Isovanhemmuus on kaksinkertaista rakkautta ja kaksinkertaista huolta.

– Voinhan minä katsoa, Tuula sanoo. Mutta ajattelee: Eivät ne toisten lomakuvat niin jännittäviä ole.

On loppukesä 2006, ja Tuulan poika Mikko ja hänen vaimonsa Elke ovat käyneet Tallinnassa ja näyttävät nyt kuvia. Keskellä pinoa yksi kuva on mustavalkoinen, ohutta paperia. Se on ultraäänikuva vauvasta.

Tuulalla kestää hetki tajuta: Mikko ja Elke odottavat esikoistaan. Tuulasta tulee mummo. Onni panee sanattomaksi ja itkemään ja nauramaan yhtä aikaa. Tuula on jo toivonut lapsenlasta, ajatellut, että kunhan Mikko vain löytää elämänsä naisen, sitten.

– Esikoispojastani tulee isä. Olin niin onnellinen ­lapseni puolesta, Tuula muistelee.

Mustavalkoinen kuva on alku uusille tunteille. Ne ovat suurta onnea, mutta pian myös suurta huolta.

Erilainen viiva kämmenessä

Se viiva on erilainen. Se, mikä menee kämmenen poikki, tavallisesti etu- ja keskisormen hangasta kohti kämmenen sivua.

Mikko on soittanut synnytyssairaalasta äidilleen ja kertoo, että vauvaa tutkitaan vielä. Hoitaja on huomannut, että vauvan kämmenessä on suora nelisormipoimu, ja ura menee kokonaan kämmenen poikki.

Se voi olla ihan tavallista. Mutta se voi olla myös merkki kehitysvammasta.
Tuulan pojanpoika on syntynyt kaksi päivää aiemmin, ja nyt lääkärit tutkivat, onko hänen kromosomeissaan poikkeamaa. Tuula kuulee huolen poikansa äänessä.

Huoli tarttuu, mutta on vain odotettava tuloksia. Ja juurihan Mikko kertoi lääkärin näyttäneen omaa kättään – hänelläkin viiva on suora. Se ei ole välttämättä mitään.

Kun tulokset tulevat, ne vierittävät huolen pois. Mitään poikkeavaa ei löydy.
Kevätvauva saa nimekseen Niilonuutti ja ristiäislahjakseen pienen jääkiekkomailan ja ensimmäiset leikkigolfmailat.

Mikko on pelannut koko nuoruutensa pesäpalloa ja jääkiekkoa. Koko suku pelaa yhdessä golfia.

Itkuinen vauva

Älä ala neuvoa, poika sanoo äidilleen. Tuulan ja Mikon välit ovat läheiset. Mikko ja hänen siskonsa ja veljensä ovat aina puhuneet asiat selviksi äitinsä kanssa. Aina on ollut tapana sanoa suoraan.

– Välimme ovat niin hyvät ehkä siksi, että sain Mikon nuorena, Tuula miettii. Hän oli Mikon syntyessä seitsemäntoistavuotias.

On kesä 2007, ja Niilonuutti on itkuinen vauva. Ehkä koliikkia, vanhemmat arvelevat ja odottavat kuukau­sien kuluvan. Vauva alkaa jokellella, muttei käänny selältä vatsalleen. Ei ala kontata, ei istua. Niilonuutti pääsee neuvolan kautta fysioterapiaan.

– Vauvat vain ovat erilaisia, oppivat asiat eri aikaan. Antaa hänen kasvaa omaan tahtiinsa, Tuula sanoo Mikolle.

Kromosomitutkimushan on tehty, ja tulos oli normaali. Moni Tuulan tuttavakin kertoo oppineensa asioita myöhään, kävelemäänkin vasta kaksivuotiaana. Ja eikö Kalle Päätalostakin ole sanottu, että hän oppi puhumaan vasta leikki-ikäisenä?

Moninkertainen murhe

Tuula työskentelee sairaanhoitajana aluesairaalan päivystyksessä. Hän rauhoittaa mieltään puhumalla vauvojen kehityksestä tutun lääkärin kanssa.

Kun Niilonuutti on vuoden ja neljä kuukautta, hän saa pikkusiskon. Tuula on onnellinen toisesta lapsenlapsesta, mutta ajattelee, että Mikko ja Elke ovat pian kovilla. Niin kuin ovat kaikki, jotka saavat lapsia pienellä ikäerolla.

Samalla Tuula näkee, miten Mikon huoli Niilonuutista kasvaa. Kannustuksesta, ponnistelusta ja fysioterapiasta huolimatta Niilonuutti ei lähde kävelemään.

Tuula haluaisi auttaa, tehdä jotain, pystyä vahvistamaan toivon kipinää, ettei Niilonuutin kehityksessä ole vikaa.

– Tuntui, että sydämeni vuotaa verta. Vaikka lapseni oli melkein nelikymppinen mies, hän on silti minun lapseni ja hyvin vaikeassa tilanteessa.

Tuula huomaa, että huoli lapsenlapsesta on kovempi kuin omista lapsista aikaisemmin.

– Murhe on moninkertainen, jos jotain sattuu lapsenlapselle. Ahdistus kertautuu. On yhtä aikaa huoli pienestä lapsesta ja oman lapsen jaksamisesta vanhempana.

Niilonuuttia tutkitaan taas sairaalassa.

Diagnoosi selviää

On Tuulan päivä, neljästoista toukokuuta 2009. Tytär Mari on kylässä, kun puhelin soi. Mikon numero, Tuula huomaa ja vastaa puhelimeen.

– Kyllä on nimipäiväkahvia, tulkaa vaan.

– Nyt ei tulla, Mikko sanoo.

– Niilonuutilla on Williamsin syndrooma.

Mikä, Tuula kysyy. En tiedä vielä itsekään, Mikko vastaa.

Kaikki alkavat etsiä tietoa. Tuula ja Mari avaavat ­heti tietokoneen ja lukevat. Vaikka Tuula on työskennellyt sairaanhoitajana 23 vuotta, hän ei ole koskaan kuullut Williamsista.

Williams-lapset ovat sosiaalisia ja puhuvat paljon, ­Mari lukee. Tuulan olo vähän helpottuu. Onko se nyt paha?

Williamsiin liittyy usein sydänverisuonten ongelmia, juttu jatkuu. Tuulaa alkaa taas pelottaa. Hän on nähnyt työssään leikkauksia ja vaikeita sairauksia ja miettii, kuinka isoja asioita lapsi voi joutua kestämään.

Mitä enemmän he lukevat, sitä toiveikkaammiksi he tulevat. Oireyhtymän kirjo on laaja. Aikuisilla se on jäänyt jopa diagnosoimatta, koska kehitysvamma voi olla lievä. Vielä ei voida tietää, millainen se Niilonuutilla on.

Rakkaus ei vähene

Silti Tuulaa itkettää. Hirveästi.

– Ei minun elämäni romahtanut, surin Mikon puolesta. Näin omassa lapsessani stressin ja kamppailun. Mietin pieniäkin asioita: kaatuvatko hänen haaveensa, pelaako hän koskaan poikansa kanssa niin kuin on haaveillut, millaista arki on.

Williamsin syndrooma on hyvin harvinainen. Vuosittain Suomessa syntyy noin viisi lasta, joilla on se. Useimmat lääkäritkään eivät ole nähneet Williams-lasta, ja diagnoosin saaminen voi kestää vuosia.

Niilonuutti on kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, kun oireyhtymä toisessa kromosomitutkimuksessa huomataan.

Ja vielä tarvitaan aikaa. On hyväksyttävä, että elämä menee nyt näin. Surtava ja sopeuduttava.

– Se ei vähennä rakkautta lasta kohtaan.

"Onni, että Niilonuutti syntyi tähän perheeseen"

Mitä mummo voi tehdä. Sitä Tuula alkaa nyt miettiä. Olen tässä rinnalla, hän sanoo Mikolle. Lähdetään yhdessä viemään ja kasvattamaan Niilonuuttia maailmaan. Minä autan teitä, missä vain voin.

Ainakin Tuula voi kutsua syömään ja laittaa ruoat. Ja voi olla useinkin hoitoapuna. Hän asuu lähellä ja tekee sairaalan päivystyksessä pitkiä vuoroja, joiden takia hänellä on välillä monta vapaapäivää peräkkäin.

Kun Niilonuutti on mummolla, pikkusisko Nellinoora saa vanhempiensa kaiken huomion. Kun molemmat lapset kyläilevät mummolla, vanhemmat saavat hetken hengähtää. Lastenhoidossa auttavat myös Mikon sisarukset perheineen.

– Tavallisissakin ruuhkavuosissa parisuhde jää sivuun. Sen hoitamiseen ja aikuisten yhteisen ajan ottamiseen haluan vähän patistaakin, Tuula sanoo.

– Erityislapsen kanssa vanhempien on jaksettava enemmän: varottava, ennakoitava, jaksettava toistaa. Ihailen Elkeä ja sitä, miten uupumaton ja toimelias hän on.

Tuula alkaa ajatella, että on onni, että kehitysvammainen lapsi syntyy perheeseen, jolla on voimia mennä eteenpäin ja auttaa lasta.

On onni, että Niilonuutti syntyi juuri tähän perheeseen ja sukuun. Jos jotain on menettänyt, on saanut jotain enemmän tilalle. Paljon pahempaakin sattuu.

– Niilonuutti on niin rakas. Ihana. Iloinen ja sosiaalinen. Niin hirmu rakas.

– Minun elämäni mies, niin minä aina sanon.

Kiusaaminen ahdistaa

Kunpa tämä maa muuttuisi, Tuula toivoo. Ja näkee muutoksen hituja, pieniäkin.

Televisiossa on Toisenlaiset frendit, keikoilla punkbändi Pertti Kurikan nimipäivät. Golfissakin on edustusjoukkueita ja kisoja kehitysvammaisille. Ne murtavat ennakkoluuloja, Tuula uskoo.

Silti niitä vielä on. Työssään Tuula näkee myös kehitysvammaisuuteen liittyvää häpeää. Se tuntuu kipeältä ja niin vaikealta ymmärtää.

Marraskuussa 2013 Tuula ja Niilonuutti menevät viikonloppuleirille Ylöjärvelle. Leirin järjestää Kehitysvammaisten tukiliitto, ja siellä isovanhemmat ja lapsenlapset tapaavat toisiaan.

Leirillä Tuula kuuntelee toisia isovanhempia ja tajuaa, ettei kaikkien ole helppo hyväksyä erilaisuutta. Hän kuuntelee tarinoita ukeista, jotka eivät ota ­kehitys­vammaista lapsenlastaan luokseen. Eivät lähde hänen kanssaan kauppaan, eivät suostu olemaan hänen kanssaan julkisilla paikoilla.

Jos kehitysvamma ei näy päälle, moni pelkää arvostelua. Miksi lapsi käyttäytyy noin, eikö ole kuria?

Se tuntuu väärältä ja surulliselta. Ja se rikkoo väistämättä isovanhempien, heidän lastensa ja lastenlastensa välit. Juuri silloin, kun lapsi tarvitsisi turvallista joukkoa, jossa kasvaa ja tulla hyväksytyksi.

Mahdollista kiusaamista on vaikea ajatellakin.

– Minua ahdistaa ajatuskin siitä, että Niilonuuttia kiusattaisiin. Se sattuu jo etukäteen. Että tällaista ihanaa lasta joku kiusaisi, Tuula sanoo.

Hän miettii, miltä lapsesta tuntuu, jos kukaan ei hae leikkimään. Ei pimpota ovikelloa ja kysy, oletko mun kaa.

Pienet asiat ovat suuria. Siksi Niilonuutin ja hänen kaveriensa vanhemmat sopivat, että lapset hakevat toisiaan leikkimään.

– Vuodet ovat muuttaneet huolia. Ne ovat erilaisia kuin osasin ensin ajatella.

Mummolassa on mummolan jutut

Se on meidän mummo! Niilonuutti huutaa ja innostuu niin, että tupsahtaa alas keinusta päiväkodin pihalla.

Mummo tekee yllärihakuja, Tuula sanoo. Hän sopii Mikon ja Elken kanssa erikoispäivästä ja ilmaantuukin päiväkodin pihalle ilman, että Niilonuutti ja Nellinoora ovat osanneet odottaa.

– Tällaisia mummon juttuja... Talvella hain lapset päiväkodista, menimme pizzalle ja katsomaan Onnelia ja Annelia ensi-iltaan.

Ja kun sisarukset olivat viikon riitelemättä, Tuula vei heidät uimaan ja pizzalle, osti vielä elokuvan ja irtokarkkejakin.

Kun lapset ovat mummolassa, Mikko ja Elke voivat käydä elokuvissa ja syömässä, ja viikonloppumatkalla Kööpenhaminassa. Tuula ja hänen miehensä Jorma vievät lapset vaikka juna-ajelulle ja Visulahteen katsomaan dinosauruksia.

Ja mummolassa lapsille on mummolan jutut. Saunotaan, leikitään vesisotaa ja grillataan makkaraa. Chippaillaan golfpalloja takapihalla. Syödään minimunkkeja, joista Niilonuutti erityisesti tykkää, ja joita Tuula ostaa varoiksi pakastimeen viisikymmentä kerrallaan. Katsotaan iltasaduksi jakso Muumilaakson tarinoita.

Mummolan keittiön pöydän ääressä on hyvä ­harjoitella kirjaimia ja numeroita ja hiljaisella pihatiellä polkupyöräilyä. Kun polkupyöräily alkaa sujua, mummo on luvannut Niilonuutille potkulaudan.

Mutta mummolassa pitää myös siivota omat jäljet, nostaa tiskit pois, kerätä lelut, pestä kädet, sammuttaa valot ja sulkea ovi jäljessään.

– Yhdessä opettelemme näitäkin asioita.

"Haaveilen lottovoitosta"

Jääkaapin ovessa on lasten askarteluja. Kortissa on sydämiä sisäkkäin ja niiden keskellä teksti Mummolle, allekirjoituksena Nellinoora ja Niilonuutti.
Tuula nostaa Niilonuutille pöytään mehua ja minimunkkeja ja kertoo, mitä toivoisi, jos mitä vain saisi.

– Haaveilen lottovoitosta, niin kuin kaikki muutkin suomalaiset. Palkkaisin Niilonuutille henkilökohtaisen avustajan koko kouluajaksi.

Tänä syksynä Niilonuutti aloittaa koulun. Hän osaa jo lukea lyhyitä sanoja, laskea, kirjoittaa ja uida. Hän osaa skypettää Mari-tädin kanssa ja etsiä netistä videoita ja musiikkia.

Mummon iPadilta löytyy Granlundin ilmaveivi, Röllipeikon Sammakoiden kuoro, Hevisaurusta ja Cheekiä.

– Sellaisia pikkupoikien juttuja.

– Tulehan Niilonuutti tänne, niin rutistan.

Kuva: Kristiina Kontoniemi

Anna Ruohonen, Aivan erityisen rakas, Meidän Perhe 8/2014

On, pakko on syödä. Mutta onko pakko tehdä itse? Ja mitä? Meidän Perhe selvitti, miten arjen ruokarumba pyörii.

Ensin laulaa mikro: bling! Ja sitten huutaa äiti tai isä: Syömään!

Ruuanlaitto on pakollinen osa arkea. Harvempi kuin joka viides Meidän Perheen kyselyyn vastanneista pitää itseään kulinaristina tai ruokaharrastajana, vaikka kokkaa ja kattaa ruokaa perheen pöytään jatkuvasti. Kaksi kolmesta kuitenkin haluaisi satsata arkiruokaan enemmän.

Toisaalta ruoka syödään perheissä usein jo kello 17 maissa, pian työ-, hoito- ja koulupäivän jälkeen. Tarvitaan siis helppoutta, eineksiä, pakasteita, puolivalmiita – ja mikroa.

– Einekset, pakasteet ja puolivalmiit ovat osana muuta ruokavaliota varsin ok. On turha kaivata aikaa, jolloin syötiin ruokaa omasta maasta ja tehtiin kaikki alusta asti itse. Ruuanlaitto oli silloin äidin tai kotiapulaisen päätyö. Nyt on ihan eri haasteet, työt ja harrastukset. Tarvitaan helpotuksia, ravitsemusterapeutti Anette Palssa sanoo.

"On hassu ajatus, että ruuasta lähtisi ravintoarvo, kun sen laittaa mikroon."

Mikron käyttäminen ei ole merkki siitä, että ruuassa olisi ravitsemuksellisesti jotain pielessä.

– On hassu ajatus, että ruuasta lähtisi ravintoarvo, kun sen laittaa mikroon. Osa vitamiineista menetetään kyllä lämmityksessä, mutta niin ruuanlaitossa käy aina, Palssa toteaa.

–  On järkevää käyttää pakasteita ja valmiiksi pilkottuja ja raastettuja tuotteita. Käytä puolivalmisteita, osta valmista tai tee ruokaa etukäteen ja lämmitä – se on ihan kunnon ravintoa.

Toisaalta on myös perheitä, jotka tekevät aina lämpimän päivällisaterian huolella ja itse. Kyse on arvovalinnasta: siitä, mihin haluaa aikaa käyttää.

”Puhtaat raaka-aineet, ei valmismarinadeissa uinutta lihaa tai eineksiä. Ostamme lähituottajilta suoraan munat ja lihaa. Kasviksia kauden mukaan”, kertoo yksi kyselyyn vastanneista äideistä.

"Jos lapsi tottuu syömään vain muutamaa ruokaa, tulee viimeistään koulussa nälkä."

Mutta entäs jos lapsi tahtoo syödä vain makaronilaatikkoa tai spagettia? Älä ainakaan kokkaa lapselle eri ruokaa kuin itsellesi, Palssa sanoo. Lapsi voi päättää ruuasta välillä, mutta ei aina.

– Jos lapsi tottuu syömään vain muutamaa ruokaa, tulee viimeistään koulussa nälkä. Miksi hankaloittaa oman lapsen elämää niin?

Hyvä koko perheen arkiruoka syntyy näin:

Tee itse tai lämmitä. Lisää salaattia ja kasviksia tai napostelkaa vaikka pikkutomaatteja, kun ruoka lämpenee. Lapsen einesateriaan voi lisätä proteiinia vaikka maitolasillisella tai muutamalla raejuustolusikallisella. Se on siinä!

Meidän Perhe 9/2016

Perheiden 5 suosikkiruokaa

1. Jauhelihakastike ja spagetti tai makaroni

2. Makaronilaatikko

3. Kana- tai broilerikastike riisin kanssa

4. Uunilohi ja perunamuusi

5. Nuudeleita

Uusia suosikkeja: soijanakit, tortilla-pohjiin tai rieskoihin tehty pizza, tortilla-lasagne, pizzapannari, tomaattinen linssikeitto, katkarapuja curry-kookosmaitokastikkeessa, pinaattivohvelit, chorizo-papupata, intialainen voikana, falafelit ja pitaleipä, pekoniparsakanavartaat, soijarouhe jauhelihan sijaan, paahdetut juurekset hunajan kanssa, linssipyörykät, nokkosmunakas, nokkosletut, nyhtökaura, pinaattikaurapuuro, intialainen leipäjuustokastike

Toiveikas kuitenkin

Olen ottanut yhdeksi tärkeimmäistä tehtävistäni tarjota perheelle mahdollisimman puhdasta ruokaa (olen kotiäiti), koska tiedän sen vaikuttavan perustavanlaatuisesti terveyteen, jaksamiseen ja hyvinvointiin, koko elämään.

Ja vaikka pidänkin ruoanlaitosta, joskus kiireisinä päivinä tai väsyneenä ostaisin erittäin mielelläni kaupasta jotakin valmista. Mutta, valitettavasti SUURIN OSA kaupassa myytävistä tuotteista on kyllästetty lisäaineilla ja hyönteismyrkyillä. Puhutaan että ruoka on puhdasta, mutta kukkua kanssa.  Jos ei muuta, niin vähintään kasviöljyllä pilataan muuten ok ruoat epäterveellisiksi. 

Valmistajille terveiset; valmistakaa puhtaita luomutuotteita ilman kilometrin lisäaineluetteloa, oikeilla eläinrasvoilla ja merisuolalla maustettuna, niin uskon ostajia kyllä riittävän! 

Monet puhuvat että tällainen ruoka olisi liian kallista, mutta itse olen ainakin laittanut puhtaan ruoan kaikkien muiden hankintojen edelle, terveys ja jaksaminen on minulle niin tärkeää. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Apua, muksu oli luovalla päällä ja piirsi tussilla tuoliin. Lähteekö tussi pois kahdella kodin ihmeaineella, joita nettipalstoilla suositellaan?

Meidän Perhe testasi, miten lähes joka kodista löytyvät ihmeaineet poistavat kynän jälkiä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tia ja Joonas Mustajärvellä sekä heidän kolmella lapsellaan on kaikki, mitä he tarvitsevat. Yksi lapsi mahtuisi vielä hyvin.

Tuollainen? Oikeasti? Minkä leikkimökin te olette menneet ostamaan?

Tia Mustajärven sukulaiset seisovat pihamaalla ja katsovat Tian ja Joonaksen uutta kotia. Kengät uppoavat kuraiseen maahan. Metsän reunassa on hiljaista.

Punainen hirsimökki on rakennettu vuonna 1927. Talossa on 48 neliötä, yläkerran vintille on myöhemmin tarkoitus rakentaa yksi makuuhuone.

Rakennus näyttää niin pieneltä, että on vaikea kuvitella, kuinka Tia, Joonas, parivuotias Ronja ja Minea-vauva mahtuisivat asumaan siinä.

Sukulaiset kutsutaan sisään kahville. Tia kaivaa kaapista eriparimukit ja nostaa Minean syliin.

– Silloin kolme vuotta sitten ja yhä nyt me ajattelimme vain, että nyt ollaan kotona, juuri tätä me haluamme, Joonas sanoo.

Tia ja Joonas tapasivat siuntiolaisessa navetassa saappaat jalassa. Onpas rehti maalaisnainen, ei mikään kaupunkilainen prinsessa, ajatteli Joonas ja ihastui.

– Minä rakastuin Joonaksen kädenpuristukseen. Ote oli niin jämäkkä, Tia sanoo.

Agrologiksi opiskellut Tia oli maaseutuyrittäjän tutkintoon liittyvässä työharjoittelussa maatilalla, Joonas työskenteli samalla tilalla karjanhoitajana.

Kaksi vuotta myöhemmin juhlittiin häitä. Siitä on nyt jo kuusi vuotta, aika on kulunut nopeasti. Parikymppisellä Tialla oli punainen puku.

Korkeintaan yhden lapsen voisi hankkia, ehkä, sitten joskus, Tia sanoi Joonakselle. Ronja syntyi kaksi vuotta häiden jälkeen.

– Vauva olikin yllättävän kiva ja helppo. Luulin lapsia jotenkin rasittavammiksi. Minulla ei ollut niistä yhtään kokemusta. Olen ainoa lapsi ja sukuni nuorin.

Kaksi vuotta Ronjan jälkeen syntyi Minea. Perhe asui yli sadan neliön rintamamiestalossa, vauva mahtui sinne hyvin. Mutta talo ei ollut oma. Eikä siellä voinut kasvattaa eläimiä.

"Koti kerrostalossa olisi ollut painajainen. Ei siellä pystyisi asumaan."

Siksi Tia klikkasi netin asuntosivut auki melkein joka ilta, kun lapset nukkuivat.

Neljä huonetta, kolmas kerros, hyvä sijainti palvelujen lähellä, avara ja valoisa, 338 000 euroa. Ei.

Viisi huonetta, ylin kerros, liikenteen melu ei kuulu, lasitettu parveke, putkiremontoitu talo, 420 000 euroa. Ei!

– Koti kerrostalossa olisi ollut painajainen. Ei siellä pystyisi asumaan, naapureita ylhäällä ja alhaalla ja sivulla. Joku olisi vastassa heti, kun avaisi oven, Joonas sanoo.

Tia on samaa mieltä. Hän on kotoisin Espoon maaseudulta eikä ole koskaan halunnut asua kaupungissa.

– Kun Helsingissä käy, kasvoille iskee heti pakokaasujen haju ja meteli.

Yhtenä iltana netissä oli pieni, punainen mökki.

Punainen mökki ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Sisätilat olivat sokkeloiset ja ahtaat. Vähät neliöt oli jaettu väliseinillä moneen soppeen. Rakennuksessa ei ollut asuttu vuosikausiin. Suihku puuttui. Haisi ummehtuneelta.

Mutta kun Tia siristi silmiään punaisen mökin ulkoportailla seistessään, hän näki aivan selvästi: lehmille laidun, porkkanoille kasvimaa, kahvikupille ulkopöytä, lapsilla paljaat varpaat ja multaa kynsien alla.

Ulkona olisi tarpeeksi tilaa. Kaupat päätettiin tehdä.

– Valinnassa ei ollut kyse rahasta, velkaa olisi saatu enemmänkin. Kyse oli sen elämäntavan valinnasta, jonka halusimme itsellemme ja lapsillemme, Tia sanoo.

Ensimmäiset seitsemän kuukautta kauppojen solmimisen jälkeen Joonas työskenteli päivisin sähköalan yrityksessään ja remontoi illat uutta kotia. Turhia seiniä purettiin, loput tilkittiin, suihku rakennettiin, lattiaan laitettiin lankut.

Alhaalle jäivät avokeittiö, olohuone takkoineen, pieni kamari, muutaman neliön eteinen ja kylpyhuone. Yläkerran vintti muuttui vanhempien ja lasten yhteiseksi makuutilaksi.

Pihan perällä nökötti pikkuriikkinen sauna.

Ensimmäisenä iltana omassa kodissa kaikkien muuttolaatikoiden ja nyssäköiden ohi mahtui vain pujottelemalla. Kun Ronjan piti päästä nukkumaan, Tia sai vaivoin raivattua lattialle lapsen kokoisen kolon.

Aamulla alkoi arki.

Tavaroista oli karsittava yli puolet pois. Pieneen taloon ei mahtunut suuria huonekaluja, eivätkä Tian mummulta saadut pöydät, tuolit ja lipastot kelvanneet tutuille. Tia lähetti ne raskain mielin kirpputorille.

Lasten leluille riittää yksi laatikko. Jos alkaa tursuilla, leluja on liikaa.

Lasten lelut mahtuivat yhteen muuttolaatikkoon ja aikuisten vaatteet toiseen, talvitakit ja kengätkin.

Yksi laatikko riittää leluille yhä.

– Leluja on liikaa, jos laatikko alkaa tursuilla ja Duploja löytyy mistä sattuu. Se on hyvä sääntö, Tia miettii.

– Luopuminen tuntui yllättävän helpolta, kun pääsi alkuun. Tarvitsenko oikeasti vanhoja koulumuistiinpanoja ja kirjoja, joita en tule enää koskaan lukemaan? Entä kymmeniä pussilakanoita ja DVD-levyjä? En.

Tavarat vähenivät, mutta eläinten määrä kasvoi.

Aluksi hankittiin kaksi vuohta, sitten kaneja. Joonas rakensi karsinat, häkit, kanalan ja ulkotarhan.

Illalla ulkona oli pimeää. Katulamppuja ei ollut, Inkoon keskustaan oli matkaa kahdeksan kilometriä. Mikään ei tuntunut raskaalta tai pelottavalta.

– Samalla tavalla Suomessa on eletty satoja vuosia, viljelty maata ja kasvatettu karjaa aika pienissä oloissa. Meillä on sähköt ja autot ja paljon muuta, mikä hätä tässä olisi.

Älä jahtaa kukkoa, kukko suuttuu, Joonas varoittaa Ronjaa.

– Kun se tuli taas sisälle, niin kannan ulos, Ronja puolustautuu ennen kuin päästää irti.

Kukot ja kanat kulkevat vapaina pihalla. Niin kulkevat lapsetkin. Minea, 3, juoksee isän perässä korjaamaan kaivoa, Ronja, 5, vie äidin kanssa possuille perunankuoret, Veera,1, yrittää kiskoa kaalintaimet maasta ylös.

– Meillä on oikeastaan vain kaksi suurta sääntöä. Eläimiä ei saa jahdata, ja tielle ei saa mennä. Ajattelen, että parempi kokeilla pienenä asioita, niin vahingotkin ovat pieniä. Ja vahingoista oppii, Joonas sanoo.

Kun Minea on pari kertaa maistanut kanankakkaa, hänen ei enää tee mieli maistaa. Kun Ronja alkukesästä kerran koskee lehmien sähköaitaan ja saa pienen tärskyn, malttaa loppukesän pitää näpit irti.

– Aina lasta ei tarvitse varoittaa, että kohta putoat tai kaadut. Joskus lapsi saa pudota, kaatua ja oppia.

Koko perhe nukkuu vintillä yhdessä, avoimessa tilassa. Veera pinnasängyssä vanhempien sängyn vieressä, Minea ja Ronja huoneen toisella laidalla. Sängyt olisivat turhan korkeita matalaan ullakkotilaan, patjoilla pärjätään.

Lapset heräävät aamuviideltä.

– En todellakaan jaksa nousta silloin. Tytöt saavat katsoa Yle Areenasta Pikku Kakkosta, kun yritän saada silmät auki, Tia sanoo.

Ulos lähdetään vasta, kun alkaa olla kunnolla valoisaa. Siellä pysytään kesällä koko päivä, paljain jaloin tai kumppareissa, eläimiä ja kasveja hoitamassa.

Joonas on päivät sähköalan töissään. Minea ja Ronja käyvät kerhossa tiistaina ja keskiviikkona. ”Jää kahville”, ehdottavat kerhokavereiden äidit Tialle, mutta Tia ei yleensä jää.

– Kahden ja puolen tunnin kerhopäivän aikana ehdin juuri ajaa kotiin ja tehdä jonkun homman: siivota kanien häkit tai lisätä katetta kasveille. Veerakin on sopivasti päiväunilla.

Jokaisen hengitys kuuluu samaan huoneeseen. Tuntuisi oudolta, jos lapsilla olisi omat huoneet.

Illalla kaikki käyvät nukkumaan samaan aikaan, yhdeksän maissa. Väsyttää. Väsymys tuntuu hyvältä, siitä tietää tehneensä jotakin. Jokaisen hengitys kuuluu samaan huoneeseen. Tuntuisi oudolta, jos lapsilla olisi omat huoneet.

– En muista, koska olisin valvonut yli yhteentoista, Joonas sanoo.

– Harvoin meillä löhötään sohvalla, aina on jotakin tekemistä. Mutta toisaalta kahvitauon voi pitää juuri silloin, kun itse haluaa, Tia jatkaa.

Kun Tia katsoo lapsiaan, hän ajattelee yleensä arkisia asioita mutta välillä onneaan.

– Tällaisen elämän sain. Monen mielestä vaatimattoman, mutta arki ei voisi tuntua enempää omalta.

Kotoa ei ole tehnyt mieli lähteä edes lomalle.

– Vähän aikaa sitten kävimme kyllä kahdestaan Ruotsissa. Lilluimme laivan kylpyläosastolla ja söimme kaikessa rauhassa. Pelkät aikuiset! Tukholmassa kävimme tietenkin Skansenilla katsomassa vanhan ajan taloja, elämää ja eläimiä, Joonas sanoo.

Sitten olikin kiire hakemaan lapset mummolasta ja päästämään eläintenhoitaja vapaaksi.

Joskus sukulaiset ja tyttöjen kerhokaverit käyvät kylässä, mutta yleensä perhe on keskenään.

– Ihmisten on vaikea uskoa, ettei toisen naama ala ärsyttää. Jos niin joskus harvoin tapahtuu, pitää mennä vaikka pihalle kaivamaan jotakin kuoppaa, Joonas sanoo.

Tiaa alkaa naurattaa. Kuoppia ei ole pahemmin kaiveltu edes talvella. Silloin ulkona ollaan vähemmän ja elintila kutistuu talon 48 neliöön sekä kodin ja navetan väliselle polulle.

Sisällä kaikki ovat yhdessä, näkevät ja kuulevat toisensa koko ajan. Kun Ronja haluaa kysyä äidiltä, miksei kukko muni, hänen ei tarvitse korottaa ääntään tai kävellä toiseen huoneeseen.

– Ei tällainen elämä varmasti kaikille sopisi. Mutta voisi sopia aika monelle, jos ihmiset uskaltaisivat ajatella asian uudelleen ja edes kokeilla, Joonas sanoo.

Kun Joonas haluaa hemmotella Tiaa, hän vahtii lapsia, jotta Tia ehtii kirjoittaa blogia tai pääsee koiran kanssa agilityyn. Omalla hemmotteluvuorollaan hän pyöräilee pitkin metsäteitä.

– Ei sen kummempaa.

Vieraiden mielipiteet joskus ärsyttävät. Pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain suurempaa ja enemmän.

Miksi jokaisen pitäisi mennä yliopistoon opiskelemaan? Miksi kaikkien täytyisi luoda ura? Miksi rahalla on niin suuri rooli monen elämässä? Miksi lapsilla pitäisi olla lastenhuoneet ja aikuisilla aikuisten huone?

Näitä Joonas ja Tia miettivät välillä. Arjessa ei ärsytä mikään, paitsi vieraiden mielipiteet joskus. Pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain suurempaa ja enemmän, vaikka pienessä on kylliksi.

– Saamme tarvitsemamme lihan ja kohta maidonkin navetasta ja kasvikset omasta maasta. Kaupasta ostamme vain jauhoja, suolaa, sokeria ja mausteita. Meille on tärkeää, että lapsetkin näkevät, mistä ruoka oikeasti saadaan, Joonas sanoo.

– Vaikka maailma menisi miten sekaisin, me pärjäämme omillamme. Tiedämme myös, että ruokamme on puhdasta, eikä siinä ole lisäaineita.

Veera, Minea ja Ronja saavat katsoa vieressä, kun isä teurastaa kanin tai porsaan. Sekin on osa arkea. Kun kani on nyljetty, Tia valmistaa siitä hyvää kastiketta. Kastike syödään perunoiden ja kasvisten kanssa.

Sillä kanilla oli hyvä elämä ja se maistui hyvältä, Ronja saattaa todeta.

"Meillä on aika perinteiset naisen ja miehen roolit. Miksei, jos homma toimii?"

Tian ainoa unelma liittyy kahdeksan neliön kokoiseen keittiöön. Sen ei tarvitsisi olla suurempi, mutta kaappitilaa saisi olla enemmän.

– Remontoin sen sitten, kun tärkeämmät asiat on rakennettu, Joonas lupaa.

– Meillä on aika perinteiset naisen ja miehen roolit kotona. Miksei, jos homma toimii? Tasa-arvoa on monenlaista. Sellaistakin, että molemmat tekevät paljon töitä perheen eteen, mutta työt ovat erilaisia, Tia sanoo.

Kun Ronja, Minea ja Veera kasvavat, taloa voi laajentaa, jos tytöt haluavat omat huoneet. Ehkä he eivät halua. Ehkä yksi lapsista haluaa, mutta muut eivät.

– Katsotaan rauhassa.

Ensin odotetaan syksyä. Silloin perheeseen syntyy neljäs lapsi. Vintille viiden viereen tulee nukkumaan kuudes. Hänelle on hyvin tilaa.

Meidän Perhe 7/2016

Perhe

Tia Mustajärvi, 26, Joonas Mustajärvi, 31, sekä lapset Ronja, 5, Minea, 3, ja Veera, 1, asuvat Inkoossa. Kotona Koivukummun tilalla asuvat myös kaksi sikaa, kaksi hiehoa, kukko ja parikymmentä kanaa tipuineen, kaksi koiraa, kissa ja kaneja.

Liukuestelateksi antaa taaperon sukkiin lisää pitoa. Sopii myös villasukille!

Tarvitset

sukat
liukuestelateksia
pahvia
talouspaperia

Kuvauksissa oli käytössä Viva Decor ABS -liukuestelateksia, joka on tarkoitettu sukille. Liukuestelateksia on tarjolla monissa eri väreissä, ja sitä myydään askartelukaupoissa.

Tee näin

  1. Jos levität ainetta uusille sukille, pese sukat ensin ilman huuhteluainetta. Anna kuivua.
  2. Sujauta sukan sisään pahvista tai kartongista sopivan kokoinen pala. Pahvi estää lateksin imeytymisen kankaan läpi. Lisäksi se pitää kankaan pinnan tasaisena, jolloin lateksin levitys on helpompaa.
  3. Koepursota liukuestelateksia ensin talouspaperin päälle, jotta saat ilmakuplat puristettua pois. Pursota sitten ainetta sukalle suoraan pullosta. Tee pilkkuja tai kuvioita oman mielesi mukaan. Yksinkertaisinta on tehdä sukkien pohjaan pilkkuja, mutta kokeile myös muita kuvioita, vaikkapa siksakia tai aaltoja. 
  4. Jätä pahvisuojus sukan sisään ja anna kuivua ainakin yön yli.
  5. Pese jarrusukat aikaisintaan neljän päivän päästä aineen levittämisestä. Liukuestelateksi pysyy sukan pinnassa parhaiten, kun peset sukat 30 asteessa nurin päin käännettynä.

Video: Ninna Lindström

Jaa oma juttu

Millaisia askarteluja, tuunauksia tai käsitöitä sinä olet tehnyt kotiin tai vauvalle? Nappaa kuva ja jaa se Instagramissa tägättynä #teeite @vauvalehti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.