Kuvitus: Jenni Väre

Jenni Kuusniemi halusi olla moderni äiti, joka ei suhtaudu päivähoidon aloitukseen hysteerisesti.

Isä hakee iltapäivällä, hei hei ja vietä hauska päivä! sanon ja vilkutan.

Lapsen pikkuiset jalat alkavat viuhtoa paniikissa syöttötuolissa. Nuppusuu vetäytyy sisäänpäin ja kasvoille nousee kauhistunut ilme. Lapsukaiseni tajuaa, että tällä kertaa olen lähdössä. Ei enää hauskaa totuttelua yhdessä päiväkodin rytmeihin. Nyt jäädään yksin.

Vilkutan hymyillen ja ehdin nähdä taaperon silmiin nousevat kyyneleet ennen kuin käännyn ja kävelen pois ryhmätilasta.

Selän takaa kuulen miten säikähtänyt uikutus yltyy paruksi, jossa kaikuu: Äiti, älä jätä!

Ystäväni jäi aikoinaan eteiseen piiloon kuuntelemaan miten itku kuulemma lakkasi nopeasti. Minä en pysty. Puen kengät jalkaani ja pakenen paikalta.

Matkalla töihin ei kuitenkaan itketä eikä tunnu mitenkään erityiseltä. Olenhan meistä se, joka on pystynyt valmistautumaan etukäteen henkisesti. Junassa poden huonoa omatuntoa. Eikö tämän kuuluisi kirpaista enemmän?

Paria päivää myöhemmin palatessani iltavuorosta ikävä kouraisee syvemmin. En ehtinyt nähdä lasta kuin aamulla päiväkotiin viedessä.

Hiippailen varovasti lapsen sängyn viereen. Hän nukkuu jo, kasvot seinään päin ja osin pehmolelun alla. Pehmoleluja on haalittu useita viereen, huomaan sormenpäillä poskea silittäessä. Niitä on halailtu äidin sijasta.

Ikävä kirveltää. En ollut paikalla, kun lapseni olisi tarvinnut minua.

Syyllisyys ja ikävä kirveltävät. En ollut paikalla, kun lapseni olisi tarvinnut minua.

Muutamaa kuukautta aiemmin olen käymässä läpi laskupinoa ja mulkoilen synkkänä säästötiliä. Olen ylittänyt aiotun hoitovapaan jo kuukaudella, säästöt alkavat olla lopussa.

Alun perin ajattelin palaavani töihin lapsen ollessa vuoden. Yllättäen viihdynkin vallan mainiosti kotona.

Päivien leppoisat rytmit ovat tehneet olosta lokoista. Olisin voinut jatkaa pidempäänkin, elleivät laskut muistuttaisi taloudellisista realiteeteista.

Lapsi kokoaa vieressäni näppärästi nuppipalapeliä ja vilkaisee minua onnistumisen ilo silmissään. Ajatus, että joudun eroon pikkuisestani vihlaisee vatsasta.

Olen saanut nähdä ensiaskelet ja kuulla ensimmäiset, haparoivat sanat. Nyt joku toinen näkisi kehityksen ja kertoisi, mitä lapseni olisi oppinut. Tungen jäytävän kaipauksen tulevasta erosta taka-alalle ja alan kahlata läpi lähitienoon hoitomahdollisuuksia.

Pyörittelen iltamyöhät eri vaihtoehtoja. Perhepäivähoito, pienryhmä vai päiväkoti? Vetelen mielessäni viivoja kodin, työpaikan ja hoitopaikkojen välille. Haluan paikan läheltä, jotta yhteistä aikaa olisi mahdollisimman paljon.

Päädymme lopulta muutamaan lähellä sijaitsevaan päiväkotiin. Soitan ja sovin aikoja tutustumiskäynnille. Laadin listan tärkeimmistä kysymyksistä: Vaihtuuko henkilökunta usein? Mikä on ryhmäkoko? Miten kiusaamiseen puututaan? Pääseekö syliin kun on paha mieli? Viimeisin itkettää ajatuksena: mitä jos kukaan ei huomaa tai ehdi?

Näen mielessäni pienokaiseni pää painuksissa, seinää vasten vetäytyneenä. Vailla lämpöä, läheisyyttä ja lohdutusta. Mies yrittää rauhoitella. Hoitajat pitävät hyvää huolta ja huomaisimme, jos jokin olisi vialla. Pyyhin silti koko illan kyyneleitä.

Kiljumista, mekkalaa ja jaloissa juoksentelevia lapsia. Jonkun kengät ovat kadonneet ja yksi kuivaksi opetteleva ehtii salaa pissata nurkkaan. Olemme tutustumiskierroksella päiväkodissa.

Kierrämme tiloja ja lastentarhanopettaja esittelee toimintaa. Vessassa potat ovat siistissä rivissä. Näihin hoitaja yksitellen riisuu, istuttaa ja pukee lapset liukuhihnatyönä. Meidän lapsemme olisi yksi lisää rivistössä. Tuntuu karulta.

Tenttaan kysymyslistaani läpi ja kyttään vastaajan reaktioita. Myöhemmin puin miehelle miten olen löytävinäni puutteita päiväkodeista ja ristiriitaisuuksia vastauksista.

Todellisuudessa ehdokkaiksi valitsemamme paikat ovat erinomaisia. Minä vain en haluaisi jättää taaperoani toisten huomaan.

Toivon viimeiseen asti ihmettä ja täytän pari ylimääräistä lottoriviä.

Toivon viimeiseen asti ihmettä ja täytän pari ylimääräistä lottoriviä. Kun lauantaina hyppysissäni on tyhjä arpa, täytän hakulomakkeet päiväkodin aloittamisesta.

Alamme valmistautua. Mukaan lohtulelu ja valokuva-albumi vanhemmista, neuvotaan. Lapsi tarvitsee ikävöidessään jotain mihin turvautua. Mutta meillä on ongelma. Tytöllä ei ole mitään erityistä lelua. Yritän iltaisin ujuttaa pehmolelua kainaloon, mutta ihmetellen taapero sinkoaa moisen möykyn pois sängystä.

Ystävätär ehdottaa, että annan vanhan paitani unirätiksi. Ainakaan kotona yksikään rytkyistäni ei saa lapsessa kuin siivousvimman aikaiseksi. Päättäväisesti paita kiikutetaan joko roskiin tai pestävien kasaan. Alan olla epätoivoinen.

Paria viikkoa ennen päiväkodin aloitusta tyttö innostuu ostosreissulla panda-pehmolelusta. Kädet puristuvat lelun ympärille, eikä lapsi sen jälkeen päästä sitä kainalostaan. Panda lähtee mukaan, ja suureksi helpotuksekseni näistä kahdesta tulee erottamattomat.

Laiskana lykkään ja lykkään valokuva-albumin aloittamista, kunnes en enää ehdi tehdä sitä. Itselläni on kännykkä, josta selailen ikävissäni kuvia lapsestani, mutta pieni poloiseni saa turvautua pelkkiin muistikuviin vanhemmista. Oma saamattomuus hävettää niin, etten tohdi tunnustaa kenellekään laiminlyöntiäni.

Ajattelen ottavani lunkisti päivähoidon alkamisen. Moderni mutsi osaa luottaa hoitajien arvostelukykyyn, huolenpitoon ja päätöksiin. En halua olla hysteerinen ja ylisuojeleva mamma, joka hukuttaa hoitajat neuvoihin ja soittelee pikkuasioista.

Kestän viikon. Sen jälkeen kirjoitan varmuuden vuoksi ohjeet kestovaippojen napituksesta ja laitan tekstiviestillä pukeutumiseen lisäohjeita.

Totuttelujakso sai kuvittelemaan kaiken sujuvan kivuttomasti. Eihän se niin helposti mene.

Aamuisin on riipaisevaa lähteä lapsen itkiessä perääni kädet syliä kohti ojentuneina. Parissa viikossa lapsi alkaa kuitenkin sopeutua, ja pian aamupuuron lusikointi on kiinnostavampaa kuin vilkuttaminen äidille.

Ikävä jäytää nyt minua enemmän kuin lasta.

Kun tyttö ei enää itkekään perääni, tunnen salaa pientä pettymystä.

Ikävä jäytää nyt minua enemmän kuin lasta. Kännykkäni taustakuvana palvellut salskea Jason Statham vaihtuu kuviin tyttärestäni. Kun päiväkotikuvat saapuvat, nyherrän säälittävän pienen tarrakuvan lompakkooni.

Tiedän sanonnan, että vanhemmalle päiväkodin aloitus on rankempaa kuin lapselle. Silti ikävän määrä yllättää.

Ystävien jäädessä pulleine mahoineen äitiyslomalle tunnen kateutta heitä kohtaan ja katkeruutta töihin paluustani. Kuluu kuukausia ennen kuin pystyn aidosti iloitsemaan lapselle avautuneesta uudesta maailmasta. Senkin jälkeen kaipaan pienokaistani niin, että rintaa kalvaa.

Mammammaa? kuuluu uninen kysymys keskellä yötä.

Kömmin ylös peiton alta ja noudan unesta lämpöisen lapsen kainalooni. Lähipiiri ihmettelee, miten jaksan vieläkin imettää. En minä jaksaisikaan.

Iltaisin vuorotyöstä palatessa olen kuolemanväsynyt, mutten pysty luopumaan yöimetyksistä. Muutoin hiippailisin kotiutuessa katsomaan nukkuvaa lasta, nyt saan vielä kahdesti yössä tuhisevan mytyn kainalooni. Sykerrymme yhdessä peiton alle tiukkaan pesään. Kierrän untuvaista tukkaa korvien taakse ja suukotan hieman hiestynyttä otsaa. Nuuhkin päälakea, vaikka vauvantuoksu onkin jo haipunut.

Yöheräämiset käyvät kuukausi kuukaudelta raskaammiksi. Lopulta olen niin uuvuksissa, etten jaksaisi nousta aamuisin vuoteesta vapaapäivinäkään. Sovimme yövieroituksesta.

Valmistaudun ainakin parin viikon mittaiseen taisteluun, mutta jo muutamassa yössä lapsi lakkaa pyytämästä maitoa. Lopulta niin minä tisseineni kuin lapsi nukumme vastahakoisesti erillämme. Olo on samalla helpottunut ja haikea.

Majja! Majja! lapsi hihkuu kun haen hänet hoidosta.

Se ei ole minun vaan hoitotädin nimi. Lähtiessä lapsi vilkuttaa hoitajalle innokkaasti ja toistelee koko viikonlopun nimeä ihastuneena. Sunnuntai-iltana puhuessani, että aamulla mennään päiväkotiin, lapsen naama alkaa loistaa ja nimen rallattelu alkaa uudestaan.

Tunnen mustasukkaisuuden kirpeän vihlaisun. Emme ole enää lapselle ainoat tärkeät aikuiset.

Pitäisi iloita, kun lapseni elämässä on muitakin tärkeitä aikuisia. Tutkimusten mukaan se on hyväksi. Tunnen kuitenkin mustasukkaisuuden kirpeän vihlaisun. Emme ole enää lapselle ainoat tärkeät aikuiset.

Talvella saamme riesaksemme sitkeän influenssan, joka sitoo kotiin kahdeksi viikoksi. Ikävystynyt piltti kiipeää rattaisiin ja yrittää heilutella niitä liikkeelle.

– Päiväkotiin, päiväkotiin! hän kitisee ja heittää kengällä yrittäessäni houkutella leikkimään.

Päiväkodissa on kavereita ja kiva omahoitaja. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset osaavat lapsen viihdytyksen. Äiti on tylsä. Äiti on mälsä. Äiti on niin nähty. Puren hammasta lapsen mököttäessä leikittämisyrityksilleni.

Yllättäen saan tietää odottavani toista lasta. Aiemmin ajattelin, että ottaisin lapsen välittömästi takaisin kotiin. Nyt en ole varma.

Riitänkö? Pystynkö antamaan kylliksi tekemistä, virikkeitä ja aikaa, vauva toisessa kainalossa? Hän kaipaa päiväkodin hyörinää ja tietenkin omaa hoitajaansa. Päädymme lopulta osa-aikaiseen hoitoon.

Pienokaiseni maailma on nyt paljon suurempi kuin koti ja äidin syli. Poikaseni on jo oppinut pois pesästä. Joskus äitiys on pientä luopumista.

Vauva 8/16

Professorin mukaan kuivaksi oppimiseen ei tarvita henkistä kypsyyttä. Miten ja missä iässä teillä opittiin käymään potalla? 

Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Timo Saloviita neuvoo Helsingin Sanomissa, kuinka lapsen saa oppimaan kuivaksi yhdessä päivässä. Saloviita ei usko herkkyyskausiin, vaan sanoo, että jos kissankin voi opettaa palkitsemalla käymään laatikolla, lapsikin voi oppia kuivaksi samaan tapaan.

Saloviidan opit tiivistettynä ovat:

  1. Juota lapselle paljon vettä tai mehua ja vie hänet potalle istumaan.
  2. Pidä lapselle seuraa potalla. Lukekaa vaikka kirjaa.
  3. Palkitse lirahdus rusinoilla tai suklaalla heti. Ruokapalkkion voi jättää pois muutaman päivän päästä.
  4. Anna lapsen jaloitella, juota lisää nestettä ja istuta uudelleen potalle.

Kuivaksi oppimiseen on myös toisenlaisia näkökulmia, joissa korostetaan herkkyyskausia, pitkäjänteistä oppimista ja vaiheittaista oppimista. Miten teillä onnistui?

 

Minkä ikäisenä lapsesi oppi käymään potalla?

Minkä ikäisenä lapsesi oppi käymään potalla?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nyt kerätään kuvia vauvojen ja taaperoiden kävely- ja seisomisharjoituksista. Lähetä kuva ja osallistu arvontaan!

Osa kuvista julkaistaan myös Vauva-lehden palstalla. Lähetä kuva mahdollisimman isona tiedostona, emme voi julkaista matalaresoluutioisia kuvia.

Kun lähetät kuvan viimeistään 28.5.2017, olet mukana arvonnassa, jossa voi voittaa Ainu Nokkamukin, BabyBjörn Soft Bib -ruokalapun ja Jordan-hammasharjan vauvoille. Arvomme kaksi settiä, ja yhden palkinnon arvo on noin 21 euroa.

Voittajiin otetaan yhteyttä sähköpostitse: tarkista, että käyttäjätiedoissasi on voimassa oleva sähköpostiosoite!

Lähettämällä kuvan annat luvan käyttää sitä Vauva-lehden aineistoissa. Lataa vain itse kuvaamiasi kuvia tai kuvia, joiden lataamiseen sinulla on kuvaajan lupa. Katso kuvahaasteiden tarkemmat ohjeet

Jos haluat kuvan mukaan lehden palstalle, kerro sisältö-kohdassa vauvan nimi ja ikä kuvaushetkellä.

Osallistuminen vaatii kirjautumisen.

Vauva on itkuinen, eikä kakkaa kuulu. Ummetuksesta tulee herkästi itseään ruokkiva kierre. Miten kierteen saa katkaistua?

Vauva ei ole kakannut viikkoon. Pitääkö huolestua?

Vastasyntyneen ensimmäisen kakan pitäisi tulla parin päivän sisällä syntymästä, ja aluksi vauva ulostaa yleensä päivittäin.

Kun vauva kasvaa, suolen toiminnalle muodostuu oma, yksilöllinen rytminsä. Täysimetetty vauva voi kakata useita kertoja päivässä. Toisaalta pitkät, kymmenenkin päivän tauot ovat normaaleja. Pitkästä tauosta ei tarvitse huolestua, jos vauva syö ja kasvaa hyvin.

Jos vauva saa pelkkää korviketta tai syö jo kiinteitä ruokia, kakan pitäisi tulla useammin. Tällöin ummetuksesta puhutaan, jos kakka viipyy kolme päivää tai pidempään.

Täysimetetyillä vauvoilla ummetus on selvästi harvinaisempaa kuin korviketta ja kiinteää ravintoa saavilla lapsilla. Yleisintä ummetus on leikki-iässä, mutta osalla vaiva alkaa jo vauvaiässä.

Miten lapsi oireilee kovaa kakkaa?

Ulostaminen voi tehdä kipeää ja olla hankalaa. Lapsi voi olla kiukkuinen, itkuinen ja levoton. Ummetus voi näkyä myös vetämättömyytenä tai kalpeutena.

Usein ummetus huonontaa ruokahalua.

Kävely varpaillaan ja jalkojen puristaminen yhteen ovat leikki-ikäisellä merkkejä kakan pidättelystä. Pieni vauva voi jännittää itsensä kaarelle.

Usein ummetus huonontaa ruokahalua. Lapsi voi esimerkiksi aloittaa syömisen mutta keskeyttää sen pian. Joskus ummetus vaikuttaa niin, että jo vaipoista luopunut lapsi alkaa tahattomasti kakata housuun.

Vaikkei ummetusta olisi, on tavallista, että vauva on levoton ja ähisee ennen kakan tuloa. Joskus vauva itkee juuri ennen ulostamista, ja itku loppuu heti, kun kakka tulee ulos. Jos ulostamiseen liittyy aina itkua, asiasta on syytä mainita neuvolassa.

Mitä jos vastasyntyneen ensimmäistä kakkaa ei kuulu?

Jos vauvan ensimmäinen kakka viipyy, tai tuntuu, että vauva kakkaisi alusta asti kovin harvoin, asiasta on syytä kertoa sairaalassa tai neuvolassa. On hyvä varmistaa, että vauva saa riittävästi ravintoa. Erittäin harvoin vauvalla voi olla myös suolen loppupäässä ahtauma, joka hankaloittaa ulosteen kulkua.

Miltä normaali maitokakka näyttää?

Imetetyn vauvan maitokakka on keltaista sekä löysää, ja siinä voi olla vaaleita ryynejä. Korvikeruokitun vauvan kakka on kiinteämpää kuin täysimetetyillä.

Joskus liian vähäinen ravinnonsaanti voi näkyä vihreänä kakkana. Vihreä väri johtuu suolinesteestä, ja kun vauva saa tarpeeksi maitoa, väri palautuu.

Vauva maistelee kiinteitä ja kakkaa nyt harvemmin. Miksi?

Kun lapsi alkaa saada maidon rinnalla muuta ruokaa, suolen toiminta hidastuu. Normaali ulostamisväli on yhdestä kahteen päivään.

Jos kiinteiden ruokien aloittaminen aiheuttaa vauvalle ummetusta, kannattaa lisätä nesteen määrää ruuassa. Kiinteitä voi myös kokeilla antaa tilapäisesti vähemmän. Ajan myötä vauvan vatsa tottuu uuteen ravintoon.

Vauvalle on mahdoton syöttää niin paljon banaania tai mustikkaa, että vatsa menisi niiden takia jumiin.

Usein etenkin banaanin ja mustikan kerrotaan kovettavan vatsaa. Vauvalle on kuitenkin mahdotonta syöttää niitä niin paljon, että vatsa menisi vain niiden takia jumiin.

Mistä ummetus johtuu?

Lasten ummetuksen syynä on harvoin mitään sairautta. Taipumus hitaaseen suolentoimintaan voi olla perinnöllistä.

Ummetus voi saada alkunsa esimerkiksi kivuliaasta kakkauskokemuksesta. Alkusysäyksenä voi olla myös kuume tai vatsatauti. Silloin suolen toiminta usein hidastuu lievän kuivumisen takia. Ummetus voi liittyä siihenkin, ettei lapsi koe saavansa riittävää yksityisyyttä kakalla käymiseen esimerkiksi päiväkodissa.

Oli syy mikä tahansa, ummetuksesta syntyy herkästi itseään toteuttava kierre: lapsi pidättää kakkaa kivun pelossa, ja tauon pidentyessä ulostamisesta tulee entistä vaikeampaa.

Miten voin vauhdittaa vauvan vatsan toimintaa?

Ulostusrefleksiä voi yrittää aktivoida jumppaamalla vauvan jalkoja mahan päällä. Kiinteitä syövän lapsen kohdalla on tärkeintä huolehtia, että lapsi saa riittävästi nestettä.

Usein ummetukseen neuvotaan antamaan esimerkiksi luumu- tai mangososetta tai apteekissa myytävää mallasuutetta. Niitä voi kokeilla, mutta toisaalta ne harvoin ratkaisevat tilannetta. Mallasuute voi aiheuttaa ilmavaivoja, ja soseita pitäisi syödä paljon, jotta niistä olisi hyötyä.

Ulostetta pehmentäviä lääkkeitä saa apteekista ilman reseptiä. Leikki-ikäiselle niitä voi kokeilla omin päin, jos oireet ovat selvät. Vauvan ummetuksesta on hyvä puhua ensin neuvolassa.

Apteekista saa ilman reseptiä myös peräruiskeita. Jos ummetukseen taipuvainen lapsi on ollut useamman päivän kakkaamatta, ulostemassa voi olla jo niin iso ja kova, että lapsen on vaikea saada se ulos. Tällöin peräruiske voi toimia nopeana ensiapuna, joka laukaisee vaikean tilanteen.

Taapero ei malta rauhoittua kakalle. Mikä avuksi?

Jos ummetukseen taipuvainen lapsi ei käytä vaippaa, hänet pitäisi ohjata vessaan säntillisen säännöllisesti. Otollinen hetki on ruokailun jälkeen.

Onnistuneesta istunnosta saa ja pitääkin iloita.

Vessassa istumisesta kannattaa tehdä mukava ja rauhallinen tuokio. Ummetukseen taipuvaisilla kakkaamista olisi hyvä yrittää jopa 10–15 minuuttia. Se voi olla pienelle lapselle hankalaa, mutta lasta voi rauhoittaa istunnolle esimerkiksi mieleisten kirjojen avulla.

Vessakäynnistä ei pitäisi tehdä numeroa vaan normaali rutiini. Jos lapsi ei kakkaa, häntä ei saa torua. Onnistuneesta istunnosta sen sijaan saa ja pitääkin iloita.

Kysymyksiin vastasi lasten gastroenterologian erikoislääkäri Kaija-Leena Kolho Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Lastenklinikalta. Lähteenä myös Suomen Lääkärilehden artikkeli Lasten ummetus (40/2010).

Vauva 4/2017

Ei ole mitään tiettyä ikää, jolloin vauva on valmis jäämään ensimmäistä kertaa hoitoon. Lapsen luonne on siinä olennaisempi asia. Rutiinit auttavat vauvaa tuntemaan olonsa turvalliseksi.

Parikuinen vauva etsii katseellaan äitiä. Häntä ei näy, joten vauva aloittaa itkun. Tule tänne! Näkökenttään ilmestyy mummi, joka ojentaa unilelun ja ottaa vauvan olkapäälle samalla tavoin kuin äiti aina tekee. Vauva rentoutuu. Tämähän tuntuu tutulta.

Alussa yksi kiintymyssuhde on vauvalle ylitse muiden, ja tavallisesti sen toinen osapuoli on äiti. Tämä ei tarkoita, etteikö vauva viihtyisi myös muiden ihmisten seurassa, jopa kaksistaan.

Silti ajatuskin vauvan jättämisestä hoitajalle voi aiheuttaa vanhemmassa lähes fyysisen pahoinvoinnin tunteen.

Mitä jos vauva itkee, ja minä en ole paikalla lohduttamassa?

Lastenpsykiatrian professori ja Tampereen yliopistollisen sairaalan ylilääkäri Kaija Puura vakuuttaa, että huoli on luonnollista.

– On geneettisesti meissä hyvin syvällä pelätä, mitä vauvalle tapahtuu, jos minä lähden, Puura sanoo.

Jatkuvasti saatavilla olevan hoitajan kanssa vauva pystyy turvallisesti rakentamaan käsitystä itsestään ja maailmasta. Puura toivoo, etteivät äidit tekisi kuitenkaan vauvan kanssa olemisesta häkkiä, josta ei ole ulospääsyä.

– Lähtökohdaksi ei tarvitse ottaa, että vauvaa ei saa koskaan jättää hoitoon muuten kuin pakon edessä, hän sanoo.

Vauva pystyy jo varhain luomaan sosiaalisia suhteita myös muihin ihmisiin kuin vanhempiinsa. Hoitajan seurassa vauva pääsee kokemaan uudenlaista vuorovaikutusta.

Isän kanssa kaksin

Vauva hetkuttelee jalkojaan ja ojentelee käsiään kohti isää. Kun mitään ei tapahdu, vauvan otsaan ilmestyy ryppy. Seuraavaksi kuuluu jo kärsimätön parku. Äiti pyyhältää ottamaan vauvan isän sylistä: selvästi vaipanvaihdon aika.

Ensimmäisten kuukausien aikana äidin ja vauvan keskinäinen viestintä kehittyy sujuvaksi. Äidin mieleen voi hiipiä epäilys, voiko vauvan jättää edes kumppanin kanssa kahdestaan. Osaako se varmasti?

Puura rohkaisee äitejä luottamaan kumppaniinsa.

Isän kannalta kahdenkeskisellä ajalla on mullistava vaikutus.

Vauvan kanssa vietetyt tunnit laskevat isän testosteronitasoa ja muuttavat aivotoimintaa. Vanhemman aivot muokkautuvat sen mukaan, paljonko hän viettää aikaa vauvan kanssa.

– Kahdenkeskinen aika opettaa isän herkäksi vauvan tarpeille, Puura sanoo.

Äitiysloma on pitkä aika olla 24 tuntia vuorokaudessa kiinni vauvassa.

– Toinen vanhempi kyllä oppii hoitamaan vauvaa. Hän voi ja saa tehdä sen eri tavalla kuin äiti, Puura sanoo.

Yleensä vauvan kiintymyssuhde rakentuu noin yhdeksän kuukauden ikään mennessä. Sitä ennen vauva ei tee kovin suurta numeroa siitä, onko syli tuttu vai vieras, kunhan joku vastaa hänen tarpeisiinsa. Tässä mielessä pienen vauvan jättäminen hoitoon on helpompaa kuin isomman.

Kiintymyssuhteen rakennuttua vauva alkaa vierastaa. Kovaääninen protestointi voi tuntua vanhemmasta raastavalta, mutta se on luottamuksen osoitus.

Vauva on nyt valinnut suosikki-ihmisensä, joiden kanssa haluaa olla.

Tavallisesti vierastaminen helpottaa kahteen ikävuoteen mennessä.

Näin minä nukahdan

Mummi ja vaari tulevat kylään. Vaari touhottaa vielä eteisessä takkinsa kanssa, kun mummi jo nappaa vauvan syliin. Vauvan silmät tavoittavat äitiä: Miten tähän pitäisi reagoida?

– Vauva katsoo heti vanhempaansa ja päättelee hänen olemuksestaan, ovatko nämä ihmiset turvallisia vai eivät. Jos äidin ilme ja asento viestivät huolta, vauva hermostuu, Puura sanoo.

Vanhemman kannattaa tarkkailla, miten vauva suhtautuu uusiin ihmisiin ja paikkoihin ja onko hän yleensä herkkä stressaaville tilanteille. Jos vauvan perusluonne on rento, hän ei luultavasti ole moksiskaan parin tunnin hoitokeikasta. Aran ja herkän vauvan vanhempien täytyy nähdä enemmän vaivaa ja valmistella huolellisemmin erossaolon aika.

– Lapsen luonne on olennaisempi hoitoon jäämisen näkökulmasta kuin mikään tietty ikä, sanoo psykologian tohtori Riikka Pyhälä Helsingin yliopistosta.

Vanhemmat voivat rakentaa lapselle keinoja tuntea olonsa turvalliseksi rutiinien avulla. Esimerkiksi unilelu ja aina nukkumaan mennessä soitettava soittorasia saattavat auttaa. Kun vauva yhdistää nukahtamisen niihin, hän tuntee olonsa tutuksi ja turvalliseksi myös vanhempien ollessa poissa.

Sitten ensimmäinen kokeilu menee pieleen: vauva on itkenyt koko vanhempien leffakäynnin ajan.

– Vanhemmista vauvan reaktio voi tuntua pahalta, mutta pieni erilläänolo ei aiheuta lapselle korjaamatonta vahinkoa. Vanhempien ei tarvitse jännittää, meneekö tässä nyt kerralla palasiksi koko kiintymyssuhde, Puura lohduttaa.

Miten sinä, äiti, pärjäsit?

Päivähoidon aloitus on iso elämänmuutos niin lapselle kuin vanhemmillekin. Kun kello tulee neljä, tuoreen päiväkotilapsen äiti ottaa viimeiset askeleet puolijuoksua ja kumartuu halaamaan lasta. Lapsi vilkuilee toisella silmällä kesken jäänyttä leikkiään, toisella äitiä.

Riikka Pyhälä ymmärtää, että jälleennäkemisen hetkellä vanhemman päällimmäinen tunne voi olla helpotus.

Hän kuitenkin toivoo, etteivät vanhemmat päättäisi lapsen puolesta, miltä hoidossa oleminen tuntui.

Jos lapsi viihtyi ja leikki kulki, kaikki on luultavimmin hyvin.

Lapsen näkökulmasta olisi hyvä, jos päivähoidon voisi aloittaa vähitellen, aluksi lyhyemmillä päivillä. Alle vuoden ikäisen unen ja ravinnon tarve ei välttämättä vielä veny päiväkodin rutiineihin.

– Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän päivähoidon tulisi muistuttaa tavallista kotiarkea, Kaija Puura sanoo.

Eroaikaa kannattaa selittää lapselle tapahtumien ja vaikkapa kuvien avulla. Tulen hakemaan, kun olet käynyt ulkoilemassa, päiväunilla ja välipalalla.

Lapselle aika ei ole niinkään määre kuin tunne: tuntuu, että äiti on ollut poissa jo tosi kauan. Tunne tulee toiselle nopeammin kuin toiselle.

Yhden vauvan mielestä äidin tunnin jumppa voi olla liikaa, kun toinen aidosti viihtyy hoidossa yön yli, kun vanhemmat viettävät kahdenkeskistä aikaa.