Kuva: Anna Huovinen

Ruuhkavuosina rakkautta on, että haluaa jakaa arjen yhdessä.

Olen kuusivuotiaan kanssa pyörälenkillä, odotamme liikennevaloissa. Lapsi katsoo risteyksessä seisovia autoja ja sanoo: ”Äiti, tuon punaisen auton mies ja nainen ovat varmaan just rakastuneita.”

Kysyn, miksi hän niin arvelee, ja tytär vastaa. ”Koska ne juttelevat yhdessä. Ja tuolla naisella on huulipunaa. Niillä ei varmaan ole vielä lapsia.”

Auts. Onneksi valo vaihtuu vihreäksi. Ei tarvitse selitellä, että kyllähän mekin isän kanssa jutellaan. Tänäänkin siitä, mitä syötäisiin ja onko pestäviä farkkuja, miten lakanat kuuluu niitä vetäessä taitella ja – no, noista nyt kumminkin.

Minäkin ihastuin ensimmäisenä mieheni silmiin, lempeisiin ja ruskeisiin.

Meidän Perhe on tehnyt yhdessä suomalaisten tutkijoiden kanssa suuren rakkaustutkimuksen, josta kerrotaan täällä. Kun luet, mistä rakkaus alkaa ja kuinka sitten käy, saattaa moni asia kuulostaa tutulta.

Minäkin ihastuin ensimmäisenä mieheni silmiin, lempeisiin ja ruskeisiin. Ehkä ne periytyisivät lapsillemme, mietin salaa aika pian. Kun paljon myöhemmin vihdoin saimme ensin yhden ja sitten toisen sinisilmäisen tyttären, kenenkään silmien värillä ei ollut enää väliä. Lempeydellä oli.

Ruuhkavuosien rakkautta on, että haluaa jakaa arjen yhdessä: harrastuskuskaukset ja koekuulustelut, imuroinnin ja kaupassa käynnin, perjantaipitsat ja lauantaisaunat, asuntolainan ja univelan.

Silloin voi istua ilman huulipunaa autossa tai sohvalla tai missä vain. Olla hiljaa vain ja tietää, että toinen on ihan lähellä.

Meidän Perhe 10/2016

Helsingin kaupunki julistaa kampanjassaan, että kännykkää selaava äiti on väkivaltainen. Lastensuojelun hätähuutojen aikana se tuntuu väärältä.

Lapsi roikkuu kattokruunussa, toinen itkee, koira sotkee. Äiti istuu tajuttoman kalliissa design-tuolissa, selaa pädiä eikä huomaa.

Äiti ja tytär juoksevat rannalla kohti toisiaan, ja lapsi näyttää siltä kuin ponnistaisi pian äidin syliin. Puhelin hälyttää, äiti jää selaamaan sitä. Suuri lintu nappaa lapsen, mutta äiti ei huomaa.

Kohtaukset ovat Helsingin kaupungin kampanjasta. Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa, se sanoo. Tämän kuviksi on valittu äiti, pädi ja kännykkä.

Joka vuosi lapsia kuolee ja vahingoittuu lähisuhdeväkivallan takia.

Se tuntuu irvokkaalta ja väärältä, sillä samaan aikaan:

Joka vuosi Suomessa noin kymmenen lasta kuolee lähisuhdeväkivaltaan tai laiminlyönnin takia.

Joka vuosi Suomessa noin 300 lasta vahingoittuu samasta syystä. Luvut kertoo Nettiturvakoti.

Turvakotien rahoitus ei riitä. Viime vuonna pois käännytettiin 1 200 tulijaa, kun tilaa ei ollut. Paikkoja on koko maassa 118. Euroopan Neuvosto arvioi, että riittävä määrä olisi reilut 500. Esimerkiksi Helsingissä on 21 turvakotipaikkaa, Vantaalla kuusi. Turvakotien asiakkaista noin puolet on lapsia.

Lastensuojelun työntekijät sanovat, että eivät pysty tekemään työtään. Heitä on liian vähän, apua tarvitsevia lapsia paljon. Lehdet kirjoittavat Eerikasta ja Marlenesta, mutta lastensuojelutyötä tekevät eivät huomaa minkään muuttuvan.

Helsingin kaupunki voi vaikuttaa myös näihin. Mutta siihen ei pelkkä paheksunta riitä.

Uhka lapsen terveydelle ja turvallisuudelle ei ole nainen ja tekniikka.

Uhka lapsen terveydelle ja turvallisuudelle ei ole nainen ja tekniikka, eikä edes mies ja sanomalehti (sellaista kuvaakin kampanjassa voisi yhtä hyvin käyttää). Lapsi tarvitsee läsnäoloa ja vuorovaikutusta vanhemman kanssa kasvokkain. Ilman niitä esimerkiksi puheen kehitys hidastuu.

Sekin on vakava asia, mutta eri.

Kampanjan rinnastus tuntuu lähisuhdeväkivallan vähättelyltä ja lasten hädän sivuuttamiselta. Liian helpolta: Kas, taas on uutta tekniikkaa, jonka käytöstä voi ihmisiä paheksua.

Tutkimukset kertovat myös, että vanhemmat viettävät lastensa kanssa enemmän aikaa kuin koskaan. Ruuhkavuosien puristuksessa suurin osa vanhemmista tinkii ensin muusta, viimeksi lastensa kanssa käyttämästään ajasta.

Jotkut vanhemmat menevät somen kanssa vikaan. Siitä on tehty myös hyviä kampanjoita.

Maribel de Helsinki

Äiti aina pädillä on välinpitämätön – mutta ei väkivaltainen

Kyllä läsnä olevan vanhemman riistäminen lapselta on lapsen kaltoinkohtelua. Siitä ei jää ruhjeita tai mustelmia, mutta sen sijaan kaipaus ja arvottomuuden tunne, jolla voi olla kauaskantoiset ja vakavat seuraukset lapsen elämään. Jokainen ymmärtää, että kysymys ei ole yksittäisen tärkeän puhelun soittamisesta tai vastaanottamisesta silloin tällöin, tilanteen niin vaatiessa, vaan siitä että lapsen kontaktiyritykset vanhempaansa häviävät aina tekniikalle. Kyllä näin epäilemättä on mahdollista...
Lue kommentti

Tommi Kinnusen kolme ajatusta saduista.

1. Tarinoita voi keksiä itse

Olen Itä-Suomesta, ja meillä kotona lapsille kerrottiin aina tarinoita – usein oman suvun sattumuksia. Eri tarinat yhdistyivät toisiinsa, ja lopulta niistä tuli hiton hienoja kertomuksia. Faktaa ne eivät varmaan enää olleet. Totuusarvo ei ollut tärkeintä.

Äitini on Lapualta, ja siellä kertomukset yhdistetään esineisiin. Kun joku istui keinutuoliin, kerrottiin vanhasta naisesta, joka tuolin oli tehnyt. Tapa on tarttunut. Aina kun itselleni käy olematonkin asia, mietin millainen tarina siitä syntyisi. Ja tunnustan: silloin realiteetit unohtuvat.

Lapsen on hirveän tärkeää tuntea, että vanhemmalla on aikaa.

Isäni ei kertonut mielikuvitusjuttuja, vaan aikuisten tarinoita lapsille suodatettuna. Sauna oli niille hyvä paikka. Lapsen on hirveän tärkeää tuntea, että vanhemmalla on aikaa.

2. Lapsista on mahtavaa kerääntyä yhteen

Muksuni on kaksivuotias, ja kommunikointi on yhä sujuvampaa. Pitkiin tarinoihin keskittymiskyky ei vielä riitä. Nyt luen hänelle samoja satuja, joita minulle on luettu. Koen mielettömiä flashback-hetkiä esimerkiksi Tiitiäisen satupuuta lukiessa. Hyvä satu on ehtymätön ja aukeaa aina uudella tavalla.

Muistan kun olin nelivuotias ja äiti luki minulle eräänä perjantai-iltana Nalle Puhia. Äidin lukiessa kolme vanhempaa sisarustani tulivat kuuntelemaan. Lopulta myös vanhimman siskoni kaverit, jotka olivat tulleet hakemaan häntä kaupungille, istuivat sohvalla kuuntelemassa tuota mielettömän hyvää kirja. Se oli yhteinen leirinuotiokokemus, josta pidin valtavasti.

Satujen ei tarvitse olla opettavaisia. Hyvä satu voi olla ihan nonsensea.

3. Sadut valmistavat lasta elämän realiteetteihin

Saduissa on usein vastoinkäymisiä, joista kuitenkin selvitään. Monesti satujen maailmassa lapset joutuvat pärjäämään ilman vanhempiaan. Sadut valmistavat siihen, ettei elämässä kaikki mene välttämättä kivasti.

On tutkittu tosiasia, että lukeminen lisää lapsen empatiakykyä. Ja jos lapselle luetaan, sanavarasto kehittyy huimasti.

Satujen ei tarvitse olla opettavaisia. Hyvä satu voi olla ihan nonsensea, niin kuin Liisa Ihmemaassa tai Hanhiemon iloinen lipas. Sadun informatiivisuus ei ole tärkeintä, vaan kertomisen hetki.

Vauva 11/16

Mitäs luetaan seuraavaksi? Millaisista saduista teillä tykätään?

Tommi Kinnunen on turkulainen kirjailija, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja sekä kaksivuotiaan tytön isä. Romaaneissaan Neljäntienristeys ja Lopotti Kinnunen kertoo sukupolvitarinoita.

Monesta voi tinkiä, kun on vauvan kanssa kotona. Tässä äitien parhaat vinkit.

1. Iso satsi ruokaa kerralla

"Laitan ruokaa sen verran, että mies saa siitä seuraavaksi päiväksi eväät töihin ja lapsi lounaan."

"Käymme kaupassa kerran viikossa. Näin vältymme heräteostoksilta ja ruokahävikiltä."

"Käytämme viiden viikon kiertävää ruokalistaa."

"Teen laatikko- ja keittoruokia, joista syömme monta päivää."

"Säästän paljon, kun tingin lihan määrästä. Muna- ja maitoproteiini on kaikkein halvinta."

"Kerään lihatiskistä kaikki punalappuiset aletuotteet ja pakastan niitä."

"Käytämme kaupan halvinta merkkiä kaikessa muussa paitsi pesuaineissa."

"Syömme säännöllisesti kerhossa ja perhekahvilassa terveellisen, ravitsevan ja ilmaisen aamiaisen."

"Käymme seurakunnan elintarvikejaossa kerran viikossa. Se on avoin kaikille."

2. Vaatteet kiertävät

"Ostan käytettynä lastenvaatteita ja kestovaippoja, joilla on hyvä jälleenmyyntiarvo."

"Ostan lapsille sellaisia vaatteita, joita seuraavakin lapsi voi käyttää."

"Myyn kaikki lasten pienet vaatteet, kengät ja käyttämättömäksi jääneet tavarat eteenpäin."

"Ostan lapsen kausivaatteet alennuksesta. Esimerkiksi elokuussa löysin laadukkaat talvivaatteet todella halvalla."

"Kierrätämme ystäväni kanssa lasten pienet vaatteet keskenämme."

3. Tarkka kirjanpito on a ja o

"Pidän kirjaa kaikista menoista."

"Käytän vain käteistä rahaa."

"Keskitin netin ja puhelinliittymät samalle operaattorille ja sain hyvän tarjouksen, jonka avulla säästän 40 euroa kuukaudessa."

"Laitoimme lainanlyhennyksen tauolle."

"Säästän pitkän pennin, kun en käy kampaajalla ja värjää hiuksiani."

"Pesen täysiä pyykki- ja tiskikoneellisia."

"Emme käytä kotona kalliita pesuaineita tai kemikaaleja. Ruokasooda on halpa pesuaine, jolla pesemme myös hiukset."

Lähde: vauva.fin kysely

Jos Teemu Selänne voisi päättää, hän luopuisi harrastus-sanasta ja kieltäisi ”Älkää juosko” -lauseen.

Kun Teemu Selänne oli alle koulu-ikäinen, hänellä ei ollut yhtään järjestettyä harrastusta. Häntä ei viety jäähallille eikä jalkapalloharkkoihin, ei sählyyn tai koripallotreeneihin. Mutta hän liikkui melkein koko ajan.

– Minulla oli hyvä tuuri, kun leikki- ja pelikaveri oli aina vieressä. Kaksoisveljeni Paavon kanssa uimme kotimme lähellä Espoossa Kivenlahden rannassa ja luistelimme Kivenlahden kentällä. Kavereiden kanssa pelasimme tuntikausia purkkista ja kymmentä tikkua ja kilpailimme aina jossakin, juoksussa tai hiihdossa. Välillä äiti Liisa käski sisälle syömään.

Jääkiekkouransa päättänyt Teemu Selänne, 46, miettii menneitä, koska hän on huolissaan nykyisyydestä: siitä, miten vähän suomalaislapset nyt liikkuvat. Vain murto-osa kouluikäisistä tai edes sitä nuoremmista lapsista liikkuu riittävästi edes oman terveytensä ylläpitämiseksi.  

– Usein mietin, että sanasta ”harrastus” pitäisi luopua kokonaan. Ehkä se ohjaa nykyvanhempia ajattelemaan, että kun lapsia kuskataan pari kolme kertaa viikossa harrastamaan liikuntaa, homma on hoidossa. Vaikka ei todellakaan ole.

"Jotta liikunnasta tulisi osa lapsen arkea, sen pitäisi olla osa perheen yhteistä arkea."

Ulko-ovi auki

Uusien suositusten mukaan alle kahdeksanvuotiaan lapsen päivään pitäisi kuulua vähintään kolme tuntia liikuntaa. Vastuu liikkumisesta on aikuisilla.

–  Kaikki lähtee elämäntavasta. Jos aikuiset pitävät liikuntaa tärkeänä osana elämää ja innostavat lasta pienestä pitäen liikkumaan, lapset liikkuvat. Aikuiset ovat esikuvana, ja vastuu pitää kantaa, Selänne sanoo.

Jotta liikunnasta tulisi osa lapsen arkea, sen pitäisi olla osa perheen yhteistä arkea. Siis ihan tavallista liikuntaa ihan tavallisina päivinä: kävelyjä metsässä, uimahallissa käymistä, pulkkamäkeen menoa ja pyöräilyä kauppaan.

Nykyään juuri siihen tavalliseen ja jokapäiväiseen liikuntaan vaaditaan enemmän vanhempien apua ja ohjausta kuin ennen, Selänne arvelee. Kun tarjolla ovat tabletit ja kännykät, dvd:t ja pleikkarit, lapsi jää helposti niiden pariin. Aikuinenkin jää.

– Usein vanhemmat ovat tyytyväisiä, jos lapset ovat hiljaa tableteillaan ja puhelimillaan. Sehän on meille vanhemmille helppoa, silloin saa myös omaa aikaa. Mutta usein se ulko-ovi jää avaamatta, jos vanhemmat eivät sitä avaa.

"Liikuntaharrastukset ovat vain bonusta, tärkeämpää on se muu."

Teemu Selänne ei usko, että lapset pohjimmiltaan ovat muuttuneet siitä, kun hän itse oli lapsi. Tai siitä, kun hän oli kolme vuotta puolipäivätöissä päiväkodissa SM-liigassa pelatessaan, ennen NHL-uraansa.

– Liikkuminen on lapsille luontaista, ja sitä pitää tukea. Kieltäisin kokonaan käskyn ”Älkää juosko”. Juoskaa vain, ja hyppikää ja kiipeilkää. Kaiken lähtökohtana pitää olla hauskuus, Selänne sanoo.

– Lapset liikkuvat, pelaavat ja kilpailevat luonnostaan, jos me luomme heille siihen perustan. Siinä aikuiset voivat auttaa heittäytymällä lasten maailmaan, pelaamalla mukana sitä jalkapalloa, leikkimällä hippaa tai kiipeilemällä kalliolla. Liikuntaharrastukset ovat vain bonusta, tärkeämpää on se muu.

Kiitos kurista, isä

Kun Teemu Selänne puhuu vanhempien vastuusta lasten liikkumisessa, hän ei muistuta vain muita vaan myös itseään.

– Omat lapseni Eetu, Eemil, Leevi ja Veera ovat aina liikkuneet paljon, mutta eivät läheskään yhtä paljon kuin minä. Nyt kun olen aiempaa enemmän kotona, ehdin paremmin pelaamaan Veeran kanssa kotipihassa fudista ja uimaan. Veera käy ratsastustunnilla, ja sinne menemme usein pyörällä.

– Myönnän kuitenkin suoraan, että en ole onnistunut pitämään yhtä jämptiä järjestystä kuin oma isäni Ilmari, joka sai minut 15-vuotiaaksi nukkumaan joka ilta kello yhdeksältä. Liikkumisen lisäksi lapsille on todella tärkeää juuri riittävä uni sekä hyvä ravinto.

"Päiväkotien ja koulujen liikuntatuntien määrää on lisättävä ja lähiliikuntapaikkoja eli esimerkiksi leikkipuistoja parannettava."

Nyt kun aktiiviura on päättynyt, Selänteellä on omien lasten lisäksi enemmän aikaa myös muille lapsille. Hän on aloittanut liikunnallisten Touhula-päiväkotien kummina ja toivoo sitäkin kautta voivansa lisätä lasten liikkumista.

–  Suurin vastuu pienten lasten riittävästä liikkumisesta on minusta vanhemmilla, mutta hyvin tärkeä on päiväkodin henkilökunnan asenne, samoin päättäjien. Päiväkotien ja koulujen liikuntatuntien määrää on lisättävä ja lähiliikuntapaikkoja eli esimerkiksi leikkipuistoja parannettava. Suomella ei ole varaa päästää tilannetta enää pahemmaksi.

Meidän Perhe 11/2016