Kuvat: Liisa Takala

Kun Kaisa haaveilee omasta kodista, hän ei mieti verhojen väriä vaan sitä, että saisi elää omassa rauhassa.

Kaisa avaa silmät vieraassa olohuoneessa. Ensimmäinen ajatus: Ei hyvä jumala, pitääkö minun herätä. Toinen: Onko pakko mennä töihin.

Lattialla on kolme jätesäkkiä, joiden sisällä on Kaisan koko omaisuus. Omat ja tyttären vaatteet, lapsen lelut. On siis totta, mitä eilen tapahtui. Heillä ei ole enää kotia.

Kaisa on nukkunut yönsä ystävän luona. Lapsen hän on vienyt ensi hätään hoitoon omille vanhemmilleen 130 kilometrin päähän. Nyt hän penkoo jätesäkistä jotain päälleen, meikkaa silmät vapisevin käsin.

Metron oranssilla penkillä iskee kuvotus, joka yltyy ja yltyy. Herttoniemessä on pakko nousta pois. Kaisa juoksee portaat ylös, yrittää ehtiä ulos, ei ihan ehdi.

Muut matkustajat kiirehtivät askeleitaan, kauemmas kalpeasta punatukkaisesta naisesta, joka kakoo sappinesteitä vatsastaan nelinkontin.
Kouristusten välissä hän saa lähetettyä töihin tekstiviestin: En voi tulla, oksennan.

Olo on niin kauhea, että hän raahautuu sairaalan päivystykseen. Siellä syyksi epäillään ruokamyrkytystä. Ei, Kaisa ajattelee. Stressistä tämä johtuu.

Vielä samana iltana hän kirjoittaa ensimmäiset asuntohakemukset Helsingin kaupungille, VVO:lle, Satolle sekä parille yksityiselle vuokranantajalle.
”Olen asunnoton, työssäkäyvä yksinhuoltaja...”

Yksi tarina 450:stä

Tuosta helmikuun aamusta on kulunut nyt vuosi, eikä Kaisalla, 24, vieläkään ole kotia. Hän haluaa kertoa tarinansa mutta ei oikeaa nimeään, koska haluaa suojella uutta työpaikkaansa hoiva-alalla. Asiakkaat eivät ehkä halua tietää, että heitä hoitaa asunnoton yksinhuoltaja.

– Ihmiset tuomitsevat niin helposti.

Lapsiperheiden asunto-ongelmat ovat yleistyneet etenkin pääkaupunkiseudulla, ja suurin syy siihen on kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen vähyys.

Kodin voi menettää monesta syystä: Tulee ero, tai vuokranantaja päättää myydä kämpän, eikä uutta sopivan hintaista löydykään. Tai rahat ovat tiukalla työttömyyden takia ja vuokrat jäävät rästiin, kunnes tulee häätö. Kodittomia perheitä on Suomessa nyt noin 450, valtaosa heistä Helsingissä.

Kaisan tarinan voisi aloittaa monesta kohdasta, mutta aloitetaan siitä, kun hän saa tietää olevansa raskaana. Hän on 18-vuotias ja jokseenkin hukassa.

Hän on muuttanut kotoaan pikkupaikkakunnalta kaupunkiin, käy töissä kännykkätehtaassa ja viettää vapaa-aikansa baareissa. Lapsen isän hän on tavannut vain kuukautta aiemmin, eikä suhteesta näytä tulevan mitään.

Kun raskaustestiin ilmaantuu kaksi viivaa, Kaisaa paiskaa tikun lattialle ja kiljuu kämppäkaverilleen: – Mun elämä on perseestä!

Lapsen pitäminen ei ollut virhe, siitä Kaisa on varma.

Illalla hän istuu kaverinsa kanssa kapakassa Smirnoff-paukku edessään, mutta ei pysty juomaan sitä. Hän lähettää äidilleen tekstiviestin: ”En tiedä miten tämän muotoilisin. Minulla on ongelma, tai sitten tämä on hyvä juttu, mutta oikeasti tosi huono. Olen raskaana. Älä kerro isälle!”

Pian tulee vastaus: ”En kerro isälle. Mene nyt nukkumaan, yritä nukkua hyvin. Tulen aamulla käymään.”

Äidillä on oma mielipiteensä tilanteesta, kuten myös ystävillä, neuvolan tädillä ja vauvan tulevalla isällä. Lopulta Kaisa tekee päätöksensä yksin. Hän pitää tämän lapsen.

Lapsen pitäminen ei ollut virhe, siitä Kaisa on varma. Virhe oli haaveilla ydinperheidyllistä lapsen isän kanssa.

Myrskyjä ja toiveita

Keväällä 2011 Kaisa ja 3,5-vuotias Anni asuvat vuokrakaksiossa Helsingin Roihuvuoressa. Elämässä on moni asiahyvin. Koti on mieluinen, asuinalue on ihana, naapurit kivoja, vuokranantaja mukava.

Kodin seinällä on tärkeä, iso kangastaulu, josta Kaisa on haaveillut pitkään. Siinä on Audrey Hepburnin kuva ja se sanoo Kaisalle, että pienestä maalaistytöstä voi kasvaa jotain suurta.

Suhde Annin isään on ollut myrskyinen alusta asti. Välillä on mennyt vuosikin, ettei mies ole halunnut olla missään tekemisissä. Mutta nyt hän yllättäen kosii.

Kaisa haluaa niin kipeästi kokonaisen perheen ja yhteisen tulevaisuuden, että hän sanoo vuokrasopimuksensa irti ja muuttaa tytön kanssa miehen luo, miehen omistamaan pieneen yksiöön.

Osan tavaroistaan hän saa säilöön ystävänsä ulkovarastoon. Sinne lähtee iso kolmevuotiaana saatu nalle sekä hartaasti kerätty kokoelma Nemi-sarjakuvakirjoja. Audrey-taulu ei mahdu; se pitää myydä pois.

Kaksi kuukautta myöhemmin mies pakkaa tavaransa ja lähtee toiselle paikkakunnalle, toisen naisen luo.

Älä itke, sinulla on aina minut

Anni itkee monta iltaa ja yötä. Miksei isi tykkää minusta? Miksi isi meni pois? Kaisa silittelee, laulaa ja lohduttaa. Kyllä isi sinusta tykkää. Ei tämä johdu sinusta. Älä itke kulta, sinulla on aina minut.

Vasta kun Anni nukahtaa, on Kaisan vuoro itkeä itsensä uneen. Muutaman kerran tosin käy niin, että Anni herääkin, tulee äidin viereen, laulaa aa tuuti lullaa, silittää ja sanoo: Älä itke äiti, sinulla on aina minut.

Päiväkodissa Anni kertoo hoitajille, että äiti on aina väsynyt ja haluaa vain nukkua. Se on totta. Kaisa on nyt töissä oppisopimuksella tarjoilijana ruokaravintolassa, joka on auki myöhään. Hän ehtii iltavuorosta kotiin vasta kahdelta yöllä, ja seitsemältä pitää olla jo vuoropäiväkodilla hakemassa tyttöä kotiin. Unenpuute lisää tunnetta siitä, että elämä on umpikujassa.

Pitäisi etsiä uutta kotia, mutta tuntuu mahdottomalta ajatella elämää seuraavaa päivää pidemmälle. Tyttären syntymän jälkeen Kaisa sairasti synnytyksen jälkeistä masennusta, ja tämä tuntuu suunnilleen samalta. Hän unohtelee asioita, kaikki on harmaata sumua.

Kun päiväkodin kasvatuskeskustelussa lastentarhanopettaja kysyy, miten Kaisa jaksaa, hän alkaa itkeä. Päiväkodista otetaan yhteyttä lastensuojeluun, ja Kaisa ja Anni saavat oman perhetyöntekijän. Se on Kaisasta pelkästään hyvä asia.

Päivä aikaa pakata tavarat

Kaisa saa sovittua Annin isän kanssa, että he asuvat miehen yksiössä ainakin jonkin aikaa vuokralla. Mutta sitten eräänä helmikuun aamuna Kaisa herää siihen, että ovikello pärähtää ja heti perään avain kääntyy lukossa. Sängystä ei näy ovelle, mutta kenkien kopinasta päätellen tulijoita on ainakin kaksi.

Vieras miehenääni huikkaa ovelta: Huomenta! Putkiremontti alkaa tänään.

Ei muuten ala, Kaisa huutaa takaisin peiton alta. Asunnon omistaja, Annin isä, ei ole tullut maininneeksi remontin alkamisesta Kaisalle mitään.

Kiukku humahtaa läpi Kaisan koko kehon. Mitä se jätkä oikein ajattelee? Miten he muka voisivat asua yksiössä metelin ja remonttipölyn keskellä? Vuorotyötä tekevä yksinhuoltajaäiti ja nelivuotias lapsi ilman vessaa ja keittiötä?

Antakaa päivä aikaa, että saan pakattua tavarat, hän pyytää remonttimiehiltä. Sitten hän soittaa äidilleen 130 kilometrin päähän: Voisiko Anni tulla sinne muutamaksi päiväksi hoitoon?

Seuraavana aamuna Kaisa herää kodittomana ystävänsä asunnossa.

On pakko myöntää: en pysty tähän.

Apuhakemus sosiaalitoimeen

Pari kuukautta kavereiden nurkissa on pitkä aika. Yli kuusikymmentä aamua, jolloin heti herätessä miettii: Miten pitkään voimme vielä olla täällä? Viikon verran Kaisa sinnittelee ja käy tavalliseen tapaan töissä, vaikka tuntuu, että pää hajoaa. Sitten on pakko myöntää: en pysty tähän.

Oppisopimuskoulutus jää kesken, ja Kaisasta tulee asunnoton ja työtön yksinhuoltaja.

Asuntohakemuksiin ei kuulu vastausta. Kun Kaisa soittaa Satolle ja VVO:lle ja kysyy, miten asia etenee, hänelle kerrotaan, ettei mitenkään, koska hänellä on luottotiedoissa merkintä vanhasta maksuhäiriöstä.

Yksityisten vuokranantajien näyttöihin Kaisa ei viitsi edes vaivautua, sillä luottotiedot kysyttäisiin sielläkin.

Kaisa hakee apua kaupungin sosiaalitoimesta. Jo lastensuojelulaki määrää, ettei heitä voi jättää taivasalle – mutta Helsingin kaupungilla on lapsiperheille tarkoitettuja kriisiasuntoja vain kahdeksan. Sadoille perheille on löydettävä katto pään päälle jotenkin muuten.

Niinpä suurin osa kaupungin tarjoamista kriisiasunnoista on vuokrattu yksityisiltä vuokravälitysfirmoilta ja huoneistohotelleilta, kuten Forenomilta, Gellalta ja Majoitusmestarilta.

Pelkästään Forenomin välittämiin asuntoihin majoitetetaan keskimäärin 180 helsinkiläistä koditonta lapsiperhettä joka kuukausi. Vuosittain kaupunki majoittaa Forenomin kautta lähes 500 perhettä pidemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa.

1 300 euroa kuukaudessa

Lopulta Kaisalle ja Annillekin tarjotaan Forenomin välittämää yksityisen vuokranantajan omistamaa asuntoa, jonka vuokran kaupunki maksaa. Se on ahdas, valmiiksi kalustettu eikä kovinkaan viihtyisä, mutta Kaisa uskoo ja toivoo, että pian löytyy kohtuuhintainen vuokra-asunto. Täytyyhän sen löytyä.

Luottotietomerkinnän ei pitäisi estää kaupungin vuokra-asunnon saamista, mutta Kaisalle tulee kiistaa ex-miesystävän kanssa remontissa olevan asunnon vuokrasta. Kaisalta on jäänyt remonttia edeltävän kuukauden vuokra maksamatta, koska rahat olivat loppu, eikä mies ole valmis antamaan rästiä anteeksi.

Kaisa mainitsee tästä sosiaalityöntekijälle, joka merkitsee Kaisan tietoihin, että hänellä on vuokravelkaa. Ja vuokravelkaisia ei oteta kaupungin vuokra-asuntojonoon.

Joka kuukausi Kaisa saa kotiinsa kirjeen, jossa kerrotaan, paljonko hänen kriisimajoituksensa maksaa kaupungille. Mikähän järki tässä on, Kaisa miettii. Eikö kaupungin olisi parempi päästää meidät vuokra-asuntojonoon kuin maksaa yksityiselle yritykselle joka kuukausi 1 300 euroa pienestä itäisessä lähiössä sijaitsevasta kaksiosta?

Mutta säännöt ovat sääntöjä. Kaisa tekee exänsä kanssa sopimuksen vuokravelan lyhentämisestä. Vasta kun velka on kuitattu, hän voi päästä kaupungin asuntojonoon.

Kaisa huokaa. Tämä on aika nöyryyttävää.

Kunpa voisi jättää kalsarit lattialle

Kerrostalon ala-aulan nimitaulussa on pitkä rivi nimiä, mutta asunnon numero 4 kohdalla on tyhjää. Myöskään asunnon ovessa ei lue asukkaiden nimiä.

Se on kuin jokapäiväinen läpsäys naamalle. Juuri kun on tullut töistä, hakenut lapsen hoidosta ja ehtii ajatella, että ihanaa päästä kotiin, tulee muistutus. Ai niin, ”kotiin”.

Sisälläkään asioiden laitaa ei pääse unohtamaan, sillä keittiön kaapeissa, kylpyhuoneessa ja eteisessä on Forenom-logolla merkittyjä tarroja, jotka muistuttavat, että ”asunnon siisteydestä huolehtiminen on asukkaan vastuulla” ja että ”häiriötapauksissa asuminen päättyy heti”.

Pahimmalta Kaisasta tuntuu kuitenkin se, että joka toinen viikko Forenomin edustajat tekevät yllätyskäyntejä. Yleensä he ovat käyneet sillä aikaa, kun Kaisa on töissä ja jättäneet pöydälle lapun havaitsemistaan puutteista. Vessan roska-astia oli tyhjentämättä. Lattia pitäisi luututa paremmin.

Käynneistä lähtee raportti aina myös sosiaalityöntekijälle.

Kaisa huokaa. Tietenkin on hienoa, että yhteiskunta huolehtii eikä tarvitse asua sillan alla. Mutta on tämä aika nöyryyttävää.

Kun Kaisa haaveilee omasta kodista, hän ei mieti verhojen väriä vaan sitä, että saisi elää omassa rauhassa.

– Että voisi jättää vaikka kalsarit keskelle lattiaa ilman, että pitää miettiä, tuleeko tänne joku ja mitä hän ajattelee minusta. Ettei tarvitsisi jännittää, tuleeko sohvaan joku tahra, josta nousee kauhea meteli.

Tavaroistaan hän ikävöi oikeastaan vain rakkaita Nemi-kirjojaan, joissa seikkailee sitkeä, kapinallinen goottityttö. Ovatkohan ne jo ihan vettyneet siellä ulkovarastossa?

Tuliterät Kuomat

Kiitollisuuden aiheita on paljon.

Vuodessa on tapahtunut paljon hyvää. Vaikka asuntoa ei vielä olekaan, on löytynyt uusi ammatti hoitoalalta. Ehkä kohta ei tarvitse enää tehdä kauppalistaa laskimen kanssa.

On löytynyt uusi miesystävä, joka tukee ja auttaa lapsenhoidossakin. Kunhan vanha vuokravelka on maksettu, Kaisa aikoo hakea kaupungin vuokra-asuntoa yhdessä miehen kanssa. Lapsella on isovanhemmat, jotka välittävät ja auttavat.

Kaisan vanhemmilla ei ole varaa tukea taloudellisesti, mutta isän puoleinen isoäiti auttaa isommissa vaatehankinnoissa. Nytkin tytöllä on tuliterät Kuomat, joihin Kaisalla ei olisi ollut varaa.

Ja ihan kaikkein kiitollisin Kaisa on lapsesta. Jaksaisiko sitä edes laittaa lämmintä ruokaa, jos ei olisi tätä pientä ihmistä tässä? Kaisa laittaa riisin kiehumaan, heittää jauhelihan pannulle. Anni tulee ihan viereen.

– Saako auttaa?

Kaisa nujuttaa hellästi hentoa poninhäntää, ajattelee taas kerran tutun ajatuksen. Niin kauan kuin minulla on tämä lapsi, minulla on kaikki hyvin.

Kaisan ja Annin nimet on muutettu. Jutunteon jälkeen Kaisa onnistui maksamaan velkansa ja sai vuokra-asunnon kaupungilta. Juttu on julkaistu alun perin Meidän Perhe -lehdessä 3/2013.

 

On, pakko on syödä. Mutta onko pakko tehdä itse? Ja mitä? Meidän Perhe selvitti, miten arjen ruokarumba pyörii.

Ensin laulaa mikro: bling! Ja sitten huutaa äiti tai isä: Syömään!

Ruuanlaitto on pakollinen osa arkea. Harvempi kuin joka viides Meidän Perheen kyselyyn vastanneista pitää itseään kulinaristina tai ruokaharrastajana, vaikka kokkaa ja kattaa ruokaa perheen pöytään jatkuvasti. Kaksi kolmesta kuitenkin haluaisi satsata arkiruokaan enemmän.

Toisaalta ruoka syödään perheissä usein jo kello 17 maissa, pian työ-, hoito- ja koulupäivän jälkeen. Tarvitaan siis helppoutta, eineksiä, pakasteita, puolivalmiita – ja mikroa.

– Einekset, pakasteet ja puolivalmiit ovat osana muuta ruokavaliota varsin ok. On turha kaivata aikaa, jolloin syötiin ruokaa omasta maasta ja tehtiin kaikki alusta asti itse. Ruuanlaitto oli silloin äidin tai kotiapulaisen päätyö. Nyt on ihan eri haasteet, työt ja harrastukset. Tarvitaan helpotuksia, ravitsemusterapeutti Anette Palssa sanoo.

"On hassu ajatus, että ruuasta lähtisi ravintoarvo, kun sen laittaa mikroon."

Mikron käyttäminen ei ole merkki siitä, että ruuassa olisi ravitsemuksellisesti jotain pielessä.

– On hassu ajatus, että ruuasta lähtisi ravintoarvo, kun sen laittaa mikroon. Osa vitamiineista menetetään kyllä lämmityksessä, mutta niin ruuanlaitossa käy aina, Palssa toteaa.

–  On järkevää käyttää pakasteita ja valmiiksi pilkottuja ja raastettuja tuotteita. Käytä puolivalmisteita, osta valmista tai tee ruokaa etukäteen ja lämmitä – se on ihan kunnon ravintoa.

Toisaalta on myös perheitä, jotka tekevät aina lämpimän päivällisaterian huolella ja itse. Kyse on arvovalinnasta: siitä, mihin haluaa aikaa käyttää.

”Puhtaat raaka-aineet, ei valmismarinadeissa uinutta lihaa tai eineksiä. Ostamme lähituottajilta suoraan munat ja lihaa. Kasviksia kauden mukaan”, kertoo yksi kyselyyn vastanneista äideistä.

"Jos lapsi tottuu syömään vain muutamaa ruokaa, tulee viimeistään koulussa nälkä."

Mutta entäs jos lapsi tahtoo syödä vain makaronilaatikkoa tai spagettia? Älä ainakaan kokkaa lapselle eri ruokaa kuin itsellesi, Palssa sanoo. Lapsi voi päättää ruuasta välillä, mutta ei aina.

– Jos lapsi tottuu syömään vain muutamaa ruokaa, tulee viimeistään koulussa nälkä. Miksi hankaloittaa oman lapsen elämää niin?

Hyvä koko perheen arkiruoka syntyy näin:

Tee itse tai lämmitä. Lisää salaattia ja kasviksia tai napostelkaa vaikka pikkutomaatteja, kun ruoka lämpenee. Lapsen einesateriaan voi lisätä proteiinia vaikka maitolasillisella tai muutamalla raejuustolusikallisella. Se on siinä!

Meidän Perhe 9/2016

Perheiden 5 suosikkiruokaa

1. Jauhelihakastike ja spagetti tai makaroni

2. Makaronilaatikko

3. Kana- tai broilerikastike riisin kanssa

4. Uunilohi ja perunamuusi

5. Nuudeleita

Uusia suosikkeja: soijanakit, tortilla-pohjiin tai rieskoihin tehty pizza, tortilla-lasagne, pizzapannari, tomaattinen linssikeitto, katkarapuja curry-kookosmaitokastikkeessa, pinaattivohvelit, chorizo-papupata, intialainen voikana, falafelit ja pitaleipä, pekoniparsakanavartaat, soijarouhe jauhelihan sijaan, paahdetut juurekset hunajan kanssa, linssipyörykät, nokkosmunakas, nokkosletut, nyhtökaura, pinaattikaurapuuro, intialainen leipäjuustokastike

Toiveikas kuitenkin

Olen ottanut yhdeksi tärkeimmäistä tehtävistäni tarjota perheelle mahdollisimman puhdasta ruokaa (olen kotiäiti), koska tiedän sen vaikuttavan perustavanlaatuisesti terveyteen, jaksamiseen ja hyvinvointiin, koko elämään.

Ja vaikka pidänkin ruoanlaitosta, joskus kiireisinä päivinä tai väsyneenä ostaisin erittäin mielelläni kaupasta jotakin valmista. Mutta, valitettavasti SUURIN OSA kaupassa myytävistä tuotteista on kyllästetty lisäaineilla ja hyönteismyrkyillä. Puhutaan että ruoka on puhdasta, mutta kukkua kanssa.  Jos ei muuta, niin vähintään kasviöljyllä pilataan muuten ok ruoat epäterveellisiksi. 

Valmistajille terveiset; valmistakaa puhtaita luomutuotteita ilman kilometrin lisäaineluetteloa, oikeilla eläinrasvoilla ja merisuolalla maustettuna, niin uskon ostajia kyllä riittävän! 

Monet puhuvat että tällainen ruoka olisi liian kallista, mutta itse olen ainakin laittanut puhtaan ruoan kaikkien muiden hankintojen edelle, terveys ja jaksaminen on minulle niin tärkeää. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Apua, muksu oli luovalla päällä ja piirsi tussilla tuoliin. Lähteekö tussi pois kahdella kodin ihmeaineella, joita nettipalstoilla suositellaan?

Meidän Perhe testasi, miten lähes joka kodista löytyvät ihmeaineet poistavat kynän jälkiä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tia ja Joonas Mustajärvellä sekä heidän kolmella lapsellaan on kaikki, mitä he tarvitsevat. Yksi lapsi mahtuisi vielä hyvin.

Tuollainen? Oikeasti? Minkä leikkimökin te olette menneet ostamaan?

Tia Mustajärven sukulaiset seisovat pihamaalla ja katsovat Tian ja Joonaksen uutta kotia. Kengät uppoavat kuraiseen maahan. Metsän reunassa on hiljaista.

Punainen hirsimökki on rakennettu vuonna 1927. Talossa on 48 neliötä, yläkerran vintille on myöhemmin tarkoitus rakentaa yksi makuuhuone.

Rakennus näyttää niin pieneltä, että on vaikea kuvitella, kuinka Tia, Joonas, parivuotias Ronja ja Minea-vauva mahtuisivat asumaan siinä.

Sukulaiset kutsutaan sisään kahville. Tia kaivaa kaapista eriparimukit ja nostaa Minean syliin.

– Silloin kolme vuotta sitten ja yhä nyt me ajattelimme vain, että nyt ollaan kotona, juuri tätä me haluamme, Joonas sanoo.

Tia ja Joonas tapasivat siuntiolaisessa navetassa saappaat jalassa. Onpas rehti maalaisnainen, ei mikään kaupunkilainen prinsessa, ajatteli Joonas ja ihastui.

– Minä rakastuin Joonaksen kädenpuristukseen. Ote oli niin jämäkkä, Tia sanoo.

Agrologiksi opiskellut Tia oli maaseutuyrittäjän tutkintoon liittyvässä työharjoittelussa maatilalla, Joonas työskenteli samalla tilalla karjanhoitajana.

Kaksi vuotta myöhemmin juhlittiin häitä. Siitä on nyt jo kuusi vuotta, aika on kulunut nopeasti. Parikymppisellä Tialla oli punainen puku.

Korkeintaan yhden lapsen voisi hankkia, ehkä, sitten joskus, Tia sanoi Joonakselle. Ronja syntyi kaksi vuotta häiden jälkeen.

– Vauva olikin yllättävän kiva ja helppo. Luulin lapsia jotenkin rasittavammiksi. Minulla ei ollut niistä yhtään kokemusta. Olen ainoa lapsi ja sukuni nuorin.

Kaksi vuotta Ronjan jälkeen syntyi Minea. Perhe asui yli sadan neliön rintamamiestalossa, vauva mahtui sinne hyvin. Mutta talo ei ollut oma. Eikä siellä voinut kasvattaa eläimiä.

"Koti kerrostalossa olisi ollut painajainen. Ei siellä pystyisi asumaan."

Siksi Tia klikkasi netin asuntosivut auki melkein joka ilta, kun lapset nukkuivat.

Neljä huonetta, kolmas kerros, hyvä sijainti palvelujen lähellä, avara ja valoisa, 338 000 euroa. Ei.

Viisi huonetta, ylin kerros, liikenteen melu ei kuulu, lasitettu parveke, putkiremontoitu talo, 420 000 euroa. Ei!

– Koti kerrostalossa olisi ollut painajainen. Ei siellä pystyisi asumaan, naapureita ylhäällä ja alhaalla ja sivulla. Joku olisi vastassa heti, kun avaisi oven, Joonas sanoo.

Tia on samaa mieltä. Hän on kotoisin Espoon maaseudulta eikä ole koskaan halunnut asua kaupungissa.

– Kun Helsingissä käy, kasvoille iskee heti pakokaasujen haju ja meteli.

Yhtenä iltana netissä oli pieni, punainen mökki.

Punainen mökki ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Sisätilat olivat sokkeloiset ja ahtaat. Vähät neliöt oli jaettu väliseinillä moneen soppeen. Rakennuksessa ei ollut asuttu vuosikausiin. Suihku puuttui. Haisi ummehtuneelta.

Mutta kun Tia siristi silmiään punaisen mökin ulkoportailla seistessään, hän näki aivan selvästi: lehmille laidun, porkkanoille kasvimaa, kahvikupille ulkopöytä, lapsilla paljaat varpaat ja multaa kynsien alla.

Ulkona olisi tarpeeksi tilaa. Kaupat päätettiin tehdä.

– Valinnassa ei ollut kyse rahasta, velkaa olisi saatu enemmänkin. Kyse oli sen elämäntavan valinnasta, jonka halusimme itsellemme ja lapsillemme, Tia sanoo.

Ensimmäiset seitsemän kuukautta kauppojen solmimisen jälkeen Joonas työskenteli päivisin sähköalan yrityksessään ja remontoi illat uutta kotia. Turhia seiniä purettiin, loput tilkittiin, suihku rakennettiin, lattiaan laitettiin lankut.

Alhaalle jäivät avokeittiö, olohuone takkoineen, pieni kamari, muutaman neliön eteinen ja kylpyhuone. Yläkerran vintti muuttui vanhempien ja lasten yhteiseksi makuutilaksi.

Pihan perällä nökötti pikkuriikkinen sauna.

Ensimmäisenä iltana omassa kodissa kaikkien muuttolaatikoiden ja nyssäköiden ohi mahtui vain pujottelemalla. Kun Ronjan piti päästä nukkumaan, Tia sai vaivoin raivattua lattialle lapsen kokoisen kolon.

Aamulla alkoi arki.

Tavaroista oli karsittava yli puolet pois. Pieneen taloon ei mahtunut suuria huonekaluja, eivätkä Tian mummulta saadut pöydät, tuolit ja lipastot kelvanneet tutuille. Tia lähetti ne raskain mielin kirpputorille.

Lasten leluille riittää yksi laatikko. Jos alkaa tursuilla, leluja on liikaa.

Lasten lelut mahtuivat yhteen muuttolaatikkoon ja aikuisten vaatteet toiseen, talvitakit ja kengätkin.

Yksi laatikko riittää leluille yhä.

– Leluja on liikaa, jos laatikko alkaa tursuilla ja Duploja löytyy mistä sattuu. Se on hyvä sääntö, Tia miettii.

– Luopuminen tuntui yllättävän helpolta, kun pääsi alkuun. Tarvitsenko oikeasti vanhoja koulumuistiinpanoja ja kirjoja, joita en tule enää koskaan lukemaan? Entä kymmeniä pussilakanoita ja DVD-levyjä? En.

Tavarat vähenivät, mutta eläinten määrä kasvoi.

Aluksi hankittiin kaksi vuohta, sitten kaneja. Joonas rakensi karsinat, häkit, kanalan ja ulkotarhan.

Illalla ulkona oli pimeää. Katulamppuja ei ollut, Inkoon keskustaan oli matkaa kahdeksan kilometriä. Mikään ei tuntunut raskaalta tai pelottavalta.

– Samalla tavalla Suomessa on eletty satoja vuosia, viljelty maata ja kasvatettu karjaa aika pienissä oloissa. Meillä on sähköt ja autot ja paljon muuta, mikä hätä tässä olisi.

Älä jahtaa kukkoa, kukko suuttuu, Joonas varoittaa Ronjaa.

– Kun se tuli taas sisälle, niin kannan ulos, Ronja puolustautuu ennen kuin päästää irti.

Kukot ja kanat kulkevat vapaina pihalla. Niin kulkevat lapsetkin. Minea, 3, juoksee isän perässä korjaamaan kaivoa, Ronja, 5, vie äidin kanssa possuille perunankuoret, Veera,1, yrittää kiskoa kaalintaimet maasta ylös.

– Meillä on oikeastaan vain kaksi suurta sääntöä. Eläimiä ei saa jahdata, ja tielle ei saa mennä. Ajattelen, että parempi kokeilla pienenä asioita, niin vahingotkin ovat pieniä. Ja vahingoista oppii, Joonas sanoo.

Kun Minea on pari kertaa maistanut kanankakkaa, hänen ei enää tee mieli maistaa. Kun Ronja alkukesästä kerran koskee lehmien sähköaitaan ja saa pienen tärskyn, malttaa loppukesän pitää näpit irti.

– Aina lasta ei tarvitse varoittaa, että kohta putoat tai kaadut. Joskus lapsi saa pudota, kaatua ja oppia.

Koko perhe nukkuu vintillä yhdessä, avoimessa tilassa. Veera pinnasängyssä vanhempien sängyn vieressä, Minea ja Ronja huoneen toisella laidalla. Sängyt olisivat turhan korkeita matalaan ullakkotilaan, patjoilla pärjätään.

Lapset heräävät aamuviideltä.

– En todellakaan jaksa nousta silloin. Tytöt saavat katsoa Yle Areenasta Pikku Kakkosta, kun yritän saada silmät auki, Tia sanoo.

Ulos lähdetään vasta, kun alkaa olla kunnolla valoisaa. Siellä pysytään kesällä koko päivä, paljain jaloin tai kumppareissa, eläimiä ja kasveja hoitamassa.

Joonas on päivät sähköalan töissään. Minea ja Ronja käyvät kerhossa tiistaina ja keskiviikkona. ”Jää kahville”, ehdottavat kerhokavereiden äidit Tialle, mutta Tia ei yleensä jää.

– Kahden ja puolen tunnin kerhopäivän aikana ehdin juuri ajaa kotiin ja tehdä jonkun homman: siivota kanien häkit tai lisätä katetta kasveille. Veerakin on sopivasti päiväunilla.

Jokaisen hengitys kuuluu samaan huoneeseen. Tuntuisi oudolta, jos lapsilla olisi omat huoneet.

Illalla kaikki käyvät nukkumaan samaan aikaan, yhdeksän maissa. Väsyttää. Väsymys tuntuu hyvältä, siitä tietää tehneensä jotakin. Jokaisen hengitys kuuluu samaan huoneeseen. Tuntuisi oudolta, jos lapsilla olisi omat huoneet.

– En muista, koska olisin valvonut yli yhteentoista, Joonas sanoo.

– Harvoin meillä löhötään sohvalla, aina on jotakin tekemistä. Mutta toisaalta kahvitauon voi pitää juuri silloin, kun itse haluaa, Tia jatkaa.

Kun Tia katsoo lapsiaan, hän ajattelee yleensä arkisia asioita mutta välillä onneaan.

– Tällaisen elämän sain. Monen mielestä vaatimattoman, mutta arki ei voisi tuntua enempää omalta.

Kotoa ei ole tehnyt mieli lähteä edes lomalle.

– Vähän aikaa sitten kävimme kyllä kahdestaan Ruotsissa. Lilluimme laivan kylpyläosastolla ja söimme kaikessa rauhassa. Pelkät aikuiset! Tukholmassa kävimme tietenkin Skansenilla katsomassa vanhan ajan taloja, elämää ja eläimiä, Joonas sanoo.

Sitten olikin kiire hakemaan lapset mummolasta ja päästämään eläintenhoitaja vapaaksi.

Joskus sukulaiset ja tyttöjen kerhokaverit käyvät kylässä, mutta yleensä perhe on keskenään.

– Ihmisten on vaikea uskoa, ettei toisen naama ala ärsyttää. Jos niin joskus harvoin tapahtuu, pitää mennä vaikka pihalle kaivamaan jotakin kuoppaa, Joonas sanoo.

Tiaa alkaa naurattaa. Kuoppia ei ole pahemmin kaiveltu edes talvella. Silloin ulkona ollaan vähemmän ja elintila kutistuu talon 48 neliöön sekä kodin ja navetan väliselle polulle.

Sisällä kaikki ovat yhdessä, näkevät ja kuulevat toisensa koko ajan. Kun Ronja haluaa kysyä äidiltä, miksei kukko muni, hänen ei tarvitse korottaa ääntään tai kävellä toiseen huoneeseen.

– Ei tällainen elämä varmasti kaikille sopisi. Mutta voisi sopia aika monelle, jos ihmiset uskaltaisivat ajatella asian uudelleen ja edes kokeilla, Joonas sanoo.

Kun Joonas haluaa hemmotella Tiaa, hän vahtii lapsia, jotta Tia ehtii kirjoittaa blogia tai pääsee koiran kanssa agilityyn. Omalla hemmotteluvuorollaan hän pyöräilee pitkin metsäteitä.

– Ei sen kummempaa.

Vieraiden mielipiteet joskus ärsyttävät. Pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain suurempaa ja enemmän.

Miksi jokaisen pitäisi mennä yliopistoon opiskelemaan? Miksi kaikkien täytyisi luoda ura? Miksi rahalla on niin suuri rooli monen elämässä? Miksi lapsilla pitäisi olla lastenhuoneet ja aikuisilla aikuisten huone?

Näitä Joonas ja Tia miettivät välillä. Arjessa ei ärsytä mikään, paitsi vieraiden mielipiteet joskus. Pitäisi jatkuvasti tavoitella jotain suurempaa ja enemmän, vaikka pienessä on kylliksi.

– Saamme tarvitsemamme lihan ja kohta maidonkin navetasta ja kasvikset omasta maasta. Kaupasta ostamme vain jauhoja, suolaa, sokeria ja mausteita. Meille on tärkeää, että lapsetkin näkevät, mistä ruoka oikeasti saadaan, Joonas sanoo.

– Vaikka maailma menisi miten sekaisin, me pärjäämme omillamme. Tiedämme myös, että ruokamme on puhdasta, eikä siinä ole lisäaineita.

Veera, Minea ja Ronja saavat katsoa vieressä, kun isä teurastaa kanin tai porsaan. Sekin on osa arkea. Kun kani on nyljetty, Tia valmistaa siitä hyvää kastiketta. Kastike syödään perunoiden ja kasvisten kanssa.

Sillä kanilla oli hyvä elämä ja se maistui hyvältä, Ronja saattaa todeta.

"Meillä on aika perinteiset naisen ja miehen roolit. Miksei, jos homma toimii?"

Tian ainoa unelma liittyy kahdeksan neliön kokoiseen keittiöön. Sen ei tarvitsisi olla suurempi, mutta kaappitilaa saisi olla enemmän.

– Remontoin sen sitten, kun tärkeämmät asiat on rakennettu, Joonas lupaa.

– Meillä on aika perinteiset naisen ja miehen roolit kotona. Miksei, jos homma toimii? Tasa-arvoa on monenlaista. Sellaistakin, että molemmat tekevät paljon töitä perheen eteen, mutta työt ovat erilaisia, Tia sanoo.

Kun Ronja, Minea ja Veera kasvavat, taloa voi laajentaa, jos tytöt haluavat omat huoneet. Ehkä he eivät halua. Ehkä yksi lapsista haluaa, mutta muut eivät.

– Katsotaan rauhassa.

Ensin odotetaan syksyä. Silloin perheeseen syntyy neljäs lapsi. Vintille viiden viereen tulee nukkumaan kuudes. Hänelle on hyvin tilaa.

Meidän Perhe 7/2016

Perhe

Tia Mustajärvi, 26, Joonas Mustajärvi, 31, sekä lapset Ronja, 5, Minea, 3, ja Veera, 1, asuvat Inkoossa. Kotona Koivukummun tilalla asuvat myös kaksi sikaa, kaksi hiehoa, kukko ja parikymmentä kanaa tipuineen, kaksi koiraa, kissa ja kaneja.

Liukuestelateksi antaa taaperon sukkiin lisää pitoa. Sopii myös villasukille!

Tarvitset

sukat
liukuestelateksia
pahvia
talouspaperia

Kuvauksissa oli käytössä Viva Decor ABS -liukuestelateksia, joka on tarkoitettu sukille. Liukuestelateksia on tarjolla monissa eri väreissä, ja sitä myydään askartelukaupoissa.

Tee näin

  1. Jos levität ainetta uusille sukille, pese sukat ensin ilman huuhteluainetta. Anna kuivua.
  2. Sujauta sukan sisään pahvista tai kartongista sopivan kokoinen pala. Pahvi estää lateksin imeytymisen kankaan läpi. Lisäksi se pitää kankaan pinnan tasaisena, jolloin lateksin levitys on helpompaa.
  3. Koepursota liukuestelateksia ensin talouspaperin päälle, jotta saat ilmakuplat puristettua pois. Pursota sitten ainetta sukalle suoraan pullosta. Tee pilkkuja tai kuvioita oman mielesi mukaan. Yksinkertaisinta on tehdä sukkien pohjaan pilkkuja, mutta kokeile myös muita kuvioita, vaikkapa siksakia tai aaltoja. 
  4. Jätä pahvisuojus sukan sisään ja anna kuivua ainakin yön yli.
  5. Pese jarrusukat aikaisintaan neljän päivän päästä aineen levittämisestä. Liukuestelateksi pysyy sukan pinnassa parhaiten, kun peset sukat 30 asteessa nurin päin käännettynä.

Video: Ninna Lindström

Jaa oma juttu

Millaisia askarteluja, tuunauksia tai käsitöitä sinä olet tehnyt kotiin tai vauvalle? Nappaa kuva ja jaa se Instagramissa tägättynä #teeite @vauvalehti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.