Toisenlaiset äidit -ohjelmassa mukana oleva psykologi Leea Mattila tietää, mitkä ovat suomalaiset kasvatuksen sudenkuopat. Äitinä omien oppien noudattaminen on välillä vaikeaa.

"Elämä ei aina suju kuin kasvatus­oppaissa. Vaikka olen psykologina erikoistunut lasten ja vanhempien vuorovaikutukseen, omat lapseni pistävät minut koville.

Kun poikamme Oskari ja Ilmari olivat vilkkaimmassa leikki-iässä, rakensimme perheellemme omakotitaloa. Kerran lähdin lasten kanssa väsyneenä suoraan työmaalta ostamaan ruokaa. Kaupassa pojat juoksentelivat holtittomina pienten ostoskärryjen kanssa, törmäilivät hyllyihin ja kahmivat kärryihin kaiken minkä ehtivät.

Pinnani paloi totaalisesti. Karjuin poikia lopettamaan ja vetäisin turhan kovaa heidän takkiensa hupuista pysäyttääkseni heidät. Onneksi asiakkaani eivät nähneet minua silloin.

Jos lapsen uhkaa jättää yksin, hän hätääntyy.

On ammatistani silti hyötyä omassa vanhemmuudessani. Joitakin asioita osaan varoa – en esimerkiksi tuollakaan surkealla kauppareissulla uhannut jättää poikiani kauppaan ja lähteä.

Työssäni näen, mitkä ovat suomalaisia, kasvatuksellisia kansantauteja, sitkeästi eläviä huonoja tapoja. Yksi niistä on juuri erolla uhkaaminen, ”hei hei, äiti lähtee nyt” -lause, jota kuulee vaikkapa kaupassa tai leikkipuistossa.

Hyvä kiintymyssuhde perustuu siihen, että lapsi voi luottaa vanhempaansa. Jos lapsen uhkaa jättää yksin, hän hätääntyy, ja usein toistuessaan tilanne on lapselle vahingollinen. On ristiriitaista, jos turvan lähde muuttuu välillä uhan lähteeksi.

Haitallisia ja yhä yleisiä kasvatuskeinoja ovat myös esimerkiksi lasten karaiseminen itsenäisiksi, sylin säännöstely sekä kehujen panttaaminen. Kasvatusmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle, ja ketjua on vaikea katkaista, kun vanhempana usein toimitaan vaistonvaraisesti. Joskus tilannetta hämmentävät myös isovanhemmat, joiden neuvoja on vaikea vastustaa.

 

Yleinen ajatus on, että vanhempiinsa takertuvaa lasta pitää patistella itsenäistymään. Jo vauvana pitäisi osata olla kokonainen yö erossa vanhemmista. Itse olen katunut sitä, etten antanut esikoisemme nukkua vauvana vieressäni.

Yöt Oskarin vauva-aikana olivat todella repaleisia. Myöhemmin ymmärsin, että unet olisivat voineet pidentyä, jos vauva olisi saanut olla enemmän lähelläni.

Jos taapero haluaa aina kyläillessä istua äidin sylissä, hänen on saatava istua siinä.

Lapset kypsyvät eri tahtiin, ja olennaista on kunnioittaa kunkin lapsen tarpeita. Lapsi ei voi ottaa turvallisesti etäisyyttä vanhempiinsa, jos ei ole ensin saanut rauhassa rakentaa vankkaa kiintymyssuhdetta.

Karaisemisen sijaan takertuvan lapsen kanssa pitää ottaa takapakkia, antaa hänen olla lähellä. Jos taapero haluaa aina kyläillessä istua äidin sylissä, hänen on saatava istua siinä.

Usein törmään työssäni psykologina myös ajatukseen, että liiat kehut ylpistäisivät lasta. Jokainen ihminen kuitenkin tarvitsee hyväksyntää ja kokemuksen siitä, että on tärkeä.

Jos lasta moititaan eikä hänen hyvyyttään nähdä, lapsi alkaa tuntea häpeää. Häpeä taas estää terveen itsetunnon kehittymistä.

 

Itse yritän kehua lapsiani mahdollisimman paljon. Voin esimerkiksi ihastella kuopuksen sinisiä silmiä tai laskea kaikki esikoisen kauniit ripset. On tärkeää, että kehut ovat vilpittömiä.

Poikani protestoivat, jos tulevat ylpeinä kertomaan saavutuksistaan nettipeleissä, mutta minä vain mumisen jotakin kehuvaa poissaolevana, ajatukset muualla.

Kun tunteidensa taustaa ymmärtää, käytöstään on helpompi hallita.

Jokaisen vanhemman kannattaa pohtia kasvatustapojaan ja sitä, mistä omat reaktiot kumpuavat. Jos esimerkiksi menettää malttinsa aina, kun uhmaikäinen saa itkupotkuraivarit, on hyvä pysähtyä. Miten oma äitini ja isäni käyttäytyivät vastaavissa tilanteissa?

Kun tunteidensa taustaa ymmärtää, käytöstään on helpompi hallita. Samalla kykenee miettimään, miksi se kaksivuotias heittäytyy aina kiljumaan, kun pitäisi pukea sukat. Mitä lapsen hermostumisen taustalla on? Huonot mallit voi korvata paremmilla. Sukupolvien ketjun voi saada katkaistua.

Onneni on ollut ihana, lämmin äiti.

Käyn itse psykoterapiassa pohtimassa lapsuudenkokemuksiani. Isäni teki itsemurhan, kun äitini odotti minua. Äiti löysi uuden puolison, mutta minusta tuntui, että isäpuoli ei koskaan täysin hyväksynyt minua. Kokemus vaatii yhä käsittelyä.

Onneni on ollut ihana, lämmin äiti. Hän antoi vahvan tunteen siitä, että olen tärkeä ja rakastettu. Muistan yhteiset hetket ennen nukkumaanmenoa, kun äitini peitteli minut ja luki iltasatuja. Hän piti minua aina paljon sylissä.

Samanlaisia lämpimiä hetkiä olen halunnut antaa omille lapsilleni. Iltaisin rauhoitumme yhdessä, ja usein hieron poikia rentouttavasti. Silloin tuntuu, että kaikki hyvä on tässä ja nyt."

Psykologi Leea Mattila, 40, asuu lastensa Oskarin, 12, ja Ilmarin, 10, kanssa Tuusulassa. Hän työskentelee Psykologipalvelut MindLink-yrityksessään, on asiantuntijana syyskuussa alkavassa Toisenlaiset äidit -sarjassa Livillä ja aloittaa vauva.fi-sivuilla kolumnistina.

Meidän Perhe 9/2016

Vierailija

Psykologi Leea Mattila: ”Älä karaise lasta liikaa”

Kiinnitin huomiota tuohon kommenttiin "vihdoin elämässään onnellinen" millä mittapuulla katsotaan ihmisen tulevan vihdoin onnelliseksi kun saa rakkaan lapsen huolehtimisen? Ehkä se isä ei osaa/halua kantaa vastuuta siitä lapsestaan ja näkee asian että elämä on pilalla! Lapseni isä uhkasi tappaa itsensä jos lapsen pitäisin. Lapsi tuli ja uhkaus jäi toteuttamatta,luotin siihen että äänekkäät ei mitään tee. Luottamus mieheen meni isänä kyllä sen mukana. Vahinkolapsia ei ole olemassa,vain...
Lue kommentti
lasten puolella, ei vanhemman.

Psykologi Leea Mattila: ”Älä karaise lasta liikaa”

hmmm.. täällä peräpohjolassa elää moni ihminen, joka oikeasti luulee isänsä tehneen itsemurhan silloin kun on itse ollut vauva. Vieraannuttamisen uhrina voin kertoa, että tilanne ei aina välttämättä ole se mitä toinen vanhempi kertoo, vaikka sitä luulee ainoaksi totuudeksi eikä sitä osaa edes epäillä. Lisäksi tuo itsemurha silloin kun lapsi on vauva ei oikein mene ymmärrykseen, että miksi ihmeessä ihminen silloin tappaisi itsensä kun on vihdoin elämässään onnellinen ja saanut pienen rakkaan...
Lue kommentti

Lapsi tekee pakonomaisilta vaikuttavia liikesarjoja. Mistä tietää, mikä on normaalia ja ikään kuuluvaa ja milloin pitäisi huolestua?

”Viisivuotias tyttäreni repii sormiensa ihoa huomaamattaan. Lisäksi hänellä on viime aikoina ilmennyt pakonomaisilta vaikuttavia liikesarjoja, joissa hän taputtaa kevyesti kasvojaan, jalkojaan tai pöytää. Taputtelusarjat näkyvät esimerkiksi lastenohjelmia katsoessa, leikkiessä tai pukiessa.

Olen keskustellut näistä varovasti tytön kanssa, ja hän on sanonut niiden olevan sellaisia juttuja, joita hänen vain pitää tehdä. Sormista on jo tullut vähän murhetta, koske ne kipeytyvät kun ihoa tarpeeksi paljon nyppii. Sormet ovatkin aika pitkälti laastaroi­tuna päivisin.

Asiasta on tarkoitus keskustella neuvolassa. En oikein tiedä, pitäisikö oireista huolestua, sillä muutoin kaikki vaikuttaisi olevan hyvin. Luonteeltaan tyttö on herkkä ja empaattinen.

Olisiko tilanteeseen mitään neuvoja?”

Epätietoinen

Janna vastaa:

”Ihan ensiksi: hienoa, että olet puhunut tytön kanssa asiasta! Olet tehnyt juuri oikein, kun et ole vaatinut lopettamaan liikkeitä, vaan olet rauhassa arvioinut tilannetta. Tahatonta liikehdintää on nimittäin monenlaista. Jos olisin neuvolalääkärinne, suosittelisin vielä psykologin tai toimintaterapeutin arviota. Sen perusteella on jo helpompi sanoa, miten tyttöä voi tarvittaessa auttaa.

Lähes kaikilla on toistuvia liikesarjoja, joita emme itse ehkä edes huomaa. Joku nyhtää tukkaa ajatuksissaan, toinen kaivaa nenää tai heiluttelee jalkaa. Niistä ei ole elämässä haittaa, kunhan muut ihmiset kestävät niitä katsella.

Erilaiset räpyttelyt ja hypähtelyt ovat aika tavallisia näin pienillä lapsilla. Liikkeet saattavat liittyä vaikeuteen säädellä omaa kiihtymystilaansa. Herkkä lapsi menee ikään kuin sisäisesti ylikierroksille mukavastakin asiasta ja yrittää palauttaa tasapainoa liikkeillään. Silloin avuksi on syli ja lempeä yhdessä ihmettely: Huomasitko? Miltä nyt tuntuu, alkoiko jokin jännittää?

Liikesarja, jonka estämisestä syntyy vahva ahdistuneisuuden tunne, on niin kutsuttu pakko-oire. Joskus liikesarjaan liittyy maaginen ajatus: jos en tee näin, jotain pahaa tapahtuu. Se yleistä etenkin ylikorostuneen kilteillä lapsilla, jotka herkästi tulkitsevat tekevänsä väärin. Yleensä lapsi pystyy hetkellisesti hallitsemaan liikettä, jolloin se näkyy esimerkiksi vain kotona. Oiretta ei kannata estää, vaan mieluummin yrittää arvioida lapsen tunne-elämää laajemmin, esimerkiksi psykologin tai perheneuvolan avulla.

Pakkoliike, jota ei voi estää lainkaan, liittyy periytyviin, neuropsykiatrisiin tai viruksen aiheuttamiin sairauksiin. Esimerkiksi Touretten oireyhtymässä liikkeisiin liittyy tahatonta ääntelyä. Erittäin runsaat äkilliset pakko-oireet voivat syntyä infektion jälkitilana. Kirjeesi perusteella nämä ovat epätodennäköisiä, mutta neuvolalääkäri voi vielä arvioida tilanteenne.”

Lapselle suuttuminen tai kiristäminen ei auta, mutta hänen päättäväisyyteensä ei tarvitse taipua, psykologi Leea Mattila neuvoo.

Kohta kaksivuotias lapsemme tahtoo kaikkeen äidin. Isä ei kelpaa nukuttamiseen, ei sylittelyyn, ja huuto nousee siitäkin, jos isä tuo ruuan pöytään.

Olemme yrittäneet olla kotona mahdollisimman tasapuolisia vanhempia, mutta se on vaikeaa, kun jo aikataulusyistä lapselle on välillä pakko antaa periksi.

Isästä tämä tuntuu todella pahalta. Tuntuu siltä, että vaikka miten yrittäisi, lapselle ei vain mikään käy. Siksi on vaikeaa jaksaa pysyä positiivisena. Onko tämä vain jokin pitkältä tuntuva vaihe, vai eikö lapsi vain pidä isästään?

Psykologi Leea Mattila vastaa

Torjunta satuttaa jokaista. Lohduttautua voi sillä, että kyseessä on melko tavallinen ja ohimenevä, joskin toisinaan hyvin sitkeä ilmiö, jota ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Äidin, isän ja lapsen välillä on kolmiosuhde, jossa aina joku voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi. Lapsi saattaa pyrkiä pönkittämään asemaansa toisen vanhemman kanssa ja sulkea toista kolmiosta ulos. Vanhempien tehtävänä on vaalia kolmiota. Toista vanhempaa on hyvä pitää mukana puheissa silloin, kun hän ei ole läsnä.

Äidit saattavat joskus toimia isäsuhteen suuntaan eräänlaisina portinvartijoina. Salliiko äiti isän oman tavan toimia lapsen kanssa? Kohdistaako hän isään huomaamattaan kritiikkiä lapsen kuullen? Onhan roolit jaettu tasaverroin siten, että molemmat vanhemmat sekä hoivaavat lasta että asettavat hänelle rajoja?

Joskus ”suosin toista”-ilmiö johtuu elämänsiirtymästä, kuten sisaruksen syntymästä tai päivähoidon aloituksesta.

Psyykkinen kehitys aktivoi lapsen kiintymyskäyttäytymistä erityisesti toisen ikävuoden loppupuolella. Lapsen voi olla aiempaa vaikeampaa kestää eroja vanhemmasta, ja hän saattaa tämän vuoksi alkaa suosia sitä, joka on enemmän läsnä.

”Muista viestittää ehdotonta rakkautta, jossa lapsi ei tule hylätyksi, vaikka käyttäytyykin näin.”

Usein isä kelpaa, jos äiti on poissa, mutta molempien läsnä ollessa suosiminen tulee esiin.

Lapsen tyranniuteen ei tarvitse taipua. Parivuotias kestää pieninä annoksina epämukavuutta ja ahdinkoa. Rauhallinen aikuinen voi auttaa häntä oppimaan sietämään turhaumaa, kunhan se ei käy ylivoimaiseksi eikä lapsi ei mene paniikkiin.

Leikkisä asennekin voi auttaa. ”Katsopa kun isä tuo nyt ruuan pöytään, eikös hän vain osaakin hyppiä hassuja jättiläisenaskelia!”

Lapselle suuttuminen tai kiristäminen ei auta. Anna lapsen ymmärtää, että olet valmis seurustelemaan, kun hän haluaa. Lisää kahdenkeskistä aikaa ja hoivaa lapsen kanssa ja kiinnostu siitä, mitä lapsi tekee. Muista viestittää vuorovaikutuksellasi ehdotonta rakkautta, jossa lapsi ei tule hylätyksi, vaikka käyttäytyykin näin.

Lapsi- ja perhepsykologi Leea Mattila vuorottelee tällä palstalla lastenlääkäri Jarmo Salon kanssa. Lähetä kysymyksesi vauva@sanoma.com otsikolla ”Leea vastaa”.

Nykyisin niin viisas mummo :)

Mitä tehdä, kun isä ei kelpaa?

Kyllä isän pitää voida osallistua lapsen hoitoon, vaikka lapsi kiukkuaisi äitiä "apuun". Ei lapsi mene rikki, vaikkei kaikki mene hänen tahtonsa mukaan. Päinvastoin - tuntee olonsa turvalliseksi, kun vanhempi (vanhemmat) pitävävät kiinni päätöksistään/sopimistaan asioista. Se on aikuisuutta. Mitä muuten tehdään, kun lapsi on isompi, annetaanko taas periksi, ettei vain tule "pienelle" paha mieli? Vai pääseekö aikuinen helpommalla suostumalla kaikkeen mitä lapsi haluaa?
Lue kommentti

Uhkaisitko lasta rangaistuksilla, koska hän ei vielä osaa ajaa polkupyörällä? Yhtä hölmöä on suuttua lapselle siitä, ettei hän osaa vielä säädellä tunteitaan, sanoo kasvatustieteen tohtori Liisa Ahonen.

”Enkä, siivoa itse! En mene vielä nukkumaan! Leluröykkiö saa kyytiä, kun lapsi suuttuu. Kohta suuttuu aikuinenkin: Mitä se nyt uhmaa? Ihan kuin näistä asioista ei olisi ikinä puhuttu.

Mutta jos puoliso sulkisi telkkarin ja patistaisi lempisarjaansa seuraavan aikuisen petiin, vanhemmasta tuntuisi varmasti samalta kuin lapsesta nyt, epäreilulta.

Epäreilusta kohtelusta jää vahvat muistijäljet. Vielä aikuisenakin saattaa muistaa tilanteita, joissa on lapsena tuntenut tulleensa väärinymmärretyksi. Monikohan aikuinen karttaa purjoa tai parsakaalia, koska lapsena joutui syömään sitä vasten tahtoaan?

Silti me aikuiset unohdamme usein, että pieniltä tuntuvat asiat voivat lapsen maailmassa olla tosi suuria. Ehkä lapsi menetti malttinsa, koska aikuinen tietämättään katkaisi leikin lapselle tärkeässä kohdassa.

Raivari ei ole pikkujuttu: se kuormittaa lasta vastaavasti kuin pettymyksen aiheuttama suru.

Epäreilun kohtelun vastakohta on myötätunto. Se on myös toimivin tapa rauhoittaa lapsen kiukku.

Jos vanhempi vastaa lapsen kiukkuun rangaistuksella, hän mitätöi lapsen tunteet ja opettaa tälle tunteiden tukahduttamista niiden säätelyyn sijaan. Raivari ei ole pikkujuttu: se kuormittaa lasta vastaavasti kuin pettymyksen aiheuttama suru.

Rangaistuksilla uhkaamisen sijaan kannattaa viestiä lapselle sanoin tai sanattomasti, että ymmärtää, kuinka paljon lasta harmittaa. Lapsi on aina rakas – vihaisenakin. Kaikista tilanteista selvitään yhdessä.

Sääntöjä ja rajoja tarvitaan. Arki ei toimi ilman niitä. Mutta lapsi voi kokea säännöt mielivaltaisina, ellei hänelle selitetä, miksi milläkin tavalla toimitaan. Hampaat pestään, ettei niihin tule reikiä. Kun illalla menee ajoissa nukkumaan, aamulla on mukava herätä.

Myös temperamentti vaikuttaa. Hitaasti muutoksiin sopeutuvan lapsen voi olla vaikea siirtyä vanhasta tehtävästä uuteen. Lapsella temperamenttipiirteet korostuvat, sillä tunnetaidot vasta kehittyvät. Raivarin hetkellä vanhempi unohtaa tämän, ja lapsen kiukku tarttuu.

Hermostuisitko lapselle, joka ei vielä osaa ajaa polkupyörällä?

Tuossa tilanteessa kannattaa miettiä, hermostuisiko lapselle, joka ei vielä osaa ajaa polkupyörällä, tai uhkaisiko rangaistuksilla, koska lapsi ei ole ihan vielä oppinut lukemaan. Silti moni hermostuu lapselle siitä, että hän ei vielä osaa säädellä tunteitaan.

Ennakointi ehkäisee uhmaa. Se auttaa lasta hyväksymään aikuisen asettamat rajat ja vetämään yhtä köyttä vanhemman kanssa.

Iltatouhuissa ennakointi on sitä, että vanhempi osoittaa lapselle selvästi vaikka kolmella sormella, kuinka paljon tällä on leikkiaikaa jäljellä. Yksi sormi vastaa viittä minuuttia. Kun kolmesta sormesta enää yksi on pystyssä, lapsi tietää lopetella leikkiään. Ja kun kaikki sormet on käytetty, lelut siivotaan ja sitten halataan.”

Kasvatustieteen tohtori Liisa Ahosen väitöskirja on julkaistu helppotajuisena nimellä Haastavat kasvatustilanteet – Lämpimän vuorovaikutuksen käsikirja (PS-kustannus, 2017).

Kotona ei sovi puhua mitä vain. Sen tajuaminen sai Maria Kankaan karsimaan kiroiluaan ja kohentamaan koko perheen käytöstä.

Pilkon kiireellä porkkanoita kypsymään. Taapero ilmoittaa nälästään inisemällä riipivästi ruokapöydän ääressä. Olen taas myöhässä ruokailuaikataulusta. Miksen vain ostanut lohilaatikkoa kaupasta!

Kaadan porkkanat kattilaan, ja kiehuvaa vettä roiskuu käsilleni. Heitän leikkuulaudan tiskialtaaseen ja alan kiroilla äänekkäästi. Raivoamiseni hiljentää taaperon, joka tuijottaa minua itkuisilla silmillään. Pyytelen vuolaasti anteeksi käytöstäni ja nostan hänet syliin. Selitän, kuinka äiti ei valmistautunut kunnolla ruokailuun.

Illalla Pikku Kakkosen lopputunnus ilottelee telkkarissa. Mieheni on torkahtanut sohvalle. Täytän tiskikonetta ja juttelen taaperolle, kuinka kohta on iltapesun aika. Ärsyynnyn puolisoni rentoutumisesta ja äyskin, kuinka hänkin voisi tehdä jotain iltatoimien sujumiseksi. Mies pomppaa pystyyn ja lähtee kimpaantuneena täyttämään kylpyammetta.

Kuluvan viisiminuuttisen aikana molemmat luettelevat toisen ärsyttävimmät piirteet, tekemiset ja tekemättä jättämiset. Sanat ryöpsähtelevät ilmoille kiivaina, piikikkäinä ja äänekkäinä, lapsen edessä.

Harmittaa ja hävettää. Miksi tämä menee aina tähän?

Toivon lapsistani ystävällisiä, oikeudenmukaisia ja muita kunnioittavia. Olenko minä itse sellainen?

Skottilainen merimies

Mikään perhe ei ole täydellinen. Tiedän kuitenkin monta, jotka sellaisilta vaikuttavat. Heillä ei varmasti koskaan tapahdu ylilyöntejä, tai ne rajoittuvat yhteen ”voihan himputti” -huudahdukseen arjen aikataulujen kaatuessa. Tai ehkä he ovat vain sopineet, ettei lasten kuullen kiroilla.

Sadatteleva skottilainen merimies heräsi sisälläni vasta kun minusta tuli äiti.

Minä tiedän omat vaaranpaikkani. Ne ovat huutaminen ja turhan piikikäs kielenkäyttö.

Lisäksi kiroilen. Sadatteleva skottilainen merimies heräsi sisälläni vasta kun minusta tuli äiti. Kolmatta kuukautta kestänyt kotiremonttimme on kiristänyt minun ja mieheni pinnaa äärimmilleen, ja se kuuluu myös puheessa. En tiedä, mistä käytökseni kumpuaa, mutta tiedostan, että kiroilua on vaikeaa kitkeä.

Käytökseni kuohahtaa yli vain läheisimpien ihmisten edessä. Sanotaan, että ihminen näyttää oikeat tunteensa vain läheisimmilleen. Aivan kuin huono käytös olisi jotenkin hyväksyttävää suljetussa perhepiirissä. Mutta silloinhan tekee eniten vahinkoa, jos lapset alkavat toimia samoin!

Lapset ottavat aikuisista esimerkkiä kaikessa, myös riitelyssä. Minä sain perintönä huutamisen ja pisteliään kielen. Lapsuudenkodissani ei kuitenkaan kiroiltu. Millaisen kodin ilmapiirin mallin lapseni saavat? En halua heille samoja riippakiviä – enkä halua kiroiluni periytyvän.

Vielä ei ole liian myöhäistä skarpata, kertoo psykologi Suvi Laru Väestöliitosta.

– Aikuisen tulee aina pahoitella kiroiluaan lasten edessä. Lapselle voi selittää, miksi kirosana oli huonoa käytöstä, ja että kiroilu voi loukata toista ihmistä. Jos lapsi on jo tarpeeksi vanha ymmärtämään tarkemmin asioita, niin hänelle voi jopa selittää, mitä vanhemman käyttämä kirosana tarkoittaa, Laru jatkaa.

– Ylilyöntejä sattuu jokaiselle. On kuitenkin hyvä tiedostaa, miten käyttäytyy ja millaisen käyttäytymisen mallin antaa lapsille.

Miten puhun muista ihmisistä? Entä itsestäni, vähätellen vai arvostaen?

Niin. Päivittäisellä käytökselläni on merkitystä. Miten puhun miehelleni – kunnioittavasti vai äyskien? Torunko äänekkäästi taaperoani hänen läikyttäessään maitoa pöydälle vai lohdutanko: ”ei hätää, äiti putsaa”?

Entä miten puhun muista ihmisistä? Parjaanko telkkarijuontajan ulkonäköä vai kehunko hänen pukuaan? Ja miten puhun itsestäni – vähätellen vai arvostaen?

Suvi Laru solmii arjen negatiivisen kommentoinnin ja äyskivän käytöksen samaan nippuun vihapuheen kanssa. Onko tyhjänpäiväiseksi mielletty Linnan juhlien asujen arvostelu vihapuhetta? No, onhan se.

Vähättely haittaa kaikkia

Istun ystävättäreni kanssa lounaalla. Keskustelemme huonojen käytösmallien siirtämisestä lapsille, ja yhtäkkiä hän oivaltaa jotain itsestään. En tiennyt, että ystävättäreni painiskelee itseinhon kanssa. Hän kertoo minulle saaneensa itsensä haukkumisen mallin kotoaan. Äidin lisäksi isoäiti tekee samaa.

Tiedän mistä hän puhuu, ja kiitän universumia siitä, etten ole saanut itseinhoa taakakseni. Toisaalta, jos olisin joskus ollut huomattavan lihava, olisin voinut kuulla siitä. Perhepiiristäni löytyy nimittäin ihmisiä, joiden mielestä lihava ihminen on jollain tasolla epäonnistunut.

Kielteinen puhe on potuttanut minua niin paljon, että olen tarttunut siihen järjestelmällisesti. Kun naapuri haukkuu lähikaupan myyjää pulleroksi lasten kuullen, pyydän häntä miettimään sanojaan. Vastauksena on hämmästynyt voihkaisu, ”eihän tässä nyt mitään vakavampaa tarkoitettu”. Huomautan, että siinäpä annoit esimerkin lapselle siitä, miten naisista puhutaan.

Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore puhuu vihapuheesta Väestöliiton videolla. Äänekäs vähättely taitaakin olla hyvin haitallista lapsen kehitykselle. Vaikka kielteinen puhe ei kohdistuisi suoraan lapseen, se saattaa koskettaa lapsen läheistä ystävää. Lisäksi lapsi tajuaa, että myös hänestä voidaan puhua yhtä rumasti huomenna.

Minä en halua romuttaa lasteni itsetuntoa enkä opettaa heille eriarvoisuutta.

Cacciatore kertoo, kuinka lapsi oppii olemaan varuillaan ja jopa pelkäämään arvostelevaa aikuista. Ja jos lapsi kokee, ettei aikuinen hyväksy häntä, vanhemman puhe tuhoaa lapsen itsetunnon. Se on aika vahvasti sanottu.

Olen kuullut koko elämäni rakennusalan työntekijöiden ja jääkiekonpelaajien älykkyyden vähättelyä. Nekin ammatit muuttuvat yhtäkkiä surkeiksi uravaihtoehdoiksi lapsen silmissä, vaikka hänellä saattaisi olla lahjakkuutta molempiin.

Minä en halua romuttaa lasteni itsetuntoa enkä opettaa heille eriarvoisuutta. Yhtäkkiä ymmärrän, että minulle itselleni on tainnut käydä juuri niin.

Nyt loppuu arvostelu!

Olen malliesimerkki ihmisestä, joka halajaa yhä vanhempiensa hyväksyntää. Tuntuu, että kärsin kiltin tytön syndroomasta.

Tilaan hampurilaisravintolan tiskillä ruokaa konditionaalissa sen sijaan, että kertoisin suoraan mitä haluan. Lähden elokuviin rentoutumaan, ja päädyn lopulta katsomaan kaverin ehdottamaa dokumenttia pedofiileista, vaikka kaipasin kevyttä komediaa. Ihan vain siksi, että teen mielelläni mitä toinen haluaa.

Lasken hyväuskoisuuteni hyveeksi, vaikka luottamusta ihmisiin ei saisi isäni mielestä kertoa julkisesti. Se nimittäin luetaan joissain piireissä tyhmyydeksi. Ystävällisyyteni koetaan flirttailuna, ja sehän on tietysti oma vikani. Nainenhan ei saisi koskaan olla liian ystävällinen, koska on silloin joko tyhmä tai ihan vain lortto.

Eiväthän nuo ominaisuuteni ja kompleksini tietenkään ole kotikasvatukseni tuotosta, mutta ehkä niistä voi löytää jotain yhteyttä Cacciatoren puheisiin. Tajuan tunteneeni itseni aina riittämättömäksi. Voisiko se tosiaan johtua osaksi siitä, että lähelläni on aina arvosteltu muita ihmisiä? En halua lasteni tuntevan samoin.

Negatiivisuus tarttuu. Pyydän taas anteeksi käytöstäni.

Olen jo hetken verran kiinnittänyt huomiota pahan puhumiseen ja kiroiluun lasten lähellä ja puuttunut siihen perhepiirissä. Kielteisen puheen ja kiroilun tehokitkeminen kotona on kuitenkin jäänyt vähälle. Myönnän, että kiroilu tuntuu lähteneen käsistä. Onneksi tosin iltaisin, kun lapset ovat nukkumassa.

Kerron tehokitkemisajatuksestani miehelleni. Hän suhtautuu siihen hieman huvittuneesti, mutta on mukana juonessa. Aion kiinnittää huomiota rumaan puheeseen myös kotona. Ensimmäinen tilanne tulee eteen jo parin tunnin päästä iltapalalla:

Istumme ruokapöydän ääressä lasten kanssa, ja parjaan suureen ääneen liikenteessä näkemiäni laatikkopyöräilijöitä. Aikuisia ihmisiä kärräämässä lapsiaan autotiellä, eikä kenelläkään ole kypärää päässään. Ei Helsinki ole mikään Amsterdam, jossa autoilijat väistävät! Päälle ajava auto osuu ensin laatikkoon ja lapsiin! Millainen isä se semmoinen on, joka ei sitä tajua! Tuhahdan ja ymmärrän samalla rikkoneeni rumasti puhumisen kieltoa. ”No, se oli ikävästi sanottu. Anteeksi.”

Myöhemmin illalla puramme mieheni kanssa pölyttyneistä pahvilaatikoista astioita uuden keittiön kaappeihin. Sivelen keittiösaarekkeen pintaa, kun huomaan asentajan kiinnittäneen taustalevyn väärin päin. ”On se saatana, kun kaikki pitää tehdä sinne päin!” Pihisen kiivastuneena kaikki muutkin remontin pieleen menneet asiat, ja kiroilen vähintään joka neljännen sanan.

Tekisi mieli heittäytyä lattialle itkemään väsymystä, mutta tunne typistyy vain lamaannuttavaksi pettymykseksi. Voiko vitutukseen kuolla? Tätä menoa kyllä.

Negatiivisuus tarttuu mieheeni, ja kiroilu luo kotiin ikävän ilmapiirin. Pyydän taas anteeksi käytöstäni.

Tunnin päästä katsomme kahdestaan telkkaria. Ruudussa pyörii kotimainen tositelevisiosarja Temptation Island. Siinä pariskunnat viedään tropiikkiin, jossa heidät erotetaan ja majoitetaan yhteen villien sinkkujen kanssa. Sitten katsotaan, kuka haksahtaa vieraaseen syliin.

Ihmettelen osanottajien nuorta ikää, ja olen aivan varma, että lähtivät mukaan ohjelmaan julkisuuden toivossa. Parjaan alaselkätatuointeja ja niukkaa pukeutumista sekä koko ohjelman konseptia.

No niin, kolme vihaista puheryöppyä putkeen yhden illan aikana. Tämän täytyi olla jonkinlainen ennätys!


Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen


Kohta olen ihmisiksi

Mikä haukkumisessa ja negatiivisuudessa kiehtoo? Kulttuuriantropologit kertovat, kuinka juoruilu on ollut ihmisjoukoille keino hitsautua yhteen. Juoruilu siis lähentää. Mutta miksi vain kielteisyys tuntuu kiinnostavan?

Kuulun heihin, jotka lähtevät helposti mukaan muiden tunnetiloihin. Ennen tyttöjen ravintolailtaa elämäni on täydellistä, mutta kuuden tunnin jälkeen moni asia onkin pielessä. Sitä se kurjissa asioissa vellominen teettää.

”Täydellisessä kodissa jokainen saa sanoa sanottavansa, muttei loukata sanoillaan.”

Päätän jatkaa kielteisen puheen tehokitkemistä vähintään seuraavat puoli vuotta. Ehkä siinä ajassa opin olemaan ihmisiksi. Psykologi Suvi Larun mielestä se tekisi hyvää lapsillekin.

– Täydellisessä kodissa jokainen saa sanoa sanottavansa, muttei loukata sanoillaan. Siellä ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, ja kaikesta saa kysyä. Siellä jokaisen mielipiteellä on merkitystä, ja jokaista kunnioitetaan ja arvostetaan ihan vain sellaisena kuin on.

Kuulostaa täysin toteuttamiskelpoiselta! Lupaan olla tuhahtelematta yhdellekään ammatille, tositelkkariosallistujalle tai luomulehtikaalisipsejä tehtailevalle laatikkopyöräilijälle.

Mutta siihen ilman kypärää pyöräilyyn saatan puuttua. Pitäähän nyt lapsen turvallisuus taata!

Vierailija

Huudan ja arvostelen muita lasten kuullen – ja se voi romuttaa heidän itsetuntonsa

Me voidaan luoda meidän sanoilla elämää tai kuolemaa. Olla puhumassa toivoa toisten ylle tai toivottomuutta. Puhe heijastaa meidän sisäistä maailmaa. Jos ihmisellä on sisäisesti noin paha olla, en usko että mikään self-help ja päätös kitkeä kiroilu, juoruilu jne pois todella lopulta auttaa muuttamaan meitä pitkällä tähtäimellä. Todellinen rakkaus muuttaa radikaalisti meidän sydämiä. Mitä sydän on täynnä sitä suu puhuu. Todellinen rakkaus on lempeä ja kärsivällinen, todellinen rakkaus haastaa...
Lue kommentti