Kuvitus: Jenni Väre
Kuvitus: Jenni Väre

Jenni Kuusniemi halusi olla moderni äiti, joka ei suhtaudu päivähoidon aloitukseen hysteerisesti.

Isä hakee iltapäivällä, hei hei ja vietä hauska päivä! sanon ja vilkutan.

Lapsen pikkuiset jalat alkavat viuhtoa paniikissa syöttötuolissa. Nuppusuu vetäytyy sisäänpäin ja kasvoille nousee kauhistunut ilme. Lapsukaiseni tajuaa, että tällä kertaa olen lähdössä. Ei enää hauskaa totuttelua yhdessä päiväkodin rytmeihin. Nyt jäädään yksin.

Vilkutan hymyillen ja ehdin nähdä taaperon silmiin nousevat kyyneleet ennen kuin käännyn ja kävelen pois ryhmätilasta.

Selän takaa kuulen miten säikähtänyt uikutus yltyy paruksi, jossa kaikuu: Äiti, älä jätä!

Ystäväni jäi aikoinaan eteiseen piiloon kuuntelemaan miten itku kuulemma lakkasi nopeasti. Minä en pysty. Puen kengät jalkaani ja pakenen paikalta.

Matkalla töihin ei kuitenkaan itketä eikä tunnu mitenkään erityiseltä. Olenhan meistä se, joka on pystynyt valmistautumaan etukäteen henkisesti. Junassa poden huonoa omatuntoa. Eikö tämän kuuluisi kirpaista enemmän?

Paria päivää myöhemmin palatessani iltavuorosta ikävä kouraisee syvemmin. En ehtinyt nähdä lasta kuin aamulla päiväkotiin viedessä.

Hiippailen varovasti lapsen sängyn viereen. Hän nukkuu jo, kasvot seinään päin ja osin pehmolelun alla. Pehmoleluja on haalittu useita viereen, huomaan sormenpäillä poskea silittäessä. Niitä on halailtu äidin sijasta.

Ikävä kirveltää. En ollut paikalla, kun lapseni olisi tarvinnut minua.

Syyllisyys ja ikävä kirveltävät. En ollut paikalla, kun lapseni olisi tarvinnut minua.

Muutamaa kuukautta aiemmin olen käymässä läpi laskupinoa ja mulkoilen synkkänä säästötiliä. Olen ylittänyt aiotun hoitovapaan jo kuukaudella, säästöt alkavat olla lopussa.

Alun perin ajattelin palaavani töihin lapsen ollessa vuoden. Yllättäen viihdynkin vallan mainiosti kotona.

Päivien leppoisat rytmit ovat tehneet olosta lokoista. Olisin voinut jatkaa pidempäänkin, elleivät laskut muistuttaisi taloudellisista realiteeteista.

Lapsi kokoaa vieressäni näppärästi nuppipalapeliä ja vilkaisee minua onnistumisen ilo silmissään. Ajatus, että joudun eroon pikkuisestani vihlaisee vatsasta.

Olen saanut nähdä ensiaskelet ja kuulla ensimmäiset, haparoivat sanat. Nyt joku toinen näkisi kehityksen ja kertoisi, mitä lapseni olisi oppinut. Tungen jäytävän kaipauksen tulevasta erosta taka-alalle ja alan kahlata läpi lähitienoon hoitomahdollisuuksia.

Pyörittelen iltamyöhät eri vaihtoehtoja. Perhepäivähoito, pienryhmä vai päiväkoti? Vetelen mielessäni viivoja kodin, työpaikan ja hoitopaikkojen välille. Haluan paikan läheltä, jotta yhteistä aikaa olisi mahdollisimman paljon.

Päädymme lopulta muutamaan lähellä sijaitsevaan päiväkotiin. Soitan ja sovin aikoja tutustumiskäynnille. Laadin listan tärkeimmistä kysymyksistä: Vaihtuuko henkilökunta usein? Mikä on ryhmäkoko? Miten kiusaamiseen puututaan? Pääseekö syliin kun on paha mieli? Viimeisin itkettää ajatuksena: mitä jos kukaan ei huomaa tai ehdi?

Näen mielessäni pienokaiseni pää painuksissa, seinää vasten vetäytyneenä. Vailla lämpöä, läheisyyttä ja lohdutusta. Mies yrittää rauhoitella. Hoitajat pitävät hyvää huolta ja huomaisimme, jos jokin olisi vialla. Pyyhin silti koko illan kyyneleitä.

Kiljumista, mekkalaa ja jaloissa juoksentelevia lapsia. Jonkun kengät ovat kadonneet ja yksi kuivaksi opetteleva ehtii salaa pissata nurkkaan. Olemme tutustumiskierroksella päiväkodissa.

Kierrämme tiloja ja lastentarhanopettaja esittelee toimintaa. Vessassa potat ovat siistissä rivissä. Näihin hoitaja yksitellen riisuu, istuttaa ja pukee lapset liukuhihnatyönä. Meidän lapsemme olisi yksi lisää rivistössä. Tuntuu karulta.

Tenttaan kysymyslistaani läpi ja kyttään vastaajan reaktioita. Myöhemmin puin miehelle miten olen löytävinäni puutteita päiväkodeista ja ristiriitaisuuksia vastauksista.

Todellisuudessa ehdokkaiksi valitsemamme paikat ovat erinomaisia. Minä vain en haluaisi jättää taaperoani toisten huomaan.

Toivon viimeiseen asti ihmettä ja täytän pari ylimääräistä lottoriviä.

Toivon viimeiseen asti ihmettä ja täytän pari ylimääräistä lottoriviä. Kun lauantaina hyppysissäni on tyhjä arpa, täytän hakulomakkeet päiväkodin aloittamisesta.

Alamme valmistautua. Mukaan lohtulelu ja valokuva-albumi vanhemmista, neuvotaan. Lapsi tarvitsee ikävöidessään jotain mihin turvautua. Mutta meillä on ongelma. Tytöllä ei ole mitään erityistä lelua. Yritän iltaisin ujuttaa pehmolelua kainaloon, mutta ihmetellen taapero sinkoaa moisen möykyn pois sängystä.

Ystävätär ehdottaa, että annan vanhan paitani unirätiksi. Ainakaan kotona yksikään rytkyistäni ei saa lapsessa kuin siivousvimman aikaiseksi. Päättäväisesti paita kiikutetaan joko roskiin tai pestävien kasaan. Alan olla epätoivoinen.

Paria viikkoa ennen päiväkodin aloitusta tyttö innostuu ostosreissulla panda-pehmolelusta. Kädet puristuvat lelun ympärille, eikä lapsi sen jälkeen päästä sitä kainalostaan. Panda lähtee mukaan, ja suureksi helpotuksekseni näistä kahdesta tulee erottamattomat.

Laiskana lykkään ja lykkään valokuva-albumin aloittamista, kunnes en enää ehdi tehdä sitä. Itselläni on kännykkä, josta selailen ikävissäni kuvia lapsestani, mutta pieni poloiseni saa turvautua pelkkiin muistikuviin vanhemmista. Oma saamattomuus hävettää niin, etten tohdi tunnustaa kenellekään laiminlyöntiäni.

Ajattelen ottavani lunkisti päivähoidon alkamisen. Moderni mutsi osaa luottaa hoitajien arvostelukykyyn, huolenpitoon ja päätöksiin. En halua olla hysteerinen ja ylisuojeleva mamma, joka hukuttaa hoitajat neuvoihin ja soittelee pikkuasioista.

Kestän viikon. Sen jälkeen kirjoitan varmuuden vuoksi ohjeet kestovaippojen napituksesta ja laitan tekstiviestillä pukeutumiseen lisäohjeita.

Totuttelujakso sai kuvittelemaan kaiken sujuvan kivuttomasti. Eihän se niin helposti mene.

Aamuisin on riipaisevaa lähteä lapsen itkiessä perääni kädet syliä kohti ojentuneina. Parissa viikossa lapsi alkaa kuitenkin sopeutua, ja pian aamupuuron lusikointi on kiinnostavampaa kuin vilkuttaminen äidille.

Ikävä jäytää nyt minua enemmän kuin lasta.

Kun tyttö ei enää itkekään perääni, tunnen salaa pientä pettymystä.

Ikävä jäytää nyt minua enemmän kuin lasta. Kännykkäni taustakuvana palvellut salskea Jason Statham vaihtuu kuviin tyttärestäni. Kun päiväkotikuvat saapuvat, nyherrän säälittävän pienen tarrakuvan lompakkooni.

Tiedän sanonnan, että vanhemmalle päiväkodin aloitus on rankempaa kuin lapselle. Silti ikävän määrä yllättää.

Ystävien jäädessä pulleine mahoineen äitiyslomalle tunnen kateutta heitä kohtaan ja katkeruutta töihin paluustani. Kuluu kuukausia ennen kuin pystyn aidosti iloitsemaan lapselle avautuneesta uudesta maailmasta. Senkin jälkeen kaipaan pienokaistani niin, että rintaa kalvaa.

Mammammaa? kuuluu uninen kysymys keskellä yötä.

Kömmin ylös peiton alta ja noudan unesta lämpöisen lapsen kainalooni. Lähipiiri ihmettelee, miten jaksan vieläkin imettää. En minä jaksaisikaan.

Iltaisin vuorotyöstä palatessa olen kuolemanväsynyt, mutten pysty luopumaan yöimetyksistä. Muutoin hiippailisin kotiutuessa katsomaan nukkuvaa lasta, nyt saan vielä kahdesti yössä tuhisevan mytyn kainalooni. Sykerrymme yhdessä peiton alle tiukkaan pesään. Kierrän untuvaista tukkaa korvien taakse ja suukotan hieman hiestynyttä otsaa. Nuuhkin päälakea, vaikka vauvantuoksu onkin jo haipunut.

Yöheräämiset käyvät kuukausi kuukaudelta raskaammiksi. Lopulta olen niin uuvuksissa, etten jaksaisi nousta aamuisin vuoteesta vapaapäivinäkään. Sovimme yövieroituksesta.

Valmistaudun ainakin parin viikon mittaiseen taisteluun, mutta jo muutamassa yössä lapsi lakkaa pyytämästä maitoa. Lopulta niin minä tisseineni kuin lapsi nukumme vastahakoisesti erillämme. Olo on samalla helpottunut ja haikea.

Majja! Majja! lapsi hihkuu kun haen hänet hoidosta.

Se ei ole minun vaan hoitotädin nimi. Lähtiessä lapsi vilkuttaa hoitajalle innokkaasti ja toistelee koko viikonlopun nimeä ihastuneena. Sunnuntai-iltana puhuessani, että aamulla mennään päiväkotiin, lapsen naama alkaa loistaa ja nimen rallattelu alkaa uudestaan.

Tunnen mustasukkaisuuden kirpeän vihlaisun. Emme ole enää lapselle ainoat tärkeät aikuiset.

Pitäisi iloita, kun lapseni elämässä on muitakin tärkeitä aikuisia. Tutkimusten mukaan se on hyväksi. Tunnen kuitenkin mustasukkaisuuden kirpeän vihlaisun. Emme ole enää lapselle ainoat tärkeät aikuiset.

Talvella saamme riesaksemme sitkeän influenssan, joka sitoo kotiin kahdeksi viikoksi. Ikävystynyt piltti kiipeää rattaisiin ja yrittää heilutella niitä liikkeelle.

– Päiväkotiin, päiväkotiin! hän kitisee ja heittää kengällä yrittäessäni houkutella leikkimään.

Päiväkodissa on kavereita ja kiva omahoitaja. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset osaavat lapsen viihdytyksen. Äiti on tylsä. Äiti on mälsä. Äiti on niin nähty. Puren hammasta lapsen mököttäessä leikittämisyrityksilleni.

Yllättäen saan tietää odottavani toista lasta. Aiemmin ajattelin, että ottaisin lapsen välittömästi takaisin kotiin. Nyt en ole varma.

Riitänkö? Pystynkö antamaan kylliksi tekemistä, virikkeitä ja aikaa, vauva toisessa kainalossa? Hän kaipaa päiväkodin hyörinää ja tietenkin omaa hoitajaansa. Päädymme lopulta osa-aikaiseen hoitoon.

Pienokaiseni maailma on nyt paljon suurempi kuin koti ja äidin syli. Poikaseni on jo oppinut pois pesästä. Joskus äitiys on pientä luopumista.

Vauva 8/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Vauvan näkökyky on ensimmäisinä elinviikkoina huono, mutta onneksi muut aistit paikkaavat tilannetta. Missä vaiheessa huononäköisyydestä on syytä huolestua?

Jo kohdussa sikiö aistii valoa. Vastasyntynyt näkee tarkimmin noin 20-30 cm päähän, näin vauva pystyy juuri sopivasti tarkentamaan häntä sylissään pitävän vanhemman kasvoihin. Lapseen saa yleensä kunnon katsekontaktin noin kahden viikon iässä. Ihmiskasvot ja graafiset, mustavalkoiset muodot kiinnittävät varmimmin huomion.

Monet vauvat karsastavat aluksi, mutta viikkojen kuluessa taipumus useimmiten katoaa. Kolmikuisena silmät yleensä pysyvät suorassa myös silloin, kun vauva on väsynyt. Jatkuva karsastus on pienelläkin vauvalla epänormaali tilanne, jonka syy täytyy selvittää. 

Heikkonäköinen lapsi käyttäytyy yleensä kotonaan täysin normaalinäköisen lapsen tavoin, mutta erot tulevat esiin, kun poistutaan tutuista ympyröistä. 

Kohti kirkasta valoa

Pikkuvauvan silmien liikkeet ovat nykiviä, niiden säätely paranee pikkuhiljaa ensimmäisen elinvuoden aikana. Kolmen kuukauden iässä vauva pystyy jo liikuttamaan silmiään sekä pysty- että vaakasuunnassa ja seuraamaan katsellaan ympäröiviä tapahtumia. Vauva erottaa suuret kontrastit kaikkein helpoimmin. Tämän takia pikkuisen katsetta vetävät puoleensa kirkkaat valonlähteet ja kuviot, joissa tummat ja vaaleat sävy vuorottelevat. 

Voimakas likitaittoisuus häiritsee vauvaa paljon vähemmän kuin kaukotaittoisuus, sillä vauvan koko maailma sijoittuu lähelle. Hän näkee murut lattialla, mutta kauempana olevat lelut jäävät utuun. Kun lähestytään puolen vuoden ikää, ero ikätovereihin alkaa näkyä. Heikkonäköinen lapsi käyttäytyy yleensä kotonaan täysin normaalinäköisen lapsen tavoin, mutta erot tulevat esiin, kun poistutaan tutuista ympyröistä. 

Voimakas likitaittoisuus häiritsee vauvaa paljon vähemmän kuin kaukotaittoisuus, sillä vauvan koko maailma sijoittuu lähelle.

Mikä tuolla menee?

Puolen vuoden iässä sekä näkökyky että silmien liikkeet ovat jo hyvin kehittyneet. Vauva tarkkailee ympäristöään uteliaana, ja hänen silmänsä kykenevät mukautumaan eri etäisyyksille. Hän tunnistaa tutut esineet siis vähän etäämpääkin. 

Näön tarkkuus ja näkökenttien laajuus paranee. Puolivuotiaalla on jo niin sanottu stereonäkö, eli hän pystyy käyttämään molempia silmiään täydellisesti. Vauva pystyy vaivatta seuraamaan pieniäkin liikkuvia kohteita ja kiinnittää huomionsa näkökentän laitamille ilmaantuviin asioihin. Vuoden iässä näkökenttä alkaa olla saman laajuinen kuin aikuisella. Koko näköjärjestelmä kehittyy kuitenkin hitaammin, ja se on aikuisen tasoinen vasta koululaisella.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nyt kerätään kuvia vauvoista ja taaperoista metsäretkellä, niityllä tai muuten luonnosta nautiskelemassa. Lähetä kuva ja osallistu arvontaan!

Osa kuvista julkaistaan myös Vauva-lehden palstalla. Lähetä kuva mahdollisimman isona tiedostona, emme voi julkaista matalaresoluutioisia kuvia.

Kun lähetät kuvan viimeistään 22.9.2017, olet mukana arvonnassa, jossa voi voittaa Ainu Nokkamukin, BabyBjörn Soft Bib -ruokalapun ja Jordan-hammasharjan vauvoille. Arvomme kaksi settiä, ja yhden palkinnon arvo on noin 21 euroa.

Voittajiin otetaan yhteyttä sähköpostitse: tarkista, että käyttäjätiedoissasi on voimassa oleva sähköpostiosoite!

Lähettämällä kuvan annat luvan käyttää sitä Vauva-lehden aineistoissa. Lataa vain itse kuvaamiasi kuvia tai kuvia, joiden lataamiseen sinulla on kuvaajan lupa. Katso kuvahaasteiden tarkemmat ohjeet

Jos haluat kuvan mukaan lehden palstalle, kerro sisältö-kohdassa vauvan nimi ja ikä kuvaushetkellä.

Osallistuminen vaatii kirjautumisen.