Yhteisen pöydän ääreen kokoonnutaan usein. Tällä kertaa isäntänä Ahmed, pöydän ääressä Lauri, Aatu, Iida ja Ali. Kuvat: Johanna Kokkola

Ola perheineen pakeni Irakista. Hilkka perheineen kutsui heidät omakotitalonsa yläkertaan asumaan. Kun tulevaisuudesta ei tiedä, on keskityttävä tähän hetkeen.

Pöytään katetaan leipää, voita, teetä ja kahvia. Ruisleivässä maistuu rouhea riihi, ja sen on leiponut Aatu Mehtätalo, 9. Litteässä khubz-leivässä maistuvat lempeä vehnä ja mausteet. Sen on leiponut Ola Abdulhussein Muhammed, 26.

Itäsuomalaisen pöydän ääressä kaksi lapsiperhettä haukkaa vuoronperään molempia leipiä.

Leipä saattaa olla erilaista, mutta ihmiset ovat samanlaisia. Sen Hilkka, 40, ja Lauri Mehtätalo, 41, perheineen ovat oppineet päätettyään vuosi sitten majoittaa kotiinsa turvapaikkaa hakevan irakilaisperheen.

Syksyllä 2015 Hilkka katsoo voimattomana uutisista, miten pakolaisveneet uppoavat Välimereen. On tehtävä jotain. On autettava edes jotakuta lapsista ja heidän vanhemmistaan.

Samaan aikaan jossakin päin Eurooppaa Ola peittelee väliaikaismajoituksessa nukkumaan 5-vuotiasta Janaa ja puolitoistavuotiasta Alia.

Janaa pelottaa. Ola selittää, että matka on vielä kesken, mutta lopulta päästään perille.

Janaa pelottaa. Ola selittää, että matka on vielä kesken, mutta lopulta päästään perille.

Perhe on ollut matkalla jo monta viikkoa. Lapset ovat istuneet lentokoneessa, veneessä, junassa ja bussissa. Käyneet nukkumaan melkein joka ilta eri paikassa.

Kun Mehtätalojen yläkerrassa asuva vuokralainen muuttaa muualle, Hilkka ja Lauri päättävät majoittaa kolmen huoneen asuntoon pakolaisperheen. Se on helppo tapa auttaa: yläkerrassa on hyvin tilaa pienelle perheelle. Mehtätaloja ei haittaa, vaikka vuokratuloja ei tule – kotimajoituksesta ei peritä vuokraa.

Vanhemmat arvelevat, että yhteisasuminen avaisi myös lapsille, Juholle, 15, Iidalle, 13, Oskarille, 12, ja Aatulle, 9, uusia ikkunoita maailmaan.

Lasten mielestä ajatus on hyvä. Kunhan yläkertaan muuttaisi suomea puhuva perhe. Ja kunhan lapset olisivat suunnilleen saman ikäisiä kuin he, ei enää aivan pieniä.

Tammikuisena lauantaina pihaan ajaa auto. Pian pihalla viipottaa kaksi pikkulasta, joista toinen puhuu arabiaa ja toinen ei vielä mitään.

Tapaamisen tarkoituksena on selvittää puolin ja toisin, voisiko yhteisasuminen toimia.

Hilkkaa jännittää. Tulisiko hän toimeen arabikulttuurin kanssa?

Hilkkaa jännittää. Tulisiko hän toimeen arabikulttuurin kanssa? Miten hän kestäisi, jos näkisi omassa talossaan, että nainen elää alistetussa asemassa?

Huoli hälvenee jo ensikohtaamisessa pihalla. Tuntuu jännällä tavalla tutulta. Olasta ja hänen miehestään Ahmedista välittyy lämpö. Ei auto tuonutkaan heille mitään arabikulttuuria, vaan kaksi mukavaa aikuista lapsineen. Perheen, joka nyt vain sattuu olemaan kotoisin Irakista.

Pelien pelaaminen on mukavaa yhdessäoloa silloin, kun kaikki eivät ymmärrä toistensa kieltä. Jana tuulettaa, Lauri ja Iida kannustavat.
Pelien pelaaminen on mukavaa yhdessäoloa silloin, kun kaikki eivät ymmärrä toistensa kieltä. Jana tuulettaa, Lauri ja Iida kannustavat.

Pieni Ali juoksee edestakaisin yläkerrassa. Täällä on tilaa toisin kuin vastaanottokeskuksen yhdessä huoneessa. Ola ihastelee avaraa maalaismaisemaa talon ympärillä. Hän näkee ensimmäistä kertaa suomalaisen omakotitalon. Kotona Bagdadissa talot on rakennettu tiiviisti vieretysten.

Ahmed pelaa sählyä Aatun, Iidan ja Oskarin kanssa. Se sinetöi lasten mielipiteen: tervetuloa! Samaa mieltä ovat myös Hilkka ja Lauri.

Seuraavana lauantaina Lauri ajaa farmariautolla vastaanottokeskukseen Kiteelle. Auton takakonttiin sullotaan huomattava määrä muovipusseja. Niissä on ruokatarvikkeita ja vaatteet, jotka perhe on ehtinyt Suomeen tultuaan hankkia. Ahmed istuu etupenkille, Ola ja lapset taakse.

Sitten ajetaan kotiin. Hilkka on laittanut punajuurikeittoa ja rieskaa.

Lapset löytävät nopeasti yhteisen kielen: Aatu ja Jana puhuvat sekaisin arabiaa, suomea ja englantia. Ali puhuu omaa kieltään, jota kukaan ei ymmärrä.

Yhteiset tavat syntyvät, kun arkea eletään yhdessä.

Yhteiset tavat syntyvät, kun arkea eletään yhdessä. Ja juuri arki on Olalle ja Ahmedille luksusta.

– Täällä saamme elää normaalia elämää. Aivan toisenlaista kuin vastaanottokeskuksen yhdessä huoneessa. Ja täysin erilaista kuin Irakissa, Ola sanoo.

Menee aikansa ennen kuin Ola ja Ahmed uskovat, että lasten on turvallista leikkiä ulkona. Irakissa se ei olisi mahdollista. Nyt Ola ja Ahmed ulkoilevat lastensa kanssa vapaasti. Jana ja Ali viilettävät pitkin peltoja, läimivät sählyä ja keräävät munia pihan kanalasta.

Iltaisin talon alakerrassa Hilkka ja Lauri seuraavat suomalaiskanavien uutisia. Yläkerrassa Ola ja Ahmed katselevat arabikanavia. Kun pommi räjähtää Bagdadissa entisen kodin lähellä, se ei luultavasti ylitä uutiskynnystä Suomessa.

Maailma näyttää erilaiselta eri kulmista.

Miten itse huolehtisin perheestä vastaavassa tilanteessa? Mitä jos me joutuisimme lähtemään niin kauas kotoa? Miten voi elää, kun tulevaisuudensuunnitelmia ei voi tehdä?

Kysymykset eivät jätä Hilkkaa rauhaan. Joskus ne valvottavat öisin.

Olan ja Ahmedin kautta Hilkka ja Lauri tutustuvat myös muihin turvapaikanhakijoihin. Päätöksiä oleskeluluvasta jännitetään yhdessä. Viime aikoina on kuulunut paljon huonoja uutisia. Se tuntuu kaikkien mielestä käsittämättömältä.

Niin tuntuvat välillä myös arkiset hankaluudet, joihin turvapaikanhakija törmää Suomessa. Turvapaikanhakijoiden talous pyörii käteisen rahan turvin. Se haetaan henkilökohtaisesti vastaanottokeskuksesta kuukausittain.

Ilman sosiaaliturvatunnusta ei voi tehdä töitä tai saada pankkitunnuksia. Ilman pankkitunnuksia ei voi maksaa laskuja.

Kun Jana saa esikoulusta koulukuvat, Laurin ja Hilkan pitää maksaa lasku, sillä kuvia ei voi lunastaa käteisellä. Jos Ahmed haluaa lähteä Helsinkiin arabikauppaan ostamaan elintarvikkeita, Laurin ja Hilkan täytyy varata paikka hänen puolestaan Onnibussiin, koska sen voi tehdä vain pankkitunnuksilla.

”Yhteiskuntaan kiinni pääsemistä ei ole tehty kovin helpoksi.”

– Turvapaikanhakijan elämä on täynnä tällaisia hankaluuksia. Yhteiskuntaan kiinni pääsemistä ei ole tehty kovin helpoksi, Lauri sanoo.

Ola ja Ahmed iloitsevat, kun Jana aloittaa esikoulun. Koko suku arvostaa koulutusta. Ola on opiskellut biologiaa, Ahmed lakia. Vastaan­ottokeskuksessa Ola toimi usein tulkkina, koska hän puhuu englantia.

Perheeseen kuuluu tiiviisti myös kolmas aikuinen. Olan äiti Jinan asuu yhä Bagdadissa. Hänelle soitetaan videopuheluita joskus kymmenenkin kertaa päivässä. Jos Jana ei usko äitiään, mummo komentaa puhelimitse.

Oikeastaan Janalla on kaksi äitiä. Hän kutsuu myös mummoaan äidiksi.

Oikeastaan Janalla on kaksi äitiä. Hän kutsuu myös mummoaan äidiksi.

– Kun Jana syntyi, opiskelin vielä. Äitini hoiti paljon Janaa. Niin isoäidit tapaavat tehdä Irakissa, Ola kertoo.

Viikonloppuisin Bagdadissa koko suku kokoontui aina mummon taloon. Ei enää. Serkut, sedät ja tädit ovat hajaantuneet eri puolille maailmaa.

Nyt Ola ja Ahmed opettelevat uuden maan tavoille. Nykyhetkeen keskittyminen on yksi keino selviytyä. Tekee liian kipeää ajatella kaikkea sitä, mikä on jäänyt taakse.

He haluavat kokeilla kaikenlaista, mitä Mehtätalot ehdottavat. Syksyllä Ahmed hakkaa halkoja koko vuoden tarpeiksi.

– Se on erinomaista treeniä, hän kehuu.

Hän käy kalassa Oskarin kanssa ja kesäyönä teltassa hän nukkuu sikeämmin kuin koskaan.

Irakissa aikuiset naiset eivät pyöräile, mutta Itä-Suomen maaseudulla se on välttämätöntä, jos mielii päästä neljän kilometrin päähän bussipysäkille.

Ola leipoo suomalaista rieskaa, poimii vattuja hyttysiä kuhisevassa pusikossa ja saa takaisin lapsuudesta tutun taidon. Irakissa aikuiset naiset eivät pyöräile, mutta Itä-Suomen maaseudulla se on välttämätöntä, jos mielii päästä neljän kilometrin päähän bussipysäkille.

Iidan vanhan Jopon satula lasketaan niin alas, että jalat yltävät maahan. Aluksi Ola vinkuroi pyörällä hiekkatien laidasta laitaan. Sitten alkaa sujua.

Hilkka opettaa Olalle joogaa. Ola neuvoo Hilkalle, mitkä yrtit ja mausteet helpottavat kuukautiskipuja.

– Minulle tuli hämmästyttävän nopeasti olo, että meillä on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä, Hilkka sanoo.

Ola (vas.) ja Hilkka ovat huomanneet, että heillä on paljon  yhteistä. Molempia kiinnostavat esimerkiksi puhdas ruoka  ja kasvilääkintä.
Ola (vas.) ja Hilkka ovat huomanneet, että heillä on paljon yhteistä. Molempia kiinnostavat esimerkiksi puhdas ruoka ja kasvilääkintä.

Kulttuurierot tuntuvat arjessa vain vähän. Sen verran, ettei Hilkka enää viipota saunan jälkeen alasti pihalla, kuten hänellä aiemmin oli ollut tapana.

Lauri puolestaan muistaa pitää enemmän ääntä mennessään koputtelemaan Olan ja Ahmedin ovelle. Niin Ola ehtii peittää hiuksensa päähineellä ennen Laurin tapaamista.

”Ahmedin kanssa kättely ja halailu kuuluvat kuvioon paljon enemmän kuin suomalaismiesten kesken.”

– Tällaiset asiat ovat menneet luontevasti. Jossain vaiheessa tajusin, etten ole koskaan edes kätellyt Olaa, mutta Ahmedin kanssa kättely ja halailu kuuluvat kuvioon paljon enemmän kuin suomalaismiesten kesken, Lauri kertoo.

Vain paastokuukausi ramadanin aikaan Hilkkaa ja Lauria huolestuttaa. Vuoden 2016 ramadan sattuu kesäkuulle, jolloin päivänvaloa riittää lähes ympäri vuorokauden. Olaa ja Ahmedia ei paljoa näy. He eivät jaksa juuri liikkua kotoa, sillä syöminen ja juominen on sallittua ainoastaan kello 23–2 välisenä aikana.

Välillä Hilkka käy kurkistamassa, ollaanko yläkerrassa hengissä.

– Paastoon tottuu kyllä, Ola nauraa.

Talossa on entistä enemmän ääntä ja elämää. Ali on kaikkien lellikki. Välillä lapset ottavat yhteen niin kuin sisarukset, eikä Iida aina jaksa, kun Jana pyrkii isojen tyttöjen seuraan.

– Meidän lapsia turhauttaa, jos Jana ei noudata sääntöjä pihapelissä. Niissä tilanteissa on tarvittu aikuisia tulkeiksi, Hilkka kertoo.

Kesällä trampoliinille on jonoa. Olympiavuoden kunniaksi Aatu järjestää koko talon väelle kisat, lajeina muiden muassa korkeushyppy trampoliinilla ja sählygolf.

Ala- ja yläkerran väki tapaa toisiaan vähintään ohimennen päivittäin.

Ala- ja yläkerran väki tapaa toisiaan vähintään ohimennen päivittäin. Kattilaa tai kahvia lainataan puolin ja toisin. Hilkka ja Oskari ovat innostuneet opiskelemaan arabian alkeita. Ahmed ja Aatu lukevat yhdessä suomalaisia lastenkirjoja: Aatu saa hyvää harjoitusta lukemisessa, ja Ahmed oppii kieltä.

Kun Hilkka hankkii älypuhelimen, lapset – ja aikuisetkin – intoilevat Pokémon go -pelistä. Ola löytää yhden pokemonin keskeltä itäsuomalaista metsää. Sellaisia siellä ei olekaan ennen nähty.

Mehtätalot eivät uskalla ajatella, mitä tapahtuu, jos Ola ja Ahmed saavat karkotuspäätöksen. Siitä eivät Ola ja Ahmedkaan paljoa puhu, sillä paluu ei ole vaihtoehto. Lapsia ei voi kasvattaa pelon ja pommien keskellä.

On raskasta, kun elämässä on pause-nappula pohjassa.

On raskasta, kun elämässä on pause-nappula pohjassa. Tulevaisuutta ei voi suunnitella, siitä voi vain unelmoida.

Ola haluaisi perustaa oman ravintolan, joka tarjoaisi arabialaista ruokaa. Viime vuonna perheet järjestivät yhdessä ravintolapäivän Mehtätalojen olohuoneessa. Ola kokkasi koko viikon ja kestitsi 30 asiakasta seisovasta pöydästä. Syksyllä hän suoritti hygieniapassin.

Ravintolan lisäksi Olalla ja Ahmedilla on toinen, vielä suurempi haave. Tavallinen, rauhallinen elämä.

Jutun tekemisen jälkeen perhe sai kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta perusteluissa oli väärinkäsitys. Nyt he odottavat toiveikkaina uutta päätöstä. Ahmed on saanut töitä pizzeriasta.

Perheet

Sosiologi Hilkka Mehtätalo, 40, ja apulaisprofessori Lauri Mehtätalo, 41, antoivat kotinsa yläkerran irakilaisen turvapaikan hakijaperheen kodiksi. Mehtätaloilla on neljä lasta, Juho, 15, Iida, 13, Oskari, 12 ja Aatu, 9. Yläkerrassa asuvat nyt biologian kandidaatti Ola Abdulhussein Muhammed, 26, ja lakia opiskellut Ahmed Muhammed Abdulkhani, 29, sekä Jana, 6, ja Ali, 2.

Miten vauvan syntymä vaikutti talouteesi?

Mitä vauvaan liittyviä hankintoja teit raskausaikana – ja lapsen syntymän jälkeen? Kerro meille, selvitämme, kuinka vauvan syntymä vaikuttaa lapsiperheiden talouteen. Osallistu kyselyyn TÄSTÄ.

Arvomme kaikkien osallistuneiden kesken 100 euron arvoisen tuotepaketin vauvalle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Perjantaina 21.4. vietetään Anna lapsesi pukea sinut -päivää. Toimitus otti vähän ennakkoa – katso kuvat ja lisää omasi mukaan!

”Alla oma musta trikoomekko, päällä miehen (liian iso) huppari, päässä lapsen (liian pieni) pipo. Asusteena Prisman ilmapallo.”
Asun valitsivat 5- ja 7-vuotiaat pojat

”Kysymys kuuluu, miksi olen joskus ostanut itselleni karvahupparin, jossa on nallenkorvat? Ehkä ilahduttaakseni lasta.”
Asun valitsi poika, 7v

”Kolmevuotiaan mielestä äidillä pitää olla kukallinen mekko ja sukkahousut. Mieluiten olisi pitänyt olla liilat sukkahousut, mutta sellaisia ei löytynyt. Punaiset olivat kakkosvaihtoehto. Ekaluokkalainen valitsi rannekorut, hän on tehnyt ne itse.”
Asun valitsivat 8- ja 3-vuotiaat tytöt 

”Tehdään susta vähän rokimpi. Mikä tarkoittaa jakku? Tää joutsenpaita on ihana, saanko mä tän? Ja nää pinkit merihevoset korviin ja toi mun lempparilaukku, jota sä et koskaan anna mun käyttää.”
Asun valitsi tyttö, 8v

”Sortsit pitää olla, ilmoitti lapsi. Pihahousujen kanssa löytyi onneksi vähän tömäkämmät kengät, ettei palele ihan niin paljon.”
Asun valitsi poika, 3v

”Klassisella linjalla mennään: Marimekon paita ja hame, sandaalit jalkaan ja käteen random-pussukka, jossa sisällä lapsen piirros, lelukännykkä ja lompakko.”
Asun valitsivat 4- ja 6-vuotiaat tytöt

Vieläkö mietit? 3 syytä osallistua:

1. Aikuisten pitäisi olla enemmän sellaisia kuin lapset

Lapsilla on anarkismia, rohkeutta, tajunnanräjäyttäviä visioita. Ja sopiva annos aitoa höpsöyttä. Jospa siitä tarttuisi vähän mukaan, kun asu ei ole niin harmaa ja sovinnainen? Aina ei tarvitse ottaa itseään niin vakavasti.

2. Lapsellakin on oikeus päättää välillä

Vanhempana päätät vuoden jokaisena päivänä, mitä lapsesi pukee. Vielä teini-ikäistäkin rajoittaa se, mitä vaatteita vanhempi suostuu rahoittamaan. Anna välillä valta lapselle ja katso, mihin se johtaa!

3. Löydät asuja, joita et tiennyt omistavasi

Olitko unohtanut, että sinulla on supersiisti vanha bändipaita tai överimakeat korvikset? Anna lapsesi löytää ne sinulle. Voit saada uutta päällepantavaa muillekin päiville.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Keräämme lukijoiden kokemuksia lastensuojelusta. Kerro tarinasi alla.

Kun puhutaan lastensuojelusta, julkisessa keskustelussa kerrotaan usein resurssipulasta ja työntekijöiden väsymisestä. Uskaltaako perheelleen hakea apua, pohtii yksinhuoltajaäiti vauva.fin keskustelussa: ”Miten inhottava prosessi se oikeastaan on?”

Lastensuojelun tuoreimmat tilastot ovat vuodelta 2015, jolloin lapsista ja nuorista 1,4 prosenttia oli vuoden aikana sijoitettuna kodin ulkopuolelle joko vähän aikaa tai pitkäkestoisesti. Yhteensä kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna noin 17 500 lasta ja nuorta. Luvut selviävät Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n Lastensuojelu 2015 -tilastosta.

Viime vuosina lastensuojelussa on pyritty panostamaan ehkäisevään työhön. Tavoitteena on tukea ja auttaa perheitä arjessa mahdollisimman aikaisin. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on samaan aikaan vähentynyt.

Koko Suomessa lastensuojeluilmoitus tehtiin vuonna 2015 yhteensä 66 646 lapsesta. Lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli hieman alle 74 000 lasta ja nuorta. Heistä 28 prosenttia oli uusia asiakkaita.

Onko sinulla tai perheelläsi kokemuksia lastensuojelusta? Millaista apua teille tarjottiin, ratkesiko tilanne sen avulla? Millaista tukea olisitte kaivanneet lisää? Kerro kokemuksistasi alla. Vastauksia voidaan käyttää nimettöminä Vauva-lehden, Meidän Perhe -lehden tai vauva.fin jutuissa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miksi sä saat räplätä niin paljon kännykkää, kysyy lapsi. Niin, miksi?

Kymmenvuotias osaa jo haastaa.

– Äiti, miksi SÄ saat räplätä kännykkää niin paljon, hän sanoi tässä yhtenä iltana kello 18.13, kun päivällisen jälkeen hamusin puhelimen esiin.

– Sä sanot aina meille, että pois puhelimelta, tulee silmät ja niska kipeeksi. Pitääkö MUN alkaa rajoittaa SUN kännykän käyttöä?

Ensimmäinen tunteeni oli häpeä. Taasko olin menossa Instaan vilkuilemaan, miten kavereiden kevätkukat kasvavat. Kohta taas niskaan sattuu ja lapset jäävät vaille huomiota.

Niinpä tutkiskelin asiaa sydämessäni. Listasin, mitä kaikkea olin räplännyt kännykällä viime päivinä.

  • Maksoin lapsen puhelinlaskun.
  • Neuvottelin lasten harrastusopettajien kanssa kevään erikoisaikatauluista.
  • Viestittelin lasten kavereiden vanhempien kanssa hoitojärjestelyistä ristiin ja rastiin. Mikä teillä on tilanne tiistaina, voisiko S. tulla hetkeksi?
  • Luin Wilma-viestejä. Lisää erikoisaikatauluja!
  • Varasin kuopukselle lääkäriajan.
  • Vastasin lasten saamiin synttärikutsuihin.
  • Tutkin sääennustetta ohjeistaakseni lapsille, mitä kouluun ja päiväkotiin päälle ja mitkä liikuntavarusteet mukaan.
  • Viestittelin puolison kanssa siitä, mitä tarvitaan kaupasta. Jugurtti lopussa!
  • Tutkailin nettikauppojen koon 25–37 lenkkarivalikoimia.
  • Videoin lapsen esityksen musiikkiopiston konsertissa ja lähetin sen lapsen kummitädille ja mummolle.

Mikä pahinta, bussissakin matkalla päiväkodilta kotiin räpläsin kännykkää samalla kun pidin toisella kädellä kiinni kuopuksen rattaista. Tiedän, se näyttää erityisen pahalta. (Melkein yhtä pahalta kuin puhelimen näpyttely hiekkalaatikolla, mistä Vauvan kolumnisti Marjut Ollila jäi äskettäin kiinni.) Oppiikohan lapsiparka edes puhumaan? Mutta piti laittaa kuittaus keskimmäisen iltapäiväkerhoon, että olemme kohta kotona, saa lähteä tallustamaan.

Ja kyllä: Luin uutisia, kävin tykkäilemässä kavereiden synttärikakkukuvista ja piristin itseäni tekemällä pari hassunhauskaa somepäivitystä. Iltakymmeneltä, kun olisi jo kannattanut mennä nukkumaan, selasin Facebookin virtaa hetken aivot turruksissa. Nauroin höpsölle videolle.

Anteeksi! Tällaisia me kännykkävanhemmat ollaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.