Kuva: Jaakko Lukumaa

Aika monta kommellusta ehti sattua, ennen kuin Tiia ja Mika kävelivät alttarille.

Naimisiin mennään, jos rakastetaan toista. Rakkaudesta siis. Itse en tiedä, menenkö naimisiin. Ei tarvitsekaan tietää. Hei olen vasta lapsi!

Sofia, 9, vaikuttaa tyytyväiseltä. Äiti ja Mika ovat kertoneet menneensä kihloihin.

– Ne ajoivat mönkijällä rantaan ja söivät mansikoita. Tulee hääjuhlat.

– Kutakuinkin niin. Jotain siinä rakkaudesta puhuttiin, ei mitään dramaattista. Tiesin kyllä etukäteen, miksi sinne rantaan mennään, Tiia jatkaa.

Ollaan mökillä Tammisaaressa, illalla grillataan makkaraa ja pelataan mölkkyä.

Kun myöhemmin palataan kaupunkiin, kihlasormukset ovat jo jättäneet rusketusrajat. Sormuksiin on kaiverrettu: Tiia ja Mika, 12.7.2010.
Sitten jatkuu arki. Häät ovat mielessä jatkuvasti.

10.1.2011 Kengissä voisi olla korkoa

Tiia ja Mika pälyilevät muita. Kymmenkunta paria jonottaa määräpäivänä, kaikki haluavat viettää häänsä tässä samassa paikassa. Vanhan Bäckbyn juhlatila on vaikuttanut nettisivun kuvissa kauniilta. Se on lähellä vihkikirkkoa ja spottivalojen värin saa valita itse.

Sitä paitsi paikka on avara, oikeasti.

– Joidenkin juhlatilojen luvattiin olevan 150 henkilölle, mutta kun kävimme katsomassa omin silmin, tuntui että se oli liioittelua. Tai sitten olisi pitänyt siirrellä pöytiä kesken kaiken.

Illalla Sofialle näytetään muutama kuva salista, jossa on kaari-ikkunat: Tuolla sitten toukokuussa, millainen morsiusneito haluaisit olla? Sofia vastaa: Sellainen, jolla on hörhelöinen puku. Ja kengissä voisi olla korkoa.

 29.8. Mitä sitten piti tehdä?

”Vihkiaikatoiveita tulee haussa antaa vähintään viisi ja enintään kymmenen. Pyhän Laurin kirkko on Suomen kysytyimpiä vihkikirkkoja.”

Tiia silmäilee ohjeet vielä kerran ja klikkaa nettilomaketta. Ensisijainen toive: 12.5.2012 kello 13.30. Päivämäärään tuntuu olevan pitkä aika. Melkein yhdeksän kuukautta.

Vihkiajan ja -paikan valinta on ollut helppoa. Mahdollisimman nopeasti, ettei ehditä jännittää. Toukokuussa, ettei ole liian kuuma. Juuri tämä kirkko, koska siellä ystävätkin ovat menneet naimisiin. Kirkko on kaunis.

Nyt se viesti lähti, sanoo Tiia Mikalle. Tiian kohdussa potkii vauva.

13.9. saapuu myöntävä vastaus, arkisesti sähköpostiin sekin. Häihin liittyvää palapeliä uskaltaa alkaa koota.

Mitä pitikään tehdä seuraavaksi? Tiia surffaa hääaiheiselle keskustelufoorumille ja kirjoittaa hakusanakenttään: ”hääetiketti”.

6.10. Tervetuloa, Aatu

Aatulla on syntyessään tumma tukka ja punaiset korvat. Kun hän on 20 päivää vanha, perhe muuttaa suurempaan asuntoon. Tiia pakkaa vaatteita ja astioita laatikoihin, Aatu huutaa. Ollaan jo joulukuussa, kun vauvalla todetaan refluksitauti. Pulauttelut ja kiukkuinen kipuitku johtuvat siitä.

– Nyt yritetään selvitä päivästä toiseen. Häät käyvät mielessä, mutta sitten ajatus karkaa takaisin arkeen.

Vatsassa muljahtaa: pitäisikö jotain jo järjestää? Mutta miten muka ehtisi, kun koskaan ei ole hiljaista?

26.3.2012 Prinsessamekko Ellokselta

Sofian on pakko ottaa muutama tanssiaskel. Ympärillä, morsiuspukuliikkeessä, on paljon valkoista ja kahisevaa. Prinsessamekkoja. Niihin ei saa koskea likaisin käsin.

Tiiakin katsoo, mutta ei tanssahtele. Kaikkea on liikaa, jotenkin. Eikä mikään tunnu täysin hyvältä, jotenkin. Onneksi oma asu on jo kotona odottamassa: Mikan siskon vanha morsiuspuku.

Jos sitä vähän tuunaisi punaisilla paljeteilla. Tiia kävelee ovelle ja nykäisee Sofian mukaan.

– Ja sinulle tilataan Ellokselta kolme valkoista mekkoa. Jonkun niistä on paras olla sopiva.

Kengät löytyvät ehkä Jumbon kauppakeskuksesta. Siellä on paljon kauppoja.

28.3. Salainen tanssi

Tiia löytää netistä runon, joka sopii hääkutsuun: ”On meillä kippoja, kuppoja, kattilaa, kaikkea tarvittavaa. Siis, jos toivoa saisi, hieman tiliämme kartuttaisi.”
Vieraita on tulossa satakunta ja Sofialla on salaisuus.

– Olen ajatellut antaa häälahjaksi tanssiesityksen. Ehkä. Tai jos en tanssi, annan rahalahjan, vaikka 50 euroa. Mutta en haluaisi maksaa sitä omistani, koska silloin kaikki rahat menisivät.

1.4. Lapsille sallittu

Kermaperunat. Lapsille juomaksi maito. Kiehkura. Valmista.
Hääsuunnittelija Sonja Wikström loihtii menukortteihin kohokuvioita. Hän on luvannut auttaa vähän.

– Onneksi. Oma käsiala näyttää aina niin kamalalta, Tiia huokaa.

Sonja näyttää tyytyväiseltä, kortit ovat kauniit. Menu kyllä maistuu, lapsillekin.
Muutama vuosi   sitten alkoivat yleistyä häät, joihin kutsutaan vain aikuisia, Sonja kertoo. Joskus jopa silloin, kun hääparilla on omiakin lapsia.

Aikuishäissä halutaan juhlia rauhassa, ja juhlat saattavat alkaakin vasta iltakahdeksalta.

– Rohkeus tehdä omia ratkaisuja häiden suhteen on aina hieno juttu. Sellainen on lisääntynyt, hän jatkaa.

Aikaisemmin häävieraskutsujen tärkeysjärjestys oli: lähiomaiset, muut sukulaiset, ystävät. Nyt sukulaiset ja ystävät ovat vaihtaneet paikkaa, ainakin suuremmissa kaupungeissa. Kaukaisemmat sukulaiset kutsutaan vain, jos budjetti joustaa ystävien jälkeen.

Tiia ja Mika päätyvät sopuratkaisuun: sukulaisia 54, kavereita 42.

14.4. Pussaa julkisilla paikoilla

Ne polttarit jännittävät äitiä, arvelee Sofia.

– Jännittääkin. Emme ole Mikan kanssa sellaisia, että viihtyisimme, jos pitää esittää jotain pakonomaista.

Sitten tulee auto, Aatu on viety polttareiden ajaksi hoitoon mummolaan.

Illalla Tiiaa hetken melkein itkettää. Jokainen rakkaimmista ystävistä on tuonut mukanaan tavaran, joka muistuttaa Tiiasta. Kaaso näyttää shakkinappulaa ja sanoo: Muistatko, kun lapsena pelattiin ja kun toinen voitti ja lällätti, niin toinen hyökkäsi.

Enemmän kuitenkin naurattaa.

Kun Tiia saunoo ja pelaa pullonpyöritystä, Mika kulkee vanginpukuun sonnustautuneena kadulla keräämässä Hello Kitty -vihkoon ohjeita avioliittoa varten.

Kohta ensimmäisellä sivulla lukee tytön kiemuraisella käsialalla: Kehu ja pussaa julkisilla paikoilla. Seuraavalla, miehekkäämmin: Tee ruokaa joka ilta, sisäfileepihvit ja kermaperunat.

21.4. Aika kärrääminen

20 laatikkoa olutta, 4 laatikkoa siideriä, 10 litraa kirkasta, 3 litraa konjakkia, 10 laatikkoa punaviiniä, kuusi laatikkoa valkoviiniä, kahdeksan mansikkalikööriä.
Mika istahtaa Tallinnan-laivan baaripöydän ääreen, tilaa oluen, näyttää vähän muikealta ja katsoo äitiään.

– Että sellainen juomapuoli olisi näissä häissä. Ei pitäisi heti loppua. Kunhan kärräämisestä selvitään.

26.4. Melkein riita

Aatu on ollut vatsataudissa, sitten kaikki muutkin.

– Päivät katoavat, ja koko ajan tulee mieleen pikkujuttuja, jotka ovat hoitamatta.

Kun Mika tulee kotiin, Tiia tiuskaisee: Et sitten noita roskia vienytkään aamulla haisemasta? Ja Sofia, viet ne kamasi pois keittiönpöydältä!

– Tulee tiuskaistua, muustakin kuin häihin liittyvistä asioista. Mutta se on stressiä, ei riitaa.

Oikeastaan vain yhtä mielipiteiden vaihtoa voisi luonnehtia melkein riidaksi. Se liittyi istumajärjestykseen. Jokaisella lähisukulaisella oli asiasta oma näkemys.

– Sitten tehtiin niin, että minä päätin, miten tehdään ja kukaan muu ei saanut sanoa enää mitään, Tiia sanoo.

Hän vaikuttaa vähän väsyneeltä. Illalla hän päivittää Facebookiin: Tiia on paikassa: hermoraunio.

4.5. Kuolainen hääkarkki

Sofia nykii äitiä hihasta: Riittävätkö hääkarkit, kun yksi on nyt ihan Aatun kuolassa?

Aatu osallistuu kaasojen askartelutalkoisiin. Mika seisoo syrjemmässä ja sukii tukkaansa: Ihan hyvältä näyttää. Näistä asioista Tiia saa päättää.

Kohta syntyy sydämiä, paikkalappuja ja tienviittoja.

– Mutta katsokaa, tuleeks tästä nyt siis maailman hienoin?
– Mä en vielä tiedä, mitä tästä syntyy.
– Ostitko sä Tiimarista sen muovikukan?
– Kirjoitetaan tähän, että ’Tiia ja Mika’, vaikka kultakynällä.

Bestmaneja ei näy.

9.5. Ai niin, valssi

Yksi asia on unohtunut: tanssi. Sitä ei ole ehditty harjoitella.

Häävalssin korvaa Jipun ja Samuli Edelmanin Jos sä tahdot niin, jonka Mikan vanhemmat laulavat karaokena.

Olohuoneen rahi siirretään sivuun. Sitten mietitään askeleita. Aatu tuijottaa sitteristään silmät ymmyrkäisinä ja pureskelee kimaltelevaa pehmolelua.

10.5. Lyhyen kaavan mukaan

Missäs te tapasitte ensimmäisen kerran ja mitä näitte toisissanne? kysyy pastori Satu Waris.

On tarkoitus vähän tutustua ja sopia vihkitilaisuuden kulusta. Tiia katsoo Mikaa, Mika Tiiaa: kumpi puhuisi ensin, tuntuu vaikealta.

Mika sanoo: Tiia tuntui heti niin rauhalliselta ja ystävälliseltä. Ihmiseltä, joka tietää, mitä haluaa elämältään.

Tiia sanoo: Niin Mikakin. Ja meillä on samat arvot ja päämäärät.

Heillä on vain yksi toive: Mennään lyhyen kaavan mukaan sitten kirkossa.

11.5. Lätkämatsi ja pari kaljaa

Aatu istuu rattaissa tyhjän karaokeruudun edessä. Laitteiden viritys on vielä kesken, mutta ääni kuuluu jo, kaikuu autiossa salissa: Kaipuuni mun on niin uskomaton, oot mun rakkaimpain. 

Kun asettaa ruusuja vesilaseihin, sormien täytyy olla varovaiset, Sofia tietää.
Kynttilänjalat! Lahjapöytä! Värityskuvat lapsille! Jos tuleekin huono sää! Kaasojen sateenvarjot!

Kaasot, bestmanit ja vanhemmat tekevät, mitä Tiia ja Mika pyytävät. Vain Sofia vaikuttaa rauhalliselta.

– En annakaan lahjaksi tanssia, vaan piirsin kuvan äitistä ja Mikasta. Tein siihen kankaasta hunnun ja piilotin paketin varastoon.

– Ei oikein voi tajuta, että huomenna tässä samassa huoneessa juhlitaan omia häitä, Tiia sanoo ja sipaisee Sofian tukkaa.

– Nyt on hässäkkäfiilis, mutta huomenna helpottaa. Ensi yöksi menen vanhemmille, katson lätkämatsin ja otan pari kaljaa, Mika sanoo.

12.5. Älä, Sofia, kaadu

Aatu haluaa puuronsa aamuseitsemältä, eikä aavista, kuinka tärkeä päivä alkaa juuri nyt.

Parin tunnin päästä Tiia istuu kampaajan tuolissa ja yrittää olla vapisematta. Sofia on jo saanut kiharansa ja hymyilee juuri sen näköisenä, kuin kiharat tukkaansa saanut morsiusneito voi hymyillä.

Tiia ja Mika tutustuivat netissä ja tapasivat toisensa ensimmäisen kerran kampaajaa vastapäätä olevassa ravintolassa. Silloinkin, helmikuun kuudes päivä 2010, laulettiin karaokea.

Elämä on aika outoa, ajattelee Tiia ja sulkee silmänsä. Puuterihuisku!

Sitten hän muistuttaa itseään: Tänään en stressaa pienistä. Edes siitä, että Mika otti kukkakaupasta mukaansa yhden ylimääräisen rintakukan. Vieraat eivät huomaa pikkumokia, mutta kireän morsiamen he huomaavat.

Puoli tuntia ennen vihkitilaisuuden alkua kirkon sivurakennuksessa käydään viimeiset keskustelut morsiamen ja kaasojen välillä.

– Hirvee tunne tässä, rinnassa.
– Ahistaako? Ota hörppy minttua.
– Mutta mikä lanka hunnusta tunkee? Missään ei ole saksia!
– Voiko sen polttaa sytkärillä? Vai palaako koko morsian?
– Ja kummassa kädessä kukkakimppua pidetään?
– Vasemmassa!
– Ei kun oikeassa!
– Sofia, nyt juokse sinne kirkon eteen valmiiksi. Äläkä kaadu.

Kirkon parkkipaikka on täynnä autoja. Myöhäinen vieras kiirehtii halki tuulisen pihan. Sofia hyppii.

Tiia kurkistaa viimeisen kerran ovesta sisälle. Kaikki ovat siellä, kaikki on valmista, Mika odottaa jo alttarilla. Urut alkavat soida. 

Kuva: Jaakko Lukumaa
Anna Pihlajaniemi, Äiti menee naimisiin, Meidän Perhe 7/2012.

Alussa ulkopuolisten vaikutusta uusperheen asioihin on hyvä rajoittaa, Vuokko Malinen sanoo.

"Ensimmäinen vuosi on uusperheen tärkein. Silloin luodaan uuden perheen tavat ja perinteet, me-henki. Yhteisten perinteiden luomisessa auttaa jokin yhteinen juttu, esimerkiksi harrastus, koira tai mökki. Ei peli ole pelattu ensimmäisen vuoden jälkeenkään, mutta yhteishenkeä pitää tietoisesti rakentaa.

Uusperheen parisuhde on erilainen liitto kuin ydinperheen, kun lapset ovat alusta asti mukana. Uusperheen kuviot yllättävät yleensä kaikki. Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että toisista avioliitoista erotaan 5–10 prosenttia useammin kuin ensimmäisistä.

Lapsille se on kurjaa, koska he ovat ehkä jo eläneet keskellä eroriitoja. Siksi uusperheen parisuhteeseen kannattaa panostaa.

Toisista avioliitoista erotaan 5–10 prosenttia useammin kuin ensimmäisistä.

Uuden perheen pitää päättää itse, keitä perheeseen kuuluu, ja huolehtia, että he kaikki tuntevat kuuluvansa perheeseen. Helppoa se ei ole, koska perheessä on usein sinun, minun ja meidän lapsia ja entisille puolisoillekin pitää löytää oikeanlainen rooli.

Ulkopuolisuuden tunne on uusperheissä tuttu, mutta sitä voi vaimentaa säännöllisten perhepalaverien avulla. Vaikka aina sunnuntaisin koko perhe kokoontuu iltapalalle ja kaikki kertovat, mitä heille kuuluu ja mitä he aikovat tehdä seuraavalla viikolla.

Kannattaa viettää aikaa kaksin myös puolison lapsen kanssa ja kiinnostua hänen asioistaan, jotta tunneside alkaa vähitellen rakentua. Uusperheessä paras palaute puolisolle on kehua hänen lastaan.

 

Alussa ulkopuolisten vaikutusta uusperheen asioihin on hyvä rajoittaa. Kannattaa kertoa avoimesti, että perhe tarvitsee perheytymisrauhan, jottei synny väärinkäsityksiä. Usein lasten huoltajuus on jaettu ja jokaisen osallisen tulisi ymmärtää, että yhteistyö lapsen asioissa on lapsen etu. Lapsen täytyy voida luottaa, että hänen läheiset ihmissuhteensa jatkuvat ja että ne ovat ennustettavissa.

Uusperheen asioista ovat vastuussa sen perheen aikuiset. Esimerkiksi kun ex-puoliso soittaa ja haluaa muuttaa lasten tapaamisaikaa, biologinen vanhempi sanoo, että olen kuullut toiveesi, keskustelen siitä puolisoni kanssa ja palan asiaan pian.

Uusperheen asioista ovat vastuussa sen perheen aikuiset.

Uudessa suhteessa on tärkeää nostaa puoliso tasavertaiseksi aikuiseksi niin, että lapsetkin kuulevat sen. Usein lapset sanovat, että sä et mua määrää, kun et ole isäni tai äitini. Pitää tehdä selväksi, että perheen aikuiset määräävät.

 

Suhteet entisiin puolisoihin ovat joskus vaikeita, varsinkin jos suhde ei ole päättynyt siististi. Esimerkiksi lasten juhlien järjestäminen vaatii paljon aikuisuutta. Näissä tilanteissa kannattaa ajatella ensin lasta, koska hänelle on tärkeää saada juhliinsa kaikki tärkeät ihmiset.

Usein uuspareilla on kiire muuttaa yhteen, ja ymmärtäähän sen. Seurustelu on perheelliselle hankalaa, jos pitää hankkia treffien ajaksi lastenhoitaja. Kannattaa silti sopia suhteen säännöt ja asumisjärjestelyt ensin rauhassa.

Vuokko Malinen on Väestöliiton pari- ja perhepsykoterapeutti. Hän on väitellyt uusparisuhteen ongelmien ehkäisemisestä.

Meidän Perhe 8/2016

Tässä mekossa on kastettu saman suvun lapsia sadan vuoden ajan. Toimittaja Laura Kosonen kertoo mekon ja suomalaisen lapsuuden tarinan. Mitä lapset toivoivat ja pelkäsivät ennen, entä nyt?

Koko juttu aukeaa tästä

Helsinkiläinen Tanja pelkäsi menettävänsä synnytyksessä sekä vaimon että lapset.

Ne olivat Tanjan elämän pisimmät 45 minuuttia. Hän piti kahta vastasyntynyttä kääröä sylissään, eikä voinut muuta kuin pelätä.

Tanja ja Nina Hopeataipaleen kaksosvauvat olivat juuri syntyneet suunnitellulla sektiolla, kun Ninan istukan irrotuksen yhteydessä tuli ongelmia. Nina nukutettiin ja Tanjan piti lähteä pois leikkaussalista. Kolmeen varttiin hän ei kuullut Ninasta mitään.

– Sinä aikana ehdin pelätä pahinta. Jos hän ei olisi selvinnyt synnytyksestä, lapsemme olisivat olleet virallisesti orpoja. Minulla ei olisi ollut heihin mitään oikeutta, eikä heillä minuun, Tanja sanoo.

Lakialoite: turvataan lasten oikeudet

Lapsen oikeus vanhempiinsa – juuri  siitä on kyse kansalaisaloitteessa uuden äitiyslain puolesta. Tavoite on, että vauvaa odottava naispari voisi tunnustaa toisenkin äidin vanhemmuuden jo raskausaikana, jos raskaus on alkanut hedelmöityshoidoilla parin yhteisestä tahdosta. Tunnustus otettaisiin vastaan samalla tavalla kuin isyyden tunnustaminen. Silloin lapset eivät jäisi juridisesti tyhjän päälle, jos biologiselle äidille sattuisi jotain.

Äitiyslakia valmisteltiin oikeusministeriössä jo 2014, mutta kristillisdemokraattien vastustuksen takia lakiesitys jäi hallitukselta antamatta. Siksi laki yritetään saada eduskunnan käsittelyyn nyt kansalaisaloitteen voimin. Nimien keräys netissä on parhaillaan käynnissä.

Byrokratiaa ja piinallista odotusta

Jos laki olisi ollut voimassa, kun Tanja ja Nina odottivat vauvojaan, Tanjan ei olisi tarvinnut pelätä menettävänsä vaimon lisäksi myös vastasyntyneet vauvat.

Leikkaus sujui lopulta hyvin, mutta muisto puistattaa Tanjaa vieläkin, yli yhdeksän kuukautta myöhemmin. Nina on nyt palannut äitiyslomalta töihin ja Tanja hoitaa vuorostaan Kiaa ja Eliasta kotona. Nyt hän on myös virallisesti lasten vanhempi, sillä heti synnytyslaitokselta kotiuduttuaan he laittoivat vireille perheen sisäisen adoption.

Kun vauvat olivat noin kuukauden ikäisiä, sosiaalityöntekijä tuli heille kotiin tekemään arvion lausuntoa varten. Miten pitkään olette olleet yhdessä? Miksi päädyitte haluamaan lapsia?

Ei se pahalta tuntunut, etenkään kun lausunto oli puoltava ja mukavasti kirjoitettu. Siinä kuvailtiin Tanjan ja vauvojen lämmintä suhdetta ja pidettiin adoptiota lasten edun mukaisena.

Mutta oliko se silti hiukan turhaa byrokratiaa, Tanja ja Nina miettivät.

Puoltava lausunto kiikutettiin käräjäoikeuteen käsiteltäväksi, ja muutaman viikon kuluttua posti toi tiedon, että kaksosilla on kaksi virallista vanhempaa.

– Meillä prosessi sujui tosi nopeasti, mutta silti oli piinallista odottaa oikeuden ratkaisua. Monilla muilla paikkakunnilla päätöstä joutuu odottamaan paljon pidempään, jopa puoli vuotta, Tanja sanoo.

Vierailija

Vain yksi äiti kirjoitti:
Lapsilla on varmaankin oikeus biologiseen isäänsä ja sukuunsa

Entä jos kyseessä olisi lapsettomuushoidossa käynyt heteropari? Puolustelisitko "oikeutta" siittiöiden luovuttajaan silloinkin??

Vierailija

Vain yksi äiti kirjoitti:
Lapsilla on varmaankin oikeus biologiseen isäänsä ja sukuunsa

Ootko oikeasti noin tyhmä vai esitätkö vain?  

Jos luovutat munasoluja tai miehesi luovuttaa siittiöitään, niin onko sinulla mielestäsi oikeus pitää lapsi suvussasi?

Kun Sirpa Martikainen jäi leskeksi, Aino-tytär oli kymmenen kuukauden ikäinen. Seuraavien vuosien aikana itkettiin paljon – kunnes Janne tuli asentamaan pistorasian paikoilleen.

Viimeisenä yönä sairaanhoitajat tuovat huoneeseen toisen sängyn. Sirpa saa nukkua miehensä Juhan vieressä.

Huoneessa on hiljaista. Sirpa puhelee, mutta ei ole enää varma, kuuleeko Juha. Kymmenen kuukauden ikäinen Aino nukkuu kotona Sirpan siskon hoidossa.

Vähän ennen sairaalaan lähtöä Juha on sanonut: Jos tässä huonosti käy, olen saanut elämältä ihan kaiken. Koti saatiin rakennettua, pääsin lukemaan maanmittausinsinööriksi, on ihana vaimo ja rakas lapsi.

Aamuyöllä Juha lakkaa hengittämästä. Hän on kuollessaan 27-vuotias. Sirpasta tulee 25-vuotiaana leski.

Ristiäisiä seuraavana päivänä Juha saa diagnoosin.

Täysin terve mies, sellainen Juha on vielä kahdeksan kuukautta aikaisemmin, kun suunnitellaan Ainon ristiäisiä. Kuka kutsutaan? Millainen kakku? Kenestä sylikummi?

Vain yksi asia ei ole hyvin. Päätä särkee jatkuvasti, Juha valittaa. Kipu on kuitenkin helppo laittaa jännityksen piikkiin. Juha ja Sirpa vitsailevat: taitaa olla paras, ettei isä pitele lasta papin edessä, voi vielä vauva pudota.

Kastepäivä on ihana. Ainolla on Juhan vanha kastemekko, johon on vaihdettu vaaleanpunaiset nauhat.

Mutta päänsärky ei lopu. Ristiäisiä seuraavana päivänä Juha saa diagnoosin. Suuri aivokasvain. Sitä seuraavana päivänä kasvain yritetään poistaa leikkauksessa mutta se ei onnistu. 

Lääkärit eivät anna toivoa, mutta Juha ja Sirpa eivät halua kuunnella heitä. Ainahan toivoa on, edes vähän. He päättävät rakentaa talon Juhan vanhempien naapuriin.

"Ehdimme puhua kaiken tärkeän."

Kuolemaa on vaikea ajatella, sillä Juha tuntee itsensä terveeksi. Sytostaattihoitojen jälkeen hän ei oksenna, vaan ajaa McDonald’siin ja tilaa suurimman mahdollisen aterian, pirtelön päälle.

Aino oppii ryömimään ja konttaamaan, hänellä on isänsä silmät. Koti valmistuu jouluksi. Siinä ehditään asua yhdessä kolme kuukautta. Vasta viimeisinä viikkoina Juha sanoo: toivon, että ehtisin vielä saattaa Ainon esikouluun.

Välillä hän vitsailee Sirpalle: jos sinulle tulee minun jälkeeni paljon kosijoita, heitän kiviä niiden päälle taivaasta. Eniten hän muistuttaa: elämän pitää jatkua, pidä hyvä huoli Ainosta ja itsestäsi, jos minä en enää voi sitä tehdä.

– Ehdimme puhua kaiken tärkeän, Sirpa sanoo.
 

Ensimmäinen vuosi on vaikein. Kaikki pitää kokea ensimmäistä kertaa ilman Juhaa. Ainon syntymäpäivä, isänpäivä, joulu.

Sirpa istuu kotona ja kuuntelee, kävisikö ovi. Näissä huoneissa Juha eli, nämä huoneet rakensi, nyt hän on poissa. Aamupuuro, päiväunet, lounas, ulkoilu, päiväunet, iltapuuro. Niiden ympärille päivät rakentuvat ja rutiineista Sirpa pitää kiinni.

– Jos tyttöä ei olisi ollut, en olisi pysynyt järjissäni. Mutta oli pakko jaksaa, kun Aino napotti vieressä.

Sirpan on mietittävä suunnitelmat uusiksi. Pitkä äitiysloma ei ole mahdollinen, sillä talolaina pitää maksaa. Sirpa palaa töihin ja Aino pääsee hoitoon naapuriin.

Miten elämä voi jatkua normaalina, vaikka kaikki on muuttunut, Sirpa miettii. Silloin, kun ehtii jotakin miettiä. Onneksi päivät ovat kiireisiä.
Suurin tunne on suru, mutta ei ainoa.

– Olin vihainen sekä itseni että lapsen puolesta. Elämä tuntui tosi epäreilulta. Jossain vaiheessa katkerat tunteet alkoivat helpottaa. Silloin tein myös päätöksen, että Ainon takia yritän keskittyä elämän iloisiin asioihin, mennä eteenpäin.

Kipeimmin ikävä vihlaisee silloin, kun Aino oppii jotakin uutta. Kun tyttö sanoo ensimmäisen sanansa, isi, Sirpaa itkettää. Istuisipa Juha tuossa vieressä ylpeänä, ottaisipa Ainon syliin, lupaisi että kaikki järjestyy. 

Kumpikaan ei osaa sanoa, miten ja milloin seurustelu alkoi.

Aika usein seuraavien vuosien aikana joku kysyy Sirpalta, kuinka niin suuresta surusta voi selvitä. Sirpa ei osaa vastata. Silloin selviää, kun muuta vaihtoehtoa ei ole.

Sukulaiset ovat lähellä koko ajan. Juhan äiti ottaa Ainon­ hoitoon, jotta Sirpa pääsee vesijumppaan. Juhan isä luo lumet pihatieltä. Sirpan äiti leipoo pakkasen täyteen pullaa, isä tulee juttuseuraksi. Aino saa kuulla isästään paljon. Kun radiossa soi Popeda tai Kolmas Nainen, Sirpa kertoo, että tästä isä tykkäsi.

Kuluu seitsemän vuotta. Sirpa tietää jo, että elämä jatkuu. On töitä, viikonloppuisin Sirpa ja Aino käyvät kirjastossa ja ostavat lähtiessään pullat kahvilasta. Aino aloittaa päiväkodin, sitten koulun, partion ja käsityökerhon. Mutta hyväkin elämä tuntuu toisinaan yksinäiseltä.

Kevättalvella 2010 työpaikan palaveriin saapuu tuttu mies, Janne. Hän on Ainoa vuotta vanhemman Juuson eronnut yksinhuoltajaisä. Päiväkodin naulakoilla on joskus tavattu ja tervehditty.

– Kaipasin sähkömiehen apua pistorasioideni kanssa ja muistin, että Janne on aikaisemmalta koulutukseltaan­ sähköasentaja. Apu löytyi läheltä. Muisto naurattaa nyt Sirpaa.

– Meistä kumpikaan ei oikein osaa sanoa, miten ja milloin seurustelu alkoi.

Sen sijaan Sirpa muistaa, kuinka aluksi puhuttiin. Ja puhuttiin vielä lisää, joskus melkein aamuun asti. Eniten lapsista. Miten Juuso mahtaisi suhtautua, jos alkaisimme yksiin? Entä Aino? Mihin aikaan lapsi menee teillä nukkumaan, lähteekö itse kouluun, saako laittaa hellan päälle?

Pari kuukautta pistorasioiden asentamisesta Sirpa ja Aino muuttavat Jannen ja Juuson luo. Juhan vanhemmat muuttavat vanhaan kotiin, siihen Juhan rakentamaan. Tuntuu hyvältä, että talo säilyy, muuttuu mummolaksi.

"Uuden suhteen aloittaminen vaati rohkeutta, tietysti."

Ensimmäisenä iltana Jannen ja Sirpan uusperheessä ei tehdä mitään erikoista, istutaan vain sohvalla ja katsotaan­ yhdessä televisiota. Sirpasta tuntuu, että perhe on nyt koossa.

Sirpan ja Jannen häissä lapset ovat mukana alttarilla, Juuso ojentaa sormuksen ja Aino hehkuu morsiustyttönä. Paikalla ovat rakkaimmat ystävät ja sukulaiset.
Janne on valinnut hääpäivän: 11.11.2011.

Häämatkalle lähdetään Floridaan, lapset saavat tulla mukaan. Perhe koluaa Disney Worldin, syö jättimäisiä jäätelöannoksia ja aurinko paistaa koko ajan.

– Uuden suhteen aloittaminen vaati rohkeutta, tietysti. Mutta oikeastaan en pelännyt, että mitähän tästä tulee tai voinko enää löytää onnea. Jotenkin oli vain tunne, että uskallan, Sirpa sanoo.

– Kun Janne kietoo käsivarret ympärilleni, mikään ei pelota.

Juuso alkaa pian kutsua Sirpaa Sipeksi ja muuttuu vähitellen ihan omaksi lapseksi. Jannesta tuntuu samalta Ainon kanssa. Lapset käyvät samaa koulua ja joka ilta syödään yhdessä. Makaronilaatikkoa, kalakeittoa, kaikkea kodikasta.

Kun lapset ovat nukahtaneet, Sirpa istuu aika usein Jannen­ kainalossa ja miettii. Miten tämä voi tuntua näin oikealta? Siltä, että olemme aina olleet yhdessä. Voiko elämä olla näin helppoa? Ettei kaikki aina menekään pieleen.

Kun Sirpa sanoo ajatuksensa ääneen, Janne nyökkää. Hänestä tuntuu samalta, hyvältä. Aino ja Juuso saavat lisää isovanhempia. Heillä kummallakin on nyt monta mummoa ja ukkia: Sirpan vanhemmat, Juhan vanhemmat ja Jannen äiti.

– Kun aikuiset eivät ala vetää rajaa biologisiin sukulaisiin, lapsetkaan eivät kiinnitä asiaan huomiota.

"Ehkä sinun piti käydä kaikki vaikea lävitse, että sait tämän onnen."

Erityisen onnellinen Sirpa on siitä, että Juhan vanhemmat hyväksyvät Jannen ja Juuson. Jos Sirpa on myöhään töissä, Janne lähtee usein kyläilemään Juhan vanhempien luokse lasten kanssa.

Ehkä sinun piti käydä kaikki vaikea lävitse, että sait tämän onnen. Näin Sirpan äiti sanoo toisinaan, vähän arasti. Sirpa ajattelee äidin olevan oikeassa.

Aino ja Juuso ovat tasapuolisen hankalia molemmille vanhemmille, jos sille päälle sattuvat. Sirpa ja Janne ovat tyytyväisiä. Uskaltavatpahan näyttää tunteensa. Kun esiteinit viedään mökille, he nurisevat menomatkan. Perillä he katoavat tuvasta. Jos hiipii salaa katsomaan, Aino ja Juuso löytyvät kamarin sängyltä. Siinä he lukevat vanhoja Aku Ankkoja vieretysten. Sisarukset.

"Juha olisi onnellinen, jos näkisi, kuinka hyvää elämä on nyt."

Eräänä päivänä Aino kysyy yllättäen äidiltä: olisikohan isä ylpeä, jos näkisi minut nyt? Sirpan on helppo vastata myöntävästi.

Juha on edelleen ajatuksissa ja muistot kerrotaan Ainolle. Mummo kertoo, että Juha kulki lapsena mielellään isänsä mukana peltotöissä. Äiti kertoo, miten Juha oli mestari muuttelemaan laulujen sanojan hassuiksi.

Janne puolestaan kuvailee, millainen isä oli murrosiässä. Janne ja Juha pelasivat jääkiekkoa samassa seurassa.

– Jannen ansiosta olen saanut oppia Juhasta sellaisiakin asioita, joita en tiennyt. Jokainen tieto on arvokas lahja.

Sirpa uskoo, että Juha olisi onnellinen, jos näkisi, kuinka hyvää elämä on nyt.

– Pikkuseikat ovat menettäneet merkityksensä. Emme riitele pöydälle jääneestä maitotölkistä. Jos mäkätän, ajattelen heti, että ei tämä ole kauheinta, mitä voi tapahtua.

Mäkätyksen sijaan Sirpa haluaa herätä aamulla aikaisin, että ehtii juoda Jannen kanssa kahvia rauhassa. Elää hetkessä, sillä seuraavasta ei tiedä. Siksi Sirpa ja Janne myös lähettävät joka päivä töistä viestejä: Miten aamupäiväsi sujui? Mitä söit? Kohta nähdään, rakastan sinua.

– Toivoisin lastenkin oppivan sen, että tulevia on turha murehtia. Silloin on suotta tyytymätön ja elämä on hirveän paljon raskaampaa.

Joskus Sirpa pysähtyy katsomaan Ainoa ja hätkähtää. Ilmetty isänsä, samat pelleilyilmeet, sama olankohautus. Ainossa Juhan elämä jatkuu. Elämä jatkuu.

Meidän Perhe 2/2015