Elsa Saisio perehtyi sukunsa naisten historiaan ja ymmärtää nyt paremmin, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen – ja mitä ei.

Uraäiti vai kotiäiti, imetys vai pulloruokinta, uupumus ja univelat – äitiyttä mietitään nykyään paljon, niin minäkin teen. Me nykyäidit olemme puhki analysoivaa sukupolvea, eikä siinä mitään.

Monet äitiyteen liittyvät asiat ovat tärkeitä kysymyksiä, joita on syytäkin miettiä. Luulen vain, että pysähdymme liian harvoin etsimään vastauksia menneisyydestämme, oman äitimme lapsuudesta ja vielä kauempaa.

Esiinnyn marraskuussa tanssiteatteriesityksessä, joka käsittelee naissukupolvien ketjua eli sitä, mitä kannamme mukanamme äideiltämme, äidinäideiltämme ja heidänkin äideiltään. Samalla pohdimme, mitä olemme itse siirtämässä omille lapsillemme.

Tätä näytelmää varten haastattelin äitiäni Pirkko Saisiota sukumme historiasta, ja opin ihan hirveästi uutta. On ihan hullua, miten vähän useimmat meistä tietävät omasta historiastaan!

 

Oli huippukiinnostavaa perehtyä siihen, millaista äitiemme ja mummojemme arki on ollut. On kiinnostavia pieniä juttuja, kuten se, että äidin lapsuudenkotiin tuli jääkaappi vasta 1960-luvulla. Siihen saakka ruuat säilytettiin ikkunanraossa.

"Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia."

Tai suurempia asioita niin kuin se, että äidinäidin-äitini jäi kahdesti leskeksi. Hän on käynyt neljän lapsensa kanssa peseytymässä yleisissä saunoissa. Tarpeet on tehty kaupunkikodeissakin ulkovessaan. Miten ihmeessä hän jaksoi?

Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia. Olen lapsesta saakka viihdyttänyt itseäni laulamalla ja juttelemalla itsekseni. Olen olettanut sen johtuvan vain siitä, että olen ainoa lapsi, mutta kuulemma samaa tekivät äitini, isoäitini ja isoisoäitini.

Näyttää siltä, että sama piirre on siirtymässä tyttärellenikin. Hän poimii sävelmiä talteen jo puolitoistavuotiaana ihan eri tavalla kuin poikani, puhelee ja lauleskelee taukoamatta.

 

Kun haastattelin äitiäni hänen äidistään ja hänen äidinäidistään, yllätyin, miten paljon tunnistin heissä itseäni. Jo äitini mummo on ollut temperamenttinen, sosiaalinen ja energinen.

Äitini poliittinen aktiivisuus on yhä yhtä kunnioitettavaa, mutta tajuan vasta nyt, että häntä on kannustettu siihen, se on siirtynyt hänelle perintönä.

"Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä."

Äskettäin äitini muistutti minua toiveesta, jonka olin esittänyt kuusi vuotta sitten esikoispoikani syntyessä. Olin sanonut haluavani kaikkein eniten, että lapsillani on koti, jossa on iloinen tunnelma. Kotona ei saa olla pinnan alla kytevää kireyttä.

Tämä toiveeni on toteutunut. Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä. Äiti on kertonut, että juuri sellaista hänelläkin oli äitinsä kanssa – viihtyisää.

Äidillä ja äidinäidillä oli tapana dipata lounaaksi leipäpaloja ruskeaan kastikkeeseen ja juoruta keittiön pöydän ääressä. Samanlaista on meillä iltapalapöydässä, kun nuorempi lapsi on laitettu nukkumaan.

Silloin eskari-ikäinen poikani kysyy, että äiti, mistä puhutaan. Sitten puhumme päivän kuulumiset, omat ja kavereidenkin. Äiti ja äidinäiti olivat tosin kovia lipsauttelemaan salaisuuksia. Minä olen paljon luotettavampi.

 

On tärkeää miettiä, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen. Mutta yhtä tärkeää on miettiä myös sitä, mitä lapsuudenkodistaan ei tahdo siirtää. Oman äitini temperamentti ja lyhyt pinna eivät aina ole hyvä juttu, vaikka hän niistä piirteistä suorastaan ylpeä onkin.

Äiti tunnistetaan kaupungilla, ja häpeän silmät päästäni, kun hän etuilee kärsimättömänä jonossa tai ilmoittaa vaihtavansa ravintolaa hitaan palvelun takia. Silloin yritän pyydellä muilta katseellani anteeksi. Kerran äiti heitti puolisonsa kännykän mereen, kun puhelu kesti hänestä liian kauan.

Tunnistan äidin kuohuvan temperamentin itsessäni, mutta teen töitä sen kanssa. Aina en onnistu. Jos olen varoittanut lastani hänen käytöksestään kahdesti ja hermostun kolmannella kerralla, esikoinen antaa välitöntä palautetta: äiti hei, sä räjähdit liian nopeasti.

"Äitini on ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen."

Toisaalta oma äitini on yllättänyt minut isoäidin roolissa. Äitini motto on ”Yks tekee vaan”. Siksi hän ilmoitti jo hyvissä ajoin raskaana ollessani, että hän ei sitten ota vastaan neuvoja lastenhoidossa vaan tekee asiat omalla tavallaan.

Odotin katastrofia. Äiti on kuitenkin ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen, ja hänellä on mahtava suhde lapsiini. Lapsenlapsen ja isovanhemman suhde on ylipäätään paljon mutkattomampi kuin lapsen ja vanhemman suhde. Siitä puuttuvat kipukohdat ja jännitteet.

Näyttelijä Elsa Saisio, 35, asuu Helsingin Kalliossa näyttelijäpuolisonsa Timo Välisaaren sekä Remun, 6, ja Minean, 1, kanssa.

Merja :kesä piha puutarha2013

Näyttelijä Elsa Saisio: "Haluan lapsilleni kodin, jossa on hyvä tunnelma”

Hei, on aivan huikeaa kuinka paljon Elsa olet kyennyt kiteyttämään tuohon toiveeseesi lapsen kodista.Siinä se on kokonaan ja yksinkertaisesti.Historiaahan tulisi noin kuljettaakin isovanhemmilta eteenpäin hellin käsin kuin kultajyviä jakaen.Ne kasvavat oikein viljeltynä ja ravittuina.Liian usein ei nuoria aikuisia nuo kiinnosta.mutta juuri tuolla lapsen maailmassa oikein ja vivahteikkaasti kertoen ne takertuvat matkaan.T äiti joka näytti kiukutellen pöydän alla miltä se tuntuu ,tarjoili...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Oliverin ja Jaden synnyttyä tv-kokki Alex Nurmen reissuelämä on vaihtunut leikki-iltoihin kotona. Se ei haittaa, sillä arjessa tärkeintä on helppous.

”Kun tulen töistä kotiin, Jade, 4, ja Oliver, 2, haluavat heti ensimmäisenä painia. Lapset heittävät sohvatyynyt olohuoneen lattialle, ja sitten saan jahdata heitä.

Juuri ne hetket, yhdessä nauraminen ja tekeminen ovat arjessa parasta. Siitä tunnen iloa joka päivä.

Kotona ei ole koskaan hiljaista. Vähän aikaa perhe oli muutaman päivän poissa yläkerran remontin takia. Tulin kotiin, eikä kukaan juossut vastaan. Siivosin, eikä kukaan tullut sotkemaan. Se oli ihmeellistä.

Varsinkin toisen lapsen syntymän jälkeen oma aika on ollut vähissä. Yhden lapsen kanssa toisen vanhemman oli helpompaa jäädä kotiin ainoana aikuisena. Kahden lapsen kanssa illat tai viikonloput ovat joskus raskaita, koska silloin ei jää aikaa omalle lepohetkelle. Meillä vauvavuodet ovat takana, ja lapset nukkuvat nykyään onneksi hyvin, vaikka kömpivätkin väliimme aamuyöllä.


Vapaina viikonloppuina Alexin perhe on mieluiten kotona. ”Siellä kaikki on lähellä: vessa ja vaihtovaatteet.” Kuva: Milka Alanen
Vapaina viikonloppuina Alexin perhe on mieluiten kotona. ”Siellä kaikki on lähellä: vessa ja vaihtovaatteet.” Kuva: Milka Alanen

Olen yrittäjä, eikä minulla ole ollut säännöllistä työaikaa 14 vuoteen. Teen tv-ohjelman lisäksi ruokastailauksia ja pidän kokkikoulua. Välillä merkkaan kalenteriin vapaapäiviä, mutta yleensä niihin tulee sitten aina jotain. Joskus saattaa olla viikkoja, että tulen kotiin vasta lasten nukkumaanmenon jälkeen.

Olen saanut keskittyä rauhassa töihini, sillä vaimoni Kirsi on ollut kotona viisi vuotta. Hän on kantanut päävastuun lapsista ja kodista. Meillä on yhteinen sähköinen kalenteri, johon merkkaan ensin omat työni. Sitten Kirsi katsoo, mihin väliin hän saa mahtumaan esimerkiksi kampaajalla käymisen. Lapset ovat maanantaisin ja keskiviikkoisin aamupäivän kerhossa, jolloin Kirsillä on vapaata, ja hän voi käydä vaikka jumpassa. Välillä hän jättää Jaden ja Oliverin kuntosalin lapsiparkkiin.

Tämä systeemi on toiminut meillä hyvin, ja tämä on meidän tapamme. Olemme molemmat olleet siihen tyytyväisiä. Jokainen perhe päättää itse, mikä on heille hyvä työnjako.

”En voi olla poissa töistä, jos lapset sairastuvat.”

Syksyllä Kirsi palaa töihin ja tekee aluksi kolmepäiväistä viikkoa. Se vähän jännittää minua. Minulla on välillä pitkiä päiviä, enkä voi olla yrittäjänä töistä poissa, jos lapset sairastuvat.

Yhteistä aikaa meillä on Kirsin kanssa vähän, sillä lasten isovanhemmat asuvat Turussa ja Suonenjoella. Jo yhteinen saunahetki iltaisin on luksusta. Kun muu perhe nukkuu, saatan jäädä vielä alakertaan tekemään töitä.

Telkkaria emme katso juuri koskaan. Lapset menevät monesti vasta kymmeneltä nukkumaan, joten siinä ei ehdi viettää leffailtaa. The Voice of Finland on ollut ainoa ohjelma, jota katsomme yhdessä koko perhe.

Kun lapsilla alkaa päiväkoti ja täytyy herätä aamulla aikaisin, unirytmi varmasti muuttuu.


Oliverin ja Jaden arki on muuttumassa, sillä he ovat aloittamassa päiväkotia. Isä-Alexia muutos vähän jännittää. Kuva: Milka Alanen
Oliverin ja Jaden arki on muuttumassa, sillä he ovat aloittamassa päiväkotia. Isä-Alexia muutos vähän jännittää. Kuva: Milka Alanen

Kavereista tulee nähtyä eniten heitä, joilla on myös lapsia. Lapsilla on seuraa, ja vanhemmat saavat jutella. Jos lapseton kaveri tulee kylään, lapset roikkuvat meissä vanhemmissa. Ei siinä oikein voi keskittyä puhumiseen.

Ennen lapsia matkustelimme paljon. Nyt perheen kanssa matkustaminen on erilaista. Jouluna olimme kolme viikkoa Thaimaassa, eikä se ollut ainoastaan rentouttava matka. Välillä jouduimme tilaamaan huonepalvelusta ruuat, kun olimme niin poikki, ettemme jaksaneet lähteä illalliselle. Jälkikäteen kireät tilanteet naurattavat: kun väsynyt lapsi sai kiukkupuuskan pöydässä eikä kukaan päässytkään nauttimaan ravintolaillasta.

Käsitys omasta ajasta on muuttunut lasten jälkeen. Aiemmin kävin monta kertaa viikossa salilla ja pelasin futista. Kaipaan urheilua, ja olo on väsähtänyt, jos en liiku. Sunnuntaisin pääsen pelaamaan sählyä. Vielä vuosi sitten kävin kavereideni kanssa pitkällä golf-reissulla. Kirsi sanoi sen olevan viimeinen vähään aikaan. Usein on käynyt niin, että lapset ovat juuri samaan aikaa kipeitä.

Muuten emme Kirsin kanssa laske toistemme vapaa-ajan tunteja. Toinen saa aina lähteä, jos haluaa.

”Kun lapset ovat pieniä, elämämme menee vielä näin.”

Kun yksin ei ehdi harrastaa, yritämme harrastaa koko perheen kanssa. Siihen on muitakin syitä. Haluamme näyttää lapsille liikunnallisen elämän mallia ja tehdä asioita yhdessä. Talvella kävimme laskettelemassa ja viime kesänä golfaamassa. Vuokrasimme golf-auton, niin lapset pääsivät mukaan viheriölle.

Toisaalta vapaina viikonloppuina olemme mielellämme ihan vain kotona. Teemme palapelejä lattialla tai potkimme palloa pihalla. Kaikki on lähellä: keittiö, vessa ja vaihtovaatteet. Tuntuisi vaivalloiselta lähteä ja pakata kaikki tavarat autoon.

Kun lapset ovat pieniä, elämämme menee vielä muutaman vuoden näin. Palkintona ovat pusut ja halaukset.”

Alex Nurmi

36-vuotias kokki ja yrittäjä asuu vaimonsa Kirsin sekä 4-vuotiaan Jaden ja 2-vuotiaan Oliverin kanssa Espoossa. Häneltä ilmestyi keväällä ruokakirja Alexin keittiössä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Esikoispoika mullisti Nasima Razmyarin elämän viime elokuussa. 

Äitien potema syyllisyydentunne on tullut tutuksi myös entiselle kansanedustajalle Nasima Razmyarille, joka sai esikoispoikansa Jonaksen viime vuoden elokuussa.

Vauva-arjessa hänet on yllättänyt muun muassa se, miten eri tavoin tuoreet vanhemmat suhtautuvat arkeen vauvan kanssa. Miltä vauvaa pitää suojella? Ja onko se toisen mielestä liioittelua?

Nasima huomasi, että hän pitää aviomiestään Johania yliherkkänä.

– On ymmärrettävää, että vauvaperheessä esimerkiksi kaikki tavarat pitää ottaa pois tasoilta, ettei mitään satu, mutta meillä on ollut erimielisyyttä kemikaaleista.

”Viimeistään päiväkodissa lapsi joutuu erilaiseen ympäristöön kuin kotona.” 

Johan inhoaa niitä, Nasimasta ne ovat osa elämää. Kun Nasima käyttää hiuslakkaa, Johan availee ikkunoita.

– Hän on sitä mieltä, että vauva-asunnossa ei saa tehdä niin, enkä ymmärrä kemikaalien vaaroja riittävästi. Tietenkään en suihkuttele lapsen lähellä, mutten voi suojella lasta kemikaaleilta loputtomiin. Viimeistään päiväkodissa hän joutuu erilaiseen ympäristöön kuin kotona.

Kemikaalikiista venytti juuri myös remonttia perheen kotona. Jonakselle remontoitiin oma huone, johon hänen on tarkoitus siirtyä isän ja äidin sängyn vierestä. Muutto venyy, kunnes isäkin on vakuuttunut, että kaikki maalihöyryt ovat haihtuneet.

– Minun mielestäni tämä olisi jo valmis, mutta Johanin ei. Minusta tuntuu, että minä olen se pahis.

Illat ovat isän

Nasima korostaa, että Johan on ihanan huolehtiva isä, joka vie ylpeästi poikaa kärrylenkille ja ottaa vastuuta arjesta. Vauvan syntyessä hän piti isyyslomaa pari viikkoa.

Kun päiviä pyörittää Nasima, illat ovat isän. Johan hoitaa Jonaksen iltapesun, vie pojan sänkyynsä joka ilta kello kahdeksalta ja nukuttaa hänet.

Sitten on aikaa parisuhteelle – jos jaksaa. Viime lauantaina, kun molemmilla oli vapaata, Nasima joi lasin viiniä. Sekä hän että Johan nukahtivat ennen kymmentä.

– Iltaisin vaihdamme kuulumiset pikaisesti ja sitten alamme puhua Jonaksesta ja katsoa hänen kuviaan. Tähän täytyy saada muutosta, sillä parisuhdekin on tärkeä, Nasima sanoo.

Lue Nasiman koko haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2017!

Nasima Razmyar

  • Nasima Razmyar, 32, aviomies Johan Fager, 32, ja elokuussa syntynyt poika Jonas asuvat Helsingin Lauttasaaressa.
  • Nasima aloittaa Helsingin apulaispormestarina tässä kuussa.
  • Hänen elämäkertansa Nasima ilmestyi keväällä.
Vierailija

Vauva-arki yllätti Nasima Razmyarin: ”Minä olinkin perheen pahis”

Parisuhde on eri asia kuin perhe. Jos haluaa pelkän parisuhteen, ei tee lapsia. Kun lapsi tulee kuvioihin, silloin lapsen etu on AINA tärkein. Miksi pitäisi rajoittaa lapsen vanhempaa puhumasta lapsesta, hyvänen aika! Nasima vaikuttaa äidiltä, joka ei ole ihan sisäistänyt rooliaan tai saanut luotua kunnollista suhdetta omaan lapseensa.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

"Äidissä ärsyttää hänen sekaantumisensa muiden asioihin ja jatkuva ruuan tuputtaminen."

Lapsen saaminen mullistaa naisen elämässä paljon – myös suhteen omaan äitiin. Meidän Perheen kyselyyn vastanneista enemmistö kertoi, että äidistä on tullut entistä läheisempi. "Arvostan häntä nyt enemmän. Äitiys ei ole helppoa!"

Monelle ruuhkavuosia elävälle äiti on tärkeä tuki: ainoa, jonka voi soittaa apuun, kun vatsatauti iskee. Äiti auttaa myös rahallisesti, kun lapsille tarvitaan haalarit tai kun pesukone hajoaa, vastaajat kertovat.

Joskus läheisyydellä on kääntöpuoli. Äiti tuputtaa, arvostelee ja huolehtii liikaakin. Miten asettaa rajat, mihin asioihin äiti voi puuttua ja mihin ei?

– Tyypillinen kipukohta äidin ja aikuisen tyttären suhteessa liittyy juuri rajoihin. Äiti tulee liian lähelle, sanoo Naistenkartano ry:n toiminnanjohtaja Helena Palojärvi.

Äitisuhde ja äidistä itsenäistyminen ovat toistuvia teemoja Naistenkartanon vertaistukiryhmissä, joissa tuetaan naisten elämänhallintaa ja ehkäistään riippuvuuksia.

"Onpa täällä pölyistä!"

Näin lukijat kertovat Meidän Perheen kyselyssä asioista, jotka omassa äidissä hermostuttavat:

”Äidissä ärsyttää hänen sekaantumisensa muiden asioihin ja jatkuva ruuan tuputtaminen. Kun lähden takaisin omaan kotiin, hän on lykkäämässä kassillista tavaraa joukkoon.”

”Kun mietimme nimeä lapsillemme, hän kommentoi hyvin kärkkäästi nimiä, joista ei pitänyt.”

”Hän on mielipiteissään järkähtämätön.”

”Hän antaa muiden ihmisten kävellä ylitseen. Kunpa hän olisi jämäkämpi.”

”Hän haluaa välillä tulla liian usein meille kylään. Ei osaa ihan pitää salaisuuksia.”

”Turhat neuvot ja huomautukset rasittavat: Onpa täällä pölyistä.”

”Yltiöpäinen neuvomishalu ärsyttää.”

”Äiti huolehtii turhan paljon asioistani. Usein hän on huolestunut jaksamisestani, joskus rahatilanteestammekin.”

”Hän hössöttää ja unohtaa välillä minun olevan aikuinen.”

”Äidin alkoholinkäyttö on välillä aika runsasta, sitä en voi sietää. Aloin itse absolutistiksi, ettei omien lasteni tarvitse koskaan nähdä vanhempiaan edes hiprakassa.”

”Äitini on kova kontrolloimaan. Hän saattaa soittaa monta kertaa päivässä, vaikka tietäisi meillä olevan vieraita tai muuta menoa. Hän loukkaantuu, jos emme vastaa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että takertuvuus saattaa johtua hänen omista hylkäämiskokemuksistaan.”

Vierailija

Aikuiset tyttäret kertovat: "Äitini hössöttää ja huolehtii liikaa"

Olen iältäni 50+ ja vieläkin joudun hyvin tarkkaan miettimään, mistä voi äidille puhua. Se käy ajan myötä raskaaksi koko ajan muistaa, ettei lipsauta mitään, mistä voi seurata saarna tai moitteita. Äiti ei halua tajuta, että hän ei päätä meidän perheen elämästä. Jonkun muun ihmisen kanssa olisin jo lopettanut yhteydenpidon kokonaan.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

”On se aika vuodesta, kun sydän käpertyy ihan pieneksi ja piiloutuu jonnekin syvälle.” Jaana, 35, ei ole nähnyt äitiään seitsemään vuoteen.

Kunpa voisi soittaa äidille. Äiti tietäisi, osaisi neuvoa.

Ajatus tulee 35-vuotiaan Jaanan mieleen, kun lapsen ihoon nousee näppylä tai kun haluaisi kysyä asioita omasta lapsuudesta. Mutta äiti on lakannut vastaamasta hänen puheluihinsa.

– Olen nähnyt äidin viimeksi lokakuussa 2010, kun odotin toista lastamme. Hän on nykyään vaikeasti alkoholisoitunut, mutta tuolloin hän oli vielä ajoittain työelämässä ja hänellä oli myös pitkiä selviä kausia. On vaikea tietää, mikä sai hänet lopulta lopettamaan yhteydenpidon kokonaan.

Jaana kokee, että on tullut äidin hylkäämäksi moneen kertaan. Ensin vauvana, kun hänet synnyttänyt äiti antoi hänet adoptioon. Sitten 11-vuotiaana, kun adoptiovanhemmat erosivat ja äiti halusi, että Jaana jää asumaan isän luo. Ja lopulta aikuisena, kun äiti lakkasi pitämästä yhteyttä.

– Ennen lopullista välirikkoa äiti saattoi soittaa kamalia puheluita ollessaan pahasti juovuksissa. Hän sanoi toivovansa, ettei olisi koskaan adoptoinutkaan minua, Jaana kertoo.

Tuntuu, kuin kutistuisi lilliputiksi häpeästä

Eniten Jaana ikävöi sitä, millainen äiti oli hyvinä aikoina: huumorintajuinen, utelias.

– Hänestä oli mukava käydä kanssani teatterissa. Kaipaan sitä, että voisin soittaa ja kysyä katsomaan taidenäyttelyä tai musikaalia kanssani.

Äidin mukana elämästä puuttuu tietynlainen turva, jota on vaikea edes kuvailla. Se, että äiti ei ole kuollut vaan omasta tahdostaan poissa, on musertavaa.

– Vaikka järki sanoo, ettei syy ole minun, tunnen kutistuvani lilliputin kokoiseksi surusta ja häpeästä, kun tulee puhetta omista vanhemmista.

Kipeimmältä äidin poissaolo tuntuu, kun Jaana näkee mummoja leikkipuistoissa tai muuten lastenlasten arjessa mukana. Silloin tekee mieli piiloutua liukumäen taakse.

– Pelkään, että kyyneleet kohoavat silmiin kateudesta. Häpeän silloin itseäni ja ajattelen jotenkin aivan kierosti, että jokin minussa ei ansaitse hyvää äitiä.

Kun ystävät joskus valittavat omien äitiensä huonoista puolista, Jaana on hiljaa. Rinnassa on möykky, joka on sekoitus surua ja kateutta.

– Tuntuu epäreilulta, että olen tullut kahden äidin hylkäämäksi. Joku toinen saa kerralla hyvän äidin, eikä aina edes tunnista äitinsä hössötystä rakkaudeksi.

Lasten ilo auttaa kestämään surua

Vielä muutama vuosi sitten äidillä oli tapana soittaa kerran vuodessa, äitienpäivänä.

– Pidin ja pidän sitä erittäin ylimielisenä ja röyhkeänä.

Enää puheluita ei ole tullut. Silti äitienpäivän lähestyminen saa aikaan epämukavan tunteen.

– Toukokuussa lööpit ja lehtien kannet on kyllästetty äiti-tytär-tarinoilla. Minulle tämä on se aika vuodesta, kun sydän käpertyy ihan pieneksi piiloutuu jonnekin syvälle.

Äitienpäiväsunnuntaina Jaana ei seuraa sosiaalisen median äitienpäiväpäivityksiä eikä lue lehtiä. Sen sijaan hän keskittyy omien lastensa iloon.

– Heidän jännityksensä ja riemunsa tekevät omasta surusta paljon helpomman kestää.

Omille lapsilleen Jaana haluaa olla ehdoitta rakastava äiti, jolle uskaltaa puhua kaikesta ja joka kannustaa aina.

– Haluan heidän tietävän, että kotiin voi aina tulla.