Mitä täällä nyt oikein tapahtuu? Hyväntuulisesta leikki-ikäisestä on kuoriutunut kuohahteleva ja kapinoiva kuusivuotias.

Vielä hetki sitten lapsi puki aamuisin päiväkotivaatteet iloisesti rallatellen. Nyt hän ei tunnu tekevän mitään niin kuin pyydetään. Aamut sujuvat kuin hidastetussa elokuvassa. Lisäksi lapsi tiuskii, näsäviisastelee ja raivoaa välillä niin, että ovet paukkuvat ja tavarat lentävät.

Vanhemmat ovat kummissaan. Onko meille muuttanut minikokoinen teini? Vastahan uhmaiästä selvittiin. Mitä tämä tarkoittaa, ja miten tuiskahteluun pitäisi suhtautua?

Ilmiö on monelle tuttu. Psykologi Suvi Laru Väestöliitosta vahvistaa, että lapselle tosiaan saattaa tulla uusi uhmavaihe kuuden vuoden tienoilla. Usein se ajoittuu esikouluvuoteen tai sen lopulle.

– Sitä ei tarvitse säikähtää. Se kuuluu lapsen kehitykseen, Laru sanoo.

Uhma on lapsen yritystä irtautua vanhemmasta. Noin pari–kolmevuotiaana lapsi oivaltaa erillisyytensä ja testailee päätösvaltansa rajoja.

Päiväkoti- ja kouluiän taitteessa lapsi on uudelleen samanlaisten pohdintojen edessä: minähän olen jo aika iso – ja silti vielä pieni.

Uhma on lapsen yritystä irtautua vanhemmasta.

Tunteiden myllerrys kumpuaa sekä sisäisestä ristiriidasta että ulkoisista käytännön haasteista. Pian koulua aloittelevalta lapselta odotetaan jo monenlaisia uusia taitoja, ja hän voi itsekin vaatia itseltään paljon.

Lupa olla vielä pieni

Pelin jälkeen kiukuttaa ja hikisukat lentelevät. Lasta turhauttaa, kun hän ei osaa tehdä yhtä hienoja maaleja jalkapallokentällä kuin pari vuotta vanhempi naapurin poika.

Silloin tarvitaan vanhempien tukea. Vaikka eskari-ikäisen itsehillintä ajoittain sujuu jo hyvin, hankalien tunteiden sietäminen on monelle vielä tässä iässä vaikeaa. Kun oman vaikutusvallan ja kykyjen rajat tulevat vastaan, seuraa väistämättä pettymyksiä.

– Aikuisen tehtävä on auttaa lasta sietämään vaikeita tunteita. Siinä me ihmiset emme oikeastaan koskaan ole valmiita, mutta aina voi kehittyä, Suvi Laru sanoo.

Kiukuttavia tilanteita on hyvä käydä yhdessä läpi ja purkaa osiin. Mikä siinä oikeastaan suututti niin kovasti?

Ikävien tunteiden vastapainoksi lapsi tarvitsee paljon myönteistä palautetta.

Kuusivuotias ymmärtää perusteluja jo paremmin kuin kolmevuotias uhmaikäinen: Eri iässä osaamme eri juttuja. Muistathan, että naapurin poika on harjoitellut pelaamista kaksi vuotta sinua pidempään. Myös hän on ollut joskus sinun ikäisesi ja vasta opetellut.

– Lapselle voi kertoa, ettei hänen tarvitse yrittää olla isompi kuin onkaan. Hän ei osaa vielä kaikkea, mutta hän oppii ja kehittyy koko ajan.

Ikävien tunteiden vastapainoksi lapsi tarvitsee paljon myönteistä palautetta. Iloitkaa täysin sydämin, kun jokin menee hyvin. Kehu lasta siitä, mitä hän jo osaa ja miten sinnikkäästi hän harjoittelee uusia taitoja.

Muistuta lasta kaikesta siitä, mitä hän on jo oppinut ja saa tehdä. Kuusivuotias ei voi yksin päättää, mitä kaikkea kaupasta ostetaan, mutta hän saa osallistua pienin valinnoin ja vaikkapa ostoksia punnitsemalla.

Tai vaikkei eskarilainen ihan vielä voikaan kulkea yksin niin kuin kouluikäinen isosisko, niin ennen pitkää se kyllä onnistuu: hänhän osaa jo hienosti katsoa kadun ylityksessä molempiin suuntiin.

Erota tunteet ja teot

Kaikki eskarit eivät kiehahtele samaan malliin. Toisilla tämä vaihe voi mennä ohi huomaamattomammin, ja sekin on täysin normaalia. Jokainen lapsi on temperamentiltaan omanlaisensa.

Jos arki on jatkuvaa taistoa, aikuisten kannattaa miettiä myös omaa osuuttaan vuorovaikutuksessa. Miten me vanhemmat reagoimme lapsen kiukkuun? Onko lapsella tilaa näyttää kaikkia tunteitaan?

– Tunteita saa ja pitää olla. On ihan hyvä, että lapsella on vahvaa tahtoa. Se on eri asia, miten tunteita tuodaan esiin ja miten käyttäydytään, Suvi Laru muistuttaa.

Ei siis haittaa, että kiukuttaa. Tahallaan ei kuitenkaan saa tehdä toiselle ikäviä asioita. Ketään ei saa satuttaa, lyödä tai potkia, eikä tavaroita saa rikkoa. Jos suutuspäissään tekee väärin, täytyy pyytää anteeksi.

"Tunteita saa ja pitää olla. On ihan hyvä, että lapsella on vahvaa tahtoa."

Räiskähtelevälle kuusivuotiaalle voi pukea tilanteita sanoiksi kuten pienemmällekin uhmaikäiselle: Huomaan, että sinua harmittaa. Mutta me teemme nyt näin.

Äidin ja isän kanssa saa olla eri mieltä. Aikuinen silti tietää ja päättää, milloin lasten pitää mennä nukkumaan tai millaisella säällä laitetaan pipo päähän.

Älä sorru haukkumaan

Toisten satuttamisen lisäksi myös tiuskimiseen ja nimittelyyn kannattaa puuttua. Toisille ei saa puhua rumasti – ei aikuisellekaan.

Vaikkei ihan joka sanasta tai äänenpainosta jaksaisikaan huomauttaa, pääsääntöisesti on tärkeää luoda kotiin myönteistä ilmapiiriä, Laru toteaa.

Haukkuminen on henkistä väkivaltaa, joka murentaa lapsen itsetuntoa.

Senkin voi tehdä rauhallisesti ja myötätuntoisesti, vaikkapa tähän tapaan: Nyt minusta tuntuu, että puhut vähän rumasti pikkusiskolle. Sinua taitaa harmittaa jokin, ja varmaan alkaa olla nälkäkin. Syödään ihan kohta, sitten varmaan helpottaa.

Myönteiseen ilmapiiriin kuuluu, ettei aikuinen sorru leimaamaan tai nimittelemään lasta. Haukkuminen on henkistä väkivaltaa, joka murentaa lapsen itsetuntoa.

Pysy itse aikuisena

Kun äiti on kuullut väsymykseen asti olevansa maailman tyhmin, voi joskus tehdä mieli ärähtää takaisin: no, se onkin näköjään periytynyt.

Miten hillitä itsensä ja pitää sammakot suussa, kun huomaa, että alkaa mennä hermo?

– Aikuisen pitää yrittää pysäyttää oma toimintansa ja päästä pois vihaisesta mielentilasta. Kannattaa muistuttaa itselleen: minä olen aikuinen, enkä saa mennä viisi–kuusivuotiaan tasolle, Suvi Laru sanoo.

Joskus auttaa, jos vetäydyt hetkeksi rauhoittumaan. Säilytä silti yhteys lapseen äläkä jätä häntä yksin. Kun puhut lapselle, ota häneen katsekontakti ja rauhoita tietoisesti äänesi. Lapselta voi kysyä, haluaako hänkin ehkä vetää henkeä ja rauhoittua ja palata vasta sitten asiaan, vai haluaako hän tulla vaikka syliin.

Ja jos väsyneenä tulee ylilyöntejä, asia pitää käsitellä lapsen kanssa: Anteeksi, että huusin äsken. Tai: Hei, nyt sanoin ihan liian tiukasti. En tarkoittanut sitä.

Tärkeää on, että lapsi saa arjessa riittävästi vanhempien jakamatonta huomiota.

Pysähdy ja mieti, mikä lasta näissä tilanteissa kiukuttaa. Hän vain haluaa saada tahtoaan esiin ja vaikuttaa asioihin. Jos aina samoissa asioissa tulee hankausta, niistä on hyvä jutella lapsen kanssa rauhallisena hetkenä. Voisiko tilanteisiin keksiä yhdessä ratkaisun?

Tärkeää on myös, että lapsi saa arjessa riittävästi vanhempien jakamatonta huomiota. Näytä lapselle, että vaikka hän kasvaa ja oppii, hän on silti ihan samalla tavalla isän ja äidin pieni kuin ennenkin. Hänestä pidetään huolta ja häntä rakastetaan sellaisena kuin hän on.

Meidän Perhe 12/2016

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kakkostyypin diabetesta edeltävä esidiabetes on lapsilla yhä tavallisempi.

Mitä eroa on ykkös- ja kakkostyypin diabeteksella?

Ne ovat kaksi eri sairautta. Molemmissa on kyse sokeriaineenvaihdunnan ja insuliinituotannon häiriöistä. Ykköstyypin eli nuoruusiän diabetes puhkeaa tavallisesti alle 20-vuotiaana, ja sairastuneet ovat yleensä normaalipainoisia. Ärhäkät oireet, kuten valtava jano, jatkuva pissahätä, väsymys ja ruokahaluttomuus, ilmaantuvat äkillisesti, ja yleiskunto heikkenee nopeasti. Kakkostyypin diabetes sen sijaan on pikkuhiljaa kehittyvä sairaus, jolle altistavat elintavat, ennen kaikkea ylipaino.

Voiko lapsi sairastua kakkostyypin diabetekseen?

Kyllä. Reilusti lihavilla lapsilla todetaan nykyään yhä useammin kakkostyypin diabetes. Lasten ja nuorten lisääntyvä ylipaino ja elintapojen passivoituminen ovat johtaneet siihen, että ikä ei enää täydellisesti suojaa sairaudelta. Salakavala sokeriaineenvaihdunnan häiriö, esidiabetes, on kuitenkin vielä yleisempi, ja se voi jo muhia kehossa jo alakouluikäisenä. Lapsuusiän lihavuus altistaa ylipainolle myös aikuisena.

Mikä on esidiabetes?

Kakkostyypin diabetesta edeltää esidiabetekseksi kutsuttu tila. Se on periaatteessa sama kuin varsinainen diabetes, mutta sokeriaineenvaihdunnan häiriöt ovat lievempiä ja ne on helpompi korjata elämäntapamuutoksilla. Verensokeria tasoittava insuliini ei toimi normaalisti kehossa, ja sitä alkaa erittyä haimassa kiihtyvään tahtiin. Sokeriarvot ovat lievästi koholla, mutta ne eivät vielä ylitä diabeteksen rajaa. Vuosien aikana haima väsyy, insuliinituotanto hiipuu ja kakkostyypin diabetes puhkeaa.

Lapsen sokeriarvojen nousu on hälytysmerkki koko perheelle.

Mitä oireita esidiabetes aiheuttaa?

Ei välttämättä mitään! Jos lapsi on ylipainoinen ja rasva kerääntynyt erityisesti vyötärölle, kannattaa pistäytyä kouluterveydenhoitajalla mittaamassa paastosokeriarvo. Jos se on koholla, tutkimuksia voi jatkaa sokerirasituskokeella.

Onko lapsella isompi riski sairastua, jos vanhemmalla on kakkostyypin diabetes?

Kyllä on. Vanhempien ruokailu- ja liikuntatottumukset heijastuvat koko perheeseen. Lapsen sokeriarvojen nousu on hälytysmerkki koko perheelle. Ruokailua on mahdotonta parantaa, jos muut perheenjäsenet syövät epäterveellisesti.

Vapaa ja vauhdikas leikki kavereiden kanssa käy liikunnasta.

Riittääkö koululiikunta täyttämään liikuntavaatimukset?

Ei välttämättä. Alle 8-vuotiaiden tulisi liikkua vähintään kolme tuntia päivässä, ja sitä vanhempien ainakin puolitoista tuntia. Vapaa ja vauhdikas leikki kavereiden kanssa käy liikunnasta, samoin koulumatkapyöräily.

Pitääkö ylipainoisen lapsen laihduttaa?

Jos ylipainoisella lapsella todetaan kohonnut veren­sokeri – siis esidiabetes – on erittäin tärkeää pyrkiä hiljalleen vähentämään painoa. Silloin sokeriarvotkin paranevat. Vanhemmat voivat omin päin ryhtyä muuttamaan perheen ruokatottumuksia. Tutkittua ja ajantasaista tietoa saa esimerkiksi Terveyskirjasto.fi -tietokannasta. Kirjoittamalla hakuikkunaan ”lasten lihavuus”, löytää ohjeita ruokatottumusten hellävaraiseen muuttamiseen. Jos omatoimiset muutokset eivät ota onnistuakseen, kannattaa herkästi hakea apua ravitsemusterapeutilta tai terveydenhoitajalta.

Asiantuntija: professori, sisätautien erikoislääkäri Pertti Mustajoki. Lähteet myös: Lihavuus (lapset), Käypä hoito -suositus, 2013. Diabetes lapsella, Lääkärikirja Duodecim, 2016, Hannu Jalanko.

Meidän Perhe 4/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Hoitopäivän aikana Jasmin ratsastaa leppäkertulla, syö hattarapuuroa ja nukkuu oman kuulampun alla.

Tiistai, kello 8.03

Jasmin, 2 v 3 kk, tönöttää päiväkodin eteisessä äidin reiden takana piilossa, käsi äidin polvitaipeen ympärillä. Tutti on vielä suussa, ja raidallinen kypäräpipo kehystää sikkuraisia aamusilmiä.

– Haluatko, että äiti riisuu kypärän? Otatko itse haalarin pois?

Äiti istuu matalalle laverille Jasminin lokeron eteen ja auttaa ulkovaatteet pois. Sitten hän pukee tyttärensä jalkaan pinkit kissatossut. Tyttö katselee kulmat kurtussa eteensä.

– Huomenta Jasmin, tuletko puurolle? Riitta kysyy.

Jasminin päiväkotiryhmän nimi on Päivänsäteet, ja siihen kuuluu kolmetoista 1–3-vuotiasta lasta ja kolme aikuista: Riitta, Marika ja Mia.

Äiti saattaa Jasminin ruokailuhuoneeseen.

Tyttö kömpii tottuneesti omalle pikkuruiselle tuolilleen ja saa puurolautasen eteensä. Suun mutru leviää oitis valoisaksi hymyksi. Tässä ryhmässä kaikki lapset pitävät voisilmäpuurosta.

Ensimmäisinä hoitoviikkoina aamut olivat monesti itkuisia. Niin on melkein kaikilla.

Kun Jasmin elokuussa aloitti päiväkodin, hän oli vuoden ja yhdeksän kuukautta. Aluksi aamut olivat monesti itkuisia niin kuin melkein kaikilla pienimmillä ensimmäisinä viikkoina, kertoo Jasminin omahoitaja Marika.

– Lapsi kohtaa kerralla valtavan määrän uusia ihmisiä ja asioita. Se on raskasta, mutta me pyrimme tekemään päiväkodin aloituksesta mahdollisimman mukavan, Marika vakuuttaa.

Vanhemmatkin voivat tehdä osansa.

– On hyvä, jos vanhempi on rehellinen, luottavainen ja rohkaiseva. Voi sanoa, että ero tuntuu äidistäkin kurjalta, mutta pian me taas näemme.

Tutustuminen päivähoitoon alkaa omahoitajan kotikäynnillä.

Tässä kaupungin päiväkodissa tutustuminen päivähoitoon alkaa omahoitajan kotikäynnillä. Käytäntö perustuu siihen, että tutussa ympäristössä lapsen on helpompaa rakentaa luottamussuhde vieraaseen aikuiseen.

– Monesti lapset ovat kotona aivan erilaisia kuin päiväkodissa. Kotikäynti helpottaa tutustumista puolin ja toisin, Marika kuvaa.

Kotikäynnin lisäksi hoitaja pyrkii selvittämään mahdollisimman seikkaperäisesti, mitkä ovat lapselle mieluisia leikkejä, millaisiin päivärutiineihin hän on tottunut, maistuvatko kaikki ruuat, ujosteleeko hän vai onko rohkea tai suorastaan villi?

Klo 8.20

Ruokailuhuoneen täyttää tasainen lusikoiden kalkatus muovilautasia vasten.

Jasmin kauhoo huolellisin vedoin puuroa lusikkaan ja siitä suuhun.

– Joskus töissä ikävä iskee, Jasminin äiti tunnustaa.

– Mutta rauhoitun kun tiedän, että kaikki Päivänsäteiden aikuiset ovat turvallisia ja heille on helppoa puhua.

Äiti antaa tyttärelleen suukon poskelle ja lähtee töihin.

Suunnilleen näin alkaa päivä 70 prosentilla alle kolmevuotiaista suomalaislapsista.

Suunnilleen näin alkaa päivä 70 prosentilla alle kolmevuotiaista suomalaislapsista. Jos luku tuntuu suurelta, se suhteutuu, kun sitä vertaa muihin Pohjoismaihin, joissa yli 90 prosenttia alle kolmevuotiasta osallistuu varhaiskasvatukseen.

Ikuinen puheenaihe on: minkä ikäinen lapsi on valmis päiväkotiin?

Jasminin omahoitaja toivoisi, ettei takerruttaisi numeroihin, lapsetkin kun ovat yksilöitä ja kehittyvät eri tahtiin. Marika tietää, että joskus alle kolmevuotias voi sopeutua päiväkotiin nopeammin kuin neljä- tai viisivuotias.

– Pienimmät tukeutuvat heti ehdoitta läheltä löytyvään turvalliseen aikuiseen. Isompi lapsi osaa jo pohtia, miksi minä olen täällä, jos vaikka isä on nuoremman sisaruksen kanssa kotona.

Kello 8.35

Aamupalan jälkeen on vapaata leikkiä nukkarissa eli nukkumahuoneessa. Jasmin vetää esiin lelulaatikon, jossa on värikkäitä leikkiastioita. Hän asettaa kolme munaa keltaiseen kattilaan. Jan ja Veeti painivat, he ovat dinosauruksia. Aino on kiipeämässä kerrossängyn päädyn tikkaita yläsänkyyn, mutta Marika on silmä tarkkana.

– Saako, Aino, yläsänkyyn kiivetä?

Aino pysähtyy, katsoo Marikaa ja laskeutuu alas lattialle. Osa lapsista rakentaa jo leikkiä keskenään.

Pienimmät taapertavat ympäriinsä kantaen kuka mitäkin leikkikalua. Kaisla kantaa ostoskorissa viittä kännykkää, hän ei haluaisi luovuttaa niistä yhtäkään Mollille. Molli hyväksyy kohtalonsa, kaivaa laatikosta kuvakirjan ja pungertaa itsensä istuma-asentoon lukemaan.

Kahdentoista alle kolmivuotiaan lapsen ryhmään kuuluu varhaiskasvatuslain mukaan kolme hoitajaa. Uudistettu laki ei onneksi suurentanut pienimpien ryhmäkokoja.

Tässä ryhmässä lapsia on kolmetoista, koska yli kolmevuotiaita on enemmän kuin yksi. Käytännössä paikalla on harvoin kolme hoitajaa, sillä päiväkoti on auki puoli seitsemästä viiteen ja hoitajien tunnit tulevat täyteen jo kesken päivää.

Hoitopäivä vaatii luovuutta. Pelkkä aikuisen vessassa käyntikin on suunniteltava.

Aamu- ja iltapäivällä hoitajia on kaksi, ja vain keskellä päivää kolme. Se vaatii luovuutta ja jatkuvaa tehtävien uusjakoa: jo pelkästään aikuisen vessassa käynti on suunniteltava.

Tässä päiväkodissa ja tässä ryhmässä kaikki hoitajat ovat kuitenkin tyytyväisiä ja vakuuttavat, että homma toimii. Kun Marika valvoo ryhmää, Riitta siivoaa aamupalapöytää.

Ennen uloslähtöä saapuu Mia, joka ryhtyy käyttämään pieniä yksi kerrallaan vessassa. Nyt Riittakin vapautuu leikittämään lapsia.

– Loma-aikoina eron kyllä huomaa. Kun lapsia on vähemmän, ehdimme paremmin keskittyä jokaiseen heistä erikseen, Marika lisää.

Nukkarissa kerrossängyn alapeti muuttuu lentokoneeksi, kun Otto tarttuu ohjaksiin. Kaikki haluavat mukaan koneeseen. Jasminkin pääsee kyytiin munakattilansa kanssa.

– Kurrrkistamme lentokoneen ikkunasta, Otto sanoo ja työntää päänsä rappusten puolien välistä. Ärrä pärähtää triplana uutta oppineen ylpeydellä.

Kohta aletaan pukea, mutta sitä ennen siivotaan. Se sujuu pienimmiltäkin, koska kaikissa lelulaatikoissa on selkeät kuvat: astiat, eläimet, kirjat, nuket, palikat, autot.

Näissä pienissä on tulevaisuus, joka on tutkimusten mukaan keskimääräistä menestyksekkäämpi. Mutta palataan siihen, kunhan lapset ovat päässeet ulos.

Kello 10.04

Lapset puetaan yksi kerrallaan, osa eteisessä ja osa ruokailuhuoneen lattialla. Jokainen lapsi osallistuu sen minkä osaa.

– Buaapaa paa, Jasmin laulelee ja sovittaa vasenta jalkaa haalarin oikeaan lahkeeseen.

Jasmin osaa puhua muutamia sanoja, mutta päiväkodissa hän mieluummin laulaa.

Jasmin osaa puhua muutamia sanoja, mutta päiväkodissa hän mieluummin laulaa. Yrityksen ja erehdyksen kautta jalat löytävät oikeat kolot.

Marika auttaa hanskojen kanssa.

– Missä on peukalon paikka?

Jasmin katsoo keskittyneesti etusormea ja peukaloa, kumpi näistä olikaan peukalo? Marika auttaa peukalon omaan koloon ja hanskan hihan päälle. Jasmin on valmis paketti, ja hän saa vaappua ulos, jonne Riitta on jo ehtinyt muutaman lapsen kanssa.

Leppäkerttuliukumäkeen tulee heti ruuhkaa.

– Jalat ensin, Riitta opastaa.

– Jasmin alta pois, etteivät seuraavat laske päälle!

Yksi ryhmä on löytänyt seinän vierestä irtohiekkaa, jota voi kauhoa kasaan tai kaataa kaverin huppuun. Toinen ryhmä kulkee hiekkalaatikon lankkureunuksella ensin eteen ja sitten taaksepäin. Kun yksi menee nurin, muut seuraavat perässä kuin topatut dominonappulat.

Hyvä päiväkoti tukee lapsen kasvua siinä missä perhekin, Turun yliopiston sosiologian professori Jani Erola uskoo. Tutkijana Erola näkee myös kodin ongelmat. Koti voi olla turvallinen pesä mutta myös se paikka, jonne perheen monenlaiset ongelmat tiivistyvät.

– Päiväkodissa ylilyöntejä pääsee harvemmin tapahtumaan, valitettavia poikkeuksia lukuun ottamatta, Erola tiivistää.

Erolasta on hyvä, että päivähoidon laatua ja ryhmäkokojen kasvua kritisoidaan, mutta hänestä vielä isompi asia uhkaa jäädä huomioimatta, nimittäin päivähoidon saatavuus.

– Lastenhoidon kustannukset kunnille ovat pienempiä, jos lapset hoidetaan kotona. Tällä kunnat myös pelaavat, varsinkin maaseutukunnat, tutkija kertoo.

Erola tietää esimerkkejä, joissa päivähoitopaikkoja tarjotaan tarkoituksella eri puolelta kuntaa, jotta paikkaa ei otettaisi vastaan ollenkaan.

Päivähoidosta hyötyisivät eniten ne, jotka saavat sitä vähiten.

Suomessa erityisesti korkeakoulutetut vanhemmat palaavat nopeasti takaisin työelämään ja lapset laitetaan jo varhain päiväkotiin. Sosiaalisesti huono-osaisemmissa perheissä lapset laitetaan harvemmin päivähoidosta, vaikka juuri nämä lapset hyötyisivät siitä eniten.

Päiväkodin aidatun pihan eteen parkkipaikalle saapuu sininen kauhakuormaaja. Lapset juoksevat laumana katsomaan kuormaajaa kuin eläintarhassa leijonaa. Moottori murisee. Lapset hihkuvat, pomppivat ja taputtavat.

Sinipipoinen poika kirjavassa haalarissa lakkaa taputtamasta. Hän kääntää melkein niskansa nurin, koska taivaalla näkyy jotain vielä jännittävämpää: lentokone!

Kello 10.46

Ennen lounasta punaposkiset lapset pääsevät pisulle ja käsipesulle. Yhdet pissat ovat ehtineet lurahtaa ulkona haalariin. Se ei haittaa, vanhemmille laitetaan vain asiasta tieto, että haalari haluaa pesuun.

Kun kaikki ovat päässeet omille paikoilleen, Mia lukee lapsille sadun Pikku Prinsessasta.

”Minä tahdon potalle!”, Pikku Prinsessa polkee jalkaa pää punaisena.

Lapset kuuntelevat hiirenhiljaa.

Riitta kaataa kaikille maitoa ja yhdessä lausutaan ruokaloru:

Muumimamma keiton keitti,

Nipsu mausteet sekaan heitti.

Sen hiljaa annettiin kiehua,

ei kukaan saanut riehua.

Ruuaksi on currylle ja inkiväärille tuoksuvaa keltaista nuudelivuokaa.

– Nam! Hyvää paittoa! kuuluu valkotukkaisen Aaron arvio.

Jasmin syö kaksi annosta ja nuolee lopuksi näkkäristä voit. Ulkoilu ja maukas ruoka saavat yhden sun toisen silmäluomet lurputtamaan. Vielä käsipesu, pisu ja xylitol-pastilli.

Pinkki body ja unisukat päällä Jasmin tepsuttaa hämärän nukkarin vasempaan nurkkaan ikkunan alle. Siinä kuulampun alla on Jasminin oma pesä, jossa unipupu on jo odottamassa.

Kaihtimet on laskettu alas, ja huoneessa soi tuskin kuuluvasti panhuilumusiikki. Jasmin käy sykkyrälle peiton alle ja sulkee silmänsä. Kun Jasmin jo nukkuu, unimusiikki sammutetaan, koska kaikki lapset eivät osaa nukahtaa musiikkiin.

Vielä alkusyksystä päiväuniaikaan monelle tuli itku. Silloin Marika, Riitta ja Mia olivat kaikki lasten sänkyjen vieressä ja jokainen itkuinen sai rauhoittua sylissä. Nyt suurin osa nukahtaa itsekseen, eikä ketään itketä. Riitta paijaa muutamaa päätä ja kuiskii kauniita unia.

Kello 12.30

Kun lapset nukkuvat, päiväkodin kahvihuoneessa puhutaan varhaiskasvatuksesta. Kuuma kysymys kuuluu: mitkä tekijät takaavat lapselle parhaan mahdollisen hoidon?

– Pysyvät hoitajat, ammattitaitoinen henkilökunta, järjelliset ryhmäkoot, kuuluu monesta suusta. Kaikki nyökyttelevät hyväksyvästi.

Hoitajat ruotivat kahvihuoneessa työtään. Mikä takaa lapsille hyvän hoidon?

Huoneessa puhutaan myös siitä, että päiväkodin henkilökunta hoitaa koko perhettä, ei vain lasta.

– Me emme tyrkytä apua, emmekä utele, mutta tarvittaessa olemme ”psykologeja” ja ”lääkäreitä”, Jasminin omahoitaja Marika kertoo.

Muut komppaavat. Muuttovoittoalueelle tullaan ympäri Suomen, ja taakse jäävät sukulaiset ja muut tukiverkot. Uusien rakentaminen uudella paikkakunnalla vie aikansa.

– Joskus perheillä ei ole ketään ihmistä, jonka he voisivat lisätä varahakija-sarakkeeseen.

Professori Jani Erola oli mukana tekemässä paljon kritiikkiäkin herättänyttä tutkimusta, jossa selvisi, että kolmivuotiaat tai sitä nuorempina päiväkodin aloittaneet lapset kouluttautuivat pidemmälle kuin muut. Eikä ollut väliä aloittiko lapsi päiväkodin 1-, 2- vai 3-vuotiaana, eikä sillä, olivatko lapsen vanhemmat paljon vai vähän koulutettuja. Tulos oli sama.

Mistä tämä voi johtua?

– Uskomme, että siihen on kaksi isoa syytä: päivähoidossa lapset oppivat myöhempää oppimista tukevia taitoja ja toiseksi päivähoidossa kaikenlaisista perheistä tulevat lapset saavat varmemmin kasvaa tasapainoisessa ja turvallisessa ympäristössä.

Tutkimuksen arvostelijat ovat ihmetelleet, miksi mitataan vain menestystä eikä esimerkiksi lasten onnellisuutta.

– Aiheellinen kritiikki, mutta emme voi myöskään tietää, ovatko kotona hoidetut lapset onnellisempia kuin päivähoidossa olleet? Tästä ei ole yhtäkään tutkimusta, Erola haastaa pohtimaan.

Päiväkotihoidossa on kyse myös perheiden hyvinvoinnista.

Päiväkotihoidossa on siis kyse paitsi lapsen hyvästä kasvatuksesta, myös perheiden hyvinvoinnista ja yhteiskunnan kyvystä tukea ruuhkavuosien paineessa kamppailevia vanhempia.

Onneksi valtaosassa kodeista elämä on onnellista ja turvallista, lapset saavat virikkeitä ja heidät huomioidaan yksilöinä. Vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten ja he päättävät, mikä hoitomuoto on heidän lapselleen paras ja missä iässä. Tärkeämpää kuin pohtia oikeaa päiväkodin aloitusikää olisikin miettiä, mikä hoitomuoto olisi meidän perheelle ja meidän lapselle se kaikkein paras.

Kello 14.00

Päivänsäteet heräilevät kukin omia aikojaan ja hipsuttavat eteisaulaan, jossa saa leikkiä ennen välipalaa, kun muut vielä nukkuvat. Viimeiset herätellään, että päästään syömään. Ei täällä ainakaan nälässä pidetä!

– Oletteko koskaan syöneet hattaraa? Marika kysyy.

– Tänään me saamme välipalaksi melkein hattaraa, hattaran väristä vispipuuroa.

Sitten leikitään.

Nyt lapsissa on virtaa kuin kuuluisassa Duracell-pupussa.

Jasmin leikkii autotallilla poikien kanssa. Pojat sanovat poff, präks, poks! Jasmin hyräilee. Yksi pojista ohjaa leikkiä ja määrää, milloin muut saavat päästää ajokkinsa luiskaa pitkin alas. Jasmin odottaa lupaa keltaisen autonsa kanssa. Fiuuu auto liukuu huimaa vauhtia parkkihallin ylätasanteelta alas matolle asti.

Puoli kolmelta mummi hakee ensimmäisen lapsen.

Lapset eivät tunne kelloa, mutta oppivat muistamaan hakujärjestyksen.

– Lapset eivät tunne kelloa, mutta he oppivat muistamaan hakujärjestyksen. He tietävät kuka haetaan ennen heitä, Marika kertoo.

Sitten onkin jo siivouksen aika.

Kello 15.00

Kun kaikki lelut ovat omilla paikoillaan, päästään pukemaan ja ulos. Jasmin ehkä aavistaa jo, että kohta isä tulee.

Jasminin äiti, Veera, toipuu vakavasta masennuksesta, joka todettiin äitiysvapaalla. Pääsy töihin ja aikuisten pariin oli ammattiavun ohella avain toipumiseen. Se, että Jasmin sai päiväkotipaikan läheltä kotia, helpotti paljon.

Tytöllä on jo koko varustus päällä, kun ulko-oven lasin taakse ilmestyvät Petri-isän tutut kasvot.

– Oliko mukava päivä, isä kysyy ja nostaa Jasminin syliin kevyesti kuin höyhenen.

Jasmin katsoo isää ja hymyilee. Kaikki hyvin.

Jasmin esiintyy omalla nimellään, muiden lasten nimet on muutettu.

Kohta kaksivuotiaan lapseni alavartalo on täynnä ontelosyyliä. Syyliä on ollut jo useamman kuukauden ajan, ja niitä tuntuu tulevan lisää sitä mukaa kuin entiset katoavat. Syyliä löytyy jo pepustakin.

Ovatko syylät jotenkin vaarallisia? Voiko lapsi vielä käydä uimahallissa? Tai onko hän vaarassa tartuttaa veljeään, jos käy kylvyssä samaan aikaan? Kuulin myös, että jokin luontaistuote voisi tepsiä syyliin, kannattaako kokeilla?

Murhetta näpyistä

Lastenlääkäri Jarmo Salo vastaa

Ontelosyylät eli molluskat ovat pinnallisia viruksen aiheuttamia näppyjä, jotka häviävät aikanaan itsestään, mikä tosin vie yleensä ainakin kuukausia.

Ontelosyylistä ei yleensä ole mitään haittaa, ja niihin kannattaakin suhtautua maltillisesti. Ne voivat levitä muun muassa raapimisen takia. Toisaalta heti ensimmäisten iholle ilmestyvien ontelosyylien poistaminen apteekista saatavilla molluskapinseteillä voi estää niiden leviämistä ja nopeuttaa häviämistä. Pinsettejä voi käyttää puuduttavan voiteen kanssa tai ilman sitä.

Myös käsien pesu, kuivan ihon hoitaminen perusvoiteilla ja raapimisen ehkäiseminen esimerkiksi peittävillä vaatteilla voivat ehkäistä ontelosyylien leviämistä ja tarttumista.

Molluskat ovat harmiton vaiva, joten mitään harrastusten rajoittamista ei kannata edes harkita.

Ontelosyylät ovat kuitenkin harmiton vaiva, joten mitään eristämistä tai harrastusten rajoittamista ei kannata edes harkita. Sisarusten ja muiden toisten lasten on kuitenkin järkevää välttää yhteisten pyyhkeiden käyttöä tai kylpemistä samaan aikaan lapsen kanssa, jolla on molluskoita.

Vaikka näkyvät ontelosyylät poistaisi, noin kolmasosalle lapsista ilmaantuu uusia. Tämä voi johtua poistamisen aikaansaamasta viruksen leviämisestä, uudesta tartunnasta tai siitä, että poistamisen aikoihin osa syylistä on ollut vasta kehittymässä.

Punoitus ei ole haitallista.

Jos molluskoita on jo paljon, niiden poistaminen ei yleensä ole järkevää. Luontaistuotteistakaan ei ole hyötyä. Joskus tosin muutaman molluskan poistamisen tai käsittelyn jälkeen ne kaikki alkavat punoittaa. Punoitus e­i ole haitallista, vaan se kertoo ontelosyylien häviämistä edeltävästä elimistön puolustusjärjestelmän aktivoitumisesta.

Myös molluskoihin liittyvät bakteerien aiheuttamat tulehdukset ovat suhteellisen harvinaisia.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Painajaiset ovat merkki siitä, että lapsen mielikuvitus kehittyy.

Joudunko minä avaruusmieheittein koppiin, unenpöpperöinen kolmevuotias kysyy silmät kyynelissä. Hän on herännyt huutoonsa keskellä yötä ja istuu nyt täristen sängyssään.

Pienessä päässä tapahtuu paljon, kun ajattelu ja mielikuvitus kehittyvät. Ei ihme, että päivän jännittävät tapahtumat, hämmentävät tunteet, televisiossa ja kirjoissa nähdyt kuvat ja satujen peikot tulevat myös yöllä uniin.

Tutkimusten mukaan valtaosa 4–12-vuotiaista lapsista kertoo nähneensä pelottavia unia.

Yleisimpiä ne ovat 7–9-vuotiailla, minkä jälkeen ne alkavat pikku hiljaa vähentyä.

Kun pieni lapsi herää pahaan uneensa ja itkee pelästyneenä sängyssään, aikuisen syli rauhoittaa: Ei ole mitään hätää. Se oli unta, se ei ole totta. Voit mennä takaisin nukkumaan.

Jos lapsi on kovin hätääntynyt, loppuyö saattaa sujua parhaiten aikuisen kainalossa tai patjalla vanhempien huoneessa.

Pelästyneelle lapselle on tärkeä tehdä selväksi, että vaikka uni tuntuu kamalalta, möröt ja hirviöt eivät ole totta. Se, että koti romahtaa tai äiti muuttuu ihan vieraaksi, ei tapahdu oikeasti, vaan vähän kuin leikisti tai elokuvassa.

– Aikuiset usein ajattelevat, että kyllähän lapsi sen tietää. Lapsen kyky tulkita todellisuutta on kuitenkin erilainen. Leikisti ja oikeasti sekoittuvat vielä. Aikuisen tehtävä on auttaa lasta selkeyttämään eroa, sanoo psykoterapian erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Tunne on aina totta

Se oli vain unta – niinhän me usein sanomme. Vain-sanaa käyttämällä aikuinen voi kuitenkin tahtomattaan vähätellä lapsen kokemusta. Painajaiset ovat pahimmillaan ihan hirvittäviä, ja kun pieni ihminen herää niihin yksin pimeässä, tuntuu oikeasti tosi kurjalta. On tärkeää, että pelästynyt lapsi kokee tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi.

– Vaikka lapsen unen tapahtumat eivät ole totta, uneen liittyvä tunne on aina totta, Pyykkönen muistuttaa.

Kun kaksivuotias herää ja itkee lohduttomasti, että ”joku otti minun punaisen lapion”, aikuista voi hiukan hymyilyttää. Taaperolle hiekkalaatikkokiista on kuitenkin ihan yhtä aito arjen huoli kuin aikuisen uneen tunkevat työpaikan kireät tunnelmat.

Arjen tilanteiden lisäksi lasten unissa esiintyy paljon myös universaaleja, ikiaikaisia uhkia, kuten villipetoja ja putoamisia. Jotkut tutkijat uskovat tällaisten sisäsyntyisten pelkojen juontuvan evoluutiosta – ne ovat valmistaneet vaaroihin.

Unet eivät siis ole vain satunnaista hälyä tai aivojen putsausta. Mieli poimii uniin asioita, joihin liittyy vahva tunnelataus. Tiedostamaton tekee yön aikana työtään ja laittaa kaoottisia asioita järjestykseen.

– Lapsellekin voi selittää, mistä unissa on kyse: mieli alkaa öisin tutkia niitä asioita, joita olemme päivällä nähneet ja kokeneet, oppineet ja tunteneet. Se on vähän kuin elokuvaa, Pyykkönen sanoo.

Aikuinen voi pohtia unia yhdessä lapsen kanssa ja kysellä: Miltä unessa tuntui? Entä tuleeko siitä mieleen jotakin, mikä hereillä samalla tavalla pelottaa? Unet voivat läpi elämän lisätä yhteyttä omiin tunteisiin.

– On tärkeää viestiä lapselle, että hänen sisältään nousevat asiat ovat merkityksellisiä.

Kohtaa mörkö rohkeasti

Mä oon jo tottunut siihen, että mörkö syö mut. Se on syönyt mut niin monta kertaa.

Yhdeksänvuotias tyttö osoittaa yllättävää tyyneyttä tutun mörköunen edessä. Viimeistään mörön kitaan joutuessaan hän oivaltaa näkevänsä unta. Hän kertoo jo tietävänsä, miltä se tuntuu ja että kohta hän herää.

Tällaista tietoisuutta omasta unitilasta kutsutaan selkouneksi. Aikuisista noin joka viides näkee selkounia silloin tällöin. Joiltakin se käy luonnostaankin, mutta sitä voi myös harjoitella. Lapsilla spontaanit selkounet ovat varsin yleisiä, eikä lapsi osaa edes pitää sitä poikkeuksellisena.

Jos selkouneen sattuu pääsemään, se voi olla hyvä apu painajaisten torjuntaan. Unessa voi muistuttaa itselleen: tämä on vain unta, minua ei oikeasti uhkaa mikään. Näin voi onnistua ottamaan ohjat jo unen aikana – vaikkapa sanomalla mörölle jotakin yllättävää.

Myös mielikuvaharjoittelu valveilla voi auttaa, jos sama painajainen vainoaa toistuvasti. Kun unen kulkua käy päiväsaikaan rauhallisessa tilanteessa mielessään läpi ja liittää siihen aina myönteisen lopun, paha uni muuttaa vähitellen muotoaan.

Pienen lapsen kanssa sitä voi kokeilla yhteisen tarinankerronnan avulla. Unihan on eräänlainen kuvallinen ja mielikuvituksellinen tarina. Sadut ja tarinat taas ovat lapsille luonteva tapa käsitellä tunteita.

Lapsi voi siis kertoa unestaan aikuiselle. Aikuinen kuuntelee empaattisesti ja kyselee, mutta ei tulkitse unta lapsen puolesta. Tämän jälkeen lasta voi rohkaista miettimään, miten ikävät kohdat olisivat voineet mennä toisin. Hän saa keksiä unen aineksista oman, uuden tarinan, jossa kaikki päättyykin hyvin.

Näin lapsi oppii, että uni on satua ja siihen voi oman mielen voimalla vaikuttaa. Se vahvistaa lapsen turvallisuudentunnetta. Ja kun uneen liittyvä negatiivinen tunnelataus laimenee, sama painajainen ei ehkä enää palaa.

Juttelu kannattaa jättää hetkeen, jossa lapsella on muuten rauhallinen ja turvallinen olo. Pelästynyt lapsi ei välttämättä halua puhua unestaan heti sen nähtyään. Jos puhuminen on ylipäätään hankalaa, haluaisiko lapsi piirtää pelkojaan? Joskus se on helpompaa.

Kun ahdistaa liikaa

On tavallista, että pienellä lapsella esiintyy kausittain tiuhaankin pahoja unia. Se kuuluu kehitykseen. Jos tilanne jää pitkäksi aikaa päälle, on erikoispsykologi Nina Pyykkösen mukaan syytä pysähtyä pohtimaan syitä.

– Mistä toistuvat pahat unet voisivat kertoa? Onko lapsen mielessä käynnissä jotain, mistä hän ei ole valveilla täysin tietoinen, mutta mikä tulee uniin öisin?

Suuret muutokset, kuten läheisen kuolema, pikkusisaruksen syntymä, koulun aloitus tai riitaisat perhetilanteet, näkyvät usein levottomina unina.

Pahoista unista kärsivä lapsi saattaa olla itkuinen ja alkaa pelätä nukkumaanmenoa. Huonot yöunet taas näkyvät väsymyksenä päivisin. Jos tuntuu, että kotona juttelemalla ei päästä eteenpäin, kannattaa kysyä neuvoa ulkopuoliselta ammattilaiselta, vaikkapa neuvolapsykologilta.

Lähteet: Clare R. Johnson & Jean M. Campbell: Sleep Monsters and Superheroes. Empowering Children through Creative Dreamplay. MLL.

1. Ne kuuluvat kehitykseen

Painajaiset ovat lapsilla yleisiä. Unien hurjat tapahtumat liittyvät ajattelun ja mielikuvituksen kehittymiseen.

2. Turvaa aikuisen kainalosta

Lohduta itkevää lasta ja rauhoita häntä kertomalla, että unen möröt eivät ole totta. Älä vähättele lapsen tunnetta, sillä se on hänelle todellinen kokemus.

3. Jutelkaa unista ja tunteista

Usein toistuvien uniteemojen äärelle kannattaa pysähtyä: mistä ne kertovat? Jutelkaa unen herättämistä tunteista. Se auttaa lasta käsittelemään niitä ja ymmärtämään itseään.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.