Kun Anita muutti Raimon mukana Suomeen, hän tiesi: siellä odottavat Raimon lapset.

Ensimmäinen keittiö ei oikeastaan ollut keittiö, sillä savesta rakennetussa ikkunattomassa majassa oli vain yksi huone. Oviaukossa roikkui kangas, huoneen keskellä paloi nuotio. Anita lämmitti tulen päällä neljälle nuoremmalle sisarukselleen riisiä, kasviksia ja vähän vuohenlihaa.

Se keittiö oli Nepalin vuoristossa, viidensadan asukkaan kylässä, kahdentoista tunnin kävelymatkan päässä lähimmältä tieltä.

Anita Tuomaisen toinen keittiö on kuopiolaisen kerrostalon neljännessä kerroksessa. Asunnossa on neljä huonetta, liesituulettimen päällä mustapippuripurkki, on ikkunatkin ja niissä verhot.

Se on nykyinen keittiö. Anita muutti Suomeen viime juhannuksena. Keittiössä hänen miehensä Raimo piirsi paperille kartan ja opetti Anitaa: Tästä kun väännät, takalevy kuumenee, älä väännä ihan täysille.

Kolmas keittiö on sadan metrin päässä toisesta keittiöstä. Se on osa kaksiota, jonne Anita ja Raimo siirtyvät välillä asumaan. Silloin Raimon entinen vaimo muuttaa toisen keittiön asuntoon, Raimon ja entisen vaimon kolmen lapsen luo.

Raimoa naurattaa.

– Ihan tavallista elämää. Meille. Minulle ja Anitalle ja lapsille.

Onneksi en höyrähdä helposti

Erikoinen kaveripyyntö ja viesti, ajattelee Raimo syksyllä 2009. Viesti kilahtaa Facebookin saapuneet-kansioon ja on peräisin tuntemattomalta lastenkodin johtajalta Nepalista: "Tarvitsemme ihmisten apua, täällä on 40 orpoa lasta. Voisitko lahjoittaa rahaa tai saapua vapaaehtoistyöhön?"

Kerro lisää, Raimo vastaa ja ajattelee, ettei onneksi ole helposti höynäytettävä mies.

Hän pitää pari vuotta yhteyttä lastenkotiin; lähettää silloin tällöin pieniä rahasummia ja kyselee kuulumisia. Sitten, vihdoin, hän istuu katmandulaisen lastenkodin toimistossa. Tarkoitus on tehdä vapaaehtoistyötä kolme viikkoa, niin kauan kuin lomaa töistä riittää: puhua lapsille englantia ja pitää heitä sylissä.

Toimiston ovi aukeaa ja Anita astuu sisään. Seinällä tikittää kello, Nepalin ja maapallon kartan vieressä. Anitaa ujostuttaa, juuri nyt hän uskaltaa katsoa vain lattiaa.

Anita ja Raimo tietävät jo, kenet tapaavat. Lastenkodin johtaja on lähettänyt Raimolle Anitan kuvan ja kertonut: täällä työskentelee lastenhoitaja-siivoojana 21-vuotias tyttö, herttainen ja kaunis. Anita on nähnyt internetissä Raimon kuvan. Hänen mielestään Raimo näytti kuvassa hyvältä mieheltä.

Kahden viikon kuluttua Raimo ja Anita ovat kihloissa. Kaikki keskustelu on käyty tulkkien avulla, sillä Anita kainostelee englannin taitoaan, vaikka kieltä jonkin verran osaakin.

Raimo menisi mielellään kanssasi naimisiin ja veisi sinut Suomeen.

Sano Raimolle, että kyllä se sopii ja että olen iloinen.

– Niin se suunnilleen meni. Tulkin välityksellä selvisi, että olemme molemmat kiintyneitä toisiimme, toki keskinäisistä katseistakin.

Aku Ankka ja isän häät

Häissä on melkoinen meteli, kun on aviomiehen vuoro esittää nepalilainen tanssi. On joulu 2011, pari kuukautta Raimon ja Anitan ensitapaamisesta. Raimo ei ymmärrä, mitä äänekkäät paikalliset kulloisenkin seremonian aikana sanovat.

– Ilmeisesti he kehuivat minua. Se kuuluu asiaan.

Mukaan Nepaliin on lähtenyt Raimon 11-vuotias poika Mikael.

Ensin häitä vietetään orpokodin yhteydessä Katmandussa, sitten siirrytään Anitan kotikylään Gotamkotiin, Himalajalle. Mikael jaksaa kävellä viitisenkymmentä kilometriä jyrkkiä vuoristopolkuja yhden päivän aikana, sitten ollaan perillä.

Raimoa jännittää. Miten minut otetaan vastaan, mitä Anitan sukulaiset ajattelevat?

Anitan äiti tulee Raimon eteen ja ottaa hänen kätensä omiinsa. Sitten keitetään teetä. Raimon kunniaksi teurastetaan puhveli. Se on suuri kunnia.

Kun aurinko laskee kuudelta, tulee pimeää. Kylässä ei ole sähköjä, kylässä on nuotioita. Anita ja Raimo nukkuvat lattialla, Mikael lukee mukanaan tuomaansa Aku Ankan taskukirjaa taskulampun valossa.

Viisi sähkötöntä päivää alkavat olla Mikaelille liikaa. Hän kaipaa takaisin Katmanduun, siellä pääsi välillä tietokoneelle ja sai leikkiä englantia puhuvien lasten kanssa.

Jos joku ehtii ja osaa tulkata, Raimo pyrkii kertomaan Anitalle Suomesta: Lääkäriin pääsee heti ja kaikista pidetään huolta, mutta ihmiset ovat kylmempiä kuin täällä, sinun kotonasi. Suomessa siskoja ja veljiä ovat vain ne, jotka ovat biologista sukua.

Eniten Anita odottaa, että saa tavata Raimon muutkin lapset. Hän on nähnyt kuvia, joissa lapset nauravat huikean kauniin valkoisen lumen ympäröiminä tai seisovat asunnoissa, joiden seinillä on tauluja.

Isokoti ja pikkukoti

Kun Anita istuu ensimmäistä kertaa elämässään lentokoneessa matkalla Suomeen, hän tietää:

Kaupungin nimi on Kuopio. Siellä on iso huoneisto, jossa asuvat Raimon lapset Aura, Mikael ja Sandra. Se on lasten koti. Raimo ja hänen entinen vaimonsa asuvat siellä vuorotellen lasten kanssa.

Anitasta ajatus kuulostaa ihan hyvältä ja järkevältä. Ehkä niin on Suomessa tapana. Ainakin Raimolla on vain yksi vaimo ja se olen minä.
Raimostakin ajatus kuulostaa järkevältä. On aina kuulostanut. Juuri hän ehdotti asumisjärjestelyä entiselle vaimolleen.

– Kai siinä keskeisin ajatus oli, ettei lasten tarvitsisi kulkea kahden kodin väliä. Tai vähän juhlallisemmin: Etteivät lapset kärsisi vanhempien avioerosta yhtään enempää kuin on pakko.

Raimo on järkevä mies.

Siksi hänestä on helpoin kertoa asioista konkreettisesti.

Että eron jälkeen, vuonna 2009, löytyi suurempi asunto ja sopivan läheltä toinen pienempi. Aika pian niistä alettiin käyttää nimiä isokoti ja pikkukoti.
Sunnuntai-iltaisin entinen vaimo ja Raimo vaihtavat vuoroa ison ja pienen kodin välillä, yleensä kahden viikon välein, mutta tilanteen mukaan joustaen.

Molempien vanhempien tavaroita on molemmissa kodeissa. Pyöränsarvissa ja -tarakalla kuskataan se, minkä kuuluu kulkea mukana. Läppäri, ruoka, vaatteet.Täydennyksiä ja postia voi poiketa hakemassa.

Hiusten latvat ja JÄÄ-KAAP-PI

Ison kodin olohuoneessa on punainen sohva. Sohvalla istuu Anita. Anitan vieressä istuu Raimo. Raimon käsi on Anitan ympärillä, eikä sellainen hellyys enää ujostuta aivan niin paljon kuin aluksi.

Anita on asunut Suomessa puoli vuotta. Siinä ajassa ehtii oppia paljon.
Vain välillä on vaikea katsoa kohti, tuntuu helpommalta sukia hiusten latvoja. Tai hymyillä pelkästään Auralle. Aura on kiivennyt Anitan syliin.
Aura sanoo:

– Kun Anita tuli ensimmäistä kertaa meille asumaan, sain tuliaisiksi housut. Tai ehkä se oli hame. En muista. Anita hymyili paljon.

Sillä tavalla arki alkoi. Elekieltä, hymyä, englannin ja suomen opettelua. Tässä on sänky, tämä on jääkaappi, JÄÄ-KAAP-PI, tänne voit laittaa vaatteet.

Juuri nyt sohvan päässä istuu myös tulkki. Siksi Anitalta voi kysyä: Miltä sinusta tuntui, kun saavuit Suomeen? Mitä pelkäsit?

Anita vastaa: En pelännyt. Ajattelin, että minä pidän huolen lapsista ja Raimo pitää minusta huolen.

Sitten hän katsoo Raimoa: Sano sinä, kerro sinä loput.

Raimo sanoo: Minua kyllä pelotti vähän. Mutta oli luotto, että kaikki sujuu hyvin, kun Anita on niin lapsirakas.

Kapinahenkeä ei havaittavissa

Anita näyttää onnelliselta. Hän on saanut Auralta itse askarrellun kortin, jossa lukee ”Maailman parhaalle äitipuolelle Anitalle”. Korttiin on piirretty orava.

– Jotenkin se tuntui vähän pahalta, kun isä ja äiti erosivat, Sandra sanoo.
– Mutta on hyvä, kun saadaan asua koko ajan yhdessä paikassa. Ja oli kiva, kun Anita tuli. En muista muuta.

Raimo jatkaa.

– Niin. Ei ainakaan kapinahenkeä ole havaittu. Taitavat nuo lapset olla ihan tyytyväisiä, kun isällä on uusi kumppani. Mitä siitä enempää puhumaan, jos hyvältä tuntuu.

Kehtaanko pyytää leipää?

Juustovoileipä Sandralle, muroja Mikaelille. Ennen kouluun lähtöä Raimo tekee lapsille aamiaisen, kello on seitsemän.

Kun Raimo on lähtenyt töihin, kotona on hiljaista.

Raimo tulee takaisin kahdeksan tunnin kuluttua. Huoneita on monta, Anita kävelee yhdestä toiseen ja kolmanteen.

Osaan käyttää imuria ja tiskikonetta, Anita ajattelee ja käyttää sitten. Kun Raimo ja lapset iltapäivällä palaavat, ruoka on valmista.

– Anita tekee sen mieluiten itse, vaikka kyllä minäkin kokkaisin. Meikäläisen lihamureke ei vain ole nepalilaiseen makuun, Raimo sanoo.

Tulkki kääntää Raimon sanat. Anitaa naurattaa. Ja vähän kauhistuttaa. Sopiiko tällaisia puhua?

– Suurin työ on ollut opettaa Anitalle, että hän on tasa-arvoinen. En hakenut mitään kotiorjaa itselleni enkä sellaista halua, Raimo sanoo.
Sitten hän pyytää tulkkia kertomaan Anitalle: Sanoin, että mies ei ole naisen yläpuolella. Minä palvelen sinua ja sinä minua.

Anita nyökkää.

Jonkin aikaa Suomessa asuttuaan Anita rohkeni ensimmäistä kertaa pyytää Raimoa ojentamaan itselleen ruokapöydässä leipää. Se oli suuri asia.

Antaa ajan näyttää

Illalla Mikael voittaa Afrikan Tähdessä. Sitä pelataan paljon, koko perhe. Anita tietää jo, mikä ero on Afrikalla ja Amerikalla. Aikaisemmin ei tiennyt. Hän ei ole koskaan käynyt koulua.

– Ja nyt päästään ennakkoluuloihin, Raimo sanoo. Ilme kiristyy ensimmäistä kertaa, vähän vihaiseksi, enemmän surulliseksi.

Ennakkoluuloja riittää.

Anita on 22-vuotias, Raimo 55. Raimolla on korkeakoulututkinto, Anita ei ole opiskellut. Anita on aasialainen nainen, melkein vielä tyttö, Raimo on suomalainen mies.

– Tyhmähän olisin, jos en arvaisi, mitä monet ihmiset ajattelevat.
Niitä tavallisia: Ei sitten saanut suomalaista ikäistään naista. Hankki piian itselleen. Käyttää hyväksi köyhää.

Kun Raimo iloitsi Facebookissa kihlauksestaan, jotkut ilmoittivat lopettavansa kaveruuden. Näkihän sen kuvasta: Anita on nuori ja kaukaa. Ehkä se oli monille liikaa, väärä yhtälö, Raimo miettii.

– Meille on helppo povata epäonnistumista. Epäluuloisten päitä en käy kääntämään, antakoon ajan näyttää. En ole kokenut tarpeelliseksi selitellä liikoja.

Jotain on pakko lisätä:

– Se tietämättömyys, joka Anitasta joskus pilkahtaa esiin, tuo oikeastaan vain hauskan särmän arkeen. Mahtaako Afrikan ja Amerikan sijainti sittenkään olla niin tärkeää elämässä?

Anita kertoo, tulkki kääntää: Nepalissa kaikki olivat onnellisia puolestani. He ajattelivat, että sain hyvän miehen ja paremman elämän.

Olohuoneen lattialle syntyy sänky

Ennen nukahtamista ehditään vielä katsoa yksi jakso Sydämen asialla -poliisisarjasta. Se on Anitan suosikki. Sitten Aura lukee Raimolle eläinsatuja. Toisella luokalla on saatu hassu tehtävä, muutaman kuukauden ajan pitääkin lukea iltasatua vanhemmille.

Koti hiljenee, tiskikone hurisee vielä, Anita harjaa tukkaansa. Raimo ja Anita kaivavat patjat esiin. He nukkuvat olohuoneen lattialla.

Entisestä vaimosta tuntuisi oudolta nukkua omalla ison kodin vuorollaan samassa sängyssä, jota Raimo ja Anita käyttäisivät.

Päätös sopii Anitalle hyvin.

Kunhan pystytään puhumaan

Raimo puhuu kauniisti kahdesta naisesta. Entisestä vaimosta, joka on osannut nähdä itsensä yli, siihen, mikä on lasten kannalta parasta.
Ja Anitasta, tietenkin. Samasta syystä.

– Nyt, kun uusi vaimo tuli kuvioihin, olen miettinyt paljon, ettei tämä systeemi ehkä suomalaisnaisen kanssa toimisi.

Sillä kyllä Raimokin kuvitella osaa: toisen naisen valitsemat ikkunaverhot, toisen naisen kylpyhuoneeseen unohtunut hiusrenksu, toisen naisen kengät eteisessä. Tavarat voivat vaihtaa paikkaa. Kotona on aina joku merkki siitä, että muutakin elämää on ollut ja on.

Ei se helppoa voi olla.

Mutta riitoja ei ole ollut. Ei pahaa mieltäkään. Ja sääntöjä tarvitaan vain muutama:

Omalla vuorollaan isossa kodissa saa elää kuten tahtoo, mutta ennen vaihtoa pitää siivota.

Kun vuoro vaihtuu, täytyy yrittää muistaa kertoa, jos ruokakaapista puuttuu jotakin.

Kaikki maksavat omat menonsa ja lasten menot jaetaan. Yllättävissä tilanteissa lähetetään viesti Facebookissa:
”Ostin Sandralle uudet luistimet, maksoivat 60 euroa, laitatko 30 e tilille.”

Raimo on kirjoilla pienessä kodissa ja maksaa siksi entiselle vaimolleen tasoitusta suuren kodin kuluista.

– Ei meillä eksän kanssa ole tavoitteena olla ylimpiä ystäviä, järjestää mitään illanviettoja tai yhteisiä lomia. Kunhan pystytään puhumaan. Joskus voimme puhua tai viestitellä käytännön asioista puolikin tuntia.

Miksi kukaan ihmettelisi?

Jos kysymys on tyhmä, siihen saa lyhyen vastauksen. Niin ehkä ajattelevat Aura, Sandra ja Mikael.

Ei, ei tämä elämä ja asumisjärjestely tunnu kummalliselta. Ainahan näin on ollut, tai ainakin tosi pitkään.

Jos äitiä tai isää tulee ikävä ja hän on pikkukodissa, voi soittaa ja mennä käymään, yökyläänkin.

Anita on kiva. Anita on tosi kiva. Ei Anitaa kukaan ihmettele.

Ei meillä kukaan oikein riitele.

Ei äidillä ja isällä ole erilaisia sääntöjä. Tai ehkä isä antaa pelata vähemmän.

Raimo kuuntelee kiinnostuneena.

– Ja ehkä minä en joka päivä patista koulun jälkeen illalla ulkoilemaan. Eksälle se on tärkeämpää.

– Mutta mitäpä muuta, ei kai mitään. Kyllähän ne yhteiset kasvatusperiaatteet hioutuivat jo, kun yksissä oltiin. Mihin ne olisivat muuttuneet.

Tärkeä piirustus

Tällainen on siis maitotölkki, mutta miten maidon saa tölkistä ulos?

Tuo on kellon minuuttiviisari, mutta miksi sitä tuijotetaan Suomessa niin usein?

Ja tämä on hedelmävaaka, mutta miksi numerot ovat niin erilaisia kuin Nepalissa? Ja tuollainen tarralappu puskee koneesta ulos!

Anitalle kaupassa käynti on seikkailu ja outo ihme. Raimo neuvoo. Viittilöi ja puhuu hidasta, selkeää englantia.

Onneksi kohta alkaa kotouttamiskurssi. Siellä Anita oppii suomea.

Anita ja Raimo toivovat saavansa yhteisen lapsen. Hän olisi Sandran, Mikaelin ja Auran sisko tai veli. Siinä vaiheessa asumisjärjestelyjä mietitään uudelleen, vauvan kanssa kodin vaihto voi olla vaikeampaa.

Tai sitten ei.

Anita ja Sandra piirtävät yhdessä. Anita osoittaa kuvaa ja luettelee suomeksi: silmä, nenä, suu…

Vauvalla olisi aivan pieni nenä.

Kuva: Veikko Kankkunen

Anna Pihlajaniemi, "Kiva kun Anita tuli", Meidän Perhe 3/2013

On, pakko on syödä. Mutta onko pakko tehdä itse? Ja mitä? Meidän Perhe selvitti, miten arjen ruokarumba pyörii.

Ensin laulaa mikro: bling! Ja sitten huutaa äiti tai isä: Syömään!

Ruuanlaitto on pakollinen osa arkea. Harvempi kuin joka viides Meidän Perheen kyselyyn vastanneista pitää itseään kulinaristina tai ruokaharrastajana, vaikka kokkaa ja kattaa ruokaa perheen pöytään jatkuvasti. Kaksi kolmesta kuitenkin haluaisi satsata arkiruokaan enemmän.

Toisaalta ruoka syödään perheissä usein jo kello 17 maissa, pian työ-, hoito- ja koulupäivän jälkeen. Tarvitaan siis helppoutta, eineksiä, pakasteita, puolivalmiita – ja mikroa.

– Einekset, pakasteet ja puolivalmiit ovat osana muuta ruokavaliota varsin ok. On turha kaivata aikaa, jolloin syötiin ruokaa omasta maasta ja tehtiin kaikki alusta asti itse. Ruuanlaitto oli silloin äidin tai kotiapulaisen päätyö. Nyt on ihan eri haasteet, työt ja harrastukset. Tarvitaan helpotuksia, ravitsemusterapeutti Anette Palssa sanoo.

"On hassu ajatus, että ruuasta lähtisi ravintoarvo, kun sen laittaa mikroon."

Mikron käyttäminen ei ole merkki siitä, että ruuassa olisi ravitsemuksellisesti jotain pielessä.

– On hassu ajatus, että ruuasta lähtisi ravintoarvo, kun sen laittaa mikroon. Osa vitamiineista menetetään kyllä lämmityksessä, mutta niin ruuanlaitossa käy aina, Palssa toteaa.

–  On järkevää käyttää pakasteita ja valmiiksi pilkottuja ja raastettuja tuotteita. Käytä puolivalmisteita, osta valmista tai tee ruokaa etukäteen ja lämmitä – se on ihan kunnon ravintoa.

Toisaalta on myös perheitä, jotka tekevät aina lämpimän päivällisaterian huolella ja itse. Kyse on arvovalinnasta: siitä, mihin haluaa aikaa käyttää.

”Puhtaat raaka-aineet, ei valmismarinadeissa uinutta lihaa tai eineksiä. Ostamme lähituottajilta suoraan munat ja lihaa. Kasviksia kauden mukaan”, kertoo yksi kyselyyn vastanneista äideistä.

"Jos lapsi tottuu syömään vain muutamaa ruokaa, tulee viimeistään koulussa nälkä."

Mutta entäs jos lapsi tahtoo syödä vain makaronilaatikkoa tai spagettia? Älä ainakaan kokkaa lapselle eri ruokaa kuin itsellesi, Palssa sanoo. Lapsi voi päättää ruuasta välillä, mutta ei aina.

– Jos lapsi tottuu syömään vain muutamaa ruokaa, tulee viimeistään koulussa nälkä. Miksi hankaloittaa oman lapsen elämää niin?

Hyvä koko perheen arkiruoka syntyy näin:

Tee itse tai lämmitä. Lisää salaattia ja kasviksia tai napostelkaa vaikka pikkutomaatteja, kun ruoka lämpenee. Lapsen einesateriaan voi lisätä proteiinia vaikka maitolasillisella tai muutamalla raejuustolusikallisella. Se on siinä!

Meidän Perhe 9/2016

Perheiden 5 suosikkiruokaa

1. Jauhelihakastike ja spagetti tai makaroni

2. Makaronilaatikko

3. Kana- tai broilerikastike riisin kanssa

4. Uunilohi ja perunamuusi

5. Nuudeleita

Uusia suosikkeja: soijanakit, tortilla-pohjiin tai rieskoihin tehty pizza, tortilla-lasagne, pizzapannari, tomaattinen linssikeitto, katkarapuja curry-kookosmaitokastikkeessa, pinaattivohvelit, chorizo-papupata, intialainen voikana, falafelit ja pitaleipä, pekoniparsakanavartaat, soijarouhe jauhelihan sijaan, paahdetut juurekset hunajan kanssa, linssipyörykät, nokkosmunakas, nokkosletut, nyhtökaura, pinaattikaurapuuro, intialainen leipäjuustokastike

Toiveikas kuitenkin

Olen ottanut yhdeksi tärkeimmäistä tehtävistäni tarjota perheelle mahdollisimman puhdasta ruokaa (olen kotiäiti), koska tiedän sen vaikuttavan perustavanlaatuisesti terveyteen, jaksamiseen ja hyvinvointiin, koko elämään.

Ja vaikka pidänkin ruoanlaitosta, joskus kiireisinä päivinä tai väsyneenä ostaisin erittäin mielelläni kaupasta jotakin valmista. Mutta, valitettavasti SUURIN OSA kaupassa myytävistä tuotteista on kyllästetty lisäaineilla ja hyönteismyrkyillä. Puhutaan että ruoka on puhdasta, mutta kukkua kanssa.  Jos ei muuta, niin vähintään kasviöljyllä pilataan muuten ok ruoat epäterveellisiksi. 

Valmistajille terveiset; valmistakaa puhtaita luomutuotteita ilman kilometrin lisäaineluetteloa, oikeilla eläinrasvoilla ja merisuolalla maustettuna, niin uskon ostajia kyllä riittävän! 

Monet puhuvat että tällainen ruoka olisi liian kallista, mutta itse olen ainakin laittanut puhtaan ruoan kaikkien muiden hankintojen edelle, terveys ja jaksaminen on minulle niin tärkeää. 

Apua, muksu oli luovalla päällä ja piirsi tussilla tuoliin. Lähteekö tussi pois kahdella kodin ihmeaineella, joita nettipalstoilla suositellaan?

Meidän Perhe testasi, miten lähes joka kodista löytyvät ihmeaineet poistavat kynän jälkiä.

Tia ja Joonas Mustajärvellä sekä heidän kolmella lapsellaan on kaikki, mitä he tarvitsevat. Yksi lapsi mahtuisi vielä hyvin.

Tuollainen? Oikeasti? Minkä leikkimökin te olette menneet ostamaan?

Tia Mustajärven sukulaiset seisovat pihamaalla ja katsovat Tian ja Joonaksen uutta kotia. Kengät uppoavat kuraiseen maahan. Metsän reunassa on hiljaista.

Punainen hirsimökki on rakennettu vuonna 1927. Talossa on 48 neliötä, yläkerran vintille on myöhemmin tarkoitus rakentaa yksi makuuhuone.

Rakennus näyttää niin pieneltä, että on vaikea kuvitella, kuinka Tia, Joonas, parivuotias Ronja ja Minea-vauva mahtuisivat asumaan siinä.

Sukulaiset kutsutaan sisään kahville. Tia kaivaa kaapista eriparimukit ja nostaa Minean syliin.

– Silloin kolme vuotta sitten ja yhä nyt me ajattelimme vain, että nyt ollaan kotona, juuri tätä me haluamme, Joonas sanoo.

Tia ja Joonas tapasivat siuntiolaisessa navetassa saappaat jalassa. Onpas rehti maalaisnainen, ei mikään kaupunkilainen prinsessa, ajatteli Joonas ja ihastui.

– Minä rakastuin Joonaksen kädenpuristukseen. Ote oli niin jämäkkä, Tia sanoo.

Agrologiksi opiskellut Tia oli maaseutuyrittäjän tutkintoon liittyvässä työharjoittelussa maatilalla, Joonas työskenteli samalla tilalla karjanhoitajana.

Kaksi vuotta myöhemmin juhlittiin häitä. Siitä on nyt jo kuusi vuotta, aika on kulunut nopeasti. Parikymppisellä Tialla oli punainen puku.

Korkeintaan yhden lapsen voisi hankkia, ehkä, sitten joskus, Tia sanoi Joonakselle. Ronja syntyi kaksi vuotta häiden jälkeen.

– Vauva olikin yllättävän kiva ja helppo. Luulin lapsia jotenkin rasittavammiksi. Minulla ei ollut niistä yhtään kokemusta. Olen ainoa lapsi ja sukuni nuorin.

Kaksi vuotta Ronjan jälkeen syntyi Minea. Perhe asui yli sadan neliön rintamamiestalossa, vauva mahtui sinne hyvin. Mutta talo ei ollut oma. Eikä siellä voinut kasvattaa eläimiä.

"Koti kerrostalossa olisi ollut painajainen. Ei siellä pystyisi asumaan."

Siksi Tia klikkasi netin asuntosivut auki melkein joka ilta, kun lapset nukkuivat.

Neljä huonetta, kolmas kerros, hyvä sijainti palvelujen lähellä, avara ja valoisa, 338 000 euroa. Ei.

Viisi huonetta, ylin kerros, liikenteen melu ei kuulu, lasitettu parveke, putkiremontoitu talo, 420 000 euroa. Ei!

– Koti kerrostalossa olisi ollut painajainen. Ei siellä pystyisi asumaan, naapureita ylhäällä ja alhaalla ja sivulla. Joku olisi vastassa heti, kun avaisi oven, Joonas sanoo.

Tia on samaa mieltä. Hän on kotoisin Espoon maaseudulta eikä ole koskaan halunnut asua kaupungissa.

– Kun Helsingissä käy, kasvoille iskee heti pakokaasujen haju ja meteli.

Yhtenä iltana netissä oli pieni, punainen mökki.

Punainen mökki ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Sisätilat olivat sokkeloiset ja ahtaat. Vähät neliöt oli jaettu väliseinillä moneen soppeen. Rakennuksessa ei ollut asuttu vuosikausiin. Suihku puuttui. Haisi ummehtuneelta.

Mutta kun Tia siristi silmiään punaisen mökin ulkoportailla seistessään, hän näki aivan selvästi: lehmille laidun, porkkanoille kasvimaa, kahvikupille ulkopöytä, lapsilla paljaat varpaat ja multaa kynsien alla.

Ulkona olisi tarpeeksi tilaa. Kaupat päätettiin tehdä.

– Valinnassa ei ollut kyse rahasta, velkaa olisi saatu enemmänkin. Kyse oli sen elämäntavan valinnasta, jonka halusimme itsellemme ja lapsillemme, Tia sanoo.

Ensimmäiset seitsemän kuukautta kauppojen solmimisen jälkeen Joonas työskenteli päivisin sähköalan yrityksessään ja remontoi illat uutta kotia. Turhia seiniä purettiin, loput tilkittiin, suihku rakennettiin, lattiaan laitettiin lankut.

Alhaalle jäivät avokeittiö, olohuone takkoineen, pieni kamari, muutaman neliön eteinen ja kylpyhuone. Yläkerran vintti muuttui vanhempien ja lasten yhteiseksi makuutilaksi.

Pihan perällä nökötti pikkuriikkinen sauna.

Ensimmäisenä iltana omassa kodissa kaikkien muuttolaatikoiden ja nyssäköiden ohi mahtui vain pujottelemalla. Kun Ronjan piti päästä nukkumaan, Tia sai vaivoin raivattua lattialle lapsen kokoisen kolon.

Aamulla alkoi arki.

Tavaroista oli karsittava yli puolet pois. Pieneen taloon ei mahtunut suuria huonekaluja, eivätkä Tian mummulta saadut pöydät, tuolit ja lipastot kelvanneet tutuille. Tia lähetti ne raskain mielin kirpputorille.

Lasten leluille riittää yksi laatikko. Jos alkaa tursuilla, leluja on liikaa.

Lasten lelut mahtuivat yhteen muuttolaatikkoon ja aikuisten vaatteet toiseen, talvitakit ja kengätkin.

Yksi laatikko riittää leluille yhä.

– Leluja on liikaa, jos laatikko alkaa tursuilla ja Duploja löytyy mistä sattuu. Se on hyvä sääntö, Tia miettii.

– Luopuminen tuntui yllättävän helpolta, kun pääsi alkuun. Tarvitsenko oikeasti vanhoja koulumuistiinpanoja ja kirjoja, joita en tule enää koskaan lukemaan? Entä kymmeniä pussilakanoita ja DVD-levyjä? En.

Tavarat vähenivät, mutta eläinten määrä kasvoi.

Aluksi hankittiin kaksi vuohta, sitten kaneja. Joonas rakensi karsinat, häkit, kanalan ja ulkotarhan.

Illalla ulkona oli pimeää. Katulamppuja ei ollut, Inkoon keskustaan oli matkaa kahdeksan kilometriä. Mikään ei tuntunut raskaalta tai pelottavalta.

– Samalla tavalla Suomessa on eletty satoja vuosia, viljelty maata ja kasvatettu karjaa aika pienissä oloissa. Meillä on sähköt ja autot ja paljon muuta, mikä hätä tässä olisi.

Älä jahtaa kukkoa, kukko suuttuu, Joonas varoittaa Ronjaa.

– Kun se tuli taas sisälle, niin kannan ulos, Ronja puolustautuu ennen kuin päästää irti.

Kukot ja kanat kulkevat vapaina pihalla. Niin kulkevat lapsetkin. Minea, 3, juoksee isän perässä korjaamaan kaivoa, Ronja, 5, vie äidin kanssa possuille perunankuoret, Veera,1, yrittää kiskoa kaalintaimet maasta ylös.

– Meillä on oikeastaan vain kaksi suurta sääntöä. Eläimiä ei saa jahdata, ja tielle ei saa mennä. Ajattelen, että parempi kokeilla pienenä asioita, niin vahingotkin ovat pieniä. Ja vahingoista oppii, Joonas sanoo.

Kun Minea on pari kertaa maistanut kanankakkaa, hänen ei enää tee mieli maistaa. Kun Ronja alkukesästä kerran koskee lehmien sähköaitaan ja saa pienen tärskyn, malttaa loppukesän pitää näpit irti.

– Aina lasta ei tarvitse varoittaa, että kohta putoat tai kaadut. Joskus lapsi saa pudota, kaatua ja oppia.

Koko perhe nukkuu vintillä yhdessä, avoimessa tilassa. Veera pinnasängyssä vanhempien sängyn vieressä, Minea ja Ronja huoneen toisella laidalla. Sängyt olisivat turhan korkeita matalaan ullakkotilaan, patjoilla pärjätään.

Lapset heräävät aamuviideltä.

– En todellakaan jaksa nousta silloin. Tytöt saavat katsoa Yle Areenasta Pikku Kakkosta, kun yritän saada silmät auki, Tia sanoo.

Ulos lähdetään vasta, kun alkaa olla kunnolla valoisaa. Siellä pysytään kesällä koko päivä, paljain jaloin tai kumppareissa, eläimiä ja kasveja hoitamassa.

Joonas on päivät sähköalan töissään. Minea ja Ronja käyvät kerhossa tiistaina ja keskiviikkona. ”Jää kahville”, ehdottavat kerhokavereiden äidit Tialle, mutta Tia ei yleensä jää.

– Kahden ja puolen tunnin kerhopäivän aikana ehdin juuri ajaa kotiin ja tehdä jonkun homman: siivota kanien häkit tai lisätä katetta kasveille. Veerakin on sopivasti päiväunilla.

Jokaisen hengitys kuuluu samaan huoneeseen. Tuntuisi oudolta, jos lapsilla olisi omat huoneet.

Illalla kaikki käyvät nukkumaan samaan aikaan, yhdeksän maissa. Väsyttää. Väsymys tuntuu hyvältä, siitä tietää tehneensä jotakin. Jokaisen hengitys kuuluu samaan huoneeseen. Tuntuisi oudolta, jos lapsilla olisi omat huoneet.

– En muista, koska olisin valvonut yli yhteentoista, Joonas sanoo.

– Harvoin meillä löhötään sohvalla, aina on jotakin tekemistä. Mutta toisaalta kahvitauon voi pitää juuri silloin, kun itse haluaa, Tia jatkaa.

Kun Tia katsoo lapsiaan, hän ajattelee yleensä arkisia asioita mutta välillä onneaan.

– Tällaisen elämän sain. Monen mielestä vaatimattoman, mutta arki ei voisi tuntua enempää omalta.

Kotoa ei ole tehnyt mieli lähteä edes lomalle.

– Vähän aikaa sitten kävimme kyllä kahdestaan Ruotsissa. Lilluimme laivan kylpyläosastolla ja söimme kaikessa rauhassa. Pelkät aikuiset! Tukholmassa kävimme tietenkin Skansenilla katsomassa vanhan ajan taloja, elämää ja eläimiä, Joonas sanoo.

Sitten olikin kiire hakemaan lapset mummolasta ja päästämään eläintenhoitaja vapaaksi.

Joskus sukulaiset ja tyttöjen kerhokaverit käyvät kylässä, mutta yleensä perhe on keskenään.

– Ihmisten on vaikea uskoa, ettei toisen naama ala ärsyttää. Jos niin joskus harvoin tapahtuu, pitää mennä vaikka pihalle kaivamaan jotakin kuoppaa, Joonas sanoo.

Tiaa alkaa naurattaa. Kuoppia ei ole pahemmin kaiveltu edes talvella. Silloin ulkona ollaan vähemmän ja elintila kutistuu talon 48 neliöön sekä kodin ja navetan väliselle polulle.

Sisällä kaikki ovat yhdessä, näkevät ja kuulevat toisensa koko ajan. Kun Ronja haluaa kysyä äidiltä, miksei kukko muni, hänen ei tarvitse korottaa ääntään tai kävellä toiseen huoneeseen.

– Ei tällainen elämä varmasti kaikille sopisi. Mutta voisi sopia aika monelle, jos ihmiset uskaltaisivat ajatella asian uudelleen ja edes kokeilla, Joonas sanoo.

Kun Joonas haluaa hemmotella Tiaa, hän vahtii lapsia, jotta Tia ehtii kirjoittaa blogia tai pääsee koiran kanssa agilityyn. Omalla hemmotteluvuorollaan hän pyöräilee pitkin metsäteitä.

– Ei sen kummempaa.

Vieraiden mielipiteet joskus ärsyttävät. Pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain suurempaa ja enemmän.

Miksi jokaisen pitäisi mennä yliopistoon opiskelemaan? Miksi kaikkien täytyisi luoda ura? Miksi rahalla on niin suuri rooli monen elämässä? Miksi lapsilla pitäisi olla lastenhuoneet ja aikuisilla aikuisten huone?

Näitä Joonas ja Tia miettivät välillä. Arjessa ei ärsytä mikään, paitsi vieraiden mielipiteet joskus. Pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain suurempaa ja enemmän, vaikka pienessä on kylliksi.

– Saamme tarvitsemamme lihan ja kohta maidonkin navetasta ja kasvikset omasta maasta. Kaupasta ostamme vain jauhoja, suolaa, sokeria ja mausteita. Meille on tärkeää, että lapsetkin näkevät, mistä ruoka oikeasti saadaan, Joonas sanoo.

– Vaikka maailma menisi miten sekaisin, me pärjäämme omillamme. Tiedämme myös, että ruokamme on puhdasta, eikä siinä ole lisäaineita.

Veera, Minea ja Ronja saavat katsoa vieressä, kun isä teurastaa kanin tai porsaan. Sekin on osa arkea. Kun kani on nyljetty, Tia valmistaa siitä hyvää kastiketta. Kastike syödään perunoiden ja kasvisten kanssa.

Sillä kanilla oli hyvä elämä ja se maistui hyvältä, Ronja saattaa todeta.

"Meillä on aika perinteiset naisen ja miehen roolit. Miksei, jos homma toimii?"

Tian ainoa unelma liittyy kahdeksan neliön kokoiseen keittiöön. Sen ei tarvitsisi olla suurempi, mutta kaappitilaa saisi olla enemmän.

– Remontoin sen sitten, kun tärkeämmät asiat on rakennettu, Joonas lupaa.

– Meillä on aika perinteiset naisen ja miehen roolit kotona. Miksei, jos homma toimii? Tasa-arvoa on monenlaista. Sellaistakin, että molemmat tekevät paljon töitä perheen eteen, mutta työt ovat erilaisia, Tia sanoo.

Kun Ronja, Minea ja Veera kasvavat, taloa voi laajentaa, jos tytöt haluavat omat huoneet. Ehkä he eivät halua. Ehkä yksi lapsista haluaa, mutta muut eivät.

– Katsotaan rauhassa.

Ensin odotetaan syksyä. Silloin perheeseen syntyy neljäs lapsi. Vintille viiden viereen tulee nukkumaan kuudes. Hänelle on hyvin tilaa.

Meidän Perhe 7/2016

Perhe

Tia Mustajärvi, 26, Joonas Mustajärvi, 31, sekä lapset Ronja, 5, Minea, 3, ja Veera, 1, asuvat Inkoossa. Kotona Koivukummun tilalla asuvat myös kaksi sikaa, kaksi hiehoa, kukko ja parikymmentä kanaa tipuineen, kaksi koiraa, kissa ja kaneja.

Liukuestelateksi antaa taaperon sukkiin lisää pitoa. Sopii myös villasukille!

Tarvitset

sukat
liukuestelateksia
pahvia
talouspaperia

Kuvauksissa oli käytössä Viva Decor ABS -liukuestelateksia, joka on tarkoitettu sukille. Liukuestelateksia on tarjolla monissa eri väreissä, ja sitä myydään askartelukaupoissa.

Tee näin

  1. Jos levität ainetta uusille sukille, pese sukat ensin ilman huuhteluainetta. Anna kuivua.
  2. Sujauta sukan sisään pahvista tai kartongista sopivan kokoinen pala. Pahvi estää lateksin imeytymisen kankaan läpi. Lisäksi se pitää kankaan pinnan tasaisena, jolloin lateksin levitys on helpompaa.
  3. Koepursota liukuestelateksia ensin talouspaperin päälle, jotta saat ilmakuplat puristettua pois. Pursota sitten ainetta sukalle suoraan pullosta. Tee pilkkuja tai kuvioita oman mielesi mukaan. Yksinkertaisinta on tehdä sukkien pohjaan pilkkuja, mutta kokeile myös muita kuvioita, vaikkapa siksakia tai aaltoja. 
  4. Jätä pahvisuojus sukan sisään ja anna kuivua ainakin yön yli.
  5. Pese jarrusukat aikaisintaan neljän päivän päästä aineen levittämisestä. Liukuestelateksi pysyy sukan pinnassa parhaiten, kun peset sukat 30 asteessa nurin päin käännettynä.

Video: Ninna Lindström

Jaa oma juttu

Millaisia askarteluja, tuunauksia tai käsitöitä sinä olet tehnyt kotiin tai vauvalle? Nappaa kuva ja jaa se Instagramissa tägättynä #teeite @vauvalehti.