ajan muistaa, ettei lipsauta mitään, mistä voi seurata saarna tai moitteita. Äiti ei halua tajuta, että hän ei päätä meidän perheen elämästä. Jonkun muun ihmisen kanssa olisin jo lopettanut yhteydenpidon kokonaan.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

”On se aika vuodesta, kun sydän käpertyy ihan pieneksi ja piiloutuu jonnekin syvälle.” Jaana, 35, ei ole nähnyt äitiään seitsemään vuoteen.

Kunpa voisi soittaa äidille. Äiti tietäisi, osaisi neuvoa.

Ajatus tulee 35-vuotiaan Jaanan mieleen, kun lapsen ihoon nousee näppylä tai kun haluaisi kysyä asioita omasta lapsuudesta. Mutta äiti on lakannut vastaamasta hänen puheluihinsa.

– Olen nähnyt äidin viimeksi lokakuussa 2010, kun odotin toista lastamme. Hän on nykyään vaikeasti alkoholisoitunut, mutta tuolloin hän oli vielä ajoittain työelämässä ja hänellä oli myös pitkiä selviä kausia. On vaikea tietää, mikä sai hänet lopulta lopettamaan yhteydenpidon kokonaan.

Jaana kokee, että on tullut äidin hylkäämäksi moneen kertaan. Ensin vauvana, kun hänet synnyttänyt äiti antoi hänet adoptioon. Sitten 11-vuotiaana, kun adoptiovanhemmat erosivat ja äiti halusi, että Jaana jää asumaan isän luo. Ja lopulta aikuisena, kun äiti lakkasi pitämästä yhteyttä.

– Ennen lopullista välirikkoa äiti saattoi soittaa kamalia puheluita ollessaan pahasti juovuksissa. Hän sanoi toivovansa, ettei olisi koskaan adoptoinutkaan minua, Jaana kertoo.

Tuntuu, kuin kutistuisi lilliputiksi häpeästä

Eniten Jaana ikävöi sitä, millainen äiti oli hyvinä aikoina: huumorintajuinen, utelias.

– Hänestä oli mukava käydä kanssani teatterissa. Kaipaan sitä, että voisin soittaa ja kysyä katsomaan taidenäyttelyä tai musikaalia kanssani.

Äidin mukana elämästä puuttuu tietynlainen turva, jota on vaikea edes kuvailla. Se, että äiti ei ole kuollut vaan omasta tahdostaan poissa, on musertavaa.

– Vaikka järki sanoo, ettei syy ole minun, tunnen kutistuvani lilliputin kokoiseksi surusta ja häpeästä, kun tulee puhetta omista vanhemmista.

Kipeimmältä äidin poissaolo tuntuu, kun Jaana näkee mummoja leikkipuistoissa tai muuten lastenlasten arjessa mukana. Silloin tekee mieli piiloutua liukumäen taakse.

– Pelkään, että kyyneleet kohoavat silmiin kateudesta. Häpeän silloin itseäni ja ajattelen jotenkin aivan kierosti, että jokin minussa ei ansaitse hyvää äitiä.

Kun ystävät joskus valittavat omien äitiensä huonoista puolista, Jaana on hiljaa. Rinnassa on möykky, joka on sekoitus surua ja kateutta.

– Tuntuu epäreilulta, että olen tullut kahden äidin hylkäämäksi. Joku toinen saa kerralla hyvän äidin, eikä aina edes tunnista äitinsä hössötystä rakkaudeksi.

Lasten ilo auttaa kestämään surua

Vielä muutama vuosi sitten äidillä oli tapana soittaa kerran vuodessa, äitienpäivänä.

– Pidin ja pidän sitä erittäin ylimielisenä ja röyhkeänä.

Enää puheluita ei ole tullut. Silti äitienpäivän lähestyminen saa aikaan epämukavan tunteen.

– Toukokuussa lööpit ja lehtien kannet on kyllästetty äiti-tytär-tarinoilla. Minulle tämä on se aika vuodesta, kun sydän käpertyy ihan pieneksi piiloutuu jonnekin syvälle.

Äitienpäiväsunnuntaina Jaana ei seuraa sosiaalisen median äitienpäiväpäivityksiä eikä lue lehtiä. Sen sijaan hän keskittyy omien lastensa iloon.

– Heidän jännityksensä ja riemunsa tekevät omasta surusta paljon helpomman kestää.

Omille lapsilleen Jaana haluaa olla ehdoitta rakastava äiti, jolle uskaltaa puhua kaikesta ja joka kannustaa aina.

– Haluan heidän tietävän, että kotiin voi aina tulla.

Tuntui hullulta laittaa rasteja ruutuun. Astma sopii, mutta käykö napatyrä? Ullalle ja Anssille Kaisu-tyttären huuli-suulakihalkio oli lopulta pieni asia. ”Oikeastaan jokainen adoptiolapsi on aina erityislapsi”, Ulla sanoo.

Punaisen kirjan sivut on selailtu hiirenkorville. Kaisu, 4, tutkii kirjaa tarkasti, taas kerran. Kuvissa on hän vauvana.

– Tuossa on vähän rähmää silmässä, Kaisu sanoo.

Seuraava kuva on hänen mielestään hassu. Vaipat ovat siinä vinksallaan.

Taustalla näkyy kiinalainen hotellihuone.

Vanhemmiksi kiinalaisessa hotellihuoneessa

Oveen koputetaan. On marraskuu 2013, ja Ulla avaa oven kaakkoiskiinalaisen hotellin 18. kerroksessa.

Sisään pyyhältää kaksi miestä ja Ullalle ennestään tuttu tulkki. Toisella miehistä on sylissään yksivuotias lapsi.

Anssilla on käsissään videokamera. Hän on ajatellut tallentaa tärkeän hetken, mutta kuvaaminen jää.

Näinkin voi tulla äidiksi ja isäksi.

Miehet ovat vakavia ja kiireisiä, eivätkä he puhu englantia. He kertovat tulkin välityksellä, että lapsi on nälkäinen ja vähän kipeä ja että vaippa on märkä. Takana on viiden tunnin automatka. Sitten he ojentavat lapsen Ullan syliin ja lähtevät. Myös tulkki lähtee pois.

Näinkin voi tulla äidiksi ja isäksi. Muutamassa minuutissa, kiinalaisessa hotellihuoneessa.

Tyttö tuntuu Ullan sylissä hikiseltä, ihmeellisen pieneltä ja kevyeltä. Hän näyttää erilaiselta kuin valokuvissa.

Tämän verran Ulla ja Anssi tietävät: Vauva on hylätty noin päivän ikäisenä. Ensimmäisen vuotensa hän on viettänyt lastenkodissa Kaakkois-Kiinan maaseudulla.

Ulla kävelee ympäri huonetta hytkytellen tyttöä sylissään ja esittelee hänelle huolellisesti erikseen eteisen, kylpyhuoneen suihkuineen ja hotellihuoneen ikkunasta avautuvan kaupunkinäkymän. Tällä kertaa Anssi kuvaa kaiken videolle. Pieni tyttö katselee tarkasti ympärilleen ja nyyhkyttää.

Sitten Ulla kuorii varovasti kuumissaan olevan lapsen ylimääräisistä vaatekerroksista ja vaihtaa hänelle kuivan vaipan. Ulla ja Anssi antavat tytölle ruokaa ja juomista. Se on aluksi vaikeaa tytön huuli-suulakihalkion vuoksi, sillä kaikki valuu helposti suusta ulos. Sitten löytyy toimiva tekniikka. Lapsi saa ruuan nieltyä, kun lusikan kääntää suussa ympäri.

Käykö astma?

Tasan kaksi vuotta aikaisemmin, marraskuussa 2011, Ulla ja Anssi istuvat kotona adoptioprosessiin liittyvän terveystietolomakkeen äärellä. Takana ovat parin vuoden tuloksettomat lapsettomuushoidot. Olo on toiveikas, mutta samalla tuntuu hullulta. Viisisivuisessa lomakkeessa kysytään, millaista lasta he toivovat.

Yleensä vauvaa odottavat toivovat yhtä asiaa yli muun: kunhan lapsi vain olisi terve. Ullan ja Anssin sen sijaan pitää nyt listata, minkälaisten diagnoosien kanssa he arvioivat pärjäävänsä.

Suomeen ulkomailta adoptoitujen lasten määrä on viime vuosina laskenut. Monissa maissa, kuten Kiinassa, yhteiskunnallinen tilanne on parantunut ja elintaso noussut. Terveet lapset löytävät yhä useammin kodin synnyinmaassaan.

Adoptioperhettä tarvitsevista lapsista entistä suuremmalla osalla on fyysisiä erityistarpeita.

Siksi Ulla ja Anssi laittavat nyt rasteja ruutuun. He ovat kumpikin jo nelikymppisiä, ja Kiinasta lasta hakevien ikäero lapseen saa olla enintään 45 vuotta. Erityistarpeisen lapsen adoptio onnistuisi nopeammin kuin täysin terveen. Erityistarpeisuus voi tarkoittaa lievimmillään esimerkiksi suurta syntymämerkkiä. Kyse voi olla myös eriasteisista kehityshäiriöistä tai vammoista.

He aloittavat varovasti. Yhden ruudun vieressä lukee astma. Sen he ruksittavat heti. Anssillakin on astma. Myös napatyrä saa rastin. Niistä on helppo aloittaa, muut vaativat enemmän selvittelyä ja pohdintaa.

Joka päivä pelottaa, että aika loppuu kesken.

Hakupaperit lähetetään Kiinaan. Aikaa kuluu, mutta kaivattua puhelua ei kuulu. Joka päivä pelottaa, että aika loppuu kesken. Joka päivä he ovat päivän vanhempia kuin eilen.

Odotuksen varrella he tapaavat adoptioperheitä, joiden lapsilla on erilaisia erityistarpeita.

– Tieto ei lisännyt tuskaa vaan päinvastoin. Näimme, että perheet pärjäävät monenlaisten lasten kanssa. Miksemme mekin voisi pärjätä, Ulla kertoo.

Ulla ja Anssi lisäävät hakemukseensa vähä vähältä lisää adoptoitavan lapsen terveydentilaa koskevia diagnooseja, joita eivät alun perin olleet uskaltaneet rastittaa.

– Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt rastittaa terveystietolomakkeen kohtia rohkeammin heti. Jälkiviisaus on kuitenkin helppoa. Tarvitsimme aikaa erityistarpeisiin tutustumiseen, Anssi sanoo.

Puhelu, joka muuttaa elämän

Syyskuisena torstaiaamuna 2013 Ulla ja Anssi puhuvat lapsihaaveestaan aamupalapöydässä. Molempien usko alkaa loppua. Adoptioprosessissa on vierähtänyt kaksi ja puoli vuotta. Monelle perheelle on löytynyt lapsi Kiinasta heitä nopeammin.

Tilavassa omakotitalossa on ylimääräinen huone, josta voisi tehdä lastenhuoneen. Ulla ja Anssi eivät ole antaneet itselleen lupaa maalata sen seiniä tai hankkia sinne yhtään lelua. Se olisi liian raastavaa.

Myöhemmin samana päivänä Ullan kännykkä soi kesken työpäivän. Se on Anssi. Anssi ei koskaan soita hänelle töihin, ellei asia ole tärkeä. Silloin Ulla tietää.

Ulla kiirehtii sulkemaan työhuoneensa oven silloisessa työpaikassaan, jossa hän työskentelee osto- ja logistiikkapäällikkönä.

Anssi puhuu puhelimessa aivan rauhallisella äänellä. Ulla purskahtaa itkuun.

He voisivat saada vuoden ikäisen tytön Kaakkois-Kiinasta. Tytöllä on huuli-suulakihalkio, Anssi kertoo. Ulla ei voi uskoa. Niin pieni tyttö.

Hän lähettää lyhyen sähköpostiviestin esimiehilleen, jotka tietävät odotuksesta: Puhelu tuli.

Itkusta ei tule loppua.

Anssi hakee Ullan töistä ja he menevät yhdessä Pelastakaa Lapset ry:n toimistolle. Siellä he saavat eteensä kolme valokuvaa tytöstä. Kuvien vauva on vielä pieni rääpäle, mutta Anssille tulee heti tunne tomerasta tytöstä. Molemmat ihastuvat häneen ensi silmäyksellä.

Heiltä kysytään, haluavatko he miettiä asiaa. Eivät halua. Paperit allekirjoitetaan heti.

– Se oli hurjan helppo päätös, Ulla sanoo ja hymyilee.

Katso noita sormia ja varpaita!

Kantoreppu. Rattaat. Leluja. Heti uutista seuraavana viikonloppuna Ulla ja Anssi suuntaavat ostoksille.

– Olimme aikamoisissa täpinöissä, Anssi naurahtaa.

Tapettikauppaankin he ehtivät. He valitsevat tytön huoneeseen tapetin, jossa on aniliininpunaisia ja turkooseja kukkia. Anssi maalaa vanhoja, huoneeseen sopivia huonekaluja samalla aniliininpunaisella värillä.

Huoneen remontoiminen tuntuu taas yhdeltä konkreettiselta askeleelta eteenpäin.

Kiinasta pitää odottaa vielä lopullista hyväksymistä ennen matkan varaamista. Pian postilaatikkoon tipahtaa pramea, punakoristeltu ja vihreillä koukeroilla kehystetty hyväksymistodistus, jossa on tekstiä kiinaksi ja englanniksi sekä suuri, pyöreä, punainen leima. Ulla ja Anssi allekirjoittavat sen kädet täristen.

Seitsemän viikkoa ennen matkaa kuluvat hujauksessa. On järjesteltävä asioita niin kotona kuin töissäkin. Anssi saa nukuttua yönsä paremmin kuin aikoihin.

Vähän väliä Ulla ja Anssi vilkuilevat kolmea valokuvaa, jotka he ovat saaneet Pelastakaa Lapset Ry:n toimistolta mukaansa. Missäköhän tyttö tuossa istuu? Katso noita sormia ja varpaita!

He päättävät antaa tyttärelle nimeksi Kaisu, koska sen ääntämisasu muistuttaa hiukan kiinaa. Toinen nimi Helmi tulee Anssin mummolta ja myös Ullan suvusta. Kolmas nimi Ning viittaa Kaisun lastenkotipaikkakuntaan ja kiinankieliseen nimeen.

Yhteinen matka alkaa

Hotellihuoneessa Kaakkois-Kiinassa tuoreisiin vanhempiin iskee epäusko. Huoli ja onni vuorottelevat.

Vauva on tästä eteenpäin heistä täysin riippuvainen. Aluksi Kaisu pelkää kumpaakin uutta aikuista. Ulla pitää häntä sylissä lapsen selkä itseensä päin, ettei vauva alkaisi itkeä.

Kaisu tykkää olla jatkuvassa liikkeessä. Niinpä Ulla ja Anssi työntävät häntä vaunuissa joka ilta pitkin hotellin käytäviä, jotta tyttö rauhoittuisi ja nukahtaisi.

Vaunut he ovat käyneet ostamassa läheisestä tavaratalosta. Samalla mukaan on tarttunut posliiniastia, josta tulee myöhemmin Kaisun kastemalja.

Viikon jälkeen kolmikko suuntaa Shanghaihin, jossa he tutustuvat kaupungilla kierrellessä vaivihkaa toisiinsa. Anssi ja Ulla työntävät lastenvaunuja tai kantavat Kaisua vuoronperään sylissään aamusta iltaan rauhan säilymiseksi. Kaisu nauttii kaupungin hälystä ja tasaisesta taustametelistä, johon hän on lastenkodissa tottunut.

Yhdessä valokuva-albumin kuvassa Ulla on kantanut Kaisua sylissä viisi tuntia putkeen.

– Anssi syötti minulle banaania ja rusinoita ja kaatoi vettä vesipullosta suoraan suuhun. Laihduimme molemmat kahden viikon matkalla useamman kilon, Ulla muistelee nauraen.

Matkan viimeisenä päivänä Ulla ja Anssi hakevat Shanghain Suomen konsulaatista Kaisulle passin. Tyttärestä tulee virallisesti suomalainen.

Siitä alkaa uuden perheen yhteinen kotimatka.

Kaksi Kiinaan, kolme kotiin

Suomessa Kaisun halkio leikataan heti tammikuussa. Kun Kaisu katoaa leikkaussaliin, vanhempiin iskee heti kova ikävä.

Leikkaus kestää muutaman ikuisuudelta tuntuvan tunnin. Ulla kävelee pitkin Helsingin katuja ja vahtii puhelinta herkeämättä. Anssi on töissä ja tuntee olonsa eksyneeksi. Tämä on ensimmäinen kerta, kun he ovat Kaisusta erossa. Tytär on muiden käsissä, eivätkä he tiedä, mitä odottaa leikkauksen jälkeen.

Kaisu joutuu viettämään äitinsä kanssa sairaalassa lopulta lähes viikon, sillä toipuminen isosta leikkauksesta vie aikaa. Ulla torkahtelee öisin Kaisun pinnasängyn vieressä sairaalasängyssä. Äidin käsi mahtuu pinnojen välistä Kaisun turvaksi. Anssi tulee joka päivä, silloin Ulla saa vähän nukuttua.

Toinen leikkaus koittaa juhannuksena. Tällä kertaa Kaisu ja Ulla pääsevät hieman nopeammin kotiin. Myöhemmin lääkäri kehuu Ullalle ja Anssille, miten hyvin ja selvästi Kaisu on alkanut puhua. Se ei ole halkiotapauksissa aina itsestäänselvyys.

Ainakaan lähivuosina ei tarvita enempää leikkauksia. Hampaita pitää ehkä oikoa, mutta hammasraudat saa moni teini-iässä muutenkin, vanhemmat tuumivat.

Kaisu vaikuttaa reippaalta ja voimakastahtoiselta nelivuotiaalta, jonka lempiruokaa on lasagne ja joka on innostunut askartelusta, valokuvauksesta ja ruuanlaitosta. Hän viihtyy päiväkodissa, jonka on aloittanut puoli vuotta sitten.

Ulla ja Anssi eivät ajattele itseään juurikaan erityistarpeisen lapsen vanhempina. Arki rullaa sujuvasti.

On kysymyksiä, joihin emme saa koskaan vastauksia.

– Toisaalta joku on joskus sanonut, että jokainen adoptiolapsi on aina erityislapsi. Emme tiedä Kaisun tarinaa alusta alkaen. Voimme vain arvailla. On kysymyksiä, joihin emme saa koskaan vastauksia, Ulla sanoo.

Lapsen lisäksi adoptioprosessi on tuonut Ullan ja Anssin elämään muutakin uutta. Se on avartanut kummankin ajattelua ja tarjonnut mahdollisuuden tutustua erilaisiin perheisiin ympäri Suomea. Kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta erityistarpeisista lapsista. Lisäksi he ovat joutuneet pohtimaan omaa historiaansa ja kasvatustaan.

Kaisu itse ei kiinnitä huomiota siihen, että vanhoissa kuvissa hänen suunsa näyttää erilaiselta kuin nykyään. Hän keskittyy aivan muihin yksityiskohtiin, kuten vaippojen asentoon ja rähmään silmäkulmassa.

– Mä olen käynyt Kiinassa, Kaisu toteaa.

Perhe on käynyt albumin tarinan yhdessä läpi lukemattomia kertoja. Punaisen kirjan kannessa lukee tuon tarinan nimi: Kaksi Kiinaan, kolme kotiin.

Seuraavasta kirjasta tulee ihan tavallinen perheen loma-albumi.