Kuvitus: Jenni Väre

Jenni Kuusniemi halusi olla moderni äiti, joka ei suhtaudu päivähoidon aloitukseen hysteerisesti.

Isä hakee iltapäivällä, hei hei ja vietä hauska päivä! sanon ja vilkutan.

Lapsen pikkuiset jalat alkavat viuhtoa paniikissa syöttötuolissa. Nuppusuu vetäytyy sisäänpäin ja kasvoille nousee kauhistunut ilme. Lapsukaiseni tajuaa, että tällä kertaa olen lähdössä. Ei enää hauskaa totuttelua yhdessä päiväkodin rytmeihin. Nyt jäädään yksin.

Vilkutan hymyillen ja ehdin nähdä taaperon silmiin nousevat kyyneleet ennen kuin käännyn ja kävelen pois ryhmätilasta.

Selän takaa kuulen miten säikähtänyt uikutus yltyy paruksi, jossa kaikuu: Äiti, älä jätä!

Ystäväni jäi aikoinaan eteiseen piiloon kuuntelemaan miten itku kuulemma lakkasi nopeasti. Minä en pysty. Puen kengät jalkaani ja pakenen paikalta.

Matkalla töihin ei kuitenkaan itketä eikä tunnu mitenkään erityiseltä. Olenhan meistä se, joka on pystynyt valmistautumaan etukäteen henkisesti. Junassa poden huonoa omatuntoa. Eikö tämän kuuluisi kirpaista enemmän?

Paria päivää myöhemmin palatessani iltavuorosta ikävä kouraisee syvemmin. En ehtinyt nähdä lasta kuin aamulla päiväkotiin viedessä.

Hiippailen varovasti lapsen sängyn viereen. Hän nukkuu jo, kasvot seinään päin ja osin pehmolelun alla. Pehmoleluja on haalittu useita viereen, huomaan sormenpäillä poskea silittäessä. Niitä on halailtu äidin sijasta.

Ikävä kirveltää. En ollut paikalla, kun lapseni olisi tarvinnut minua.

Syyllisyys ja ikävä kirveltävät. En ollut paikalla, kun lapseni olisi tarvinnut minua.

Muutamaa kuukautta aiemmin olen käymässä läpi laskupinoa ja mulkoilen synkkänä säästötiliä. Olen ylittänyt aiotun hoitovapaan jo kuukaudella, säästöt alkavat olla lopussa.

Alun perin ajattelin palaavani töihin lapsen ollessa vuoden. Yllättäen viihdynkin vallan mainiosti kotona.

Päivien leppoisat rytmit ovat tehneet olosta lokoista. Olisin voinut jatkaa pidempäänkin, elleivät laskut muistuttaisi taloudellisista realiteeteista.

Lapsi kokoaa vieressäni näppärästi nuppipalapeliä ja vilkaisee minua onnistumisen ilo silmissään. Ajatus, että joudun eroon pikkuisestani vihlaisee vatsasta.

Olen saanut nähdä ensiaskelet ja kuulla ensimmäiset, haparoivat sanat. Nyt joku toinen näkisi kehityksen ja kertoisi, mitä lapseni olisi oppinut. Tungen jäytävän kaipauksen tulevasta erosta taka-alalle ja alan kahlata läpi lähitienoon hoitomahdollisuuksia.

Pyörittelen iltamyöhät eri vaihtoehtoja. Perhepäivähoito, pienryhmä vai päiväkoti? Vetelen mielessäni viivoja kodin, työpaikan ja hoitopaikkojen välille. Haluan paikan läheltä, jotta yhteistä aikaa olisi mahdollisimman paljon.

Päädymme lopulta muutamaan lähellä sijaitsevaan päiväkotiin. Soitan ja sovin aikoja tutustumiskäynnille. Laadin listan tärkeimmistä kysymyksistä: Vaihtuuko henkilökunta usein? Mikä on ryhmäkoko? Miten kiusaamiseen puututaan? Pääseekö syliin kun on paha mieli? Viimeisin itkettää ajatuksena: mitä jos kukaan ei huomaa tai ehdi?

Näen mielessäni pienokaiseni pää painuksissa, seinää vasten vetäytyneenä. Vailla lämpöä, läheisyyttä ja lohdutusta. Mies yrittää rauhoitella. Hoitajat pitävät hyvää huolta ja huomaisimme, jos jokin olisi vialla. Pyyhin silti koko illan kyyneleitä.

Kiljumista, mekkalaa ja jaloissa juoksentelevia lapsia. Jonkun kengät ovat kadonneet ja yksi kuivaksi opetteleva ehtii salaa pissata nurkkaan. Olemme tutustumiskierroksella päiväkodissa.

Kierrämme tiloja ja lastentarhanopettaja esittelee toimintaa. Vessassa potat ovat siistissä rivissä. Näihin hoitaja yksitellen riisuu, istuttaa ja pukee lapset liukuhihnatyönä. Meidän lapsemme olisi yksi lisää rivistössä. Tuntuu karulta.

Tenttaan kysymyslistaani läpi ja kyttään vastaajan reaktioita. Myöhemmin puin miehelle miten olen löytävinäni puutteita päiväkodeista ja ristiriitaisuuksia vastauksista.

Todellisuudessa ehdokkaiksi valitsemamme paikat ovat erinomaisia. Minä vain en haluaisi jättää taaperoani toisten huomaan.

Toivon viimeiseen asti ihmettä ja täytän pari ylimääräistä lottoriviä.

Toivon viimeiseen asti ihmettä ja täytän pari ylimääräistä lottoriviä. Kun lauantaina hyppysissäni on tyhjä arpa, täytän hakulomakkeet päiväkodin aloittamisesta.

Alamme valmistautua. Mukaan lohtulelu ja valokuva-albumi vanhemmista, neuvotaan. Lapsi tarvitsee ikävöidessään jotain mihin turvautua. Mutta meillä on ongelma. Tytöllä ei ole mitään erityistä lelua. Yritän iltaisin ujuttaa pehmolelua kainaloon, mutta ihmetellen taapero sinkoaa moisen möykyn pois sängystä.

Ystävätär ehdottaa, että annan vanhan paitani unirätiksi. Ainakaan kotona yksikään rytkyistäni ei saa lapsessa kuin siivousvimman aikaiseksi. Päättäväisesti paita kiikutetaan joko roskiin tai pestävien kasaan. Alan olla epätoivoinen.

Paria viikkoa ennen päiväkodin aloitusta tyttö innostuu ostosreissulla panda-pehmolelusta. Kädet puristuvat lelun ympärille, eikä lapsi sen jälkeen päästä sitä kainalostaan. Panda lähtee mukaan, ja suureksi helpotuksekseni näistä kahdesta tulee erottamattomat.

Laiskana lykkään ja lykkään valokuva-albumin aloittamista, kunnes en enää ehdi tehdä sitä. Itselläni on kännykkä, josta selailen ikävissäni kuvia lapsestani, mutta pieni poloiseni saa turvautua pelkkiin muistikuviin vanhemmista. Oma saamattomuus hävettää niin, etten tohdi tunnustaa kenellekään laiminlyöntiäni.

Ajattelen ottavani lunkisti päivähoidon alkamisen. Moderni mutsi osaa luottaa hoitajien arvostelukykyyn, huolenpitoon ja päätöksiin. En halua olla hysteerinen ja ylisuojeleva mamma, joka hukuttaa hoitajat neuvoihin ja soittelee pikkuasioista.

Kestän viikon. Sen jälkeen kirjoitan varmuuden vuoksi ohjeet kestovaippojen napituksesta ja laitan tekstiviestillä pukeutumiseen lisäohjeita.

Totuttelujakso sai kuvittelemaan kaiken sujuvan kivuttomasti. Eihän se niin helposti mene.

Aamuisin on riipaisevaa lähteä lapsen itkiessä perääni kädet syliä kohti ojentuneina. Parissa viikossa lapsi alkaa kuitenkin sopeutua, ja pian aamupuuron lusikointi on kiinnostavampaa kuin vilkuttaminen äidille.

Ikävä jäytää nyt minua enemmän kuin lasta.

Kun tyttö ei enää itkekään perääni, tunnen salaa pientä pettymystä.

Ikävä jäytää nyt minua enemmän kuin lasta. Kännykkäni taustakuvana palvellut salskea Jason Statham vaihtuu kuviin tyttärestäni. Kun päiväkotikuvat saapuvat, nyherrän säälittävän pienen tarrakuvan lompakkooni.

Tiedän sanonnan, että vanhemmalle päiväkodin aloitus on rankempaa kuin lapselle. Silti ikävän määrä yllättää.

Ystävien jäädessä pulleine mahoineen äitiyslomalle tunnen kateutta heitä kohtaan ja katkeruutta töihin paluustani. Kuluu kuukausia ennen kuin pystyn aidosti iloitsemaan lapselle avautuneesta uudesta maailmasta. Senkin jälkeen kaipaan pienokaistani niin, että rintaa kalvaa.

Mammammaa? kuuluu uninen kysymys keskellä yötä.

Kömmin ylös peiton alta ja noudan unesta lämpöisen lapsen kainalooni. Lähipiiri ihmettelee, miten jaksan vieläkin imettää. En minä jaksaisikaan.

Iltaisin vuorotyöstä palatessa olen kuolemanväsynyt, mutten pysty luopumaan yöimetyksistä. Muutoin hiippailisin kotiutuessa katsomaan nukkuvaa lasta, nyt saan vielä kahdesti yössä tuhisevan mytyn kainalooni. Sykerrymme yhdessä peiton alle tiukkaan pesään. Kierrän untuvaista tukkaa korvien taakse ja suukotan hieman hiestynyttä otsaa. Nuuhkin päälakea, vaikka vauvantuoksu onkin jo haipunut.

Yöheräämiset käyvät kuukausi kuukaudelta raskaammiksi. Lopulta olen niin uuvuksissa, etten jaksaisi nousta aamuisin vuoteesta vapaapäivinäkään. Sovimme yövieroituksesta.

Valmistaudun ainakin parin viikon mittaiseen taisteluun, mutta jo muutamassa yössä lapsi lakkaa pyytämästä maitoa. Lopulta niin minä tisseineni kuin lapsi nukumme vastahakoisesti erillämme. Olo on samalla helpottunut ja haikea.

Majja! Majja! lapsi hihkuu kun haen hänet hoidosta.

Se ei ole minun vaan hoitotädin nimi. Lähtiessä lapsi vilkuttaa hoitajalle innokkaasti ja toistelee koko viikonlopun nimeä ihastuneena. Sunnuntai-iltana puhuessani, että aamulla mennään päiväkotiin, lapsen naama alkaa loistaa ja nimen rallattelu alkaa uudestaan.

Tunnen mustasukkaisuuden kirpeän vihlaisun. Emme ole enää lapselle ainoat tärkeät aikuiset.

Pitäisi iloita, kun lapseni elämässä on muitakin tärkeitä aikuisia. Tutkimusten mukaan se on hyväksi. Tunnen kuitenkin mustasukkaisuuden kirpeän vihlaisun. Emme ole enää lapselle ainoat tärkeät aikuiset.

Talvella saamme riesaksemme sitkeän influenssan, joka sitoo kotiin kahdeksi viikoksi. Ikävystynyt piltti kiipeää rattaisiin ja yrittää heilutella niitä liikkeelle.

– Päiväkotiin, päiväkotiin! hän kitisee ja heittää kengällä yrittäessäni houkutella leikkimään.

Päiväkodissa on kavereita ja kiva omahoitaja. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset osaavat lapsen viihdytyksen. Äiti on tylsä. Äiti on mälsä. Äiti on niin nähty. Puren hammasta lapsen mököttäessä leikittämisyrityksilleni.

Yllättäen saan tietää odottavani toista lasta. Aiemmin ajattelin, että ottaisin lapsen välittömästi takaisin kotiin. Nyt en ole varma.

Riitänkö? Pystynkö antamaan kylliksi tekemistä, virikkeitä ja aikaa, vauva toisessa kainalossa? Hän kaipaa päiväkodin hyörinää ja tietenkin omaa hoitajaansa. Päädymme lopulta osa-aikaiseen hoitoon.

Pienokaiseni maailma on nyt paljon suurempi kuin koti ja äidin syli. Poikaseni on jo oppinut pois pesästä. Joskus äitiys on pientä luopumista.

Vauva 8/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tiesitkö, että kosketusaisti kehittyy ihmisen aisteista ensimmäisenä?

Tarve lämpimään syleilyyn herää jo kohdussa. Kosketusaisti myös säilyy aisteista pisimpään, elämän loppuhetkiin saakka. Tutkijat ovat jopa esittäneet, että kosketuksen puute voi saada ihmisen sairastumaan.

Siitä huolimatta joskus sanotaan, että lapsen voi ”hemmotella pilalle” liialla sylittelyllä.

Tämä ei ole totta. Uusi tutkimuskin kumoaa väitteen.

Current Biology lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan imetys ja muu positiivinen ihokontakti vanhemman kanssa saa pienokaisen aivot reagoimaan tavallista voimakkaammin. Tutkijoiden mukaan lempeällä ja rakastavalla kosketuksella voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia ihmisen aivojen kehitykseen.

Tutkimuksessa seurattiin sekä keskosten että täysiaikaisina syntyneiden vauvojen aivojen toimintaa.

Seurannassa havaittiin myös, että  epämiellyttävä kosketus – kuten pistokset ja lääkärin kokeet – vähentävät aivojen reagointia hetkellisesti. Tutkijoiden mukaan kosketuksen voima pitäisikin ottaa huomioon erityisesti niiden vastasyntyneiden kohdalla, jotka joutuvat käymään läpi kivuliaita toimenpiteitä esimerkiksi keskosuuden takia.

Kosketus on tärkeä osa lapsen kehitystä myös vauva-ajan jälkeenkin. Lue lisää täältä.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

"Vauvan itku oli alusta asti ympärivuorokautista ja raastavaa", Juuso, 20, kertoo. Lue myös Juuson puolison kuvaus tilanteesta.

”Kuopuksemme itku oli alusta asti ympärivuorokautista ja raastavaa. Poika nukkui meidän sängyssä Janinan rinnalla, koska se oli ainut paikka, mihin hän rauhoittui edes hetkeksi.

Joskus Janina ei herännyt, vaikka poika huusi aivan korvan juuressa. Silloin otin vauvan syliin, kapaloin hänet huopaan ja kuljin paketin kanssa ympäri kämppää. Tai laitoin pojan rattaisiin ja hilasin niitä edestakaisin kynnyksen yli. Jos liike pysähtyi, avasi hän heti silmänsä ja karjunta jatkui. 

Opiskelin silloin rakennusalaa. Aamuisin lähdin kouluun silmät sippurassa. Oppitunneilla ajatus pätki. Kun piti rakentaa seinää, en yhtäkkiä muistanut, mitä tällä levyllä pitikään tehdä, vaikka edellisenä päivänä työvaihe oli sujunut jo hyvin.

"Koulupäivien jälkeen kotona oli vastassa huutava vauva ja äkäinen puoliso." 

Iltapäivällä kotona oli vastassa huutava vauva ja äkäinen puoliso. Koti oli sekaisin ja jääkaappi tyhjä. Huomauttelin Janinalle epäjärjestyksestä, koska minusta tuntui epäreilulta, että minun piti vielä koulupäivän päälle hoitaa kotityöt ja vauva. Olin niin väsynyt, että saatoin kaataa paistinpannulle makaroneja, vaikka tarkoitukseni oli paistaa jauhelihaa.

Purin kaiken turhautumiseni Janinaan. Kivahdin ja pyysin anteeksi vuorotellen. 

Janina kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. En ehkä aivan ymmärtänyt, kuinka väsynyt hän oli. Kerran sorruin sanomaan, että oliko pakko hankkia toinen lapsi.

Kun poika oli kuukauden ikäinen, en enää kestänyt, vaan muutin vanhempieni luo. Minusta tuntui, että historia toisti itseään: ensimmäisen lapsen kanssa minulta jäivät kesken metallialan opinnot, toisen kanssa uhkasivat nyt jäädä yli puoli vuotta jatkuneet rakennusalan opinnot. Rehtori ilmoitti, että opiskelua ei kannata jatkaa, koska poissaoloja oli kertynyt niin paljon.

Suhteen breikki venyi puoleksi vuodeksi. En silti luopunut isyydestä missään vaiheessa. Vein esikoistytärtämme ulos leikkimään tai autoin kotitöissä. Joskus jäin yöksi, jotta Janina saisi nukkua. 

"Jälkeenpäin näen, että suhteemme vaikeuksien syy oli pitkälti väsymys."

Kahdeksan kuukauden iässä poika oppi viimein nukkumaan, ja Janina muuttui taas enemmän omaksi itsekseen. Me päätimme palata yhteen. 

Nyt Janina opiskelee lähihoitajaksi ja minä hoidan lapsia kotona. Tämä sopii meille hyvin. Jatkan opintojani sitten, kun Janina valmistuu ammattiin.

Jälkeenpäin ajatellen näen, että suhteemme vaikeuksien syy oli paljolti koliikin aiheuttama väsymys. Mutta olisinko voinut tehdä mitään toisin? En usko.”

Perhe: Hoitovapaalla oleva Juuso, 20, ja lähihoitajaksi opiskeleva Janina, 21. Lapset 10 kk ja 2 v 3 kk.

Vauva 1–2/17

Janina, 21, yritti selviytyä päivä kerrallaan koliikkivauvan ja taaperon kanssa, kun parisuhde puolison kanssa alkoi rakoilla. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Vauva oli parhaimmillaan aamulla pari tuntia heräämisen jälkeen. Se oli ainut aika, jolloin hän oli tyytyväinen. Illat olivat pahimpia. Poika karjui ja me aikuiset tiuskimme toisillemme. Miksi se ei hiljene, mikä sitä vaivaa! 

Itku raastoi sydäntä, mutta herätti myös vihaa ja pettymystä: miksi me emme saa nauttia ihanasta vauva-ajasta? 

Olin niin väsynyt, että nukahdin monta kertaa kesken imetyksen. Yöunta sain vain tunnin tai kahden pätkissä. Päivällä kuopuksemme nukkui korkeintaan kymmenen minuutin päiväunia. Siinä ajassa ei kukaan ehdi palautua.

"Kokeilimme kaikkea: imetysdieettejä, hierontaa, koliikkikeinua."

Yritimme löytää itkulle syyn. Kokeilimme kaikkea: imetysdieettejä, hierontaa, koliikkikeinua, Cuplaton-tippoja, maitohappobakteereja, korviketta, pierujumppaa.

Juusosta ei ollut juuri apua, koska vauva oli niin kiinni rinnassa. Selviydyin kun keskityin vain kolmeen asiaan: pysyn hereillä, muistan syödä joskus jotakin ja hoidan lapset.

Minulla diagnosoitiin synnytyksen jälkeinen masennus ja nivelreuma, jonka synnytys laukaisi. Käsistäni hävisi voima. Tiskit ja tyhjät maitotölkit kasaantuivat pöydille. Lelut ja vaatteet olivat pitkin lattioita ja pyykit pesemättä.

Minua loukkasi kun Juuso moitti, että en ole siivonnut tai tehnyt ruokaa. Tuntui, ettei hän ymmärtänyt minua ja sitä, että en vain kerta kaikkiaan pystynyt. Jälkeenpäin ymmärrän, että myös Juuso oli todella väsynyt, mutta silloin se satutti.

"En surrut eroa. Sillä hetkellä rakkaus tuntui toisarvoiselta."

Kun Juuso päätti lähteä, en surrut eroa. Mietin vain kuinka pärjään: kuinka pysyn hereillä ja selväjärkisenä. Sillä hetkellä rakkaus tuntui toisarvoiselta.

Onneksi äiti ja äidinäiti auttoivat. Äiti otti vauvan välillä yöksi luokseen ja mamma kävi tekemässä ruokaa. Parasta henkistä tukea sain Facebookin Koliikkivauvat-ryhmästä. 

Kun vauva täytti viisi kuukautta, pyysin vihdoin neuvolasta apua. Olin niin puhki, että poika päätettiin ottaa kolmeksi päiväksi sairaalaan unikouluun. Hän löysi unirytmin, mutta se ei pysynyt yllä kotona, jossa päivää rytmitti myös sisko.

Vasta kahdeksan kuukauden iässä poika oppi nukkumaan, kun pidimme äidin kanssa hänelle tassu-unikoulun. Siinä lasta rauhoitellaan esimerkiksi paijaamalla. Se tepsi. Poika heräilee edelleen, mutta enää muutaman kerran yössä.

Olin varma, etten palaa Juuson kanssa enää yhteen. Koliikki ja minun sairastumiseni olivat peittäneet alleen kaiken sen hyvän, mihin olin Juusossa rakastunut. Nyt kun pahin on takana, näen, että rankka kokemus yhdisti meitä.

Syksyllä aloitin lähihoitajaopinnot ja Juuso jäi vuorostaan hoitovapaalle. Järjestely toimii erinomaisesti. Olemme nuoria, meillä kummallakin on vielä hyvin aikaa opiskella.”

Perhe: Lähihoitajaksi opiskeleva Janina, 21, ja hoitovapaalla oleva Juuso, 20. Lapset 10 kk ja 2 v 3 kk.

Vauva 1–2/17

Lukijat kertovat, mitä kaikkea ovat vauvalleen saaneet. Kaikella rakkaudella, tietysti.

Pääasia, että on ajoissa

Tulevat isovanhemmat olivat kuulleet matkasängystä. Siitä innostuneena he kertoivat, että ovat ajatelleet ostaa niitä neljä: yksi heille, yksi meille, yksi toiseen mummullaan ja yksi varalle. Siinä sitten yritimme selittää, että sen matkasängyn idea on, että niitä on vain yksi ja se otetaan mukaan silloin kun tarvitaan.

Vanhempani toivat matkalaukullisen vaatteita, kenkiä ja pipoja lapselleni kun olin vielä raskaana. Meidän ei tarvinnut ostaa mitään ensimmäiseen kolmeen kuukauteen, kun kaapit pursuivat jo heidän hankinnoistaan. Jouluksi pyysimme yhtä Duplo-pakettia – saimme seitsemän isoa, kaikki vanhemmiltani.

Mumma sisusti mummalaan lastenhuoneen kaikkine leluineen jo puolivälissä raskautta. Myös pinnasänky löytyi mummalasta ennen kuin kotiinkaan oli sänkyä hankittu.

Huhtikuussa noin kuukausi ennen pojan syntymää pappa tuunasi mökin rantaa, jotta on pojalle sitten uimapaikka valmiina.

Toinen mummo halusi välttämättä hankkia syntymättömälle lapselle kalleimmat mahdolliset vaunut heti, kun kuuli, että harkitsimme käytettyjen ostamista.

Kas, museotraktori!

Kastelahjaksi tyttäremme sai museorekisteröidyn traktorin! No, voihan sen nähdä hyvänä sijoituksena.

Vaunuja oli neljät jo ennen vauvan syntymää.

Lapseni mummo osti polkupyörän tytölleni ennen kuin tyttö osasi edes kontata. Vaunujakin oli kirpputoreilta ostettu neljät, kun olin vielä raskaana.

Yksivuotias sai mönkijän.

Kirpputorilta on ostettu jätesäkillisiä vaatteita, jotka eivät tule olemaan sopivia moneen vuoteen.

Kesällä syntynyt poikamme sai vaaleanpunaisen talvipipon, joka oli talvella jo pieni.

Isovanhempien joulu- ja synttäri-lahjat tunnistaa heti: valtavan suuret paketit, joista kuoriutuu mykistävä muovinen ääni- ja valoshow. Kaupunkiasunnon säilytystilat nitisevät liitoksistaan.

Vauvana ostettu pipo, joka on nyt 9-vuotiaana sopiva, ehti muuttaakin kanssamme kahteen otteeseen ennen kuin pääsi käyttöön.

Puolivuotias tyttäreni sai mummilta Hello Kitty -hajuveden tuliaiseksi.

Oikeasti hyödyllistä

Suurin osa pian kaksivuotiaan tyttäreni vaatteista on isovanhempien hankkimia. Pelkäsin etukäteen, että minua harmittaisi, etten saa itse valita lapseni pukeutumistyyliä, mutta käytännössä olen huomannut valmiina tulevien vaatekassien helpottavan arkea valtavasti. Olen avusta hurjan kiitollinen.

Toinen ukki villiintyi ensimmäisestä lapsenlapsestaan niin, että hankki kaikki tarvikkeet pinnasängystä syöttötuolin kautta pottaan sekä pyörän ja auton turvaistuimeen. Ukkilasta löytyy myös leikkivälineet pulkasta hiekkaleluihin. Alkuun pyörittelin ukin innolle päätäni, mutta onhan se myönnettävä, että ukkilaan on nyt tosi helppo mennä kylään!

Mummi ostaa tarpeellista vaatetta tai sitten hän kysyy, mitä tarvitsisimme. Yleensä saamme lahjat rahana.

Lähde: Vauva.fin kysely

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.