Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

Kolmevuotiaalla Marvinilla on erikoinen mutta hyödyllinen harrastus: hän rakastaa imurointia.

”Imuroin kauheasti joka päivä. Se on niin kivaa. Parasta on, kun pöly humpsahtaa sinne imurin putkeen. Tykkään eniten imureista, joista näkee, kuinka pölyt menee säiliöön. Mamilla ja papalla on sellainen. On kiva nähdä, kuinka paljon pölyä siellä on.

Tämä Henkka-imuri on meillä lainassa mimmulasta. Henkka tykkää, kun siitä pidetään huolta. Imuroinnin jälkeen pyyhin siitä pölyt rätillä. Joskus aikuiset sanoo, ettei saa koko päivää imuroida.

Meidän oma imuri on sininen. Saan imuroida vasta, kun äiti ja isä antavat luvan. Aikuinen tulee katsomaan, kun laitan töpselin seinään. Muuten voi tulla sähköisku. Saanko nyt laittaa töpselin seinään?

Kun käymme kampaajalla Raijalla, hän leikkaa meidän hiuksia ja siitä tulee sotkua. Minä imuroin sitten ne hiukset.

Millainen imuri sinulla on? Onko siinä pölypussi? Saanko tulla joskus teille imuroimaan?”

Meidän Perhe 5/2016

Kuva: Heli Blåfield

Jääkö lapsi ilman kavereita, koska on niin voimakastahtoinen ja joustamaton?

”Perheessämme on 3,5-vuotias fiksu tyttö, joka on aina viihtynyt parhaiten omissa leikeissään tai isompien lasten seurassa. Päiväkodissa hänellä on tähän asti ollut leikkiseuraa, enkä ole ollut tytöstä huolissani. Nyt uudessa päiväkotiryhmässä tyttö on kuitenkin toistuvasti jätetty leikkien ulkopuolelle. Se on harmittanut tytärtä ja minuakin kovasti.

Tyttö on luonteeltaan tarkkailija ja pohtija, joka suunnittelee leikkinsä kulun tarkasti etukäteen. Hän saattaa tiuskaista harmistuneena, jos joku kaveri tulee häiritsemään hänen leikkiään. Miten voisin saada lapsen ymmärtämään, että muiden leikkiin kannattaa lähteä mukaan silloin kun pyydetään? Asiasta on juteltu moneen kertaan, mutta lapsi vain toteaa, että muut leikkivät niin tylsiä leikkejä, ettei hän halua mukaan. Sitten kun hän haluaakin, häntä ei enää huolita leikkiin.

Päiväkodin aikuiset puuttuvat kyllä tilanteeseen huomatessaan, mutta aina ei aikuinen ehdi seurata leikkiä vierestä. Miten lasta voisi lempeästi ohjata kiinnostumaan ikäistensä seurasta?

Pelkään, että lapseni jää yksin, koska hän on niin voimakastahtoinen ja joustamaton.”

Huolestunut äiti

Janna vastaa:

”Hyvä, että pidät sosiaalisia suhteita arvossa ja luotat päiväkodin aikuisiin! Kaverikuviot ovat tosiaan joskus tuskaisia: lapsi on ryhmässä meille osin tuntemattomien ihmisten kanssa ja me vanhemmat aivan toisaalla.

Tyttärenne on kovin pieni vielä, vaikka ilmeisen taitava ja hyvin kehittynyt. Tämän ikäisen joustamattomuus on hyvin tavallista, eikä välttämättä vielä pysyvä piirre. Löytyykö tytöstä joustoa aikuisten tai isompien lasten kanssa leikkiessä? Eli lähteekö hän paremmin mukaan, jos toisen ideat ovat tarpeeksi mielenkiintoisia?

Kaverin leikit voivat oikeasti olla aika tylsiä!

Vaikka ikätasoisia kaverisuhteita pidetään tärkeinä, 3–4-vuotiaiden kehityksessä voi olla huikeita eroja. Joku osaa jo tunteita ja yksityiskohtia pursuavia juonileikkejä, kun toinen puhuu vasta muutaman sanan lauseita. Kaverin leikit voivat oikeasti olla aika tylsiä!

Yksin leikkiminen voi olla lapsen tapa jäsentää ajatuksiaan.

Saattaisiko lapsellanne olla erilaisia leikkitapoja, joilla kullakin on erilainen merkitys? Osa leikeistä on tavallisia ja yhteisiä, mutta yksin leikkiminen voi olla lapsen tapa jäsentää ajatuksiaan. Pohdiskeleva lapsi saattaa ensin tarkkailla ympäristöään ja sitten ”ajatella” asiaa leikkimällä tarkalla tavalla. Muiden mukaantulo voi häiritä tällaista leikkiä. Ehkä voisit vielä havainnoida, liittyvätkö leikit tiettyihin teemoihin. Niistä voisi sitten jutella lapsen kanssa tarkemmin.

Muistathan myös näyttää itse esimerkkiä joustavasta käytöksestä, vaikka aina ei voikaan mennä lapsen mielen mukaan. Sinänsä on hyvä, ettei lapsella ole tarvetta miellyttää kavereita jatkuvalla joustamisella.

Yksin leikkiminen on taito, jota ei kannata väheksyä.

Vaikka ketään ei saa sulkea ulkopuolelle, täytyisi päiväkodin hälinässä olla oikeus upota hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Yksin leikkiminen on taito, jota ei kannata väheksyä.”

Meidän Perhe 8/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsilla on leluja ja herkkuja – ja ainainen epäilys, saako toinen sittenkin enemmän. Jakamista pitää harjoitella joskus sitkeästi ennen kuin se alkaa sujua.

Tilanne lastenhuoneessa alkaa barbin leopardikuvioisesta käsilaukusta ja kärjistyy muutamassa minuutissa käsirysyksi.

– Se oli mulla ensin, viisivuotias kiljuu.

– Mä oon saanut sen, mä määrään siitä, vastaa seitsemänvuotias.

Molempien näpit puristavat pientä muovi-esinettä niin, että se lopulta hajoaa.

Kuulostaako tutulta? Tällaisessa tilanteessa aikuisen kannattaa hengittää syvään ja muistuttaa itseään, että nyt opetellaan tärkeää taitoa: jakamista.

Itsekkyys on sisäsyntyistä, mutta toisen huomioiminen täytyy opetella. Ja siinä tarvitaan toistoja. Paljon.

"Lapsi tarvitsee aikuista tueksi tunteen käsittelyyn."

Lapsi harjoittelee jakamista eri tavoilla eri ikävaiheissa. Tahti on yksilöllinen.

– Jakamisessa on pohjimmiltaan kysymys pettymyksen tunteen sietämisestä. Lapsi tarvitsee aikuista tueksi tunteen käsittelyyn, sanoo kasvatuspsykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti Niina Jorma.

Aikuisen rooli on toimia tilanteissa ennemmin tukijana kuin erotuomarina. Kun pienet sormet on irrotettu barbin käsilaukun rippeistä, päästään keskustelemaan, kuinka osapuolet näkevät tilanteen. Aikuinen voi avata tunteita reaktioiden takana. Vaikkapa näin:

Sinä haluaisit juuri nyt leikkiä tällä käsilaukulla. Samoin sinä, ja teitä molempia harmittaa. Molemmista tuntuu kurjalta, jos ei saa leikkiä haluamallaan lelulla.

– On tärkeää huomioida lapsen tunne eikä vain käytöstä, Niina Jorma muistuttaa.

Turhautunut puuskahdus älkää aina viitsikö tapella puuttuu vain käytökseen. Rauhallinen toteamus te molemmat olette nyt vihaisia sanoittaa myös tunteen käytöksen takana.

Oma vuoro tulee kyllä!

Jakamisen taito kehittyy iän karttuessa. Kaksivuotias tuntee jo myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan, mutta ei vielä osaa itse käytöksessään huomioida toisia. Neljävuotias pystyy jo aikuisen tuella jakamaan lelujaan ja odottamaan vuoroaan.

Jakamista joutuvat opettelemaan kaikki, mutta joillekin se on hankalampaa kuin toisille. Valmiuteen vaikuttavat monet asiat, esimerkiksi temperamentti.

– Tunteisiin voimakkaasti reagoiva lapsi kokee pettymyksenkin tunteet suurempina. Hän tarvitsee tueksi aikuista, Jorma sanoo.

Tunne voi olla hankala, mutta lapsi itse ei sitä ole.

Kun lapsi on räjähtävän kiukun vallassa, on tärkeää osoittaa hänelle hyväksyntää: tunne voi olla hankala, mutta lapsi itse ei sitä ole. Jakamisen opettelu on samalla tunteiden säätelyn harjoittelemista.

Kun kaveri voittaa muistipelin, se voi harmittaa itkuun asti. Trampoliinille pääsee vasta, kun malttaa odottaa vuoroaan. Jakamista ja vuorottelua on luontevaa harjoitella peleissä ja leikeissä. Kun häviäminen suututtaa, tunteesta kannattaa keskustella ja kertoa, että samalta tuntuu myös aikuisista. Lionel Messikin saattaa suutuspäissään potkaista pallon pöpelikköön, kun maalinteko ei onnistu.

– Aikuisen tehtävä on näyttää, mitä hyötyä jakamisesta on. Kun vaikkapa antaa lapselle tehtäväksi jakaa pussista keksit kaikille, jokainen saa herkkua ja hyvän mielen, Jorma sanoo.

Esimerkin avulla lapsi ymmärtää, ettei jakaminen ei ole pelkästään luopumista, vaan myös vaihdantaa, josta molemmat hyötyvät. Kun annat kaverin lainata sydänmuottia, saat itse käyttää hänen tähtimuottiaan. Niin kumpikin voi tehdä sekä tähti- että sydänpipareita.

Lapsille kannattaa antaa jakamistilanteissa vastuuta. Jos jäljellä on kaksi pullaa, voi kysyä lasten mielipidettä, miten ne kannattaisi jakaa.

Kovin sparraaja löytyy kotoa

Moni muistaa lapsuudestaan, miten jäätelö jaettiin sisaruksille millimetriviivoittimella tai kuinka Aku Ankan lukemisvuorosta kamppailtiin. Kaikkein rankimmat riidat jakamisesta käydään yleensä kotioloissa.

– Sisarus on tuttu ja aina lähellä. Hänen kanssaan on turvallista näyttää hankaliakin tunteita. Kyllähän aikuisetkin päästelevät höyryjä enemmän kotona kuin työpaikalla, Niina Jorma sanoo.

Kamppailu huomiosta alkaa, kun pikkusisarus tuodaan synnytyslaitokselta kotiin, ja jatkuu monilla aikuisikään saakka.

Tilannetta kotona voi rauhoittaa se, että sovitaan selkeästi, mitkä tavarat ovat omia ja mitkä yhteisiä. Toisen tavaroiden käyttämiseen täytyy kysyä lupa.

Sisarukset joutuvat jakamaan myös sen kaikkein arvokkaimman: vanhempien rakkauden. Kamppailu huomiosta alkaa, kun pikkusisarus tuodaan synnytyslaitokselta kotiin, ja jatkuu monilla aikuisikään saakka. Sisarus on jakamisen opettelun kovin sparraaja.

– Jos lapsella ei ole sisaruksia, kannattaa järjestää leikkitreffejä tai muita tilanteita, joissa jakamista voi harjoitella.

Olennaista on sanoittaa ja hyväksyä jakamisen herättämiä harmituksen tunteita. Kaksivuotias ei vielä ymmärrä pitkiä perusteluita, mutta kiukku laantuu sylissä. Perussäännöistä kannattaa pitää johdonmukaisesti kiinni: toisen kädestä ei oteta, kiikkuun päästäkseen täytyy odottaa vuoroa.

Riitatilanteessa voi olla hyötyä myös siitä, että tarjoaa lapselle lisäaikaa tunteen työstämiseen. Jos et ole juuri nyt valmis jakamaan Legoja, niin sovitaanko, että jaetaan ne kymmenen minuutin kuluttua?

Solidaarisuus kannattaa

Kun lapsi menee päivähoitoon tai kouluun, jakamistilanteita tulee eteen päivittäin. Vähitellen vastuu niiden ratkomisesta siirtyy lapselle itselleen. Kolmasluokkalaiset osaavat jo selvittää monet erimielisyydet keskenään. Aikuisen tehtävä on olla kuulolla lasten elämässä.

– Kun lapsi saa vastuuta, hän oppii luottamaan siihen, että pystyy selviytymään erilaisista tilanteista, Jorma toteaa.

Mutta kuinka tärkeä taito solidaarisuus enää nykymaailmassa on? Olisiko parempi kasvattaa lapsesta selviytyjä, joka ajattelee aina ensin omaa etuaan?

– Ei todellakaan, Niina Jorma vastaa.

– Myötätunto toisia kohtaan lisää ymmärrystä ja hyväksyntää myös itseä kohtaan. Solidaarisuuden opettelu on myös omien rajojen hahmottamista. Samat reilun kohtelun periaatteet pätevät sekä toisiin että itseen, Jorma sanoo.

Se mikä alkaa hiekkalaatikolla, jatkuu myöhemmin koulussa ja työelämässä.

Hänen mielestään toisen huomioiminen on edelleen yksi tärkeimmistä sosiaalisista taidoista. Se mikä alkaa hiekkalaatikolla, jatkuu myöhemmin koulussa ja työelämässä. Jakamisen opit yltävät lapsuuden barbileikeistä aikuisuuteen ja siihen, miten suhtaudumme muihin ihmisiin lähellä ja kaukana.

Ison osan opeista lapsi imee kodin ilmapiiristä ja vanhempien esimerkistä. Kuinka puhun kotona muista ihmisistä? Millaista esimerkkiä itse näytän jakamisesta?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Älä hikeenny, vaikka lapsi oppisi kuivaksi myöhemmin kuin muut. Pottatreeni ei ole vanhempien välinen kilpailulaji.

Lapset oppivat päiväkuivaksi nykyään keskimäärin kolmevuotiaana. Kuivaksi oppimisen lykkääntymisen todennäköisin syy on se, että vaipat ovat nykyään niin helppokäyttöisiä ja mukavan tuntuisia. Kuivaksi opetteluun ei ole yhtä suurta motivaatiota kuin ennen – ei lapsilla eikä heidän vanhemmillaan.

Vaippojen materiaalit ovat kehittyneet niin ihoystävällisiksi, että vaippaihottumaa on selvästi vähemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Ja koska vaipan pinta tuntuu kuivalta pissaamisen jälkeenkin, taaperolla ei ole tarvetta päästä vaipoista eroon.

Onko se ongelma?

Merkittävin haittatekijä uusissa supermukavissa vaipoissa on ekologinen. Kun niitä käytetään entistä pidempään, kertyy myös entistä enemmän jätettä.

Luonnon näkökulmasta olisi siis parempi, jos kertakäyttövaippoja ei käytettäisi niin pitkään. Mitään muuta haittaa myöhäisestä oppimisesta ei ole.

Oppipa lapsi potalle ennemmin tai myöhemmin, terve lapsi oppii aina. Lapsi ei mene eskariin vaipat housuissa.

Jos vanhemmat alkavat kokea tilanteen pulmalliseksi, eivätkä pottatreenit yrittämisestä huolimatta edisty, asia kannattaa ottaa puheeksi neuvolassa.

Joskus kuivaksi oppimista saattaa hidastaa ummetus. Jos suoleen pakkautunut uloste painaa rakkoa, pissaa voi lirahdella niin usein, että säännölliset pottakäynnit eivät auta. Silloin lapselle saatetaan määrätä ummetuslääkettä, jolla sekä suolen että rakon toiminta saadaan säännöllisemmäksi.

Herkkyyskausi vai ei?

Ennen luultiin, että kaksi vuotta täyttävälle lapselle tulee herkkyyskausi potalle oppimiseen. Tällaisiin yleisiin kausiin ei enää luoteta.

Periaatteessa pottatreenin voi aloittaa heti, kun lapsi oppii istumaan, mutta ei myöskään ole mitään tiettyä hetkeä, jonka ohittamisen jälkeen pottatreeneihin ryhtyminen olisi auttamattoman myöhäistä ja oppiminen vaikeampaa.

Paljon on kiinni vanhempien näkemyksistä ja toimintatavoista. On vanhempia, joille on kunnia-asia opettaa lapsi varhain potalle. Toiset eivät pidä asiaa niin tärkeänä.

Jotkut aloittavat vessahätäviestinnän jo synnytyslaitoksella ja saattavat näin opettaa lapsen kuivaksi hyvinkin varhain. Toiset taas ajattelevat, ettei lasta pidä painostaa hallitsemaan rakkoaan ennen kuin lapsi on siihen valmis.

Myös paikka sisarusparvessa saattaa vaikuttaa. Esikoisen vanhemmilla on yleensä enemmän aikaa ja energiaa keskittyä lapsen pottaharjoitteluun kuin useamman lapsen vanhemmilla. Toisaalta isompien sisarusten esimerkki saattaa motivoida kuopusta vessahommiin.

Kuivaksi oppimisen nopeuteen vaikuttavat myös perintötekijät. Esimerkiksi isompien lasten yökasteluongelma kulkee usein suvussa.

Älä pakota potalle

Mikä sitten neuvoksi, jos lapsi ei vanhempien yrityksistä huolimatta osoita mitään kiinnostusta kuivaksi oppimiseen ja vanhempia alkaa tilanne jo hermostuttaa?

Pakottaa ei kannata. Valmiuden kuivaksi oppimiseen tunnistaa siitä, että homma sujuu: lapsi istuu potalla suosiolla, on kiinnostunut asiasta ja onnistumisiakin tulee.

Kun potta on tullut tutuksi, avainsanoja ovat sinnikkyys ja säännöllisyys. Potalle kannattaa ohjata riittävän usein ja aina samoihin aikoihin.

Päiväkodeissa 2–3-vuotiaiden pottaharjoittelua tuetaan aktiivisesti ihan käytännön syistäkin. Vaipparumban väheneminen on helpotus työntekijöille.

Hitaampikin ehtii

Jos lapsen pottatreenit syystä tai toisesta ovat viivästyneet, mitään lopullista vahinkoa siitä ei koidu.

Vanhemmista tilanne saattaa jossain vaiheessa alkaa tuntua kiusalliselta, mutta silloin kannattaa muistaa, että vanhempien nolouden tunne ei ole lapsen ongelma eikä siitä pidä syyllistä lasta.

Päiväkotiryhmästä joku on aina se viimeinen, joka siirtyy vaipoista potalle. Siisteyskasvatuksen ei ole tarkoitus olla vanhempien välinen kilpailulaji.

Asiantuntijoina terveydenhoitaja Minna Oulasmaa Väestöliiton vanhemmuustiimistä sekä lastentautien erikoislääkäri Jarmo Salo.

Kaikki aikanaam

Vieläkin vaipoissa – haittaako se?

Meillä esikoinen oli 3v3kk kun vaippa jäi pois. 1,5-vuotiaana aloitettiin pottailutreenit, mutta ei lasta kiinnostanut tuon taivaallista koko potta. Sitten kolmevuotiaana kun ymmärsi jo kunnolla puhetta, sovittiin että huomenna ei laiteta enää vaippaa. Muutama vahinko vaan sattui enää. Kuopus on nyt 2v6kk eikä koeta kiirettä asiassa. Kyllä hänkin oppii. 😊
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Heli Blåfield

Päiväkodin hoitajat ovat huomautelleet asiasta. Miten kannattaisi toimia?

"Kuusivuotias tyttäreni unnuttaa päiväkodilla päivälepoaikaan nukkarissa. Hoitajat ovat huomauttaneet meille siitä muutamia kertoja.

Olemme jutelleet tytön kanssa, että sitä ei ole sopivaa tehdä muiden seurassa. Emme ole kieltäneet häntä unnuttamasta, vaan olemme kertoneet, että sitä on sopivampi tehdä yksin. Silti tapa on vain jatkunut päiväkodissa. Kotona hän ei tätä tee. Miten meidän kannattaa toimia tästä eteenpäin?"

Neuvoton

Janna vastaa

Unnuttaminen on melko yleistä ja saa meidät aikuisetkin joskus hämmennyksiin. Unnutus-sanaa käytetään erotuksena itsetyydytykseen, koska lapsen seksuaalinen kehitys on kesken.

Hyvä, ettet ole kieltänyt unnuttamista kokonaan vaan olet ohjannut tekemään sitä mieluummin yksin. Kotona yksinoloon varmaan onkin mahdollisuus, mutta päiväkodissa saa harvoin omaa aikaa tai tilaa. Siksi asiasta voisi puhua vielä uudestaan sekä päiväkodin aikuisten että tytön kanssa.

Mikä tarkkaan ottaen unnuttamisessa haittaa?

Aloittaisin hoitajista ja yrittäisin saada tarkemman kuvan tapahtumista. Mikä tarkkaan ottaen unnuttamisessa haittaa? Unnuttaako tytär aina? Millä tavoin? Minkälaisen tunteen vallassa hän vaikuttaa olevan: tyytyväinen, innostunut, ylivirittynyt? Miten hoitajat ovat asiaan puuttuneet? Huomaavatko muut lapset? Miten he reagoivat?

Tyttären kanssa jutellessa en tällä kertaa neuvoisi, vaan jututtaisin ja kuuntelisin häntä. Mitä hän miettii asiasta? Millä nimellä hän sitä kutsuu ja miltä se hänestä tuntuu? Millaisessa tilanteessa tai missä tunnelmissa hän siihen ryhtyy? Miksiköhän hän ei tee sitä kotona, vaikka lupakin on annettu?

Aikuinen voi tarjota tilalle syliä, silitystä, juttelua, leikkiä.

Usein unnutus on tapa, jolla lapsi pyrkii tylsässä tilanteessa viihdyttämään itseään, tai jollain tapaa ahdistavassa tilanteessa tyynnyttämään itseään. Jos unnutus ei juuri silloin sovi, aikuinen voi tarjota tilalle syliä, silitystä, juttelua, leikkiä tai muuta sopivaa kontaktia. Lapsi osaa usein itsekin kertoa mitä, kunhan unnutukseen ei liitetä häpeää.

Minulta on kysytty unnutuksesta aiemminkin, eikä ihme. Se on niin intiimiä toimintaa, että aikuiselle tulee helposti vaivautunut olo. Aiemman vastaukseni aiheesta löydät täältä otsikolla Onko lapsen unnutus normaalia?

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi lomakkeella tai meilitse meidanperhe@sanoma.com otsikolla ”Janna vastaa”. Lue lisää Jannan vastauksia.

Vierailija

Miksi lapsi unnuttaa päiväkodissa? Janna vastaa

Minä näkisin, että todennäköisesti ongelma on nimenomaan tuossa tylsistymisessä. Ei esikouluikäistä pidä enää pakottaa "päiväunille". Valitettavasti joissakin päiväkodeissa on tämä käytäntö, että kaikki lapset pakotetaan keskellä päivää maate ja käsketään olla hiljaa. Jos lapsi ei enää nuku päiväunia, niin hänellä on jäätävän tylsää, eikä lapsi pysty käsittelemään pitkästymistä samalla tavalla kuin aikuinen vaan keksii korviketoimintaa. Ratkaisu olisi se, että lapselle annettaisiin...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.