Kuvitus: Jenni Väre

Taaperon tulinen luonne yllätti äidin. Kun raivarit muuttuivat puremiseksi ja raapimiseksi, Anna Nummisto haki apua. Paras apu oli, kun hän oppi ymmärtämään lapsen luonnetta.

Aava kiemurtelee sylissäni ja karjuu. Yritän pitää puolitoistavuotiasta tytärtäni paikoillaan ja jutella hänelle rauhallisella äänellä. Se on vaikeaa, koska alan itsekin kiihtyä. Raivokohtaus on alkanut tällä kertaa vaipanvaihdosta. Aava haluaisi olla litimärässä vaipassa, minä olen sitä mieltä, että vaippa vaihdetaan.

Tyttö räjähtää. Käsivarrestani valuu verta, koska suuttunut taapero on iskenyt hampaansa kiinni siihen, mihin on ylettynyt. On kuin pitelisi villieläintä.

Vartin painimisen jälkeen totean, että kiinni pitäminen vain pahentaa Aavan raivoa ja päästän irti. Tytär haukkoo henkeään lattialla ja rauhoittuu vähitellen. Sitten minulta pääsee itku.

Näin jälkeenpäin tajuan, että Aavan tulinen luonne paljastui jo ensimmäisten viikkojen aikana. Jos imuotteen saaminen ei onnistunut heti, vauva sai niin hervottoman raivokohtauksen, ettei imetys enää onnistunut. Hän huusi tomaatinpunaisena eikä ollut enää läsnä tässä maailmassa.

Kerroin imetyksen haasteista neuvolassa nuorelle hoitajalle, joka kirjoitti neuvolavihkoon jotain voimakkaista rintaraivareista ja vauvantahtisesta imetyksestä. Sain ohjeeksi imettää useammin, enempää apuja ei herunut.

Lapsen tulinen luonne näkyy kaikessa. Aava on utelias tyttö, joka haluaa kokea kaiken itse. Hän turhautuu helposti yrittäessään tehdä asioita, joihin hänen motoriset taitonsa eivät vielä riitä. Tai siitä, ettei saa jotakin, mitä haluaa.

Toisten äitien ihmettelevät katseet hävettävät aluksi, lopulta vain ärsyttävät.

Etenkin vaipanvaihdot ja ruokailut ovat hankalia, koska ne eivät suju Aavan mielestä riittävän nopeasti. Pienikin vastoinkäyminen saa aikaan kovaäänisen hepulin. Ja ääntä Aavasta lähtee. Katson kadehtien toisten äitien hennosti yniseviä vauvoja. Kun Aava tahtoo jotain, se ei jää kenellekään epäselväksi. Kannan nolona lapseni ulos rauhoittumaan kauppakeskuksista ja kahviloista.

Toisten äitien ihmettelevät katseet hävettävät aluksi, lopulta vain ärsyttävät. Keskittyisivät omiin lapsiinsa.

Kun Aava on täyttänyt vuoden, hän alkaa suuttuessaan myös purra ja raapia. Pienet hampaat iskevät kiinni, kun yritän pukea kiukkuiselle lapselle vaatteita tai vaihtaa vaippaa. Olen neuvoton.

Etsin netistä tietoa varhaisesta uhmaiästä, ja opin, että jokaisen lapsen keskushermosto kehittyy omaan tahtiinsa. Aavan raivokohtaukset johtuvat siitä, ettei hän ole vielä oppinut säätelemään omia tunteitaan ja reaktioitaan. Vertaus villieläimeen pitää osittain paikkansa, sillä kilarikohtauksen saanut lapsi on voimakkaan taistele tai pakene -reaktion vallassa. Siksi hän puree ja raapii kiinni pitävää kättä.

Minun pitäisi pysyä rauhallisena. Harmi vain, että me vanhemmatkin olemme tuliluontoisia.

Aikuisena minun pitäisi pysyä rauhallisena ja viestittää lapselle, että hän voi käyttää minua apuna omien tunteidensa säätelyssä. Harmi vain, että hänen vanhempansakin ovat tuliluontoisia. Sorrun usein huutamaan, vaikka minun pitäisi pystyä hillitsemään itseni. Kohtauksista jää hirveä olo, koska tunnen epäonnistuneeni täydellisesti.

Aavan ollessa noin puolitoistavuotias raivokohtauksiin tulee uusi ulottuvuus. Hän alkaa hakata päätään lattiaan ja repiä hiuksiaan. Se on kauheaa katsottavaa. Olen opiskellut Super Nannyni, joten ajattelen, että periksi antaminen vain vahvistaa Aavan käytöstä. Niinpä koetan olla välittämättä kohtauksista ja pidän edelleen tiukasti kiinni rutiineista, ruokailuista ja nukkumaanmenoajoista.

Periksi antaminen olisi helpompaa, mutta usein se ei ole edes mahdollista. Totun kantamaan kirkuvan ja potkivan lapsen parkkipaikalta kotiovelle ja hakemaan autoon jääneet tavarat myöhemmin. Tai odottamaan auton vieressä raivokohtauksen laantumista, jotta saan kaareksi itsensä jännittävän taaperon turvaistuimeen.

Otan kiukkukohtaukset puheeksi lääkärintarkastuksessa. Kerron neuvolalääkärille pään hakkaamisesta ja hiusten repimisestä. Kun sylissä istuu hymyilevä tyttö, joka on juuri reippaasti potkinut lääkärin kanssa palloa ja rakentanut hienon palikkatornin, ongelmista puhuminen tuntuu absurdilta. Naurahdellen kerron lääkärille olevani huolissani, voiko lapsi satuttaa itseään hakatessaan päätään parkettiin.

Lääkäri ei onneksi naura vaan antaa minulle neuvolapsykologin puhelinnumeron.

Ongelmasta kertominen tuntuu absurdilta: voiko lapsi satuttaa itseään hakatessaan päätään parkettiin?

Seuraavana päivänä, kun olen saanut Aavan päiväunille, soitan neuvolapsykologille. Avun hakeminen hermostuttaa, sillä mietin, mitä jos Aavan käytös onkin seurausta jostain isommasta ongelmasta.

Nuori neuvolapsykologi kuuntelee ja vakuuttaa, että kyseessä on ohimenevä vaihe. Kiukkukohtaukset ja fyysinen aggressiivisuus yleensä laantuvat, kun lapsi oppii puhumaan. On asetettava lapselle selkeät rajat ja päivärytmi. Joissain tilanteissa voin antaa Aavan valita, joissain en. Tärkein tehtäväni on estää lasta satuttamasta itseään ja muita. Syli on neuvolapsykologin mielestä lapselle paras paikka rauhoittua. Yksin tunnekuohun valtaan jättäminen lisää turvattomuuden tunnetta.

Seuraavana päivänä painin taaperoikäisen kanssa keittiön lattialla, kunnes en jaksa enää. Luovutan, ja tunnen valtavaa syyllisyyttä, kun en voi kuin katsoa raivokohtauksen vallassa pitkin lattiaa sekoilevaa lastani ja odottaa, että hän rauhoittuisi itsekseen. Kokemukseni perusteella tiedän, että yksin jättäminen toimii Aavan kanssa paremmin kuin sylittely.

Tunnen itseni täysin kyvyttömäksi äidiksi, enhän edes osaa rauhoittaa omaa lastani.

Vuotta myöhemmin, kun Aava on kaksivuotias, saan käsiini amerikkalaisen lastenpsykologin Ross W. Greenen kirjan Tulistuva lapsi. Kirja käsittelee temperamenttisia, helposti turhautuvia lapsia.

Kirja kertoo minulle kaiken sen, minkä olen itse vuoden aikana kantapään kautta oppinut.

Jo ensimmäisen luvun jälkeen toivon, että olisin lukenut kirjan Aavan ollessa vielä vauva. Kirja kertoo minulle kaiken sen, minkä olen itse vuoden aikana kantapään kautta oppinut.

Helposti tulistuvia lapsia yhdistää kaksi asiaa: voimakas joustamattomuus ja huono turhautumisen sietokyky.

Lapsi käyttäytyy oikein, jos hän osaa. Niin kauan kun hän ei siihen kykene, on vanhempien tehtävä auttaa lasta kehittämään ajattelutaitojaan ja ratkaisemaan ongelmia. Raivokohtaus syntyy, kun lapselle asetetut vaatimukset ylittävät tämän kyvyn reagoida sopeutuvasti. Bingo.

On helpottavaa lukea, että Greene on kanssani samaa mieltä palkitsemis- ja rangaistusjärjestelmien hyödyttömyydestä. Hyvin tehdyistä asioista saadut mansikkatarrat jaksavat kiinnostaa Aavaa viikon. Jäähypenkkimetodi on meillä pelkkä vitsi.

Olen viettänyt tuntikausia jäähyrumbassa, jossa lapsi juoksee kirkuen ympäri asuntoa ja minä kiikutan häntä puhumattomana takaisin eteisen nurkkaan. Fiksu tyttäreni koettelee hermojani nauramalla kielloilleni ja uhkauksilleni, ja saan laittaa kaikki itsehillinnän rippeeni peliin, etten nakkaa häntä ulos ovesta.

Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi asettanut rajoja lapselleni.

Greenen opit saavat palaset loksahtelemaan paikoilleen. Aavan kyky vaihtaa ajattelumalliaan on kehittymätön, yhtälailla kuin hänen kielelliset valmiutensa kertoa turhautumisestaan. Joustamaton lapsi yhdistettynä joustamattomaan aikuiseen saa aikaan räjähdyksen.

Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi asettanut rajoja lapselleni. Olen asettanut aivan riittävästi rajoja ja pitänyt niistä kiinni niin tiukasti, että lapsi, joka ei ole halunnut kävellä 300 metrin matkaa tarhasta kotiin, on lopulta kontannut sen, koska kumpikaan ei ole antanut periksi.

Nyt ymmärrän, että Aava ei suunnittele purkauksiaan tai osoita niitä minulle henkilökohtaisesti. Hän ei vain osaa toimia toisin.

Selittäminen, lohduttaminen, huomion kiinnittäminen toisaalle, periksiantamattomuus, palkitseminen tai rankaiseminen eivät tehoa Aavan kaltaisiin lapsiin. Raivokohtauksen yltyessä lapsi on tilassa, jossa hänen aivonsa eivät kykene vastaanottamaan mitään informaatiota. Kukaan ei ole kotona.

Olen todistanut lukuisia kertoja, kuinka lapsi hermostuessaan käyttäytyy täysin järjenvastaisesti eikä laannuttuaan muista, mistä oli kyse. Kun raivokohtaus pääsee kunnolla vauhtiin, on hyvin vähän, mitä voin tehdä.

Pahimman kilarinsa Aava saa päiväkodin eteisessä eräänä iltapäivänä, kun lapset ovat poikkeuksellisesti sisällä. Aavan pasmat menevät sekaisin, kun tulen hakemaan häntä kotiin. Hän ei tahdo lähteä.

Aloitamme pukemisen yhdessä, mutta villahaalarin hiha jää mutkalle, eikä käsi mene sisään. Aava räjähtää. Hän menee tilaan, josta en saa kammettua häntä ulos muutoin kuin kantamalla tytön puolipukeissa ulos pakkaseen. Kylmä ilma ja ympäristönvaihdos saavat Aavan palaamaan tähän todellisuuteen, ja saan ujutettua hänelle ulkohaalarin päälle.

Sillä kertaa kannan tyttöni kotiin saakka. En voi laskea häntä maahan, koska hänellä ei ole kenkiä jalassa.

"Äiti, sinä olet kastemadon räkää."

Nyt olen oppinut tunnistamaan tilanteet, jotka johtavat raivareihin. Kaksi- ja puolivuotiaana Aava ei ole tehokas toiminnanvaihtaja, joten tiedän, että lähteminen kotoa tai päiväkodista on hankalaa – joka kerta. Nopea kielellinen kehitys kuitenkin helpottaa räjähdysherkkiä tilanteita. Minun ei tarvitse enää arvailla, mistä lapsi on milloinkin hurjistunut.

Vähän jopa hymyilyttää, kun Aava pukemiskiukuttelun jälkeen kääntyy ulko-ovella katsomaan minua ja ilmoittaa:

– Äiti, sinä olet kastemadon räkää.

Vauva 5/16

Vierailija

Uhmakkaan taaperon äiti: ”Lapsen raivo yllätti ja pelotti”

Ihana kirjoitus! Voi kun ihmiset muistaisivat, että lapset ovat erilaisia. Kun näen raivoavan lapsen kaupassa, tekisi todella mieli käydä sanomassa vanhemmalle "tuollaista se meilläkin oli, älä vaan anna periksi." Tsempataan toinen toisiamme! Toiset olettavat tietävänsä kaiken yhden tilanteen perusteella. Minäkin kiikutin lapseni psykologille kun epäilin, että hänellä on adhd tai autismi tai jokin muu nepsy-ongelma, selvisikin, että lapsi on niin kielellisesti, motorisesti kuin älyllisestikin...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tiesitkö, että kosketusaisti kehittyy ihmisen aisteista ensimmäisenä?

Tarve lämpimään syleilyyn herää jo kohdussa. Kosketusaisti myös säilyy aisteista pisimpään, elämän loppuhetkiin saakka. Tutkijat ovat jopa esittäneet, että kosketuksen puute voi saada ihmisen sairastumaan.

Siitä huolimatta joskus sanotaan, että lapsen voi ”hemmotella pilalle” liialla sylittelyllä.

Tämä ei ole totta. Uusi tutkimuskin kumoaa väitteen.

Current Biology lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan imetys ja muu positiivinen ihokontakti vanhemman kanssa saa pienokaisen aivot reagoimaan tavallista voimakkaammin. Tutkijoiden mukaan lempeällä ja rakastavalla kosketuksella voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia ihmisen aivojen kehitykseen.

Tutkimuksessa seurattiin sekä keskosten että täysiaikaisina syntyneiden vauvojen aivojen toimintaa.

Seurannassa havaittiin myös, että  epämiellyttävä kosketus – kuten pistokset ja lääkärin kokeet – vähentävät aivojen reagointia hetkellisesti. Tutkijoiden mukaan kosketuksen voima pitäisikin ottaa huomioon erityisesti niiden vastasyntyneiden kohdalla, jotka joutuvat käymään läpi kivuliaita toimenpiteitä esimerkiksi keskosuuden takia.

Kosketus on tärkeä osa lapsen kehitystä myös vauva-ajan jälkeenkin. Lue lisää täältä.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

"Vauvan itku oli alusta asti ympärivuorokautista ja raastavaa", Juuso, 20, kertoo. Lue myös Juuson puolison kuvaus tilanteesta.

”Kuopuksemme itku oli alusta asti ympärivuorokautista ja raastavaa. Poika nukkui meidän sängyssä Janinan rinnalla, koska se oli ainut paikka, mihin hän rauhoittui edes hetkeksi.

Joskus Janina ei herännyt, vaikka poika huusi aivan korvan juuressa. Silloin otin vauvan syliin, kapaloin hänet huopaan ja kuljin paketin kanssa ympäri kämppää. Tai laitoin pojan rattaisiin ja hilasin niitä edestakaisin kynnyksen yli. Jos liike pysähtyi, avasi hän heti silmänsä ja karjunta jatkui. 

Opiskelin silloin rakennusalaa. Aamuisin lähdin kouluun silmät sippurassa. Oppitunneilla ajatus pätki. Kun piti rakentaa seinää, en yhtäkkiä muistanut, mitä tällä levyllä pitikään tehdä, vaikka edellisenä päivänä työvaihe oli sujunut jo hyvin.

"Koulupäivien jälkeen kotona oli vastassa huutava vauva ja äkäinen puoliso." 

Iltapäivällä kotona oli vastassa huutava vauva ja äkäinen puoliso. Koti oli sekaisin ja jääkaappi tyhjä. Huomauttelin Janinalle epäjärjestyksestä, koska minusta tuntui epäreilulta, että minun piti vielä koulupäivän päälle hoitaa kotityöt ja vauva. Olin niin väsynyt, että saatoin kaataa paistinpannulle makaroneja, vaikka tarkoitukseni oli paistaa jauhelihaa.

Purin kaiken turhautumiseni Janinaan. Kivahdin ja pyysin anteeksi vuorotellen. 

Janina kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. En ehkä aivan ymmärtänyt, kuinka väsynyt hän oli. Kerran sorruin sanomaan, että oliko pakko hankkia toinen lapsi.

Kun poika oli kuukauden ikäinen, en enää kestänyt, vaan muutin vanhempieni luo. Minusta tuntui, että historia toisti itseään: ensimmäisen lapsen kanssa minulta jäivät kesken metallialan opinnot, toisen kanssa uhkasivat nyt jäädä yli puoli vuotta jatkuneet rakennusalan opinnot. Rehtori ilmoitti, että opiskelua ei kannata jatkaa, koska poissaoloja oli kertynyt niin paljon.

Suhteen breikki venyi puoleksi vuodeksi. En silti luopunut isyydestä missään vaiheessa. Vein esikoistytärtämme ulos leikkimään tai autoin kotitöissä. Joskus jäin yöksi, jotta Janina saisi nukkua. 

"Jälkeenpäin näen, että suhteemme vaikeuksien syy oli pitkälti väsymys."

Kahdeksan kuukauden iässä poika oppi viimein nukkumaan, ja Janina muuttui taas enemmän omaksi itsekseen. Me päätimme palata yhteen. 

Nyt Janina opiskelee lähihoitajaksi ja minä hoidan lapsia kotona. Tämä sopii meille hyvin. Jatkan opintojani sitten, kun Janina valmistuu ammattiin.

Jälkeenpäin ajatellen näen, että suhteemme vaikeuksien syy oli paljolti koliikin aiheuttama väsymys. Mutta olisinko voinut tehdä mitään toisin? En usko.”

Perhe: Hoitovapaalla oleva Juuso, 20, ja lähihoitajaksi opiskeleva Janina, 21. Lapset 10 kk ja 2 v 3 kk.

Vauva 1–2/17

Janina, 21, yritti selviytyä päivä kerrallaan koliikkivauvan ja taaperon kanssa, kun parisuhde puolison kanssa alkoi rakoilla. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Vauva oli parhaimmillaan aamulla pari tuntia heräämisen jälkeen. Se oli ainut aika, jolloin hän oli tyytyväinen. Illat olivat pahimpia. Poika karjui ja me aikuiset tiuskimme toisillemme. Miksi se ei hiljene, mikä sitä vaivaa! 

Itku raastoi sydäntä, mutta herätti myös vihaa ja pettymystä: miksi me emme saa nauttia ihanasta vauva-ajasta? 

Olin niin väsynyt, että nukahdin monta kertaa kesken imetyksen. Yöunta sain vain tunnin tai kahden pätkissä. Päivällä kuopuksemme nukkui korkeintaan kymmenen minuutin päiväunia. Siinä ajassa ei kukaan ehdi palautua.

"Kokeilimme kaikkea: imetysdieettejä, hierontaa, koliikkikeinua."

Yritimme löytää itkulle syyn. Kokeilimme kaikkea: imetysdieettejä, hierontaa, koliikkikeinua, Cuplaton-tippoja, maitohappobakteereja, korviketta, pierujumppaa.

Juusosta ei ollut juuri apua, koska vauva oli niin kiinni rinnassa. Selviydyin kun keskityin vain kolmeen asiaan: pysyn hereillä, muistan syödä joskus jotakin ja hoidan lapset.

Minulla diagnosoitiin synnytyksen jälkeinen masennus ja nivelreuma, jonka synnytys laukaisi. Käsistäni hävisi voima. Tiskit ja tyhjät maitotölkit kasaantuivat pöydille. Lelut ja vaatteet olivat pitkin lattioita ja pyykit pesemättä.

Minua loukkasi kun Juuso moitti, että en ole siivonnut tai tehnyt ruokaa. Tuntui, ettei hän ymmärtänyt minua ja sitä, että en vain kerta kaikkiaan pystynyt. Jälkeenpäin ymmärrän, että myös Juuso oli todella väsynyt, mutta silloin se satutti.

"En surrut eroa. Sillä hetkellä rakkaus tuntui toisarvoiselta."

Kun Juuso päätti lähteä, en surrut eroa. Mietin vain kuinka pärjään: kuinka pysyn hereillä ja selväjärkisenä. Sillä hetkellä rakkaus tuntui toisarvoiselta.

Onneksi äiti ja äidinäiti auttoivat. Äiti otti vauvan välillä yöksi luokseen ja mamma kävi tekemässä ruokaa. Parasta henkistä tukea sain Facebookin Koliikkivauvat-ryhmästä. 

Kun vauva täytti viisi kuukautta, pyysin vihdoin neuvolasta apua. Olin niin puhki, että poika päätettiin ottaa kolmeksi päiväksi sairaalaan unikouluun. Hän löysi unirytmin, mutta se ei pysynyt yllä kotona, jossa päivää rytmitti myös sisko.

Vasta kahdeksan kuukauden iässä poika oppi nukkumaan, kun pidimme äidin kanssa hänelle tassu-unikoulun. Siinä lasta rauhoitellaan esimerkiksi paijaamalla. Se tepsi. Poika heräilee edelleen, mutta enää muutaman kerran yössä.

Olin varma, etten palaa Juuson kanssa enää yhteen. Koliikki ja minun sairastumiseni olivat peittäneet alleen kaiken sen hyvän, mihin olin Juusossa rakastunut. Nyt kun pahin on takana, näen, että rankka kokemus yhdisti meitä.

Syksyllä aloitin lähihoitajaopinnot ja Juuso jäi vuorostaan hoitovapaalle. Järjestely toimii erinomaisesti. Olemme nuoria, meillä kummallakin on vielä hyvin aikaa opiskella.”

Perhe: Lähihoitajaksi opiskeleva Janina, 21, ja hoitovapaalla oleva Juuso, 20. Lapset 10 kk ja 2 v 3 kk.

Vauva 1–2/17

Lukijat kertovat, mitä kaikkea ovat vauvalleen saaneet. Kaikella rakkaudella, tietysti.

Pääasia, että on ajoissa

Tulevat isovanhemmat olivat kuulleet matkasängystä. Siitä innostuneena he kertoivat, että ovat ajatelleet ostaa niitä neljä: yksi heille, yksi meille, yksi toiseen mummullaan ja yksi varalle. Siinä sitten yritimme selittää, että sen matkasängyn idea on, että niitä on vain yksi ja se otetaan mukaan silloin kun tarvitaan.

Vanhempani toivat matkalaukullisen vaatteita, kenkiä ja pipoja lapselleni kun olin vielä raskaana. Meidän ei tarvinnut ostaa mitään ensimmäiseen kolmeen kuukauteen, kun kaapit pursuivat jo heidän hankinnoistaan. Jouluksi pyysimme yhtä Duplo-pakettia – saimme seitsemän isoa, kaikki vanhemmiltani.

Mumma sisusti mummalaan lastenhuoneen kaikkine leluineen jo puolivälissä raskautta. Myös pinnasänky löytyi mummalasta ennen kuin kotiinkaan oli sänkyä hankittu.

Huhtikuussa noin kuukausi ennen pojan syntymää pappa tuunasi mökin rantaa, jotta on pojalle sitten uimapaikka valmiina.

Toinen mummo halusi välttämättä hankkia syntymättömälle lapselle kalleimmat mahdolliset vaunut heti, kun kuuli, että harkitsimme käytettyjen ostamista.

Kas, museotraktori!

Kastelahjaksi tyttäremme sai museorekisteröidyn traktorin! No, voihan sen nähdä hyvänä sijoituksena.

Vaunuja oli neljät jo ennen vauvan syntymää.

Lapseni mummo osti polkupyörän tytölleni ennen kuin tyttö osasi edes kontata. Vaunujakin oli kirpputoreilta ostettu neljät, kun olin vielä raskaana.

Yksivuotias sai mönkijän.

Kirpputorilta on ostettu jätesäkillisiä vaatteita, jotka eivät tule olemaan sopivia moneen vuoteen.

Kesällä syntynyt poikamme sai vaaleanpunaisen talvipipon, joka oli talvella jo pieni.

Isovanhempien joulu- ja synttäri-lahjat tunnistaa heti: valtavan suuret paketit, joista kuoriutuu mykistävä muovinen ääni- ja valoshow. Kaupunkiasunnon säilytystilat nitisevät liitoksistaan.

Vauvana ostettu pipo, joka on nyt 9-vuotiaana sopiva, ehti muuttaakin kanssamme kahteen otteeseen ennen kuin pääsi käyttöön.

Puolivuotias tyttäreni sai mummilta Hello Kitty -hajuveden tuliaiseksi.

Oikeasti hyödyllistä

Suurin osa pian kaksivuotiaan tyttäreni vaatteista on isovanhempien hankkimia. Pelkäsin etukäteen, että minua harmittaisi, etten saa itse valita lapseni pukeutumistyyliä, mutta käytännössä olen huomannut valmiina tulevien vaatekassien helpottavan arkea valtavasti. Olen avusta hurjan kiitollinen.

Toinen ukki villiintyi ensimmäisestä lapsenlapsestaan niin, että hankki kaikki tarvikkeet pinnasängystä syöttötuolin kautta pottaan sekä pyörän ja auton turvaistuimeen. Ukkilasta löytyy myös leikkivälineet pulkasta hiekkaleluihin. Alkuun pyörittelin ukin innolle päätäni, mutta onhan se myönnettävä, että ukkilaan on nyt tosi helppo mennä kylään!

Mummi ostaa tarpeellista vaatetta tai sitten hän kysyy, mitä tarvitsisimme. Yleensä saamme lahjat rahana.

Lähde: Vauva.fin kysely

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.