Painajaiset ovat merkki siitä, että lapsen mielikuvitus kehittyy.

Joudunko minä avaruusmieheittein koppiin, unenpöpperöinen kolmevuotias kysyy silmät kyynelissä. Hän on herännyt huutoonsa keskellä yötä ja istuu nyt täristen sängyssään.

Pienessä päässä tapahtuu paljon, kun ajattelu ja mielikuvitus kehittyvät. Ei ihme, että päivän jännittävät tapahtumat, hämmentävät tunteet, televisiossa ja kirjoissa nähdyt kuvat ja satujen peikot tulevat myös yöllä uniin.

Tutkimusten mukaan valtaosa 4–12-vuotiaista lapsista kertoo nähneensä pelottavia unia.

Yleisimpiä ne ovat 7–9-vuotiailla, minkä jälkeen ne alkavat pikku hiljaa vähentyä.

Kun pieni lapsi herää pahaan uneensa ja itkee pelästyneenä sängyssään, aikuisen syli rauhoittaa: Ei ole mitään hätää. Se oli unta, se ei ole totta. Voit mennä takaisin nukkumaan.

Jos lapsi on kovin hätääntynyt, loppuyö saattaa sujua parhaiten aikuisen kainalossa tai patjalla vanhempien huoneessa.

Pelästyneelle lapselle on tärkeä tehdä selväksi, että vaikka uni tuntuu kamalalta, möröt ja hirviöt eivät ole totta. Se, että koti romahtaa tai äiti muuttuu ihan vieraaksi, ei tapahdu oikeasti, vaan vähän kuin leikisti tai elokuvassa.

– Aikuiset usein ajattelevat, että kyllähän lapsi sen tietää. Lapsen kyky tulkita todellisuutta on kuitenkin erilainen. Leikisti ja oikeasti sekoittuvat vielä. Aikuisen tehtävä on auttaa lasta selkeyttämään eroa, sanoo psykoterapian erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Tunne on aina totta

Se oli vain unta – niinhän me usein sanomme. Vain-sanaa käyttämällä aikuinen voi kuitenkin tahtomattaan vähätellä lapsen kokemusta. Painajaiset ovat pahimmillaan ihan hirvittäviä, ja kun pieni ihminen herää niihin yksin pimeässä, tuntuu oikeasti tosi kurjalta. On tärkeää, että pelästynyt lapsi kokee tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi.

– Vaikka lapsen unen tapahtumat eivät ole totta, uneen liittyvä tunne on aina totta, Pyykkönen muistuttaa.

Kun kaksivuotias herää ja itkee lohduttomasti, että ”joku otti minun punaisen lapion”, aikuista voi hiukan hymyilyttää. Taaperolle hiekkalaatikkokiista on kuitenkin ihan yhtä aito arjen huoli kuin aikuisen uneen tunkevat työpaikan kireät tunnelmat.

Arjen tilanteiden lisäksi lasten unissa esiintyy paljon myös universaaleja, ikiaikaisia uhkia, kuten villipetoja ja putoamisia. Jotkut tutkijat uskovat tällaisten sisäsyntyisten pelkojen juontuvan evoluutiosta – ne ovat valmistaneet vaaroihin.

Unet eivät siis ole vain satunnaista hälyä tai aivojen putsausta. Mieli poimii uniin asioita, joihin liittyy vahva tunnelataus. Tiedostamaton tekee yön aikana työtään ja laittaa kaoottisia asioita järjestykseen.

– Lapsellekin voi selittää, mistä unissa on kyse: mieli alkaa öisin tutkia niitä asioita, joita olemme päivällä nähneet ja kokeneet, oppineet ja tunteneet. Se on vähän kuin elokuvaa, Pyykkönen sanoo.

Aikuinen voi pohtia unia yhdessä lapsen kanssa ja kysellä: Miltä unessa tuntui? Entä tuleeko siitä mieleen jotakin, mikä hereillä samalla tavalla pelottaa? Unet voivat läpi elämän lisätä yhteyttä omiin tunteisiin.

– On tärkeää viestiä lapselle, että hänen sisältään nousevat asiat ovat merkityksellisiä.

Kohtaa mörkö rohkeasti

Mä oon jo tottunut siihen, että mörkö syö mut. Se on syönyt mut niin monta kertaa.

Yhdeksänvuotias tyttö osoittaa yllättävää tyyneyttä tutun mörköunen edessä. Viimeistään mörön kitaan joutuessaan hän oivaltaa näkevänsä unta. Hän kertoo jo tietävänsä, miltä se tuntuu ja että kohta hän herää.

Tällaista tietoisuutta omasta unitilasta kutsutaan selkouneksi. Aikuisista noin joka viides näkee selkounia silloin tällöin. Joiltakin se käy luonnostaankin, mutta sitä voi myös harjoitella. Lapsilla spontaanit selkounet ovat varsin yleisiä, eikä lapsi osaa edes pitää sitä poikkeuksellisena.

Jos selkouneen sattuu pääsemään, se voi olla hyvä apu painajaisten torjuntaan. Unessa voi muistuttaa itselleen: tämä on vain unta, minua ei oikeasti uhkaa mikään. Näin voi onnistua ottamaan ohjat jo unen aikana – vaikkapa sanomalla mörölle jotakin yllättävää.

Myös mielikuvaharjoittelu valveilla voi auttaa, jos sama painajainen vainoaa toistuvasti. Kun unen kulkua käy päiväsaikaan rauhallisessa tilanteessa mielessään läpi ja liittää siihen aina myönteisen lopun, paha uni muuttaa vähitellen muotoaan.

Pienen lapsen kanssa sitä voi kokeilla yhteisen tarinankerronnan avulla. Unihan on eräänlainen kuvallinen ja mielikuvituksellinen tarina. Sadut ja tarinat taas ovat lapsille luonteva tapa käsitellä tunteita.

Lapsi voi siis kertoa unestaan aikuiselle. Aikuinen kuuntelee empaattisesti ja kyselee, mutta ei tulkitse unta lapsen puolesta. Tämän jälkeen lasta voi rohkaista miettimään, miten ikävät kohdat olisivat voineet mennä toisin. Hän saa keksiä unen aineksista oman, uuden tarinan, jossa kaikki päättyykin hyvin.

Näin lapsi oppii, että uni on satua ja siihen voi oman mielen voimalla vaikuttaa. Se vahvistaa lapsen turvallisuudentunnetta. Ja kun uneen liittyvä negatiivinen tunnelataus laimenee, sama painajainen ei ehkä enää palaa.

Juttelu kannattaa jättää hetkeen, jossa lapsella on muuten rauhallinen ja turvallinen olo. Pelästynyt lapsi ei välttämättä halua puhua unestaan heti sen nähtyään. Jos puhuminen on ylipäätään hankalaa, haluaisiko lapsi piirtää pelkojaan? Joskus se on helpompaa.

Kun ahdistaa liikaa

On tavallista, että pienellä lapsella esiintyy kausittain tiuhaankin pahoja unia. Se kuuluu kehitykseen. Jos tilanne jää pitkäksi aikaa päälle, on erikoispsykologi Nina Pyykkösen mukaan syytä pysähtyä pohtimaan syitä.

– Mistä toistuvat pahat unet voisivat kertoa? Onko lapsen mielessä käynnissä jotain, mistä hän ei ole valveilla täysin tietoinen, mutta mikä tulee uniin öisin?

Suuret muutokset, kuten läheisen kuolema, pikkusisaruksen syntymä, koulun aloitus tai riitaisat perhetilanteet, näkyvät usein levottomina unina.

Pahoista unista kärsivä lapsi saattaa olla itkuinen ja alkaa pelätä nukkumaanmenoa. Huonot yöunet taas näkyvät väsymyksenä päivisin. Jos tuntuu, että kotona juttelemalla ei päästä eteenpäin, kannattaa kysyä neuvoa ulkopuoliselta ammattilaiselta, vaikkapa neuvolapsykologilta.

Lähteet: Clare R. Johnson & Jean M. Campbell: Sleep Monsters and Superheroes. Empowering Children through Creative Dreamplay. MLL.

Mitä pahat unet kertovat?

1. Ne kuuluvat kehitykseen

Painajaiset ovat lapsilla yleisiä. Unien hurjat tapahtumat liittyvät ajattelun ja mielikuvituksen kehittymiseen.

2. Turvaa aikuisen kainalosta

Lohduta itkevää lasta ja rauhoita häntä kertomalla, että unen möröt eivät ole totta. Älä vähättele lapsen tunnetta, sillä se on hänelle todellinen kokemus.

3. Jutelkaa unista ja tunteista

Usein toistuvien uniteemojen äärelle kannattaa pysähtyä: mistä ne kertovat? Jutelkaa unen herättämistä tunteista. Se auttaa lasta käsittelemään niitä ja ymmärtämään itseään.

Vierailija

Kun lapsi näkee pahaa unta, älä vähättele – tunne on lapselle totta

Painajaiset on kehitystä joo, mutta paljon painajaisia näkevä lapsi tai aikuinen on todennäköisesti hyvin ahdistunut. Joten voisi miettiä miksi lapsen perusturvallisuudessa on särö jos aina nähdään pahaa unta. Lapsen tunteita ei tietenkään saa vähätellä milloinkaan (edes ekoissa sydänsuruissa) mutta tieyenkin lasta pitää lohduttaa ja kertoa etttei uni ole totta eikä tarvitse pelätä.
Lue kommentti
Kuva: Heli Blåfield

Jääkö lapsi ilman kavereita, koska on niin voimakastahtoinen ja joustamaton?

”Perheessämme on 3,5-vuotias fiksu tyttö, joka on aina viihtynyt parhaiten omissa leikeissään tai isompien lasten seurassa. Päiväkodissa hänellä on tähän asti ollut leikkiseuraa, enkä ole ollut tytöstä huolissani. Nyt uudessa päiväkotiryhmässä tyttö on kuitenkin toistuvasti jätetty leikkien ulkopuolelle. Se on harmittanut tytärtä ja minuakin kovasti.

Tyttö on luonteeltaan tarkkailija ja pohtija, joka suunnittelee leikkinsä kulun tarkasti etukäteen. Hän saattaa tiuskaista harmistuneena, jos joku kaveri tulee häiritsemään hänen leikkiään. Miten voisin saada lapsen ymmärtämään, että muiden leikkiin kannattaa lähteä mukaan silloin kun pyydetään? Asiasta on juteltu moneen kertaan, mutta lapsi vain toteaa, että muut leikkivät niin tylsiä leikkejä, ettei hän halua mukaan. Sitten kun hän haluaakin, häntä ei enää huolita leikkiin.

Päiväkodin aikuiset puuttuvat kyllä tilanteeseen huomatessaan, mutta aina ei aikuinen ehdi seurata leikkiä vierestä. Miten lasta voisi lempeästi ohjata kiinnostumaan ikäistensä seurasta?

Pelkään, että lapseni jää yksin, koska hän on niin voimakastahtoinen ja joustamaton.”

Huolestunut äiti

Janna vastaa:

”Hyvä, että pidät sosiaalisia suhteita arvossa ja luotat päiväkodin aikuisiin! Kaverikuviot ovat tosiaan joskus tuskaisia: lapsi on ryhmässä meille osin tuntemattomien ihmisten kanssa ja me vanhemmat aivan toisaalla.

Tyttärenne on kovin pieni vielä, vaikka ilmeisen taitava ja hyvin kehittynyt. Tämän ikäisen joustamattomuus on hyvin tavallista, eikä välttämättä vielä pysyvä piirre. Löytyykö tytöstä joustoa aikuisten tai isompien lasten kanssa leikkiessä? Eli lähteekö hän paremmin mukaan, jos toisen ideat ovat tarpeeksi mielenkiintoisia?

Kaverin leikit voivat oikeasti olla aika tylsiä!

Vaikka ikätasoisia kaverisuhteita pidetään tärkeinä, 3–4-vuotiaiden kehityksessä voi olla huikeita eroja. Joku osaa jo tunteita ja yksityiskohtia pursuavia juonileikkejä, kun toinen puhuu vasta muutaman sanan lauseita. Kaverin leikit voivat oikeasti olla aika tylsiä!

Yksin leikkiminen voi olla lapsen tapa jäsentää ajatuksiaan.

Saattaisiko lapsellanne olla erilaisia leikkitapoja, joilla kullakin on erilainen merkitys? Osa leikeistä on tavallisia ja yhteisiä, mutta yksin leikkiminen voi olla lapsen tapa jäsentää ajatuksiaan. Pohdiskeleva lapsi saattaa ensin tarkkailla ympäristöään ja sitten ”ajatella” asiaa leikkimällä tarkalla tavalla. Muiden mukaantulo voi häiritä tällaista leikkiä. Ehkä voisit vielä havainnoida, liittyvätkö leikit tiettyihin teemoihin. Niistä voisi sitten jutella lapsen kanssa tarkemmin.

Muistathan myös näyttää itse esimerkkiä joustavasta käytöksestä, vaikka aina ei voikaan mennä lapsen mielen mukaan. Sinänsä on hyvä, ettei lapsella ole tarvetta miellyttää kavereita jatkuvalla joustamisella.

Yksin leikkiminen on taito, jota ei kannata väheksyä.

Vaikka ketään ei saa sulkea ulkopuolelle, täytyisi päiväkodin hälinässä olla oikeus upota hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Yksin leikkiminen on taito, jota ei kannata väheksyä.”

Meidän Perhe 8/2017

Vierailija

Onko kolmevuotias leikeissään liian joustamaton? Janna vastaa

Kas. Minä olin juuri samanlainen lapsi, tiuskimista tosin en muista harrastaneeni. En komennellut muita lapsia, mutta aina kun leikki ei ollut mielestäni tarpeeksi kiinnostava, vetäydyin omiin oloihini. Ja sitä tapahtui usein. Tästä näkökulmasta sanoisin, että pelkosi on osittain aiheellinen. Olen koko elämäni kärsinyt yksinäisyydestä ja sosiaaliset taitoni jäivät mielestäni puutteellisiksi. En ajaudu konflikteihin, mutta ystävystyminen on vieläkin minulle todella hankalaa. Pelko,...
Lue kommentti

Lapsilla on leluja ja herkkuja – ja ainainen epäilys, saako toinen sittenkin enemmän. Jakamista pitää harjoitella joskus sitkeästi ennen kuin se alkaa sujua.

Tilanne lastenhuoneessa alkaa barbin leopardikuvioisesta käsilaukusta ja kärjistyy muutamassa minuutissa käsirysyksi.

– Se oli mulla ensin, viisivuotias kiljuu.

– Mä oon saanut sen, mä määrään siitä, vastaa seitsemänvuotias.

Molempien näpit puristavat pientä muovi-esinettä niin, että se lopulta hajoaa.

Kuulostaako tutulta? Tällaisessa tilanteessa aikuisen kannattaa hengittää syvään ja muistuttaa itseään, että nyt opetellaan tärkeää taitoa: jakamista.

Itsekkyys on sisäsyntyistä, mutta toisen huomioiminen täytyy opetella. Ja siinä tarvitaan toistoja. Paljon.

"Lapsi tarvitsee aikuista tueksi tunteen käsittelyyn."

Lapsi harjoittelee jakamista eri tavoilla eri ikävaiheissa. Tahti on yksilöllinen.

– Jakamisessa on pohjimmiltaan kysymys pettymyksen tunteen sietämisestä. Lapsi tarvitsee aikuista tueksi tunteen käsittelyyn, sanoo kasvatuspsykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti Niina Jorma.

Aikuisen rooli on toimia tilanteissa ennemmin tukijana kuin erotuomarina. Kun pienet sormet on irrotettu barbin käsilaukun rippeistä, päästään keskustelemaan, kuinka osapuolet näkevät tilanteen. Aikuinen voi avata tunteita reaktioiden takana. Vaikkapa näin:

Sinä haluaisit juuri nyt leikkiä tällä käsilaukulla. Samoin sinä, ja teitä molempia harmittaa. Molemmista tuntuu kurjalta, jos ei saa leikkiä haluamallaan lelulla.

– On tärkeää huomioida lapsen tunne eikä vain käytöstä, Niina Jorma muistuttaa.

Turhautunut puuskahdus älkää aina viitsikö tapella puuttuu vain käytökseen. Rauhallinen toteamus te molemmat olette nyt vihaisia sanoittaa myös tunteen käytöksen takana.

Oma vuoro tulee kyllä!

Jakamisen taito kehittyy iän karttuessa. Kaksivuotias tuntee jo myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan, mutta ei vielä osaa itse käytöksessään huomioida toisia. Neljävuotias pystyy jo aikuisen tuella jakamaan lelujaan ja odottamaan vuoroaan.

Jakamista joutuvat opettelemaan kaikki, mutta joillekin se on hankalampaa kuin toisille. Valmiuteen vaikuttavat monet asiat, esimerkiksi temperamentti.

– Tunteisiin voimakkaasti reagoiva lapsi kokee pettymyksenkin tunteet suurempina. Hän tarvitsee tueksi aikuista, Jorma sanoo.

Tunne voi olla hankala, mutta lapsi itse ei sitä ole.

Kun lapsi on räjähtävän kiukun vallassa, on tärkeää osoittaa hänelle hyväksyntää: tunne voi olla hankala, mutta lapsi itse ei sitä ole. Jakamisen opettelu on samalla tunteiden säätelyn harjoittelemista.

Kun kaveri voittaa muistipelin, se voi harmittaa itkuun asti. Trampoliinille pääsee vasta, kun malttaa odottaa vuoroaan. Jakamista ja vuorottelua on luontevaa harjoitella peleissä ja leikeissä. Kun häviäminen suututtaa, tunteesta kannattaa keskustella ja kertoa, että samalta tuntuu myös aikuisista. Lionel Messikin saattaa suutuspäissään potkaista pallon pöpelikköön, kun maalinteko ei onnistu.

– Aikuisen tehtävä on näyttää, mitä hyötyä jakamisesta on. Kun vaikkapa antaa lapselle tehtäväksi jakaa pussista keksit kaikille, jokainen saa herkkua ja hyvän mielen, Jorma sanoo.

Esimerkin avulla lapsi ymmärtää, ettei jakaminen ei ole pelkästään luopumista, vaan myös vaihdantaa, josta molemmat hyötyvät. Kun annat kaverin lainata sydänmuottia, saat itse käyttää hänen tähtimuottiaan. Niin kumpikin voi tehdä sekä tähti- että sydänpipareita.

Lapsille kannattaa antaa jakamistilanteissa vastuuta. Jos jäljellä on kaksi pullaa, voi kysyä lasten mielipidettä, miten ne kannattaisi jakaa.

Kovin sparraaja löytyy kotoa

Moni muistaa lapsuudestaan, miten jäätelö jaettiin sisaruksille millimetriviivoittimella tai kuinka Aku Ankan lukemisvuorosta kamppailtiin. Kaikkein rankimmat riidat jakamisesta käydään yleensä kotioloissa.

– Sisarus on tuttu ja aina lähellä. Hänen kanssaan on turvallista näyttää hankaliakin tunteita. Kyllähän aikuisetkin päästelevät höyryjä enemmän kotona kuin työpaikalla, Niina Jorma sanoo.

Kamppailu huomiosta alkaa, kun pikkusisarus tuodaan synnytyslaitokselta kotiin, ja jatkuu monilla aikuisikään saakka.

Tilannetta kotona voi rauhoittaa se, että sovitaan selkeästi, mitkä tavarat ovat omia ja mitkä yhteisiä. Toisen tavaroiden käyttämiseen täytyy kysyä lupa.

Sisarukset joutuvat jakamaan myös sen kaikkein arvokkaimman: vanhempien rakkauden. Kamppailu huomiosta alkaa, kun pikkusisarus tuodaan synnytyslaitokselta kotiin, ja jatkuu monilla aikuisikään saakka. Sisarus on jakamisen opettelun kovin sparraaja.

– Jos lapsella ei ole sisaruksia, kannattaa järjestää leikkitreffejä tai muita tilanteita, joissa jakamista voi harjoitella.

Olennaista on sanoittaa ja hyväksyä jakamisen herättämiä harmituksen tunteita. Kaksivuotias ei vielä ymmärrä pitkiä perusteluita, mutta kiukku laantuu sylissä. Perussäännöistä kannattaa pitää johdonmukaisesti kiinni: toisen kädestä ei oteta, kiikkuun päästäkseen täytyy odottaa vuoroa.

Riitatilanteessa voi olla hyötyä myös siitä, että tarjoaa lapselle lisäaikaa tunteen työstämiseen. Jos et ole juuri nyt valmis jakamaan Legoja, niin sovitaanko, että jaetaan ne kymmenen minuutin kuluttua?

Solidaarisuus kannattaa

Kun lapsi menee päivähoitoon tai kouluun, jakamistilanteita tulee eteen päivittäin. Vähitellen vastuu niiden ratkomisesta siirtyy lapselle itselleen. Kolmasluokkalaiset osaavat jo selvittää monet erimielisyydet keskenään. Aikuisen tehtävä on olla kuulolla lasten elämässä.

– Kun lapsi saa vastuuta, hän oppii luottamaan siihen, että pystyy selviytymään erilaisista tilanteista, Jorma toteaa.

Mutta kuinka tärkeä taito solidaarisuus enää nykymaailmassa on? Olisiko parempi kasvattaa lapsesta selviytyjä, joka ajattelee aina ensin omaa etuaan?

– Ei todellakaan, Niina Jorma vastaa.

– Myötätunto toisia kohtaan lisää ymmärrystä ja hyväksyntää myös itseä kohtaan. Solidaarisuuden opettelu on myös omien rajojen hahmottamista. Samat reilun kohtelun periaatteet pätevät sekä toisiin että itseen, Jorma sanoo.

Se mikä alkaa hiekkalaatikolla, jatkuu myöhemmin koulussa ja työelämässä.

Hänen mielestään toisen huomioiminen on edelleen yksi tärkeimmistä sosiaalisista taidoista. Se mikä alkaa hiekkalaatikolla, jatkuu myöhemmin koulussa ja työelämässä. Jakamisen opit yltävät lapsuuden barbileikeistä aikuisuuteen ja siihen, miten suhtaudumme muihin ihmisiin lähellä ja kaukana.

Ison osan opeista lapsi imee kodin ilmapiiristä ja vanhempien esimerkistä. Kuinka puhun kotona muista ihmisistä? Millaista esimerkkiä itse näytän jakamisesta?

Vierailija

Miksi lapsi ei halua jakaa lelujaan?

Minä en ymmärrä tätä miksi lapsen pitäisi aina jakaa kaikki. En minäkään aikuisena todellakaan jaa omaani toisille - en anna lainata tietokonetta, puhelinta saati vaatteita. Ihan siitä syystä on hyvä pitää omat tavarat itsellä, koska et voi koskaan sataprosenttisesti luottaa siihen, että saat tavarat ehjänä takaisin. Minä lainasin lapsena kavereille DVD-levyjä ja ne palautuivat aina pilalle naarmuuntuneina takaisin. Lainailu loppui siihen. Ei lapsen ole mikään pakko jakaa lelujaan, kun ne...
Lue kommentti

Älä hikeenny, vaikka lapsi oppisi kuivaksi myöhemmin kuin muut. Pottatreeni ei ole vanhempien välinen kilpailulaji.

Lapset oppivat päiväkuivaksi nykyään keskimäärin kolmevuotiaana. Kuivaksi oppimisen lykkääntymisen todennäköisin syy on se, että vaipat ovat nykyään niin helppokäyttöisiä ja mukavan tuntuisia. Kuivaksi opetteluun ei ole yhtä suurta motivaatiota kuin ennen – ei lapsilla eikä heidän vanhemmillaan.

Vaippojen materiaalit ovat kehittyneet niin ihoystävällisiksi, että vaippaihottumaa on selvästi vähemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Ja koska vaipan pinta tuntuu kuivalta pissaamisen jälkeenkin, taaperolla ei ole tarvetta päästä vaipoista eroon.

Onko se ongelma?

Merkittävin haittatekijä uusissa supermukavissa vaipoissa on ekologinen. Kun niitä käytetään entistä pidempään, kertyy myös entistä enemmän jätettä.

Luonnon näkökulmasta olisi siis parempi, jos kertakäyttövaippoja ei käytettäisi niin pitkään. Mitään muuta haittaa myöhäisestä oppimisesta ei ole.

Oppipa lapsi potalle ennemmin tai myöhemmin, terve lapsi oppii aina. Lapsi ei mene eskariin vaipat housuissa.

Jos vanhemmat alkavat kokea tilanteen pulmalliseksi, eivätkä pottatreenit yrittämisestä huolimatta edisty, asia kannattaa ottaa puheeksi neuvolassa.

Joskus kuivaksi oppimista saattaa hidastaa ummetus. Jos suoleen pakkautunut uloste painaa rakkoa, pissaa voi lirahdella niin usein, että säännölliset pottakäynnit eivät auta. Silloin lapselle saatetaan määrätä ummetuslääkettä, jolla sekä suolen että rakon toiminta saadaan säännöllisemmäksi.

Herkkyyskausi vai ei?

Ennen luultiin, että kaksi vuotta täyttävälle lapselle tulee herkkyyskausi potalle oppimiseen. Tällaisiin yleisiin kausiin ei enää luoteta.

Periaatteessa pottatreenin voi aloittaa heti, kun lapsi oppii istumaan, mutta ei myöskään ole mitään tiettyä hetkeä, jonka ohittamisen jälkeen pottatreeneihin ryhtyminen olisi auttamattoman myöhäistä ja oppiminen vaikeampaa.

Paljon on kiinni vanhempien näkemyksistä ja toimintatavoista. On vanhempia, joille on kunnia-asia opettaa lapsi varhain potalle. Toiset eivät pidä asiaa niin tärkeänä.

Jotkut aloittavat vessahätäviestinnän jo synnytyslaitoksella ja saattavat näin opettaa lapsen kuivaksi hyvinkin varhain. Toiset taas ajattelevat, ettei lasta pidä painostaa hallitsemaan rakkoaan ennen kuin lapsi on siihen valmis.

Myös paikka sisarusparvessa saattaa vaikuttaa. Esikoisen vanhemmilla on yleensä enemmän aikaa ja energiaa keskittyä lapsen pottaharjoitteluun kuin useamman lapsen vanhemmilla. Toisaalta isompien sisarusten esimerkki saattaa motivoida kuopusta vessahommiin.

Kuivaksi oppimisen nopeuteen vaikuttavat myös perintötekijät. Esimerkiksi isompien lasten yökasteluongelma kulkee usein suvussa.

Älä pakota potalle

Mikä sitten neuvoksi, jos lapsi ei vanhempien yrityksistä huolimatta osoita mitään kiinnostusta kuivaksi oppimiseen ja vanhempia alkaa tilanne jo hermostuttaa?

Pakottaa ei kannata. Valmiuden kuivaksi oppimiseen tunnistaa siitä, että homma sujuu: lapsi istuu potalla suosiolla, on kiinnostunut asiasta ja onnistumisiakin tulee.

Kun potta on tullut tutuksi, avainsanoja ovat sinnikkyys ja säännöllisyys. Potalle kannattaa ohjata riittävän usein ja aina samoihin aikoihin.

Päiväkodeissa 2–3-vuotiaiden pottaharjoittelua tuetaan aktiivisesti ihan käytännön syistäkin. Vaipparumban väheneminen on helpotus työntekijöille.

Hitaampikin ehtii

Jos lapsen pottatreenit syystä tai toisesta ovat viivästyneet, mitään lopullista vahinkoa siitä ei koidu.

Vanhemmista tilanne saattaa jossain vaiheessa alkaa tuntua kiusalliselta, mutta silloin kannattaa muistaa, että vanhempien nolouden tunne ei ole lapsen ongelma eikä siitä pidä syyllistä lasta.

Päiväkotiryhmästä joku on aina se viimeinen, joka siirtyy vaipoista potalle. Siisteyskasvatuksen ei ole tarkoitus olla vanhempien välinen kilpailulaji.

Asiantuntijoina terveydenhoitaja Minna Oulasmaa Väestöliiton vanhemmuustiimistä sekä lastentautien erikoislääkäri Jarmo Salo.

Kaikki aikanaam

Vieläkin vaipoissa – haittaako se?

Meillä esikoinen oli 3v3kk kun vaippa jäi pois. 1,5-vuotiaana aloitettiin pottailutreenit, mutta ei lasta kiinnostanut tuon taivaallista koko potta. Sitten kolmevuotiaana kun ymmärsi jo kunnolla puhetta, sovittiin että huomenna ei laiteta enää vaippaa. Muutama vahinko vaan sattui enää. Kuopus on nyt 2v6kk eikä koeta kiirettä asiassa. Kyllä hänkin oppii. 😊
Lue kommentti
Kuva: Heli Blåfield

Päiväkodin hoitajat ovat huomautelleet asiasta. Miten kannattaisi toimia?

"Kuusivuotias tyttäreni unnuttaa päiväkodilla päivälepoaikaan nukkarissa. Hoitajat ovat huomauttaneet meille siitä muutamia kertoja.

Olemme jutelleet tytön kanssa, että sitä ei ole sopivaa tehdä muiden seurassa. Emme ole kieltäneet häntä unnuttamasta, vaan olemme kertoneet, että sitä on sopivampi tehdä yksin. Silti tapa on vain jatkunut päiväkodissa. Kotona hän ei tätä tee. Miten meidän kannattaa toimia tästä eteenpäin?"

Neuvoton

Janna vastaa

Unnuttaminen on melko yleistä ja saa meidät aikuisetkin joskus hämmennyksiin. Unnutus-sanaa käytetään erotuksena itsetyydytykseen, koska lapsen seksuaalinen kehitys on kesken.

Hyvä, ettet ole kieltänyt unnuttamista kokonaan vaan olet ohjannut tekemään sitä mieluummin yksin. Kotona yksinoloon varmaan onkin mahdollisuus, mutta päiväkodissa saa harvoin omaa aikaa tai tilaa. Siksi asiasta voisi puhua vielä uudestaan sekä päiväkodin aikuisten että tytön kanssa.

Mikä tarkkaan ottaen unnuttamisessa haittaa?

Aloittaisin hoitajista ja yrittäisin saada tarkemman kuvan tapahtumista. Mikä tarkkaan ottaen unnuttamisessa haittaa? Unnuttaako tytär aina? Millä tavoin? Minkälaisen tunteen vallassa hän vaikuttaa olevan: tyytyväinen, innostunut, ylivirittynyt? Miten hoitajat ovat asiaan puuttuneet? Huomaavatko muut lapset? Miten he reagoivat?

Tyttären kanssa jutellessa en tällä kertaa neuvoisi, vaan jututtaisin ja kuuntelisin häntä. Mitä hän miettii asiasta? Millä nimellä hän sitä kutsuu ja miltä se hänestä tuntuu? Millaisessa tilanteessa tai missä tunnelmissa hän siihen ryhtyy? Miksiköhän hän ei tee sitä kotona, vaikka lupakin on annettu?

Aikuinen voi tarjota tilalle syliä, silitystä, juttelua, leikkiä.

Usein unnutus on tapa, jolla lapsi pyrkii tylsässä tilanteessa viihdyttämään itseään, tai jollain tapaa ahdistavassa tilanteessa tyynnyttämään itseään. Jos unnutus ei juuri silloin sovi, aikuinen voi tarjota tilalle syliä, silitystä, juttelua, leikkiä tai muuta sopivaa kontaktia. Lapsi osaa usein itsekin kertoa mitä, kunhan unnutukseen ei liitetä häpeää.

Minulta on kysytty unnutuksesta aiemminkin, eikä ihme. Se on niin intiimiä toimintaa, että aikuiselle tulee helposti vaivautunut olo. Aiemman vastaukseni aiheesta löydät täältä otsikolla Onko lapsen unnutus normaalia?

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi lomakkeella tai meilitse meidanperhe@sanoma.com otsikolla ”Janna vastaa”. Lue lisää Jannan vastauksia.

Vierailija

Miksi lapsi unnuttaa päiväkodissa? Janna vastaa

Minä näkisin, että todennäköisesti ongelma on nimenomaan tuossa tylsistymisessä. Ei esikouluikäistä pidä enää pakottaa "päiväunille". Valitettavasti joissakin päiväkodeissa on tämä käytäntö, että kaikki lapset pakotetaan keskellä päivää maate ja käsketään olla hiljaa. Jos lapsi ei enää nuku päiväunia, niin hänellä on jäätävän tylsää, eikä lapsi pysty käsittelemään pitkästymistä samalla tavalla kuin aikuinen vaan keksii korviketoimintaa. Ratkaisu olisi se, että lapselle annettaisiin...
Lue kommentti