Kuva: iStockphoto
Kuva: iStockphoto

Onhan se kätevää, jos lapsi tottelee, mutta kiltteydellä on kääntöpuolensa.

Tekee niin kuin pyydetään, käyttäytyy kauniisti eikä rettelöi. Sellainen on kiltti lapsi, perinteisen kasvatusajattelun ihanne. Sävyisän ja tottelevaisen lapsen kanssa välttyykin arjessa monelta väännöltä.

Mutta pärjääkö tässä maailmassa kiltteydellä? Voiko joustavuus muuttua liialliseksi myötäilyksi, josta on lapselle haittaa?

– En oikeastaan pidä sanasta kiltti. Siihen liittyy mielikuva, että pitäisi olla hajuton ja mauton, ettei vain tuota kenellekään pahaa mieltä ja pettymystä, sanoo psykoterapian erityispsykologi ja perheterapeutti Kaija Lajunen, joka on kehittänyt lasten turvataitokasvatusta.

Kiltteys on myönteistä, kun se tarkoittaa huomaavaisuutta, myötätuntoisuutta ja muiden kunnioittamista. Samalla pitää osata olla kiltti itselleen.

– Liian kiltti panee aina toisten toiveet etusijalle ja sivuuttaa omat toiveet ja tarpeet. Se voi johtaa arvotto­muuden tunteeseen ja pahimmillaan masennukseen.

Jämäkkyys ei tarkoita muiden kohtelemista huonosti.

Arvosta itseäsi ja muita

Joku lapsi on jo temperamentiltaan sopuisampi, toinen tulisempi. Hiljaisuus ei silti tarkoita samaa kuin kiltteys. Rauhallinen lapsi voi olla hyvin tietoinen mielipiteistään ja osata tuoda niitä tarvittaessa esille.

Jämäkkyys ei tarkoita muiden kohtelemista huonosti. Kun arvostaa itseään, osaa arvostaa myös muita.

Miten vanhempi voi opettaa lapselle oikeanlaista kiltteyttä? Ensinnäkin arvostamalla itseään.

– Aikuinen voi näyttää mallia siinä, miten tunteensa ja mielipiteensä voi sanoa selkeästi, rauhallisesti ja vakaasti, Lajunen neuvoo.

On myös tärkeää osoittaa arvostavansa lapsen mielipiteitä, vaikkei niiden mukaisesti voi aina toimia.

Aina se ei ole helppoa. Kai jokainen toivoo lapsestaan vahvatahtoista pärjääjää, mutta silti riepoo, kun tenava panee hanttiin. Pinna kiristyy kiireessä, kun lapsi ei anna auttaa pukeutumisessa vaan yrittää kymmenennen kerran saada vetoketjun itse kiinni.

"Joskus lapsi ei tuo omia tarpeitaan esille, koska hän ei edes tajua, että niillä on väliä."

Silloin kannattaa muistuttaa itseään: näin hän harjoittelee tärkeää selviytymisen taitoa. Kun aikuinen kuuntelee lapsen ajatuksia ja tahtoa, lapsi oppii, että ne ovat tärkeitä ja kuuntelemisen arvoisia.

– Joskus lapsi ei tuo omia tarpeitaan esille, koska hän ei edes tajua, että niillä on väliä. Hän on oppinut skannaamaan toisten toiveita ja toteuttamaan niitä, vaikkei niitä edes lausuttaisi ääneen.

Jos perheessä on esimerkiksi jatkuvaa riitaa tai muita isoja huolia, lapsi voi ajatella, ettei halua aiheuttaa vanhemmille enää lisää pahaa mieltä. Myös kovin rankaiseva ja moittiva kasvatus voi tuottaa liian kiltin lapsen, joka koko ajan pelkää tekevänsä jotain väärin.

Jos lapsen käskee ”olla kiltisti”, se ei myöskään välitä lapselle mitään hyödyllistä ja täsmällistä ohjetta, kuten vaikka ”muista sanoa kiitos”.

Kavereille saa sanoa ei

Pikkukoululaista harmittaa vielä illalla kotona. Luokassa äänestettiin siitä, mitä peliä pelattaisiin, ja tyttö taipui kavereiden painostuksesta kannattamaan vaihtoehtoa, jota ei halunnut. Jälkikäteen tuntuu kurjalta.

Porukan paine on kova, ja halu miellyttää ikätovereita on ymmärrettävää. Mutta jos aina suostuu kaikkeen, voi joutua toistuvasti ohitetuksi. Liian kiltti voi päätyä syrjityn asemaan, vaikka pyrkii myötäilyllään päinvastaiseen.

Kun lapsi kertoo mielipahastaan, aikuisen kannattaa kuunnella ja rohkaista: Kurja tunne on merkki siitä, että tilanne ei mennyt sinusta oikein. Miten olisit voinut kertoa tahtosi? Miten vastata, jos joku arvostelee tai nauraa?

Lapsen ei tarvitse ottaa vastuuta toisen pettymyksestä.

Jo pienten kesken syntyy rooleja. Yksi pomottaa, toinen tottuu joustamaan. Jos vanhempi huomaa, että lapsi taipuu jatkuvasti toisen tahtoon, tilanteista kannattaa jutella. Halusitko, että tuo meni noin? Miten voisit sanoa, ettet aina halua olla kotileikissä koira? Esimerkki­tilan­teita voi myös leikkiä.

Vaikka oman tahtonsa sanoisi miten nätisti, toinen voi silti loukkaantua.

– Lapsen kanssa voi pohtia, onko lopulta niin vaarallista, jos toista alkaa harmittaa. Ei lapsen tarvitse ottaa vastuuta toisen pettymyksestä, Lajunen sanoo.

Tavoite ei ole, että aina olisi sopuisaa. Kaveria ei turhaan ja tieten tahtoen pidä loukata, mutta omia rajoja saa puolustaa. Jos toinen siitä suuttuu, lapsi ei voi sille mitään. Kaikkeen ei tarvitse suostua. Erimielisyyksistä pääsee yli, ja ne voidaan sopia. Tärkeintä on, että tilanteet menevät lopulta reilusti molempien kannalta.

Käsitystä omista rajoista on hyvä opetella pienestä saakka.

Ärjäise kuin leijona

Lapsen kasvaessa vastaan tulee vakavampiakin paikkoja kuin kotileikin roolijako. Joskus tiukka ei-sana on tarpeen, jotta ei joudu vaarallisiin tilanteisiin. Lapsi, joka ei osaa puolustaa itseään, on alttiimpi henkiselle, fyysiselle tai seksuaaliselle hyväksikäytölle.

Käsitystä omista rajoista on hyvä opetella pienestä saakka. Mistä sinä alat ja mistä toinen alkaa? Mitä sinulle saa tai ei saa tehdä? Yksi tapa on piirtää yhdessä paperille kehon ääriviivat, joiden sisällä lapsi päättää itse. Lapsi voi värittää omakuvaan alueet, joihin häntä ei saa koskea ilman lupaa.

Oman mielipiteen sanomista on hyvä myös harjoitella ääneen: Ei, en lähde tuohon. Hiljaista, arkaa lasta voi rohkaista käyttämään ääntään vahvemmin ja tarvittaessa ärjäisemään kuin leijona.

Oudoissa tilanteissa lapsen hälytyskello usein luonnostaan soi. Jos hän ei ole oppinut ottamaan tuntemuk­siaan tosissaan, hän voi olla helpommin vietävissä.

– Outo olo tai pelko ovat vaaran merkkejä, joita kannattaa kuunnella. Tottelevaisuus ei voi olla ainoa ohjenuora elämässä, Lajunen sanoo.

Lue lisää: Lajunen, Andell, Ylenius-Lehtonen & Ojanen: Tunne- ja turvataitoja lapsille. Tunne- ja turvataitokasvatuksen oppimateriaali. THL 2015.

Meidän Perhe 5/2016

Rohkaise omaan ajatteluun

1. Rohkaise lasta luottamaan siihen, että hänellä on kuuntelemisen arvoisia ajatuksia. Älä vähättele itseäsikään.

2. Kunnioita jo pienen lapsen omia rajoja. Älä esimerkiksi pakota ujostelevaa lasta sukulaisen syliin vain sukulaisen mieliksi, jos lapsi ei halua.

3. Opeta lapselle turvataidot: oudossa tai uhkaavassa tilanteessa pitää sanoa jämäkästi ei, lähteä pois ja kertoa turvalliselle aikuiselle.

Vierailija

Kasvatatko lasta vai lapasta? Opeta lapsi puolustamaan rajojaan

Tuntuupa pahalta lukea tämmöistä artikkelia kun oma äiti on sössinyt kaikessa missä tuossa käytännössä voi sössiä ja on yhä tänäkin päivänä sitä mieltä, että en saisi pitää puoliani missään. Miten mä sanon oman mielipiteeni rauhallisesti, kun sitä ei ole koskaan noteerattu? En kai mä nyt voi omien lasteni kanssa sellaista opetella, etteivät ne ala sitten määrätä ja päättää kotona siitä miten asiat tehdään?
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Rahataitojen harjoittelu alkaa käteisellä, mutta jossain vaiheessa on opittava käyttämään myös tiliä ja maksukorttia. Lue vinkit, joilla muovirahaan siirtyminen käy helposti.

1. Missä iässä?

Rahataitojen opettelu kannattaa aloittaa käteisellä. Pieni lapsi hahmottaa rahan arvon ja ostamisen logiikan paremmin, kun taskurahat ovat fyysisessä muodossa kolikoina ja seteleinä. 

Maksukortti on kätevä siinä vaiheessa, kun lapsen reviiri laajenee ja hän tarvitsee säännöllisesti rahaa esimerkiksi välipaloihin mennessään harrastuksiin. Vanhemmat voivat tarvittaessa lisätä lapsen tilille rahaa vaikka kesken päivän mobiilisovelluksella.

Viimeistään yläasteikäiselle käyttörahat on järkevää antaa kerran kuussa tilille, jotta nuori saa treenata oman kuukausibudjettinsa hallitsemista.

Lapsille myönnettävien maksukorttien ikärajat vaihtelevat pankeittain. S-pankilla ja Aktialla alaikäraja on seitsemän vuotta, Osuuspankilla kymmenen. Säästöpankilla, POP-Pankilla ja Ålandsbankenilla  kortti myönnetään 11-vuotiaille. Nordealla, Danske Bankilla ja Handelsbankenilla ei ole alaikärajaa, vaan kortin myöntämisestä neuvotellaan tapauskohtaisesti.

Lasten tilit ja kortit ovat useimmissa pankeissa vuosimaksuttomia.

(Ikärajojen ja hintatietojen lähde: Vertaaensin.fi)

2. Millainen on paras?

Järkevintä lienee hankkia lapsen kortti samasta pankista, jossa vanhemmillakin on tilit. Silloin voi siirtää lapsen tilille rahaa tarvittaessa nopeastikin sekä seurata lapsen tilinkäyttöä helposti.

Lapsille tarkoitetut kortit ovat yleensä joko Visa Electron tai Mastercard Debit Online -kortteja, jotka varmistavat saldon tililtä aina ennen maksamista, joten tiliä ei ole mahdollista ylittää.

Korteissa on yleensä lähimaksuominaisuus, jolla lapsen on helppo maksaa pieniä ostoksia ilman tunnusluvun näpyttelyä. Riskinä tosin on, että jos kortti katoaa, sitä voi käyttää kuka vain. Jos katoaminen huolestuttaa, pankista voi pyytää kortin myös ilman lähimaksuominaisuutta.

3. Miten opastaa lasta?

Lapselle pitää muistaa opastaa kortin käyttöön liittyvät turvallisuusasiat, jotka aikuisesta tuntuvat itsestään selviltä: Tunnusluku pitää opetella ulkoa, eikä sitä saa kertoa kenellekään. Korttia pitää säilyttää huolellisesti.

Sovi lapsen kanssa myös kortin käyttöön liittyvät perheen omat pelisäännöt: milloin kortti otetaan mukaan ja mitä sillä saa ostaa, missä kaupoissa ja sovelluksissa ja millaisissa tilanteissa sitä saa käyttää itsenäisesti ja milloin pitää neuvotella vanhemman kanssa.

– Käy lapsen kanssa myös läpi se, miten pitää toimia, jos kortti katoaa, neuvoo rahoitusasiantuntija Lauri Timgren Vertaaensin.fi:stä.

Kortin sulkupalvelun numero kannattaa tallentaa puhelimen muistiin. Vuorokausikohtaiset nosto- ja käyttörajat voi säätää omalle lapselle sopiviksi.

Nostorajoista ja sopivasta kuukausirahan määrästä keskustellaan myös Vauva.fi:n keskustelussa lasten ja nuorten pankkikorteista.

– 12-vuotiaalla on meillä pankkikortti, jonne saa kuukausirahan. Kortilla on käyttöraja 20 e/vrk, joten isoa vahinkoa ei pääse tapahtumaan vaikka kortti joutuisi vääriin käsiin, kertoo yksi vanhempi keskustelussa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Satu Kemppainen

Koulun alkaminen on juhlan paikka muillekin kuin ekaluokkalaisille.

Luulin jo, että tänä vuonna olisin selvinnyt koulujen aloituksesta ilman kyyneleitä. Omat koululaiseni menivät tokalle ja vitoselle, joten tällä kertaa en käynyt läpi suurten taitekohtien tunnemyrskyjä. (Tiedättehän: Miten vauvani voi olla jo koululainen/yläkoululainen/lukiolainen, vastahan sain hänet ensi kertaa syliini.)

Olin salaa tyytyväinen, että tänä vuonna on muiden isien ja äitien vuoro pidetellä nyyhkytyksiä.

Aluksi menikin hyvin. Menin töihin, ja puoliso jäi kotiin huolehtimaan, että lapset heräävät ja lähtevät ajoissa tahoilleen. Some täyttyi ekaluokkalaisten vanhempien liikuttuneista päivityksistä. Tykkäsin niistä kaikista ja olin salaa tyytyväinen, että on muiden isien ja äitien vuoro pidetellä nyyhkytyksiä kirkossa, kun ekaluokkalaiset siunataan koulutielle ja kanttori soittaa Maan korvessa kulkevi.

Seurasin kiinnostuneena myös metakeskustelua siitä, onko tämä somen paras vai ärsyttävin viikko, kun niin monet postaavat samanlaisen kuvan pienestä lapsesta ja isosta repusta koulun pihalla.

Tuli lisää risteyksiä, lisää keltaliivisiä vapaaehtoisia, yksi poliisiautokin liikennettä turvaamassa.

Mutta tänään murruin. Oli minun vuoroni keitellä koululaisille aamupuurot ja viedä kuopus päiväkotiin. Lähdin ovesta ulos samaan aikaan tokaluokkalaisen kanssa, ja kuljimme alkumatkan rinnakkain. Liikutus iski heti ensimmäisessä risteyksessä. Naapurin koululaisten isoisä oli siinä keltaisissa huomioliiveissä vahtimassa, että uudet ekaluokkalaiset pääsevät turvallisesti tien yli kouluun.

Jatkoimme matkaa, isoja ja pieniä koululaisia virtasi taas kesäloman jälkeen kouluihinsa. Tuli lisää risteyksiä, lisää keltaliivisiä vapaaehtoisia, yksi poliisiautokin liikennettä turvaamassa.

Koulun nurkalla vilkutin tokaluokkalaiselle, pyyhin vaivihkaa silmanurkkiani ja ajattelin, että oikeastaan tämä pitäisi julistaa kansalliseksi juhlaviikoksi, suomalaisen koulujärjestelmän juhlaviikoksi.

Käytännössä se sitä jo onkin. Samanlaisina toistuvat ensimmäisen koulupäivän somepäivitykset ovat kuin yhteinen rituaali, johon kukin vuorollamme osallistumme. Kuulemma hekin, jotka vasta toivovat omaa lasta, unelmoivat siitä, että saisivat jonain päivänä tehdä sen tärkeän päivityksen: lapseni ensimmäinen koulupäivä!

Somepäivitykset ja niiden saamat runsaat tykkäykset kertovat samasta asiasta kuin keltaliiviset isoisät.

Pohjimmiltaan nuo päivitykset ja niiden saamat runsaat tykkäykset kertovat samasta asiasta kuin keltaliiviset isoisät: me yhdessä arvostamme koulua ja toivomme, että lapsilla on hyvä olla siellä.

Kaikkina muina viikkoina voidaan mieluusti pitää meteliä koulun epäkohdista, kuten sisäilmaongelmista, kiusaamiseen puuttumisen vaikeuksista, säästöistä, eriarvoistumisesta. Tänään iloitsen siitä, että meillä on tämä mahtava systeemi, kaikille kuuluva koulu, jossa lapsia kesäloman jälkeen odottavat korkasti koulutetut, työhönsä sitoutuneet opettajat, kouluruoka, terveydenhoitajat, psykologit ja kuraattorit.

Sen kunniaksi voi muutaman ilon kyyneleen vieräyttää vaikka joka vuosi.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Vauva.fin bloggarit kertovat, miltä tuntuu kun lapsi aloittaa ensimmäisen luokan.

Blogi: En kuvitellut kolmea

Kuva: En kuvitellut kolmea -blogi
Kuva: En kuvitellut kolmea -blogi

"En usko räjähtäväni mihinkään suureen tunteiden purkaukseen ensimmäisenä koulupäivänä, mutta toisaalta silmät kostuivat jo pelkästä työkaverin lapsen lukujärjestyksen tarkastelusta. Otapa tässä nyt omista tunteista selvää! 

En odota, että arki helpottaisi, koska iltapäiväkerho on keskustassa ja lapsi on haettava sieltä. Sen jälkeen huristellaan vielä entiseen tapaan päiväkodille ja kahden muun lapsen päivät venyvät joka ikinen päivä ainakin jonkin verran. Se tuo extra säätämistä arkipäiviin ja -iltoihin. 

"Silmät kostuivat jo pelkästä työkaverin lapsen lukujärjestyksen tarkastelusta."

Vanhempana pelottavin asia koulun aloituksessa on, miten lapsi löytää oman paikkansa joukossa. Uskon, että koululaisen vanhempana on hieman etsittävä omaa suhtautumista lapseen ja päästettävä napanuoraa löystymään. Enää ei ole päiväkodin työntekijää kertomassa päivän sujumisesta."

 

Blogi: Sattumia ja suklaarakeita

Kuva: Sattumia ja suklaarakeita -blogi
Kuva: Sattumia ja suklaarakeita -blogi

"Menemme saattamaan lasta koululle ensimmäisenä päivänä. Tiedän jo nyt, ettei kyyneliltä voi välttyä. Sitä ajattelee, että koululainen on jo niin iso, vaikka näkeehän sen, miten pieniä ne ekaluokkalaiset polvitaipeissa heiluvien reppujensa kanssa oikeasti vielä ovat.

Koska kyseessä on toinen kouluun lähtijä, ei edessä ole samanlainen hyppy tuntemattomaan kuin pari vuotta sitten ensimmäisen kanssa. Tunnen silti  hieman jännitystä ja huolta pikkukoululaisen pärjäämisestä: Kuinka muutos häneen vaikuttaa? Saako lapsi kavereita? Jaksaako vipeltäjäluonne keskittyä tunnilla?

"Jaksaako vipeltäjäluonne keskittyä tunnilla?"

Jälkkäriin poika menee osa-aikaisesti, mikä on meille uusi juttu: ekaluokkalaisen aikaan olin äitiyslomalla. Vähän mietityttää, käyvätkö päivät raskaaksi? Toisaalta väsymysraivarit olivat viimeksi suuri yllätys, mutta nyt osaan jo varautua niihin.

Poika kävi isoveljen tavoin mummin kanssa koulureppuostoksilla, mutta vielä on hankinnassa koulupöytä. Puhelimen tuleva ekaluokkalainen sai kesän alussa – ei uuden, vaan isoveljen vanhan. Vielä pitää käydä läpi kenelle soittaa missäkin tilanteessa, ja tietenkin muistuttaa, että puhelimen käyttö koulupäivän aikana on kielletty."

 

Blogi: Rakkaudesta sanottu

Kuva: Rakkaudesta sanottu -blogi
Kuva: Rakkaudesta sanottu -blogi

"Uskon, että kuopuksemme pärjää koulussa mainiosti. Eniten jännitystä ja ajatuksia herättää ehkä juuri se, että hänkin menee jo kouluun. Vanhemmuus itsessään säilyy ennallaan, joskin rooli saa uusia sävyjä. On uskallettava antaa vastuuta ja luotettava lapsen kykyyn ottaa sitä sopivassa määrin myös vastaan. 

Tämän syksyn myötä perheessämme ei ole enää yhtään päiväkoti-ikäistä lasta. Perheemme kaksi vanhinta lasta on seuraavan vuoden poissa armeijassa ja vaihto-oppilaana, joten arjessa auttajia on vähemmän. Eka- ja tokaluokkalaisten ei mielestäni kuulu viettää vielä pitkiä aikoja itsekseen kotona, joten tämän asian huomioiminen pienemällä porukalla voi olla aiempaa haastavampaa joissain tilanteissa.

"Vanhemmuus itsessään säilyy ennallaan, joskin rooli saa uusia sävyjä."

Isä menee saattamaan pienimmät ensimmäisenä koulupäivänä kouluun. Itse olen silloin jo töissä, mutta varmasti hengessä mukana. Molemmille alakoululaisille on iltapäiväkerhopaikat varattuna, mikä tuo turvaa iltapäiviin. Molemmilla pikku-koululaisilla on myös kännykät turvaa tuomaan.
 

Blogi: Villi viisikko

Kuva: Villi viisikko -blogi.
Kuva: Villi viisikko -blogi.

"Tunnen haikeutta, sillä esikoiseni aloittaa ensimmäisen luokan. Tuntuu, että vastahan hänet synnytin! Todennäköisesti itken ensimmäisenä päivänä saattaessani poikaa kouluun. Olen omalla tavallani todella ylpeä, ja odotan innolla, että poika oppii lukemaan ja saa uusia kavereita.

"Odotan innolla, että poika oppii lukemaan ja saa uusia kavereita."

Minun pitää varmaan vähitellen opetella olemaan rennompi ja ymmärtää, ettei esikoinen ole enää ihan pieni. Ehkä hänelle voi jo antaa hieman enemmän vapauksia sekä vastuuta?

Mietin, saako poika kavereita koulusta, kun tutut esikoulukaverit siirtyvät toiseen kouluun. Jännittää, näkyykö pojan vilkkaus koulussa ja pelkään siitä mahdollisesti johtuvia ongelmia. 

Meidän ekaluokkalainen ei tarvitse aamu-, eikä iltapäivähoitoa, koska olen itse vauvan kanssa kotona. Kännykkä Eemilillä on, mutta ainakaan alkuun sitä ei oteta kouluun mukaan. Lähes kaikki tarpeellinen on jo hankittu koulua varten: enää puuttuu muutamat jutut kuten kunnon jumppavaatteet jumppatunneille."

 

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsen koulun aloitus on koko perheelle tärkeä elämänmuutos. Siksi jännitys on täysin luonnollista myös vanhemmalle, sanovat asiantuntijat.

Olen jo varannut nenäliinoja. Elokuun kymmenentenä päivänä saatan esikoistani pitkin tuttua jalkakäytävää. Risteyksessä katsomme vasemmalle ja oikealle ja vielä kerran vasemmalle ja oikaisemme hiekkakentän läpi koulun pihalle. Tennareiden rusetit hän on solminut itse, päässä on tarkoin valittu lippis, iso reppu peittää koko pienen selän. Sitten sanomme moikka, kivaa päivää.

Koulun alku on valtava elämänmuutos lapselle, mutta sitä se on vanhemmallekin. Myös omassa ystäväpiirissäni isät ja äidit ovat heitä, jotka tekevät erityisesti esikoisensa oppivelvollisuuden alkamisesta numeron.

Minä ainakin teen, mutta toki parhaani mukaan vain mielessäni. Se ei onnistunut silloin, kun hämäränä talvisena iltana avasin postia kotimme keittiössä. Lapset istuivat jo ruokapöydässä, kun paksusta kukkokuvioidusta kirjekuoresta paljastuivat sanat: Tervetuloa kouluun.

”Miksi sinä äiti itket ja naurat yhtä aikaa”, kysyivät lapset.

En ole koskaan ennen ollut koululaisen äiti, eikä minulla ole mitään hajua, mitä se minulta vaatii. Olenko todella pystynyt antamaan lapselleni parhaat mahdolliset eväät, joilla hän pärjää koulumaailmassa? Noinko ison lapsen me olemme osanneet vauvastamme kasvattaa?

”Siirtymätilanteissa vanhemmatkin pysähtyvät miettimään, miten uusi tilanne hoidetaan.”

Lapseni edessä näyttelen parhaani mukaan tyyntä, mutta sisällä kuohuu.

Psykologi Silja Salmi Fammi-psykologipalvelusta lohduttaa, että jännitys on täysin luonnollista.

– Koulun alku on aina lapselle iso siirtymä kohti itsenäistymistä. Siirtymätilanteissa vanhemmatkin pysähtyvät miettimään, miten uusi tilanne hoidetaan. Samalla he vertaavat itseään helposti muihin vanhempiin.

Äidistä tulee Wilma-hirmu

Jonosta erottuvat lapsen pienet, jännittyneet kasvot. Hän on venähtänyt pituutta viisi senttiä kuluneen puolen vuoden aikana, mutta juuri nyt hän näyttää pienemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Kohta reilu sata tulevaa ekaluokkalaista katoaa opettajiensa johdolla luokkiin. On toukokuu, ja itse h-hetkeen on vielä melkein kolme kuukautta aikaa.

Koulun tutustumisaamu päättyy – tietenkin – onnellisesti: lapsi istuu silmät loistaen luokkakavereidensa keskellä ja kertoo saaneensa läksyjä kesäksi. Aulassa vanhemmat vaihtavat yhteystietoja ja puristavat käsissään ryttääntyneitä nenäliinoja. Seuraavaksi juhlistamme tärkeää päivää jätskeillä.

Turun kaupungin johtava koulupsykologi Seija Anttila tietää, miltä useimmista lapsista ja aikuisista koulun alkaessa tuntuu.

– Kyllä koulun pihalla näkee enemmän itkeviä vanhempia kuin itkeviä lapsia. Lapset ovat koulun alkamisesta kauhean innoissaan. Nykyisin esikoulut ja koulut tekevät yhteistyötä, ja siksikin muutos on lapselle pienempi kuin vanhemmalle, Anttila kertoo.

Meidän tapauksessamme näin ei ole: lapsi siirtyy muutaman kymmenen lapsen minipäiväkodista yli 700 lapsen yhtenäiskouluun. Siellä aikuisten valvovia silmiä ja kuulevia korvia on suhteessa rutkasti vähemmän kuin koko päiväkotiuran aikana.

Lapsen itsenäistyminen tuntuu minusta samaan aikaan mahtavalta ja kaoottiselta.

Samalla muuttuu tietysti moni muukin asia lapsen arjessa: Hän alkaa kulkea matkoja itsekseen, hänen tulee osata tuoda jumppavaatteensa kotiin liikuntatunnin jälkeen, ja vielä tulee sekin aamu, jolloin hänen täytyy osata katsoa kellosta, mihin aikaan kouluun täytyy lähteä.

Ja vastahan hän uskalsi ensi kertaa itsekseen kauppaan!

Lapsen itsenäistyminen tuntuu minusta samaan aikaan mahtavalta ja kaoottiselta. Mietin, miten enää pysyn kärryillä siitä, mitä lapselleni kuuluu. Tiedän, että ekaluokkalainen vielä opettelee kaveritaitoja. Miten hän solahtaa porukkaan ja löytää siinä paikkansa?

Johtaako epävarmuuteni siihen, että minusta tulee Wilma-hirmu, joka paukuttaa viestejä syksyn pimeinä iltoina ja odottaa opettajaparalta välitöntä vastausta?

Irti turhista huolista

Seija Anttilan mielestä vanhemmat huolehtivat usein turhaan siitä, saako lapsi koulussa kavereita. Valtaosalla lapsista sujuu siellä hyvin.

– Varsinkin jos vanhemmalla itsellään kiusaamiskokemuksia, he ovat hyvin herkillä siitä, miten oman lapsen käy. Lapset kuitenkin tutustuvat ja löytävät kavereita yleensä aika nopeasti, Anttila sanoo.

Oikeat syyt huoleen taas tulevat perheelle harvoin yllätyksinä. Seija Anttilan mukaan isät ja äidit ovat usein hyvin kartalla esimerkiksi lapsensa oppimisvaikeuksista.

– Useimmat lapset pysyvät kyllä opetuksessa mukana ja oppivat aivan riittävän nopeasti. Ja oppimisvaikeuksiin saa apua.

– Vanhempien odotukset ovat usein hyvin isoja. He olettavat, että oman lapsen tulisi oppia hyvin nopeasti, vaikka sama vauhti muiden kanssa riittää hyvin. Jokainen isä ja äiti ajattelee, että oma lapsi on hyvin erityinen ja fiksu, ja niin sen kuuluukin olla.

En ole yhtään sen ylevämpi tapaus kuin se isä, joka vanhempaininfossa kysyi, miten koulu pärjää hänen lapsensa lahjakkuuden kanssa.

No tietenkin, niin minäkin ajattelen. En ole siis yhtään sen ylevämpi tapaus kuin se takarivin isä, joka ensimmäisessä vanhempaininfossa nosti kätensä ja kysyi, miten koulu aikoo pärjätä hänen lapsensa erityislahjakkuuden kanssa.

Toisaalta voin kenties rauhassa päästää irti peloista pienimmistä. Olen tosissani murehtinut, miten maailman hitain pukija voi koskaan ennättää ulos välitunnin aikana. Tai miten hän ennättää syödä ruokatunnilla? Muistaakohan hän käydä vessassa? Ovatko nämä turhia huolia, jotka voin unohtaa?

– Kyllä ovat, Silja Salmi neuvoo ja kehottaa luottamaan opettajaan ja kouluun.

– Kannattaa miettiä, mitkä huolet liittyvät lapseen ja mitkä taas omiin koulumuistoihin. Monilla meistä on ikäviä muistoja esimerkiksi siitä, miten on jäänyt porukassa ulkopuoliseksi. Omien muistojen ei pidä antaa liiaksi sekoittua lapsen elämään. Samoin kannattaa toimia tunteiden kanssa: jos kävisi niin, ettei lapsen opettajan kanssa synkkaisikaan sataprosenttisesti, ei vanhemman pidä kertoa siitä lapselle.

Räjähdys eteisessä

Minulla jää siis opeteltavaksi kaksi isoa asiaa: harjoittelen pitämään suuni kiinni oikealla hetkellä ja rauhoittamaan arkea. Uskon, että lapsi hoitaa koulupäivänsä kuten ekaluokkalaisen kuuluukin, mutta luulen, että kodin eteisessä on odotettavissa romahduksia. Elämänmuutos väsyttää lasta ja vaatii vanhemmilta uutta asennetta. Kannattaako harrastusta laittaa suosiolla tauolle? Jalkapallon vanhempainillassa tästä puhuttiinkin jo.

– Ainakaan uuteen harrastukseen ei lasta kannata syksyksi ilmoittaa, Seija Anttila sanoo.

– Uusien ihmisten, asioiden ja rytmin opettelu vie lapselta hirveästi energiaa. Esikoulun ja koulun erona on se, että vielä eskarissa suuri osa päivästä on ollut leikkiä, mutta koulussa leikkihetkiä jää vähän. Oppiminen kuluttaa voimia, ja läksyjäkin pitää jaksaa tehdä. Fyysisetkin voimat voivat pienellä koululaisella olla vielä vähäiset.

Meillä väsymys näkyy herkästi räjähtelynä. Näen jo mielessäni iltapäiväkerhosta palaavan koululaisen, joka rojahtaa ovesta sisään ja tukkii eteisen sinne tänne pudonneilla ulkovaatteillaan.

Onko siinä oikea paikka nostaa sormi pystyyn ja muistuttaa peruskäytöstavoista? Että nyt se takki naulakkoon, koululaisen pitää, elämä on!


Pienen koululaisen kuulumiset tulevat parhaiten selville arkisella niksillä: kiireettömällä juttuhetkellä. Kuvitus: Satu Kettunen

Silja Salmi antaa paremman vinkin: jäitä hattuun ja puhelin äänettömälle, korvat auki ja katse lapseen.

– Perussääntö on, että ensin kohdataan lapsi, sitten asia. Jos kotiin tullessa tavarat ovat levällään, kannattaa aivan ensimmäisenä mennä lapsen luo, Salmi sanoo.

– On hyvä sanoittaa lapsen tunteita ja kysyä, onko hänellä ollut rankka päivä. Hänelle voi todeta, että on normaalia, että uudet asiat väsyttävät ja sanoa, että meidän perheessä on ihan ok, ettei aina jaksa. Sen jälkeen voidaan mennä yhdessä laittamaan kengät paikoilleen.

”Kun lapsi tottuu siihen, että päivästä keskustellaan, hän kertoo helpommin ongelmistakin.”

Sekä Seija Anttila että Silja Salmi kehottavat vanhempia tekemään kohtaamisesta arkirutiinin. Anttilan mukaan on tärkeää kysyä lapselta koulupäivästä. Mitä teitte, mitä söitte, tuliko läksyjä?

– Kun lapsi tottuu siihen, että päivästä keskustellaan, hän kertoo helpommin ongelmistakin, kuten vaikkapa kiusaamisesta.

– Kohtaamisen merkitys lapsen kanssa on tosi suuri, ja se korostuu, kun päällä on iso elämänmuutos. Siihen vanhemman kannattaa todella panostaa, Silja Salmi jatkaa.

Hänen mukaansa monista vanhemmista tuntuu, ettei lapsi kerro heille päivästä mitään. Kyseleminen tuntuu tungettelevalta. Silloin kannattaa tarttua pieniin lapsen aloitteisiin, kysyä asioista, joista hän puhuu mielellään ja muistaa kertoa lapselle myös omia kuulumisia.

Sängystä saa jutella

Äiti, ostetaan pyöreitä tai kolmionmuotoisia lyijykyniä. Ope sanoi, lapsi kertoo.

Olemme ajaneet bussilla keskustaan tutustumisaamun jälkeen. Lapsi tuntuu kasvaneen takaisin koko mittaansa. Jäätelöt maistuvat kesälomalta. Me ostamme kyniä kyllä, lupaan. Elokuuhun on vielä aikaa.

Lapsen omat koulunalkuhuolet tuntuvat ihanan ratkaistavilta. Hän on pudotellut käytännön kysymyksiä pikku hiljaa. Käytetäänkö koulussa kenkiä? Mitä jos koulussa pieraisee? Onko sinua, äiti, joskus itkettänyt koulussa?

”Vanhempi ei pysty olemaan mukana kaikessa, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa.”

Minun täytyy enää muistaa, että kuuntelen tarkasti pikkujuttujakin. Niin mikään huoli ei pääse kasvamaan liian suureksi – ei minulla eikä lapsellani. Silja Salmi kannustaa vanhempiakin kertomaan omista koulumuistoistaan. Ne ovat usein lapsesta hykerryttäviä ja kannustavat häntä kertomaan omasta arjestaan.

– Vanhempi ei pysty olemaan mukana kaikessa, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa. Huolet kasvavat isommiksi yleensä silloin, kun vanhemmat eivät tiedä, mitä lapsen mielessä liikkuu. Koulun alkaessakin on hyvä edetä askel kerrallaan, Silja Salmi kertoo.

Hän lisää, että monet lapsen huolet tulevat mieleen nukkumaan mennessä. Niin käykin. Illalla peiton alta kuuluu vielä yksi kysymys: Onko sua itkettänyt koulussa siksi, että olisi ollut ikävä äitiä?

Sellaista en muista, mutta nyt vähän kyllä itkettää.

Pärjäät kyllä. Minäkin yritän.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.