Löysikö Minna Kärkkäinen myönteisempiä kasvatustapoja?

Kuva: Päivi Peltonen

Minna Kärkkäinen huomasi, että lasten uhkailuun oli helppo sortua varsinkin väsyneenä. Hän halusi päästä tavasta eroon ja löytää myönteisempiä kasvatustapoja. Minna kysyi neuvoa asiantuntijalta.

Perhe: Helsinkiläinen Minna Kärkkäinen työskentelee puutarhurina. Lapset Hans, 6, ja Matilda, 4.

Asiantuntija: Annele Saikkala, "Perheen pelisäännöt – hyvän perhe-elämän käsikirja":n kirjoittaja.

Mikä hätänä? – MInna kertoo

”Suustani pääsee uhkauksia etenkin iltaisin, kun olen väsynyt: Jos et siivoa leluja lattialta, vien ne ullakolle lukkojen taakse. Jos et pysy hiljaa sängyssä, perutaan namipäivä. Joskus uhkaan iltasadun menettämisellä tai viikonloppuna sillä, että ei saakaan katsoa elokuvaa, joka oli juuri luvattu.

Joskus oikein hätkähdän, kun lapset puhuvat toisilleen samanlaisilla lauseilla ja äänenpainoilla. Että apua, tuoltako minä kuulostan.
On ihan tyhmää uhkailla asioilla, joita ei oikeasti halua toteuttaa.

Esimerkiksi iltasatu on mukava yhteinen rauhoittumishetki, ei siitä haluaisi itsekään luopua. Namipäivän menetys taas on huono rangaistus, koska ei nelivuotias lauantaina enää muista, mitä torstaina tapahtui. Silti uhkaus vain lipsahtaa suusta, kun muut keinot ovat vähissä.

Hankalia ovat etenkin nukkumaanmenot, ruokapöydässä pysyminen sekä lähtemiset, kun pitäisi pukea ripeästi. Haluaisin saada tilalle myönteisempiä konsteja, joilla saisin lapset tottelemaan. Väsyneenä sitä turvautuu helposti vanhoihin tapoihin.

Kulunut vuosi on ollut raskas. Olen sairastanut masennusta ja viime talvena sain lisäksi sitkeän keuhkokuumeen. Juuri kun ajattelin, etten kestä enää yhtään vastoinkäymistä, lasteni isä kuoli auto-onnettomuudessa. Vaikka olimme eronneet, meillä oli läheiset välit ja yhteisenä tavoitteena, että lapsilla olisi asiat mahdollisimman hyvin.

Olen siis usein tosi väsynyt. Lisäksi minulla on fyysinen työ, joka alkaa aamuseitsemältä, joten iltaisin haluaisin päästä ajoissa nukkumaan. Kun lapsi vielä illalla yhdeltätoista ramppaa huoneestaan selittämässä jotain, minulla on pinna aika kireällä.

Onneksi vanhempani ja veljeni perheineen asuvat tässä lähellä. Kerran viikossa lapset ovat mummolassa, jolloin minä saan levätä. Meillä on myös puolen vuoden ikäinen koiranpentu Kirppu, joka on aivan ihana ja tuo meille paljon iloa. Kun lapset ovat mummolassa, käyn koiran kanssa pitkillä lenkeillä ja vain olen.”

Mikä neuvoksi? – Anneli vastaa

”Ihan aluksi Minnalle terveisiä, että ei voi kuin ihailla ihmistä, joka kaiken tämän keskellä jaksaa miettiä lastenkasvatusasioita ja haluaa parantaa perhe-elämäänsä! Vaikeassa elämäntilanteessa on usein konstit vähissä, ja on todella kunnioitettavaa, että jaksat yrittää.

Uhkailu on kaikille vanhemmille tuttu juttu, ja monen mielestä sitä ilman ei pärjää. Jatkuva uhkailu syö kuitenkin voimia, eikä se ole omiaan lisäämään kunnioitusta lapsen ja vanhemman välillä.

Ensin sinun pitää selvittää itsellesi, miksi lapsi ei tottele. Toistuuko tilanteissa jokin sama kaava? Voisiko olla niin, ettei aikuinenkaan kiireessä ja väsyneenä kuuntele lasta ja siksi lapsi kapinoi eikä kuuntele aikuista?

Seuraavaksi puhu asiasta lasten kanssa. Nelivuotiaan kanssa ei vielä voi paljon vedota järkeen, mutta kuusivuotiaan kanssa keskustelu jo onnistuu.

Ota asia puheeksi rauhallisella hetkellä, äläkä syytä heitä tilanteesta vaan sano, että uhkailu on kurja juttu sekä sinulle että lapsille. Kysy heidän näkemystään, miksi ohjeiden noudattaminen on niin vaikeaa.

Ehkä he eivät sano mitään, mutta jos sanovat, se kannattaa ottaa onkeensa.

Sopikaa hankalista tilanteista mahdollisimman tarkasti etukäteen, vaikkapa että lelut pitää kerätä lattialta ennen iltapalaa. Yleensä asiat sujuvat paremmin, jos ne eivät tule lapselle yllättäen vaan niistä on sovittu ennalta. Muistuta, että hyvin sujuva yhteistyö on hyödyksi myös lapselle.

Voitte askarrella vaikka taulukon, johon merkitään hankalat asiat kuten huoneen siivous ja pukeutuminen, ja lapsi saa merkata sinne rastin, kun on hoitanut asian ilman uhkailuja.

Kun iltatoimet on tehty ja tarinat luettu, anna lasten kertoa päivän asiat, halaa heitä ja muistuta lopuksi, että olette kaikki huomenna virkeitä, kun nyt mennään nukkumaan eikä sängystä enää nousta selittämään mitään.

Kun sitten tulee tilanne, jossa meinaat taas uhkailla, pysähdy miettimään, onko käsky tai kielto oikeasti välttämätön. Usein uhkailukierre saa alkunsa turhista kielloista. Kun annat jonkin ohjeen, tee se niin, että olette molemmat tietoisia ja läsnä – ei niin, että lapsi pelaa toisessa huoneessa tietokoneella ja äiti huutaa keittiöstä, että nyt iltapesulle.

Kun asiat sujuvat, muista kiittää lapsia siitä. Kehu hiljaa myös itseäsi! Äläkä ole liian ankara itsellesi, sillä tästä haasteesta ei yksikään vanhempi selviä täysin pistein.”

Neuvot käyttöön – Minnan perhe testaa

Keskiviikko: Hans ei aio ryhtyä kiltiksi

"Otan asian lasten kanssa puheeksi iltapalapöydässä. Sanon, että minusta on kurjaa, kun tulee niin usein riitaa, ja kysyn lapsilta, miksi heidän mielestään käy niin. Hans vastaa: Pyydät liikaa ja liian monimutkaisia asioita.

Se on varmasti totta. Etenkin nelivuotiaan Matildan on mahdotonta noudattaa ohjeita, joissa on liian monta asiaa samassa lauseessa. Lapset myös toivovat, että tekisimme asioita enemmän yhdessä eikä vain niin, että minä komennan.

Lupaan antaa jatkossa parempia ohjeita, ja ehdotan, että teemme tarrataulun, jossa on sarakkeet syömiselle, pukeutumiselle, siivoamiselle ja toisten huomioon ottamiselle.

Hans hermostuu ja ilmoittaa, ettei halua muuttaa mitään eikä aio ryhtyä kiltiksi, ellei saa palkinnoksi paljon leluja. Sitten hän poistuu pöydästä."

Torstai: Äiti ei saa tarraa

"Aamupala ja pukeutuminen sujuvat hienosti, kaikki selvästi tsemppaavat. Mutta kun lähetän lapset ulos ovesta ja jään itse pukemaan ulkovaatteita, Matilda huutaa taas rappukäytävässä niin että kaikki naapurit varmasti heräävät.

Manaan mielessäni ja päätän, etten enää päästä heitä rappuun kahdestaan.

Iltapäivällä tulemme kotiin ja käväisen koiran kanssa ulkona. Kun tulen takaisin, lapset ovat laittaneet vaatteet hienosti naulakkoon, mitä he eivät tavallisesti ilman huutoa tee.

Myös ruokailu sujuu hyvin, ja ehdotan, että laitamme tarratauluun tarroja, kun menee niin hienosti.

Nukkumaanmenon lähestyessä sorrun kuitenkin huutamaan lelujen siivoamisesta. Olin päättänyt, etten enää uhkaa iltasadun menetyksellä, mutta jotenkin se lipsahtaa. Matilda huutaa, että typerä äiti, en mene sinun kanssa naimisiin. Hans sanoo, että äiti ei kyllä saa tältä päivältä tarraa. Harmittaa, että munasin.

Loppuilta menee silti yllättävän hyvin. Yleensä Matilda tulee sängystä kymmeniä kertoja tilittämään jotain, mutta nyt hän tulee vain kerran – kertoakseen, että aikoo mennä nyt kiltisti nukkumaan."

Lauantai: Pizzaa ja perusteluja

"Lapsia selvästi rasittaa pysytellä kilttinä. Matildalla on tapana aloittaa miljoona leikkiä ja jättää kaikki lelut levälleen. Kun pyydän häntä keräämään leluja, hän sivaltaa, että pitäisi olla isi, joka hemmottelee, kun äiti on tyhmä ja pakottaa siivoamaan.

Hans pohtii, ettei enää voi uhata minua sillä, että kertoo isille, miten tyhmä äiti on. Mä kerron sitten sun äidille, hän keksii. Kerro vaan, minä lupaan.

Hansin mielestä on ikävää, kun minä komennan siivoamaan, joten ehdotan, että hän on tänään työnjohtaja. Siivotaan yhdessä, ja Hans päättää, kuka tekee mitä.

Keskityn myös siihen, että en enää huutele ohjeita toisesta huoneesta vaan otan lapseen ensin kunnon kontaktin. Yritän myös perustella: Jos jätät legot tähän lattialle, kompastut niihin itse, kun menet yöllä vessaan, ja jalkaasi sattuu.

Päivä sujuu lopulta hyvin. Illalla tilataan pizzat ja katsotaan yhdessä Totoro-elokuvaa."

Sunnuntai: Oivallus junassa

"Lähdemme junalla mummolaan Lahteen, ja matkalla lapset riehaantuvat konttailemaan pitkin käytäviä. Jostain syystä kurinpito-ongelmia on usein juuri julkisilla paikoilla ja kyläillessä.

Tavallisesti yrittäisin komentaa heidät hiljaisiksi, mutta nyt keksin harhauttaa heidän huomionsa muualle. Alan jutella legojen rakennusprojektista, johon olen luvannut osallistua illalla, kunhan päästään takaisin kotiin. Se tepsii, kohelluskohtaus menee ohi."

Maanantai: Lapsilla on ratkaisuja

"Aamulla selitän jälleen kerran eteisessä, että rappukäytävässä pitää olla hiljaa, koska naapurit menevät töihin vasta myöhemmin ja haluavat kello kuudelta vielä nukkua. Kysyn, miten ulosmeno onnistuisi ilman meteliä.

Lapset ehdottavat, että pitää mennä ulos suoraan eikä jäädä rappuun odottamaan äitiä. Näin tehdään.

Jo muutamassa päivässä olen huomannut, että lapsilta tosiaan kannattaa kysyä, miten tilanteet saadaan sujumaan paremmin. Se toimii ihmeen hyvin. Toki heillä on myös hassuja ehdotuksia. ”Jos äiti on hiljaa ja antaa meille herkkuja, niin me tehdään mitä vaan!”

Keskiviikko: Tonttuko vaihtoi lapset?

"Käytän koiraa ulkona nopeasti ennen päiväkodille lähtöä, ja kun tulen takaisin, lapset ovat pukeneet itse ja odottavat valmiina eteisessä. Nauran, että kuka tonttu on käynyt vaihtamassa mun lapset, miten tämä edes on mahdollista.

Lapset ovat naamat näkkärillä, niin polleina, kun osasivat."

Auttoiko? – Minna kertoo

”Aluksi mietin, jaksanko ryhtyä tähän, koska rankka vuosi on vienyt voimat. Mutta olin tilanteeseen niin tyytymätön, että se motivoi yrittämään.

Oli vaikeaa muuttaa totuttuja tapoja – mutta palkitsevaa, että pienillä jutuilla sai niin paljon aikaan.

Olen tyytyväinen, että ensimmäisen illan sortumista lukuunottamatta en enää uhkaillut iltasadun menettämisellä, ja muutenkin huusin lapsille vähemmän. Kyselin heiltä enemmän, miten päivä on mennyt ja mitä he miettivät.

Loppuviikosta Hans sanoikin, että hänestä on mukavaa, kun joka ilta jutellaan. Matildakaan ei enää ramppaa iltaisin sängystä yhtä paljon kuin ennen.

Lasten mielestä tarrajuttu on kiva – etenkin jos jossain vaiheessa aletaan saada niitä palkintoja. Olen luvannut, että kun taulu on täynnä, mennään Hoplopiin, jonne he ovat kinunneet pitkään.

Hans sanookin, että pitää olla aika iso palkinto, kun pitää olla koko ajan kiltti.”
Minna-äiti

Lopuksi – Annelin kommentit

”On todella ilahduttavaa kuulla, että olette yhdessä perheenä saaneet aikaan toimivia ratkaisuja käytännön pulmatilanteisiin. Teillä on yhteishenkeä, ja jokainen on kantanut kortensa kekoon – ja huomannut, miten myönteisiä vaikutuksia sillä on.

Toivotan sinulle, Minna, tsemppiä jatkoon tällä kuuntelemisen ja yhteistyön tiellä.”

Perhe testaa  Namipäivä peruttu!, Sanna Sommers, Meidän Perhe 01/2013

Mitä Kärkkäisille kuuluu nyt? Lue perheen kuulumiset Meidän Perhe 12/2013 -lehdestä, joka ilmestyy 4.12.

Ennen lapsuus oli paljon vapaampi – ja vaarallisempi.

Ennen nämä olivat lasten arkipäivää, enää onneksi eivät. Tunnistatko muutoksen omasta lapsuudestasi?

1. Ennen pyöräiltiin paljain päin.

Nykyvanhemmat viilettivät lapsina pyörällä pitkin pihateitä tukka tuulessa viuhuen. Päätä suojasi korkeintaan Säästöpankin lippis. Kukaan ei ollut kuullutkaan kypäristä – ne eivät olleet pakollisia edes mopoilijoille ennen 1980-luvun alkua.

Nyt tieliikennelain kirjauksen mukaan pyörällä ajettaessa on yleensä käytettävä kypärää. Ani harva vanhempi päästää lapsensa pyörän selkään ilman kypärää. Kypärä suojaa tehokkaasti pää- ja aivovammoilta.

2. Automatkalla maattiin vaikka takaikkunalla.

Lapsuuden kesälomamatkoilla saatettiin seistä Saab 96:n etupenkkien välissä tai ahtautua takaikkunalle näyttämään kieltä ohiajaville. Ei enää.

Nykyisin lapset matkustavat turvallisemmin. Suositus on, että lapset istuvat selkä menosuuntaan turvakaukalossa tai -istuimessa ainakin kolmivuotiaaksi asti. Korokeistuimen lapsi tarvitsee siihen asti, kun hän on vähintään 135 senttiä pitkä eli noin kymmenenvuotias.

Tämän jälkeen lasta suojaa autossa turvavyö. Turvavöiden käyttöpakko henkilöautojen etuistuimilla matkustaville tuli Suomessa voimaan 1975. Se laajeni koskemaan takapenkkiläisiä eli usein juuri lapsia vasta kaksitoista vuotta myöhemmin.

3. Tupakka paloi kotona ja autossa.

Moni nykylapsi vilkuilee vihaisesti sauhuttelijoita bussipysäkeillä ja ostoskeskusten ovilla. Heidän vanhempansa leikkivät tupakansavussa jopa kotonaan ja matkustivat mummolaan autossa, jonka tuhkakupit piti tyhjentää parikin kertaa päivässä.

Tupakointi kiellettiin Suomessa julkisissa tiloissa ja kulkuneuvoissa 1977 ja tänä vuonna henkilöautoissa, jossa on alle 15-vuotias matkustaja.

4. Vauvalle annettiin mehua ja sokeria.

Nykyisin suositellaan, että vauvaa täysimetetään 6 kuukauden ikään asti. Imetyksen ohella voi aloittaa kiinteiden ruokien antamisen pieninä maisteluannoksina. Äidinmaidon sijaan vauva voi saada juuri vauvoille kehitettyä korvikemaitoa.

Ensimmäisiä vauvalle suositeltavia lisäruokia ovat peruna ja muut kasvikset sekä hedelmät.

1960-luvulla vauvoille annettiin 4–6-viikkoisina tuoremehuja. Jos lapsi ei saanut tarpeeksi rintamaitoa, hänelle annettiin kolmen kuukauden iästä puolimaitoseosta: puolet maitoa, puolet vettä ja mukaan ripaus sokeria seosta makeuttamaan. Mikäli vauvalla oli vatsavaivoja, tavallinen sokeri korvattiin laktoosilla tai mallasuutteella.

5. Aurinko sai polttaa vaan.

Kultaisilla 60- ja 70-luvuilla lapsille järjestettiin kilpailuja, joissa kesällä parhaiten ruskettunut palkittiin.

Nykyään tiedetään, että lapsen ihon suojamekanismit ovat vielä kehittymättömät. Lapsen iho on ohuempi kuin aikuisilla, ja siksi se reagoi haitalliseen UV-säteilyyn erityisen herkästi.

Pienimmät lapset suositellaan pitämään kokonaan pois auringosta, isommat lapset kannattaa suojata vaatteilla ja suojavoiteilla.

6. Auton ovet lukkoon, ja odotapa tässä.

Ei, ei ei ollut tavatonta: Lapsi jätettiin autoon, kun vanhemmat vaikkapa kävivät kaupassa tai pankissa. Isommalle lapselle vain sanottiin, että älä avaa ovea.

Enää sitä ei pidetä sopivana. Autossa voi tulla liian kuuma, lapsi voi hätääntyä ja tuntea tulleensa hylätyksi. Vanhemmalle voi myös itselleen sattua tapaturma, eikä kukaan tiedä missä lapsi on.

Vanhemmat väittelevät tästä usein netin keskustelupalstoilla, mutta harva jättää lasta yksin autoon.

Oletko eri mieltä?

Oliko ennen muka paremmin, ja lapsia paapotaan nyt turhaan? Väitätkö, että nykyvanhemmat ovat ylisuojelevia? Tutustu tähän raporttiin. Se kertoo muun muassa, että lasten tapaturmaiset kuolemat ovat vähentyneet. Vuonna 1969 tapaturmaisesti menehtyi 405 lasta ja nuorta. Vuonna 2011 luku oli 37.

Lähteet: Woman'sDay, Wikipedia, Liikenneturva, THL, Syöpäjärjestöt, Onnettomuustutkintakeskus

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Toisenlaiset äidit -ohjelmassa mukana oleva psykologi Leea Mattila tietää, mitkä ovat suomalaiset kasvatuksen sudenkuopat. Äitinä omien oppien noudattaminen on välillä vaikeaa.

"Elämä ei aina suju kuin kasvatus­oppaissa. Vaikka olen psykologina erikoistunut lasten ja vanhempien vuorovaikutukseen, omat lapseni pistävät minut koville.

Kun poikamme Oskari ja Ilmari olivat vilkkaimmassa leikki-iässä, rakensimme perheellemme omakotitaloa. Kerran lähdin lasten kanssa väsyneenä suoraan työmaalta ostamaan ruokaa. Kaupassa pojat juoksentelivat holtittomina pienten ostoskärryjen kanssa, törmäilivät hyllyihin ja kahmivat kärryihin kaiken minkä ehtivät.

Pinnani paloi totaalisesti. Karjuin poikia lopettamaan ja vetäisin turhan kovaa heidän takkiensa hupuista pysäyttääkseni heidät. Onneksi asiakkaani eivät nähneet minua silloin.

Jos lapsen uhkaa jättää yksin, hän hätääntyy.

On ammatistani silti hyötyä omassa vanhemmuudessani. Joitakin asioita osaan varoa – en esimerkiksi tuollakaan surkealla kauppareissulla uhannut jättää poikiani kauppaan ja lähteä.

Työssäni näen, mitkä ovat suomalaisia, kasvatuksellisia kansantauteja, sitkeästi eläviä huonoja tapoja. Yksi niistä on juuri erolla uhkaaminen, ”hei hei, äiti lähtee nyt” -lause, jota kuulee vaikkapa kaupassa tai leikkipuistossa.

Hyvä kiintymyssuhde perustuu siihen, että lapsi voi luottaa vanhempaansa. Jos lapsen uhkaa jättää yksin, hän hätääntyy, ja usein toistuessaan tilanne on lapselle vahingollinen. On ristiriitaista, jos turvan lähde muuttuu välillä uhan lähteeksi.

Haitallisia ja yhä yleisiä kasvatuskeinoja ovat myös esimerkiksi lasten karaiseminen itsenäisiksi, sylin säännöstely sekä kehujen panttaaminen. Kasvatusmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle, ja ketjua on vaikea katkaista, kun vanhempana usein toimitaan vaistonvaraisesti. Joskus tilannetta hämmentävät myös isovanhemmat, joiden neuvoja on vaikea vastustaa.

 

Yleinen ajatus on, että vanhempiinsa takertuvaa lasta pitää patistella itsenäistymään. Jo vauvana pitäisi osata olla kokonainen yö erossa vanhemmista. Itse olen katunut sitä, etten antanut esikoisemme nukkua vauvana vieressäni.

Yöt Oskarin vauva-aikana olivat todella repaleisia. Myöhemmin ymmärsin, että unet olisivat voineet pidentyä, jos vauva olisi saanut olla enemmän lähelläni.

Jos taapero haluaa aina kyläillessä istua äidin sylissä, hänen on saatava istua siinä.

Lapset kypsyvät eri tahtiin, ja olennaista on kunnioittaa kunkin lapsen tarpeita. Lapsi ei voi ottaa turvallisesti etäisyyttä vanhempiinsa, jos ei ole ensin saanut rauhassa rakentaa vankkaa kiintymyssuhdetta.

Karaisemisen sijaan takertuvan lapsen kanssa pitää ottaa takapakkia, antaa hänen olla lähellä. Jos taapero haluaa aina kyläillessä istua äidin sylissä, hänen on saatava istua siinä.

Usein törmään työssäni psykologina myös ajatukseen, että liiat kehut ylpistäisivät lasta. Jokainen ihminen kuitenkin tarvitsee hyväksyntää ja kokemuksen siitä, että on tärkeä.

Jos lasta moititaan eikä hänen hyvyyttään nähdä, lapsi alkaa tuntea häpeää. Häpeä taas estää terveen itsetunnon kehittymistä.

 

Itse yritän kehua lapsiani mahdollisimman paljon. Voin esimerkiksi ihastella kuopuksen sinisiä silmiä tai laskea kaikki esikoisen kauniit ripset. On tärkeää, että kehut ovat vilpittömiä.

Poikani protestoivat, jos tulevat ylpeinä kertomaan saavutuksistaan nettipeleissä, mutta minä vain mumisen jotakin kehuvaa poissaolevana, ajatukset muualla.

Kun tunteidensa taustaa ymmärtää, käytöstään on helpompi hallita.

Jokaisen vanhemman kannattaa pohtia kasvatustapojaan ja sitä, mistä omat reaktiot kumpuavat. Jos esimerkiksi menettää malttinsa aina, kun uhmaikäinen saa itkupotkuraivarit, on hyvä pysähtyä. Miten oma äitini ja isäni käyttäytyivät vastaavissa tilanteissa?

Kun tunteidensa taustaa ymmärtää, käytöstään on helpompi hallita. Samalla kykenee miettimään, miksi se kaksivuotias heittäytyy aina kiljumaan, kun pitäisi pukea sukat. Mitä lapsen hermostumisen taustalla on? Huonot mallit voi korvata paremmilla. Sukupolvien ketjun voi saada katkaistua.

Onneni on ollut ihana, lämmin äiti.

Käyn itse psykoterapiassa pohtimassa lapsuudenkokemuksiani. Isäni teki itsemurhan, kun äitini odotti minua. Äiti löysi uuden puolison, mutta minusta tuntui, että isäpuoli ei koskaan täysin hyväksynyt minua. Kokemus vaatii yhä käsittelyä.

Onneni on ollut ihana, lämmin äiti. Hän antoi vahvan tunteen siitä, että olen tärkeä ja rakastettu. Muistan yhteiset hetket ennen nukkumaanmenoa, kun äitini peitteli minut ja luki iltasatuja. Hän piti minua aina paljon sylissä.

Samanlaisia lämpimiä hetkiä olen halunnut antaa omille lapsilleni. Iltaisin rauhoitumme yhdessä, ja usein hieron poikia rentouttavasti. Silloin tuntuu, että kaikki hyvä on tässä ja nyt."

Psykologi Leea Mattila, 40, asuu lastensa Oskarin, 12, ja Ilmarin, 10, kanssa Tuusulassa. Hän työskentelee Psykologipalvelut MindLink-yrityksessään, on asiantuntijana syyskuussa alkavassa Toisenlaiset äidit -sarjassa Livillä ja aloittaa vauva.fi-sivuilla kolumnistina.

Meidän Perhe 9/2016

lasten puolella, ei vanhemman.

hmmm.. täällä peräpohjolassa elää moni ihminen, joka oikeasti luulee isänsä tehneen itsemurhan silloin kun on itse ollut vauva. Vieraannuttamisen uhrina voin kertoa, että tilanne ei aina välttämättä ole se mitä toinen vanhempi kertoo, vaikka sitä luulee ainoaksi totuudeksi eikä sitä osaa edes epäillä. Lisäksi tuo itsemurha silloin kun lapsi on vauva ei oikein mene ymmärrykseen, että miksi ihmeessä ihminen silloin tappaisi itsensä kun on vihdoin elämässään onnellinen ja saanut pienen rakkaan lapsen josta pitää huolta. Olen törmännyt ihmisiin jotka ovat luulleet sen olevan totta, mitä toinen vanhempi on koko elämänsä ajan heille kertonut. Mutta silloin kun totuus on tullut esille aikuisiässä olevalle ihmiselle, että koko ajatus omasta isästään on sairas valhe, on todellakin tarvittu pitkää terapiaa.. En väitä mitään, voihan näin tietenkin olla, mutta painostan että monelle muullekin on tullut yllätyksenä totuus kun siihen on hiukan perehtynyt. Sairain ongelmamme ja suurin ihmiskunnan syöpä on vieraannuttajavanhempi, joka tuhoaa lapsen koko elämän ja ikävä kyllä sairaus on perinnöllinen. Ja täällä pohjoisessa sitä esiintyy aivan liikaa, kun taas joissakin maissa sairautta ei edes voida ymmärtää eikä sitä esiinny lainkaan.

Vierailija

Kiinnitin huomiota tuohon kommenttiin "vihdoin elämässään onnellinen" millä mittapuulla katsotaan ihmisen tulevan vihdoin onnelliseksi kun saa rakkaan lapsen huolehtimisen? Ehkä se isä ei osaa/halua kantaa vastuuta siitä lapsestaan ja näkee asian että elämä on pilalla! Lapseni isä uhkasi tappaa itsensä jos lapsen pitäisin. Lapsi tuli ja uhkaus jäi toteuttamatta,luotin siihen että äänekkäät ei mitään tee. Luottamus mieheen meni isänä kyllä sen mukana. Vahinkolapsia ei ole olemassa,vain varomattomia vanhempia!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Vanhemmat ovat tärkein tuki ja apu, kun lasta kiusataan. Jos lasta kiusataan, toimi heti!

1. Tarkkaile lasta ja huomaa oireet

Kun lapsi aloittaa päivähoidon tai hoitoryhmässä tapahtuu muutoksia, vanhemman on tärkeä kuulostella tarkasti lapsen tunteita ja ajatuksia.

Lapsen käyttäytymisen muutos saattaa viestiä siitä, että häntä kiusataan.

– Lapsi ei halua lähteä hoitoon, valittaa aamuisin vatsakipuja ja on itkuinen. Kotona hän saattaa haluta vetäytyä omiin oloihinsa enemmän kuin yleensä, kouluttaja Tiina Haapsalo Seurakuntien lapsityön keskuksesta sanoo.

2. Ota viestit vakavasti

Jos lapsi oireilee, vanhemman pitää yrittää selvittää sen syyt.

Vanhempi voi kysellä lapselta hoitopäivän tapahtumista esimerkiksi näin: Kenen kanssa leikit? Leikkivätkö kaikki kivasti? Mikä leikkimisessä oli kivaa?

Jos lapsi kertoo kiusaamisesta, siihen on aina suhtauduttava vakavasti.

– Lapsi ei välttämättä ymmärrä itse, mitä on tapahtunut. Hänen on saatava kuulla omalta vanhemmaltaan, että häntä kohtaan on tehty väärin ja asia selvitetään, Haapsalo sanoo.

3. Ole sinnikäs

Pienet lapset kertovat kiusaamisesta useimmiten ensimmäiseksi vanhemmilleen. Joskus asiasta kertominen on lapselle vaikeaa, vaikka vanhempi kannustaisikin siihen.

– Kiusattu lapsi voi miettiä, mikä hänessä on vikana. Hän saattaa myös testata, ottaako vanhempi hänen viestinsä vakavasti ja keskittyykö vanhempi kuuntelemaan ja huolehtimaan.

Vanhemman ei pidä luovuttaa kerrasta, vaan lapselta pitää kysyä sitkeästi mutta lempeästi yhä uudelleen, mikä häntä painaa.

4. Anna turvaa

Vaikka kiusaaminen saattaakin herättää vanhemmassa monenlaisia tunteita, keskusteluhetkeen lapsen kanssa olisi hyvä yrittää luoda mahdollisimman rakastava ja turvallinen ilmapiiri.

– Vanhemman on tärkeää sanoa lapselle selvästi, ettei kiusaaminen ole lapsen vika eikä syy ja että vanhempi on aina täysin lapsen puolella.

Lapsi, jota kiusataan, tarvitsee erityistä vahvistusta itsetunnolleen.

– Vanhemman olisikin hyvä kertoa lapselle selkeästi, mikä hänessä on hyvää ja että hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. On myös hyvä todeta, että jokainen lapsi on erilainen ja arvokas.

5. Ota yhteys hoitajiin

Vanhemman täytyy pitää lapselle antamastaan lupauksesta kiinni ja selvittää hoitopaikan kanssa, mitä on tapahtunut ja mitä asialle voidaan tehdä.

– Hoitajille kannattaa kertoa mahdollisimman selkeästi, mitä lapsi on asiasta kertonut ja miten hän on sen kokenut.

Lapsen etua ajaa parhaiten hyvä ja rakentava yhteistyö päivähoidon henkilökunnan kanssa. Kodin ja hoitopaikan kuulemat kertomukset ja näkemykset tapahtuneesta saattavat kuitenkin joskus olla erilaisia.

– Ei kuitenkaan ole järkevää juuttua siihen, onko kysymys ollut ”oikeasta” kiusaamisesta vaan ratkoa sitä pulmaa, mikä tilanteen on aiheuttanut, Haapsalo sanoo.

– Kun lapsi huomaa, että omat vanhemmat ja hoitopaikan aikuiset luottavat toisiinsa, hänelle tulee turvallinen olo.

Ajankohtaista

Varhaiskasvatuskouluttaja Tiina Haapsalolta, kasvatustieteen tohtori Laura Revolta sekä kuvittaja Katri Kirkkopellolta ilmestyi Mun ja sun juttu! – Lasten sosiaalisten taitojen vahvistaminen kiusaamisen ehkäisyssä -materiaalipaketti. Materiaali perustuu PIKI-toimintamalliin, jonka avulla tunnistetaan ja ehkäistään kiusaamista varhaiskasvatusryhmässä. Teoksen on kustantanut Lasten Keskus.

Vierailija

Kannattaa myös ottaa huomioon, että kiusaaja saattaa vallan hyvin olla joku päiväkotitädeistä.  Valehteleminen käy siinä porukassa kun käytettyjen autojen kauppiailta.  Tästä(kään) syystä lapsen paikka ei ole päiväsäilössä ja jotkin lapset tajuavat sen, eivätkä sinne into piukassa ole aamuisin menossa. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Psykoterapeutti Raul Soisalo kertoo, mistä lapsen päähänpinttymissä on kyse ja milloin niihin kannattaa hakea apua.

1. Rutiini antaa turvaa

Vain sininen muki kelpaa, sukat puetaan ennen housuja ja jokaista pehmolelua pitää silittää ennen nukkumaanmenoa. Lähes kaikilla alle kouluikäisillä lapsilla on päähänpinttymiä, jotka tuntuvat aikuisesta järjettömiltä. Ihan samaltahan se maito maistuu punaisestakin mukista.

Rutiinit ovat lapselle kuin sisäinen kalenteri, joka kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Lapselle rituaalit ovat tärkeitä. Ne antavat turvaa ja auttavat ennakoimaan tulevaa. Koska lapsi ei voi itse päättää, mitä syödään lounaaksi ja milloin lähdetään puistoon, rutiinit ovat lapselle kuin sisäinen kalenteri, joka kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Lempimuki on merkki siitä, että seuraavaksi istutaan pöydän ääressä syömässä puuroa.

Lapsi kehittelee hassuilta tuntuvia tapoja myös siksi, että hän ei ymmärrä aikuisen lailla asioiden syy- ja seuraussuhteita. Jos lapsi on kerran pelästynyt haukkuvaa koiraa talon takaovella, hän saattaa vaatia, että sisään mennään vain etuovesta.

2. Se kuuluu ikään

Tyypillisimmin lapsi takertuu tapoihinsa 3–7-vuotiaana, mutta joskus päähänpinttymät palaavat hetkeksi 9–10 vuoden iässä ja menevät sitten taas ohi.

Usein muutokset arkirutiineissa, esimerkiksi toisen vanhemman työmatka, saavat lapsen tukeutumaan rituaaleihin entistä tiukemmin. Toisaalta lapsi voi unohtaa vaatimuksensa vaikkapa mummolassa.

Kukaan ei kärsi, vaikka lapsi söisi kurkut aina ennen tomaatteja.

Jos tapa ei häiritse arkea suunnattomasti, siihen ei tarvitse puuttua. Kukaan ei kärsi, vaikka lapsi söisi kurkut aina ennen tomaatteja. Yleensä päähänpinttymä lievenee ja lopulta haihtuu ajan myötä.

3. Ymmärrä, älä hermostu

Kuvittele, että tulet kotiin ja joku onkin vaihtanut kaikki huonekalut toisiin. Lapsen maailmassa vääränvärinen yöpaita voi tuntua yhtä isolta mullistukselta. Siksi päähänpinttymiin kannattaa suhtautua ymmärtäväisesti.

Toisaalta aina ei voi joustaa. Joskus lempimuki on tiskikoneessa ja kaupassa on vain vääränmerkkistä jogurttia. Jos rutiinista poikkeamisesta tulee itku, aikuisen kannattaa ottaa lapsi syliin ja luoda lapselle turvallinen olo lohduttamalla.

Vähitellen lapsi oppii luottamaan siihen, että mitään pahaa ei tapahdu, vaikka iltapuuron söisikin pikkulusikan sijaan ruokalusikalla.

4. Valmenna lasta

Kaikkiin lapsen oikkuihin ei tarvitse suostua. Jos pakkomielle tekee perheen elämästä hankalaa, lasta kannattaa valmentaa muutoksiin leikin avulla.

Jos pinna kuitenkin kiristyy, ole itsellesi armollinen.

Lapselle voi kertoa, että vihreä muki haluaa päästä ulos kaapista ja maito voi maistua siitä entistäkin paremmalta. Tärkeintä on luoda hyväntuulinen tunnelma, sillä lapsen toruminen vain pahentaa ahdistusta ja saa lapsen takertumaan tapoihinsa entistä tiukemmin.

Jos pinna kuitenkin kiristyy, ole itsellesi armollinen. Jokaisella on joskus nälkäkiukku tai työstressiä. Pyydä anteeksi ja päätä, että olet seuraavalla kerralla kärsivällisempi.

5.  Hae apua ahdistukseen

Jos väärin asetellut pehmolelut ja väärässä järjestyksessä puetut vaatteet saavat lapsen jatkuvasti tolaltaan, pakkomielteet saattavat olla merkki neurologisesta häiriöstä. Tällöin lapsi kärsii yleensä muistakin oireista, kuten ahdistuksesta tai tunteiden ilmaisemisen vaikeudesta.

Pakkomielteet voivat kuulua esimerkiksi autismin kirjon, ADHD:n tai Touretten syndrooman oireisiin. On epäilty, että myös streptokokki-infektio voisi laukaista pakko-oireilua aiheuttavan PANDAS-nimisen autoimmuunisairauden.

Kun neurologinen häiriö on tunnistettu ja lapsi saa siihen hoitoa, pakko-oireetkin helpottavat.

Apua kannattaa hakea, jos päähänpinttymät ahdistavat lasta ja koko perhettä kovasti eivätkä mene itsestään ohi.

Varsinainen pakko-oireinen häiriö OCD puhkeaa yleensä vasta 9–10 vuoden iässä.

6. Tukea perheterapiasta

Varsinainen pakko-oireinen häiriö OCD puhkeaa yleensä vasta 9–10 vuoden iässä, ja siitä kärsii eri arvioiden mukaan 1–4 prosenttia lapsista.

Pakko-oireiluun voi hakea apua perheterapiasta, jossa lapsi opettelee leikin avulla uusia tapoja. Kun lasta palkitaan uusista tottumuksista, rutiinien rikkomisen synnyttämä ahdistus helpottaa.

Terapiassa uusia tapoja oppivat myös muut perheenjäsenet, sillä he saattavat tietämättään vahvistaa lapsen pakkokäyttäytymistä.

Jos lapsi ahdistuu esimerkiksi ovenkahvoihin koskemisesta, aikuinen saattaa yrittää helpottaa lapsen oloa avaamalla ovet tämän puolesta. Niin lapsi ei pääse kohtaamaan ovenkahvoihin liittyvää pelkoaan, jolloin ahdistus pahenee.

Vaativan erityistason psykoterapeutti Raul Soisalo on kirjoittanut teoksen Särkyvä mieli – lasten ja nuorten psyykkinen oireilu (Suomen Psykologinen Instituutti 2012).

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.