Kuva: Anna Huovinen

Ruuhkavuosina rakkautta on, että haluaa jakaa arjen yhdessä.

Olen kuusivuotiaan kanssa pyörälenkillä, odotamme liikennevaloissa. Lapsi katsoo risteyksessä seisovia autoja ja sanoo: ”Äiti, tuon punaisen auton mies ja nainen ovat varmaan just rakastuneita.”

Kysyn, miksi hän niin arvelee, ja tytär vastaa. ”Koska ne juttelevat yhdessä. Ja tuolla naisella on huulipunaa. Niillä ei varmaan ole vielä lapsia.”

Auts. Onneksi valo vaihtuu vihreäksi. Ei tarvitse selitellä, että kyllähän mekin isän kanssa jutellaan. Tänäänkin siitä, mitä syötäisiin ja onko pestäviä farkkuja, miten lakanat kuuluu niitä vetäessä taitella ja – no, noista nyt kumminkin.

Minäkin ihastuin ensimmäisenä mieheni silmiin, lempeisiin ja ruskeisiin.

Meidän Perhe on tehnyt yhdessä suomalaisten tutkijoiden kanssa suuren rakkaustutkimuksen, josta kerrotaan täällä. Kun luet, mistä rakkaus alkaa ja kuinka sitten käy, saattaa moni asia kuulostaa tutulta.

Minäkin ihastuin ensimmäisenä mieheni silmiin, lempeisiin ja ruskeisiin. Ehkä ne periytyisivät lapsillemme, mietin salaa aika pian. Kun paljon myöhemmin vihdoin saimme ensin yhden ja sitten toisen sinisilmäisen tyttären, kenenkään silmien värillä ei ollut enää väliä. Lempeydellä oli.

Ruuhkavuosien rakkautta on, että haluaa jakaa arjen yhdessä: harrastuskuskaukset ja koekuulustelut, imuroinnin ja kaupassa käynnin, perjantaipitsat ja lauantaisaunat, asuntolainan ja univelan.

Silloin voi istua ilman huulipunaa autossa tai sohvalla tai missä vain. Olla hiljaa vain ja tietää, että toinen on ihan lähellä.

Meidän Perhe 10/2016

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten vauvan syntymä vaikutti talouteesi?

Mitä vauvaan liittyviä hankintoja teit raskausaikana – ja lapsen syntymän jälkeen? Kerro meille, selvitämme, kuinka vauvan syntymä vaikuttaa lapsiperheiden talouteen. Osallistu kyselyyn TÄSTÄ.

Arvomme kaikkien osallistuneiden kesken 100 euron arvoisen tuotepaketin vauvalle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Perjantaina 21.4. vietetään Anna lapsesi pukea sinut -päivää. Toimitus otti vähän ennakkoa – katso kuvat ja lisää omasi mukaan!

”Alla oma musta trikoomekko, päällä miehen (liian iso) huppari, päässä lapsen (liian pieni) pipo. Asusteena Prisman ilmapallo.”
Asun valitsivat 5- ja 7-vuotiaat pojat

”Kysymys kuuluu, miksi olen joskus ostanut itselleni karvahupparin, jossa on nallenkorvat? Ehkä ilahduttaakseni lasta.”
Asun valitsi poika, 7v

”Kolmevuotiaan mielestä äidillä pitää olla kukallinen mekko ja sukkahousut. Mieluiten olisi pitänyt olla liilat sukkahousut, mutta sellaisia ei löytynyt. Punaiset olivat kakkosvaihtoehto. Ekaluokkalainen valitsi rannekorut, hän on tehnyt ne itse.”
Asun valitsivat 8- ja 3-vuotiaat tytöt 

”Tehdään susta vähän rokimpi. Mikä tarkoittaa jakku? Tää joutsenpaita on ihana, saanko mä tän? Ja nää pinkit merihevoset korviin ja toi mun lempparilaukku, jota sä et koskaan anna mun käyttää.”
Asun valitsi tyttö, 8v

”Sortsit pitää olla, ilmoitti lapsi. Pihahousujen kanssa löytyi onneksi vähän tömäkämmät kengät, ettei palele ihan niin paljon.”
Asun valitsi poika, 3v

”Klassisella linjalla mennään: Marimekon paita ja hame, sandaalit jalkaan ja käteen random-pussukka, jossa sisällä lapsen piirros, lelukännykkä ja lompakko.”
Asun valitsivat 4- ja 6-vuotiaat tytöt

Vieläkö mietit? 3 syytä osallistua:

1. Aikuisten pitäisi olla enemmän sellaisia kuin lapset

Lapsilla on anarkismia, rohkeutta, tajunnanräjäyttäviä visioita. Ja sopiva annos aitoa höpsöyttä. Jospa siitä tarttuisi vähän mukaan, kun asu ei ole niin harmaa ja sovinnainen? Aina ei tarvitse ottaa itseään niin vakavasti.

2. Lapsellakin on oikeus päättää välillä

Vanhempana päätät vuoden jokaisena päivänä, mitä lapsesi pukee. Vielä teini-ikäistäkin rajoittaa se, mitä vaatteita vanhempi suostuu rahoittamaan. Anna välillä valta lapselle ja katso, mihin se johtaa!

3. Löydät asuja, joita et tiennyt omistavasi

Olitko unohtanut, että sinulla on supersiisti vanha bändipaita tai överimakeat korvikset? Anna lapsesi löytää ne sinulle. Voit saada uutta päällepantavaa muillekin päiville.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Keräämme lukijoiden kokemuksia lastensuojelusta. Kerro tarinasi alla.

Kun puhutaan lastensuojelusta, julkisessa keskustelussa kerrotaan usein resurssipulasta ja työntekijöiden väsymisestä. Uskaltaako perheelleen hakea apua, pohtii yksinhuoltajaäiti vauva.fin keskustelussa: ”Miten inhottava prosessi se oikeastaan on?”

Lastensuojelun tuoreimmat tilastot ovat vuodelta 2015, jolloin lapsista ja nuorista 1,4 prosenttia oli vuoden aikana sijoitettuna kodin ulkopuolelle joko vähän aikaa tai pitkäkestoisesti. Yhteensä kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna noin 17 500 lasta ja nuorta. Luvut selviävät Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n Lastensuojelu 2015 -tilastosta.

Viime vuosina lastensuojelussa on pyritty panostamaan ehkäisevään työhön. Tavoitteena on tukea ja auttaa perheitä arjessa mahdollisimman aikaisin. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on samaan aikaan vähentynyt.

Koko Suomessa lastensuojeluilmoitus tehtiin vuonna 2015 yhteensä 66 646 lapsesta. Lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli hieman alle 74 000 lasta ja nuorta. Heistä 28 prosenttia oli uusia asiakkaita.

Onko sinulla tai perheelläsi kokemuksia lastensuojelusta? Millaista apua teille tarjottiin, ratkesiko tilanne sen avulla? Millaista tukea olisitte kaivanneet lisää? Kerro kokemuksistasi alla. Vastauksia voidaan käyttää nimettöminä Vauva-lehden, Meidän Perhe -lehden tai vauva.fin jutuissa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miksi sä saat räplätä niin paljon kännykkää, kysyy lapsi. Niin, miksi?

Kymmenvuotias osaa jo haastaa.

– Äiti, miksi SÄ saat räplätä kännykkää niin paljon, hän sanoi tässä yhtenä iltana kello 18.13, kun päivällisen jälkeen hamusin puhelimen esiin.

– Sä sanot aina meille, että pois puhelimelta, tulee silmät ja niska kipeeksi. Pitääkö MUN alkaa rajoittaa SUN kännykän käyttöä?

Ensimmäinen tunteeni oli häpeä. Taasko olin menossa Instaan vilkuilemaan, miten kavereiden kevätkukat kasvavat. Kohta taas niskaan sattuu ja lapset jäävät vaille huomiota.

Niinpä tutkiskelin asiaa sydämessäni. Listasin, mitä kaikkea olin räplännyt kännykällä viime päivinä.

  • Maksoin lapsen puhelinlaskun.
  • Neuvottelin lasten harrastusopettajien kanssa kevään erikoisaikatauluista.
  • Viestittelin lasten kavereiden vanhempien kanssa hoitojärjestelyistä ristiin ja rastiin. Mikä teillä on tilanne tiistaina, voisiko S. tulla hetkeksi?
  • Luin Wilma-viestejä. Lisää erikoisaikatauluja!
  • Varasin kuopukselle lääkäriajan.
  • Vastasin lasten saamiin synttärikutsuihin.
  • Tutkin sääennustetta ohjeistaakseni lapsille, mitä kouluun ja päiväkotiin päälle ja mitkä liikuntavarusteet mukaan.
  • Viestittelin puolison kanssa siitä, mitä tarvitaan kaupasta. Jugurtti lopussa!
  • Tutkailin nettikauppojen koon 25–37 lenkkarivalikoimia.
  • Videoin lapsen esityksen musiikkiopiston konsertissa ja lähetin sen lapsen kummitädille ja mummolle.

Mikä pahinta, bussissakin matkalla päiväkodilta kotiin räpläsin kännykkää samalla kun pidin toisella kädellä kiinni kuopuksen rattaista. Tiedän, se näyttää erityisen pahalta. (Melkein yhtä pahalta kuin puhelimen näpyttely hiekkalaatikolla, mistä Vauvan kolumnisti Marjut Ollila jäi äskettäin kiinni.) Oppiikohan lapsiparka edes puhumaan? Mutta piti laittaa kuittaus keskimmäisen iltapäiväkerhoon, että olemme kohta kotona, saa lähteä tallustamaan.

Ja kyllä: Luin uutisia, kävin tykkäilemässä kavereiden synttärikakkukuvista ja piristin itseäni tekemällä pari hassunhauskaa somepäivitystä. Iltakymmeneltä, kun olisi jo kannattanut mennä nukkumaan, selasin Facebookin virtaa hetken aivot turruksissa. Nauroin höpsölle videolle.

Anteeksi! Tällaisia me kännykkävanhemmat ollaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.