Olen rakentanut vähitellen lasteni ympärille turvallisten aikuisten verkoston, Sari Helin kertoo.

 

"Esikoisemme Sisu syntyi Yhdysvalloissa, Washingtonissa. Olimme siellä Petrin työn takia, ja Sisu kasvoi pienestä pitäen kansainvälisyyteen. Hänen ensimmäinen lapsenvahtinsa oli togolainen Anais.

Turvaverkkomme maailmalla oli ohut. Ajattelin, että Suomeen palatessamme tilanne on toinen.

Viisikymppiset vanhempani asuivat synnyinkodissani Nokialla ja olivat innoissaan ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Myös rakas isänäitini, tuolloin 75-vuotias skarppi karjalaismummo, asui lähistöllä. Kesäisin vietimme pitkiä aikoja Suomessa. Sisu muistaa vieläkin kalaretket isäni kanssa, mummoni karjalanpiirakat ja äitini hymyn.

Muutimme takaisin Suomeen Sisun ollessa nelivuotias.

Pian aloin odottaa Sissiä. Kolme viikkoa ennen laskettua aikaa, juhannuksena 2008, isäni sydän petti ja hän kuoli yllättäen. Sen jälkeen elämä muuttui. Äitini sairasti syöpää, joka oli siihen saakka ollut hoidettavissa. Hänen jäätyään leskeksi syöpä villiintyi. Vuotta myöhemmin äiti oli jo saattohoidossa.

Vuoden verran suhasin junalla Helsingin ja Tampereen väliä, kävin katsomassa äitiä sairaalassa ja yritin hoitaa hänen asioitaan. Olin paljon viikonloppuja poissa, Petri hoiti kodin ja lapset Helsingissä. Aloin vihata junassa matkustamista – yhdistän sen yhä mielessäni menettämiseen ja suruun.

Mieleeni on jäänyt pitkäperjantai, jolloin lääkäri kertoi, ettei äidin hyväksi ole enää mitään tehtävissä. Petri, Sisu ja Sissi istuivat odottamassa uutisia sairaalan kahvilassa. Kun kävelin sinne pitkää, harmaata käytävää myöten en osannut surra omaa orpouttani. Mietin vain, miten kerron lapsilleni, että mummo kuolee nyt.

Kuukausi äitini hautajaisten jälkeen myös isänäitini menehtyi kompastuttuaan kotonaan. Yhtäkkiä edessä oli niin lapsuudenkodin tyhjennys ja myynti kuin isänäitini perinnönjakokin. Jouduimme keskelle perintöriitaa, ja surukseni suhteet isän puolen sukulaisiin katkesivat.

Menetimme hetkessä monta ihmistä, jotka olivat olleet erityisesti Sisulle tärkeitä. Koin, että minut ja lapseni hylättiin surumme keskelle.

Myös Petrin vanhemmat ovat jo kuolleet, joten lapsillani ei ole ainoatakaan isovanhempaa. Tuntuu luonnottomalta, että yksi sukupolvi puuttuu kokonaan. Elämässämme on tyhjä kohta. Sisua surettaa se, että hänen kavereillaan on mummolat, mutta hänellä ei. Sissi kyselee, että mikä mummola on, mitä siellä tehdään.

Tuntuu pahalta lukea keskustelupalstoilta perheistä, joissa riidellään siitä, että lapsi saa mummolassa liikaa karkkia. Pikkuasioista ei kannattaisi kehittää ongelmia, vaan iloita siitä, että lapsen lähellä on rakkaita pitämässä hyvänä.

Pikkuhiljaa olen tyhjyyden täytteeksi rakentanut lasteni ympärille turvallisten aikuisten verkoston. Siihen kuuluvat esimerkiksi heidän enonsa eli veljeni puolisoineen, äitini sisaret, Petrin aikuiset lapset perheineen ja pari perheystävää.Joulupöytämme ympäriltä puuttuvat monen läheisen kasvot. Yhtään tyhjää tuolia ei silti näy. Jokaisella istuu joku rakas."

Toimittaja ja Huono Äiti -bloggaaja Sari Helin, 46, asuu Helsingissä lastensa Sisun, 12, ja Sissin, 6, kanssa. Hänen puolisonsa on europarlamentaarikko Petri Sarvamaa. Perheeseen kuuluvat myös Petrin edellisestä liitosta syntyneet aikuiset lapset.

Kuva: Jaakko Lukumaa

Meidän Perhe 12/2014

Vierailija

Täysin epäuskottava sepustus nro 2. Jos olisit oikeasti ollut osallisena tuollaisena tragediassa, niin ei ole edes mahdollista, että olisit niin typerä, että urputtaisit että mitään synttärilahjoja et lapsille vie. Jos joku on tuolla tasolla, niin ei ihme, että häntä ei haluta lapsia tapaamaan.

Vierailija

Olen tyttäreni neljän alle 10-vuotiaan lapsen mummo. Olen ollut todella paljon heidän elämässään mukana. Hoitanut lapsia, siivonnut, auttanut paljon, myös rahallisesti. Muutimme mieheni kanssa jopa samalle paikkakunnalle, jotta olisin lähempänä heitä, mikäli tarvitsevat hoitoapua yms.

Nyt tilanteemme on sellainen, että tyttäreni vihaa minua yli kaiken ja toivoo kuolemaani. Tähän tilanteeseen johti se, että 85-vuotias rattijuoppo ajoi yhden lapsenlapseni päälle, kun ylitimme suojatietä. Rattijuoppo jopa pakeni paikalta. Onneksi ohikulkijat saivat rekisterinumeron ylös ja poliisi sai rattijuopon kiinni. Hän oli 1,78 %:n humalassa.

Rattijuoppo menettää ehkä kortin joksikin ajaksi ja saa jotain ehdollista, koska lapsi ei loukkaantunut kovin pahasti. Mutta minä, joka työnsin niitä rattaita olen saanut kaikkein pahimman rangaistuksen, mitä voi kuvitellakaan eli olen menettänyt kaikki lapsenlapseni, koska minuun ei enää luoteta ja tyttäreni mielestä joudan kuolla, koska olen aiheuttanut heidön perheelleen vain pahaa mielisairauteni vuoksi. Hän sanoi minulle, että hän on aina pelännyt, että lapsille sattuu jotain, kun lapset ovat hoidossani. Kuitenkin hän on monet kerrat soittanut minulle ja pyytänyt viemään lapsia ulos tai hoitamaan heitä.

Mielialani on täysin maassa ja mietin mitä tekisin itselleni. Olen käynyt kriisiterapiassa ja jatkan käyntiä edelleen. Onneksi lääkäri määräsi Diapamia, joka helpottaa hieman oloa.

On mielenkiintoista lukea, että jotkut lapsiperheet toivoisivat, että heidän lapsillaan olisi läheiset isovanhemmat, jotka toimisivat tukiverkkona. Olen itsekin pyrkinyt olemaan tällainen isovanhempi tyttäreni perheelle, mutta nyt se on ohi. Olen täysin tarpeeton heidän perheelleen. Nyt kun asumme samalla paikkakunnalla, emme voi välttyä kohtaamasta toisiamme. Tyttäreni lapset eivät varmaan kohta edes tunne minua, mikäli tulevat vastaan.

Olen ollut jopa niin tyhmä, että olen luullut olevani mummo, josta lapset ovat tykänneet ja odottaneet käyntejäni. Tämä on kuitenkin ollut mielisairaan pääni kuvittelua. Jatkossa toimin kuten tyttäreni isä eli tapaan lapsenlapsiani ehkä pari kertaa vuodessa syntymäpäivillä, mikäli minut edes kutsutaan ellen sitten satu juuri silloin olemaan ulkomailla lomailemassa, kesälomareissulla tai jossain muussa tärkeämmässä puuhassa silloin, kun lapsenlapsillani on syntymäpäivä. Ai niin ja lahjoihin en tuhlaa rahojani kuin ehkä kymmenellä eurolla tai vien jotain vanhaa kirpputorikamaa.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

On, pakko on syödä. Mutta onko pakko tehdä itse? Ja mitä? Meidän Perhe selvitti, miten arjen ruokarumba pyörii.

Ensin laulaa mikro: bling! Ja sitten huutaa äiti tai isä: Syömään!

Ruuanlaitto on pakollinen osa arkea. Harvempi kuin joka viides Meidän Perheen kyselyyn vastanneista pitää itseään kulinaristina tai ruokaharrastajana, vaikka kokkaa ja kattaa ruokaa perheen pöytään jatkuvasti. Kaksi kolmesta kuitenkin haluaisi satsata arkiruokaan enemmän.

Toisaalta ruoka syödään perheissä usein jo kello 17 maissa, pian työ-, hoito- ja koulupäivän jälkeen. Tarvitaan siis helppoutta, eineksiä, pakasteita, puolivalmiita – ja mikroa.

– Einekset, pakasteet ja puolivalmiit ovat osana muuta ruokavaliota varsin ok. On turha kaivata aikaa, jolloin syötiin ruokaa omasta maasta ja tehtiin kaikki alusta asti itse. Ruuanlaitto oli silloin äidin tai kotiapulaisen päätyö. Nyt on ihan eri haasteet, työt ja harrastukset. Tarvitaan helpotuksia, ravitsemusterapeutti Anette Palssa sanoo.

"On hassu ajatus, että ruuasta lähtisi ravintoarvo, kun sen laittaa mikroon."

Mikron käyttäminen ei ole merkki siitä, että ruuassa olisi ravitsemuksellisesti jotain pielessä.

– On hassu ajatus, että ruuasta lähtisi ravintoarvo, kun sen laittaa mikroon. Osa vitamiineista menetetään kyllä lämmityksessä, mutta niin ruuanlaitossa käy aina, Palssa toteaa.

–  On järkevää käyttää pakasteita ja valmiiksi pilkottuja ja raastettuja tuotteita. Käytä puolivalmisteita, osta valmista tai tee ruokaa etukäteen ja lämmitä – se on ihan kunnon ravintoa.

Toisaalta on myös perheitä, jotka tekevät aina lämpimän päivällisaterian huolella ja itse. Kyse on arvovalinnasta: siitä, mihin haluaa aikaa käyttää.

”Puhtaat raaka-aineet, ei valmismarinadeissa uinutta lihaa tai eineksiä. Ostamme lähituottajilta suoraan munat ja lihaa. Kasviksia kauden mukaan”, kertoo yksi kyselyyn vastanneista äideistä.

"Jos lapsi tottuu syömään vain muutamaa ruokaa, tulee viimeistään koulussa nälkä."

Mutta entäs jos lapsi tahtoo syödä vain makaronilaatikkoa tai spagettia? Älä ainakaan kokkaa lapselle eri ruokaa kuin itsellesi, Palssa sanoo. Lapsi voi päättää ruuasta välillä, mutta ei aina.

– Jos lapsi tottuu syömään vain muutamaa ruokaa, tulee viimeistään koulussa nälkä. Miksi hankaloittaa oman lapsen elämää niin?

Hyvä koko perheen arkiruoka syntyy näin:

Tee itse tai lämmitä. Lisää salaattia ja kasviksia tai napostelkaa vaikka pikkutomaatteja, kun ruoka lämpenee. Lapsen einesateriaan voi lisätä proteiinia vaikka maitolasillisella tai muutamalla raejuustolusikallisella. Se on siinä!

Meidän Perhe 9/2016

Perheiden 5 suosikkiruokaa

1. Jauhelihakastike ja spagetti tai makaroni

2. Makaronilaatikko

3. Kana- tai broilerikastike riisin kanssa

4. Uunilohi ja perunamuusi

5. Nuudeleita

Uusia suosikkeja: soijanakit, tortilla-pohjiin tai rieskoihin tehty pizza, tortilla-lasagne, pizzapannari, tomaattinen linssikeitto, katkarapuja curry-kookosmaitokastikkeessa, pinaattivohvelit, chorizo-papupata, intialainen voikana, falafelit ja pitaleipä, pekoniparsakanavartaat, soijarouhe jauhelihan sijaan, paahdetut juurekset hunajan kanssa, linssipyörykät, nokkosmunakas, nokkosletut, nyhtökaura, pinaattikaurapuuro, intialainen leipäjuustokastike

Toiveikas kuitenkin

Olen ottanut yhdeksi tärkeimmäistä tehtävistäni tarjota perheelle mahdollisimman puhdasta ruokaa (olen kotiäiti), koska tiedän sen vaikuttavan perustavanlaatuisesti terveyteen, jaksamiseen ja hyvinvointiin, koko elämään.

Ja vaikka pidänkin ruoanlaitosta, joskus kiireisinä päivinä tai väsyneenä ostaisin erittäin mielelläni kaupasta jotakin valmista. Mutta, valitettavasti SUURIN OSA kaupassa myytävistä tuotteista on kyllästetty lisäaineilla ja hyönteismyrkyillä. Puhutaan että ruoka on puhdasta, mutta kukkua kanssa.  Jos ei muuta, niin vähintään kasviöljyllä pilataan muuten ok ruoat epäterveellisiksi. 

Valmistajille terveiset; valmistakaa puhtaita luomutuotteita ilman kilometrin lisäaineluetteloa, oikeilla eläinrasvoilla ja merisuolalla maustettuna, niin uskon ostajia kyllä riittävän! 

Monet puhuvat että tällainen ruoka olisi liian kallista, mutta itse olen ainakin laittanut puhtaan ruoan kaikkien muiden hankintojen edelle, terveys ja jaksaminen on minulle niin tärkeää. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Apua, muksu oli luovalla päällä ja piirsi tussilla tuoliin. Lähteekö tussi pois kahdella kodin ihmeaineella, joita nettipalstoilla suositellaan?

Meidän Perhe testasi, miten lähes joka kodista löytyvät ihmeaineet poistavat kynän jälkiä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tia ja Joonas Mustajärvellä sekä heidän kolmella lapsellaan on kaikki, mitä he tarvitsevat. Yksi lapsi mahtuisi vielä hyvin.

Tuollainen? Oikeasti? Minkä leikkimökin te olette menneet ostamaan?

Tia Mustajärven sukulaiset seisovat pihamaalla ja katsovat Tian ja Joonaksen uutta kotia. Kengät uppoavat kuraiseen maahan. Metsän reunassa on hiljaista.

Punainen hirsimökki on rakennettu vuonna 1927. Talossa on 48 neliötä, yläkerran vintille on myöhemmin tarkoitus rakentaa yksi makuuhuone.

Rakennus näyttää niin pieneltä, että on vaikea kuvitella, kuinka Tia, Joonas, parivuotias Ronja ja Minea-vauva mahtuisivat asumaan siinä.

Sukulaiset kutsutaan sisään kahville. Tia kaivaa kaapista eriparimukit ja nostaa Minean syliin.

– Silloin kolme vuotta sitten ja yhä nyt me ajattelimme vain, että nyt ollaan kotona, juuri tätä me haluamme, Joonas sanoo.

Tia ja Joonas tapasivat siuntiolaisessa navetassa saappaat jalassa. Onpas rehti maalaisnainen, ei mikään kaupunkilainen prinsessa, ajatteli Joonas ja ihastui.

– Minä rakastuin Joonaksen kädenpuristukseen. Ote oli niin jämäkkä, Tia sanoo.

Agrologiksi opiskellut Tia oli maaseutuyrittäjän tutkintoon liittyvässä työharjoittelussa maatilalla, Joonas työskenteli samalla tilalla karjanhoitajana.

Kaksi vuotta myöhemmin juhlittiin häitä. Siitä on nyt jo kuusi vuotta, aika on kulunut nopeasti. Parikymppisellä Tialla oli punainen puku.

Korkeintaan yhden lapsen voisi hankkia, ehkä, sitten joskus, Tia sanoi Joonakselle. Ronja syntyi kaksi vuotta häiden jälkeen.

– Vauva olikin yllättävän kiva ja helppo. Luulin lapsia jotenkin rasittavammiksi. Minulla ei ollut niistä yhtään kokemusta. Olen ainoa lapsi ja sukuni nuorin.

Kaksi vuotta Ronjan jälkeen syntyi Minea. Perhe asui yli sadan neliön rintamamiestalossa, vauva mahtui sinne hyvin. Mutta talo ei ollut oma. Eikä siellä voinut kasvattaa eläimiä.

"Koti kerrostalossa olisi ollut painajainen. Ei siellä pystyisi asumaan."

Siksi Tia klikkasi netin asuntosivut auki melkein joka ilta, kun lapset nukkuivat.

Neljä huonetta, kolmas kerros, hyvä sijainti palvelujen lähellä, avara ja valoisa, 338 000 euroa. Ei.

Viisi huonetta, ylin kerros, liikenteen melu ei kuulu, lasitettu parveke, putkiremontoitu talo, 420 000 euroa. Ei!

– Koti kerrostalossa olisi ollut painajainen. Ei siellä pystyisi asumaan, naapureita ylhäällä ja alhaalla ja sivulla. Joku olisi vastassa heti, kun avaisi oven, Joonas sanoo.

Tia on samaa mieltä. Hän on kotoisin Espoon maaseudulta eikä ole koskaan halunnut asua kaupungissa.

– Kun Helsingissä käy, kasvoille iskee heti pakokaasujen haju ja meteli.

Yhtenä iltana netissä oli pieni, punainen mökki.

Punainen mökki ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Sisätilat olivat sokkeloiset ja ahtaat. Vähät neliöt oli jaettu väliseinillä moneen soppeen. Rakennuksessa ei ollut asuttu vuosikausiin. Suihku puuttui. Haisi ummehtuneelta.

Mutta kun Tia siristi silmiään punaisen mökin ulkoportailla seistessään, hän näki aivan selvästi: lehmille laidun, porkkanoille kasvimaa, kahvikupille ulkopöytä, lapsilla paljaat varpaat ja multaa kynsien alla.

Ulkona olisi tarpeeksi tilaa. Kaupat päätettiin tehdä.

– Valinnassa ei ollut kyse rahasta, velkaa olisi saatu enemmänkin. Kyse oli sen elämäntavan valinnasta, jonka halusimme itsellemme ja lapsillemme, Tia sanoo.

Ensimmäiset seitsemän kuukautta kauppojen solmimisen jälkeen Joonas työskenteli päivisin sähköalan yrityksessään ja remontoi illat uutta kotia. Turhia seiniä purettiin, loput tilkittiin, suihku rakennettiin, lattiaan laitettiin lankut.

Alhaalle jäivät avokeittiö, olohuone takkoineen, pieni kamari, muutaman neliön eteinen ja kylpyhuone. Yläkerran vintti muuttui vanhempien ja lasten yhteiseksi makuutilaksi.

Pihan perällä nökötti pikkuriikkinen sauna.

Ensimmäisenä iltana omassa kodissa kaikkien muuttolaatikoiden ja nyssäköiden ohi mahtui vain pujottelemalla. Kun Ronjan piti päästä nukkumaan, Tia sai vaivoin raivattua lattialle lapsen kokoisen kolon.

Aamulla alkoi arki.

Tavaroista oli karsittava yli puolet pois. Pieneen taloon ei mahtunut suuria huonekaluja, eivätkä Tian mummulta saadut pöydät, tuolit ja lipastot kelvanneet tutuille. Tia lähetti ne raskain mielin kirpputorille.

Lasten leluille riittää yksi laatikko. Jos alkaa tursuilla, leluja on liikaa.

Lasten lelut mahtuivat yhteen muuttolaatikkoon ja aikuisten vaatteet toiseen, talvitakit ja kengätkin.

Yksi laatikko riittää leluille yhä.

– Leluja on liikaa, jos laatikko alkaa tursuilla ja Duploja löytyy mistä sattuu. Se on hyvä sääntö, Tia miettii.

– Luopuminen tuntui yllättävän helpolta, kun pääsi alkuun. Tarvitsenko oikeasti vanhoja koulumuistiinpanoja ja kirjoja, joita en tule enää koskaan lukemaan? Entä kymmeniä pussilakanoita ja DVD-levyjä? En.

Tavarat vähenivät, mutta eläinten määrä kasvoi.

Aluksi hankittiin kaksi vuohta, sitten kaneja. Joonas rakensi karsinat, häkit, kanalan ja ulkotarhan.

Illalla ulkona oli pimeää. Katulamppuja ei ollut, Inkoon keskustaan oli matkaa kahdeksan kilometriä. Mikään ei tuntunut raskaalta tai pelottavalta.

– Samalla tavalla Suomessa on eletty satoja vuosia, viljelty maata ja kasvatettu karjaa aika pienissä oloissa. Meillä on sähköt ja autot ja paljon muuta, mikä hätä tässä olisi.

Älä jahtaa kukkoa, kukko suuttuu, Joonas varoittaa Ronjaa.

– Kun se tuli taas sisälle, niin kannan ulos, Ronja puolustautuu ennen kuin päästää irti.

Kukot ja kanat kulkevat vapaina pihalla. Niin kulkevat lapsetkin. Minea, 3, juoksee isän perässä korjaamaan kaivoa, Ronja, 5, vie äidin kanssa possuille perunankuoret, Veera,1, yrittää kiskoa kaalintaimet maasta ylös.

– Meillä on oikeastaan vain kaksi suurta sääntöä. Eläimiä ei saa jahdata, ja tielle ei saa mennä. Ajattelen, että parempi kokeilla pienenä asioita, niin vahingotkin ovat pieniä. Ja vahingoista oppii, Joonas sanoo.

Kun Minea on pari kertaa maistanut kanankakkaa, hänen ei enää tee mieli maistaa. Kun Ronja alkukesästä kerran koskee lehmien sähköaitaan ja saa pienen tärskyn, malttaa loppukesän pitää näpit irti.

– Aina lasta ei tarvitse varoittaa, että kohta putoat tai kaadut. Joskus lapsi saa pudota, kaatua ja oppia.

Koko perhe nukkuu vintillä yhdessä, avoimessa tilassa. Veera pinnasängyssä vanhempien sängyn vieressä, Minea ja Ronja huoneen toisella laidalla. Sängyt olisivat turhan korkeita matalaan ullakkotilaan, patjoilla pärjätään.

Lapset heräävät aamuviideltä.

– En todellakaan jaksa nousta silloin. Tytöt saavat katsoa Yle Areenasta Pikku Kakkosta, kun yritän saada silmät auki, Tia sanoo.

Ulos lähdetään vasta, kun alkaa olla kunnolla valoisaa. Siellä pysytään kesällä koko päivä, paljain jaloin tai kumppareissa, eläimiä ja kasveja hoitamassa.

Joonas on päivät sähköalan töissään. Minea ja Ronja käyvät kerhossa tiistaina ja keskiviikkona. ”Jää kahville”, ehdottavat kerhokavereiden äidit Tialle, mutta Tia ei yleensä jää.

– Kahden ja puolen tunnin kerhopäivän aikana ehdin juuri ajaa kotiin ja tehdä jonkun homman: siivota kanien häkit tai lisätä katetta kasveille. Veerakin on sopivasti päiväunilla.

Jokaisen hengitys kuuluu samaan huoneeseen. Tuntuisi oudolta, jos lapsilla olisi omat huoneet.

Illalla kaikki käyvät nukkumaan samaan aikaan, yhdeksän maissa. Väsyttää. Väsymys tuntuu hyvältä, siitä tietää tehneensä jotakin. Jokaisen hengitys kuuluu samaan huoneeseen. Tuntuisi oudolta, jos lapsilla olisi omat huoneet.

– En muista, koska olisin valvonut yli yhteentoista, Joonas sanoo.

– Harvoin meillä löhötään sohvalla, aina on jotakin tekemistä. Mutta toisaalta kahvitauon voi pitää juuri silloin, kun itse haluaa, Tia jatkaa.

Kun Tia katsoo lapsiaan, hän ajattelee yleensä arkisia asioita mutta välillä onneaan.

– Tällaisen elämän sain. Monen mielestä vaatimattoman, mutta arki ei voisi tuntua enempää omalta.

Kotoa ei ole tehnyt mieli lähteä edes lomalle.

– Vähän aikaa sitten kävimme kyllä kahdestaan Ruotsissa. Lilluimme laivan kylpyläosastolla ja söimme kaikessa rauhassa. Pelkät aikuiset! Tukholmassa kävimme tietenkin Skansenilla katsomassa vanhan ajan taloja, elämää ja eläimiä, Joonas sanoo.

Sitten olikin kiire hakemaan lapset mummolasta ja päästämään eläintenhoitaja vapaaksi.

Joskus sukulaiset ja tyttöjen kerhokaverit käyvät kylässä, mutta yleensä perhe on keskenään.

– Ihmisten on vaikea uskoa, ettei toisen naama ala ärsyttää. Jos niin joskus harvoin tapahtuu, pitää mennä vaikka pihalle kaivamaan jotakin kuoppaa, Joonas sanoo.

Tiaa alkaa naurattaa. Kuoppia ei ole pahemmin kaiveltu edes talvella. Silloin ulkona ollaan vähemmän ja elintila kutistuu talon 48 neliöön sekä kodin ja navetan väliselle polulle.

Sisällä kaikki ovat yhdessä, näkevät ja kuulevat toisensa koko ajan. Kun Ronja haluaa kysyä äidiltä, miksei kukko muni, hänen ei tarvitse korottaa ääntään tai kävellä toiseen huoneeseen.

– Ei tällainen elämä varmasti kaikille sopisi. Mutta voisi sopia aika monelle, jos ihmiset uskaltaisivat ajatella asian uudelleen ja edes kokeilla, Joonas sanoo.

Kun Joonas haluaa hemmotella Tiaa, hän vahtii lapsia, jotta Tia ehtii kirjoittaa blogia tai pääsee koiran kanssa agilityyn. Omalla hemmotteluvuorollaan hän pyöräilee pitkin metsäteitä.

– Ei sen kummempaa.

Vieraiden mielipiteet joskus ärsyttävät. Pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain suurempaa ja enemmän.

Miksi jokaisen pitäisi mennä yliopistoon opiskelemaan? Miksi kaikkien täytyisi luoda ura? Miksi rahalla on niin suuri rooli monen elämässä? Miksi lapsilla pitäisi olla lastenhuoneet ja aikuisilla aikuisten huone?

Näitä Joonas ja Tia miettivät välillä. Arjessa ei ärsytä mikään, paitsi vieraiden mielipiteet joskus. Pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain suurempaa ja enemmän, vaikka pienessä on kylliksi.

– Saamme tarvitsemamme lihan ja kohta maidonkin navetasta ja kasvikset omasta maasta. Kaupasta ostamme vain jauhoja, suolaa, sokeria ja mausteita. Meille on tärkeää, että lapsetkin näkevät, mistä ruoka oikeasti saadaan, Joonas sanoo.

– Vaikka maailma menisi miten sekaisin, me pärjäämme omillamme. Tiedämme myös, että ruokamme on puhdasta, eikä siinä ole lisäaineita.

Veera, Minea ja Ronja saavat katsoa vieressä, kun isä teurastaa kanin tai porsaan. Sekin on osa arkea. Kun kani on nyljetty, Tia valmistaa siitä hyvää kastiketta. Kastike syödään perunoiden ja kasvisten kanssa.

Sillä kanilla oli hyvä elämä ja se maistui hyvältä, Ronja saattaa todeta.

"Meillä on aika perinteiset naisen ja miehen roolit. Miksei, jos homma toimii?"

Tian ainoa unelma liittyy kahdeksan neliön kokoiseen keittiöön. Sen ei tarvitsisi olla suurempi, mutta kaappitilaa saisi olla enemmän.

– Remontoin sen sitten, kun tärkeämmät asiat on rakennettu, Joonas lupaa.

– Meillä on aika perinteiset naisen ja miehen roolit kotona. Miksei, jos homma toimii? Tasa-arvoa on monenlaista. Sellaistakin, että molemmat tekevät paljon töitä perheen eteen, mutta työt ovat erilaisia, Tia sanoo.

Kun Ronja, Minea ja Veera kasvavat, taloa voi laajentaa, jos tytöt haluavat omat huoneet. Ehkä he eivät halua. Ehkä yksi lapsista haluaa, mutta muut eivät.

– Katsotaan rauhassa.

Ensin odotetaan syksyä. Silloin perheeseen syntyy neljäs lapsi. Vintille viiden viereen tulee nukkumaan kuudes. Hänelle on hyvin tilaa.

Meidän Perhe 7/2016

Perhe

Tia Mustajärvi, 26, Joonas Mustajärvi, 31, sekä lapset Ronja, 5, Minea, 3, ja Veera, 1, asuvat Inkoossa. Kotona Koivukummun tilalla asuvat myös kaksi sikaa, kaksi hiehoa, kukko ja parikymmentä kanaa tipuineen, kaksi koiraa, kissa ja kaneja.

Liukuestelateksi antaa taaperon sukkiin lisää pitoa. Sopii myös villasukille!

Tarvitset

sukat
liukuestelateksia
pahvia
talouspaperia

Kuvauksissa oli käytössä Viva Decor ABS -liukuestelateksia, joka on tarkoitettu sukille. Liukuestelateksia on tarjolla monissa eri väreissä, ja sitä myydään askartelukaupoissa.

Tee näin

  1. Jos levität ainetta uusille sukille, pese sukat ensin ilman huuhteluainetta. Anna kuivua.
  2. Sujauta sukan sisään pahvista tai kartongista sopivan kokoinen pala. Pahvi estää lateksin imeytymisen kankaan läpi. Lisäksi se pitää kankaan pinnan tasaisena, jolloin lateksin levitys on helpompaa.
  3. Koepursota liukuestelateksia ensin talouspaperin päälle, jotta saat ilmakuplat puristettua pois. Pursota sitten ainetta sukalle suoraan pullosta. Tee pilkkuja tai kuvioita oman mielesi mukaan. Yksinkertaisinta on tehdä sukkien pohjaan pilkkuja, mutta kokeile myös muita kuvioita, vaikkapa siksakia tai aaltoja. 
  4. Jätä pahvisuojus sukan sisään ja anna kuivua ainakin yön yli.
  5. Pese jarrusukat aikaisintaan neljän päivän päästä aineen levittämisestä. Liukuestelateksi pysyy sukan pinnassa parhaiten, kun peset sukat 30 asteessa nurin päin käännettynä.

Video: Ninna Lindström

Jaa oma juttu

Millaisia askarteluja, tuunauksia tai käsitöitä sinä olet tehnyt kotiin tai vauvalle? Nappaa kuva ja jaa se Instagramissa tägättynä #teeite @vauvalehti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.