Kuva: Shutterstock

Opeta lapsi tunnistamaan uhkatilanteet ja suojautumaan väärältä kohtelulta.

Kun pikkukoululainen alkaa liikkua itsekseen, vanhemman huolet saavat uusia sävyjä. Aikuisen silmä ei ulotu kaikkialle, ja maailma tuntuu olevan täynnä vaaroja, joita ei haluaisi ajatellakaan. Miten varmistaa, ettei oma lapsi joudu houkutelluksi vieraaseen autoon ja hyväksikäytetyksi?

Kun omin päin kulkemista opetellaan, lapsen kanssa on hyvä alkaa puhua siitä, ettei kaikkiin aikuisiin voi luottaa. On tärkeää, että lapsi tunnistaa uhkatilanteet, ymmärtää oikeutensa koskemattomuuteen ja osaa suojata itseään ahdistelulta ja väärältä kohtelulta.

Aloita ajoissa

Arjen tilanteissa voi pienestä saakka tukea lapsen itsearvostusta ja opettaa, että hän saa määrätä itse kehostaan ja päättää, miten ­häntä ­kosketaan.

– Pohjaa selviytymistaidoille voi rakentaa jo, ennen kuin lapsi edes alkaa liikkua itsekseen, sanoo Kaija Lajunen, lasten turvataitokasvatusta kehittänyt psykoterapian erityispsykologi ja perheterapeutti.

Jo pikkulapselle voi puhua hyvän ja ikävän kosketuksen eroista sekä opettaa uikkarisäännön: uimapuvun alla olevat alueet ovat jokaisen omia ja niihin ei toinen saa koskea ilman lupaa.

Lapsen kanssa voi myös yhdessä pohtia, millaisissa tilanteissa olo on turvallinen, milloin taas turvaton.

– Jutelkaa siitä, ketkä aikuiset ovat luotettavia ja turvallisia. On tärkeää, että lapsella on sellainen olo, että hänellä on ne omat luottohenkilöt, joiden puoleen voi kääntyä.

– Lapselle voi myös sanoa, että yleensä aikuisiin voi luottaa, mutta ei kuitenkaan kaikkiin, koska kaikki aikuiset eivät osaa ajatella lapsen parasta.

Aina ei tarvitse totella

Tärkeä sääntö on, että jos vieras ihminen alkaa kysellä lapsen nimeä, asuinpaikkaa tai puhelinnumeroa, siihen ei tarvitse vastata. ­Kenenkään mukaan ei pidä lähteä missään tilanteessa, ellei siitä ole vanhempien kanssa sovittu – ei vaikka pyytäjä olisi tuttukin.

Kiltteys ja tottelevaisuus ovat vanhoja hyveitä, mutta maailman tuulissa lapsi pärjää paremmin, jos ei aivan sokeasti usko auktoriteetteihin. Aikuisellekin täytyy voida sanoa ei.

– Lasta kannattaa rohkaista ajattelemaan omilla aivoillaan. Aina ei tarvitse totella – ei edes omia vanhempia, Lajunen sanoo.

Lapsen ei tarvitse suostua vieraan aikuisen epäilyttävään avunpyyntöön – sitä varten ovat muut aikuiset. Ei kannata uskoa, jos joku houkuttelee katsomaan söpöjä koiranpentuja tai lupaa mukaan lähtijälle karkkia tai rahaa.

Ehdotuksista voi kieltäytyä ja ­epämukavasta tilanteesta lähteä pois. Jos joku tulee liian lähelle, hänet on lupa työntää kaikin voimin kauemmas ja vahvistaa vielä sanoin: mene pois!

Omien rajojen puolustamista kannattaa harjoitella kaverisuhteissakin, sillä myös ikätoverien kesken saatetaan loukata toisen koskemattomuutta. Turvataidot opettavat torjumaan jämäkästi ikävät lähentelyt ja tuuppimisen.

Ei pelkoa vaan vahvuutta

Äiti kuljettaa tytärtään autolla koulun por­tille ja osoittelee samalla ikkunan läpi ohikul­kijoita: Tuokin voisi olla sieppaaja. Tai tuo. Tai tuo.

Kohtaus dokumentista Pumpulissa kasvaneet on esimerkki lapsiaan vaaroilta varjelevien vanhempien ylilyönneistä. Vuonna 2012 Yle Teemalla esitetyn ohjelman brittiläiset vanhemmat kammosivat kaappaajia ja pedofiilejä niin, etteivät päästäneet jälkikasvuaan silmistään käytännössä lainkaan ja haaveilivat jopa lapseen asennettavasta turvasirusta. Kun pelko saa vallan, kaikista kanssaihmisistä tulee vihollisia.

Turvataitojen opettamisen ei kuitenkaan ole tarkoitus olla pelkojen lietsomista. Jos vanhempi on kovin huolestunut ja aina varoittelemassa, ahdistus voi tarttua lapseenkin.

Lasta ei pidä kuormittaa kuvauksilla hyväksikäytöstä, kaappauksista tai väkivallasta.

– Ei ole hyvä, että kaadetaan kaikki maailman kauheudet lasten päälle. Voi vain sanoa, että kaikki aikuiset eivät ole lapselle turvallisia. Jos lapsi sitten kyselee, on ehkä tarpeen jutella tarkemmin, Kaija Lajunen sanoo.

– Kannattaa kuitenkin miettiä, suunnataanko huomio kauheisiin asioihin, joita
voi tapahtua, vai siihen, mitä voi itse tehdä.

Vastuu lapsen turvallisuudesta on ensisijaisesti aikuisilla, eikä pikkukoululaisten tarvitsisi vielä pitkiä aikoja ollakaan yksin. Mutta luottoaikuisten tuoman turvan, hoivan ja huolenpidon rinnalla myös omatoimisuus ja kyvykkyys vähentävät pelkoa. Lapsen turvallisuuden tunne kasvaa, kun hän itsekin kokee hallitsevansa tilanteita ja osaavansa toimia niissä oikein.

Mitä tekisit itse?

Mahdollisia hankalia tilanteita kannattaa käydä läpi keskustellen – ei saarnaten tai pelotellen. Kysy lapselta, mitä hän itse tekisi, ja vahvista hyviä ratkaisuja kehumalla: olipa hieno idea.

Kuuntelemalla lasta saat samalla itse käsityksen siitä, mitä hänen päässään liikkuu ja mitä hän jo tietää ja osaa. Erilaisia tilanteita voi myös leikkiä niin, että aikuinen ottaa lapsen roolin ja pyytää lapselta neuvoja.

Tarkkakorvaiset ja -silmäiset koululaiset nappaavat hämmentäviä uutisia ja yksityiskohtia myös lehdistä, lööpeistä, telkkarista ja toisiltaan. Jos seudulla on liikkunut ­vaikkapa itsensäpaljastaja, asia saattaa pohdituttaa
kovasti.

Kaija Lajunen kehottaa kuulostelemaan ja kyselemään lapsen ajatuksia vaikkapa tähän tapaan: Mitä sinä tekisit, jos koulumatkallasi tämä mies tulisi ja käskisi pysähtyä? Ai lähtisit juoksemaan – no, se on ihan oikein. Minne sitten menisit? Joo, kauppaan voi hyvin mennä. Sinun ei tarvitse totella, ei tarvitse eikä pidäkään jäädä katsomaan. Ja tärkeää on, että kerrot aikuiselle. Kenelle voisit kertoa?

Välttämättä ei tarvitse alkaa selittää, mitä paljastelija sitten tekisi. Jos lapsi tahtoo tietää, hänelle voi kertoa, että on aikuisia, jotka näyttävät omia yksityisalueitaan muille, koska ovat sillä tavoin häiriintyneitä, että saavat siitä nautintoa. Se on väärin ja siitä pitää kertoa poliisille.

Tärkeää on tehdä selväksi, ettei häirintä, hyväksikäyttö tai kaltoinkohtelu ole koskaan lapsen syy, oli tämä toiminut tilanteessa miten tahansa. Jos sellaista tapahtuu, siitä voi ja täytyy aina kertoa.

Opeta nämä turvavinkit lapselle

  1. Älä avaa ovea tuntemattomalle, jos olet yksin kotona.
  2. Älä kerro vieraalle aikuiselle puhelimessa, että olet yksin kotona. Kysy, kenelle äiti tai isä voi soittaa takaisin.
  3. Älä kerro osoitettasi tai puhelinnumeroasi tuntemattomille.
  4. Älä lähde tuntemattoman mukaan.
  5. Älä tapaa tuntematonta nettikaveria ilman aikuista.
  6. Jos eksyt, sinua seurataan tai kohtaat uhkaavan ihmisen, mene kauppaan tai paikkaan, jossa on paljon ihmisiä. Pyydä ­aikuisilta apua tai pyydä heitä soittamaan poliisille.
  7. Älä koskaan ole yksin pimeissä, autioissa tai vieraissa paikoissa.
  8. Opettele äidin tai isän puhelinnumero ja kotiosoitteesi.
  9. Muista hätänumero 112.

Anna Tommola, Taito sanoa ei, Meidän Perhe 6/2013

Toisenlaiset äidit -ohjelmassa mukana oleva psykologi Leea Mattila tietää, mitkä ovat suomalaiset kasvatuksen sudenkuopat. Äitinä omien oppien noudattaminen on välillä vaikeaa.

"Elämä ei aina suju kuin kasvatus­oppaissa. Vaikka olen psykologina erikoistunut lasten ja vanhempien vuorovaikutukseen, omat lapseni pistävät minut koville.

Kun poikamme Oskari ja Ilmari olivat vilkkaimmassa leikki-iässä, rakensimme perheellemme omakotitaloa. Kerran lähdin lasten kanssa väsyneenä suoraan työmaalta ostamaan ruokaa. Kaupassa pojat juoksentelivat holtittomina pienten ostoskärryjen kanssa, törmäilivät hyllyihin ja kahmivat kärryihin kaiken minkä ehtivät.

Pinnani paloi totaalisesti. Karjuin poikia lopettamaan ja vetäisin turhan kovaa heidän takkiensa hupuista pysäyttääkseni heidät. Onneksi asiakkaani eivät nähneet minua silloin.

Jos lapsen uhkaa jättää yksin, hän hätääntyy.

On ammatistani silti hyötyä omassa vanhemmuudessani. Joitakin asioita osaan varoa – en esimerkiksi tuollakaan surkealla kauppareissulla uhannut jättää poikiani kauppaan ja lähteä.

Työssäni näen, mitkä ovat suomalaisia, kasvatuksellisia kansantauteja, sitkeästi eläviä huonoja tapoja. Yksi niistä on juuri erolla uhkaaminen, ”hei hei, äiti lähtee nyt” -lause, jota kuulee vaikkapa kaupassa tai leikkipuistossa.

Hyvä kiintymyssuhde perustuu siihen, että lapsi voi luottaa vanhempaansa. Jos lapsen uhkaa jättää yksin, hän hätääntyy, ja usein toistuessaan tilanne on lapselle vahingollinen. On ristiriitaista, jos turvan lähde muuttuu välillä uhan lähteeksi.

Haitallisia ja yhä yleisiä kasvatuskeinoja ovat myös esimerkiksi lasten karaiseminen itsenäisiksi, sylin säännöstely sekä kehujen panttaaminen. Kasvatusmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle, ja ketjua on vaikea katkaista, kun vanhempana usein toimitaan vaistonvaraisesti. Joskus tilannetta hämmentävät myös isovanhemmat, joiden neuvoja on vaikea vastustaa.

 

Yleinen ajatus on, että vanhempiinsa takertuvaa lasta pitää patistella itsenäistymään. Jo vauvana pitäisi osata olla kokonainen yö erossa vanhemmista. Itse olen katunut sitä, etten antanut esikoisemme nukkua vauvana vieressäni.

Yöt Oskarin vauva-aikana olivat todella repaleisia. Myöhemmin ymmärsin, että unet olisivat voineet pidentyä, jos vauva olisi saanut olla enemmän lähelläni.

Jos taapero haluaa aina kyläillessä istua äidin sylissä, hänen on saatava istua siinä.

Lapset kypsyvät eri tahtiin, ja olennaista on kunnioittaa kunkin lapsen tarpeita. Lapsi ei voi ottaa turvallisesti etäisyyttä vanhempiinsa, jos ei ole ensin saanut rauhassa rakentaa vankkaa kiintymyssuhdetta.

Karaisemisen sijaan takertuvan lapsen kanssa pitää ottaa takapakkia, antaa hänen olla lähellä. Jos taapero haluaa aina kyläillessä istua äidin sylissä, hänen on saatava istua siinä.

Usein törmään työssäni psykologina myös ajatukseen, että liiat kehut ylpistäisivät lasta. Jokainen ihminen kuitenkin tarvitsee hyväksyntää ja kokemuksen siitä, että on tärkeä.

Jos lasta moititaan eikä hänen hyvyyttään nähdä, lapsi alkaa tuntea häpeää. Häpeä taas estää terveen itsetunnon kehittymistä.

 

Itse yritän kehua lapsiani mahdollisimman paljon. Voin esimerkiksi ihastella kuopuksen sinisiä silmiä tai laskea kaikki esikoisen kauniit ripset. On tärkeää, että kehut ovat vilpittömiä.

Poikani protestoivat, jos tulevat ylpeinä kertomaan saavutuksistaan nettipeleissä, mutta minä vain mumisen jotakin kehuvaa poissaolevana, ajatukset muualla.

Kun tunteidensa taustaa ymmärtää, käytöstään on helpompi hallita.

Jokaisen vanhemman kannattaa pohtia kasvatustapojaan ja sitä, mistä omat reaktiot kumpuavat. Jos esimerkiksi menettää malttinsa aina, kun uhmaikäinen saa itkupotkuraivarit, on hyvä pysähtyä. Miten oma äitini ja isäni käyttäytyivät vastaavissa tilanteissa?

Kun tunteidensa taustaa ymmärtää, käytöstään on helpompi hallita. Samalla kykenee miettimään, miksi se kaksivuotias heittäytyy aina kiljumaan, kun pitäisi pukea sukat. Mitä lapsen hermostumisen taustalla on? Huonot mallit voi korvata paremmilla. Sukupolvien ketjun voi saada katkaistua.

Onneni on ollut ihana, lämmin äiti.

Käyn itse psykoterapiassa pohtimassa lapsuudenkokemuksiani. Isäni teki itsemurhan, kun äitini odotti minua. Äiti löysi uuden puolison, mutta minusta tuntui, että isäpuoli ei koskaan täysin hyväksynyt minua. Kokemus vaatii yhä käsittelyä.

Onneni on ollut ihana, lämmin äiti. Hän antoi vahvan tunteen siitä, että olen tärkeä ja rakastettu. Muistan yhteiset hetket ennen nukkumaanmenoa, kun äitini peitteli minut ja luki iltasatuja. Hän piti minua aina paljon sylissä.

Samanlaisia lämpimiä hetkiä olen halunnut antaa omille lapsilleni. Iltaisin rauhoitumme yhdessä, ja usein hieron poikia rentouttavasti. Silloin tuntuu, että kaikki hyvä on tässä ja nyt."

Psykologi Leea Mattila, 40, asuu lastensa Oskarin, 12, ja Ilmarin, 10, kanssa Tuusulassa. Hän työskentelee Psykologipalvelut MindLink-yrityksessään, on asiantuntijana syyskuussa alkavassa Toisenlaiset äidit -sarjassa Livillä ja aloittaa vauva.fi-sivuilla kolumnistina.

Meidän Perhe 9/2016

lasten puolella, ei vanhemman.

hmmm.. täällä peräpohjolassa elää moni ihminen, joka oikeasti luulee isänsä tehneen itsemurhan silloin kun on itse ollut vauva. Vieraannuttamisen uhrina voin kertoa, että tilanne ei aina välttämättä ole se mitä toinen vanhempi kertoo, vaikka sitä luulee ainoaksi totuudeksi eikä sitä osaa edes epäillä. Lisäksi tuo itsemurha silloin kun lapsi on vauva ei oikein mene ymmärrykseen, että miksi ihmeessä ihminen silloin tappaisi itsensä kun on vihdoin elämässään onnellinen ja saanut pienen rakkaan lapsen josta pitää huolta. Olen törmännyt ihmisiin jotka ovat luulleet sen olevan totta, mitä toinen vanhempi on koko elämänsä ajan heille kertonut. Mutta silloin kun totuus on tullut esille aikuisiässä olevalle ihmiselle, että koko ajatus omasta isästään on sairas valhe, on todellakin tarvittu pitkää terapiaa.. En väitä mitään, voihan näin tietenkin olla, mutta painostan että monelle muullekin on tullut yllätyksenä totuus kun siihen on hiukan perehtynyt. Sairain ongelmamme ja suurin ihmiskunnan syöpä on vieraannuttajavanhempi, joka tuhoaa lapsen koko elämän ja ikävä kyllä sairaus on perinnöllinen. Ja täällä pohjoisessa sitä esiintyy aivan liikaa, kun taas joissakin maissa sairautta ei edes voida ymmärtää eikä sitä esiinny lainkaan.

Vierailija

Kiinnitin huomiota tuohon kommenttiin "vihdoin elämässään onnellinen" millä mittapuulla katsotaan ihmisen tulevan vihdoin onnelliseksi kun saa rakkaan lapsen huolehtimisen? Ehkä se isä ei osaa/halua kantaa vastuuta siitä lapsestaan ja näkee asian että elämä on pilalla! Lapseni isä uhkasi tappaa itsensä jos lapsen pitäisin. Lapsi tuli ja uhkaus jäi toteuttamatta,luotin siihen että äänekkäät ei mitään tee. Luottamus mieheen meni isänä kyllä sen mukana. Vahinkolapsia ei ole olemassa,vain varomattomia vanhempia!

Vanhemmat ovat tärkein tuki ja apu, kun lasta kiusataan. Jos lasta kiusataan, toimi heti!

1. Tarkkaile lasta ja huomaa oireet

Kun lapsi aloittaa päivähoidon tai hoitoryhmässä tapahtuu muutoksia, vanhemman on tärkeä kuulostella tarkasti lapsen tunteita ja ajatuksia.

Lapsen käyttäytymisen muutos saattaa viestiä siitä, että häntä kiusataan.

– Lapsi ei halua lähteä hoitoon, valittaa aamuisin vatsakipuja ja on itkuinen. Kotona hän saattaa haluta vetäytyä omiin oloihinsa enemmän kuin yleensä, kouluttaja Tiina Haapsalo Seurakuntien lapsityön keskuksesta sanoo.

2. Ota viestit vakavasti

Jos lapsi oireilee, vanhemman pitää yrittää selvittää sen syyt.

Vanhempi voi kysellä lapselta hoitopäivän tapahtumista esimerkiksi näin: Kenen kanssa leikit? Leikkivätkö kaikki kivasti? Mikä leikkimisessä oli kivaa?

Jos lapsi kertoo kiusaamisesta, siihen on aina suhtauduttava vakavasti.

– Lapsi ei välttämättä ymmärrä itse, mitä on tapahtunut. Hänen on saatava kuulla omalta vanhemmaltaan, että häntä kohtaan on tehty väärin ja asia selvitetään, Haapsalo sanoo.

3. Ole sinnikäs

Pienet lapset kertovat kiusaamisesta useimmiten ensimmäiseksi vanhemmilleen. Joskus asiasta kertominen on lapselle vaikeaa, vaikka vanhempi kannustaisikin siihen.

– Kiusattu lapsi voi miettiä, mikä hänessä on vikana. Hän saattaa myös testata, ottaako vanhempi hänen viestinsä vakavasti ja keskittyykö vanhempi kuuntelemaan ja huolehtimaan.

Vanhemman ei pidä luovuttaa kerrasta, vaan lapselta pitää kysyä sitkeästi mutta lempeästi yhä uudelleen, mikä häntä painaa.

4. Anna turvaa

Vaikka kiusaaminen saattaakin herättää vanhemmassa monenlaisia tunteita, keskusteluhetkeen lapsen kanssa olisi hyvä yrittää luoda mahdollisimman rakastava ja turvallinen ilmapiiri.

– Vanhemman on tärkeää sanoa lapselle selvästi, ettei kiusaaminen ole lapsen vika eikä syy ja että vanhempi on aina täysin lapsen puolella.

Lapsi, jota kiusataan, tarvitsee erityistä vahvistusta itsetunnolleen.

– Vanhemman olisikin hyvä kertoa lapselle selkeästi, mikä hänessä on hyvää ja että hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. On myös hyvä todeta, että jokainen lapsi on erilainen ja arvokas.

5. Ota yhteys hoitajiin

Vanhemman täytyy pitää lapselle antamastaan lupauksesta kiinni ja selvittää hoitopaikan kanssa, mitä on tapahtunut ja mitä asialle voidaan tehdä.

– Hoitajille kannattaa kertoa mahdollisimman selkeästi, mitä lapsi on asiasta kertonut ja miten hän on sen kokenut.

Lapsen etua ajaa parhaiten hyvä ja rakentava yhteistyö päivähoidon henkilökunnan kanssa. Kodin ja hoitopaikan kuulemat kertomukset ja näkemykset tapahtuneesta saattavat kuitenkin joskus olla erilaisia.

– Ei kuitenkaan ole järkevää juuttua siihen, onko kysymys ollut ”oikeasta” kiusaamisesta vaan ratkoa sitä pulmaa, mikä tilanteen on aiheuttanut, Haapsalo sanoo.

– Kun lapsi huomaa, että omat vanhemmat ja hoitopaikan aikuiset luottavat toisiinsa, hänelle tulee turvallinen olo.

Ajankohtaista

Varhaiskasvatuskouluttaja Tiina Haapsalolta, kasvatustieteen tohtori Laura Revolta sekä kuvittaja Katri Kirkkopellolta ilmestyi Mun ja sun juttu! – Lasten sosiaalisten taitojen vahvistaminen kiusaamisen ehkäisyssä -materiaalipaketti. Materiaali perustuu PIKI-toimintamalliin, jonka avulla tunnistetaan ja ehkäistään kiusaamista varhaiskasvatusryhmässä. Teoksen on kustantanut Lasten Keskus.

Vierailija

Kannattaa myös ottaa huomioon, että kiusaaja saattaa vallan hyvin olla joku päiväkotitädeistä.  Valehteleminen käy siinä porukassa kun käytettyjen autojen kauppiailta.  Tästä(kään) syystä lapsen paikka ei ole päiväsäilössä ja jotkin lapset tajuavat sen, eivätkä sinne into piukassa ole aamuisin menossa. 

Psykoterapeutti Raul Soisalo kertoo, mistä lapsen päähänpinttymissä on kyse ja milloin niihin kannattaa hakea apua.

1. Rutiini antaa turvaa

Vain sininen muki kelpaa, sukat puetaan ennen housuja ja jokaista pehmolelua pitää silittää ennen nukkumaanmenoa. Lähes kaikilla alle kouluikäisillä lapsilla on päähänpinttymiä, jotka tuntuvat aikuisesta järjettömiltä. Ihan samaltahan se maito maistuu punaisestakin mukista.

Rutiinit ovat lapselle kuin sisäinen kalenteri, joka kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Lapselle rituaalit ovat tärkeitä. Ne antavat turvaa ja auttavat ennakoimaan tulevaa. Koska lapsi ei voi itse päättää, mitä syödään lounaaksi ja milloin lähdetään puistoon, rutiinit ovat lapselle kuin sisäinen kalenteri, joka kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Lempimuki on merkki siitä, että seuraavaksi istutaan pöydän ääressä syömässä puuroa.

Lapsi kehittelee hassuilta tuntuvia tapoja myös siksi, että hän ei ymmärrä aikuisen lailla asioiden syy- ja seuraussuhteita. Jos lapsi on kerran pelästynyt haukkuvaa koiraa talon takaovella, hän saattaa vaatia, että sisään mennään vain etuovesta.

2. Se kuuluu ikään

Tyypillisimmin lapsi takertuu tapoihinsa 3–7-vuotiaana, mutta joskus päähänpinttymät palaavat hetkeksi 9–10 vuoden iässä ja menevät sitten taas ohi.

Usein muutokset arkirutiineissa, esimerkiksi toisen vanhemman työmatka, saavat lapsen tukeutumaan rituaaleihin entistä tiukemmin. Toisaalta lapsi voi unohtaa vaatimuksensa vaikkapa mummolassa.

Kukaan ei kärsi, vaikka lapsi söisi kurkut aina ennen tomaatteja.

Jos tapa ei häiritse arkea suunnattomasti, siihen ei tarvitse puuttua. Kukaan ei kärsi, vaikka lapsi söisi kurkut aina ennen tomaatteja. Yleensä päähänpinttymä lievenee ja lopulta haihtuu ajan myötä.

3. Ymmärrä, älä hermostu

Kuvittele, että tulet kotiin ja joku onkin vaihtanut kaikki huonekalut toisiin. Lapsen maailmassa vääränvärinen yöpaita voi tuntua yhtä isolta mullistukselta. Siksi päähänpinttymiin kannattaa suhtautua ymmärtäväisesti.

Toisaalta aina ei voi joustaa. Joskus lempimuki on tiskikoneessa ja kaupassa on vain vääränmerkkistä jogurttia. Jos rutiinista poikkeamisesta tulee itku, aikuisen kannattaa ottaa lapsi syliin ja luoda lapselle turvallinen olo lohduttamalla.

Vähitellen lapsi oppii luottamaan siihen, että mitään pahaa ei tapahdu, vaikka iltapuuron söisikin pikkulusikan sijaan ruokalusikalla.

4. Valmenna lasta

Kaikkiin lapsen oikkuihin ei tarvitse suostua. Jos pakkomielle tekee perheen elämästä hankalaa, lasta kannattaa valmentaa muutoksiin leikin avulla.

Jos pinna kuitenkin kiristyy, ole itsellesi armollinen.

Lapselle voi kertoa, että vihreä muki haluaa päästä ulos kaapista ja maito voi maistua siitä entistäkin paremmalta. Tärkeintä on luoda hyväntuulinen tunnelma, sillä lapsen toruminen vain pahentaa ahdistusta ja saa lapsen takertumaan tapoihinsa entistä tiukemmin.

Jos pinna kuitenkin kiristyy, ole itsellesi armollinen. Jokaisella on joskus nälkäkiukku tai työstressiä. Pyydä anteeksi ja päätä, että olet seuraavalla kerralla kärsivällisempi.

5.  Hae apua ahdistukseen

Jos väärin asetellut pehmolelut ja väärässä järjestyksessä puetut vaatteet saavat lapsen jatkuvasti tolaltaan, pakkomielteet saattavat olla merkki neurologisesta häiriöstä. Tällöin lapsi kärsii yleensä muistakin oireista, kuten ahdistuksesta tai tunteiden ilmaisemisen vaikeudesta.

Pakkomielteet voivat kuulua esimerkiksi autismin kirjon, ADHD:n tai Touretten syndrooman oireisiin. On epäilty, että myös streptokokki-infektio voisi laukaista pakko-oireilua aiheuttavan PANDAS-nimisen autoimmuunisairauden.

Kun neurologinen häiriö on tunnistettu ja lapsi saa siihen hoitoa, pakko-oireetkin helpottavat.

Apua kannattaa hakea, jos päähänpinttymät ahdistavat lasta ja koko perhettä kovasti eivätkä mene itsestään ohi.

Varsinainen pakko-oireinen häiriö OCD puhkeaa yleensä vasta 9–10 vuoden iässä.

6. Tukea perheterapiasta

Varsinainen pakko-oireinen häiriö OCD puhkeaa yleensä vasta 9–10 vuoden iässä, ja siitä kärsii eri arvioiden mukaan 1–4 prosenttia lapsista.

Pakko-oireiluun voi hakea apua perheterapiasta, jossa lapsi opettelee leikin avulla uusia tapoja. Kun lasta palkitaan uusista tottumuksista, rutiinien rikkomisen synnyttämä ahdistus helpottaa.

Terapiassa uusia tapoja oppivat myös muut perheenjäsenet, sillä he saattavat tietämättään vahvistaa lapsen pakkokäyttäytymistä.

Jos lapsi ahdistuu esimerkiksi ovenkahvoihin koskemisesta, aikuinen saattaa yrittää helpottaa lapsen oloa avaamalla ovet tämän puolesta. Niin lapsi ei pääse kohtaamaan ovenkahvoihin liittyvää pelkoaan, jolloin ahdistus pahenee.

Vaativan erityistason psykoterapeutti Raul Soisalo on kirjoittanut teoksen Särkyvä mieli – lasten ja nuorten psyykkinen oireilu (Suomen Psykologinen Instituutti 2012).

Elina Hiltusen tavoite on saada tytöt ja vanhemmat ymmärtämään, että prinsessoista voi tulla mitä vain ja tiede kaipaa tyttöjä insinööreiksi.

"Aloin ajatella tyttöjä ja tiedettä yhtenä tavallisena päivänä pari vuotta sitten. Silloin kutosluokkalainen tyttäreni Emilia kysyi, mikä on Bosen-Eistenin kondensaatti.

Minulla ei ollut hajuakaan eikä Googlea lähellä, joten pyysin tytärtä kysymään isältään. Mieheni selitti tyttärelle matalissa lämpötiloissa esiintyvästä aineen tilasta ja minä mietin, että tyttärellä taitaa olla taipumuksia tieteiden pariin.

Kun menin suihkuun, aloin pohtia, miten voisin kannustaa tyttäreni tiedekiinnostusta. Ajatus laajeni nopeasti siihen, miten voisin kannustaa tyttöjä ylipäätään tieteiden lumoihin. Perustin Tiedettä tytöille -hankkeen ja saman nimiset nettisivut, joilla innostetaan tyttöjä opiskelemaan teknologiaa ja luonnontieteitä.

Tyttöjen leluissa ja lehdissä minua harmittaa, että ne keskittyvät yleensä kotiin, hoivaamiseen ja ulkonäköön. Niissä on naisia kampaajina ja lastenhoitajina, ihan hyvä, mutta missä ovat naiskirurgit tai tutkijat? Miksei satukirjan prinsessa voisi olla tutkijalääkäri, joka kehittää lääkkeen vaikka uniapneaan?

Miksei satukirjan prinsessa voisi olla tutkijalääkäri, joka kehittää lääkkeen vaikka uniapneaan?

Yksi haaveistani on järjestää tytöille tiedekutsuja, joissa tytöt pukeutuvat prinsessoiksi ja pääsevät tekemään tiedetaikatemppuja. Olen saanut kritiikkiä, että stereotyyppistä se prinsessaksi pukeutuminen. Varmaankin niin, mutta kiinnostus tieteeseen pitää herättää tyttöjen ehdoilla, ja aika harva tyttö on täpinöissään autoista tai tappajaroboteista.

Meidän vanhempien pitää kertoa tytöille, että prinsessa- ja nukkeleikit ovat hienoja ja että prinsessoista voi tulla mitä vain. Pinkistä pitäminen ei vie tytöiltä teknistä älyä. Voi leikkiä barbeilla ja rakastaa vaatteita ja olla sikahyvä matikassa.

Meidän vanhempien pitää kertoa tytöille, että prinsessoista voi tulla mitä vain.

Tutkimusten mukaan tytöt ja pojat ovat yhtä kiinnostuneita teknologiasta, kunnes tytöt alkavat jo alaluokilla ajatella, ettei siellä ole heille mitään. Uskon, että roolimallien puute on syynä, etteivät tytöt koulussa valitse luonnontieteitä.

Poikien lelu- ja pelimaailmassa tekniikkaa pursuaa, ja heille kasvaa siinä sivussa hyvä tiedeitsetunto. Keskinkertaisesti matikkaa osaavalle pojalle ei ole ongelma lähteä opiskelemaan diplomi-insinööriksi, mutta kympin tyttö epäilee usein olevansa liian huono.

 

Opettelin itse ohjelmoimaan muutama vuosi sitten, koska halusin kirjoittaa ohjelmointioppaan pikkulapsille. Poikani auttoi, hän harrastaa koodauskerhoa. Tytärkin osallistui, hän on loistava kirjoittaja. Ohjelmointi on kuin virkkaamista: käytät koodeja kuin lankaa ja teet mitä ikinä haluat.

Mieheni ja minä olemme kokeilunhaluisia teknologiafriikkejä, työmme vuoksi ja muutenkin. Avaan ulko-oven ihon alle asennetulla mikrosirulla, ja robotti-imuri siivoaa meillä. Seuraan terveyttäni aktiivisuusrannekkeella ja untani patjan alle laitetulla sensorilla. Lapsillemme tämä kaikki on ihan normaalia, niin kuin sekin, että he tekevät tietokoneella kolmiuloitteisia piirustuksia.

Haluaisin saada tytöt näkemään, miten moni asia heidän elämässään liittyy tieteeseen. Ihan ensin pitäisi saada varsinkin tyttöjen äidit ymmärtämään se, koska vanhemmat vaikuttavat lastensa asenteisiin niin paljon.

Haluaisin saada tytöt näkemään, miten moni asia heidän elämässään liittyy tieteeseen.

Ilman tieteen saavutuksia emme voisi matkustaa autolla tai lentäen tai ottaa selfieitä. Kännykän, suklaavanukkaan, meikkien, nettisivujen, kirjojen ja lelujen takana on tieteen keksintöjä.

 

Tyttöjen kannattaa tutustua tieteeseen samasta syystä kuin poikienkin: Se nyt vain on niin kiinnostavaa, ja sekä tyttöjen että poikien aivoja tarvitaan ratkaisemaan maailman haasteita. Naisia tarvitaan lisää varsinkin insinööreiksi ja suunnittelijoiksi, heitä on valmistuvien joukossa yhä vähän.

Tekoäly on jo mukana arjessa, älypuhelimissa, tietokoneissa ja autoissa. Kohta se on kaikkialla. Mutta ihminen on se, joka päättää, mitä hyvää uusi teknologia tuo ja kenelle.

Olen varma, että naiset toisivat koneisiin lisää inhimillisyyttä. Vanhuksille on karvaisia robottilemmikkejä. Niitä ei voinut siirtää sängystä toiseen hygieniasäädösten vuoksi, kunnes eräs nainen keksi, että tehdään lemmikkirobotille pestävä ja vaihdettava karvakuori.

Olen varma, että naiset toisivat koneisiin lisää inhimillisyyttä.

Kun haastattelin suomalaisia tiedenaisia Tiedettä tytöille -nettisivuille, huomasin, että monella on maailmanparannusvietti. Siis lapset ja vanhemmat, muistakaa: luonnontieteiden ja tekniikan avulla voi todella parantaa maailmaa."

Elina Hiltunen, 45, on Espoossa asuva diplomi-insinööri, kauppatieteiden tohtori ja tulevaisuuden tutkija, joka tekee myös virkkauskirjoja ja lasten tietokirjoja. Perheeseen kuuluvat puoliso Kari Hiltunen, tytär Emilia, 14, poika Otto, 12, sekä labradorinnoutaja Uno ja kääpiövillakoira Barbi.

Vierailija

Tiede ei kaipaa tyttöjen älyä.
Tiede kaipaa vain älyä eikä välitä pätkääkään sen tuottaneen henkilön sukuelimistä. Ne eivät älyä tuota.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tiede ei kaipaa tyttöjen älyä.
Tiede kaipaa vain älyä eikä välitä pätkääkään sen tuottaneen henkilön sukuelimistä. Ne eivät älyä tuota.

Ei kai kukaan sitä väittänytkään. Mutta puolet älystä on naisten päässä. Sitä puolta tiede kyllä kaipaa. Onneksi nykyään länsimaissa sitä onkin jo otettu käyttöön, mutta enemmänkin kelpaisi.