Jos lapsi saa kiukkukohtauksen, moni aikuinen vaatii kuria. Ihmeen moni aikuinen ilmaisee itse jopa vihaa sekä kasvokkain että netissä, kirjoittaa tutkija Laura Repo kolumnissaan.

Uhmakkuutta, aggressiivisuutta, vihaa ja impulsiivisuutta. Tai vetäytymistä, jännittämistä ja estyneisyyttä. Kaikki nämä voivat kertoa siitä, että lapselta puuttuu itsesäätelyn taitoja.

Taidot kehittyvät, ja niitä pitää opetella. Pienen lapsen vielä kuulukaan pystyä hallitsemaan esimerkiksi vihan tunteitaan.

Jotta taidot kehittyvät, lapsi tarvitsee johdonmukaista ja myönteistä ohjausta aikuisilta. Tunteiden säätelyä voi oppia vain, kun vierellä on aikuinen joka ei ole omien tunteidensa vietävänä. Aikuisen pitää hallita omat tunteensa ja tajuta niiden vaikutus lapseen. Kielteiset tunteet lasta kohtaan johtavat helposti siihen, että lasta yrittää ohjata moittimalla tai rankaisemalla.

Huutamalla itse ei voi opettaa lasta olemaan huutamatta.

Jos aikuiset ilmaisevat vihaa avoimesti kasvokkain tai netissä, vaikuttaa se väistämättä lapsiin.

Lasten taitojen kehittymiseen vaikuttaa myös aikuisten keskinäinen vuorovaikutus ja esimerkki. Jos aikuiset eivät säätele omia kielteisiä tunteitaan vaan ilmaisevat vihaa avoimesti kasvokkain tai netissä, vaikuttaa se väistämättä lapsiin.

On hämmentävää, miten monet aikuiset syyttävät lapsia ja nuoria huonosta käytöksestä, ja ratkaisuksi haluavat koventaa ilmapiiriä ja lisätä rangaistuksia.

Tutkimusnäyttö osoittaa yksimielisesti, että lapsen ja aikuisen lämmin vuorovaikutus on yhteydessä lapsen emotionaaliseen hyvinvointiin, oppimiseen ja hyviin suhteisiin toisten lasten kanssa.

Jos itsesäätely ei onnistu, johtaa se helposti kiusaamiseen.

Itsesäätelykyky on välttämätön sille, että ihminen toimii tilanteeseen sopivasti ja tarkoituksenmukaisesti suhteessa muihin. Jos itsesäätely ei onnistu, johtaa se helposti kiusaamiseen.

Tämä koskee sekä aikuisia että lapsia.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Heiskasen perheessä esikoinen saa tuplasti viikkorahaa, mutta vain keskimmäistä palkitaan koulumenestyksestä. ”Olemme tässä hieman ristiriitaisia.”

Heiskasen perheessä viikkoraha voi vanhemmilta joskus unohtua, mutta lapset ovat hyviä muistuttamaan. He ovat tehneet taulukon kotitöistä, joita vastaan saavat taskurahaa. 12-vuotias Oliver saa viikossa 10 euroa, yhdeksänvuotias Ada ja seitsemänvuotias Kasper saavat kumpikin 5 euroa.

– Listalla on esimerkiksi roskien vienti ja koiran ulkoilutus. Systeemi ei tosin tällä hetkellä ole niin tasapuolinen kuin haluaisimme, sillä esikoisella on isompi reviiri kuin muilla ja hän tarvitsee enemmän rahaa esimerkiksi eväisiin, Maria-äiti kertoo.

Lasten tavassa suhtautua rahaan on selkeitä eroja. Kuopus Kasper on innokas säästäjä ihailemansa isoveljen jalanjäljissä, kun taas Ada on huolettomampi rahankäyttäjä.

– Kasper on joskus hieman liiankin innokas laskemaan rahojaan. Hän aloittaa syksyllä koulun ja haaveilee rahojen riittävän älypuhelimeen. Toinen vaihtoehto on kuulemma oma lentokenttä ja lentokone, Maria kertoo.

Lisätsemppiä koulunkäyntiin

Esikoinen Oliver on aina ollut hyvä koulussa, mutta Ada on kiinnostuneempi muista asioita, kuten leikeistä ja kavereista. Siksi hän saa muutaman euron kannustinrahaa hyvistä koetuloksista.

– Olemme tässä hieman ristiriitaisia, mutta Oliver on todella itseohjautuva ja koulu on hänelle helppoa. Adan perään pitää katsoa enemmän, ja palkitseminen tuo kummasti lisämotivaatiota, Maria kertoo.

– Sovimme jossain vaiheessa, että hän saa vitosen aina, kun on saanut koulusta hyvää palautetta. Yhtäkkiä kiittäviä Wilma-merkintöjä alkoikin tulla joka päivä. Olimme nopeasti pulassa, kun summa lähenteli jo 50:tä euroa!

Lapset saavat omaa rahaa myös isovanhemmiltaan. Lisäksi vanhemmat antavat lomareissuille jokaiselle hieman suuremman summan.

Oman rahan käyttäminen on opettanut lapsille laatutietoutta.

– Olemme huomanneet, että jos annamme jokaiselle vaikka 20 euroa, he harkitsevat ostoksiaan tarkemmin eivätkä ole kinuamassa koko ajan jotain.

Marian mukaan oman rahan käyttäminen on opettanut lapsille laatutietoutta. He eivät halua laittaa rahojaan sellaiseen, minkä tietää menevän heti rikki.

– Yritämme muutenkin rajoittaa tavaran saamista ja rahankäyttöä. Esimerkiksi Oliver on mankunut jo pidempään hoverboard-lautaa, mutta ei ole sitä saanut. Katsomme, miten nopeasti villitys menee ohi.

Lapsi tekee pakonomaisilta vaikuttavia liikesarjoja. Mistä tietää, mikä on normaalia ja ikään kuuluvaa ja milloin pitäisi huolestua?

”Viisivuotias tyttäreni repii sormiensa ihoa huomaamattaan. Lisäksi hänellä on viime aikoina ilmennyt pakonomaisilta vaikuttavia liikesarjoja, joissa hän taputtaa kevyesti kasvojaan, jalkojaan tai pöytää. Taputtelusarjat näkyvät esimerkiksi lastenohjelmia katsoessa, leikkiessä tai pukiessa.

Olen keskustellut näistä varovasti tytön kanssa, ja hän on sanonut niiden olevan sellaisia juttuja, joita hänen vain pitää tehdä. Sormista on jo tullut vähän murhetta, koske ne kipeytyvät kun ihoa tarpeeksi paljon nyppii. Sormet ovatkin aika pitkälti laastaroi­tuna päivisin.

Asiasta on tarkoitus keskustella neuvolassa. En oikein tiedä, pitäisikö oireista huolestua, sillä muutoin kaikki vaikuttaisi olevan hyvin. Luonteeltaan tyttö on herkkä ja empaattinen.

Olisiko tilanteeseen mitään neuvoja?”

Epätietoinen

Janna vastaa:

”Ihan ensiksi: hienoa, että olet puhunut tytön kanssa asiasta! Olet tehnyt juuri oikein, kun et ole vaatinut lopettamaan liikkeitä, vaan olet rauhassa arvioinut tilannetta. Tahatonta liikehdintää on nimittäin monenlaista. Jos olisin neuvolalääkärinne, suosittelisin vielä psykologin tai toimintaterapeutin arviota. Sen perusteella on jo helpompi sanoa, miten tyttöä voi tarvittaessa auttaa.

Lähes kaikilla on toistuvia liikesarjoja, joita emme itse ehkä edes huomaa. Joku nyhtää tukkaa ajatuksissaan, toinen kaivaa nenää tai heiluttelee jalkaa. Niistä ei ole elämässä haittaa, kunhan muut ihmiset kestävät niitä katsella.

Erilaiset räpyttelyt ja hypähtelyt ovat aika tavallisia näin pienillä lapsilla. Liikkeet saattavat liittyä vaikeuteen säädellä omaa kiihtymystilaansa. Herkkä lapsi menee ikään kuin sisäisesti ylikierroksille mukavastakin asiasta ja yrittää palauttaa tasapainoa liikkeillään. Silloin avuksi on syli ja lempeä yhdessä ihmettely: Huomasitko? Miltä nyt tuntuu, alkoiko jokin jännittää?

Liikesarja, jonka estämisestä syntyy vahva ahdistuneisuuden tunne, on niin kutsuttu pakko-oire. Joskus liikesarjaan liittyy maaginen ajatus: jos en tee näin, jotain pahaa tapahtuu. Se yleistä etenkin ylikorostuneen kilteillä lapsilla, jotka herkästi tulkitsevat tekevänsä väärin. Yleensä lapsi pystyy hetkellisesti hallitsemaan liikettä, jolloin se näkyy esimerkiksi vain kotona. Oiretta ei kannata estää, vaan mieluummin yrittää arvioida lapsen tunne-elämää laajemmin, esimerkiksi psykologin tai perheneuvolan avulla.

Pakkoliike, jota ei voi estää lainkaan, liittyy periytyviin, neuropsykiatrisiin tai viruksen aiheuttamiin sairauksiin. Esimerkiksi Touretten oireyhtymässä liikkeisiin liittyy tahatonta ääntelyä. Erittäin runsaat äkilliset pakko-oireet voivat syntyä infektion jälkitilana. Kirjeesi perusteella nämä ovat epätodennäköisiä, mutta neuvolalääkäri voi vielä arvioida tilanteenne.”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapselle suuttuminen tai kiristäminen ei auta, mutta hänen päättäväisyyteensä ei tarvitse taipua, psykologi Leea Mattila neuvoo.

Kohta kaksivuotias lapsemme tahtoo kaikkeen äidin. Isä ei kelpaa nukuttamiseen, ei sylittelyyn, ja huuto nousee siitäkin, jos isä tuo ruuan pöytään.

Olemme yrittäneet olla kotona mahdollisimman tasapuolisia vanhempia, mutta se on vaikeaa, kun jo aikataulusyistä lapselle on välillä pakko antaa periksi.

Isästä tämä tuntuu todella pahalta. Tuntuu siltä, että vaikka miten yrittäisi, lapselle ei vain mikään käy. Siksi on vaikeaa jaksaa pysyä positiivisena. Onko tämä vain jokin pitkältä tuntuva vaihe, vai eikö lapsi vain pidä isästään?

Psykologi Leea Mattila vastaa

Torjunta satuttaa jokaista. Lohduttautua voi sillä, että kyseessä on melko tavallinen ja ohimenevä, joskin toisinaan hyvin sitkeä ilmiö, jota ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Äidin, isän ja lapsen välillä on kolmiosuhde, jossa aina joku voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi. Lapsi saattaa pyrkiä pönkittämään asemaansa toisen vanhemman kanssa ja sulkea toista kolmiosta ulos. Vanhempien tehtävänä on vaalia kolmiota. Toista vanhempaa on hyvä pitää mukana puheissa silloin, kun hän ei ole läsnä.

Äidit saattavat joskus toimia isäsuhteen suuntaan eräänlaisina portinvartijoina. Salliiko äiti isän oman tavan toimia lapsen kanssa? Kohdistaako hän isään huomaamattaan kritiikkiä lapsen kuullen? Onhan roolit jaettu tasaverroin siten, että molemmat vanhemmat sekä hoivaavat lasta että asettavat hänelle rajoja?

Joskus ”suosin toista”-ilmiö johtuu elämänsiirtymästä, kuten sisaruksen syntymästä tai päivähoidon aloituksesta.

Psyykkinen kehitys aktivoi lapsen kiintymyskäyttäytymistä erityisesti toisen ikävuoden loppupuolella. Lapsen voi olla aiempaa vaikeampaa kestää eroja vanhemmasta, ja hän saattaa tämän vuoksi alkaa suosia sitä, joka on enemmän läsnä.

”Muista viestittää ehdotonta rakkautta, jossa lapsi ei tule hylätyksi, vaikka käyttäytyykin näin.”

Usein isä kelpaa, jos äiti on poissa, mutta molempien läsnä ollessa suosiminen tulee esiin.

Lapsen tyranniuteen ei tarvitse taipua. Parivuotias kestää pieninä annoksina epämukavuutta ja ahdinkoa. Rauhallinen aikuinen voi auttaa häntä oppimaan sietämään turhaumaa, kunhan se ei käy ylivoimaiseksi eikä lapsi ei mene paniikkiin.

Leikkisä asennekin voi auttaa. ”Katsopa kun isä tuo nyt ruuan pöytään, eikös hän vain osaakin hyppiä hassuja jättiläisenaskelia!”

Lapselle suuttuminen tai kiristäminen ei auta. Anna lapsen ymmärtää, että olet valmis seurustelemaan, kun hän haluaa. Lisää kahdenkeskistä aikaa ja hoivaa lapsen kanssa ja kiinnostu siitä, mitä lapsi tekee. Muista viestittää vuorovaikutuksellasi ehdotonta rakkautta, jossa lapsi ei tule hylätyksi, vaikka käyttäytyykin näin.

Lapsi- ja perhepsykologi Leea Mattila vuorottelee tällä palstalla lastenlääkäri Jarmo Salon kanssa. Lähetä kysymyksesi vauva@sanoma.com otsikolla ”Leea vastaa”.

Nykyisin niin viisas mummo :)

Mitä tehdä, kun isä ei kelpaa?

Kyllä isän pitää voida osallistua lapsen hoitoon, vaikka lapsi kiukkuaisi äitiä "apuun". Ei lapsi mene rikki, vaikkei kaikki mene hänen tahtonsa mukaan. Päinvastoin - tuntee olonsa turvalliseksi, kun vanhempi (vanhemmat) pitävävät kiinni päätöksistään/sopimistaan asioista. Se on aikuisuutta. Mitä muuten tehdään, kun lapsi on isompi, annetaanko taas periksi, ettei vain tule "pienelle" paha mieli? Vai pääseekö aikuinen helpommalla suostumalla kaikkeen mitä lapsi haluaa?
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uhkaisitko lasta rangaistuksilla, koska hän ei vielä osaa ajaa polkupyörällä? Yhtä hölmöä on suuttua lapselle siitä, ettei hän osaa vielä säädellä tunteitaan, sanoo kasvatustieteen tohtori Liisa Ahonen.

”Enkä, siivoa itse! En mene vielä nukkumaan! Leluröykkiö saa kyytiä, kun lapsi suuttuu. Kohta suuttuu aikuinenkin: Mitä se nyt uhmaa? Ihan kuin näistä asioista ei olisi ikinä puhuttu.

Mutta jos puoliso sulkisi telkkarin ja patistaisi lempisarjaansa seuraavan aikuisen petiin, vanhemmasta tuntuisi varmasti samalta kuin lapsesta nyt, epäreilulta.

Epäreilusta kohtelusta jää vahvat muistijäljet. Vielä aikuisenakin saattaa muistaa tilanteita, joissa on lapsena tuntenut tulleensa väärinymmärretyksi. Monikohan aikuinen karttaa purjoa tai parsakaalia, koska lapsena joutui syömään sitä vasten tahtoaan?

Silti me aikuiset unohdamme usein, että pieniltä tuntuvat asiat voivat lapsen maailmassa olla tosi suuria. Ehkä lapsi menetti malttinsa, koska aikuinen tietämättään katkaisi leikin lapselle tärkeässä kohdassa.

Raivari ei ole pikkujuttu: se kuormittaa lasta vastaavasti kuin pettymyksen aiheuttama suru.

Epäreilun kohtelun vastakohta on myötätunto. Se on myös toimivin tapa rauhoittaa lapsen kiukku.

Jos vanhempi vastaa lapsen kiukkuun rangaistuksella, hän mitätöi lapsen tunteet ja opettaa tälle tunteiden tukahduttamista niiden säätelyyn sijaan. Raivari ei ole pikkujuttu: se kuormittaa lasta vastaavasti kuin pettymyksen aiheuttama suru.

Rangaistuksilla uhkaamisen sijaan kannattaa viestiä lapselle sanoin tai sanattomasti, että ymmärtää, kuinka paljon lasta harmittaa. Lapsi on aina rakas – vihaisenakin. Kaikista tilanteista selvitään yhdessä.

Sääntöjä ja rajoja tarvitaan. Arki ei toimi ilman niitä. Mutta lapsi voi kokea säännöt mielivaltaisina, ellei hänelle selitetä, miksi milläkin tavalla toimitaan. Hampaat pestään, ettei niihin tule reikiä. Kun illalla menee ajoissa nukkumaan, aamulla on mukava herätä.

Myös temperamentti vaikuttaa. Hitaasti muutoksiin sopeutuvan lapsen voi olla vaikea siirtyä vanhasta tehtävästä uuteen. Lapsella temperamenttipiirteet korostuvat, sillä tunnetaidot vasta kehittyvät. Raivarin hetkellä vanhempi unohtaa tämän, ja lapsen kiukku tarttuu.

Hermostuisitko lapselle, joka ei vielä osaa ajaa polkupyörällä?

Tuossa tilanteessa kannattaa miettiä, hermostuisiko lapselle, joka ei vielä osaa ajaa polkupyörällä, tai uhkaisiko rangaistuksilla, koska lapsi ei ole ihan vielä oppinut lukemaan. Silti moni hermostuu lapselle siitä, että hän ei vielä osaa säädellä tunteitaan.

Ennakointi ehkäisee uhmaa. Se auttaa lasta hyväksymään aikuisen asettamat rajat ja vetämään yhtä köyttä vanhemman kanssa.

Iltatouhuissa ennakointi on sitä, että vanhempi osoittaa lapselle selvästi vaikka kolmella sormella, kuinka paljon tällä on leikkiaikaa jäljellä. Yksi sormi vastaa viittä minuuttia. Kun kolmesta sormesta enää yksi on pystyssä, lapsi tietää lopetella leikkiään. Ja kun kaikki sormet on käytetty, lelut siivotaan ja sitten halataan.”

Kasvatustieteen tohtori Liisa Ahosen väitöskirja on julkaistu helppotajuisena nimellä Haastavat kasvatustilanteet – Lämpimän vuorovaikutuksen käsikirja (PS-kustannus, 2017).

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.