Pysy herkkänä. ”On helpottavaa ymmärtää, että vanhempi ei voi kaikelle mitään”, Paula Noronen sanoo. Kuva: Mikko Hannula

Kirjailija Paula Noronen opettaa iltasaduissa lapsilleen ydinarvoaan: rohkeutta.

Iltaisin käsikirjoittaja-kirjailija Paula Noronen, 42, keksii satuja viisivuotiaalle pojalleen ja kolmevuotiaalle tyttärelleen.

Niissä vakiohahmo on anarkistinen ksylitolipastilli. Paulan ja hänen puolisonsa Meira Norosen lapsia naurattaa, kun vastoin normeja käyttäytyvä hahmo menee ravintolaan ja sotkee kaikkien tilaukset.

– Yritän ujuttaa loppuun aina jonkin opetuksen, ettei se mene ihan sekoiluksi. Iltasatu on siihen loistopaikka. Kun on saanut lapset kuuntelemaan, se on tilaisuus, jota ei kannata jättää käyttämättä, Paula kertoo.

Opetus on usein arkinen. Miten ystäviä kohdellaan, miten ollaan leikissä tai miten puolensa voi pitää loukkaamatta muita.

”Henkilökohtaisesti olen aina saanut elää niin kuin elän.”

Yksi Paulan vakioteemoista on rohkeus: elämän voi elää kuten haluaa. Se on hänen ydinarvonsa, sillä Paula kasvoi itsekin normien ulkopuolella. Ei tullut pojista tykkäävää prinsessaa, vaan nainen, jolla on kaksi lasta, joilla on toinenkin äiti. Paula korostaa, että odotukset eivät tulleet kotoa vaan yhteiskunnasta.

– Joskus lapsemme ymmärtävät, että vielä heidän aikanaan tässä maassa on taisteltu tasa-arvoisesta avioliittolaista. Se oli meidänkin perheelle hyvin tärkeä asia.

– Henkilökohtaisesti olen aina saanut elää niin kuin elän, mutta olen oppinut, että ketään ei voi ohjailla.

Paula yrittääkin olla tarkkana siinä, ettei lataa itse lapsilleen vääränlaisia odotuksia, oli kyse sitten ammatista tai vähän arkisemmasta, kuten vaatemausta.

”Minun on pitänyt ymmärtää, etten voi päättää lasteni tunnetiloja.”

Välillä menee pieleen. Paula huomaa jäävänsä kiinni siitä, ettei tiennytkään, mikä lapsista on kivaa.

– Minusta olisi kivaa mennä koko perheellä luistelemaan ja kaakaolle niin kuin jossain kirjassa, mutta todellisuus on toinen. Se onkin palelua, kaatumisia, kitinää, ja kaakaokin on niin pahaa, että lapset haluavat kotiin.

– Minun on pitänyt ymmärtää, että lapset eivät aina pidä siitä, mistä minä. En voi päättää heidän tunnetilojaan.

Lue Paula Norosen koko haastattelu huhtikuun Meidän Perheestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Paula Noronen toivoo lastensa löytävän intohimonsa, jossa olisi turvallista myös epäonnistua. Siksi hän ujuttaa iltasatuun opetuksia rohkeudesta.

Viisivuotias poika oli tänä aamuna aurinkoinen, kuten aina, mutta kolmevuotias tytär nousi väärällä jalalla. Uhmaikä ei katsonut kelloa. Piti keksiä jotakin.

Tarvittiin käsikirjoittaja-kirjailija Paula Norosen, 42, käsi, joka esitti avaruudesta pudonnutta kääpiötä. Sillä äiti sai kuopuksensa kikattamaan, ja tunnelma parani.

Aamu oli Paulalle rento, sillä tällä kertaa päiväkotivuoron otti vaimo Meira. Yleensä viemiset ja tuomiset ovat enemmän Paulan vastuulla, sillä hänellä on vapaampi työaika kuin Meiralla, joka työskentelee tv-tuottajana. Aamukaaosta helpotti myös se, että lapset syövät aamupalan mieluummin päiväkodissa kuin kotona.

– Heistä puuro on siellä parempaa kuin meillä. Se ei onneksi tunnu yhtä turhauttavalta kuin se, että haudutan pitkään jotain ihanaa pataruokaa, joka onkin lasten mielestä pahaa.

Yksi Norosten olennaisimmista kasvatusteeseistä on tylsyys. Se, ettei mitään ihmeellistä tapahdu.

Vaikka Paula on virallisesti hauska lastenkirjailija ja käsikirjoittaa vitsejä tv-ohjelmiin, hän korostaa, ettei ole mikään kotikoomikko. Jos hauskuus on ammatti, takki on työpäivän jälkeen aika tyhjä.

– Kyllä meillä nauretaan, mutta se on enemmän tilanteissa hassuttelua. Ei meillä ole mikään äitishow päällä.

Päinvastoin: yksi Norosten olennaisimmista kasvatusteeseistä on tylsyys. Se, ettei mitään ihmeellistä tapahdu. Heillä on taka-ajatuksensa.

Tylsyys oli Paulan lapsuudessa Järvenpäässä ­itsestäänselvyys. Paulalla oli kolme vuotta vanhempi sisko, jonka kanssa hän tappeli tai leikki. Kaikki piti keksiä itse, niin riidan kuin leikinkin aiheet.

Se oli hyvä. Paula muistelee lapsuuttaan ja siskoaan vain rakkaudella.

Yksi Paulan huvi oli tarkkailla muita ihmisiä. Hän huomasi heidän välisensä jännitteet ja mietti, miten toisin ­tilanteet voisivat mennä.

– Kun ei ollut tekemistä, kummasti keksin kaikenlaista. Tylsyys lisää mielikuvitusta, Paula sanoo.

Norosilla lapsista saa tulla ”mitä huvittaa, kunhan ovat onnellisia”, mutta tylsyyden tarkoitus on sama: kannustaa oma-aloitteisuuteen, rakentamaan omia maailmoja ja ratkomaan pulmia itse.

”Lapset ovat siinä iässä, että heidän kanssaan on älyttömän kivaa tehdä kaikkea.”

Noroset eivät ole aktiviteettiautomaatteja, jotka kuskaavat harrastuksesta toiseen tai antavat käteen Ipadin heti, kun pikkujalat alkavat vispata levottomasti. He ruokkivat tylsyyttä tarkoituksella.

– Pitää päättää, että tänään ollaan kotona eikä tehdä mitään. Toki se on tasapainoilua, koska lapset ovat siinä iässä, että heidän kanssaan on älyttömän kivaa tehdä kaikkea.

Kaava on aina sama. Ensin lapsia ärsyttää, sitten narina hiljenee ja vähän ajan päästä kaksikko tekee samaa kuin Paula siskonsa kanssa: leikkii tai tappelee.

– Tappelin oman siskoni kanssa niin paljon, etten hätkähdä sitä. Totta kai puutumme, jos riita muuttuu fyysiseksi, mutta on hienoa nähdä, kuinka lapset osaavat jo selvittää pieniä erimielisyyksiään itse. Se kasvattaa oikeaan elämään.

– He ovat oppineet myös pyytämään anteeksi. He ymmärtävät, jos toista sattuu, ja tuntevat empatiaa. Jos jossain olemme onnistuneet, niin siinä.

Yhtä hienoa on seurata sitä, kuinka tylsyys muuttuu rooli- ja majaleikeiksi, ja lapset rakentavat todellisuutta omannäköisekseen.

– Ehkä vanhemmat miettivät nykyään ihan liikaa lastensa puolesta. Mekin syyllistymme siihen. Koko ajan ei tarvitse olla harrastuksia ja järjestettyä kivaa, vaan lasten pitää osata leikkiä välillä myös ilman äitiä. Toki molempia tarvitaan sopivassa suhteessa, Paula miettii.

Haitari, ringette ja jalkapallo. Ne olivat vaihtoehdot 80-luvun Järvenpäässä, jos halusi tehdä jotain. Paula kokeili kaikkia.

Paula ei uskaltaisi sanella lapsille, että tästä te kyllä tykkäätte.

Parhaiten hän muistaa ääripäät. Haitari oli kidutusta. Jalkapallosta Paula taas löysi intohimonsa ja sai yhden elämänsä parhaista opetuksista: joukkuekokemuksen.

– Sain tuntea olevani osa porukkaa, jossa minulla on vahva rooli, ja ymmärtää, että muut täydentävät minua ja minä muita. Joukkueharrastus valmentaa myös erilaisten ihmisten kanssa olemiseen sekä onnistumisiin ja pettymyksiin.

Siis tavalliseen elämään. Samaa kokemusta Paula toivoisi lapsilleen, oli laji mikä tahansa.

– Kun löytää intohimonsa, johon muilla on sama intohimo, löytää elämäänsä samanhenkisiä ihmisiä.

Paulan tyttären elämässä tärkeitä asioita juuri nyt ovat Elsa, Anna ja Sven-poro eli ”Vens”.
Paulan tyttären elämässä tärkeitä asioita juuri nyt ovat Elsa, Anna ja Sven-poro eli ”Vens”.

Paulan ja Meiran poika on kokeillut tähän mennessä jalkapalloa, sirkuskoulua, uimakoulua ja taekwondoa, josta hän innostui nähtyään Youtube-videoita taistelulajeista. Uimakoulusta poika tykkäsi erityisesti ja osaa jo uidakin, mutta Paulan suuresta rakkaudesta, pallon potkimisesta, oikein ei. Taidot eivät kohdanneet vielä tahtoa.

Vaikka moni laittaa lapsensa luontaisesti harrastukseen, josta on itse kiinnostunut, Paula ei uskaltaisi sanella lapsille, että tästä te kyllä tykkäätte.

Hän yrittääkin kuunnella lasten kiinnostusten kohteita tarkasti. Siksi Paula uskoi, kun poika halusi palata jalkapalloon uudestaan vasta myöhemmin. Vahvaa prinsessa- ja Frozen-vaihetta elävä tyttö taas ilmoitti haluavansa tanssiin. Paula kysyi, että milloin.

– Hänkin vastasi, että myöhemmin. Kokeilemme sitä siis vasta syksyllä. Nyt on liikuttavaa seurata hänen nykyistä intohimoaan, kun tärkeää ovat vain Elsa, Anna ja ”Vens”.

Norosten lapset ovat toki vielä pieniä, mutta Paulakin on paininut vanhempien peruspulman kanssa: missä vaiheessa harrastukseen kannustaminen kehittää sinnikkyyttä, ja milloin tuputtaminen tappaa innon?

– Se on tosi vaikeaa. Meillä pähkäillään, kuinka monta kertaa kutakin lajia pitää kokeilla ennen kuin voi uskoa, ettei se ole sittenkään meidän juttumme. Toisaalta he ovat niin pieniä, että mielenkiinnon kohteet vaihtuvat, eikä oikeasti tarvitse harrastaa säännöllisesti mitään.

Taustalla on sama toive kuin monella muullakin vanhemmalla: että lapset oppisivat, ettei elämässä kannata luovuttaa heti, kun asiat tuntuvat vaikeilta.

Oman luovuttamisensa Paula muistaa vieläkin. Se oli se haitari.

– Itse sitä halusin, mutta itse myös inhosin. Oli kaikille helpotus, kun vanhempani antoivat minun lopettaa.

Anarkistinen ksylitolipastilli iskee jälleen!

Kello on kahdeksan, ja on Paulan vuoro nukuttaa. Vaikka Norosilla luetaan paljon lastenkirjoja, kuten Richard Scarrya, iltaisin Paula keksii omia satuja.

Vakiohahmo on ksylitolipastilli, joka käyttäytyy vastoin normeja ja häiritsee muita. Lapsia naurattaa , kun pastilli menee ravintolaan ja sotkee kaikkien tilaukset.

– Yritän ujuttaa loppuun aina jonkin opetuksen, ettei se mene ihan sekoiluksi. Iltasatu on siihen loistopaikka. Kun on saanut lapset kuuntelemaan, se on tilaisuus, jota ei kannata jättää käyttämättä.

”Tasa-arvoinen avioliittolaki oli meidänkin perheelle hyvin tärkeä asia.” 

Opetus on usein arkinen. Miten ollaan leikissä tai miten puolensa voi pitää loukkaamatta muita.

Yksi Paulan vakioteemoista on rohkeus: elämän voi elää kuten haluaa. Se on hänen ydinarvonsa, sillä Paula kasvoi itsekin normien ulkopuolella. Ei tullut pojista tykkäävää prinsessaa, vaan nainen, jolla on kaksi lasta, joilla on toinenkin äiti. Paula korostaa, että odotukset eivät tulleet kotoa vaan yhteiskunnasta.

– Joskus lapsemme ymmärtävät, että vielä heidän aikanaan tässä maassa on taisteltu tasa-arvoisesta avioliittolaista. Se oli meidänkin perheelle hyvin tärkeä asia.

– Henkilökohtaisesti olen aina saanut elää niin kuin elän, mutta olen oppinut, että ketään ei voi ohjailla.

Paula yrittääkin olla tarkkana siinä, ettei lataa itse lapsilleen vääränlaisia odotuksia, oli kyse sitten ammatista tai vähän arkisemmasta, kuten vaatemausta.

Välillä menee pieleen. Paula huomaa jäävänsä kiinni siitä, ettei tiennytkään, mikä lapsista on kivaa.

– Minusta olisi kivaa mennä koko perheellä luistelemaan ja kaakaolle niin kuin jossain kirjassa, mutta todellisuus on toinen. Se onkin palelua, kaatumisia, kitinää, ja kaakaokin on niin pahaa, että lapset haluavat kotiin.

– Minun on pitänyt ymmärtää, että lapset eivät aina pidä siitä, mistä minä. En voi päättää heidän tunnetilojaan.

Vanhemman tärkein tehtävä on olla lapsille läsnä ja turva henkisesti ja fyysisesti. Läsnäoloa Paula opettelee edelleen.

Kun viestejä vilkkuva puhelin vie huomion tai ajatukset pyörivät töissä, on kurja tunne, kun poika sanoo, että ”äiti, laita se puhelin pois” tai ”äiti, kuuntele”.

– Se hetki on kamala, kun ei ole aavistustakaan, että mitä siis piti kuunnella.

Norosten poika alkaa siirtyä suurempaan maailmaan. Hän aloittaa syksyllä esikoulun ja on itse jo hyvin innoissaan. Niin on Paulakin. Ei pelkoja, vaan innostusta toisen kasvamisesta.

– Siihen kasvaa itsekin matkalla. Kun esikoinen oli vauva, oli järjetön ajatus, että hän menee joskus päiväkotiin tai sitten, että hän menee joskus kouluun.

”Vastoinkäymiset ovat hyvää harjoittelua elämää varten.”

Nyt Paulasta on liikuttavaa nähdä, kuinka lasten ystävyyssuhteet alkavat kehittyä.

– Jos oma lapsi jäisi ulkopuoliseksi, se tuntuisi sillä hetkellä hyvinkin pahalta. Lapsen surua on kamalaa katsoa, mutta vastoinkäymiset ovat hyvää harjoittelua elämää varten. Jos he eivät koskaan kokisi mitään kipeää, sekin olisi kamalaa, koska sellaista elämä on.

Kun monen suurimmat pelot vanhemmuudessa liittyvät siihen, että lapsi ei löydä omaa paikkaansa ja ettei vanhempana voi vaikuttaa kaikkeen, Paula huomauttaa, että hyvin harvalle asialle äiti tai isä oikeastaan mitään voi.

Se on kasvattajalle vapauttava ajatus.

– Olen kasvattajana yhtä vajavainen kuin muutkin ja mietin koko ajan, mitä teen oikein ja mitä väärin. Vanhemmuuden epävarmuus on hirvittävää, joten minusta on helpotus ymmärtää, että emme voi kaikelle mitään. Olen jo vähän päästänyt irti: täytyy vain toivoo parasta ja pysyä herkkänä.

Perheen kolmevuotias ”Elsa” tietää jo: Let it go.

Paulan arjen muruset

Ruoka. Jauheliha. Aikuisten aika. Pari tuntia syömässä tekee ihmeitä. Oma koti. Ihana! Apu. Lähellä asuvat vanhempani. Riita. Syitä emme muista jälkikäteen. Ipad. Hätävaravälttämättömyys. Leikki: Rehellisesti sanottuna tylsää, mutta lapset ovat fiiliksissä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Joka perheessä on vakiintuneita sääntöjä ja tapoja. Teilläkin on varmasti!

Nam, munkkeja!

Saunamunkit. Meidän viisihenkisellä perheellä on tapana ostaa torstaisin tuoreet munkit lähikaupasta ja syödä niitä saunavuorolla taloyhtiön saunan pesuhuoneessa.

Leipää ei saa koskaan laittaa suoraan pöydälle, vaan alla pitää olla talouspaperi tai lautanen.

Silloin kun eläimillä ja ihmisillä on yhtä aikaa ruoka-aika, niin eläimelle annetaan ruokaa ensin, ja sitten vasta saavat ihmiset syödä. Ei ole reilua, jos täysin ihmisen vallan alla elävä lemmikki joutuu nälkäisenä katsomaan vierestä, kun toiset syövät.

Leivän päälle saa laittaa vain joko kinkkua tai juustoa, ei molempia kerrallaan, muu on pröystäilyä! Tämä periytyy ajalta, jolloin olimme varattomia opiskelijoita, ja tapa on vain jäänyt päälle.

Aamulla syödään aina tummaa leipää, illalla vaaleaa.

Syön usein luonnonjogurttia ja mysliä sekä aamu- että iltapalalla. Illalla jogurtti nautitaan ehdottomasti mukista, aamulla ehdottomasti kulhosta. Menee ihan pasmat sekaisin, jos yrittää jotain muuta.

Matto, jonka päälle ei saa astua

Kaappien ovien pitää olla aina kiinni. Nousen sohvalta erikseen sulkemaan oven, jos joku on jättänyt sen auki. Itsehän en koskaan jätä. Sama juttu makuuhuoneen oven kanssa.

Maanantaina aina sininen paita päälle, en tiedä mistä tapa on tullut.

Meillä kastellaan kukat aina perjantaisin. Aina perjantaina.

Mummoni antoi lahjaksi pienen maton saatesanoilla: se on niin hieno, että sen päälle ei sitten saa astua.

Vaatteet vaihdetaan heti kotiin tullessa. Kukaan ei ole sanonut sääntöä ääneen, mutta lapsikin tekee sen saman tien ihan oma-aloitteisesti.

Käsilaukkua ei saa pitää lattialla, muuten loppuvat rahat. Eikä leipää (limppua) saa pitää väärinpäin, muuten talosta loppuu leipä.

Vessapaperissa ei saa olla kuvioita, sen pitää olla yksiväristä. Siihen ei ole mitään rationaalista syytä. Ajatus vain on epämiellyttävä.

Näpit irti tiskikoneesta!

Aina kun tullaan sisään ovesta, pestään kädet. Vaikka oltaisiin haettu hanska portailta.

Päivävaatteilla ei mennä sänkyyn, jos sänkyä ei ole pedattu. Eli vain yökkärit päällä lakanoissa.

Mies ei saa täyttää tiskikonetta, koska minä olen siinä niin ylivoimaisen hyvä! Helpoimmalla pääsen, kun täytän koneen alusta alkaen itse.

Monia ihmetyttää se, että meidän perheessä pidetään kerran viikossa täysin ruutuvapaa päivä. Lasten on pakko keksiä itse tekemistä, ja aikuisetkin keskittyvät kännykän ja tv:n sijaan enemmän yhdessä olemiseen.

Lähde: Vauva.fin kysely

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten vauvan syntymä vaikutti talouteesi?

Mitä vauvaan liittyviä hankintoja teit raskausaikana – ja lapsen syntymän jälkeen? Kerro meille, selvitämme, kuinka vauvan syntymä vaikuttaa lapsiperheiden talouteen. Osallistu kyselyyn TÄSTÄ.

Arvomme kaikkien osallistuneiden kesken 100 euron arvoisen tuotepaketin vauvalle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Perjantaina 21.4. vietetään Anna lapsesi pukea sinut -päivää. Toimitus otti vähän ennakkoa – katso kuvat ja lisää omasi mukaan!

”Alla oma musta trikoomekko, päällä miehen (liian iso) huppari, päässä lapsen (liian pieni) pipo. Asusteena Prisman ilmapallo.”
Asun valitsivat 5- ja 7-vuotiaat pojat

”Kysymys kuuluu, miksi olen joskus ostanut itselleni karvahupparin, jossa on nallenkorvat? Ehkä ilahduttaakseni lasta.”
Asun valitsi poika, 7v

”Kolmevuotiaan mielestä äidillä pitää olla kukallinen mekko ja sukkahousut. Mieluiten olisi pitänyt olla liilat sukkahousut, mutta sellaisia ei löytynyt. Punaiset olivat kakkosvaihtoehto. Ekaluokkalainen valitsi rannekorut, hän on tehnyt ne itse.”
Asun valitsivat 8- ja 3-vuotiaat tytöt 

”Tehdään susta vähän rokimpi. Mikä tarkoittaa jakku? Tää joutsenpaita on ihana, saanko mä tän? Ja nää pinkit merihevoset korviin ja toi mun lempparilaukku, jota sä et koskaan anna mun käyttää.”
Asun valitsi tyttö, 8v

”Sortsit pitää olla, ilmoitti lapsi. Pihahousujen kanssa löytyi onneksi vähän tömäkämmät kengät, ettei palele ihan niin paljon.”
Asun valitsi poika, 3v

”Klassisella linjalla mennään: Marimekon paita ja hame, sandaalit jalkaan ja käteen random-pussukka, jossa sisällä lapsen piirros, lelukännykkä ja lompakko.”
Asun valitsivat 4- ja 6-vuotiaat tytöt

Vieläkö mietit? 3 syytä osallistua:

1. Aikuisten pitäisi olla enemmän sellaisia kuin lapset

Lapsilla on anarkismia, rohkeutta, tajunnanräjäyttäviä visioita. Ja sopiva annos aitoa höpsöyttä. Jospa siitä tarttuisi vähän mukaan, kun asu ei ole niin harmaa ja sovinnainen? Aina ei tarvitse ottaa itseään niin vakavasti.

2. Lapsellakin on oikeus päättää välillä

Vanhempana päätät vuoden jokaisena päivänä, mitä lapsesi pukee. Vielä teini-ikäistäkin rajoittaa se, mitä vaatteita vanhempi suostuu rahoittamaan. Anna välillä valta lapselle ja katso, mihin se johtaa!

3. Löydät asuja, joita et tiennyt omistavasi

Olitko unohtanut, että sinulla on supersiisti vanha bändipaita tai överimakeat korvikset? Anna lapsesi löytää ne sinulle. Voit saada uutta päällepantavaa muillekin päiville.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.