Kuvat: Pentti Vänskä

Kun Saga syntyi, Tove tunsi selvästi, että jokin hänen kehossaan meni rikki. Tove makasi vuoden verran suljetun oven päässä perheensä arjesta.

Sen ainoan kerran Tove Erholtz on suuttunut niin, että heittää jotakin seinään. On kesäkuu 2012 ja posti on tuonut Kelalta kirjeen. Toven saama kotihoidontuki karhutaan takaisin.

Tove on ollut selkäkivun takia vuodepotilaana, ja kunnan palkkaama ihminen on ollut auttamassa lasten pyllyjenpesuissa ja kotitöissä. Ensin tuli kodinhoitaja, mutta sitten kotipalvelun henkilöstöpulan takia muutamaksi kuukaudeksi tulikin lastenhoitaja.

Siksi lasten katsotaan olleen kunnallisen päivähoidon piirissä. Joten 1 630 euroa tälle tilille kiitos, eräpäivä ensi kuussa.

Tove katsoo ympärilleen. Kotona ei ole enää mitään myytävää. Sohva on myyty, jotta on saatu lapsille maitoa ja vaippoja. Stereot on myyty, samoin Toven Renault ­Laguna, rakas Hopeanuoli. Jopa Toven ja hänen ­miehensä Janin yhteiset harrastusvälineet, metsästyshaulikot ja Janin tekemä asekaappi, on myyty, ja puhelimet vaihdettu halvempiin malleihin.

1 630 euroa on mahdoton summa. Sellaista rahaa ei yksinkertaisesti ole.

Silloin Tove heittää ensimmäisen käteensä osuvan ­asian, sen halvan kännykän, päin kodinhoitohuoneen ovea.

Kipu vie jalat alta

Toven ensimmäinen synnytys lokakuussa 2008 oli vaikea. 24 kivuliaan tunnin jälkeen todettiin, että vauva ei laskeutunut, joten Samu syntyi lopulta sektiolla.

Kun Tove marraskuussa 2010 lähtee synnyttämään toista lastaan, hän on sopinut lääkärin kanssa etukäteen, että tällä kertaa sektiopäätös tehdään nopeammin, jos tilanne näyttää yhtään samalta.

Tieto ei vain kantaudu synnytyssaliin saakka. Tovesta tuntuu, että vauva juuttuu lantioon, mutta hänen pyyntöään sektiosta ei oteta vakavasti. Saga syntyy alateitse, ja Tove tuntee selvästi sen hetken, kun jotakin hänen kehossaan menee rikki.

Synnytyksen jälkeen tulehdusarvot nousevat rajusti. Joka paikkaan sattuu. Epäillään vaurioita maksassa, epäillään umpisuolta, mutta kivun syytä ei löydetä. Vasta kolme kuukautta myöhemmin selän magneettikuvauksessa huomataan paha välilevyn pullistuma. Siinä vaiheessa kipu on vienyt Tovelta kirjaimellisesti jalat alta.

Ensimmäisen selkäleikkauksen jälkeen häntä sattuu entistä enemmän. Operaatiossa on menty ensin väärään nikamaväliin, ja kaupan päälle tulee komplikaatio, selkäydinnesteen vuoto, joka aiheuttaa hirvittävän päänsäryn.

Jälkitarkastuksessa huomataan pullistuman uusiutuneen. Uusi leikkausaika on samalle kirurgille, mikä tuntuu Tovesta mahdottomalta ajatukselta. Lääkärin vaihtaminen ei onnistu, joten hän myy autonsa päästäkseen leikkaukseen yksityiseen sairaalaan.

Syrjässä lasten arjesta

Kamalimmat päivät ovat pyyhkiytyneet mielestä, mutta tämän Tove muistaa. Hän makaa yksin sängyllä luurit korvillaan. Kun sietämätön kipu vain jatkuu ja jatkuu, todellisuus on suljettava pois mielestä. Tens-lätkät tikuttavat selässä, kuulokkeissa soi Johanna Kurkelan Veitsen­terällä ja Pave Maijasen Elämän nälkä. Välillä hän lukee Harlekiini-kirjoja. Haastavampiin juonen kulkuihin ei pysty keskittymään.

Tove makaa vuoden verran näin, suljetun oven päässä perheensä jokapäiväisestä elämästä. Hän ei voi vaihtaa Saga-vauvalle vaippaa eikä nostaa kaksivuotiasta Samua syliinsä. Kun kipu on pahimmillaan, lapsia ei voi päästää edes sänkyyn viereen köllöttämään, koska patjan pompahtelu sattuisi liikaa.

Vaikka Tove kärsii kovimmat tuskat, myös Janin elämä on mullistunut.

Sagan ensiaskeleista tai ensimmäisistä sanoista ­Tovella ei ole mitään muistikuvaa. Samun kolmevuotissynttärit ovat hämärän peitossa. Olisi liian kauheaa ajatella, mitä lapset menettävät ja mitä hän itse menettää, joten ajatus on pakko työntää pois.

Jotta arki sujuisi edes jotenkin, Toven iäkkäät vanhemmat tulevat Helsingistä Kiuruvedelle hoitamaan lapsia. He majoittuvat Erholtzien pienen omakotitalon olohuoneeseen.

Kahdessa kuukaudessa kaikki väsyvät. Kun Janin työpaikalla lämpöpuuyrityksessä alkavat lomautukset, hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, jotta voi jäädä hoitamaan lapsia edes viideksi viikoksi ansiosidonnaisella.

Vaikka Tove kärsii kovimmat tuskat, myös Janin elämä on mullistunut. Suuren osan ajasta hän hoitaa yksin lapset, kotityöt, kaiken. Vaimo on jossain kivun keskellä, eikä häntä voi edes halata.

Vuotta aiemmin ostetun omakotitalon edustalle suunniteltu katettu terassi jää rakentamatta, talon toinen pää puoliksi maalaamatta.

Ilo uunilohesta

Pääsiäinen 2012 on käännekohta. Tovelle löytyy vihdoin sopiva hermokipulääke, joka taltuttaa tuskan pahimman terän niin, että se on mahdollista työntää taka-alalle. ­Tove pääsee taas jaloilleen, pystyy kuntouttamaan itseään.

Sinä pääsiäisenä ei laiteta rairuohoja eikä maalata munia, mutta Tovella on juhlamieli. Miten iloinen voi ihminen olla siitä, että jaksaa laittaa perheelleen uunilohta ja karjalanpaistia? Hän ajattelee: jos pystyn tähän, pystyn elämään.

Lapset ovat pelastusrengas. Heidän takiaan jaksaa huonommatkin päivät.

Samalla on pakko tunnustaa, ettei selkä enää palaa ennalleen. Nikamaväliin on muodostunut arpikudosta, joka painaa hermoa. Kivun kanssa on vain opeteltava elämään.

– Vaikka pahimpina aikoina lasten ajatteleminen on sattunut eniten, juuri lapset ovat pelastusrengas. Heidän takiaan jaksaa huonommatkin päivät, Tove sanoo.

Sillä välin kun Tove on maannut suljetun oven takana, lapset eivät ole paljon kiukutelleet. Mutta kun hän pääsee jaloilleen, alkaa tapahtua. Samu on ollut aina peruskiltti lapsi, mutta reilun kuukauden ajan hän riehuu: hyppii sohvilla, yrittää hyppiä äidin päällä, karkailee. On pakko alkaa pitää ulko-ovia lukossa, ettei poika lähtisi omille teilleen.

– Juuri kun kaiken piti olla ihanaa, Tove huokaa.

– Mutta sillä tavallahan lapset tietysti toimivat. Pitää hakea uudelleen äidin rajat.

Tulevaisuus uusiksi

Pitkä sairastaminen näkyy myös perheen ­pankkitilillä. Lääkkeisiin, sairaalamaksuihin ja kuntoutukseen menee rahaa, eikä Janin trukkikuskin palkalla kateta kaikkea.

Kun posti tuo lisää laskuja, Tove ja Jani myyvät tavaroitaan ja säästävät rahaa leipomalla itse leipää, keräämällä marjoja ja kasvattamalla juureksia. Se väsyttää, mutta vaihtoehtoja ei ole. Toimeentulotukea ei heru, koska Janilla on työpaikka.

Tove on ennen lasten saamista työskennellyt myyjänä, mutta selkävamman takia niihin töihin ei ole paluuta. Tulevaisuus pitää miettiä kokonaan uusiksi. Kulttuurialan opiskelu kiinnostaisi, mutta selän takia pitkillä luennoilla istuminen ei onnistu. Entä mitä voi opiskella tarpeeksi lähellä Kiuruvettä? Esimerkiksi Kuopioon on selän kannalta liian pitkä ajomatka.

– Terveenä ei tarvitse miettiä tällaisia. Nyt on pakko miettiä ensin, mihin kroppa pystyy, Tove sanoo.

– Kun elämä muuttuu kertaheitolla, sopeutumiseen menee aikaa. Miten voin rakentaa itselleni mielekkään tulevaisuuden näistä lähtökohdista?

Keskelle näitä pohdintoja tulee se Kelan kirje, joka saa Toven menettämään malttinsa.

Ovelle ilmestyy sohva

Koottuaan puhelimen palaset lattialta – ihme kyllä se toimii edelleen – hän marssii tietokoneelle ja vuodattaa Face­bookiin suuressa tunnekuohussa, yhtään sensuroimatta, miten epäreilulta tuntuu, kun elämältä on mennyt pohja, eikä apua tunnu saavan mistään. Minulta on viety kaikki, hän kirjoittaa. Elämä, työ, harrastukset, lasten täysipainoinen hoito, perheen koon kasvattaminen.

Lääkäreiden papereissa häntä luonnehditaan ylisuorittajaksi ja itseään kohtaan armottomaksi. Miksi, Tove miettii. Siksikö, ettei voi jättää yksivuotiasta vahtimatta, jotta saisi itse levätä? Vai siksikö, että hoitaa kasvimaata, jotta perhe saisi ruokaa?

Kaiken tämän hän kirjoittaa, ja lisäksi antaa neuvon: Jos olet laskusi maksava ja työssäkäyvä perheenäiti, ÄLÄ VAAN MISSÄÄN NIMESSÄ MENE SAIRASTUMAAN!

Erholtzien ovelle alkaa ilmestyä tavaraa. Lastenvaatteita. Kuivamuonaa ja säilykkeitä.

Hetken hän miettii, uskaltaako painaa julkaise-nappulaa. Sitten painaa. Vielä samana päivänä alkaa viestien tulva. Ystävät kirjoittavat: Emme tienneet, että tilanne on noin paha. Tuntemattomat: Olen kokenut saman. Tai: Läheiseni on kokenut saman. Pidä sinä pääsi veden pinnalla.

Sitten Erholtzien ovelle alkaa ilmestyä tavaraa. Lastenvaatteita. Kuivamuonaa ja säilykkeitä. Sohva. Yhtenä ­päivänä ovikelloa soittaa siivooja.

Ystäväporukka on tilannut ja maksanut koko talon suursiivouksen lattiasta kattoon. Viestejä ja lahjoituksia tulee lopulta sadoilta ihmisiltä, tutuilta ja tuntemattomilta.

Miten ikinä voin kiittää heitä kaikkia, Tove miettii. ­Asiat järjestyvät sittenkin. Olohuoneessa on taas sohva. Kelan kanssa saadaan sovittua maksuohjelma.
Eräänä tiistai-iltana hän tarttuu viulukoteloon ja lähtee viihdeorkesteri Kilimun harjoituksiin.

Tove on soittanut viulua nelivuotiaasta ja on pitkään pitänyt musiikkia sydämen ammattinaan. Ennen sairastumistaan hän soitti säännöllisesti sekä ammattilais- että harrastajakokoonpanoissa. Selkävamman takia soittamiseen on tullut yli vuoden tauko, eikä keho ole entisensä. Ryhti on muuttunut, selän liikkuvuus ja lihaskunto romahtaneet.

Ensimmäisellä kerralla soittaminen on hirveää, mutta silti niin ihanaa, että sitä on pakko jatkaa. Yhdessä soittamisen riemu saa unohtamaan kivun edes hetkeksi.

Sitten Tove keksii: hän järjestää kiitoskonsertin.

Yleisö, joka nousee seisomaan

Marraskuun 13. päivän iltana 2012 Tove seisoo Kiuruveden kulttuuritalon konserttisalin ovella. Yli 300-paikkainen katsomo on täynnä. Kiuruveden Martat ovat tehneet lavasteet yhdessä yläkoululaisten ja nuorten työpajan kanssa. Toven siskot miehineen ovat rakentaneet valaistuksen, isä ja äiti ovat tulleet hoitamaan lapsia.

Molemmat orkesterit, harrastajaporukka Kilimu ja ammattilaiskokoonpano Sarcio ovat valmiina esitykseen. Tove kävelee sydän pamppaillen yleisön eteen ja kertoo, miksi konsertin nimi on Via Dolorosa.

– Kaikilla meillä on oma kärsimyksen tiemme. Yhdellä se on avioero, toisella lapsen sairastuminen. Jokaiselle tulee joskus eteen tilanne, kun koko elämä pitää rakentaa alusta asti uudestaan, ja silloin musiikki voi kantaa.

Konsertin loputtua yleisö nousee seisomaan, taputtaa ja huutaa.

Sitten hän soittaa koko kaksituntisen konsertin läpi, vaikka selkään sattuu.

Konsertin loputtua yleisö nousee seisomaan, taputtaa ja huutaa.

Vielä samana iltana Tove tietää, että tätä hän jatkaa, tavalla tai toisella. Konsertin suunnittelu on auttanut työntämään kivun taka-alalle. Elämässä on uudella tavalla mieli ja tarkoitus.

Hän ehdottaa kaupungin kulttuurisihteerille toisenkin konsertin järjestämistä. Se onnistuu, ja ­myöhemmin ­järjestyy myös projektityöntekijän paikka vuodeksi kulttuuri­sihteerin assistenttina. Se tuntuu enemmän lotto­voitolta kuin oikea lottovoitto.

Uusi tasapaino

Tove ajaa auton kotipihaan. Hän on saanut ostettua kulkupelin myymänsä tilalle, tosin käytetyn ja vanhemman mallin. Kodinhoitohuoneen oven takaa kuuluu huuto:

Äiti, äiti! Saga tietää, mitä kautta äiti yleensä tulee sisään.

Pienet käsivarret ojentuvat kohti tavalla, jota ei voi vastustaa. Tove koppaa tytön syliin, irvistää salaa ja peittää pehmeät posket suukkoihin. Kohta kolme täyttävä Saga ei vielä ymmärrä, että oikeastaan äidin ei kannattaisi nostaa häntä.

Toven on pakko säännöstellä voimiaan, vaikka se tuntuisi julmalta. Työssä käyminen ja viulun ­soittaminen ovat molemmat tärkeitä, koska ne auttavat unohtamaan kivun.

Useimpina päivinä hän tuntee olevansa onnekas.

Mutta soittotreenien jälkeen Tove on niin puhki, ettei pysty illalla pesemään lasten hampaita tai auttamaan ­yöpukujen pukemisessa. On pakko sanoa Janille, että tee sittenkin sinä.

– Ennen ajattelin aina ensin lapsia ja perhettä. Nyt on pakko ajatella ensin oman kropan jaksamista ja sitten vasta muuta. On pakko olla itsekäs.

Helppoa se ei tietenkään ole.

– Kaikkein vaikein asia on ollut, ja on edelleen, se, etten voi antaa lapsilleni sitä huomiota, mitä he tarvitsisivat, Tove sanoo.

Silti useimpina päivinä hän tuntee olevansa onnekas. On kipu, mutta on myös perhe, työ ja musiikki. Ja taas yksi päivä, jolloin äiti jaksaa olla jaloillaan.

Meidän Perhe 10/2013

On, pakko on syödä. Mutta onko pakko tehdä itse? Ja mitä? Meidän Perhe selvitti, miten arjen ruokarumba pyörii.

Ensin laulaa mikro: bling! Ja sitten huutaa äiti tai isä: Syömään!

Ruuanlaitto on pakollinen osa arkea. Harvempi kuin joka viides Meidän Perheen kyselyyn vastanneista pitää itseään kulinaristina tai ruokaharrastajana, vaikka kokkaa ja kattaa ruokaa perheen pöytään jatkuvasti. Kaksi kolmesta kuitenkin haluaisi satsata arkiruokaan enemmän.

Toisaalta ruoka syödään perheissä usein jo kello 17 maissa, pian työ-, hoito- ja koulupäivän jälkeen. Tarvitaan siis helppoutta, eineksiä, pakasteita, puolivalmiita – ja mikroa.

– Einekset, pakasteet ja puolivalmiit ovat osana muuta ruokavaliota varsin ok. On turha kaivata aikaa, jolloin syötiin ruokaa omasta maasta ja tehtiin kaikki alusta asti itse. Ruuanlaitto oli silloin äidin tai kotiapulaisen päätyö. Nyt on ihan eri haasteet, työt ja harrastukset. Tarvitaan helpotuksia, ravitsemusterapeutti Anette Palssa sanoo.

"On hassu ajatus, että ruuasta lähtisi ravintoarvo, kun sen laittaa mikroon."

Mikron käyttäminen ei ole merkki siitä, että ruuassa olisi ravitsemuksellisesti jotain pielessä.

– On hassu ajatus, että ruuasta lähtisi ravintoarvo, kun sen laittaa mikroon. Osa vitamiineista menetetään kyllä lämmityksessä, mutta niin ruuanlaitossa käy aina, Palssa toteaa.

–  On järkevää käyttää pakasteita ja valmiiksi pilkottuja ja raastettuja tuotteita. Käytä puolivalmisteita, osta valmista tai tee ruokaa etukäteen ja lämmitä – se on ihan kunnon ravintoa.

Toisaalta on myös perheitä, jotka tekevät aina lämpimän päivällisaterian huolella ja itse. Kyse on arvovalinnasta: siitä, mihin haluaa aikaa käyttää.

”Puhtaat raaka-aineet, ei valmismarinadeissa uinutta lihaa tai eineksiä. Ostamme lähituottajilta suoraan munat ja lihaa. Kasviksia kauden mukaan”, kertoo yksi kyselyyn vastanneista äideistä.

"Jos lapsi tottuu syömään vain muutamaa ruokaa, tulee viimeistään koulussa nälkä."

Mutta entäs jos lapsi tahtoo syödä vain makaronilaatikkoa tai spagettia? Älä ainakaan kokkaa lapselle eri ruokaa kuin itsellesi, Palssa sanoo. Lapsi voi päättää ruuasta välillä, mutta ei aina.

– Jos lapsi tottuu syömään vain muutamaa ruokaa, tulee viimeistään koulussa nälkä. Miksi hankaloittaa oman lapsen elämää niin?

Hyvä koko perheen arkiruoka syntyy näin:

Tee itse tai lämmitä. Lisää salaattia ja kasviksia tai napostelkaa vaikka pikkutomaatteja, kun ruoka lämpenee. Lapsen einesateriaan voi lisätä proteiinia vaikka maitolasillisella tai muutamalla raejuustolusikallisella. Se on siinä!

Meidän Perhe 9/2016

Perheiden 5 suosikkiruokaa

1. Jauhelihakastike ja spagetti tai makaroni

2. Makaronilaatikko

3. Kana- tai broilerikastike riisin kanssa

4. Uunilohi ja perunamuusi

5. Nuudeleita

Uusia suosikkeja: soijanakit, tortilla-pohjiin tai rieskoihin tehty pizza, tortilla-lasagne, pizzapannari, tomaattinen linssikeitto, katkarapuja curry-kookosmaitokastikkeessa, pinaattivohvelit, chorizo-papupata, intialainen voikana, falafelit ja pitaleipä, pekoniparsakanavartaat, soijarouhe jauhelihan sijaan, paahdetut juurekset hunajan kanssa, linssipyörykät, nokkosmunakas, nokkosletut, nyhtökaura, pinaattikaurapuuro, intialainen leipäjuustokastike

Toiveikas kuitenkin

Olen ottanut yhdeksi tärkeimmäistä tehtävistäni tarjota perheelle mahdollisimman puhdasta ruokaa (olen kotiäiti), koska tiedän sen vaikuttavan perustavanlaatuisesti terveyteen, jaksamiseen ja hyvinvointiin, koko elämään.

Ja vaikka pidänkin ruoanlaitosta, joskus kiireisinä päivinä tai väsyneenä ostaisin erittäin mielelläni kaupasta jotakin valmista. Mutta, valitettavasti SUURIN OSA kaupassa myytävistä tuotteista on kyllästetty lisäaineilla ja hyönteismyrkyillä. Puhutaan että ruoka on puhdasta, mutta kukkua kanssa.  Jos ei muuta, niin vähintään kasviöljyllä pilataan muuten ok ruoat epäterveellisiksi. 

Valmistajille terveiset; valmistakaa puhtaita luomutuotteita ilman kilometrin lisäaineluetteloa, oikeilla eläinrasvoilla ja merisuolalla maustettuna, niin uskon ostajia kyllä riittävän! 

Monet puhuvat että tällainen ruoka olisi liian kallista, mutta itse olen ainakin laittanut puhtaan ruoan kaikkien muiden hankintojen edelle, terveys ja jaksaminen on minulle niin tärkeää. 

Apua, muksu oli luovalla päällä ja piirsi tussilla tuoliin. Lähteekö tussi pois kahdella kodin ihmeaineella, joita nettipalstoilla suositellaan?

Meidän Perhe testasi, miten lähes joka kodista löytyvät ihmeaineet poistavat kynän jälkiä.

Tia ja Joonas Mustajärvellä sekä heidän kolmella lapsellaan on kaikki, mitä he tarvitsevat. Yksi lapsi mahtuisi vielä hyvin.

Tuollainen? Oikeasti? Minkä leikkimökin te olette menneet ostamaan?

Tia Mustajärven sukulaiset seisovat pihamaalla ja katsovat Tian ja Joonaksen uutta kotia. Kengät uppoavat kuraiseen maahan. Metsän reunassa on hiljaista.

Punainen hirsimökki on rakennettu vuonna 1927. Talossa on 48 neliötä, yläkerran vintille on myöhemmin tarkoitus rakentaa yksi makuuhuone.

Rakennus näyttää niin pieneltä, että on vaikea kuvitella, kuinka Tia, Joonas, parivuotias Ronja ja Minea-vauva mahtuisivat asumaan siinä.

Sukulaiset kutsutaan sisään kahville. Tia kaivaa kaapista eriparimukit ja nostaa Minean syliin.

– Silloin kolme vuotta sitten ja yhä nyt me ajattelimme vain, että nyt ollaan kotona, juuri tätä me haluamme, Joonas sanoo.

Tia ja Joonas tapasivat siuntiolaisessa navetassa saappaat jalassa. Onpas rehti maalaisnainen, ei mikään kaupunkilainen prinsessa, ajatteli Joonas ja ihastui.

– Minä rakastuin Joonaksen kädenpuristukseen. Ote oli niin jämäkkä, Tia sanoo.

Agrologiksi opiskellut Tia oli maaseutuyrittäjän tutkintoon liittyvässä työharjoittelussa maatilalla, Joonas työskenteli samalla tilalla karjanhoitajana.

Kaksi vuotta myöhemmin juhlittiin häitä. Siitä on nyt jo kuusi vuotta, aika on kulunut nopeasti. Parikymppisellä Tialla oli punainen puku.

Korkeintaan yhden lapsen voisi hankkia, ehkä, sitten joskus, Tia sanoi Joonakselle. Ronja syntyi kaksi vuotta häiden jälkeen.

– Vauva olikin yllättävän kiva ja helppo. Luulin lapsia jotenkin rasittavammiksi. Minulla ei ollut niistä yhtään kokemusta. Olen ainoa lapsi ja sukuni nuorin.

Kaksi vuotta Ronjan jälkeen syntyi Minea. Perhe asui yli sadan neliön rintamamiestalossa, vauva mahtui sinne hyvin. Mutta talo ei ollut oma. Eikä siellä voinut kasvattaa eläimiä.

"Koti kerrostalossa olisi ollut painajainen. Ei siellä pystyisi asumaan."

Siksi Tia klikkasi netin asuntosivut auki melkein joka ilta, kun lapset nukkuivat.

Neljä huonetta, kolmas kerros, hyvä sijainti palvelujen lähellä, avara ja valoisa, 338 000 euroa. Ei.

Viisi huonetta, ylin kerros, liikenteen melu ei kuulu, lasitettu parveke, putkiremontoitu talo, 420 000 euroa. Ei!

– Koti kerrostalossa olisi ollut painajainen. Ei siellä pystyisi asumaan, naapureita ylhäällä ja alhaalla ja sivulla. Joku olisi vastassa heti, kun avaisi oven, Joonas sanoo.

Tia on samaa mieltä. Hän on kotoisin Espoon maaseudulta eikä ole koskaan halunnut asua kaupungissa.

– Kun Helsingissä käy, kasvoille iskee heti pakokaasujen haju ja meteli.

Yhtenä iltana netissä oli pieni, punainen mökki.

Punainen mökki ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Sisätilat olivat sokkeloiset ja ahtaat. Vähät neliöt oli jaettu väliseinillä moneen soppeen. Rakennuksessa ei ollut asuttu vuosikausiin. Suihku puuttui. Haisi ummehtuneelta.

Mutta kun Tia siristi silmiään punaisen mökin ulkoportailla seistessään, hän näki aivan selvästi: lehmille laidun, porkkanoille kasvimaa, kahvikupille ulkopöytä, lapsilla paljaat varpaat ja multaa kynsien alla.

Ulkona olisi tarpeeksi tilaa. Kaupat päätettiin tehdä.

– Valinnassa ei ollut kyse rahasta, velkaa olisi saatu enemmänkin. Kyse oli sen elämäntavan valinnasta, jonka halusimme itsellemme ja lapsillemme, Tia sanoo.

Ensimmäiset seitsemän kuukautta kauppojen solmimisen jälkeen Joonas työskenteli päivisin sähköalan yrityksessään ja remontoi illat uutta kotia. Turhia seiniä purettiin, loput tilkittiin, suihku rakennettiin, lattiaan laitettiin lankut.

Alhaalle jäivät avokeittiö, olohuone takkoineen, pieni kamari, muutaman neliön eteinen ja kylpyhuone. Yläkerran vintti muuttui vanhempien ja lasten yhteiseksi makuutilaksi.

Pihan perällä nökötti pikkuriikkinen sauna.

Ensimmäisenä iltana omassa kodissa kaikkien muuttolaatikoiden ja nyssäköiden ohi mahtui vain pujottelemalla. Kun Ronjan piti päästä nukkumaan, Tia sai vaivoin raivattua lattialle lapsen kokoisen kolon.

Aamulla alkoi arki.

Tavaroista oli karsittava yli puolet pois. Pieneen taloon ei mahtunut suuria huonekaluja, eivätkä Tian mummulta saadut pöydät, tuolit ja lipastot kelvanneet tutuille. Tia lähetti ne raskain mielin kirpputorille.

Lasten leluille riittää yksi laatikko. Jos alkaa tursuilla, leluja on liikaa.

Lasten lelut mahtuivat yhteen muuttolaatikkoon ja aikuisten vaatteet toiseen, talvitakit ja kengätkin.

Yksi laatikko riittää leluille yhä.

– Leluja on liikaa, jos laatikko alkaa tursuilla ja Duploja löytyy mistä sattuu. Se on hyvä sääntö, Tia miettii.

– Luopuminen tuntui yllättävän helpolta, kun pääsi alkuun. Tarvitsenko oikeasti vanhoja koulumuistiinpanoja ja kirjoja, joita en tule enää koskaan lukemaan? Entä kymmeniä pussilakanoita ja DVD-levyjä? En.

Tavarat vähenivät, mutta eläinten määrä kasvoi.

Aluksi hankittiin kaksi vuohta, sitten kaneja. Joonas rakensi karsinat, häkit, kanalan ja ulkotarhan.

Illalla ulkona oli pimeää. Katulamppuja ei ollut, Inkoon keskustaan oli matkaa kahdeksan kilometriä. Mikään ei tuntunut raskaalta tai pelottavalta.

– Samalla tavalla Suomessa on eletty satoja vuosia, viljelty maata ja kasvatettu karjaa aika pienissä oloissa. Meillä on sähköt ja autot ja paljon muuta, mikä hätä tässä olisi.

Älä jahtaa kukkoa, kukko suuttuu, Joonas varoittaa Ronjaa.

– Kun se tuli taas sisälle, niin kannan ulos, Ronja puolustautuu ennen kuin päästää irti.

Kukot ja kanat kulkevat vapaina pihalla. Niin kulkevat lapsetkin. Minea, 3, juoksee isän perässä korjaamaan kaivoa, Ronja, 5, vie äidin kanssa possuille perunankuoret, Veera,1, yrittää kiskoa kaalintaimet maasta ylös.

– Meillä on oikeastaan vain kaksi suurta sääntöä. Eläimiä ei saa jahdata, ja tielle ei saa mennä. Ajattelen, että parempi kokeilla pienenä asioita, niin vahingotkin ovat pieniä. Ja vahingoista oppii, Joonas sanoo.

Kun Minea on pari kertaa maistanut kanankakkaa, hänen ei enää tee mieli maistaa. Kun Ronja alkukesästä kerran koskee lehmien sähköaitaan ja saa pienen tärskyn, malttaa loppukesän pitää näpit irti.

– Aina lasta ei tarvitse varoittaa, että kohta putoat tai kaadut. Joskus lapsi saa pudota, kaatua ja oppia.

Koko perhe nukkuu vintillä yhdessä, avoimessa tilassa. Veera pinnasängyssä vanhempien sängyn vieressä, Minea ja Ronja huoneen toisella laidalla. Sängyt olisivat turhan korkeita matalaan ullakkotilaan, patjoilla pärjätään.

Lapset heräävät aamuviideltä.

– En todellakaan jaksa nousta silloin. Tytöt saavat katsoa Yle Areenasta Pikku Kakkosta, kun yritän saada silmät auki, Tia sanoo.

Ulos lähdetään vasta, kun alkaa olla kunnolla valoisaa. Siellä pysytään kesällä koko päivä, paljain jaloin tai kumppareissa, eläimiä ja kasveja hoitamassa.

Joonas on päivät sähköalan töissään. Minea ja Ronja käyvät kerhossa tiistaina ja keskiviikkona. ”Jää kahville”, ehdottavat kerhokavereiden äidit Tialle, mutta Tia ei yleensä jää.

– Kahden ja puolen tunnin kerhopäivän aikana ehdin juuri ajaa kotiin ja tehdä jonkun homman: siivota kanien häkit tai lisätä katetta kasveille. Veerakin on sopivasti päiväunilla.

Jokaisen hengitys kuuluu samaan huoneeseen. Tuntuisi oudolta, jos lapsilla olisi omat huoneet.

Illalla kaikki käyvät nukkumaan samaan aikaan, yhdeksän maissa. Väsyttää. Väsymys tuntuu hyvältä, siitä tietää tehneensä jotakin. Jokaisen hengitys kuuluu samaan huoneeseen. Tuntuisi oudolta, jos lapsilla olisi omat huoneet.

– En muista, koska olisin valvonut yli yhteentoista, Joonas sanoo.

– Harvoin meillä löhötään sohvalla, aina on jotakin tekemistä. Mutta toisaalta kahvitauon voi pitää juuri silloin, kun itse haluaa, Tia jatkaa.

Kun Tia katsoo lapsiaan, hän ajattelee yleensä arkisia asioita mutta välillä onneaan.

– Tällaisen elämän sain. Monen mielestä vaatimattoman, mutta arki ei voisi tuntua enempää omalta.

Kotoa ei ole tehnyt mieli lähteä edes lomalle.

– Vähän aikaa sitten kävimme kyllä kahdestaan Ruotsissa. Lilluimme laivan kylpyläosastolla ja söimme kaikessa rauhassa. Pelkät aikuiset! Tukholmassa kävimme tietenkin Skansenilla katsomassa vanhan ajan taloja, elämää ja eläimiä, Joonas sanoo.

Sitten olikin kiire hakemaan lapset mummolasta ja päästämään eläintenhoitaja vapaaksi.

Joskus sukulaiset ja tyttöjen kerhokaverit käyvät kylässä, mutta yleensä perhe on keskenään.

– Ihmisten on vaikea uskoa, ettei toisen naama ala ärsyttää. Jos niin joskus harvoin tapahtuu, pitää mennä vaikka pihalle kaivamaan jotakin kuoppaa, Joonas sanoo.

Tiaa alkaa naurattaa. Kuoppia ei ole pahemmin kaiveltu edes talvella. Silloin ulkona ollaan vähemmän ja elintila kutistuu talon 48 neliöön sekä kodin ja navetan väliselle polulle.

Sisällä kaikki ovat yhdessä, näkevät ja kuulevat toisensa koko ajan. Kun Ronja haluaa kysyä äidiltä, miksei kukko muni, hänen ei tarvitse korottaa ääntään tai kävellä toiseen huoneeseen.

– Ei tällainen elämä varmasti kaikille sopisi. Mutta voisi sopia aika monelle, jos ihmiset uskaltaisivat ajatella asian uudelleen ja edes kokeilla, Joonas sanoo.

Kun Joonas haluaa hemmotella Tiaa, hän vahtii lapsia, jotta Tia ehtii kirjoittaa blogia tai pääsee koiran kanssa agilityyn. Omalla hemmotteluvuorollaan hän pyöräilee pitkin metsäteitä.

– Ei sen kummempaa.

Vieraiden mielipiteet joskus ärsyttävät. Pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain suurempaa ja enemmän.

Miksi jokaisen pitäisi mennä yliopistoon opiskelemaan? Miksi kaikkien täytyisi luoda ura? Miksi rahalla on niin suuri rooli monen elämässä? Miksi lapsilla pitäisi olla lastenhuoneet ja aikuisilla aikuisten huone?

Näitä Joonas ja Tia miettivät välillä. Arjessa ei ärsytä mikään, paitsi vieraiden mielipiteet joskus. Pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain suurempaa ja enemmän, vaikka pienessä on kylliksi.

– Saamme tarvitsemamme lihan ja kohta maidonkin navetasta ja kasvikset omasta maasta. Kaupasta ostamme vain jauhoja, suolaa, sokeria ja mausteita. Meille on tärkeää, että lapsetkin näkevät, mistä ruoka oikeasti saadaan, Joonas sanoo.

– Vaikka maailma menisi miten sekaisin, me pärjäämme omillamme. Tiedämme myös, että ruokamme on puhdasta, eikä siinä ole lisäaineita.

Veera, Minea ja Ronja saavat katsoa vieressä, kun isä teurastaa kanin tai porsaan. Sekin on osa arkea. Kun kani on nyljetty, Tia valmistaa siitä hyvää kastiketta. Kastike syödään perunoiden ja kasvisten kanssa.

Sillä kanilla oli hyvä elämä ja se maistui hyvältä, Ronja saattaa todeta.

"Meillä on aika perinteiset naisen ja miehen roolit. Miksei, jos homma toimii?"

Tian ainoa unelma liittyy kahdeksan neliön kokoiseen keittiöön. Sen ei tarvitsisi olla suurempi, mutta kaappitilaa saisi olla enemmän.

– Remontoin sen sitten, kun tärkeämmät asiat on rakennettu, Joonas lupaa.

– Meillä on aika perinteiset naisen ja miehen roolit kotona. Miksei, jos homma toimii? Tasa-arvoa on monenlaista. Sellaistakin, että molemmat tekevät paljon töitä perheen eteen, mutta työt ovat erilaisia, Tia sanoo.

Kun Ronja, Minea ja Veera kasvavat, taloa voi laajentaa, jos tytöt haluavat omat huoneet. Ehkä he eivät halua. Ehkä yksi lapsista haluaa, mutta muut eivät.

– Katsotaan rauhassa.

Ensin odotetaan syksyä. Silloin perheeseen syntyy neljäs lapsi. Vintille viiden viereen tulee nukkumaan kuudes. Hänelle on hyvin tilaa.

Meidän Perhe 7/2016

Perhe

Tia Mustajärvi, 26, Joonas Mustajärvi, 31, sekä lapset Ronja, 5, Minea, 3, ja Veera, 1, asuvat Inkoossa. Kotona Koivukummun tilalla asuvat myös kaksi sikaa, kaksi hiehoa, kukko ja parikymmentä kanaa tipuineen, kaksi koiraa, kissa ja kaneja.

Liukuestelateksi antaa taaperon sukkiin lisää pitoa. Sopii myös villasukille!

Tarvitset

sukat
liukuestelateksia
pahvia
talouspaperia

Kuvauksissa oli käytössä Viva Decor ABS -liukuestelateksia, joka on tarkoitettu sukille. Liukuestelateksia on tarjolla monissa eri väreissä, ja sitä myydään askartelukaupoissa.

Tee näin

  1. Jos levität ainetta uusille sukille, pese sukat ensin ilman huuhteluainetta. Anna kuivua.
  2. Sujauta sukan sisään pahvista tai kartongista sopivan kokoinen pala. Pahvi estää lateksin imeytymisen kankaan läpi. Lisäksi se pitää kankaan pinnan tasaisena, jolloin lateksin levitys on helpompaa.
  3. Koepursota liukuestelateksia ensin talouspaperin päälle, jotta saat ilmakuplat puristettua pois. Pursota sitten ainetta sukalle suoraan pullosta. Tee pilkkuja tai kuvioita oman mielesi mukaan. Yksinkertaisinta on tehdä sukkien pohjaan pilkkuja, mutta kokeile myös muita kuvioita, vaikkapa siksakia tai aaltoja. 
  4. Jätä pahvisuojus sukan sisään ja anna kuivua ainakin yön yli.
  5. Pese jarrusukat aikaisintaan neljän päivän päästä aineen levittämisestä. Liukuestelateksi pysyy sukan pinnassa parhaiten, kun peset sukat 30 asteessa nurin päin käännettynä.

Video: Ninna Lindström

Jaa oma juttu

Millaisia askarteluja, tuunauksia tai käsitöitä sinä olet tehnyt kotiin tai vauvalle? Nappaa kuva ja jaa se Instagramissa tägättynä #teeite @vauvalehti.